Heikki Kotka: Eskilstunan Suomenkielinen Sosiaalidemokraattinen Yhdistys ESSY 1970-1989. ABF i Eskilstuna & Arbetshistoriska Rådet i Eskilstuna 2007. 183 s.
Vappu oli vielä 1970-luvun lopulla vireää Eskilstunassa. Kaupungin keskustasta marssi yli 5 000 sosiaalidemokraattia Kansanpuistoon, siellä noin 20 000 ihmistä kuunteli palopuheita, jotka pidettiin kahdella kielellä: suomeksi ja ruotsiksi. Ruotsinsuomalaiset sosiaalidemokraatit olivat järjestäytyneet omaksi yhdistykseksi ESSY:ksi, jossa oli mahtavimmillaan kuutisensataa jäsentä. Vappumarssiin ESSY osallistui omin plakaatein. Esimerkiksi 1973 kylteissä luki muun muassa "Opi ruotsia - paranna mahdollisuuksiasi".
Tänä päivänä noista ajoista on jäljellä muisto vain. ESSY:n kuolinkorahdus kuultiin 1989. Ruotsinkielisellä puolella kidutaan. Vappumarssi haalii nykyisin kourallisen väkeä, lähinnä samoja ikääntyneitä aktiiveja, jotka ovat olleet uskollisesti mukana useita vuosikymmeniä. Kulkukyvyttömät rahdataan eläintarhan minijunalla puheidenpitopaikalle. Ruotsinsuomalaiset on unohdettu kokonaan.
ESSY:ssä koko sen elinkaaren ajan vaikuttanut Heikki Kotka on kirjoittanut ytimekkään, mutta asiapitoisen historiikin paikkaamaan ruosuhistorian pahaa aukkoa, jota on toistaiseksi vasta vähän valotettu. Kirja on kaksikielinen, joten valtaväestölle ja ruotsalaistuneille jälkipolville tarjoutuu mahdollisuus kurkistaa mitä maahanmuuttaneet suuren aallon ruotsinsuomalaiset touhusivat poliittisesti. Samalla paljastuu monien nykyisten eskilstunalaisten ruosuvaikuttajien poliittinen taustayhteisö nuoruudesta.
Heikki Kotkan mukaan ESSY kypsyi 1969 Sirkka ja Aarre Pohjolaisen kotona käydyistä keskusteluista. Suuri muuttoaalto oli juuri tuolloin huipentumassa, Eskilstunassa oli runsaasti nuorta suomalaista työikäistä väkeä, jotka ahersivat tehtailla. Tämä ei tietystikään sujunut ongelmitta. Sosiaaliset ja kulttuuriset kysymykset kärjistyivät. Niiden lieventämiseksi tarvittiin poliittista integroitumista yhteiskuntaan. Oma sosiaalidemokraattinen suomenkielinen yhdistys perustettiin ruotsinkielisten myötävaikutuksella, jotka suhtautuivat tuolloin vielä suopeasti ruotsinsuomalaisten poliittiseen aktivoitumiseen. Yhdistys imuroi äkkiä puolentuhatta jäsentä.
Toiminta oli alkuun vilkasta. Kuukausikokouksissa oli alustuksia ja keskusteluja. Vappumarsseihin osallistuttiin omin tunnuksin. Yhdistys oli mukana taistelemassa siirtolaisille äänioikeutta kunnallis- ja maakäräjävaaleihin. Vaadittiin suomenkielisiä palveluja ja niitä saatiin.
Jäsenkato alkoi jo heti kahden toimintavuoden jälkeen. Vuonna 1972 oli jäsenmäärä puolittunut. 1976 jäseniä oli enää 120. 1970-luvun lopulla käydään vielä päälle kahdensadan, mutta into laimenee ja putoaa 1980-luvulla rajusti. Passiivisuus ja jäsenmäärän romahtaminen ajavat yhdistyksen ahtaalle. 1989 pistetään tarinalle piste.
