Asko Sahlberg: Siunaus. WSOY 2007. 194 s.
Pimeän ääni oli tainnuttava teos, jota luin kuin huumattuna. Ajattelin tekijän olevan merkillinen mies, joka käyttää kiehtovaa kieltä, joka elollistaa oliot, asiat ja esineet vahvoilla verbeillä, joilla kuvataan ruumiillisia toimintoja. Asko Sahlbergin kieli on kuin jauhettua purukumia, joka lojuu tihentyneessä päivässä huohottavasti huokaillen tarttuen latteassa valossa kuljeskelevan haahuilijan jalkapohjaan ja venyy vastustamattomasti.
Ruotsiin muutettua vuosituhannen alkupuolella kohtasinkin suomalaisen nykykirjallisuuden göteborgilaisen kielikuninkaan eskilstunalaisen tuttavapariskunnan luona kirjailijan yleisötapahtuman jatkoilla.
Rehellisesti sanottuna monenlaista persoonallisuutta on tullut tavattua, mutta Asko Sahlberg vie kyllä omalaatuisuudellaan voiton. Miehestä kerrostuu kuoria, joita vasta paremmin tutustuessa pääsee näkemään. Vaelteleva elämä, lukeneisuus ja maastamuutto ovat muokanneet miehestä vankan yksilöiden itsemääräämisoikeuden puolustajan, joka kiivastuu ihmisistä, jotka kuvittelevat tietävänsä paremmin miten muiden tulisi elää. Entinen siltojen polttelija on ymmärtänyt elämisen olemuksen ja puurtaa nöyryydessä omaa messiaanista tehtäväänsä kirjoittamalla luetusta ja koetusta imemästään mielikuvituksen myllyssä mahtavia maalauksellisia teoksia.
Olen vakuuttunut, että kun meistä muista maalliset murheet ovat jättäneet jo kauan sitten, Askon kirjat kuluvat yhä sukupolvien käsissä muistona ajastamme ylittäen ajan armottomasti leventyvän kuilun keveästi. Hänestä huokuu poikkeusyksilö, jolla on kyky kirjoittaa käsittämättömän kauniisti. Jos pitää spekuloida kirjallisuuden nobeleista, niin hän kyllä kiilaa suomalaisehdokkaista kärkeen jättäen monet muut varjoonsa - mutta sen aika ei ole vielä, sitä suurta sopii varmaan uneksia hänelle noin neljännesvuosisadan päähän. En yllättyisi, jos se silloin hänelle napsahtaisi.
Sittemmin tiet ovat kohdanneet Asko Sahlbergin kanssa useimmiten tukholmalaisissa, göteborgilaisissa tai eskiltunalaisissa baareissa - ja kirjoittajakursseilla. Hän on jaksanut kannustaa ja kritisoida omia kaunokirjallisia pyrintöjäni uutterasti - toivottavasti se touhu tuottaa joskus suurempiakin lukijamassoja liikuttelevia tuloksia, ja jos niin käy, on hänen vaikutuksensa tuotantooni ollut merkittävä, se on myönnettävä. Hän on harvoja ruotsinsuomalaisia, joiden kanssa tunnuin olevan suunnilleen samalla aaltopituudella. Johtuneeko siitä, että ajauduimme Ruotsiin melkein samoihin aikoihin, Asko joitakin vuosia aikaisemmin. En tiedä. Toisten kanssa kun kuilua useimmiten oli vuosikymmeniä, joten se Suomi mistä olimme peräisin oli toisenlainen.
Asko Sahlbergin tuotannon viimeisin jalokivi on Siunaus, joka jatkaa hänen kielellistä kokeiluaan ja vie lukijansa tabuun. Kirja alkaa toimistotyöläisestä, jolla on kiellettyjä haluja. Gustav on eristäytynyt huomaamattomaksi konttorissa, hän haahuilee länsisuomalaiselta vaikuttavassa rannikkokaupungissa tuijottamassa Häntä. Gustav on naimisissa Ellan kanssa, hänellä on ystävänä/naapurina krematorionhoitaja Tanner. Alkoholilla läträtään, filosofisia heittoja sivalletaan ja huumorilla tökitään. Gustavin halu ahdistaa painajaismaisesti. Kuristava halu kietoo pakkomielteisesti. Viittauksilla ilmenee kyseessä olevan pedofilia. Hän ei ole koskaan syyllistynyt muuhun kuin lapsipornon katseluun, halu painostaa häntä Tekoon. Avioliitto on murrosvaiheessa, Ella haluaa omaa aikaa ja matkustaa Islantiin. Gustav lähtee Tunisiaan.
Kirja jakautuu kolmeen osaan. Ensimmäisessä ollaan suunnilleen tässä hetkessä, omassa ajassamme. Tunisiassa alkuun kuin nykyisyydessä, mutta kuin huomaamatta liu´utaan levottomaan itsenäistymiseen. Aika naamioidaan repliikkeihin. Kolmannessa osassa ollaan kotikaupungissa, josta miehet ovat matkaamassa linnoitustöihin Kannakselle. Aika laukkaa taaksepäin, pian sisällissodan surulliset sauhut täyttävät sivut. Hallittu kokonaisuus ikään kuin pirstoutuu Gustavin mielen järkkyessä ja hänen ajautuessa Tekoon, joka viime hetkillä keskeytyy. Gustav pakenee kaupungista ja surmaa itsensä suuren puun juurella kesken lauseen.
Rakenteellinen ratkaisu on erikoinen, mutta toimii. Aikatasojen sekoitusta voidaan tulkita sekä mielenhäiriöllä että sillä että gustaveja on ollut joukossamme aina kuten muitakin pinttyneitä rooleja ja taipumuksia ihmisyhteisöissä.
Kirjallaan Asko Sahlberg jättää lukijansa vaikean kysymyksen eteen: voiko kaikkia yksilöiden haluja ja taipumuksia suvaita ja ymmärtää? Miten paljon voimme puuttua toisten elämään, josta tunnemme yleensä vain hädin tuskin pieniä välähdyksiä ja osasia? Kaikilla meistä on salaisuutemme ja paheemme - joillakin sellaiset, jotka lähes yksimielisesti tuomitaan kaikissa kulttuureissa. Voiko heitä ylipäätään yrittää ymmärtää? Vai pitäisikö sitä edes tehdä ollenkaan?
sunnuntai 17. elokuuta 2008
lauantai 16. elokuuta 2008
Jorma Palo: Kun vallanpitäjät vilustuvat
Jorma Palo: Kun vallanpitäjät vilustuvat. WSOY 2001. 248 s.
Jos haluaa säilyttää illuusionsa siitä, että meitä johtavat kansakuntien parhaimmistot, kannattaa jättää Jorma Palon Kun vallanpitäjät vilustuvat väliin. Siinä kerrotaan kuinka seniilit sedät ja hullut huru-ukot ovat päättäneet kansakuntien kohtaloista. Tuhoisasti.
Itse satuin syntymään Kekkos-Suomeen. Ja pieni olin vielä silloinkin kun Kekkonen kuoli. Hatarat niistä ajoista kumpuavat muistot kuitenkin kielivät järkytyksestä, jota supersedäksi luullun ukkelin kohtalo ihmisissä herätti. Kekkonen istui vallassa neljännesvuosisadan, osan siitä ajasta tosiasiassa toimintakyvyttömänä. Loppuvuosina lehdissä tarinoitiin saavutuksista, vaikka oikeasti oltiin kuolemankielissä eikä mies mahtanut ymmärtää aina missä mentiin. Esimerkiksi 1976 Kekkosta tapaamaan tulleen Ruotsin ulkoministerin kanssa sattui kiusallinen selkkaus. Kekkonen mollotti mitään sanomatta parikymmentä minuuttia eteensä.
