Ulvi Wirén: Hääd pulmapäeva! (Hyvää hääpäivää!)

Ulvi Wirén: Hääd pulmapäeva! (Hyvää hääpäivää!) ja yli 1 000 muuta viron kielen riskisanaa. Gummerus, 2008. 96 s.

Suomi ja viro ovat kieliopiltaan ja sanastoltaan samankaltaisia kieliä. Onhan kielillä yhteinen alkuhistoria. Ajan myötä vain viron sanat ovat kuluneet ja suomessa samanasuiset sanat ovat saaneet eri merkityksen. Suomalainen ja virolainen saattavat luulla ymmärtävänsä toisiaan, vaikka oikeasti käsittävätkin toisensa aivan väärin.

Ulvi Wirénin Hääd pulmapäeva! (Hyvää hääpäivää!) ja yli 1 000 muuta viron kielen riskisanaa on hauska kuvitettu sanasto, joka johdattelee mahdollisten väärinymmärryskuoppien äärelle.

Moni viron sana on edelleen lähellä suomen merkitystä, mutta sen ala saattaa olla kapeampi tai laajempi. Esimerkkejä voisi nostaa useita. Raamat on kirja, madu on käärme, halb on huono, hukas on pilalla; hunningolla, linn on kaupunki, hoone rakennus, naine on vaimo...

Mielenkiintoista on havaita joidenkin ilmansuuntien vaihtaneen paikkaa kielissä. Edel on lounas ja lõuna on etelä.

Paljon on myös täysin eri asiaa tarkoittavaa sanastoa. Huvitada on kiinnostaa, hallitus on home, ase on sänky, koristaja siivooja, eramaa yksityisalue...

Kaikille eestiläisten kanssa tekemisissä oleville pakollista luettavaa. Samalla kiinnostava kurkistus yhteiseen kielihistoriaan ja siihen miten aika ja välimatka ovat hioneet kieliä omiin suuntiin.

Wolfram Eilenberger: Minun suomalainen vaimoni

Wolfram Eilenberger: Minun suomalainen vaimoni. Siltala, 2012. 245 s.

Suomalaisesta on aina mielenkiintoista kuulla mitä muut meistä ajattelee. Ei se ole ainutlaatuista. Esimerkiksi portugalilaiset utelivat helmikuussa siellä käydessä mitä Suomessa ajatellaan Portugalista ja miltä portugalin kieli kuulostaa suomalaisen korvaan.

Saksalainen Wolfram Eilenberger päätyi Suomeen suomalaisnaisen perässä. Minun suomalainen vaimoni kertoo lämminhenkisen humoristisesti kulttuurien välisistä kohtaamisista ja siitä miten saksalainen kokee suomalaisuuden. Häiritsevää on paikoittainen epätarkkuus ja hutilointi, mutta siitä huolimatta (kunhan kirjaa ei käytä lähteenä) se on kiehtovaa kamaa. Esimerkiksi Mannerheimia tituleerataan kenraaliksi. Hän myös väittää ettei Suomessa ole saksanpaimenkoiria (vaikka se on toiseksi suosituin koirarotu Suomessa) ja että suosituin olisi suomenpystykorva, joka oikeasti ei edes ole kymmenen suosituimman listalla.

Kirja pursuaa suomalaisuuden ylistystä. Kovin kriittistä asennetta ei ole. Kärjistetty liioittelu on osuvaa. Sisäänupotetut tarinat toimivat. Toisaalta juuri suomalaisten vaikeus ottaa vastaan kehuja noteerataan. Suomalaisen kuuluu vähätellä itseään.

Suomessa on silti suuria yhteiskunnallisia ongelmia joilta ummistamme osin silmiämme. Kenties olemme niihin tottuneet. Uusi-Seelantilaisen ministerin kommentit osuvat monilta osin kohdilleen. Viimeksi tänään Varsovasta palatessa Helsinki-Vantaan lentokentän Alepassa pisti silmään iltapäivälehtien lööpit uusimmasta kouluammuskelusta. Koska kuolonuhreja ei tullut ei sitä uutisoitu laajasti maailmalla. Nopealla haulla löytyy maininta turkkilaisesta lehdestä.

Kliseitä siis käsitellään Wolframin teoksessa, eikä niitä pyritä purkamaan vaan vahvistamaan. Miljöönä on metsäläinen maalaisympäristö. Suomalainen nainen tuntuu täydelliseltä. Suomalaiset naiset näyttävät pörräävän ulkomaalaisten miesten perässä.

Suomalaisena miehenä kokemukset suomalaisista naisista on toisenlaisia. Mukaviakin on, mutta kohdalle on sattunut liian monta kamalaa, ettei voi enää pistää yksittäistapauksiksi vaan voi yleistää. Blogin lukijakunta koostuu lähinnä suomalaisista naisista, joten näillä kommenteilla menetän varmasti monta lukijaa. Mutta jos nainen yrittää tappaa kämppiksensä juopuneen mieskaverin vetämällä sängystä ulos pakkaseen sammumaan kämppiksen ollessa vessassa (joka palatessa luuli miehen lähteneen itse), tai jos lopettaa seurustelun kääntämällä yllättäen mitään sanomatta selkänsä tai viivyttää vastauksia, jättää tulematta treffeille eikä ilmoita eikä sitten vastaa puhelimeen... Elämä jatkuu. En ole katkera. Enkä muistele menneitä. Olette te suomalaiset naiset ihaniakin. Ainakin jotkut.

Jos siis jaksaa lukea humoristista pakinaa, jossa palvotaan suomalaista naista ja nauretaan suomalaiskulttuurin kummallisuuksille, niin luvassa monta naurunpyrskähdystä tämän kirjan parissa.

Oliver Sacks: Mies joka luuli vaimoaan hatuksi

Oliver Sacks: Mies joka luuli vaimoaan hatuksi. Tammi, 2012. 247 s.

Ihmismieli on arvaamaton. Aivot on herkkä elin, jonka pienilläkin vaurioilla on vakavia seurauksia. Pahinta on, jos ne on ilmaantuneet salakavalasti eikä itse tajua tarkkailevansa todellisuutta vääristyneenä.

Neurologian professori Oliver Sacksin klassikoksi väitetty kirja Mies joka luuli vaimoaan hatuksi koostuu paristakymmenestä potilaskertomuksesta. Ne ovat kuin esseistisiä novelleja, jotka purkautuvat tosi tapahtumista. Ne kuvaavat ihmismielen herkkyyttä. Siitä miten helposti liukuu normatiivisesta tavasta hahmottaa maailmaa.

Potilaat ovat muun muassa vanhuksia, kehitysvammaisia, autisteja, kasvainten kiduttamia, touretten syndroomasta ja korsakovin oireyhtymästä kärsiviä.