Syitä lopahtamiseen on tietysti monia, joita Heikki Kotka ei lähde pahemmin penkomaan. Yhteiskunta on esimerkiksi kaupallistunut ja yksilöllistynyt, yhdistys epäonnistui uusintamisessa ja jäi sukupolviliikehdinnäksi. Poliittiset liikkeet ovat aaltoja, joissa vaikuttavien enemmistö osallistuu vain vuoden tai pari, ennen kuin seuraava nuorten sukupolvi ottaa liikkeen haltuun edeltäjiltä, jotka ovat perheellistyneet eikä aikaa töiden ja kodin ulkopuolelle oikein liikene. Harva jatkaa aktiivisena pidempään tai siirtyy kokopäiväiseksi ammattipoliitikoksi. Räikeimmillään tämä pistää silmään kunnallispolitiikassa, jossa opiskelijoiden ja eläkeläisten osuus on luottamustehtävissä suhteettoman suuri. He ovat väestöryhmiä, joilla on aikaa ja kiinnostusta politikoimiseen, mikäli tarmoa on. 30-40-vuotiaat ovat harvinaisia kummajaisia.
Heikki Kotka ei nosta esiin edes mielestäni keskeisintä seikkaa. Valtakunnantasolla nimittäin emopuolue suhtautui nihkeästi suomalaisiin, eikä ruosujen s-yhdistyksiä useista yrityksistä huolimatta koskaan hyväksytty virallisesti osaksi liikettä. Ne eivät saaneet puolueosastojen statusta, vaan nähtiin puuhasteluna, joka kanavoi ruotsinkielen oppineita valtaväestön osastojen puolelle sulautumaan. Toimintaa ei täten koettu mielekkäänä, koska siihen osallistuminen ei tuonut poliittista vaikutusvaltaa emopuolueessa.
Toinen merkittävä seikka, jota Heikki Kotka kyllä hivenen raottaa esiin, oli ruotsinsuomalaisten havainto, ettei sosiaalidemokraattinen puolue ajanut työväestön ja kielivähemmistöjen etuja. Erityisesti riita kunnanvaltuustossa suomenkielisestä kouluhenkilökunnasta repi ruotsalaiset sosiaalidemokraatit ja ruotsinsuomalaisen s-väen kahtia. Sosiaalidemokraatit halusivat ajaa alas suomenkielisen koulutoiminnan 1980-luvun lopulla. Kaksi ruotsinsuomalaista sosiaalidemokraattia loikkasi porvariopposition puolelle ratkaisevassa äänestyksessä 1986, mutta se ei riittänyt, koska toiset kaksi ruotsinsuomalaista jätti tuntemattomasta syystä tulematta kunnanvaltuuston kokoukseen. Sosiaalidemokraatit runnoivat päätöksen äänin 39-40.
1987 yhdistys ei enää jatkanut kuukausikokouksia. 1988 keskeisin vaikuttaja Maire Dahlman ilmoitti luopuvansa politiikasta täysin. Hän oli toinen niistä ruosudemareista, jotka olivat loikanneet kunnanvaltuuston äänestyksessä 1986 porvarien puolelle, mitä ei katsottu puolueessa hyvällä. Erokirjeessään hän totesi, että "olen kuitenkin jo pitkän ajan kokenut yhä vaikeammaksi puolustaa maassa nykyisin toteutettavaa politiikkaa. Mielestäni se ei vastaa ideologiaa, jonka itse yhdistän sosiaalidemokratiaan, ja joka sai minut aloittamaan poliittisen toimintani". Niinpä 1990-luvun alussa Eskilstunan kunnanvaltuustossa ei ollut ainuttakaan ruotsinsuomalaista sosiaalidemokraattia muidenkin jättäydyttyä asettumasta ehdolle. Näin puolueessa, joka väitti itseään työväenpuolueeksi, ja jolla oli puolet kunnanvaltuuston paikoista.
Mikäli haluaa lukea kriittisemmin Ruotsin sosiaalidemokraateista, kannattaa tutustua Hjalmar Rantasen (1992) Ruotsin avarassa sylissä-kirjaan, jossa hän paljastaa demareiden härskit teot ruotsinsuomalaisten tuhoamiseksi. Hjalmar Rantanen oli itse näköalapaikalla ja toimi lukuisissa tärkeissä tehtävissä ja näki läheltä miten häikäilemättömästi sosiaalidemokratia petti ruotsinsuomalaiset.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Ruotsin politiikka. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Ruotsin politiikka. Näytä kaikki tekstit
maanantai 28. huhtikuuta 2008
tiistai 22. tammikuuta 2008
Anders Isaksson: Den politiska adeln
Anders Isaksson: Den politiska adeln. Bonnier fakta 2006. 224 s.
