lauantai 16. elokuuta 2008

Jorma Palo: Kun vallanpitäjät vilustuvat

Jorma Palo: Kun vallanpitäjät vilustuvat. WSOY 2001. 248 s.

Jos haluaa säilyttää illuusionsa siitä, että meitä johtavat kansakuntien parhaimmistot, kannattaa jättää Jorma Palon Kun vallanpitäjät vilustuvat väliin. Siinä kerrotaan kuinka seniilit sedät ja hullut huru-ukot ovat päättäneet kansakuntien kohtaloista. Tuhoisasti.

Itse satuin syntymään Kekkos-Suomeen. Ja pieni olin vielä silloinkin kun Kekkonen kuoli. Hatarat niistä ajoista kumpuavat muistot kuitenkin kielivät järkytyksestä, jota supersedäksi luullun ukkelin kohtalo ihmisissä herätti. Kekkonen istui vallassa neljännesvuosisadan, osan siitä ajasta tosiasiassa toimintakyvyttömänä. Loppuvuosina lehdissä tarinoitiin saavutuksista, vaikka oikeasti oltiin kuolemankielissä eikä mies mahtanut ymmärtää aina missä mentiin. Esimerkiksi 1976 Kekkosta tapaamaan tulleen Ruotsin ulkoministerin kanssa sattui kiusallinen selkkaus. Kekkonen mollotti mitään sanomatta parikymmentä minuuttia eteensä.

Helsingin yliopiston neurologian emeritiusprofessori Jorma Palo aloittaa setvimisensä Kekkosesta. Sen jälkeen hän laventaa kirjansa laajemmaksi pohdinnaksi miksi vallasta ei osata luopua ajoissa, miksi mielenvikaiset pääsevät kansakuntien kaappien päälle ikävin seurauksin. Hän hakee tukea useilta tieteenalueilta, hyppii filosofiasta historiaan ja syventyy taas psykologiaan ja erityisesti neurologiaan. Väliin poimitaan näin jälkikäteen hauskoja anekdootteja, mutta tekojen kohteeksi joutuneiden kannalta todella kamalia juttuja.

Mao esimerkiksi vietti sairaalloista elämää ja aiheutti huomattavaa haittaa päähänpistoillaan maailman suurimmalle kansalle. Vahingot olivat valtavia. Ei voi kuin hämmentyneenä ihmetellä miten mies, joka saattoi viettää kuukausia sängyssään, joka ei pessyt itseään, joka pesi hampaansa teellä, joka rehenteli puhdistavansa peniksensä ainoastaan nuorten naisten sisällä (joita vanhukselle riitti, jotkut naisista ylpeilivät suurelta johtajalta saamallaan sukupuolitaudilla) yms. sai sellaisen suosion ja ylipäätään pysyi hulluna hallitsijana.

Vainoharhaisista johtajista puhuttaessa Stalin on tietenkin ykkönen. Stalinin käsittämättömistä julmuuksistakin Palo kirjoittaa. Mutta eipä demokraattistenkaan maiden päälliköt ole olleet sieltä fiksuimmasta päästä. Ranskassa oli täysin kajahtanut presidentti hetken 1920-luvun alussa, Jaltan kokoukseen Stalinin kanssa osallistuneet Yhdysvaltain ja Britannian pomot olivat niin heikossa hapessa, että yhden hullun oli helppo selättää kaksi seniiliä setää.

Hitleristäkin kirjassa paljastuu uusia pimeitä puolia. Palon sanoma tuntuu olevan, että johtajatkin ovat inhimillisiä, mutta koska heillä on vaikutusvaltaa enemmän, on heidän mielenhäiriöidensä seuraukset laajemmat ja katastrofaalisemmat kuin muun väestön toilailut. Toki valtaanhaluavien joukossa on kahjoja ilmeisesti enemmän, mutta esimerkiksi vähemmän kuin kirjailijoiden parissa, joiden uhka sairastua mielenterveydellisiin häiriöihin on 35-kertainen väestöön keskimäärin verrattuna.

Pitkälle meneviä päätelmiä ei Palo lähde vetämään miksi sairas johtaja säilyttää tuolinsa, mutta hän arvailee niin monen hyötyvän vaikutusvaltaisesta vihanneksesta lähipiirissä, että torpedointi tukahtuu eliitin ahneuteen.

Teos pistää pohtimaan kriittisen äänestämisen tärkeyttä. Näin kunnallisvaalien alla kaikille yhteiskunnallisista asioista kiinnostuneille varmasti mielenkiintoista luettavaa - sekä poliittisille pyrkyreille että meille heitä äänestäville.

Ei kommentteja: