Asko Sahlberg: Siunaus. WSOY 2007. 194 s.
Pimeän ääni oli tainnuttava teos, jota luin kuin huumattuna. Ajattelin tekijän olevan merkillinen mies, joka käyttää kiehtovaa kieltä, joka elollistaa oliot, asiat ja esineet vahvoilla verbeillä, joilla kuvataan ruumiillisia toimintoja. Asko Sahlbergin kieli on kuin jauhettua purukumia, joka lojuu tihentyneessä päivässä huohottavasti huokaillen tarttuen latteassa valossa kuljeskelevan haahuilijan jalkapohjaan ja venyy vastustamattomasti
.Ruotsiin muutettua vuosituhannen alkupuolella kohtasinkin suomalaisen nykykirjallisuuden göteborgilaisen kielikuninkaan eskilstunalaisen tuttavapariskunnan luona kirjailijan yleisötapahtuman jatkoilla.
Rehellisesti sanottuna monenlaista persoonallisuutta on tullut tavattua, mutta Asko Sahlberg vie kyllä omalaatuisuudellaan voiton. Miehestä kerrostuu kuoria, joita vasta paremmin tutustuessa pääsee näkemään. Vaelteleva elämä, lukeneisuus ja maastamuutto ovat muokanneet miehestä vankan yksilöiden itsemääräämisoikeuden puolustajan, joka kiivastuu ihmisistä, jotka kuvittelevat tietävänsä paremmin miten muiden tulisi elää. Entinen siltojen polttelija on ymmärtänyt elämisen olemuksen ja puurtaa nöyryydessä omaa messiaanista tehtäväänsä kirjoittamalla luetusta ja koetusta imemästään mielikuvituksen myllyssä mahtavia maalauksellisia teoksia.
Olen vakuuttunut, että kun meistä muista maalliset murheet ovat jättäneet jo kauan sitten, Askon kirjat kuluvat yhä sukupolvien käsissä muistona ajastamme ylittäen ajan armottomasti leventyvän kuilun keveästi. Hänestä huokuu poikkeusyksilö, jolla on kyky kirjoittaa käsittämättömän kauniisti. Jos pitää spekuloida kirjallisuuden nobeleista, niin hän kyllä kiilaa suomalaisehdokkaista kärkeen jättäen monet muut varjoonsa - mutta sen aika ei ole vielä, sitä suurta sopii varmaan uneksia hänelle noin neljännesvuosisadan päähän. En yllättyisi, jos se silloin hänelle napsahtaisi.
Sittemmin tiet ovat kohdanneet Asko Sahlbergin kanssa useimmiten tukholmalaisissa, göteborgilaisissa tai eskiltunalaisissa baareissa - ja kirjoittajakursseilla. Hän on jaksanut kannustaa ja kritisoida omia kaunokirjallisia pyrintöjäni uutterasti - toivottavasti se touhu tuottaa joskus suurempiakin lukijamassoja liikuttelevia tuloksia, ja jos niin käy, on hänen vaikutuksensa tuotantooni ollut merkittävä, se on myönnettävä. Hän on harvoja ruotsinsuomalaisia, joiden kanssa tunnuin olevan suunnilleen samalla aaltopituudella. Johtuneeko siitä, että ajauduimme Ruotsiin melkein samoihin aikoihin, Asko joitakin vuosia aikaisemmin. En tiedä. Toisten kanssa kun kuilua useimmiten oli vuosikymmeniä, joten se Suomi mistä olimme peräisin oli toisenlainen.
Asko Sahlbergin tuotannon viimeisin jalokivi on
Siunaus, joka jatkaa hänen kielellistä kokeiluaan ja vie lukijansa tabuun. Kirja alkaa toimistotyöläisestä, jolla on kiellettyjä haluja. Gustav on eristäytynyt huomaamattomaksi konttorissa, hän haahuilee länsisuomalaiselta vaikuttavassa rannikkokaupungissa tuijottamassa Häntä. Gustav on naimisissa Ellan kanssa, hänellä on ystävänä/naapurina krematorionhoitaja Tanner. Alkoholilla läträtään, filosofisia heittoja sivalletaan ja huumorilla tökitään. Gustavin halu ahdistaa painajaismaisesti. Kuristava halu kietoo pakkomielteisesti. Viittauksilla ilmenee kyseessä olevan pedofilia. Hän ei ole koskaan syyllistynyt muuhun kuin lapsipornon katseluun, halu painostaa häntä Tekoon. Avioliitto on murrosvaiheessa, Ella haluaa omaa aikaa ja matkustaa Islantiin. Gustav lähtee Tunisiaan.
Kirja jakautuu kolmeen osaan. Ensimmäisessä ollaan suunnilleen tässä hetkessä, omassa ajassamme. Tunisiassa alkuun kuin nykyisyydessä, mutta kuin huomaamatta liu´utaan levottomaan itsenäistymiseen. Aika naamioidaan repliikkeihin. Kolmannessa osassa ollaan kotikaupungissa, josta miehet ovat matkaamassa linnoitustöihin Kannakselle. Aika laukkaa taaksepäin, pian sisällissodan surulliset sauhut täyttävät sivut. Hallittu kokonaisuus ikään kuin pirstoutuu Gustavin mielen järkkyessä ja hänen ajautuessa Tekoon, joka viime hetkillä keskeytyy. Gustav pakenee kaupungista ja surmaa itsensä suuren puun juurella kesken lauseen.
Rakenteellinen ratkaisu on erikoinen, mutta toimii. Aikatasojen sekoitusta voidaan tulkita sekä mielenhäiriöllä että sillä että gustaveja on ollut joukossamme aina kuten muitakin pinttyneitä rooleja ja taipumuksia ihmisyhteisöissä.
Kirjallaan Asko Sahlberg jättää lukijansa vaikean kysymyksen eteen: voiko kaikkia yksilöiden haluja ja taipumuksia suvaita ja ymmärtää? Miten paljon voimme puuttua toisten elämään, josta tunnemme yleensä vain hädin tuskin pieniä välähdyksiä ja osasia? Kaikilla meistä on salaisuutemme ja paheemme - joillakin sellaiset, jotka lähes yksimielisesti tuomitaan kaikissa kulttuureissa. Voiko heitä ylipäätään yrittää ymmärtää? Vai pitäisikö sitä edes tehdä ollenkaan?