Helsingin yliopiston neurologian emeritiusprofessori Jorma Palo aloittaa setvimisensä Kekkosesta. Sen jälkeen hän laventaa kirjansa laajemmaksi pohdinnaksi miksi vallasta ei osata luopua ajoissa, miksi mielenvikaiset pääsevät kansakuntien kaappien päälle ikävin seurauksin. Hän hakee tukea useilta tieteenalueilta, hyppii filosofiasta historiaan ja syventyy taas psykologiaan ja erityisesti neurologiaan. Väliin poimitaan näin jälkikäteen hauskoja anekdootteja, mutta tekojen kohteeksi joutuneiden kannalta todella kamalia juttuja.
Mao esimerkiksi vietti sairaalloista elämää ja aiheutti huomattavaa haittaa päähänpistoillaan maailman suurimmalle kansalle. Vahingot olivat valtavia. Ei voi kuin hämmentyneenä ihmetellä miten mies, joka saattoi viettää kuukausia sängyssään, joka ei pessyt itseään, joka pesi hampaansa teellä, joka rehenteli puhdistavansa peniksensä ainoastaan nuorten naisten sisällä (joita vanhukselle riitti, jotkut naisista ylpeilivät suurelta johtajalta saamallaan sukupuolitaudilla) yms. sai sellaisen suosion ja ylipäätään pysyi hulluna hallitsijana.
Vainoharhaisista johtajista puhuttaessa Stalin on tietenkin ykkönen. Stalinin käsittämättömistä julmuuksistakin Palo kirjoittaa. Mutta eipä demokraattistenkaan maiden päälliköt ole olleet sieltä fiksuimmasta päästä. Ranskassa oli täysin kajahtanut presidentti hetken 1920-luvun alussa, Jaltan kokoukseen Stalinin kanssa osallistuneet Yhdysvaltain ja Britannian pomot olivat niin heikossa hapessa, että yhden hullun oli helppo selättää kaksi seniiliä setää.
Hitleristäkin kirjassa paljastuu uusia pimeitä puolia. Palon sanoma tuntuu olevan, että johtajatkin ovat inhimillisiä, mutta koska heillä on vaikutusvaltaa enemmän, on heidän mielenhäiriöidensä seuraukset laajemmat ja katastrofaalisemmat kuin muun väestön toilailut. Toki valtaanhaluavien joukossa on kahjoja ilmeisesti enemmän, mutta esimerkiksi vähemmän kuin kirjailijoiden parissa, joiden uhka sairastua mielenterveydellisiin häiriöihin on 35-kertainen väestöön keskimäärin verrattuna.
Pitkälle meneviä päätelmiä ei Palo lähde vetämään miksi sairas johtaja säilyttää tuolinsa, mutta hän arvailee niin monen hyötyvän vaikutusvaltaisesta vihanneksesta lähipiirissä, että torpedointi tukahtuu eliitin ahneuteen.
Teos pistää pohtimaan kriittisen äänestämisen tärkeyttä. Näin kunnallisvaalien alla kaikille yhteiskunnallisista asioista kiinnostuneille varmasti mielenkiintoista luettavaa - sekä poliittisille pyrkyreille että meille heitä äänestäville.
Jos haluaa säilyttää illuusionsa siitä, että meitä johtavat kansakuntien parhaimmistot, kannattaa jättää Jorma Palon Kun vallanpitäjät vilustuvat väliin. Siinä kerrotaan kuinka seniilit sedät ja hullut huru-ukot ovat päättäneet kansakuntien kohtaloista. Tuhoisasti.
Itse satuin syntymään Kekkos-Suomeen. Ja pieni olin vielä silloinkin kun Kekkonen kuoli. Hatarat niistä ajoista kumpuavat muistot kuitenkin kielivät järkytyksestä, jota supersedäksi luullun ukkelin kohtalo ihmisissä herätti. Kekkonen istui vallassa neljännesvuosisadan, osan siitä ajasta tosiasiassa toimintakyvyttömänä. Loppuvuosina lehdissä tarinoitiin saavutuksista, vaikka oikeasti oltiin kuolemankielissä eikä mies mahtanut ymmärtää aina missä mentiin. Esimerkiksi 1976 Kekkosta tapaamaan tulleen Ruotsin ulkoministerin kanssa sattui kiusallinen selkkaus. Kekkonen mollotti mitään sanomatta parikymmentä minuuttia eteensä.
Helsingin yliopiston neurologian emeritiusprofessori Jorma Palo aloittaa setvimisensä Kekkosesta. Sen jälkeen hän laventaa kirjansa laajemmaksi pohdinnaksi miksi vallasta ei osata luopua ajoissa, miksi mielenvikaiset pääsevät kansakuntien kaappien päälle ikävin seurauksin. Hän hakee tukea useilta tieteenalueilta, hyppii filosofiasta historiaan ja syventyy taas psykologiaan ja erityisesti neurologiaan. Väliin poimitaan näin jälkikäteen hauskoja anekdootteja, mutta tekojen kohteeksi joutuneiden kannalta todella kamalia juttuja.
Mao esimerkiksi vietti sairaalloista elämää ja aiheutti huomattavaa haittaa päähänpistoillaan maailman suurimmalle kansalle. Vahingot olivat valtavia. Ei voi kuin hämmentyneenä ihmetellä miten mies, joka saattoi viettää kuukausia sängyssään, joka ei pessyt itseään, joka pesi hampaansa teellä, joka rehenteli puhdistavansa peniksensä ainoastaan nuorten naisten sisällä (joita vanhukselle riitti, jotkut naisista ylpeilivät suurelta johtajalta saamallaan sukupuolitaudilla) yms. sai sellaisen suosion ja ylipäätään pysyi hulluna hallitsijana.
Vainoharhaisista johtajista puhuttaessa Stalin on tietenkin ykkönen. Stalinin käsittämättömistä julmuuksistakin Palo kirjoittaa. Mutta eipä demokraattistenkaan maiden päälliköt ole olleet sieltä fiksuimmasta päästä. Ranskassa oli täysin kajahtanut presidentti hetken 1920-luvun alussa, Jaltan kokoukseen Stalinin kanssa osallistuneet Yhdysvaltain ja Britannian pomot olivat niin heikossa hapessa, että yhden hullun oli helppo selättää kaksi seniiliä setää.
Hitleristäkin kirjassa paljastuu uusia pimeitä puolia. Palon sanoma tuntuu olevan, että johtajatkin ovat inhimillisiä, mutta koska heillä on vaikutusvaltaa enemmän, on heidän mielenhäiriöidensä seuraukset laajemmat ja katastrofaalisemmat kuin muun väestön toilailut. Toki valtaanhaluavien joukossa on kahjoja ilmeisesti enemmän, mutta esimerkiksi vähemmän kuin kirjailijoiden parissa, joiden uhka sairastua mielenterveydellisiin häiriöihin on 35-kertainen väestöön keskimäärin verrattuna.
Pitkälle meneviä päätelmiä ei Palo lähde vetämään miksi sairas johtaja säilyttää tuolinsa, mutta hän arvailee niin monen hyötyvän vaikutusvaltaisesta vihanneksesta lähipiirissä, että torpedointi tukahtuu eliitin ahneuteen.
Teos pistää pohtimaan kriittisen äänestämisen tärkeyttä. Näin kunnallisvaalien alla kaikille yhteiskunnallisista asioista kiinnostuneille varmasti mielenkiintoista luettavaa - sekä poliittisille pyrkyreille että meille heitä äänestäville.
Jani Saxell: Ensilumi ja muita novelleja
Jani Saxell: Ensilumi ja muita novelleja. WSOY 2002. 190 s.
Tutustuin Jani Saxelliin bussissa matkalla Tampereelle 1999 EU-huippukokouksen vastatapahtumiin. Hän sattui istumaan vieressä ja kumpikin avustimme tuolloin samaa vasemmistolehteä, jota myöhemmin yöllä kaupittelimme umpikännissä kilvan tapahtumien klubilla. Sittemmin valtasimme yhdessä pankin pääkonttoria, reissasimme mielenosoituksissa Euroopassa. Jo tuolloin hänen kirjoituksistaan aisti tulevan kirjailijan, joka monipuolisista riennoistaan rauhoittuessaan saisi aikaiseksi tukevia teoksia, jotka olisivat ryyditetty purevalla yhteiskuntakritiikillä.
Jani Saxell tulikin julkisuuteen kohinalla. Esikoisnovellikokoelmaa kehuttiin kovasti. Eikä hän kolmen kirjan jälkeen ole ollut pettymys. Vain se tuleva todella painava teos vielä uupuu. Jani Saxellilta näiden näyttöjen jälkeen ei kai voi vaatia muuta?
Esikoinen Ensilumi ja muita novelleja -kokoelma osoittaa tekijänsä taidot, jotka ovat sukupolvensa kärkeä. Hänellä on sanailun työkalut hallussaan.
Novellikokoelmassa riipaistaan jo romaanin mielenmaisemaa ja hahmotellaan roolihenkilöitä. Melankolisissa novelleissa inhorealismi kimaltelee kuin pois heitetty tupakka-askin muovikäärö sateen jälkeen lähiöostarin metsikössä auringonpaisteessa. Synkistely valuu paikoin yli äyräidensä, mutta liioittelu vahvistaa kaunokirjallista puolta kurjuuden kuvauksissa tehokkaasti. Jani Saxell osaa kietoa lukijansa taitavasti, lukijaa tökitään kirjallisilla viittauksilla, jotka rehottavat kivasti upotettuina karikkoina vuolaissa tekstivirroissa. Miljöö on monille suomalaisille tuttua. Pääkaupunkiseudun lähiöiden lisäksi liikutaan Yhdysvalloissa ja Virossa.
Kulttuurinen konteksti on ristiriitainen, Jani Saxell ammentaa globaaleista hybridikulttuureista, poimii annoksia viihteen maailmasta. Keskiössä on ihmisten eksyneisyys juuristaan ja omasta itsestään valtavalla voimalla muuttuvassa maailmassa, joka ei kunnioita heikoimpiaan. Maailmassa, jossa eliitit ovat kadottaneet kosketuksensa kansaan, jota hallitsevat. Jotkut tarinat tuovat mieleen Mika Waltarin laajan tuotannon osat, joissa mestarikirjailija koskettelee rikollisia ja muita yhteiskuntien laitamilla olevia.
Kiehtovaa Jani Saxellin kirjoissa - kuten myös tässä esikoisessa - on hänen liikkumisensa sujuvasti useilla tasoilla ja sosiaalisissa ympäristöissä. Älyllisesti rikastetut tekstit liikkuvat kepeästi kehnosti koulutettujen syrjäytyneiden todellisuudessa sitoen yksittäisiä ihmiskohtaloita laajempiin kehyksiin ja syvyyksiin. Ei voi kuin huokailla ihastuksesta!
Tutustuin Jani Saxelliin bussissa matkalla Tampereelle 1999 EU-huippukokouksen vastatapahtumiin. Hän sattui istumaan vieressä ja kumpikin avustimme tuolloin samaa vasemmistolehteä, jota myöhemmin yöllä kaupittelimme umpikännissä kilvan tapahtumien klubilla. Sittemmin valtasimme yhdessä pankin pääkonttoria, reissasimme mielenosoituksissa Euroopassa. Jo tuolloin hänen kirjoituksistaan aisti tulevan kirjailijan, joka monipuolisista riennoistaan rauhoittuessaan saisi aikaiseksi tukevia teoksia, jotka olisivat ryyditetty purevalla yhteiskuntakritiikillä.
Jani Saxell tulikin julkisuuteen kohinalla. Esikoisnovellikokoelmaa kehuttiin kovasti. Eikä hän kolmen kirjan jälkeen ole ollut pettymys. Vain se tuleva todella painava teos vielä uupuu. Jani Saxellilta näiden näyttöjen jälkeen ei kai voi vaatia muuta?
Esikoinen Ensilumi ja muita novelleja -kokoelma osoittaa tekijänsä taidot, jotka ovat sukupolvensa kärkeä. Hänellä on sanailun työkalut hallussaan.
Novellikokoelmassa riipaistaan jo romaanin mielenmaisemaa ja hahmotellaan roolihenkilöitä. Melankolisissa novelleissa inhorealismi kimaltelee kuin pois heitetty tupakka-askin muovikäärö sateen jälkeen lähiöostarin metsikössä auringonpaisteessa. Synkistely valuu paikoin yli äyräidensä, mutta liioittelu vahvistaa kaunokirjallista puolta kurjuuden kuvauksissa tehokkaasti. Jani Saxell osaa kietoa lukijansa taitavasti, lukijaa tökitään kirjallisilla viittauksilla, jotka rehottavat kivasti upotettuina karikkoina vuolaissa tekstivirroissa. Miljöö on monille suomalaisille tuttua. Pääkaupunkiseudun lähiöiden lisäksi liikutaan Yhdysvalloissa ja Virossa.
Kulttuurinen konteksti on ristiriitainen, Jani Saxell ammentaa globaaleista hybridikulttuureista, poimii annoksia viihteen maailmasta. Keskiössä on ihmisten eksyneisyys juuristaan ja omasta itsestään valtavalla voimalla muuttuvassa maailmassa, joka ei kunnioita heikoimpiaan. Maailmassa, jossa eliitit ovat kadottaneet kosketuksensa kansaan, jota hallitsevat. Jotkut tarinat tuovat mieleen Mika Waltarin laajan tuotannon osat, joissa mestarikirjailija koskettelee rikollisia ja muita yhteiskuntien laitamilla olevia.
Kiehtovaa Jani Saxellin kirjoissa - kuten myös tässä esikoisessa - on hänen liikkumisensa sujuvasti useilla tasoilla ja sosiaalisissa ympäristöissä. Älyllisesti rikastetut tekstit liikkuvat kepeästi kehnosti koulutettujen syrjäytyneiden todellisuudessa sitoen yksittäisiä ihmiskohtaloita laajempiin kehyksiin ja syvyyksiin. Ei voi kuin huokailla ihastuksesta!
sunnuntai 10. elokuuta 2008
Jevgeni Popov: Mestari Kaaos
Jevgeni Popov: Mestari Kaaos. Taifuuni 2003. 263 s.
Jevgeni Popovin Mestari Kaaos on lievästi todettuna outo teos.
Tyylisuuntien tilkkutäkki on siroteltu sivuille kuin sattumalta. Mitään selkeää juonta ei ole, Arvi Pertun Lesoselta haiskahtava seksuaalissävytteinen ja juopotteluun taipuvainen kirjailija Bezobrazov muistelee menneitä. Myönteisiä muistoja on Suomesta ja Helsingistä, hän oleskelee Gotlannissa Ruotsissa ja vertailee eroja kaipaamaansa kotimaahan. Tajunnanvirta tunkee todellisuutta ja kuviteltua pursuavaksi massaksi, joka rytmityksen tihentyessä huohottavaksi on pelkkiä lehtiotsikoita, jotka sisältävät viittauksia tuhansiin tapahtumiin.
Kriittinen Popov kieltämättä on. Suomen ja Venäjän moni-ilmeistä historiaa runnotaan suomalaismielisesti, venäläisiä versioita kyseenalaistetaan. Kommunismin rikokset ihmisyyttä vastaan tuodaan röyhkeästi mahdollisimman vastenmielisesti lukijan eteen. Esimerkiksi käytettyjä kidutuskeinoja kuvataan yksityiskohtaisesti, niin että puistattaa.
Venäjän absurdius on kirjassa keskeinen teema. Puheissa julistetaan rauhaa, tasa-arvoa ja ystävyyttä, samaan aikaan kun militaristinen mörkö musertaa kaiken toivon käsillään suun vielä toitottaessa toisenlaista totuutta. Venäjä on kumma maa, sen johto yleensä sitäkin kummallisempi.
Esimerkiksi Venäjän ulkoasiainministeriön tiedotteet kaunokirjallisuudessaan ovat verrattomia. Niiden värikäs kulmikas kieli on parodiaa parhaimmillaan - elleivät ne olisivat edustamassa yhden maailman suurvalloista virallista kantaa.
"Venäjän ulkoasiainministeriön julkilausuma
Etelä-Ossetian tilanteesta
8.8.2008
Elokuun 8. päivän vastaisena yönä, kirjaimellisesti muutaman tunnin päästä siitä, kun oli sovittu Etelä-Ossetian konfliktin uuden kierteen selvittämiseen tähtäävien neuvottelujen järjestämisestä, georgialaiset sotajoukot toteuttivat salakavalan ja massiivisen hyökkäyksen Tskhinvaliin. Georgian valtionjohto sovelsi voimankäyttöön perustuvaa skenaariota huolimatta kaikista diplomaattisista ponnisteluista, joihin oli ryhdytty Moskovan, Tbilisin, Tskhinvalin, Washingtonin ja muiden kiinnostuneiden pääkaupunkien välisissä kosketuksissa.
Sen seurauksena luottamus Georgian johtoon neuvotteluprosessin ja yleisestikin YK:n peruskirjan periaatteita vastaavan kansainvälisen kanssakäymisen vastuullisena osapuolena on kokonaan menetetty. On tullut täysin selväksi, miksi Tbilisi on pitkän ajanjakson kuluessa erilaisiin tekosyihin vedoten itsepäisesti välttänyt solmimasta juridisesti sitovia sopimuksia Etelä-Ossetian ja Abhasian kanssa voiman käytöstä pitäytymisestä.
Tällä hetkellä ei ole vielä myöhäistä ehkäistä massiivista verenvuodatusta ja uusia uhreja mm. siviiliväestön keskuudessa. Olemme myös erittäin huolestuneita venäläisten rauhanturvaajien kohtalosta.
Georgian johdon pitää tulla järkiinsä ja palata sivistyneiden ratkaisukeinojen pariin poliittisen selvittelyn vaikeiden kysymysten ratkomiseksi. Odotamme myös, että ulkomaiset yhteistyökumppanimme ja yleensäkin kansainvälinen yhteisö eivät käyttäytyisi välinpitämättömästi tänä vaikeana hetkenä, jolloin vaakalaudalla ovat satojen tuhansien alueen asukkaiden kohtalot. On lopetettava yhteisvoimin väkivalta, josta on vaarassa koitua mitä vakavimpia seurauksia alueelliselle ja kansainväliselle turvallisuudelle.
Venäjän Federaatio jatkaa ponnisteluja pyrkien uuden vedenvuodatuksen ehkäisemiseen sekä Etelä-Ossetian tilanteen palauttamiseen rauhanomaiseen uomaan."
Kun samanaikaisesti tällaisten tiedotteiden ohessa lukee Popovia, ei tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. Tänään Georgia, kohta Ukraina, sitten Baltia. Neuvostoliiton rajojen palautus on alkanut. Ikuisen rauhan ja ihmisoikeuksien nimissä tietysti. Sotaa ei käy kukaan. Kaikki "pakottavat" toisiaan selkkauksissa rauhaan siviiliväestön puolustamiseksi. Uskokoon ken tahtoo.
Tietysti tälläkin sodalla on röpelöiset juuret, ja georgialaisten taktinen typeryys oli pelkästään leimahduttajana. Silti venäläisten joukkojen keskitykset ja härnäykset pitkin vuotta sekä selittämättömät pommi-iskut viittasivat tulenarkaan konfliktiin, joka oli räjähtämässä käsiin venäläisten aloitteesta. Venäjä haki vain tekosyytä valloitusretkeen, pahoin pelkään.
Kaikkein mielipuolisemman skenaarion mukaan kun, joka on tulkittavissa Venäjän strategiasta 2020 sekä Venäjän asevoimien doktriinista, tällaista imperialismia oli ennustettavissa. Pullistuva Venäjä hakee menneiden imperiumiensa rajoja takaisin ja täyttää tyhjiöitä iskien heikkoihin kohtiin. Akuuteimmassa vaarassa on lähivuosina ilmeisesti ainakin Ukraina, joka luultavasti revitään lietsotun konfliktin varjolla vähintään kahtia sekä Baltian maat, joita kohtaan taktiikkaa on kokeiltu jo ja valmisteltu maaperää tulevalle "rauhanturvaoperaatiolle" tilaisuuden tullen 2010 -luvun puolivälissä.
Suoranaista uhkaa ei Suomeen ole, mutta Suomi sentään valmistautuu: syksyllä järjestetään esimerkiksi Euroopan suurin sotaharjoitus Uudellamaalla ja Itä-Suomessa. Eikä varmaan tarvitse paljoa miettiä miksi Suomessa on eniten tykkejä läntisessä Euroopassa Saksan jälkeen (saksalaisilla niitä on 25 enemmän) ja yhdet Euroopan suurimmat maavoimat... toivottavasti niitä ei tarvinne tositilanteessa asettaa koetukselle. Kuvat Georgiasta näyttävät hirvittävät sodankasvot, jotka repivät huonosti parantuvia haavoja kaikille. Valloilleen päästettyä sotaa on hankala pysäyttää.
Onneksi tulevaisuus muodostuu niin monista tekijöistä, ettei sitä pysty kunnolla ennustamaan. Venäjäkin voi vielä vaihtaa pelottavaa suuntaansa eikä prosessien vyörymisestä saa selkoa. Vaurastunut keskiluokka ei tahdo köyhtyä ja olla hylkiövaltion kansalaisia - toivottavasti. Tämän positiivisen puolen kanssa olen itsekin käytännössä päivittäin kosketuksissa. Pietarin keskiluokka työllistää tarpeillaan minutkin. Keskiluokka voi olla Venäjällä toiveikkaasti ajateltuna maata vakauttava ja kiinteyttävä voima. Pahimmillaan voimme nähdä vielä monta pientä Venäjää, kuten Popov kirjassaan ennustaa. Venäjän yllä on sekä myrsky että poutapilviä. Venäjälle soisi vakaan vaurauden vuosisadan ilman verenvuodatuksia ja vallanhimoisia diktaattoreja, joiden naapurissa ei ole mukava majailla.
Jevgeni Popovin Mestari Kaaos on lievästi todettuna outo teos.
