Itse opetan päätyökseni korkeintaan peruskoulua käyneille maahanmuuttajille alkeistason suomea. Kirjan aihemaailma menee siis hivenen työsarkani ulkopuolelle, vaikka vähän sitä sivuaakin. On eri asia opettaa äidinkielisille kirjoittamista kuin aikuisille kirjoittamisen alkeita vieraalla kielellä. Tai sitten ei.
Alkeistasolla riittää mielestäni suhteellisen ymmärrettävän perustekstin tuottaminen vuoden opiskelujen jälkeen, kun liikkeelle on lähdetty ummikkoasteelta. Uusiin aakkosiin harjaannuttaa kopiointi ja sanelut. Myöhemmin yksinkertaisten viestien mallintaminen. Vaaditaan myös runsaasti toistoa tietyn syklin kuluessa ennen kuin opitut taidot jäävät selkärankaan.
Keskitasolle soveltuu äidinkielistenkin käyttämät metodit. Lukeminen ja kirjoittaminen kytkeytyvät selvästi toisiinsa ja tukevat toisiaan. Runsaasti lukemalla tutustutaan tekstilajeihin ja sosiaalistutaan vallitseviin käytänteisiin. Luovuutta nähdäkseni ruokitaan esimerkiksi lukemalla hyvien kirjoittajien tekstejä ja yrittämällä matkia heidän ääniään. Heidän tekstejään voi myös muokkailla. Toinen keino koittaa taitojaan on kirjoittaa eri genreissä samasta asiasta. Esimerkiksi auto-onnettomuus poliisiraportissa, romaanissa, sanomalehdessä, sähköpostissa, tekstiviestissä... Yksittäisistä sanoista voi esimerkiksi yrittää kirjoittaa pikanovelleja. Vertaisoppimista parhaimmillaan on ruotia pienryhmässä tekeleitään. Keinoja kyllä keksii.
Äidinkielen opettajien vuosikirja XLVIII esittelee miten kirjoittamista voisi opettaa ja miltä se näyttää opettajien, opiskelijoiden ja tutkijoiden silmin.
Minna-Riitta Luukka perehdyttää lyhyesti kirjoittamisen ja kirjoittamisen oppimisen teorioihin. Karkeasti ne voidaan jakaa kahteen ryhmään sen perusteella miten teksti niissä mielletään ja miten kirjoittaminen ymmärretään. Perinteinen käsitys perustuu ajatukseen yksilöllisten kirjoitustaitojen vahvistamisesta. Hyvät osaavat, huonot eivät. Palautetta saa vasta tuotoksen jälkeen - ja siitä opitaan, jos opitaan. Luova kirjoittaminen puolestaan nostaa esiin yksilön. Teksti on tulosta yksilön luovasta prosessista ja rinnastuu puheeseen.
Kirjoittaminen nähdään nykyään kognitiivisena prosessina. Enää ei ajatella, että kirjoittamaan oppii vain kirjoittamalla paljon. Sen sijaan korostuu aktiivisen oppijan rooli ja systemaattisuus. Sosiokulttuurisen näkökulman nousu on tuonut muun muassa Australiassa kehitetyn genre-pedagogiikan muoti-ilmiöksi. Luukkaan mukaan "siinä kirjoittaminen määritellään yhteisöllisten puhetapojen, erilaisten tekstilajien ja kirjoitetun ilmaisutavan käytänteiden hallintana". Hyvä kirjoittaja on siis sellainen joka hallitsee yhteisönsä eri rekisterit.
Luukka tiivistää teorioiden tekniikat. Perinteisessä opetuksessa hänen mukaansa opitaan kantapään kautta kielimuodon hallinta. Itseilmaisua korostavassa opetuksessa hän toteaa oppimisen tapahtuvan kokeiluilla ja ilmaisuharjoituksilla. Arviointi ei ole ensisijaista, opettaja pyrkii luomaan innostuneen ja vapautuneen ilmapiirin. Kognitiivisissa tavoissa korostuu kirjoittamisen yhteys ajatteluun ja ongelmanratkaisuun. Sosiokulttuurisissa tavoissa tavoitteena on sopeutua yhteisön puhetapoihin. Kasvetaan kirjoitettuun tekstiin.
Anna Räty kuvailee yhdeksäsluokkalaisten mielipidekirjoituksia. Kuten oletettavaa oli, osan argumentointi ja ydinajatus harhailivat. Monet upottivat pikkukertomuksia eli hyödynsivät narratiivisia tekniikoita. Anna Räty pohtikin miten mielipidekirjoittamista pitäisi opettaa.
Pasi Jääskeläinen pohtii miten opettaa lukiolaisia kirjoittamaan. Hänen näkemys on, että kirjoitustaito kehittyy jatkuvilla pikkuharjoituksilla, joita ei välttämättä edes arvioida. Myös motivaatio merkitsee. Palautteen antoon hän on kehittänyt virhekoodisysteemin, jollaista omakin äidinkielen opettaja lukiossa hyödynsi.
Antologiassa on lukuisia muitakin mielenkiintoisia artikkeleja, joihin kannatta kyllä kirjoittamisesta kiinnostuneiden perehtyä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti