Torbjörn Forslid: Varför män. Om manlighet i litteraturen

Torbjörn Forslid: Varför män. Om manlighet i litteraturen. Carlssons 2006. 213 s.

Malmössä mellakoidaan siirtolaislähiössä, Yhdysvalloissa siirtolaisopiskelija ampuu yli kolmekymmentä ihmistä. Miehinen pahaolo saattaa purkautua käsittämättöminä väkivallantekoina, kärsijöinä ovat usein sivulliset. Siirtolaisuuden osittain aiheuttamat ulkopuolisuuden ja vierauden kokemukset laukaisevat yhdessä yleisen miehisyyden identiteettikriisin kanssa joskus tuhoisia tapahtumasarjoja.
Miehelle tarjottavat roolit ja vaatimukset nyky-yhteiskunnassa hämmentävät ja miehisyys on monelle hankalaa. Täytyy välttää ettei vain vahingossakaan ole muiden mielestä knapsu, kuten Mikael Niemi asian toteaa. Varsinkin kun talous- ja sosiaalihistoria on osoittanut miten miesten ja naisten roolit, tavat ja työt ovat vaihtuneet kuin vuoristorata. Ja kun psykologinen tutkimus on osoittanut ettei miesten ja naisten välillä ole käytännössä suuria eroja (Janet Shibley Hyden mukaan vain kolmella osa-alueella on havaittavia eroja ja taipumuksia: aggressiivisuus, fyysinen aktiivisuus ja seksuaalisuuden tietyt muodot. Silti 95 prosenttia miehistä ei ole väkivaltaisia, se kasautuu pienelle porukalle).
Kun ei muuten pysty pätemään, alemmuudentunto kompensoituu aggressiivisella macho-kulttuurilla, muskeleilla, väkivallalla, rikollisuudella, kaupallisten tavaramerkkien ja homososiaalisten jengimerkkien näyttelyllä.
Vaikka Malmössä kyseessä on ilmeisesti kollektiivinen typeryys ja Amerikassa yksinäisen häiriintyneen paisuneen egon paranoidisen vihan nostattama laajentunut itsemurha, ovat juuret johdettavissa miehisyyden kriisiin.

Torbjörn Forslid lähestyy miehisyyttä populaarikulttuurin ja kirjallisuuden kautta. Forslid jakaa kirjansa kuuteen lukuun.
Erityisen mielenkiintoisesti Forslid käsittelee Malmöä kuvailevaa kirjallisuutta.
Malmö on kaupunki, jossa luokkaristiriidat ovat kärjistyneet pahasti. Alueet ovat segregoituneet rikkaiden ja äärimmäisen köyhien slummeiksi. Joillakin alueilla, kuten juuri Rosengårdissa enemmistö ihmisistä elää toimeentulotuilla. He asuvat ahtaasti, lapsia on paljon. Enemmistöllä on ulkomaalainen tausta, heillä on heikko koulutus. Syrjäytyminen on laaja-alaista. Ongelmavyyhdet ovat moninaisia. Tämä nostattaa katkeruutta ja luokkakantaista vihaa hyväosaisia kohtaan.
Parhaillaan pyörivän Manpowerin televisiomainoksen mukaan esimerkiksi yli puolet malmölaisista taksikuskeista on akateemisesti koulutettuja maahanmuuttajia. Mainos kysyy onko tosiaan niin vaikeaa ajaa taksilla Malmössä, että siihen vaaditaan opiskelua yliopistossa.
Forslid kuvaa muun muassa Torbjörn Flygtin Underdogin kautta tätä ympäristöä ja kasvua mieheksi siinä. Flygtin kirjan päähenkilö on ”valkoista roskaväkeä”, joka kaikesta huolimatta tekee klassresan. Päähenkilö tiedostaa oman ulkopuolisuutensa molemmissa luokissa. Hän on jäänyt ei kenenkään maalle. Hän on ”jättänyt” kouluttautumalla omansa, porvarispiirit eivät sulata nousukasta sisäänsä.
Olle Svenningin isästään Eric Svenningstä kirjoittama biografia Lojaliteter. Min far(s) antaa taustaa Malmön ongelmille. Eric Svenning oli (s)-poliitikko, joka paloi kaupungille. Häntä ei syyttä tituleerattu kaupunginisäksi. Svenning kasvoi Lugnetin työläiskaupunginosassa ja halusi hävittää köyhyyden. Hän kävi koko sydämestään luokkasotaa. Isänä hän oli koko ajan kotoa poissa, aina jossain politikoimassa. Svenning oli työnarkomaani, joka paloi aatteelleen. Hän heräsi viideltä eikä mennyt nukkumaan ennen puoltayötä. Svenning oli mies, joka oli Malmön toisen maailmansodan jälkeisen muutoksen takana. Hän oli vahva tekijä Malmön miljoonaohjelmassa. Idealistisen projektin tavoitteena oli järjestää kymmenessä vuodessa kaikille kunnolliset asunnot. Uusia asuinalueita rakennettiin sosialidemokraattisen realismin hengessä. Mutta uudet giganttiset asuntoalueet unohtivat ihmisen, yksilön. Ne koettiin epäinhimillisiksi. Massiivinen kritiikki ja ongelmien kasautuminen olivat Svenningille raskas paikka. Miljoonaohjelman asuinalueista tuli idealistisen työläisparatiisin sijaan segregaatiota lisännyt sosiaalinen katastrofi, painajainen. Koko Eric Svenningin elämäntyö kyseenalaistettiin ja vanheneva mies sysättiin pois politiikasta, perhe-elämästä ei hän tiennyt mitään. Svenning teki itsemurhan.
Forslid rinnastaa Svenningin kohtalon kreikkalaiseen draamaan.