Tyylisuuntien tilkkutäkki on siroteltu sivuille kuin sattumalta. Mitään selkeää juonta ei ole, Arvi Pertun Lesoselta haiskahtava seksuaalissävytteinen ja juopotteluun taipuvainen kirjailija Bezobrazov muistelee menneitä. Myönteisiä muistoja on Suomesta ja Helsingistä, hän oleskelee Gotlannissa Ruotsissa ja vertailee eroja kaipaamaansa kotimaahan. Tajunnanvirta tunkee todellisuutta ja kuviteltua pursuavaksi massaksi, joka rytmityksen tihentyessä huohottavaksi on pelkkiä lehtiotsikoita, jotka sisältävät viittauksia tuhansiin tapahtumiin.
Kriittinen Popov kieltämättä on. Suomen ja Venäjän moni-ilmeistä historiaa runnotaan suomalaismielisesti, venäläisiä versioita kyseenalaistetaan. Kommunismin rikokset ihmisyyttä vastaan tuodaan röyhkeästi mahdollisimman vastenmielisesti lukijan eteen. Esimerkiksi käytettyjä kidutuskeinoja kuvataan yksityiskohtaisesti, niin että puistattaa.
Venäjän absurdius on kirjassa keskeinen teema. Puheissa julistetaan rauhaa, tasa-arvoa ja ystävyyttä, samaan aikaan kun militaristinen mörkö musertaa kaiken toivon käsillään suun vielä toitottaessa toisenlaista totuutta. Venäjä on kumma maa, sen johto yleensä sitäkin kummallisempi.
Esimerkiksi Venäjän ulkoasiainministeriön tiedotteet kaunokirjallisuudessaan ovat verrattomia. Niiden värikäs kulmikas kieli on parodiaa parhaimmillaan - elleivät ne olisivat edustamassa yhden maailman suurvalloista virallista kantaa.
"Venäjän ulkoasiainministeriön julkilausuma
Etelä-Ossetian tilanteesta
8.8.2008
Elokuun 8. päivän vastaisena yönä, kirjaimellisesti muutaman tunnin päästä siitä, kun oli sovittu Etelä-Ossetian konfliktin uuden kierteen selvittämiseen tähtäävien neuvottelujen järjestämisestä, georgialaiset sotajoukot toteuttivat salakavalan ja massiivisen hyökkäyksen Tskhinvaliin. Georgian valtionjohto sovelsi voimankäyttöön perustuvaa skenaariota huolimatta kaikista diplomaattisista ponnisteluista, joihin oli ryhdytty Moskovan, Tbilisin, Tskhinvalin, Washingtonin ja muiden kiinnostuneiden pääkaupunkien välisissä kosketuksissa.
Sen seurauksena luottamus Georgian johtoon neuvotteluprosessin ja yleisestikin YK:n peruskirjan periaatteita vastaavan kansainvälisen kanssakäymisen vastuullisena osapuolena on kokonaan menetetty. On tullut täysin selväksi, miksi Tbilisi on pitkän ajanjakson kuluessa erilaisiin tekosyihin vedoten itsepäisesti välttänyt solmimasta juridisesti sitovia sopimuksia Etelä-Ossetian ja Abhasian kanssa voiman käytöstä pitäytymisestä.
Tällä hetkellä ei ole vielä myöhäistä ehkäistä massiivista verenvuodatusta ja uusia uhreja mm. siviiliväestön keskuudessa. Olemme myös erittäin huolestuneita venäläisten rauhanturvaajien kohtalosta.
Georgian johdon pitää tulla järkiinsä ja palata sivistyneiden ratkaisukeinojen pariin poliittisen selvittelyn vaikeiden kysymysten ratkomiseksi. Odotamme myös, että ulkomaiset yhteistyökumppanimme ja yleensäkin kansainvälinen yhteisö eivät käyttäytyisi välinpitämättömästi tänä vaikeana hetkenä, jolloin vaakalaudalla ovat satojen tuhansien alueen asukkaiden kohtalot. On lopetettava yhteisvoimin väkivalta, josta on vaarassa koitua mitä vakavimpia seurauksia alueelliselle ja kansainväliselle turvallisuudelle.
Venäjän Federaatio jatkaa ponnisteluja pyrkien uuden vedenvuodatuksen ehkäisemiseen sekä Etelä-Ossetian tilanteen palauttamiseen rauhanomaiseen uomaan."
Kun samanaikaisesti tällaisten tiedotteiden ohessa lukee Popovia, ei tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. Tänään Georgia, kohta Ukraina, sitten Baltia. Neuvostoliiton rajojen palautus on alkanut. Ikuisen rauhan ja ihmisoikeuksien nimissä tietysti. Sotaa ei käy kukaan. Kaikki "pakottavat" toisiaan selkkauksissa rauhaan siviiliväestön puolustamiseksi. Uskokoon ken tahtoo.
Tietysti tälläkin sodalla on röpelöiset juuret, ja georgialaisten taktinen typeryys oli pelkästään leimahduttajana. Silti venäläisten joukkojen keskitykset ja härnäykset pitkin vuotta sekä selittämättömät pommi-iskut viittasivat tulenarkaan konfliktiin, joka oli räjähtämässä käsiin venäläisten aloitteesta. Venäjä haki vain tekosyytä valloitusretkeen, pahoin pelkään.
Kaikkein mielipuolisemman skenaarion mukaan kun, joka on tulkittavissa Venäjän strategiasta 2020 sekä Venäjän asevoimien doktriinista, tällaista imperialismia oli ennustettavissa. Pullistuva Venäjä hakee menneiden imperiumiensa rajoja takaisin ja täyttää tyhjiöitä iskien heikkoihin kohtiin. Akuuteimmassa vaarassa on lähivuosina ilmeisesti ainakin Ukraina, joka luultavasti revitään lietsotun konfliktin varjolla vähintään kahtia sekä Baltian maat, joita kohtaan taktiikkaa on kokeiltu jo ja valmisteltu maaperää tulevalle "rauhanturvaoperaatiolle" tilaisuuden tullen 2010 -luvun puolivälissä.
Suoranaista uhkaa ei Suomeen ole, mutta Suomi sentään valmistautuu: syksyllä järjestetään esimerkiksi Euroopan suurin sotaharjoitus Uudellamaalla ja Itä-Suomessa. Eikä varmaan tarvitse paljoa miettiä miksi Suomessa on eniten tykkejä läntisessä Euroopassa Saksan jälkeen (saksalaisilla niitä on 25 enemmän) ja yhdet Euroopan suurimmat maavoimat... toivottavasti niitä ei tarvinne tositilanteessa asettaa koetukselle. Kuvat Georgiasta näyttävät hirvittävät sodankasvot, jotka repivät huonosti parantuvia haavoja kaikille. Valloilleen päästettyä sotaa on hankala pysäyttää.
Onneksi tulevaisuus muodostuu niin monista tekijöistä, ettei sitä pysty kunnolla ennustamaan. Venäjäkin voi vielä vaihtaa pelottavaa suuntaansa eikä prosessien vyörymisestä saa selkoa. Vaurastunut keskiluokka ei tahdo köyhtyä ja olla hylkiövaltion kansalaisia - toivottavasti. Tämän positiivisen puolen kanssa olen itsekin käytännössä päivittäin kosketuksissa. Pietarin keskiluokka työllistää tarpeillaan minutkin. Keskiluokka voi olla Venäjällä toiveikkaasti ajateltuna maata vakauttava ja kiinteyttävä voima. Pahimmillaan voimme nähdä vielä monta pientä Venäjää, kuten Popov kirjassaan ennustaa. Venäjän yllä on sekä myrsky että poutapilviä. Venäjälle soisi vakaan vaurauden vuosisadan ilman verenvuodatuksia ja vallanhimoisia diktaattoreja, joiden naapurissa ei ole mukava majailla.
tiistai 5. elokuuta 2008
Kadonnutta aikaa etsimässä (6). Guermantesin tie 2
Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä (6). Guermantesin tie 2. Otava 2007. 384 s.