Joseph Schumpeter aavisteli kirjassa Capitalism, socialism and democracy politiikan ammattimaistuvan ja puolueiden kaventuvan kampanjakoneiksi, jotka kalastelevat massoilta ääniä. Anders Isakssonin kirja Ruotsiin muodostuneesta poliittisesta aatelistosta osoittaa kehityksen kulkeneen siihen suuntaan. Schumpeterin haihatteleman meritokratian (yhteiskunnan, jossa viisaiden valta perustuu yksilöiden ansioihin ja kykyihin varallisuuden ja sosiaalisen aseman sijasta) sijasta meno on mennyt nepotismiin (sukulaisten suosiminen), jossa pätevyyden sijasta ratkaisee kuka olet.
Viime viikolla muun muassa Dagens Nyheter (17/1 2008) uutisoi sosiaalidemokraattien nuorisojärjestössä SSU:ssa olevan enää 1 233 jäsentä ja järjestön pudonneen viidenneksi suurimmaksi poliittiseksi nuorisojärjestöksi Ruotsissa. Parissa vuodessa on häipynyt noin 95 prosenttia SSU:n jäsenistä. Toki parin vuoden takainen parikymmentätuhatta jäsentä on sekin raju pudotus viime vuosisadan alun sataantuhanteen nuorisoliittolaiseen. Vaikka kato on koetellut kovimmin demareita, on sitä ollut muissakin puolueissa, mutta ei aivan yhtä rajusti.
Emopuolueidenkin jäsenmäärät ovat romahtaneet. Ammattiyhdistysliikkeen luovuttua jäsentensä pakkojäsenyydestä sosiaalidemokraattisessa puolueessa 1990-luvulla lähti väkeä hurjasti ja alamäki on vain kiihtynyt. Tällä menolla viimeinen sosiaalidemokraatti repisi jäsenkirjansa viimeistään vuonna 2017. Ainoastaan ympäristöpuolue on pysynyt kasassa ja kansanpuolue on jopa onnistunut kasvattamaan jäsenmääräänsä, joka sinänsä on ollut monista muista puolueista poiketen melkoisen pieni. Kansanpuolue on ollut riippuvaisin liikkuvista äänestäjistä, liikettä on ollut lähinnä sosiaalidemokraateista ja moderaateista, molempiin suuntiin.
Toinen hätkähdyttävä uutinen viime viikolla puolestaan tuli Göteborgin yliopistolta, jossa on ruotsalaisen äänestäjäkunnan rakennetta, liikettä, järjestäytymistä ja tietoisuutta selvitetty jo vuosikymmeniä. Ruotsalaiset äänestäjät ovat olleet yhdysvaltalaisiin verrattuna poikkeuksellisen valveutuneita. Osallistuvuuskin on ollut korkeata. Esimerkiksi vuoden 1976 vaaleissa, joissa murtui sosiaalidemokraattien vuosikymmeniä jatkunut itsevaltius, äänestysprosentti kohosi päälle 90 prosentin. Ja korkea se on edelleenkin, noin 80 prosentissa.
Mielenkiintoista viime vaaleissa oli lisäksi se, että sosiaalidemokraattien listoilla oli eniten ylimpiin tuloluokkiin kuuluvia. Listojen kärkinimet olivat poikkeuksetta miljonäärejä sosiaalidemokraateilla. Tämä selittyi valtion- ja kuntien virkamiehillä, ay-liikkeen toimihenkilöillä ja puoluejyrillä, kansanedustajilla ja kunnallispolitiikan pampuilla. Sosiaalidemokraattien ehdokkaiden koulutustaso oli kuitenkin kaikista matalin. Joten seuraavan kerran, kun sosiaalidemokraattinen poliitikko tai ay-liikkeen johtohahmo puhuu solidaarisuudesta, siitä miten sairaita sorretaan ja ihmisiä pakotetaan töihin, niin on hyvä muistaa äänessä olevan hyväosaisen. Kognitiivinen dissonanssi on tuolloin näkyvissä räikeimmillään.
