Migration och etnicitet. Perspektiv på ett mångkulturellt Sverige

Mehrdad Darvishpour & Charles Westin (red.): Migration och etnicitet. Perspektiv på ett mångkulturellt Sverige. Studentlitteratur 2008. 415 s.

Monikulttuurisuus on luonnollinen olotila maailmassa. 1800-luvun ajatusvirhe yhtenäisten kansojen muodostamista kansallisvaltioista leimaa yhä silti useiden ajattelua ja ylläpitää vähemmistöjä sortavia valtarakenteita. Rajat ovat luonnottomia. Muukalaiskammo uusintuu kuitenkin tiedostamatta alitajuntaan. Kaikkialla. Valitettavasti.

Täältä Pohjolan näkökulmasta esimerkiksi kuvat Etelä-Afrikan levottomuuksista, joissa mustat jahtaavat mustia maahanmuuttajia väkivaltaisesti takaa, kummastuttavat. Oikeutus kaltoinkohteluun haetaan maahanmuutosta, toiseudesta ja erilaisesta ulkonäöstä - mikä tietysti on suhteellista ja katsojien silmissä. Taloudellisesti heikosti integroituneissa yhteiskunnissa tyytymättömyys voi leimahdella erikoisista syistä. Huono koulutustaso, työttömyys, taloudellinen ahdinko, osallistumattomuus ja syrjäytyminen vievät kierteeseen, josta on hankala nousta, mutta josta on helppo syyttää muita, kuten muukalaisia.

Maahanmuutosta ja etnisyydestä monikulttuurisen Ruotsin näkökulmasta on tehty oppikirja, jota on myös suunnattu tutkijoille lähdekirjaksi. Monet artikkelit ovat mainioita keskustelunavauksia sekä yhteenvetoja tähänastisesta tutkimuksesta.

Ruotsinsuomalaisena teosta luki suomalaisin silmälasein. Aloitin kahlaamisen keskeltä. Alkuosa kun on monikulttuurisuuden teoriaa. Ei olisi pitänyt, koska kyseinen artikkeli sisälsi emäluokan munauksia, jotka kuohauttivat ennakkoluuloisuuden epäuskon kirjan muihin lukuihin.

Diana Corman kun väittää pokkana artikkelissa Sveriges invandring och utvandring, että "ett stort antal finländare kom för att leva och arbeta i Sverige på 1960-talet och 1970-talet". Se toki pitää paikkansa. Moni ruosuista ratsasti Ruotsiin suuren muuttoaallon mukana. Mutta kun Diana Corman jatkaa, että "en stor del av dessa finländare har sedan återvänt till hemlandet när den ekonomiska konjunkturen förbättrades i Finland i början på 1990-talet."

Tällainen täydellinen tietämättömyys tosiseikoista kyseenalaistaa ankarasti kaiken muun mitä kirjoittaja myöhemmin esittää. Hän ei kerro ruotsinsuomalaisista lukuja, joten lukijalle jää oletus, ettei ruotsinsuomalaisia nykyisin enää ole. He ovat siis pääosin palanneet Suomeen. Osiltaan tämä toki pitää paikkansa. Moni oli maassa muutaman vuoden ja palasi jo 1960- ja 1970-luvuilla välittömästi takaisin. Samanaikaisesti muuttoa on edelleen ollut Suomesta Ruotsiin, joka on nollannut suunnilleen tämän muuttotappion etenkin 1980- ja 1990-luvuilla. Paluumuuttajat ovat sittemmin olleet eläkeläisiä, ei työläisiä, jotka yllättäen 1990-luvun alussa muka olisivat sankoin joukoin lähteneet olojen parannuttua. Kaikki Suomen taloushistoriaa tuntevat tietävät 1990-luvun alun sitä paitsi olleen synkimpiä hetkiä sitten 1930-luvun, joten sekin Cormanin väite, että kyse olisi ollut suhdanteiden parantumisesta juuri silloin, asettuu outoon valoon.