Vasta tätä osasta lukiessa ymmärsin Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan olevan todellakin yksi ja ainoa romaani, joka on pilkottu pelkästään teknisistä käytännön syistä ranskaksi seitsemään ja suomeksi kymmeneen palaseen. Kuudes osa Guermantesin tie 2 kun sellaisenaan on epäyhtenäinen ja repaleinen nivel, joka näyttäytyy ainoastaan kokonaisuudessa loogiselta.
Osanen alkaa dramaattisesti isoäidin kuolemalla. Lyhyt tunteikas ja kaunis kuvaus loppuu kuin leikaten kesken eikä siihen palata tässä osassa ollenkaan. Se roikkuu irtonaisena erillään muusta materiaalista. Toinen luku vohniikin muut sivut ja heti alkuun palaa Albertine kuvioihin. Mitään erityisempää jälkeä ei osanen jätä mieleen. Hyväntahtoisen huvittuneesti elämään suhtautuva kertoja pääsee Guermantesin herttuattaren läheisyyteen ja suosioon, kertojan rakkaus on sammunut, joten innostus ei ylly. Naisesta kuoritaan tavallinen naikkonen.
Paroni de Charlusista maalataan melodramaattisesti häiriintyneempää eikä hyvällä tahdollakaan voi väittää häntä normaaliksi. Samalla alustetaan jo seuraavaa osasta, jossa irstaileva paroni päästetään todella irti.
Tässä kuten edellisessäkin pääsevät kertojan miespuoliset sukulaiset enemmän esille. Äiti ja isoäiti ovat olleet vahvoja ja ovatkin keskiössä. Näissä selviää tihkuttaen tietoja isästäkin.
Mieleen jäi kenties kuitenkin parhaiten aatelistonimistä jauhetut osuudet, joihin Proust oli saanut puhallettua ilmaa. Niiden sekava ja typerä maailma puhkoo laarista pikkutarinoita, mutta aateluuden pakkomielteinen jankkaaminen uuvuttaa, valitettavasti siihen aiheeseen palataan jatkuvasti ilmeisesti kaikissa osissa - ainakin niin on tehty niissä jotka olen ehtinyt lukemaan.
Kertoja onnistuu kuitenkin kirjoittamaan kiihottavasti. Nälkä kasvaa syödessä ja tällä kertaa hotkin osasen muutamassa tunnissa. Jos vertaa seiskaan jolla aloitin luku-urakkani niin lukukokemus oli täysin erilainen. Enää ei takkua ja viittauksia vilisevään säkenöivän piiskaavaan kieleen on ehtinyt tottua. Samoin tietämystä on enemmän joten osaa asettaa tapahtumia kehyksiin ja viilailla niitä. Takkuavia tukoksia ei ajoittaisesta puutumisesta huolimatta ole. Ehkä lukisin seiskan Sodoman ja Gomorran nyt toisenlaisin silmin ja nauttisin enemmän, joten arviota on suhteutettava lukutaustaan.
Jos joku empii luku-urakan aloittamista, niin kehottaisin kyllä reilusti tarttumaan ykköseen ja lukemaan järjestyksessä. Sarjan osat eivät ole itsenäisiä, vaan se on kudelma, joka levittäytyy kaikkiin osiin. Pyörteet jäävät peittoon pomppaamalla ja tärvelee lukunautintoaan, kuten itse olen tehnyt. Yllätyksiä ei liiemmin minulle enää ole, koska olen kahlannut mielivaltaisesti keskiosan ja lopun. Hämäriä katvealueita on toki yhä; jäljellä ovat ykkönen, kakkonen, kolmonen, kasi ja ysi. Muita osia lukiessa on tunne pätkivästä muistista, koska kertoja koskettelee muistinsa sopukoista asioita, joista on maininnut aiemmissa osissa. Parempi olisi ollut tutustua järjestyksessä - kuten romaania muutenkin yleensä luetaan. Typerä minä.
Lukuisat alaviitteet avittavat paikallistamaan paljon. Ne helpottavat etenkin tällaisen sivistymättömän typeryksen etenemistä. Ilman niitä irtoaisi teoksesta huomattavasti vähemmän. Suomentaja on ylittänyt itsensä avuliaisuudellaan.
Jokohan osaisin ottaa ykkösen vai tarttuuko käsi vasten opetuksiani muihin osasiin sittenkin? Kohtahan se nähdään! Tätä romaania ei todellakaan voi jättää kesken. Se takertunut kasvaimen lailla pääkoppaani.
Vasta tätä osasta lukiessa ymmärsin Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan olevan todellakin yksi ja ainoa romaani, joka on pilkottu pelkästään teknisistä käytännön syistä ranskaksi seitsemään ja suomeksi kymmeneen palaseen. Kuudes osa Guermantesin tie 2 kun sellaisenaan on epäyhtenäinen ja repaleinen nivel, joka näyttäytyy ainoastaan kokonaisuudessa loogiselta.
Osanen alkaa dramaattisesti isoäidin kuolemalla. Lyhyt tunteikas ja kaunis kuvaus loppuu kuin leikaten kesken eikä siihen palata tässä osassa ollenkaan. Se roikkuu irtonaisena erillään muusta materiaalista. Toinen luku vohniikin muut sivut ja heti alkuun palaa Albertine kuvioihin. Mitään erityisempää jälkeä ei osanen jätä mieleen. Hyväntahtoisen huvittuneesti elämään suhtautuva kertoja pääsee Guermantesin herttuattaren läheisyyteen ja suosioon, kertojan rakkaus on sammunut, joten innostus ei ylly. Naisesta kuoritaan tavallinen naikkonen.
Paroni de Charlusista maalataan melodramaattisesti häiriintyneempää eikä hyvällä tahdollakaan voi väittää häntä normaaliksi. Samalla alustetaan jo seuraavaa osasta, jossa irstaileva paroni päästetään todella irti.
Tässä kuten edellisessäkin pääsevät kertojan miespuoliset sukulaiset enemmän esille. Äiti ja isoäiti ovat olleet vahvoja ja ovatkin keskiössä. Näissä selviää tihkuttaen tietoja isästäkin.
Mieleen jäi kenties kuitenkin parhaiten aatelistonimistä jauhetut osuudet, joihin Proust oli saanut puhallettua ilmaa. Niiden sekava ja typerä maailma puhkoo laarista pikkutarinoita, mutta aateluuden pakkomielteinen jankkaaminen uuvuttaa, valitettavasti siihen aiheeseen palataan jatkuvasti ilmeisesti kaikissa osissa - ainakin niin on tehty niissä jotka olen ehtinyt lukemaan.
Kertoja onnistuu kuitenkin kirjoittamaan kiihottavasti. Nälkä kasvaa syödessä ja tällä kertaa hotkin osasen muutamassa tunnissa. Jos vertaa seiskaan jolla aloitin luku-urakkani niin lukukokemus oli täysin erilainen. Enää ei takkua ja viittauksia vilisevään säkenöivän piiskaavaan kieleen on ehtinyt tottua. Samoin tietämystä on enemmän joten osaa asettaa tapahtumia kehyksiin ja viilailla niitä. Takkuavia tukoksia ei ajoittaisesta puutumisesta huolimatta ole. Ehkä lukisin seiskan Sodoman ja Gomorran nyt toisenlaisin silmin ja nauttisin enemmän, joten arviota on suhteutettava lukutaustaan.