Esimerkiksi Eskilstunassa on vasemmistolla 15 kunnanneuvosta, joille maksetaan 50 - 65 000 kruunua kuukaudessa kokopäiväisestä politikoinnista. Noin 93 000 asukkaan kokoisessa kaupungissa. Kaupunki pulittaa myös vuodessa ylimääräistä puoluetukea 250 000 kruunua (!) kunnanvaltuutettua kohden. Demokratialla on hintansa.
Mutta rahan syytäminen ei ole auttanut. Äänestäjäkunnan tietoisuus on romahtanut. Kuilu päättäjien ja muiden välillä on revennyt. Suurin osa elää toisen käden todellisuudessa, toisin sanoen heille todellisuus näyttäytyy pelkästään tiedotusvälineiden kautta ja kosketus päättäjiin on pinnallinen. Harva tuntee poliitikkoja henkilökohtaisesti. Media puolestaan vääristää, personoi ja skandaloi. Politiikka esitetään teatterina.
Göran Perssonin hallitessa maata vaalikaudella 2002-2006 ei 55 prosenttia äänestäjistä tiennyt kuka ja ketä piti maassa jöötä. Tietämättömien parissa sosiaalidemokraattien kannatus oli kuitenkin suurinta ja vuoden 2006 vaaleissa sosiaalidemokraattien kannatuskunta koostui suoraan sanoen tunteilevista typeryksistä. Kaikkein valveutuneimpia ja fiksuimpia olivat tutkimuksen mukaan kansanpuoluetta kannattaneet, sitten moderaatteja. He tiesivät ketä äänestivät ja miksi, he tiesivät ketä ja ketkä pitivät maassa valtaa.
Näitä taustoja vasten Anders Isakssonin laajennettu versio vuoden 2002 menestysteoksesta on herkullista ja kuohuttavaa luettavaa. Isaksson on kartoittanut poliittiset suvut ja vallanpitäjien suhteet, hän kuvaa Ruotsin muutosta 1900-luvulla ja kertoo uuden (sosiaalidemokraattisen) aatelisluokan synnystä. Luokkakierto on pysähtynyt, demokratia kuihtunut koristesanaksi. Valtaan ei nousta lahjoilla vaan syntymällä, poliittinen uusaatelisto on luonut itseitseään täydentävän loisten työmarkkinat, jotka parasiitteina imevät tulonsa toisten taskuista ja elävät erillään etuisuuksien maailmassa ja valitsevat puolisonsa tästä luokasta.
Vaikka piirre on näkyvissä muissakin puolueissa, on se sosiaalidemokraateissa ja heidän eri peitejärjestöissä ollut ilmeisin. Valta on periytynyt, kyliä, kuntia ja valtiota ovat hallinneet sukujen muodostamat klaanit, joiden ulkopuolelta ei ole ollut asiaa tikkaille enää aikoihin. Suuntaus alkoi 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä, jolloin ensimmäiset mahtiperheet junttasivat kiilansa. Tyypillinen nousukas oli nopean uran ammattiyhdistyksessä tehnyt kouluttamaton nuorukainen, joka pääsi valtiopäiville ja vaurastui ja istui sitkeästi lukuisilla palleilla välittäen läheisilleen yhteiskunnallisia asemia. 1970-luvulta lähtien tilanne on jähmettynyt yhä enemmän. SSU oli monien koulu ja tie luokkanousuun, kunnes se tie tyrehtyi myöhemmin nepotismiin. Nuorisojärjestön ja muiden organisaatioiden hallinnolliset tehtävät oli varattu klaanien jäsenille, samoin kaikki valtion virat ja muut luottamustoimet.