Kun on saanut elää oman käsityksen mukaan ilmeisen normatiivista elämää (senkin voi tietysti muut kyseenalaistaa), on vaikea huomata miten arvokkaita esimerkiksi aistit ovat tietoisuudelle. Kun joku niistä lakkaa toimimasta, ollaan uudessa maailmassa. Sen verran itsestäni tiedän, että luultavasti varhaislapsuudessa päähäni kohdistuneen voimakkaan iskun seurauksena olen osittain sokea. Aivoni eivät sitä käsitä vaan korjaavat automaattisesti kyseisen sokean alueen. Normaalissa arjessa siitä ei ole häiriötä, mutta tarkkuutta vaativissa tehtävissä todennäköisesti saatan möhliä esimerkiksi numerosarjoissa kun aivot täydentävät huomaamatta keskiosaa. Tavanomaisessa näöntarkastuksessa sokeuttani ei oikein havaita, vasta silmälääkärin perusteellisemmissa tutkimuksissa.

On myös harhaanjohtavaa määritellä mikä on normaali todellisuus. Jokainen meistä tulkitsee aistimaansa maailmaa hivenen eri lailla. Jokaisella on puutteensa, vajavuutensa ja vahvuutensa.

Aistimaailmaamme vaikuttavat sairaudet, päihteet ja vammat.

Sacksin kirja ei täysin vastannut odotuksia. Luettavaa se silti oli. Nimikkotarina oli koskettava kertomus miehestä, joka oli menettänyt otteensa erottaa ja tunnistaa kasvoja. Musiikki piti hänet elämässä kiinni. Muuten hän oli liukunut kummalliseen maailmaan.

Kirjassa on vaikeista muistinmenetyksistä kärsiviä, joiden elämä päättyi vuosikymmenten päähän ja tämä hetki on arvoitus, joka pyyhkiytyy heti pois. Osa jutuista on tahattoman hauskoja, useimmat surullisia kohtaloita kanssaihmisistä, joiden aistit ovat pettäneet.

Jos ei muuta niin kirja kannustaa kaikkia elämään hetkessä ja nauttimaan kokemastaan täysin sielun voimin, koska ei tiedä koska esimerkiksi syöpä muuntaa persoonallisuuden ja estää kokemasta todellisuutta täysipainoisesti.

Ari Turunen: Tosi on! Valheen, vääristelyn ja vilpin historiaa.

Ari Turunen: Tosi on! Valheen, vääristelyn ja vilpin historiaa. 2012 (2. uudistettu painos), 191 s.

Elämme valheessa. Meitä pyritään puijaamaan, me itse puhumme palturia. Pontimet voivat olla taloudellisia tai inhimillisiä kasvojen suojauksia.

Media suoltaa muunneltua totuutta. Toimittajilta unohtuu lähdekritiikki kiireessä tai tahallisesti, ettei hyvä juttu laimentuisi. Toisaalta joku taho voi haluta mustamaalata ja ajaa etujaan. Internet rehottaa epärehellisyyttä.

Ari Turusen kirja on katsaus ihmisyyteen. Turusen kirjan mukaan meidät sosiaalistetaan valehteluun jo lapsuudessa. Kasvamme valheeseen. Valehtelemme jopa itsellemme valehtelusta. Itsepetoksessa on helpompi elää.

Turusella on hauskoja huomioita valehtelun historiasta. Esimerkiksi Napoleonin tiedotteet olivat enemmän romaanikirjallisuutta ja sisälsivät toiveita asioista, joiden haluttiin olevan totta. Poliitikot puhuvat palturia paljon. Kun Neuvostoliitto ampui alas amerikkalaisen vakoilukoneen 1960 Yhdysvaltain presidentti vakuutti virallisesti kyseessä olleen reitiltä eksyneen säähavaintokoneen. Neuvostojohto puolestaan joutui selittelemään muutaman vuoden kuluttua vakoilukuvista paljastuneita ohjuslaivoja, jotka olivat matkalla Kuubaan. Alkuun neuvostoliittolaisten mielestä heillä ei ollut mitään tarvetta hakea sijoituspaikkoja valtakunnanrajojen ulkopuolelta.

Ihminen solmii sopimussuhteita, joita ollaan valmiita rikkomaan. Ihmisten organisaatiot muistuttavat apinaurosten kamppailua vallasta. Alfaurosten ympärille ryhmittäytyy mielistelijät ja itsepetoksessa rypevät, kunnes alfa syrjäytetään ja unohdetaan. Sitten taas juoruillaan ja valehdellaan. Ihminen teeskentelee alistuvansa. Esimerkiksi vuonna 1171 valitettiin Paaville suomalaisten epäluotettavuudesta. Suomalaiset kun uhan vallitessa vannoivat uskollisuutta kristinuskolle, mutta tilanteen hälvetessä hylkäsivät ja vainosivat pappeja.

Kilpailu muokkaa meitä juonikkaiksi. Epämääräisillä käsitteillä valehtelemme kiertoteitse. Kauniilla nimikkeillä johdetaan harhaan. Ranskan vallankumouksen jälkipyörteissä Yhteishyvän valiokunta hämärin perustein teloitti 35 000 ihmistä. Markkinoinnissa hyödynnetään järjestettyjä petoksia. Uutta muusikkoa tuodaan valokeiloihin palkattujen kirkujien ja pyörtyvien tyttöjen voimalla. Esimerkiksi Frank Sinatra aloitti uransa näin.

Juoruista johtaa lyhyt tie joukkopsykoosiin, joka voi olla tuhoisaa lynkkausta pahimmillaan.

Imartelulla pääsee pitkälle. Mutta johtajan kannalta on nyökyttelijöiden armeija ympärillä kuitenkin alku katastrofiin. Totuudenpuhujia tarvitaan, vaikka totuus tekee joskus kipeää. Ryhmä rankaisee toisinajattelijoita ja voi vaipua ryhmäitsepetokseen. Sokeudutaan tavallaan tahallaan.

Kelpo kirja kaikille!

Jerusalem Postissa on muuten mainio juttu internetin vääristelyistä.

Markku Henriksson: Kanada. Vaahteralehden maa

Markku Henriksson: Kanada. Vaahteralehden maa. Gaudeamus, 2006. 414 s.

Useimpien mielikuvat lienevät Kanadasta positiivisiä; vauras, hyvinvoiva, suvaitseva ja kaunis maa.

Henkilökohtaisesti Kanada on ollut lähellä sydäntä. Maa on ollut yksi vaihtoehto asuinmaaksi. Ainakin haaveissa. Kanadassa sanataiteeni on otettu vastaan parhaiten. Toistaiseksi ainoat palkinnot kirjoituksistani olen saanut sieltä päin. Unelmissa on ollut myös matkustaa mantereen halki rautateitse joskus. Tähän asti Kanada on jäänyt välilaskupaikaksi matkalla muualle. Viimeksi Halifax, huhtikuussa Toronto.