Gunvor Andersson & Hans Swärd: Barn utan hem. Olika perspektiv.

Gunvor Andersson & Hans Swärd: Barn utan hem. Olika perspektiv. Studentlitteratur 2007. 182 s.

Harva tieteellinen kirja tekee niin surulliseksi kuin Gunvor Anderssonin ja Hans Swärdin kodittomista lapsista. On syytä painottaa ettei kirja ole luettavaa herkkämielisille. Sen verran järkyttäviä kuvauksia ja hätähuutoja hyvinvointivaltion reunoilta pudonneilta ihmisiltä kuuluu.
Miljoonaprojektin myötä kitkettiin asunnottomuus liki tyystin Ruotsista ja 1970-luvulla asunnoista oli jopa ylitarjontaa. 1980-luvulla ja 1990-luvulla tilanne muuttui tyystin, ja paheni 1990-luvun lopussa ja 2000-luvun alussa. Ruotsi on taas keskisuuren asunnottomuuden maa, mutta lasten kodittomuudesta tiedetään vähän monta muuta asiaa tilastoivassa kansankodissa.
Tunku suurkaupunkeihin on suuri, kunnallisten asuntoyhtiöiden liiketaloudellistamisen myötä ilman aikaisempaa asuntoa ja työtä olevilla, mahdollisesti velkaantuneilla on valtavia vaikeuksia saada vuokrasopimusta. Kun yhtä vuokra-asuntoa saattaa hakea 400-500 ihmistä, joilla taustatiedot ovat kunnossa, ovat heikommilla olevat pulassa.
Räikeimmillään tilanne on johtanut mielettömyyksiin, joissa maksukyvyttömiä perheitä majoitetaan hotelleihin sosiaalitoimen laskuun. Yhteiskunnalle saattaa koitua jopa 60 000 kruunun kulut kuukaudessa tästä järjettömyydestä. Yksi halvempi vaihtoehto olisi parakkikylät kaupunkien laitamille, mutta mutta pitkittyessään asuminen niissä voi johtaa vielä pahempiin ongelmiin. Toisaalta herää kysymys, että missä määrin ihminen on itse vastuussa omasta elämästään? Pitääkö sitä pukata lapsia, jos tietää ettei pysty taloudellisesti niitä elättämään ja järjestämään kunnon kotia? Eikö voisi odottaa, että on opetellut ruotsin, hankkinut koulutuksen, työn ja asunnon ennen lasten tekemistä?
Keitä sitten ovat nämä kodittomat perheet? Tämän kirjan tutkimusten valossa riskitekijöitä ovat ulkomaalaistausta, heikko koulutustaso, työttömyys, kielitaidottomuus ja nuoruus. Perheväkivalta ja väärinkäyttö saattavat olla laukaisevia tekijöitä, jotka syöksevät perheitä helvettiin. Kirjan haastattelemien perheiden joukossa ei ollut etnisiä ruotsalaisia. Kodittomuus voi koskea kokonaisia sukupolviketjuja ja siten periytyä.
Tyypillinen kirjan tapaus voisi olla toisen käden ahtaassa kaksiossa asuva suurperhe. Yhdessä huoneessa asuvat nuori äiti, isä ja lukuisat lapset, toisessa perheen teini-ikäinen poika lapsimorsiamensa ja pienen vauvan kanssa. Kaikki työttömiä ja elävät sosiaaliavustuksella, asunto on tilapäinen.
Toinen tyypillinen tapaus voisi olla nuori monilapsinen äiti, jonka mies on kuollut väärinkäyttöön tai pariskunta on eronnut miehen väkivaltaisuuden takia. Äiti on hoitanut lapsia eikä oppinut ruotsia. Yhtäkkiä hän kadulla avuttomana lasten kanssa. Yösija löytyy sukulaisten, tuttujen tai ystävien luota. Kontaktit yhteiskuntaan ovat heikot, asunnottomuus pitkittyy ja äidin mielenterveys järkkyy. He ovat syöksykierteessä ongelmavyyhden kasautuessa.
Lasten kannalta tilanne on toivoton. Koska ruotsalainen koulujärjestelmä ei piittaa heikoimmista, uhkaavat nämä lapset syrjäytyä. Haastatteluissa paljastuu lasten pettymys sille ettei kukaan aseta rajoja ja tuota turvaa ja sääntöjä. Koulu ei ota yhteyttä kotiin, lapset voivat lintsata vapaasti ilman että kukaan välittää missä he aikansa viettävät. Kukaan ei valvo, että he tekevät läksynsä, kukaan ei tue heidän oppimistaan. Joidenkin lasten rohkaistua itsensä ja mentyä kertomaan tilanteestaan opettajalle, he ovat saaneet vastauksen etteivät he voi saada helpotuksia vain koska heillä on vaikeuksia. Enimmillään he saavat ystävällisen selkääntaputuksen, mutta se ei riitä. Hyvinvoivien perheiden lapset toki pärjäävät koulussa, jossa ei ole näkyvää rimaa ja sääntöjä, ja jossa opettajilla ei ole toimintavaltuuksia, mutta moniongelmaisten perheiden lapset syrjäytyvät ja putoavat.
Kuvaa todellisuudesta hämärtää se, että valtaosalla väestöstä menee hyvin Ruotsissa. Moniongelmaisten, turvaverkon rei´ästä pudonneiden määrä on marginaalinen.
Kodittomia lapsia arvioidaan olevan kansankodissa vain reilut toistatuhatta.
Mutta sekin on liikaa.