Diana Cormanille taitaisi olla uutta tietoa, että suomenkielisiä on Ruotsissa noin 470 000 (Ruab 2005). He ovat pääosin näitä 1960- ja 1970-luvun maahanmuuttajia ja heidän jälkeläisiään. Heidän lisäkseen on maahanmuuttaneet suomenruotsalaiset ja ruotsalaistuneet suomenkielisten ruotsinsuomalaisten jälkeläiset, joten suomalaistaustaisten luku kipuaa Ruabin tutkimuksen hurjia tietojakin korkeammaksi. Ruotsissa ei tosin rekisteröidä kieltä tai etnistä taustaa (synnyinmaata lukuunottamatta), joten määrät ovat arvailujen varassa.

Onneksi Diana Cormanin artikkeli oli kuitenkin kokonaisuuden heikoin lenkki. Sen puutteelliset referenssit ja hatara ote kalpenivat selvästi muiden kirjoittajien erinomaisten artikkeleiden valossa. Muistiinpanoja ja hiirenkorville taiteltuja sivuja kerääntyi kosolti.

Suositeltavaksi artikkeliksi voisi nostaa muun muassa Magnus Dahlstedtin På demokratins bakgård. Om "invandrare", representation och politik. Siinä käsitellään maahanmuuttajien poliittista integroitumista ruotsalaiseen yhteiskuntaan. Artikkeli perustuu väitöskirjaan.

Maahanmuuttajat osallistuvat vaaleihin laiskasti. Vuoden 1976 kunnallisvaaleissa äänesti 60 prosenttia äänioikeutetuista ulkomaan kansalaisista, kun osanotto oli kokonaisuudessaan 90 prosenttia. 1998 vastaavat luvut olivat 35 % / 79 %. Malmön Rosengårdissa peräti 44 prosenttia ilmoitti ettei politiikka kiinnosta laisinkaan.

Dahlstedtin mukaan useat haastatellut kertovat vaikeuksista päästä vaikuttamaan poliittisiin organisaatioihin Ruotsissa. Juan oli poliittisesti aktiivinen Etelä-Amerikassa vasemmistossa ja ammattiyhdistysliikkeessä. Tultuaan Ruotsiin 1970-luvulla hän yritti jatkaa samaa uraa. Vastaanotto oli hyljeksivä ja hän turhautui.

Omat kokemukset tukevat Juania. Itsekin heräsin vasemmistolaiseksi ammattiyhdistysaktiiviksi Suomessa, mutta se karisi nopeasti pois Ruotsissa, jossa vasemmisto on vähemmistövihamielinen, muukalaiskammoinen ja protektionistinen. Poliittisen kotini löysin liberaalista Kansanpuolueesta.

Parhaillaan olemme kampanjoineet kaduilla integraation puolesta. Eskilstunassa olimme liikkeellä eilen. Meistä kaikkia tarvitaan. Maahanmuuttajat eivät ole ongelma, syrjäytyminen on. Työllisyys on tärkeää syrjäytymisen ehkäisyssä, samoin koulutus ja ruotsin kieli, joka on valtaväestön kieli ja sen taito varmin valtti työllistymiseen. Maahanmuuttajien työllistämistä on verotuksellisesti helpotettu ja ennätyksellisen moni on saanut työpaikan. Syrjäytymiskierre on katkennut. Myös 1972 ammattiyhdistysliikkeelle annettu oikeus puuttua yksilöiden oleskeluluvan saamiseen on poistettu. Se pysäytti työvoimasiirtolaisuuden, koska muukalaisvastainen ay-liike esti osaajien tulon. Vain käytännössä pakolaisena pääsi maahan. Järjetön käytäntö on jatkunut näihin päiviin asti.

