Stendhal: Rakkaudesta

Stendhal: Rakkaudesta. Gummerus, 1965. 233 s.

Hämmennys ja tyhjyys ovat olleet päällimmäisiä tunteita viime aikoina. Dramaattiset käänteet niin omassa kuin siihen kietoutuvien läheistenkin rakkauselämässä pökerryttävät tämän poikaparan päätä pahemman kerran. Äkkinäiset riuhtaisut yllättävät. Kirjailijan kannalta tietysti herkullisesti. Jos jotain positiivista yrittää tilanteesta löytää.

Marie-Henri Beylen vuonna 1822 nimimerkin Stendhal suojissa sepittämän tutkielman Rakkaudesta ei voi väittää auttaneen asiaa. Sekava soperrus on vailla koherenssia ja kykyä käyttää kieltä koukuttavasti. Kuivahtaneen kirjasen kahlaa kankeasti aihelman tuottaman innoituksen voimalla.

Jotain varoituksen sanaa toki todetaan jo takakannessa heti ensimmäisessä lauseessa. Kirjan kerrotaan herättäneen laimeasti huomiota ilmestyessään.

Sinänsä teos on ajatuksia rakkaudesta ja sen muodoista herättävää tavaraa. Omaa vähäistä kokemusta peilaa tekijän toteamuksiin. Nykyisin on kuitenkin olemassa tasokasta tieteellistä tutkimusta rakkaudesta ja sen moninaisista muodoista, joten teos ansaitsee paikkansa lähinnä kaunokirjallisena tekeleenä - eikä sellaisenaankaan onnistu erityisemmin.

Viittaukset kaunokirjallisuuden kenttään ovat runsaat, joten teosta voi tulkita ja lukea myös kirjallisuuskritiikkinä. Stendhal hairahtuu kuitenkin vertailevaan kansatieteelliseen tutkimukseen eri kansojen tavoista ilmaista romanttisia tunteitaan ja seksuaalisuuttaan ilman nykytutkijan otetta. Tuloksena on populistista höttöä, jolla on pelkästään viihdearvoa tämän päivän valistuneelle lukijalle.

Enpä voi oikein suositella teosta kenellekään. En ainakaan rakkauselämän myrskyissä luovivalle kohtalontoverille. Sekoaa vain lopullisesti pää.

Johanna P. Altenstedt: Salarakas

Johanna P. Altenstedt: Salarakas. Pilot 2006. 108 s.

Viime aikoina Ruotsinsuomalaisessa kirjoittajayhdistyksessä on kuohunut: Kaisa Vilhuinen –palkintoehdokkaaksi hyväksyttiin Susanna Alakosken ruotsinkielinen teos ja pari johtokunnanjäsentä erosi protestina. Sen enempää tapahtumia kommentoimatta voi todeta rannalle jääneen monta tasokasta suomenkielistä ruosuteosta. Yksi niistä on Johanna Parikka Altenstedin Salarakas.
Salarakas sijoittuu Suomen pääkaupunkiseudulle, tähän päivään. Siinä menestyvän rättipuljun keski-ikäinen markkinointipäällikkö Riitta rakastuu nuoreen Maxiin.
Riitalla on asiat muodollisesti kunnossa: kunnon aviomies, lapset, talo. Hän elelee ylemmän keskiluokan rauhallista porvarillista elämää.
Jotakin kuitenkin puuttuu, hän hakee omaa identiteettiään erilaisten ulkoisten vaatimusten ristitulessa. Riitalla on heikko itsetunto ja tarve näyttää. Ja tielle osuu Max, jonka Riitta kuvittelee voivansa alistaa ja jota hän voisi hyväksikäyttää. Toisin kuitenkin käy. He rakastuvat.
Juonessa on yllättäviä käänteitä. Riitta on raskaana Maxille. Aviomies saa tietää suhteesta. Riitan hylkäämä Max romahtaa psyykkisesti ja joutuu mielisairalaan. Tapahtuu auto-onnettomuus.
Parikka Altenstedt osaa kirjoittaa kutkuttavasti ja pitää lukijaa jännityksessä. Teos on myös ”naisellinen”. Tunteet ovat pääosassa toiminnan sijasta. Kirjallisuus on siitä metka juttu, että taitavan kirjailijan avulla lukija pääsee tutustumaan itselleen vieraisiin elämänalueisiin. Näin käy Parikka Altenstedtin kirjan kanssa.
Loppua vaivaa epäuskottavuus. Aviomies on liian hyväntahtoinen ja ymmärtäväinen.
Onko sellaisia miehiä oikeasti olemassa?
Haluaisin tavata.