Markku Henrikssonin Kanada. Vaahteralehden maa tarjoaa suomuja silmiltä ravistelevan lukukokemuksen. Kanada ei enää näyttäydy yhtä monikulttuuriselta onnelalta, vaan kärjistyvän luokkajaon nurkkakuntaiselta anglo-ranskalaisen rasismin kyllästämältä identiteettinsä hukanneelta orvolta.

Henrikssonin kirja jakautuu karkeasti ottaen kahteen osaan: tietopuoliseen faktaosuuteen ja tunnepuoliseen matkakuvaukseen. Lisänä on Henrikssonin itsensä ottamat kuvat.

Kanada asutettiin varhain. On vaikea sanoa milloin ensimmäiset ihmiset tulivat, mutta nykyisessä Kanadassa on asuttu vähintään tuhansia vuosia. Eurooppalaisten tullessa Kanadan alueella asui kymmenkunta kansaa. Nopeasti suhteet kärjistyivät väkivaltaisuuksiksi ja alkuperäisasukkaita tuhottiin sekä verisesti että maahantunkeutujien tuomilla taudeilla.

Eurooppalaiset jakoivat uutta maata häikäilemättömästi alkuperäisasukkaista välittämättä. Levottomuutta lisäsivät eurooppalaisten keskinäiset kahinat, joihin alkuperäisamerikkalaisiakin värvättiin. Euroopan sodat heijastuivat Pohjois-Amerikkaan ja rauhan aikana rähinöitiin. Iso-Britannia paisui työntäen muita siirtomaamahteja pois. Voimatasapainoa muutti Iso-Britannian siirtokuntien sisällissota, jonka seurauksena Kanadan eteläpuolelle syntyi uusi valtakunta Yhdysvallat. Ranska vähitellen joutui luopumaan alueestaan ja tappelupukareiksi päätyivät Iso-Britannia ja Yhdysvallat, jotka kävivät toistensa kurkussa 1800-luvun loppuun asti - eikä vieläkään ole kokonaan saatu rajasta Kanadan ja Yhdysvaltojen välille selvyyttä.

On epäselvyyttä milloin Kanada varsinaisesti itsenäistyi. Onhan Kanadan valtionpäämies yhä Iso-Britannian kruununhaltija. Kivuliaan prosessin voidaan nähdä juontavan Yhdysvaltain itsenäistymiseen, jolloin imperiumin kannattajat jäivät rajan pohjoispuolelle. Erilaiset sopimukset ja käytännön realiteetit ovat muokanneet maasta valtion. Ehkä valtiollistumisen voi nähdä alkaneen ensimmäisestä maailmansodasta ja viimeistään vuoden 1982 perustuslaista. Toisaalta itsenäistymisprosessia voi ulottaa 1800-luvun dominio-järjestelyihin.

Kanadan talous pyöri pitkään tapulituotteiden varassa. Esimerkiksi ensimmäisen ryntäyksen Kanadaan toi kalastus, sitten turkikset. Kapitalistinen koneisto tunkeutui Kanadaan aseistautuneiden kauppayhtiöiden muodossa. Nämä kävivät taisteluja keskenään että alkuperäisasukkaiden kanssa. Alkuperäisasukkaat tungettiin reservaatteihin. Luontoa riistettiin niin, että kalat ja eläimet katosivat lähes kokonaan. Hävitys oli hurjaa.

Kaksi kieli- ja kulttuuripiiriä on ylimielisesti määrännyt Kanadassa unohtaen muut. Virallisesti Kanada oli alkuun kaksikielinen maa, 1970-luvulla määriteltiin protestien jälkeen maa monikulttuuriseksi. Juopa ranskankielisten ja englanninkielisten välillä on syvä ja ranskankieliset ovat olleet viimeiset vuosikymmenet hilkulla irtautua Kanadasta. Tulee vähän mieleen Ruotsi, jossa saa olla kuinka monikulttuurinen tahansa kunhan on sitä yhdellä, maan valtakielellä. Silti maa nauttii maineesta suvaitsevana. Toisaalta kaksikielisyydestä mieleen vertautuu Suomi.

Kanadan asutus on keskittynyt etelärajan pintaan ja maan yhdistää vesi-, rautatie-, ja maantieverkko. Kaupungit eivät ole suuria. Suurimmat suurten järvien kupeessa ja muodostavat miljoonien metropolialueen.

Talous on monipuolinen. Kaivosteollisuus on osin ehtynyt, mutta kanadalaiset ovat korkeastikoulutettuja ja omaa kulttuuriteollisuutta tuetaan vastavoimaksi yhdysvaltalaiselle kulttuuri-imperialismille. Kanadakin on kärsinyt maailmantalouden rakennemuutoksesta ja teollisuutta on hävinnyt. Köyhien ja kodittomien määrä on lisääntynyt. Väestönkasvu lepää siirtolaisuuden varassa. Ilman sitä väkiluku kääntyisi laskuun. Pisteyttämällä halukkaat valitaan maahanmuuttajista paremmisto.

Nimistö kertoo paljon valloittajien maailmasta. Osin nimistöön on sulautettu alkuperäisasukkaiden sanastoa - joskus väärinkuultuna ja äännettynä. Monet hauskat paikannimet säilövät uudisasukkaiden kommelluksia. Kanadakin tulee alunperin irokeesista ja tarkoitti ihmisen asumusta ja oli vain tietyn alueen nimi, josta laajeni myöhemmin tarkoittamaan koko valtakuntaa.

Hyvä kirja kaikille Pohjois-Amerikan historiasta ja oloista kiinnostuneille.

Minna-Riitta Luukka & Pasi Jääskeläinen (toim.): Hiiden hirveä hiihtämässä: hirveä(n) ihana kirjoittamisen opetus.

Minna-Riitta Luukka & Pasi Jääskeläinen (toim.): Hiiden hirveä hiihtämässä: hirveä(n) ihana kirjoittamisen opetus. Äidinkielen opettajain liiton vuosikirja XLVIII. Äidinkielen opettajain liitto, 2004. 164 s.

Itse opetan päätyökseni korkeintaan peruskoulua käyneille maahanmuuttajille alkeistason suomea. Kirjan aihemaailma menee siis hivenen työsarkani ulkopuolelle, vaikka vähän sitä sivuaakin. On eri asia opettaa äidinkielisille kirjoittamista kuin aikuisille kirjoittamisen alkeita vieraalla kielellä. Tai sitten ei.