Kadulla kampanjoidessa on kosketuksissa kansaan. Erityisen vastaanottavia kansanpuolueen suomalais-kroatialais-kurdistan-ruotsalais-metsäsuomalais-taustaisen iskuporukan propagandalle olivat eilen irakilaiset (arabit ja kurdit). Tietysti myös ruotsinsuomalaisilta sai asiallista palautetta. Esimerkiksi yläosaton leijonatatuoitu nuori mies, jolla oli siniristivyö, kommentoi äänestäneensä meitä. Mutta päinvastaisiakin esimerkkejä on. Valitettavasti. Vanhempi ruotsinsuomalainen nainen talutti pyöräänsä ja pysähtyi paikalle. Hän tutki lentolehtistä närkästyneenä ja totesi antavansa takaisin, koska on pahimman luokan rasisti, vaikka on ulkomaalainen itsekin ja pyyhälsi suuttuneena pois. No, kukin tallaa tyylillään. Äärioikeistolaista Ruotsindemokraattejakin edustaa Eskilstunan kunnanvaltuustossa ruosu. Kansallissosialistista rintamaa johtaa puolestaan Sörmlannissa ruosu. En ymmärrä miksi.

Ylva Brune on kirjoittanut kirjaan mainitsemisen arvoisen artikkelin Bilden av invandrare i svenska nyhetsmedier. Se on tylyä kritiikkiä. Hatunnostoinen juttu on Sandra Torresin Äldre invandrare i Sverige. Om homogeniserandet av en heterogen social kategori och skapandet av ett välfärdsproblem. Se tiivistää ansiokkaasti Ruotsin maahanmuuttajavanhuksista viimeisen parinkymmenen vuoden ajalta tehdyn tutkimuksen. Lähdeluettelo on arvokasta materiaalia aiheesta enemmän kiinnostuneelle ja juttu toimii hyvin pelkästään jo johdantonakin.

Ruotsinsuomalaisia kirjassa käsitellään vähän, joitakin huolimattomia heittoja lukuunottamatta. Tove Petterssonin rikollisuutta käsittelevässä artikkelissa Invandrare och brott ruosujen unohtaminen olisi ollut skandaali. Pettersson sivuaakin ruosuja, mutta tyytyy viittaamaan hänen mukaansa yleisesti hyväksyttyyn selitykseen valikoituneesta maahanmuutosta. Suomalaisten tapauksessa suhteellisen suuri rikollisuus selittynee kovemmilla sosiaalipoliittisilla oloilla Suomessa. Se on saanut kriminaalit karkuun ja siirtymään Suomesta Ruotsiin. Siksi Ruotsin vankiloita kansoittavat suomalaistaustaiset.

Ainoastaan yhdestä Ruotsin kansallisesta vähemmistöstä on mielenkiintoinen luku. Artikkelissa Samerörelsen och offentlig svensk samepolitik Patrik Lantto ja Ulf Mörkenstam kertovat tarkasti Ruotsin saamelaisten nykyhistoriaa ja kiistoista saamelaisuuden määrittelyssä. Saamelaisjärjestöissä poronhoitajat ovat olleet niskanpäällä, vaikka valtaosa saamelaisista on saanut toimeentulonsa vuosisatojen ajan kaikesta muusta. Ruotsin valtiolle neuvottelukumppanina porosaamelaiset ovat olleet mieluinen kumppani. He ovat häviävä kansanosa ja ovat halunneet säilöä saamelaisuuden koskemaan pelkästään porotaloudessa eläviä. Kieltä ja kulttuuria ei voi kuitenkaan säilöä. Ne kuoleentuvat, mikäli eivät pysty mukautumaan ja kehittymään käyttötarpeiden mukana. Jos suomen kirjakieltä ei olisi kehitetty määrätietoisesti 1800-luvun lopulla naureskelijoista välittämättä, eikä Suomi olisi irronnut Ruotsista 1809, saattaisi tällä hetkellä jossakin Itä-Suomessa kenties olla vielä maataviljelevä kansanosa, joka käyttäisi arjessaan suomea, mutta julkisesti ruotsia. Muu maa olisi ruotsalaistunut. Suomi olisi typistynyt meänkielen kaltaiseksi katoavaksi kieleksi, muistuttaisi ehkä saamelaisten tilanteesta nyky-Ruotsissa.

Jokaista pitäisi arvioida yksilönä. Yleistäminen on itsepetosta, joka kostautuu ennemmin tai myöhemmin. Uusien tuttavuuksien kanssa saa ja kannattaa olla toki epäluuloinen, eikä pidä ottaa kaikkea todesta hyväuskoisesti ennen riittävää taustoitusta. Mutta luottamustakin täytyy löytyä. Suvaitsevaisuus ja moninaisuuden sietäminen ovat avaimia hyvinvointiin.

Liberaalissa yhteiskunnassa kulttuurit ja kielet kykenevät elämään rinnakkain ja rikastamaan toisiaan. Ihmisyhteisöjen voima piilee erikoistumisessa ja yksilöiden kykyjen hyödyntämisessä. Se on ollut tie innovaatioihin ja levittäytymiseen kaikille mantereille. Luovat kulttuurit ovat pumpanneet muille tietotaitoa, joka tarttuessaan toisaalla on kimmonnut uusiksi innovaatioiksi. Tuotannon ja talouden verkostoituminen, kansainvälinen kaupankäynti on mahdollistanut entistä laajempien massojen irroittamisen suorasta ruuantuotannosta ja hankinnasta. Tätäkin tekstiä kirjoitan japanilaismerkkisellä kannettavalla tietokoneella 1960-luvulla rakennetussa kerrostalossa suomalais-ruotsalaisen puhelinyhtiön avulla maailmanlaajuiseen tietoverkkoon yhdysvaltalaisen yrityksen palvelimelle, itseni olen ravinnut väliamerikkalaisella banaanilla. Käytännössä kaiken ympärilläni olevan on joku toinen tehnyt. Monet niistä yhteistyössä muiden kanssa ja ketju minulle asti on kenties pidempi kuin osaan aavistaa. Ne juontavat jopa tuhansien vuosien taakse. Yhteistyö on voimaa. Kaikki voivat auttaa. Kaikkia tarvitaan.

Geneettisesti ihmiskunta on yhtä. Olemme samaa lajia, joka ei ole ehtinyt jakautua roduiksi. Tuoreimpien tutkimusten mukaan pullonkaula olisi peräti vain 50 000 vuoden takana Itä-Afrikassa, jolloin esi-isämme olivat jakautumassa kahtia, mutta populaatiot ehtivät sekoittua yhdeksi uudestaan. Muutama geeni muovaa ihonväriä, kasvojen muotoja ja muuta olemusta. Ne eivät riitä rotu-määritykseen.

Lajimme on levinnyt laajalle nopeasti luontaisista olosuhteista. Savanneihin soveltunut vesiapina on tunkeutunut uusin ekologisiin lokeroihin ja selvinnyt ilmastonmuutoksesta, joka kymmenisen tuhatta vuotta sitten hävitti monia muita saalistajia ja saalistettavia. Evoluutio ei ole ehättänyt sopeuttaa meitä riittävästi. 200-300 hengen liikkuvista laumoista olemme kaupungistumisen kausien ja taantumien lävitse muutamassa tuhannessa vuodessa joutuneet kymmenien, jopa satojen miljoonien ihmisten tiiviisiin asutuskeskuksiin. Saatamme kohdata minuutissa enemmän yksilöitä kuin esi-isämme koko elinaikanaan. Väkimäärät ovat räjähtäneet runsaiksi.

Kielen määritelmä on lavea ja ne ovat joustavia ja sanastoltaan nopeastikin muuttuvia. Kulttuuri on osa kieltä, mutta kieli ja kulttuuri eivät ole sama asia. Ne menevät osittain päällekkäin, mutta yhtäläisyysmerkkejä ei voi vetää. Kulttuuri voi olla paikallista tai globaalia. Se voi olla yhtenäisiä ajatustapoja, käytänteitä ja kertomuksia.