Isakssonin kirjan mukaan jopa Göran Persson oli tyrmistynyt sosiaalidemokraattisten kansanedustajien sivistymättömyydestä ja kelpaamattomuudesta hallinnollisiin tehtäviin. Persson ei voinut nostaa hallitukseen kansanedustajia ministereiksi, koska he olivat niihin tehtäviin täysin soveltumattomia napinpainajia. Siksi vain kolmannes ministereistä rekrytoitiin valtiopäiviltä, loput Persson valikoi kavereistaan ja tuttavistaan. Taloushistorian professorin Lena Sommerstadin yllättävä nousu valtioneuvostoon selittyi Perssonin halulla kohottaa hallituksen akateemista tasoa, joka oli herättänyt kansainvälisestikin huomiota olemattomuudellaan. Useimpien ainoa koulu oli ollut SSU lukion tai peruskoulun jälkeen.
Anders Isakssonin kuva Ruotsin yhteiskunnan tilasta on lohduton, mutta hänellä on erilaisia ideoita, joilla demokratiaa voitaisiin juurruttaa takaisin ja saada dynamiikkaa luokkakiertoon. Hän esimerkiksi tihentäisi vaaleja niin, että joka vuosi äänestettäisiin jossain Ruotsin kolkassa kansanedustajista. Auttaisikohan se?
Suomessa eri vaalit on hajautettu ja äänestysprosentti on silti laimea. Suomessa on myös todelliset henkilövaalit Ruotsin listavaalin sijaan. Siinä mielessä Suomi on Ruotsia demokraattisempi, vaikka osallistuvuus on heikompi. Suomessakin poliittinen valta on kasaantunut samoille suvuille ja pienille ystäväpiireille, eivätkä erot puolueiden linjoissa ole suuria. Yhteistyötä tehdään vaalituloksesta riippuen käytännössä kenen kanssa tahansa. Äänestäjän on vaikea arvata ketkä lopulta kolmesta suuresta ja suomenruotsalaisesta kiintiöstä muodostavat hallituksen. Ruotsissa jako on sentään selkeämmin kahtia, eikä yhtä pirstaleinen. Toisaalta esimerkiksi vasemmistokartelli ei ole mistään samaa mieltä ja sosiaalidemokraateilla on fraasien takana ideologinen tyhjiö, apupuolueet ovat piskuisia räksyttäjiä, joiden ehdotuksia tuskin kukaan ottaa vakavissaan.
Joseph Schumpeter aavisteli kirjassa Capitalism, socialism and democracy politiikan ammattimaistuvan ja puolueiden kaventuvan kampanjakoneiksi, jotka kalastelevat massoilta ääniä. Anders Isakssonin kirja Ruotsiin muodostuneesta poliittisesta aatelistosta osoittaa kehityksen kulkeneen siihen suuntaan. Schumpeterin haihatteleman meritokratian (yhteiskunnan, jossa viisaiden valta perustuu yksilöiden ansioihin ja kykyihin varallisuuden ja sosiaalisen aseman sijasta) sijasta meno on mennyt nepotismiin (sukulaisten suosiminen), jossa pätevyyden sijasta ratkaisee kuka olet.
Viime viikolla muun muassa Dagens Nyheter (17/1 2008) uutisoi sosiaalidemokraattien nuorisojärjestössä SSU:ssa olevan enää 1 233 jäsentä ja järjestön pudonneen viidenneksi suurimmaksi poliittiseksi nuorisojärjestöksi Ruotsissa. Parissa vuodessa on häipynyt noin 95 prosenttia SSU:n jäsenistä. Toki parin vuoden takainen parikymmentätuhatta jäsentä on sekin raju pudotus viime vuosisadan alun sataantuhanteen nuorisoliittolaiseen. Vaikka kato on koetellut kovimmin demareita, on sitä ollut muissakin puolueissa, mutta ei aivan yhtä rajusti.
Emopuolueidenkin jäsenmäärät ovat romahtaneet. Ammattiyhdistysliikkeen luovuttua jäsentensä pakkojäsenyydestä sosiaalidemokraattisessa puolueessa 1990-luvulla lähti väkeä hurjasti ja alamäki on vain kiihtynyt. Tällä menolla viimeinen sosiaalidemokraatti repisi jäsenkirjansa viimeistään vuonna 2017. Ainoastaan ympäristöpuolue on pysynyt kasassa ja kansanpuolue on jopa onnistunut kasvattamaan jäsenmääräänsä, joka sinänsä on ollut monista muista puolueista poiketen melkoisen pieni. Kansanpuolue on ollut riippuvaisin liikkuvista äänestäjistä, liikettä on ollut lähinnä sosiaalidemokraateista ja moderaateista, molempiin suuntiin.