Alkeistasolla riittää mielestäni suhteellisen ymmärrettävän perustekstin tuottaminen vuoden opiskelujen jälkeen, kun liikkeelle on lähdetty ummikkoasteelta. Uusiin aakkosiin harjaannuttaa kopiointi ja sanelut. Myöhemmin yksinkertaisten viestien mallintaminen. Vaaditaan myös runsaasti toistoa tietyn syklin kuluessa ennen kuin opitut taidot jäävät selkärankaan.

Keskitasolle soveltuu äidinkielistenkin käyttämät metodit. Lukeminen ja kirjoittaminen kytkeytyvät selvästi toisiinsa ja tukevat toisiaan. Runsaasti lukemalla tutustutaan tekstilajeihin ja sosiaalistutaan vallitseviin käytänteisiin. Luovuutta nähdäkseni ruokitaan esimerkiksi lukemalla hyvien kirjoittajien tekstejä ja yrittämällä matkia heidän ääniään. Heidän tekstejään voi myös muokkailla. Toinen keino koittaa taitojaan on kirjoittaa eri genreissä samasta asiasta. Esimerkiksi auto-onnettomuus poliisiraportissa, romaanissa, sanomalehdessä, sähköpostissa, tekstiviestissä... Yksittäisistä sanoista voi esimerkiksi yrittää kirjoittaa pikanovelleja. Vertaisoppimista parhaimmillaan on ruotia pienryhmässä tekeleitään. Keinoja kyllä keksii.

Äidinkielen opettajien vuosikirja XLVIII esittelee miten kirjoittamista voisi opettaa ja miltä se näyttää opettajien, opiskelijoiden ja tutkijoiden silmin.

Minna-Riitta Luukka perehdyttää lyhyesti kirjoittamisen ja kirjoittamisen oppimisen teorioihin. Karkeasti ne voidaan jakaa kahteen ryhmään sen perusteella miten teksti niissä mielletään ja miten kirjoittaminen ymmärretään. Perinteinen käsitys perustuu ajatukseen yksilöllisten kirjoitustaitojen vahvistamisesta. Hyvät osaavat, huonot eivät. Palautetta saa vasta tuotoksen jälkeen - ja siitä opitaan, jos opitaan. Luova kirjoittaminen puolestaan nostaa esiin yksilön. Teksti on tulosta yksilön luovasta prosessista ja rinnastuu puheeseen.

Kirjoittaminen nähdään nykyään kognitiivisena prosessina. Enää ei ajatella, että kirjoittamaan oppii vain kirjoittamalla paljon. Sen sijaan korostuu aktiivisen oppijan rooli ja systemaattisuus. Sosiokulttuurisen näkökulman nousu on tuonut muun muassa Australiassa kehitetyn genre-pedagogiikan muoti-ilmiöksi. Luukkaan mukaan "siinä kirjoittaminen määritellään yhteisöllisten puhetapojen, erilaisten tekstilajien ja kirjoitetun ilmaisutavan käytänteiden hallintana". Hyvä kirjoittaja on siis sellainen joka hallitsee yhteisönsä eri rekisterit.

Luukka tiivistää teorioiden tekniikat. Perinteisessä opetuksessa hänen mukaansa opitaan kantapään kautta kielimuodon hallinta. Itseilmaisua korostavassa opetuksessa hän toteaa oppimisen tapahtuvan kokeiluilla ja ilmaisuharjoituksilla. Arviointi ei ole ensisijaista, opettaja pyrkii luomaan innostuneen ja vapautuneen ilmapiirin. Kognitiivisissa tavoissa korostuu kirjoittamisen yhteys ajatteluun ja ongelmanratkaisuun. Sosiokulttuurisissa tavoissa tavoitteena on sopeutua yhteisön puhetapoihin. Kasvetaan kirjoitettuun tekstiin.

Anna Räty kuvailee yhdeksäsluokkalaisten mielipidekirjoituksia. Kuten oletettavaa oli, osan argumentointi ja ydinajatus harhailivat. Monet upottivat pikkukertomuksia eli hyödynsivät narratiivisia tekniikoita. Anna Räty pohtikin miten mielipidekirjoittamista pitäisi opettaa.

Pasi Jääskeläinen pohtii miten opettaa lukiolaisia kirjoittamaan. Hänen näkemys on, että kirjoitustaito kehittyy jatkuvilla pikkuharjoituksilla, joita ei välttämättä edes arvioida. Myös motivaatio merkitsee. Palautteen antoon hän on kehittänyt virhekoodisysteemin, jollaista omakin äidinkielen opettaja lukiossa hyödynsi.

Antologiassa on lukuisia muitakin mielenkiintoisia artikkeleja, joihin kannatta kyllä kirjoittamisesta kiinnostuneiden perehtyä.

Hulluja päiviä, huikeita vuosia. Stockmann 1862-2012

Markku Kuisma, Anna Finnilä, Teemu Keskisarja & Minna Sarantola-Weiss: Hulluja päiviä, huikeita vuosia. Stockmann 1862-2012. Siltala, 2012. 532 s.

Stockmann herättää heti voimakkaita tunteita puolesta ja vastaan. Kaikille suomalaisille on muodostunut vahva mielikuva perinteikkäästä yhtiöstä. Mielikuvat istuvat sitkeässä. Suhde vaihtelee. Stockmann on merkittävä työllistäjä. Moni nainen on aloittanut työuransa Stockmannilla ja jatkanut muualle eteenpäin. Instituution aseman kulttuurikentässä saavuttaneena tapahtumien ja tilaisuuksien järjestäjänä se on vaikuttava tekijä. Siitä on tullut (etenkin Helsingin tavaratalosta) kaupunkilaisten olohuone, jonne mennään viettämään aikaa, tutustumaan ajan henkeen ja uusiin virtauksiin, hankkimaan herkkuja ja ylellisyysesineitä, lahjoja ja käyttötavaroita, vaatetusta ja kirjallisuutta... melkein mitä vain mitä mieli tekee.

Yhden miehen yrityksestä on kasvanut 150 vuodessa kansankapitalismin esikuva ja toiminta on laajentunut kymmeniin maihin useille aloille.

2000-luvun loppupuolella Helsingin tavarataloa uudistettiin ja laajennettiin reilusti. 2008 aloitin viikonloppusiivoojana siellä. Ajattelin, että elämänkokemuksena näkemys kyseisestä rakennuksesta olisi vertaansa vailla. Onhan mielessä muhinut myös Stockmannin tavarataloon sijoittuva dekkaritrilogia. Pian päädyin palveluohjaajaksi ja satunnaisesti tein muitakin vuoroja erilaisissa työtehtävissä. Lähes sadantuhannen neliön kiinteistön kolot tulivat tutuksi. Työ oli haastavaa ja kuluttavaa - eikä palkkaus parhaimmasta päästä. Reilun vuoden olin vakituisesti viikonloppuisin töissä, sittemmin tahti harveni ja lopulta vaihdoin vuokrafirman leipiin, jonka kautta olin pitkän tauon jälkeen muutama viikko sitten Stockmannin 150-juhlissa töissä.