Jos joku empii luku-urakan aloittamista, niin kehottaisin kyllä reilusti tarttumaan ykköseen ja lukemaan järjestyksessä. Sarjan osat eivät ole itsenäisiä, vaan se on kudelma, joka levittäytyy kaikkiin osiin. Pyörteet jäävät peittoon pomppaamalla ja tärvelee lukunautintoaan, kuten itse olen tehnyt. Yllätyksiä ei liiemmin minulle enää ole, koska olen kahlannut mielivaltaisesti keskiosan ja lopun. Hämäriä katvealueita on toki yhä; jäljellä ovat ykkönen, kakkonen, kolmonen, kasi ja ysi. Muita osia lukiessa on tunne pätkivästä muistista, koska kertoja koskettelee muistinsa sopukoista asioita, joista on maininnut aiemmissa osissa. Parempi olisi ollut tutustua järjestyksessä - kuten romaania muutenkin yleensä luetaan. Typerä minä.
Lukuisat alaviitteet avittavat paikallistamaan paljon. Ne helpottavat etenkin tällaisen sivistymättömän typeryksen etenemistä. Ilman niitä irtoaisi teoksesta huomattavasti vähemmän. Suomentaja on ylittänyt itsensä avuliaisuudellaan.
Jokohan osaisin ottaa ykkösen vai tarttuuko käsi vasten opetuksiani muihin osasiin sittenkin? Kohtahan se nähdään! Tätä romaania ei todellakaan voi jättää kesken. Se takertunut kasvaimen lailla pääkoppaani.
sunnuntai 27. heinäkuuta 2008
Kadonnutta aikaa etsimässä (5). Guermantesin tie 1
Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä (5). Guermantesin tie 1. Otava 1985. 412 s.
Vaikka välillä uhkaa ähky, lentää aika siivillä kun käsissä on Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan vitososa Guermantesin tie 1. Sekin taustoittaa aiemmin lukemiani loppuosia ja keskeisimmät henkilöhahmot saavat syvyyttä, joka auttaa ymmärtämään paremmin heitä.
Rakenteellisesti vitososa on jännittävästi tehty. Siinä kulkee vahva päälanka, jonka ympärille kietoutuu kerrostumia kuin viinirypäleitä. Saostumat heittävät ajassa ja sitovat ohuin langoin koko teossarjaa yhteen. Selkeää teemaa ei ole, vaan rypäksissä käsitellään kymmeniä asioita, osa sellaisia, jotka pohjustavat teossarjan seuraavia osasia. Esimerkiksi Dreyfusin jutun kiistat kytevät jo tässä osassa, mutta leimahtavat seiskassa tulikivenkatkuisiksi vuodatuksiksi. Myös tulevaa suursotaa valellaan, joka puhkeaa villiksi verenvuodatukseksi viimeisessä osassa.
Rakkaus, joka on koko sarjan pääteema, on näkyvästi esillä. Kertoja on ihastunut Guermantesin kauniiseen herttuattareen, jonka kanssa perhe on muuttanut samaan taloon. Herttuatar on Saint-Loupin täti, joten yhteys ihastukseen yritetään luoda tämän kautta. Kertoja matkaa hetkeksi varuskuntakaupunkiin seuraamaan Saint-Loupin sotilaselämää. Saint-Loupin omaakin onnetonta rakkauselämää tiiraillaan.
Romanssi jää yksipuoliseksi ihastukseksi, eikä kertoja kykene luomaan kunnollista kontaktia hurmaavaan herttuattareen. Kertoja pääsee silti rouva de Villeparisis´n seurapiireihin. Paroni de Charlus kuitenkin rapauttaa aateluuden lopussa ja sädekehä sammuu. Piirit ovat pienet ja kaikki ovat sukua keskenään.
Ei ole Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan paras ja mielenkiintoisin palanen, mutta vahvistaa kokonaisuutta. Kieli on taatusti tukevaa, joten menettelee. Muistojakaan ei vielä ole ehtinyt kertyä niin paljon, että hypittäisiin jatkuvasti. Tarina etenee kivasti pääkuilussa, josta välillä vilkuillaan niin eteen kuin taakse sekä sivuille.
Rakkaudesta ja rakastumisesta raavitaan realistista ja toistetaan taas uusin sanoin ja esimerkein sen sokeuttavasta ja yleensä yksipuolisesta olemuksesta.
Jotenkin tuntuu, että olen saanut yliannostuksen Proustia, joten hengähdystauko taitaa olla paikallaan sulatteluun. Samalla tuntuu siltä, että jo lukemani osaset tulisi lukea ehdottomasti uudelleen, jotta älynlahjoillani varustettu yksilö kykenisi erottamaan kaikki tasot, joita Proust on upottanut suursarjaansa ja ymmärtämään rakennetta. Paljon kun vihjataan sanoilla ja teoilla, jotka asettuvat uusiin asentoihin sarjan edetessä. Toisin sanoen vaikka liki puolet sarjasta on takana taidan tajuta silti vasta murto-osan kokonaisuudesta. Olo on kuin aamu-usvassa vaeltavalla, joka erottaa pehmeät ääriviivat tunnistaen maiseman vihjailevan kauneuden, joka selkiytyy jatkuvasti auringon nousevassa lämmössä.
Säkenöivät lauseet puuroutuvat paikoin paksuksi ja piiskaavat armottomasti aikaa. Sivallukset puhkovat aukkoja ihmissuhdeverkostoihin, joissa huhumyllyt murskaavat ihmiskohtaloita, toisaalta yksilöitä nostetaan ansaitsemattomiin asemiin.
Mielenkiintoisena hätävarjelun liioitteluna voi nähdä kertojan turvautumisen etäännytykseen, jossa romaanin hahmojen muistutetaan olevan fiktiivisiä ja tapahtumien (ja jopa paikkojen) kuviteltuja. Näin tapahtuu esimerkiksi nelososassa.
Rakastumisesta ja rakkaudesta jauhetaan runsaasti, mutta lienee terveellistä itse kullekin muistuttaa kirjallisesti ilmiön yleismaailmallisuudesta. On osattava suhteuttaa asioita tunteiden temmellyksessä. Ei se ole kivaa kun se illuusioiden ihannepartneri ei innostu lähestymisistä, vaan vastaa kiintymykseesi vihalla. Torjumisen tuskaa ovat kokeneet onneksi kaikki, joten sitä on käsiteltävä kipeästä huolimatta tietyllä huvittuneisuudella.
Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan vitososassa Proustin kertoja huomaa miten olemme vuorovaikutuksessa toisiimme tahtomattammekin. Elämästämme irrotetaan aineksia juoruihin ja pilkkaan jopa piireissä joiden olemassaoloakaan emme ole osanneet aavistaa. Totuus muuntuu kummallisiksi kertomuksiksi ja samassa ajanut elänyt tallentaa muistoihin asioita, joita et muista edes tapahtuneen, vaikka olisit ollut peräti samassa tilaisuudessa tapahtumahetkellä.
Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan Proust on kirjoittanut päämäärätietoisesti sitkeäksi jäljeksi maailmankirjallisuuteen. Tuskin Proust kuitenkaan itsekään osasi edes villeimmissä fantasioissa kuvitella millaisiin sosiaalisen ekologian ympäristöihin hänen teoksensa kulkeutuvat tai että lukijoista valtaosa ei ollut edes syntynyt kirjoitushetkellä. Tai miten moninaisesti lukijat saattavat tulkita ja ymmärtää teoksia.