Toinen hätkähdyttävä uutinen viime viikolla puolestaan tuli Göteborgin yliopistolta, jossa on ruotsalaisen äänestäjäkunnan rakennetta, liikettä, järjestäytymistä ja tietoisuutta selvitetty jo vuosikymmeniä. Ruotsalaiset äänestäjät ovat olleet yhdysvaltalaisiin verrattuna poikkeuksellisen valveutuneita. Osallistuvuuskin on ollut korkeata. Esimerkiksi vuoden 1976 vaaleissa, joissa murtui sosiaalidemokraattien vuosikymmeniä jatkunut itsevaltius, äänestysprosentti kohosi päälle 90 prosentin. Ja korkea se on edelleenkin, noin 80 prosentissa.
Mielenkiintoista viime vaaleissa oli lisäksi se, että sosiaalidemokraattien listoilla oli eniten ylimpiin tuloluokkiin kuuluvia. Listojen kärkinimet olivat poikkeuksetta miljonäärejä sosiaalidemokraateilla. Tämä selittyi valtion- ja kuntien virkamiehillä, ay-liikkeen toimihenkilöillä ja puoluejyrillä, kansanedustajilla ja kunnallispolitiikan pampuilla. Sosiaalidemokraattien ehdokkaiden koulutustaso oli kuitenkin kaikista matalin. Joten seuraavan kerran, kun sosiaalidemokraattinen poliitikko tai ay-liikkeen johtohahmo puhuu solidaarisuudesta, siitä miten sairaita sorretaan ja ihmisiä pakotetaan töihin, niin on hyvä muistaa äänessä olevan hyväosaisen. Kognitiivinen dissonanssi on tuolloin näkyvissä räikeimmillään.
Esimerkiksi Eskilstunassa on vasemmistolla 15 kunnanneuvosta, joille maksetaan 50 - 65 000 kruunua kuukaudessa kokopäiväisestä politikoinnista. Noin 93 000 asukkaan kokoisessa kaupungissa. Kaupunki pulittaa myös vuodessa ylimääräistä puoluetukea 250 000 kruunua (!) kunnanvaltuutettua kohden. Demokratialla on hintansa.
Mutta rahan syytäminen ei ole auttanut. Äänestäjäkunnan tietoisuus on romahtanut. Kuilu päättäjien ja muiden välillä on revennyt. Suurin osa elää toisen käden todellisuudessa, toisin sanoen heille todellisuus näyttäytyy pelkästään tiedotusvälineiden kautta ja kosketus päättäjiin on pinnallinen. Harva tuntee poliitikkoja henkilökohtaisesti. Media puolestaan vääristää, personoi ja skandaloi. Politiikka esitetään teatterina.
Göran Perssonin hallitessa maata vaalikaudella 2002-2006 ei 55 prosenttia äänestäjistä tiennyt kuka ja ketä piti maassa jöötä. Tietämättömien parissa sosiaalidemokraattien kannatus oli kuitenkin suurinta ja vuoden 2006 vaaleissa sosiaalidemokraattien kannatuskunta koostui suoraan sanoen tunteilevista typeryksistä. Kaikkein valveutuneimpia ja fiksuimpia olivat tutkimuksen mukaan kansanpuoluetta kannattaneet, sitten moderaatteja. He tiesivät ketä äänestivät ja miksi, he tiesivät ketä ja ketkä pitivät maassa valtaa.
Näitä taustoja vasten Anders Isakssonin laajennettu versio vuoden 2002 menestysteoksesta on herkullista ja kuohuttavaa luettavaa. Isaksson on kartoittanut poliittiset suvut ja vallanpitäjien suhteet, hän kuvaa Ruotsin muutosta 1900-luvulla ja kertoo uuden (sosiaalidemokraattisen) aatelisluokan synnystä. Luokkakierto on pysähtynyt, demokratia kuihtunut koristesanaksi. Valtaan ei nousta lahjoilla vaan syntymällä, poliittinen uusaatelisto on luonut itseitseään täydentävän loisten työmarkkinat, jotka parasiitteina imevät tulonsa toisten taskuista ja elävät erillään etuisuuksien maailmassa ja valitsevat puolisonsa tästä luokasta.
Vaikka piirre on näkyvissä muissakin puolueissa, on se sosiaalidemokraateissa ja heidän eri peitejärjestöissä ollut ilmeisin. Valta on periytynyt, kyliä, kuntia ja valtiota ovat hallinneet sukujen muodostamat klaanit, joiden ulkopuolelta ei ole ollut asiaa tikkaille enää aikoihin. Suuntaus alkoi 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä, jolloin ensimmäiset mahtiperheet junttasivat kiilansa. Tyypillinen nousukas oli nopean uran ammattiyhdistyksessä tehnyt kouluttamaton nuorukainen, joka pääsi valtiopäiville ja vaurastui ja istui sitkeästi lukuisilla palleilla välittäen läheisilleen yhteiskunnallisia asemia. 1970-luvulta lähtien tilanne on jähmettynyt yhä enemmän. SSU oli monien koulu ja tie luokkanousuun, kunnes se tie tyrehtyi myöhemmin nepotismiin. Nuorisojärjestön ja muiden organisaatioiden hallinnolliset tehtävät oli varattu klaanien jäsenille, samoin kaikki valtion virat ja muut luottamustoimet.
Isakssonin kirjan mukaan jopa Göran Persson oli tyrmistynyt sosiaalidemokraattisten kansanedustajien sivistymättömyydestä ja kelpaamattomuudesta hallinnollisiin tehtäviin. Persson ei voinut nostaa hallitukseen kansanedustajia ministereiksi, koska he olivat niihin tehtäviin täysin soveltumattomia napinpainajia. Siksi vain kolmannes ministereistä rekrytoitiin valtiopäiviltä, loput Persson valikoi kavereistaan ja tuttavistaan. Taloushistorian professorin Lena Sommerstadin yllättävä nousu valtioneuvostoon selittyi Perssonin halulla kohottaa hallituksen akateemista tasoa, joka oli herättänyt kansainvälisestikin huomiota olemattomuudellaan. Useimpien ainoa koulu oli ollut SSU lukion tai peruskoulun jälkeen.
Anders Isakssonin kuva Ruotsin yhteiskunnan tilasta on lohduton, mutta hänellä on erilaisia ideoita, joilla demokratiaa voitaisiin juurruttaa takaisin ja saada dynamiikkaa luokkakiertoon. Hän esimerkiksi tihentäisi vaaleja niin, että joka vuosi äänestettäisiin jossain Ruotsin kolkassa kansanedustajista. Auttaisikohan se?
Suomessa eri vaalit on hajautettu ja äänestysprosentti on silti laimea. Suomessa on myös todelliset henkilövaalit Ruotsin listavaalin sijaan. Siinä mielessä Suomi on Ruotsia demokraattisempi, vaikka osallistuvuus on heikompi. Suomessakin poliittinen valta on kasaantunut samoille suvuille ja pienille ystäväpiireille, eivätkä erot puolueiden linjoissa ole suuria. Yhteistyötä tehdään vaalituloksesta riippuen käytännössä kenen kanssa tahansa. Äänestäjän on vaikea arvata ketkä lopulta kolmesta suuresta ja suomenruotsalaisesta kiintiöstä muodostavat hallituksen. Ruotsissa jako on sentään selkeämmin kahtia, eikä yhtä pirstaleinen. Toisaalta esimerkiksi vasemmistokartelli ei ole mistään samaa mieltä ja sosiaalidemokraateilla on fraasien takana ideologinen tyhjiö, apupuolueet ovat piskuisia räksyttäjiä, joiden ehdotuksia tuskin kukaan ottaa vakavissaan.
tiistai 15. toukokuuta 2007
Politikens rikting och livets gång
Magnus Berg & Fredrik Sunnemark: Politikens rikting och livets gång. Erfarenheter och förståelser av systemskiftet i svensk politik. Carlssons 2006. 303 s.
