...Suomia ja Ruotia. Sverigefinska publicistföreningen 1988-2008

Ari Setälä (vast. julk.): ...Suomia ja Ruotia. Sverigefinska publicistföreningen 1988-2008. 47 s.

Seuraavan kerran kun kohtaat ruotsinsuomalaisen, kuulustele mitä ruotsinsuomalaisia lehtiä hän tilaa ja lukee, mitä ruotsinsuomalaisia ohjelmia hän tuijottaa televisiosta, mitä ruotsinsuomalaista virtaa hänen korviinsa eetteristä ja mille ruotsinsuomalaisille nettisivuille hän surffailee.

Niinpä.

Ruotsinsuomalainen moljottaa suu aukinaisena kuin hölmöläinen. Hän ei ymmärrä kysymystäsi. Pyörittelee epäuskoisesti päätään, tekee lähtöä seurastasi. Pitää sinua mielipuolisena.

Tarraat ruosua hihasta ja avitat vihjailemalla ruotsinsuomalaisesta mediasta. Ruotsinsuomalainen vakuuttaa käsi sydämellä, että ei ole koskaan kuullutkaan sanomistasi viestimistä. Hän on asunut 40 vuotta maassa. Vasta nyt ensi kerran hän törmää tällaisiin tuttavuuksiin. Parikymppinen ruosunuori häkeltyy täysin Ruotsissa olevasta valtavasta suomalaisvähemmistöstä, josta kerrot ja sen vähälevikkisestä mediasta. Hän on olettanut vanhempiensa olevan suunnilleen ainoat suomenkieliset koko maassa. Hän vaihtaa keskustelun ruotsiksi, koska takeltelee jännityksestä suomen kanssa. Pyytelee anteeksi, ettei osaa kunnolla sitä oikeaa suomea, koska käyttää vanhemmiltaan tarttunutta pohjoisen murretta ja lainaa ruotsista sanoja. Suomea hän ei osaa lukea.

470 000 suomenkielistä. Sen verran väittää Ruabin (2005) tutkimus suomenkielisiä olevan Ruotsissa. Alkuvuodesta eräs tutkija arvioi tukholmalaisessa City-lehdessä esimerkiksi ruotsinsuomalaisten ostovoimaksi 50-60 miljardia kruunua ja patisti mainostajia vähemmistöjen kimppuun kotikielillä. Teoreettisesti markkinarakoa olisi siis huikeasti kaikenlaisille palveluille. Eikä vähiten ruotsinsuomalaiselle medialle. Siitä huolimatta kaikki suomenkielinen toiminta käytännössä kituu Ruotsissa. Ruotsinsuomalaisten vapaakoulujen tuhatkunta oppilasta on pisara meressä. Potentiaalia kun olisi periaatteessa kymmenkertaisesti.

Mediaakin on. Vaikka ei aina uskoisi. Ruotsinsuomalainen toimittajayhdistys täytti tänä vuonna 20 vuotta ja julkaisi juhlansa kunniaksi historiikin ... Suomia ja Ruotia, joka on ladattavissa ilmaiseksi myös yhdistyksen kotisivulta. Hienosti taitettu ja toimitettu historiikki on pikakelaus ruosumediaan ja läpileikkaus yhdistyksen toimintaan. Kansi on synkän pahaenteinen viestittäen muistokirjoitusta. Sitähän ruosumedia on ollut; sinnittelyä ja tallautumista, katoamista kuolemaan ja unohdusta, vapaaehtoista pakerrusta. Lehdet ovat jääneet lyhytikäisiksi, radio ja televisio kutistuneet kärjistettynä minimammuteista minipossuiksi. Television puolella on karsittu ajankohtaisohjelmista. EKG:n lahtaus oli kanveesiin lyönyt tyrmäys. Radio on suurimpana moni-ilmeisin ruotsinsuomalainen media, mutta sitäkin vaivaa toimituksen vanhentuminen sekä emoyhtiön talousvaikeudet ja nopeasti putoavat kuuntelijaluvut.

Pisimpään ovat pysytelleet elossa laihdutetut radio- ja televisiotoimitukset sekä Ruotsin Suomalainen -viikkolehti, joka tosin on kaukana 1980-luvun puolivälin kukoistuksesta ja pysyttelee pinnalla pelkästään huijaamalla avustajia. Täysipäiväisiä toimittajia se ei työllistä. Sisällöltään se on suunnattu suuren muuttoaallon mukana tulleille. Nuorille ja myöhemmin tulleille, koulutetuille se on kääntänyt kokonaan selkänsä, sekä tekijöidensä että sisällön suhteen. Se laadukkaampi viikkolehti Viikkoviesti yritti haukata liian suurta palaa muuttumalla 2003 päivälehti Ruotsin Sanomiksi, 2005 edessä oli konkurssi. 1970-luvun lopulla samaa kokeili Finn-Sanomat, joka harvensi ilmestymisväliään 1980-luvulla ja sulautui Ruotsin Suomalaiseen 1985. Myös monilla ruotsinkielisillä lehdillä oli omat suomenkieliset palstansa tai sivunsa. Nykyisin ei ole enää kenelläkään. Ne ovat kuihtuneet pois. Loput 2000-luvun alkuvuosina. Vähemmistöaseman aikana. Netissä oleva ruotsinsuomalainen media on melkoisen aneeminen.