Kansa on kieltä ja kulttuuriakin sekavampi käsite, koska sekin määrittää itsensä uusiksi jatkuvasti. Poliittiset ja taloudelliset rajat ovat jatkuvassa konfliktissa. Taisteluita käydään alueellisten kielikulttuureiden sisälläkin. Kansat jakautuvat sosioekonomisiin kerroksiin, joiden yhteydet toisiinsa saattavat olla heikot, sen sijaan kontaktit voivat olla tiiviitä toisten "kansojen" samoihin sosiaalisiin kerroksiin.

Väestö on vaeltanut ja muuttanut jatkuvasti. Nykyisen Suomen alueen väestöstä löytyy selkeästi kahta geenipoolia, jotka viestivät eri alkuperistä. Jako menee karkeasti läntisen Etelä-Suomen ja Itä-Suomen kesken. Samasta asiasta viestii tapakulttuurin erot. Pohjoisessa ja idässä voi esimerkiksi mennä kyläilemään milloin vain, spontaanisti voi jäädä jopa yöpymään ilman ennakointia. Etelässä, etenkin kaupungeissa asiasta on sovittava reilusti etukäteen. Länsi-Suomessa lautaset on syötävä kiiltäviksi. Isäntäväki loukkaantuu verisesti, mikäli jotain jää. Itä-Suomessa on päinvastoin. Lautaselle on pakko jättää jotakin, muuten emäntä kiikuttaa keittiöstä lisää sapuskaa ja ihmettelee miten mahtaa vieraalle maistaa kaikki talon safkat, eikö se ymmärrä lopettaa milloinkaan.

Kaupungit ovat olleet kulttuurien törmäyspaikkoja. Vierasperäistä väestöä on asettunut perinteisesti kaupunkialueille.

Esimerkiksi Suomessa Turku oli Ruotsin (ja taisi olla myös Pohjolan) suurin kaupunki pitkälle keskiajalle. Turun noin 8 000 asukkaasta oli tuolloin jopa 80 prosenttia saksalaisia. Muinais-suomalaisuuden ydinalueilla. Sitähän nimenomaan Turun seutu oli. Tänään Turku on taas suomalaistunut, venäjänkieliset ovat toiseksi suurin kieliryhmä ja ruotsinkieliset kutistuvat.

Suomalaisiksi kutsuttu kansa asui aikoinaan lähinnä Aurajokilaaksossa. Heitä lähinnä olivat hämäläiset nykyisen Tampereen tienoilla (Tampere sanan etymologia on hämärä, kenties juuret ovat muinaisvirossa). Karjalaisen kulttuurin lähtöalueen ydin oli Karjalan kannaksen itäosissa Vuoksen suistossa. Saamelaisia on liikuskellut kaikkialla Fennoskandiassa ja sulautunut maanviljelystä harjoittaneisiin tulokkaihin. Muuttovirtoja on ollut etenkin nykyisestä Virosta ja virolaisperäinen kulttuuri on luultavimmin hallinnut nykyistä Uuttamaata varsin kauan. Uusimaa oli hämäläisten ja virolaisten jakama erämaa. Varsinais-suomalaiset ovat olleet tiiviisti yhteyksissä Volgalle sekä Mälarinlaaksoon. Ruotsalaisasutus levisi uuteen kukoistukseen kohonneesta Mälarinlaaksosta, joka oli autioinut kansainvaelluksissa, Sveariken organisoituessa valtakeskukseksi tuhat vuotta sitten. Ahvenanmaa ruotsalaistui 1050-luvulla, Turun seutu ja Pohjanmaa 1150-luvulta lähtien. Uusimaa hieman myöhemmin. Varsinais-Suomi oli Ruotsin valtakunnan emäalueita, josta käsin valtakuntaa laajennettiin idemmäksi ja pohjoisemmaksi. Kuninkaat muun muassa kannustivat uudisasutukseen. Näin asutettiin esimerkiksi Savo, josta puolestaan houkuteltiin Keski-Ruotsiin ja venäläisiltä vallatulle Inkerinmaalle väkeä. Kainuusta suuntautui Pohjois-Norjaan muuttoa. Sveariken onnistui puhkoa itsensä lännessä valtamerelle ja työntää tanskalaiset Skoonesta vasta joitakin satoja vuosia sitten.