Stockmannilla näkee läpileikkauksen suomalaisesta luokkayhteiskunnasta. Tosin kuvaa särkee esimerkiksi kaltaiseni harrastajatyöläiset, joita on lukuisia. Tavaratalon ilmapiiri koukuttaa ja siellä on kiintoisaa työskennellä. Monet myöhemmin muualle hyväpalkkaisiin tehtäviin päätyneet extraavat. Voi olla hämmentävää asiakkaan kannalta, jos hän tajuaisi, että häntä palveleva tienaa tosi asiassa moninkertaisesti häneen verrattuna muualla päätoimisesti. Osa kun ei sitä käsitä ja kohtelee työntekijöitä kuin pohjasakkaa. Paljon on oikeaakin proletaaria Stockmannin tavaratalossa töissä, toimeentulon alarajoilla.

Olen saanut monenmoisia kokemuksia, jotka kuulostavat uskomattomilta. Esimerkiksi kerran jahtasin sammakkoa siivoojatyttöjen ja vartijan kanssa hieman ennen tavaratalon aukeamista viidennessä kerroksessa.

Itsellä sekoittuu roolit. Välillä olen asiakas, toisinaan työläinen ja jatkuvasti monien muiden tavoin osakkeenomistaja. Tavaratalossa töissä olevista usea on osakkeenomistaja. Samoin asiakkaista.

Stockmannin juhlavuoden kunniaksi on kirjoitettu pääpainonsa sotien jälkeiseen historiaan pistävä historiikki. Asialla on kovat nimet: Markku Kuisma, Anna Finnilä, Teemu Keskisarja ja Minna Sarantola-Weiss. Runsas, huolella valittu kuvitus täydentää kirjaa kivasti.

Hulluja päiviä, huikeita vuosia. Stockmann 1862-2012 kertaa alkuun tarinaa 1800-luvun erikoisammattilaisten työperäisestä maahanmuutosta Suomen suurruhtinaskuntaan. Suomi näyttäytyi tuohon aikaan teollistuvana rajaseudun mahdollisuuksien maana, joka vertautui vaihtoehtona Amerikkaan. Suomi houkutteli yritystensä palvelukseen osaajia, jotka toivat mukanaan tarvittavaa tietotaitoa ja teknologiaa. Heitä olivat muun muassa skotlantilainen James Finlayson, venäläinen Nikolai Sinebrychoff, norjalainen Hans Gutzeit, sveitsiläinen Eduard Fazer ja saksalainen Gustav Paulig. Paulig esimerkiksi värvättiin alunperin Nokia Ab:lle. Mielenkiintoista on ajatella, että samoihin aikoihin Suomesta suuntautui muuttoliikettä Yhdysvaltoihin ja Keski-Euroopasta taas tuli samoilla mielin väkeä Suomeen. Virtaukset menivät ristiin.

Moni alkujaan töiden perässä tullut muutaman vuoden kuluttua siirtyi yrittämään omillaan. Osin talouskriisien pakottamina. 1800-luvun loppupuolella suhdanteet heiluivat voimakkaasti. Ja nälkävuodet kurittivat kansaa.

Saksalainen Heinrich Franz Georg Stockmann (1825-1906) muutti 1852 Suomen suurruhtinaskuntaan. Hän tuli töihin Nuutajärven lasitehtaan konttoriin. Asemapaikka vaihtui pian lasitehtaan myymälään Helsinkiin. 1862 talouskriisin seurauksena myymälä päätyi Stockmannin omistukseen. Myyntitoiminta laajentui nopeasti ja vuodesta 1880 vuoteen 1930 tavaratalo toimi Kiseleffin talossa. Pörssiin yhtiö päätyi jatkosodan melskeissä.

Yhtiö otti isoja riskejä ja rakennutti liikekeskustan laitamille laadukkaan ja ylisuuren uudisrakennuksen, joka valmistui laman keskellä. Samalla hankittiin elintilaa tulevaisuuden varalta koko korttelista. Käytännössä tontti tuli täyteen 2011.

Stockmannin Helsingin tavaratalo on yksi maailman suurimmista ja laadukkaimmista tavarataloista. 1990-luvun hyperautomarket riehassa vanhat perinteiset tavaratalot ovat kuihtuneet monissa maissa. Esimerkiksi näin on käynyt Ruotsissa ja Tanskassa.

Stockmannin strategiana on ollut kolmen hintaluokan tavarat, jotta lähes kaikki kaupunkilaiset löytäisivät jotakin. Myös markkinoinnin täysosuma Hullut päivät on vakiintunut koko kansan ostojuhlaksi. Esimerkiksi KaDeWelta en itse löydä paljoa ostettavaa hintatason takia. Sen sijaan KaDeWen ruokaosasto on paikka, jossa voi viettää tuntikausia ja pikkuravintolat ruokaosastoilla tarjoavat tarvittaessa hiukopalaa. Ylimmän kerroksen valoisa talvipuutarha on nähtävyys ja väljyytensä ansiosta miellyttävä ajanviettopaikka. Stockmannin Helsingin tavaratalo on pyrkinyt jäljittelemään muun muassa KaDeWeeta, mutta omasta mielestä esimerkiksi kahdeksannen kerroksen ravintolamaailma on liian täyteen ahdettu erilaisia ravintoloita ja väkeä on liikaa. Myöskään luonnonvaloa ei juurikaan ole. Stockmannilla on upea henkilökunnan kattoterassi, jonka soisi maksavan yleisön käyttöön.

Aina Stockmannin strategia ei ole ollut kirkas. Päinvastoin. Laajentuminen pikkupaikkakunnille oli kallis harha-askel. Tosin tulo asutuskeskuksiin ei ole ollut helppoa. Stockmannin tuloa on vastustettu ja viivytetty. Välillä yhtiö oli monialakonserni, jolla oli omaa vaateteollisuutta ja puusepänverstaita. Myyntikonttori toimitti tavaroita kaikkialle maailmaan ja diplomaattikunta suosi Stockmannia Moskovassa. Se oli Venäjän toimintojen siemen. Meno Venäjän villeille markkinoille ei ole ollut helppoa. Lunta on tullut tupaan runsaasti. Muiden mahtavien kansainvälisten ketjujen poistuessa markkinoilta Stockmann on kuitenkin pysynyt Venäjällä ja saavuttanut luotettavan maineen. Lindexin osto kalliiseen hintaan 2007 oli kyseenalainen veto, mutta ilmeisen kannattava syklisyyttä vähentävä isku. Päivittäistavarakauppa ei lähtenyt liitoon. Sestosta oli luovuttava. Autokauppa ei kannattanut... Sen sijaan Akateemisen asema kulttuuri-instituutiona on vankka.