Ruotsinsuomalaisen toimittajayhdistyksen perustaminen osui saumaan, jolloin ruosumedia oli kenties muhkeimmillaan, mikäli ei uutta kukoistusta 1998-2005 lasketa mukaan. Historiikissa kerrotaan Helsingin sanomalehtiyhdistyksen vaikuttaneen perustamiseen ratkaisevasti. Sen risteily Tukholmaan käynnisti lopullisesti tapahtumasarjan, joka johti Ruotsinsuomalaisen toimittajayhdistyksen perustamiseen. Siihen asti eri toimitusten väki oli kyräillyt omissa kuppikunnissaan. Kuten tuttua, alkuun oli vilkasta kunnes into lopahtaa täysin. 1993 yhdistys piti siestaa ja elvytettiin onnistuneesti henkiin 1990-luvun loppupuolella sisältörikkaalla toiminnalla, joka lähensi etenkin ruotsinsuomalaisia toimittajia ja tutkijoita yhteen. Tunnusteluja oli tehty jo 1991 järjestetyllä yhteisseminaarilla. Yhdistys kiteytyi Viikkoviestin ympärille. Suomen Tukholman instituutin ja suurlähetystön sekä Ruotsinsuomalaisten keskusliiton saunatilat ovat toimineet tärkeimpinä ja säännöllisimpinä ympäristöinä yhdistyksen toiminnassa. Idoliksi on kohonnut Kaarle Akseli Gottlund, jonka muistoa yhdistys on monintavoin vaalinut. Perinteeksi on muodostunut Gottlund-seminaari. Myös poliitikkojen kanssa on verkostoiduttu. Tosin viime vuosina ruosupoliitikot ovat olleet katoava luonnonvara, joten se puoli on hiipunut.

Monissa historiikin artikkeleissa kysytään tulevaisuuden perään. Esimerkiksi Kari Lumikero kysyy oman kirjoituksensa lopuksi "Sillä kenelle ohjelmia enää tehdään, kun viimeinenkin kuuntelija tai katsoja sammuttaa valot?" Huoli on aito ja vakava. Jarmo Lainio kertoo artikkelissaan pään hakkaamisesta seinään, kun ruotsinsuomalaista toimittajakoulutusta yritettiin runnoa Tukholman Toimittajakorkeakouluun ruosumedian ja Tukholman yliopiston voimalla useampaan kertaan. Vastaanotto oli nihkeää. Aikaansaadut koulutusohjelmat piilotettiin pois hakuesitteistä ja lopetettiin kun hakijoita ei ollut. Viimeksi näin kävi joitakin vuosia sitten.

Sanomastaan huolimatta historiikki on mukavaa luettavaa, ainakin näin sisäpiiriläiselle (joksi kai minutkin voi laskea), joka on tainnut ehtiä tavata melkein kaikki historiikissa mainitut henkilöt, monien kanssa on ollut jopa työkavereita tai ollut haastateltavina tai opettajina. Aika monen on tavannut eri rooleissa. Ruotsinsuomalaiset piirit ovat pienet. Hyvin pienet. Jos ei sanoisi liian pienet. Isointa osaa ei ole onnistuttu integroimaan "ruotsinsuomalaisuuteen". Koulutuskuilu taitaa olla se päällimmäisin syy. Ruotsinsuomalaiset ovat myös pirstaleinen ryhmä, jolta puuttuu yhteinen kertomus, joka juottaisi edes heikosti ihmisiä yhteen. Heidän tavoittaminen ja tyydyttäminen on lähes mahdoton tehtävä.

Kun toimittajat ja tutkijat puhuvat omaa akateemista kieltä raportoiden omasta ylemmän keskiluokan maailmastaan välittäen tieteellistä näkökulmaa, on viihdettä valitseva työläistaustainen uskovainen ensimmäisen polven siirtolainen ulalla tästä todellisuudesta, jos hän edes kohtaa sitä pintaa. He eivät ole tottuneet lehtiä lukemaan, joten niitä ei ole edes osattu etsiä eikä tilata. Jälkipolvet nämä työläissiirtolaiset ovat sosiaalistaneet ruotsalaisuuteen sulauttamalla. Strategia, joka yksilön kannalta on tietysti maahanmuuttajan näkökulmasta luontevin ja toimivin ratkaisu kipuamisessa sosiaalisessa arvoasteikossa, yhteisön kannalta tuhoisa tie. Heidän kielitaitonsa ei yleensä riitä ymmärtämään ruotsinsuomalaisten toimittajien kieltä, vaikka heillä olisikin akateemista koulutusta ruotsiksi. Eikä aihepiirit innosta. Vapaaehtoislehdet ja ainoa viikkolehti ovat täynnä raportteja eläkeläisten kahvitteluista ja ongelmista. Harvassa jutussa edes sivutaan miltä tuntuu olla Ruotsissa syntynyt suomenkielinen, miltä näyttää maailma heidän silmistään.