Suomi ja suomalaisuus muodostuivat taloudellis-poliittisiksi kokonaisuuksiksi 1809 rauhassa, jossa Venäjä otti haltuunsa Ruotsilta joukon maakuntia ja läänejä. Rauhansopimuksessa ei puhuta Suomesta kokonaisuutena vaan se oli osa aluetukkua, jonka tsaari räätälöi Suomen autonomiseksi suurruhtinaskunnaksi. Suomen voi perustellusti väittää itsenäistyneen 1809. Kuten myös Ruotsin, jonka hallinto uudistettiin rauhanteon myllerryksissä. Venäjän alaisuudessa Suomi sai ensimmäistä kertaa itsehallinnollisen organisaation ja oman hallituksen.

Suomalaiset ovat myös muuttaneet sankoin joukoin useissa aalloissa maailmalle, osa "suomalaisista" ei koskaan ole edes ollut nykyisen Suomen valtion rajojen sisällä. Ikiaikaista "suomalais"asutusta on nykyisellä Venäjällä, Ruotsissa, Norjassa ja Virossa. Niitä ovat täydentäneet muuttoliikkeet. Yhdysvaltoihin ja Kanadaan ovat juurtuneet isot suomalaisyhteisöt, jotka ovat saaneet uutta verta näihin päiviin asti aina Uuden Ruotsin metsäsuomalaisista lähtien. Pelkästään Kanadassa tuoreimmassa väestönlaskussa 130 000 kansalaista ilmoitti itsensä suomalaiseksi.

Osana Ruotsista erottamista alettiin suomen kieltä suosia ja säädettiin siirtymäajalla kielenvaihtoa hallinnossa, joka edesauttoi kansallista heräämistä. Joukosta riitaisia itämerensuomalaisia heimoja oli vihdoin tullut kaikista suomalaisia (tai suomenmaalaisia). Eivät riidat silti siihen päättyneet. 1918 otettiin verisesti luokkaperusteisesti yhteen ulkovaltojen sotkeutuessa sotaan omalta osaltaan. Vasta ulkoinen uhka toisessa maailmansodassa hitsasi suomalaisia lopullisesti kansakunnaksi, puolen miljoonan pakolaisen asuttaminen ja silvotun maan jälleenrakennus olivat uskomaton urakka, josta Suomi selviytyi kunnialla. Suistuminen epäonnistuneen integraation seurauksena epävakauteen olisi voinut olla Suomen kohtalo. Kenties luja keskusjohtoisuus ja suljettu talous sekä 1960-luvun ja 1970-luvun joukkopako Ruotsiin pelastivat Suomen uudelta sisällissodalta ja Neuvostoliiton miehitykseltä, joka puolestaan olisi johtanut väkivaltaiseen vastarintaan ja vuosikymmeniä kestäneen terrorismin kierteeseen, joka olisi raunioittanut talouden ja sisäisen turvallisuuden. Suomi voisi muistuttaa tänään Tshetsheniaa tai Afganistania, mikäli historian kulussa olisi otettu pieniäkin sivuaskelia, joiden seuraamukset olisivat olleet merkittäviä. Kekkonen kaikista puutteistaan ja suomettuneisuus ummehtuneisuudestaan huolimatta säilöivät suomalaisuuden tälle päivälle ehjänä ja kiinteytyneenä.

Urbanisaatio, modernisaatio, it-vallankumous ja globalisaatio on murtanut vuosien 1944-1991 sulkeutuneisuuden muurit ja pirstonut suomalaisen kulttuurin jälleen moninaiseksi. Suomesta on kasvanut monikulttuurisuuden mallimaa. Ja hyvä niin. Ruotsilla on paljon opittavaa.