Kaupassa käydään kovaa kilpaa asiakasvirroista. Mikään ei ole itsestään selvää. Stockmann on kuitenkin onnistunut vaikeista vuosistakin huolimatta vakiinnuttamaan asemansa ei kenties suurimpana, mutta johtavana ketjuna. Jokainen päivä on silti uusi. Jokainen päivä on vakuutettava asiakas.

Mielenkiintoinen kirja kerta kaikkiaan.

Mauri Kunnas: Seitsemän koiraveljestä

Mauri Kunnas: Seitsemän koiraveljestä. Otava, 2010. 95 s.

Mauri Kunnaksen mukaelma Aleksis Kiven Seitsemästä veljeksestä on hulvatonta luettavaa. Ostin kirjan Portugalissa asuvalle suomalaistaustaiselle parhaalle ystävälle, joka odottaa ensimmäistään ja unelmoi poikalapsista. Lähinnä lahjaksi, huvitukseksi ja muistoksi hänelle juuristaan. Mutta varmasti tulevat jälkeläisetkin innostuvat opiskelemaan suomea kirjan kiehtovan kuvituksen vetäminä.

Onhan kirja typistetty ja lapsille sovitettu versio klassikosta, mutta se ei menoa haittaa. Upea kuvitus täydentää teosta täydellisesti. Sopii siis niin pienille kuin lapsenmielisillekin sekä ensimmäiseksi johdatukseksi suomalaiseen kirjallisuuteen kuin käteväksi kertaukseksi.

Lastenkirjojen aatelia, sanoisin.

Asko Sahlberg: Häväistyt

Asko Sahlberg: Häväistyt. WSOY, 2011. 331 s.

"Olisi tälle voinut antaa Finlandiankin". Siinä päällimmäinen ajatus Asko Sahlbergin tuoreimmasta mestariteoksesta. Tietyt peruselementit hän on säilyttänyt: syrjäytettyjen synkkää eksistentialistista vaellusta kuvataan tässäkin kirjassa. Hahmot ovat tutunoloisia muunnelmia aiemmista kirjoista, samoin miljöö, johon on sulateltu aiemman tuotannon osia.

Genren määrittely menee vaikeaksi. Vahva halu olisi leimata historialliseksi reaalifantasiaksi. Tarinassa liikutaan hyvin samankaltaisissa oloissa kuin Suomessa sisällissodan jälkeen. Piirteitä on myös Saksasta 1930-luvulta. Toisaalta teoksessa mainitaan esineitä ja asioita, jotka ovat yleistyneet maailmassa vasta Korean sodan jälkeen. Kirjassa esiintyvät nimet ovat germaanistyyppisiä; Alfred ja Albert. Aikatasoja ei silti järjestelmällisesti sekoiteta kuten taisi olla Siunauksessa. Mellakat ja levottomuudet, romaneihin kohdistuva vaino voisivat olla kuin tästä päivästä, 2010-luvun Euroopasta.

Näkökulmat leikkautuvat kuin taskulamppujen kiilat elokuiseen yöhön.

Ensin mies, nainen ja poika pakenevat. Ilmeisesti murhaa. Mukaan liittäytyy tyttö. Pako vie kaivosyhteisöön ja kiinniottoon. Uuteen pakoon tulvan saartamasta kylästä. Junamatkaan rannikolle ja salaperäisen Mestarin metsästykseen. Tragikoomiseen juoksupakoon ja pidätykseen. Sitten avaavaan takaumaan ja uusiin henkilöhahmoihin. Tietoisuus yhteiskuntaluokkien kärjistyneistä suhteista repäistään lukijan silmille. Joku voisi jopa puhua luokkatietoisesta proletaarikirjallisuudesta. Antisankari ei tosin ole työläisheros, vaan luokastaan vajonnut nahjus. Yhtymäkohtia on paljon 1800-luvun klassiseen venäläiseen kirjallisuuteen. Välähdyksiä moderniin amerikkalaiseen kirjallisuuteen.

Kielellisesti teos on Sahlbergin tyylille uskollista eli äärimmäisen kaunista ja verevää, miltein minimalistista mutta vahvaa. Kielikuvat ovat rehevän voimakkaita. Yksi asia tökki. Moni asia oli maksoittunut.

Loistavaa kirjallisuutta loisteliaalta kirjailijalta.

Anu Silfverberg: He eivät olleet eläimiä

Anu Silfverberg: He eivät olleet eläimiä. Avain, 2011. 256 s.

Anu Silfverbergin He eivät olleet eläimiä on sarja tarkkarajaisia novelleja. Näkökulmat ovat yleensä yksittäisten henkilöiden, joiden hetki peilautuu ympärillä olevien hahmojen kautta. Elämäntilanteita ei kaivella henkilöhistorioihin syvemmin uppoamatta. Eletään enemmän mentaalisissa tiloissa, menossa olevassa hetkessä.

Novellit liikkuvat Suomessa ja Euroopassa. Henki on mustanpuhuttelevaa kuitenkaan turhia kärjistämättä. Rouhevaa realismia, joka saa lukijan sydämen sykkimään leppeästä myötätunnosta.

Asetelmat pohtivat ihmissuhteiden mystiikkaa. Erityisesti mieleen painui paksuna olevan naisen pakkomielteinen pako sikalaan. Koskettavaa draamaa. Kokonaisuutena kuitenkin keskinkertainen kirja, jonka lukee innolla kerran, mutta tuskin uudestaan.

Jani Saxell arvosteli kirjan Kiiltomatoon. Kannattaa katsoa.

Merja Hutri: Yksilön ammatillisen kriisiytymisen tunnistaminen stressitekijöiden, työhön liittyvien selitystapojen ja tunteiden perusteella

Merja Hutri: Yksilön ammatillisen kriisiytymisen tunnistaminen stressitekijöiden, työhön liittyvien selitystapojen ja tunteiden perusteella. Työpoliittinen tutkimus 232. Työministeriö, 2001. 399 s. (plus noin viisikymmentä numeroimatonta sivua)

Työ kuluttaa tekijäänsä. Työntekijä on ristiaallokossa. Omien odotusten ja vaatimusten, työkavereiden ja työnantajien tahtotilojen, asiakkaiden ja ystävien paineet menevät päällekkäin ja musertavat. Työuupunut yksilö kriisiytyy ammatillisesti ja jopa vaihtaa kokonaan alaa.

Sinänsä kiinnostavaa tutkimusta aiheesta edustaa Merja Hutrin Yksilön ammatillisen kriisiytymisen tunnistaminen stressitekijöiden, työhön liittyvien selitystapojen ja tunteiden perusteella. Kirja koostuu otsikon mukaisesta suomenkielisestä tiivistävästä pääosasta ja neljästä englanninkielisestä sivuosasta, jotka ovat suomenkielisen osan pääasiallisina lähteinä.

Hieman kuivakkaa akateemista esitystapaa "elävöitetään" muun muassa taulukoilla keskiarvoista ja hajonnoista eri klustereissa. Toisin sanoen kirja antaa kapealle lukijajoukolle varmasti paljon, mutta enemmistölle sen esitystapa tuskin aukeaa kovinkaan helposti. Useimmille todennäköisesti riittää tiivistelmän lukeminen.

Pääviestinä oli, että tutkimuksissa kriisiytyneiksi tunnistetut työntekijät olivat naisia ja taustalla oli erilaisia stressitekijöitä. Suurin ryhmä oli ihmissuhdeongelmia työssään kokeneet.

Tutkimuksissa rajattiin ei-akateemisiin taustoihin, mutta kaipa sen tuloksia voi soveltaa laajemminkin. Kirjan tutkimuksista vanhimmat olivat kahdenkymmenen vuoden takaa.

Työelämä on muuttunut ja vaatimukset vaihtuneet.

Esimerkiksi oma työhistoriani on silppumainen tilkkutäkki, jossa on voimakkaita pitkiäkin vuosien juonteita. Työ- ja palvelussuhteita on ollut rinnakkain, pätkittäin ja sivuttain. Olen kartuttanut työeläkettä niin valtiolla, kunnilla, yksityisillä kuin apurahoillakin. Ammatit ovat olleet akateemisia ja matalan osaamisen. Työt ovat loppuneet niin omasta halusta kuin niiden projektimaisuuden ja määräaikaisuuden takia. Työuraa on katkonut varusmiespalvelus ja hetkittäiset työttömyydet. Työuraa on leventänyt samanaikaiset työsuhteet, jolloin töitä on ollut jokaisena viikon päivänä jopa 12-14 tuntia. Väliin on uhannut loppuunpalaminen, josta olen toipunut.

Viimeiset neljä vuotta tietoisesti olen ollut työorientoinut, mutta vähitellen olen siirtänyt painopistettä elämässä muualle. Työn edelle on kivunneet liikunta ja läheiset ihmissuhteet. Tärkeintä oli ponnistaa hyvälle työuralle, joka mahdollistaa muut mukavuudet. Henkisen kestävyyden kannalta elämän perusasioiden tulee olla kunnossa. Muuten ei jaksa (työ)elämän tyrskyissä. Nykyinen päätyö on ajoittain psyykkisesti erittäin rankkaa, mutta moniammatillinen ja koulutuksellinen tausta on auttanut kestämään koettelemuksia antaen perspektiiviä.

Hyvä, selkokielisempi versio työssäjaksamisen aiheesta on Merja Hutrin haastattelu Plazalla.

Peter Jacobi: Elämäni kirjana

Peter Jacobi: Elämäni kirjana. Like, 2001. 138 s.

Metamorfoosit eivät ole mitään uutta kirjallisuudessa. Antiikissa itse asiassa muodonmuutokset olivat varsin suosittuja teemoja. Peter Jacobin Elämäni kirjana ei siis edusta mitään järisyttävää. Eikä juonikaan ole mikään superseksikäs. Silti se on paikoin hulvattoman hauska romaani, jota ei siksi malta päästää käsistään.

Nenän kirjoissa ikänsä pitänyt viisikymppinen kirjakauppias muuttuu kirjaksi. Tyttöystävä selvittelee hetken ja heivaa kirjaksi muuttuneen miehensä ikkunasta ulos. Erinäisten vaiheiden kautta kirjamies päätyy tuttavan luo kustantamoon ja lopulta takaisin kotiin ja levitykseen. Hykerryttävänä lisänä ovat matkan aikana tulevat tahrat, jotka ovat kuvituksena häiritsemässä lukemista.

Kirja keskustelee lukijan kanssa, pohdiskelee maailmankirjallisuutta ja vertaa itseään jalompiin keitoksiin. Se kommentoi tilaansa ja pyristelee uudessa olomuodossaan edeten reaaliajassa. Syvällisenä kirjana sitä ei voi pitää, mutta menettelee kevyenä viihteenä välissä. Muun painavamman lukemisen ohessa.

Arto Luukkanen: Suomi Venäjän taskussa

Arto Luukkanen: Suomi Venäjän taskussa. WSOY, 2010. 190 s.

Arto Luukkasen Suomi Venäjän taskussa on ärhäkkä pamfletti kipeästä asiasta: Suomen ja suomalaisten suhteesta Venäjään ja venäläisiin. Hän käy läpi kriittisesti viime vuosien kärhämiä ruoskien suomettuneisuudesta. Hänen mukaansa rähmälläänolo jatkuu 1990-luvun hetkittäisen vapauden jälkeen.

Luukkasen näkemyksen mukaan Suomi oli osana neuvostojärjestelmää omana autonomisena autoritäärisen demokratian muotonaan. Toisin kuin monissa muissa entisissä neuvostotasavalloissa ja Itä-Euroopan satelliiteissa Neuvostoliiton luhistuminen ei uudistanut poliittista järjestelmää, vaan vanha kaarti jatkoi vallassa. Siksi Kekkosen kauden aikana syntyneen kumartelun hämähäkkejä ei tuomittu, vaan he vaikuttavat yhä yhteiskunnassa. Kaikki eivät tätä näkemystä edes halua tunnustaa ja puolustavat omaa käytöstään ja sukupolveaan. Syytä selvittelyyn ei muka olisi.

Lopputulemassaan hän referoikin paljon Taneli Heikan ja Katja Boxbergin Lumedemokratiaa.

Vähän vastaavia ajatuksia Suomen yhteiskuntamallin demokraattisen pintakuorrutuksen alta löytyvästä mustasta sydämestä ovat laukoneet myös Risto Volanen (sotilaiden vallasta virkamiehistössä) ja Alpo Rusi (salaisen poliisin kuristusotteesta). Heidän tulkintaansa yhteenvetäen suomalainen elää jonkinlaisessa kaksoistodellisuudessa. Armeija, turvallisuuspoliisi ja Venäjä ohjaavat suomalaista nukketeatteria ja vetelevät naruista taustalla. Seurauksena on groteskeja mediasotia, vaikenemista ja ihmisten eristämistä ja leimaamista.

Luukkasen mielestä Suomessa ei ole kunnolla ymmärretty Venäjän muutosta uhoavaan nulikkakapitalismiin. Vanhasta tottumuksesta ministerien sanomisia vääristellään ja tulitukea haetaan Moskovasta. Venäjää rakastetaan ylikaiken huomaamatta venäläisten häikäilemättömyyttä ja suomalaisten hyväuskoisuuden hyväksikäyttöä. Kritiikki tai epäilykin siitä leimataan ja vouhkataan kuvitelluksi venäläisvastaisuudeksi, jonka avulla yritetään käydä sisäpoliittista valtapeliä ja poimia pisteitä venäläisiltä valtiailta.