Kari Lumikero kehottaa ruosumediaa kilpailuun valtamedian kanssa. Se tarkoittaisi aihepiirien laventumista. Itsekin olen yrittänyt tyrkyttää tuloksetta juttuja. Onneksi on tietysti Liekki, mutta ei viitsisi tehdä uutisia ilmaiseksi. Ja Liekki ilmestyy vain neljästi vuodessa, joten esimerkiksi Facebookista (ja blogeista) alkusyksystä 2007 kirjoittama ruosujuttuni ilmestyi joulukuun numerossa. Ja kimposi talvella 2008 kahdeksi SVT:n Uutiseksi (joista ensimmäiseen olin haastateltavana). Kivahan se on, että pystyy tuottamaan edes sillä tavoin sisältöä ruosumediaan, mutta vielä kivempi olisi saada rahallista korvausta tekemisistään ja kaikkein kivointa olisi, jos vainuttaisiin ja uutisoitaisiin etunenässä ilmiöistä, ei vasta vankkureiden pölyn laskeuduttua. Mukavinta olisi, että saisi hyödyntää omaa osaamistaan ja kantaa kortensa palkallisesti kekoon ruotsinsuomalaisuuden jalostamiseksi. Olenhan sentään ehtinyt olemaan muun muassa Ruotsin Sanomien toimittajana ja Liekin päätoimittajana. Varusmiespalvelukseni suoritin aikoinaan Ruotuväessä toimittajana. Haamukirjoittajana on otetta suomalaiseen yhteiskuntaan. Koulutustakin on kertynyt sen verran, että vain viidenneksellä ruotsinmaalaisista on vähintään saman tasoiset tutkinnot (tosin itsestä tuntuu tulevansa entistä typerämmäksi ajan vieriessä). Kanadalaisessa kirjoituskilvassa sijoituin kolmanneksi. Joten ei sitä aivan tyhjästä nyhjäistä ja louskuteta leuoilla sitä itseään. Meriittejä on siis kelvollisesti, mutta ei näköjään ruotsinsuomalaiseen mediaan, koska se ei palkkatyöllistä minua millään tavoin. Tätäkin blogia luetaan päivittäin viidelläkymmenellä päätteellä, kymmenkunta suomalaiskirjailijaa suosittaa sivuillaan seuraamista. Mutta maksullisesti en ole kelvannut sitten Ruotsin Sanomien päivien ruosumedialle. Haastateltavaksi kylläkin.

Viimeisen yrityksen avustaa Sisuradiota tein helmikuussa. Kirjoitin kirjoittamisesta Kirjoituskoulu-nimisen kolmiosaisen sarjan. Tiivistettyjä paketteja kirjoituskrampista, sisällön saostamisesta ja kritiikistä. Omasta mielestä mainioita, huumorilla höystettyjä pedagogisia tuherruksia, jonka kaltaista sisältöä ruotsinsuomalaiset kaipaavat. Ja myös Liekin päätoimittajan mielestä. Mutta ei Ruotsin radion suomenkielisen toimituksen. Radiosta ette siis sarjaa kuule (elleivät vohki lukemalla esimerkiksi laiskoina journalisteina lehtikatsauksessa). Liekissä se alkanee kesän numerosta ja jatkuu vuoden loppuun.

Huvittavinta oli, että jokin aika sitten Svenska Dagbladet uutisoi isosti Ruotsissa vallitsevasta kirjoitusvimmasta ja viisi suosikkikirjailijaa kertoo lehden sivuilla niksejään. Ihmiset haluavat kuumeisesti ohjeita kaunokirjoittamisesta. Parissa vuodessa kustantajille lähetettyjen käsikirjoitusten määrä on tuplaantunut. Puolet ruotsinmaalaisista haaveilee kirjan kirjoittamisesta. Kirjoituskursseille on tungosta. Eiköhän samaa tendenssiä ole ruosuillakin, kuten alkuvuodesta aavistelin. Sisuradion mielestä ei. Mutta varmaan heräävät horroksesta taas jälkijunassa... ikävää ruotsinsuomalaisten nuorten kannalta. Ruotsinsuomalainen media on kulkemassa silmät sidottuina lankkua pitkin mereen vieden mukanaan pohjaan edellytykset ruotsinsuomalaisen vähemmistön juurtumiseen tähän maahan.