Vuoden 1985 vaaleissa sosiaalidemokraatit pelottelivat systeeminvaihdolla.
He voittivat.
Ja toteuttivat kaiken sen mistä varoittivat.
Ainakin jos on uskominen Magnus Bergiä ja Fredrik Sunnemarkia.
Bergin ja Sunnemarkin mielestä Ruotsin sosiaalidemokraatit alkoivat oikeistolaistua 1980-luvun alussa ja Ruotsista katosi todellinen poliittinen oppositio. Demareista tuli porvaripuolue, joka petti ja unohti palkansaajat. Etenkin Perssonin valtakaudella 1990-luvulla julkisen sektorin työntekijät saivat tuntea tämän nahoissaan. Sosiaalidemokraatit romuttivat koulujärjestelmän, saneerasivat valtiontalouden kuntoon kuntien kustannuksella. 1980-luvulla ja 1990-luvulla valtion monopoleja purettiin ja markkinoita avattiin vapaalle kilpailulle.
Kirja jakautuu varsinaisesti kolmeen osaan. Johdanto on pitkä alustus talouteen, politiikkaan ja yhteiskunnalliseen kehitykseen siitä kuinka kansankoti katosi. Mielenkiintoinen on myös poiminta tutkimuksesta siitä kuinka talous on mediassa eri aikoina käsitetty.
Kirjan pääasiallisena tutkimusmateriaalina on kuitenkin julkisen sektorin työntekijöiden haastattelut ja poliittisen eliitin kirjat, joita lähestytään muun muassa narratiivisen analyysin keinoin.
Vaikka kaikesta ei aina olekaan aivan samaa mieltä, niin kirja on silti varsin skarppia laitavasemmistolaista yhteiskuntakritiikkiä ja ajatuksia herättävää luettavaa. Se on myös hyvä johdatus 1980-luvun ja 1990-luvun ruotsalaiseen politiikkaan, ja vetää maton alta etenkin (s)-poliitikkojen sananhelinältä.
Vuoden 1985 vaaleissa sosiaalidemokraatit pelottelivat systeeminvaihdolla.
He voittivat.
Ja toteuttivat kaiken sen mistä varoittivat.
Ainakin jos on uskominen Magnus Bergiä ja Fredrik Sunnemarkia.
Bergin ja Sunnemarkin mielestä Ruotsin sosiaalidemokraatit alkoivat oikeistolaistua 1980-luvun alussa ja Ruotsista katosi todellinen poliittinen oppositio. Demareista tuli porvaripuolue, joka petti ja unohti palkansaajat. Etenkin Perssonin valtakaudella 1990-luvulla julkisen sektorin työntekijät saivat tuntea tämän nahoissaan. Sosiaalidemokraatit romuttivat koulujärjestelmän, saneerasivat valtiontalouden kuntoon kuntien kustannuksella. 1980-luvulla ja 1990-luvulla valtion monopoleja purettiin ja markkinoita avattiin vapaalle kilpailulle.
Kirja jakautuu varsinaisesti kolmeen osaan. Johdanto on pitkä alustus talouteen, politiikkaan ja yhteiskunnalliseen kehitykseen siitä kuinka kansankoti katosi. Mielenkiintoinen on myös poiminta tutkimuksesta siitä kuinka talous on mediassa eri aikoina käsitetty.
Kirjan pääasiallisena tutkimusmateriaalina on kuitenkin julkisen sektorin työntekijöiden haastattelut ja poliittisen eliitin kirjat, joita lähestytään muun muassa narratiivisen analyysin keinoin.
Vaikka kaikesta ei aina olekaan aivan samaa mieltä, niin kirja on silti varsin skarppia laitavasemmistolaista yhteiskuntakritiikkiä ja ajatuksia herättävää luettavaa. Se on myös hyvä johdatus 1980-luvun ja 1990-luvun ruotsalaiseen politiikkaan, ja vetää maton alta etenkin (s)-poliitikkojen sananhelinältä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)