Suomi on Venäjän hallinnassa, Luukkanen toteaa pamfetissaan. Halusimme tai emme. Olemme Venäjän taskussa.

Donald J. Trump & Robert T. Kiyosaki: Midas Touch. Why Some Entrepreneurs Get Rich - And Why Most Don´t

Donald J. Trump & Robert T. Kiyosaki: Midas Touch. Why Some Entrepreneurs Get Rich - And Why Most Don´t. Plata Publishing, 2011. 224 s.

Elämme länsimaissa aikaa, jossa markkinamasennus tuhoaa talouden perusteita. Ylivarojen elely on tiensä päässä ja nyt on maksun aika. Valitettavasti vain syötyjä rahoja ei investoitu tulevaan, joten valtiot (ja yritykset) ovat vararikossa ilman toiveita tuloista. Tämä pyyhkäisee työpaikat ja toimeentulon tavallisiltakin, asiansa hyvin hoitaneilta henkilöiltä. Taloudellisten verkostojen luhistuessa yhä useampi kysyy mistä töitä, mistä talouskasvua, taloudellista turvallisuutta ja vakautta?

Yksi kelpo vastaus on yrittäjyydestä. Maailma tarvitsee organisaattoreita, jotka panevat talouden pyörät pyörimään ja luovat toimillaan työpaikkoja ja hyvinvointia.

Donald J. Trump ja Robert T. Kiyosaki ovat molemmat olleet menestyksekkäitä yrittäjiä, jotka ovat olleet tietoisia taloudentilasta ja varoitelleet tulevasta tuhosta. Donald J. Trump on luonut luksusimperiumin, jonka haarat leviävät monelle alalle ja jopa talouskirjallisuuteen asti. Robert T. Kiyosaki on puolestaan kovan tien kautta oppinut bisneksen lait. Epäonnistuneista yrityksistä hän on kompuroinut koulutusmaailman vastarannankiiskeksi, joka saarnaa yrittäjyydestä ja maailmantaloudesta. Hän on myös sijoittaja, jonka bisnekset tuovat taloudellista turvaa. Molemmat haluavat jakaa tietotaitoaan laajemmalle yleisölle - ja tietysti tienata siinä sivussa lisää.

Heidän toinen yhteiskirjansa Midas Touch. Why Some Entrepreneurs Get Rich - And Why Most Don´t ilmestyi jo alkusyksystä 2011 ja on lojunut yöpöydällä odottamassa lukuvuoroa. Kokonaisuutena kyseessä on kiinnostava ja opettava - peräti innostava opus. Pientä viilaamista olisi ollut varaa tehdä. Molemmat kirjoittajat sortuvat jaaritteluun ja toistoon, vaikka kannustavatkin nopeuteen ja kokonaisuuksien tiivistämiseen. Rakenteellisesti lukujen loppuun sijoitetut kysymysnivaskat herättelevät yrittäjiksi aikovien aivoja nokkelasti.

Mitä sitten menestyviksi yrittäjiksi aikovilta vaaditaan? Maailma on julma, erityisesti liike-elämä. Huijatuksi tuleminen, petokset ja asiakkaiden palaute - ostamatta oleminen - lyövät maanpinnalle nopeasti. Yrittäjän täytyy verkostua muiden hyvien tyyppien kanssa: solmia liiketuttavuuksia, pyytää mentoriksi ja neuvonantajiksi.

Persoonallisuus ja luonteenlaatu ovat olennaisia menestyksessä. Useimmat meistä on koulutettu hyviksi työntekijöiksi ja kapean alan osaajiksi. Menestyvä yrittäjä on kokonaisuuden katsoja. Hänen ei tarvitse hallita täydellisesti kaikkia osa-alueita, mutta hänellä täytyy olla niiden vankka tuntemus. Täytyy olla rohkeutta hypätä tyhjän päälle ja halua kasvattaa liiketoimintaa. Täytyy olla jotain uniikkia, jolla lyödä kilpailijat. Kilpailijat voivat olla aivan eri aloilla, mutta kamppailevat samojen ihmisten ajasta ja rahoista. Yrittäjän täytyy olla antaja ja silloin hän myös saa takaisin. Hyvä yrittäjä on kuuntelija ja osaa typistää sanomansa olennaiseen. Hyvä yrittäjä hankkii rahoituksensa etukäteen eikä vasta kun konkurssiasiamies kolkuttelee ovea. Hyvä yrittäjä on rehellinen ja hoitaa asiansa viranomaisten kanssa esimerkillisesti. Luottamus ennen kaikkea. Liiketoiminnan täytyy olla ennustettavaa ja jatkuvaa sekä laadukasta. Asiakas saa tänään mitä odottaa, asiakas voi olla varma että saa sitä huomennakin.

Liiketoiminnan malliesimerkkinä he käyttävät monia kansainvälisiä suuryrityksiä, jotka ovat yksinkertaisilla uniikeilla ratkaisuilla mullistaneet markkinat ja turvonneet globaaleiksi vahvoiksi pelureiksi. Yksi näistä on McDonald´s, jossa työskentely on yrittäjälle arvokasta käytännön koulutusta.

Trumpin ja Kiyosakin kirja suuntautuu bisneselämään ja omaan puulaakiin. Yrittäjyyttä voi nähdä myös laajemmissa kehyksissä schumpeteriläisin silmin. Näin ollen jokainen voisi olla oman elämänsä yrittäjä ja kiinteyttää ja voimaannuttaa yhteisöjään.

Juha Siro: Linnun muotokuva

Juha Siro: Linnun muotokuva. Like, 2011. 239 s.

Ketäpä ei herkuttele ajatuksella äkkilähdöistä? Juha Siron Linnun muotokuvan päähenkilö on sellaisia tehnyt koko elämänsä. Opiskelut ovat jääneet kesken, työpaikat tympääntymisen takia vaihtuneet. Hän on tekstityöläinen, jolle on välillä maistunut varastohommatkin.

Tarinaa kerrotaan useissa persoonissa: välillä etäännytetään puhumalla sarjakuvan pseudonyymeillä. Keskiössä on kolmiodraama, jonka lähde on nuoruudessa ja joka säteilee läpi vuosikymmenien.

Intertekstuaalisuuden kyllästämä rehevä kertomus vyöryttää mielenmaisemia ja näkökulmia. Eksistentialismi lakoaa ja leviää herkullisesti. Yksityisestä kokemuksesta piirtyy sukupolvien yhteisiä avaimia. Lokeroiminen on hankalaa. Tekstin moninaisuus läkähdyttää. Kelpo kamaa.