Itse esimerkiksi analysoin kerran Liekissä julkaistua Hyytävä halaus -novelliani ja havaitsin sen voivan ymmärtää ainakin kolmella toisistaan täysin poikkeavalla tavalla. Sama juttu on näiden postausten kanssa. Tätäkin tekstiä luetaan kenties sadoilta päätteiltä pian julkaisun jälkeen ja lukijoilla on mitä moninaisempia taustoja, joista kumpuavista kokemuksista he raamittavat ymmärryksensä mielipiteen muodostukseen. Toinen saattaa hyväntahtoisesti hymistä typeryydelleni, toinen puhkua innosta osaamiselleni.
Kuulostaa kenties lapselliselta, mutta postauksiin suhtautuu oudosti. Hätäinen tuherrus saattaa jäädä vainoamaan mielipuolisesti vieden yöunet kun pähkäilee kirjan ansainneen paremman kritiikin. Jokin ajatusvirhe ja kieliopillinen kömmähdys voivat ahdistaa kun ei tiedä osaavatko lukijat lukea blogia ajassaan roikkuvana tajunnanvirtana (kuten on tarkoitus) faktaan pohjautuvan objektiivisen tuomion sijaan. Onneksi aika syövyttää ja itserakkaasti menneeseen kurkistellessa voi todeta olleensakin nokkela postauksessa, joka oli jäänyt mieleen surkean häpeällisenä rampana.
Näistäkään teksteistä ei tiedä minne kaikkialle ne päätyvät ja miten ne vaikuttavat vastaanottajaansa. Mikäli onnistun elämässäni kaunokirjallisissa pyrinnöissäni voi ehkä ahne perikunta julkaista soperrukseni kirjana. Tai nämä sepustukset voivat päätyä väitöskirjan palasiksi. Elleivät, kuten luulen, painu unohduksiin. En edes tule koskaan tietämään milloin syntyy näiden tekstien viimeinen lukija.
Mutta tässä piileekin juuri kirjallisuuden kiehtovuus. Kirjallisuus pystyy uhmaamaan ajan korroosiota. Siitä huolimatta sekään ei kestä aikaa. Tämänkin tekstin kieli homehtuu vääjäämättä käsittämättömäksi kielen sopeutuessa aikaansa, ellei joku sovita sitä uuteen kuosiin.
Vaikka välillä uhkaa ähky, lentää aika siivillä kun käsissä on Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan vitososa Guermantesin tie 1. Sekin taustoittaa aiemmin lukemiani loppuosia ja keskeisimmät henkilöhahmot saavat syvyyttä, joka auttaa ymmärtämään paremmin heitä.
Rakenteellisesti vitososa on jännittävästi tehty. Siinä kulkee vahva päälanka, jonka ympärille kietoutuu kerrostumia kuin viinirypäleitä. Saostumat heittävät ajassa ja sitovat ohuin langoin koko teossarjaa yhteen. Selkeää teemaa ei ole, vaan rypäksissä käsitellään kymmeniä asioita, osa sellaisia, jotka pohjustavat teossarjan seuraavia osasia. Esimerkiksi Dreyfusin jutun kiistat kytevät jo tässä osassa, mutta leimahtavat seiskassa tulikivenkatkuisiksi vuodatuksiksi. Myös tulevaa suursotaa valellaan, joka puhkeaa villiksi verenvuodatukseksi viimeisessä osassa.
Rakkaus, joka on koko sarjan pääteema, on näkyvästi esillä. Kertoja on ihastunut Guermantesin kauniiseen herttuattareen, jonka kanssa perhe on muuttanut samaan taloon. Herttuatar on Saint-Loupin täti, joten yhteys ihastukseen yritetään luoda tämän kautta. Kertoja matkaa hetkeksi varuskuntakaupunkiin seuraamaan Saint-Loupin sotilaselämää. Saint-Loupin omaakin onnetonta rakkauselämää tiiraillaan.
Romanssi jää yksipuoliseksi ihastukseksi, eikä kertoja kykene luomaan kunnollista kontaktia hurmaavaan herttuattareen. Kertoja pääsee silti rouva de Villeparisis´n seurapiireihin. Paroni de Charlus kuitenkin rapauttaa aateluuden lopussa ja sädekehä sammuu. Piirit ovat pienet ja kaikki ovat sukua keskenään.
Ei ole Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan paras ja mielenkiintoisin palanen, mutta vahvistaa kokonaisuutta. Kieli on taatusti tukevaa, joten menettelee. Muistojakaan ei vielä ole ehtinyt kertyä niin paljon, että hypittäisiin jatkuvasti. Tarina etenee kivasti pääkuilussa, josta välillä vilkuillaan niin eteen kuin taakse sekä sivuille.
Rakkaudesta ja rakastumisesta raavitaan realistista ja toistetaan taas uusin sanoin ja esimerkein sen sokeuttavasta ja yleensä yksipuolisesta olemuksesta.
Jotenkin tuntuu, että olen saanut yliannostuksen Proustia, joten hengähdystauko taitaa olla paikallaan sulatteluun. Samalla tuntuu siltä, että jo lukemani osaset tulisi lukea ehdottomasti uudelleen, jotta älynlahjoillani varustettu yksilö kykenisi erottamaan kaikki tasot, joita Proust on upottanut suursarjaansa ja ymmärtämään rakennetta. Paljon kun vihjataan sanoilla ja teoilla, jotka asettuvat uusiin asentoihin sarjan edetessä. Toisin sanoen vaikka liki puolet sarjasta on takana taidan tajuta silti vasta murto-osan kokonaisuudesta. Olo on kuin aamu-usvassa vaeltavalla, joka erottaa pehmeät ääriviivat tunnistaen maiseman vihjailevan kauneuden, joka selkiytyy jatkuvasti auringon nousevassa lämmössä.
Säkenöivät lauseet puuroutuvat paikoin paksuksi ja piiskaavat armottomasti aikaa. Sivallukset puhkovat aukkoja ihmissuhdeverkostoihin, joissa huhumyllyt murskaavat ihmiskohtaloita, toisaalta yksilöitä nostetaan ansaitsemattomiin asemiin.
Mielenkiintoisena hätävarjelun liioitteluna voi nähdä kertojan turvautumisen etäännytykseen, jossa romaanin hahmojen muistutetaan olevan fiktiivisiä ja tapahtumien (ja jopa paikkojen) kuviteltuja. Näin tapahtuu esimerkiksi nelososassa.
Rakastumisesta ja rakkaudesta jauhetaan runsaasti, mutta lienee terveellistä itse kullekin muistuttaa kirjallisesti ilmiön yleismaailmallisuudesta. On osattava suhteuttaa asioita tunteiden temmellyksessä. Ei se ole kivaa kun se illuusioiden ihannepartneri ei innostu lähestymisistä, vaan vastaa kiintymykseesi vihalla. Torjumisen tuskaa ovat kokeneet onneksi kaikki, joten sitä on käsiteltävä kipeästä huolimatta tietyllä huvittuneisuudella.
Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan vitososassa Proustin kertoja huomaa miten olemme vuorovaikutuksessa toisiimme tahtomattammekin. Elämästämme irrotetaan aineksia juoruihin ja pilkkaan jopa piireissä joiden olemassaoloakaan emme ole osanneet aavistaa. Totuus muuntuu kummallisiksi kertomuksiksi ja samassa ajanut elänyt tallentaa muistoihin asioita, joita et muista edes tapahtuneen, vaikka olisit ollut peräti samassa tilaisuudessa tapahtumahetkellä.
Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan Proust on kirjoittanut päämäärätietoisesti sitkeäksi jäljeksi maailmankirjallisuuteen. Tuskin Proust kuitenkaan itsekään osasi edes villeimmissä fantasioissa kuvitella millaisiin sosiaalisen ekologian ympäristöihin hänen teoksensa kulkeutuvat tai että lukijoista valtaosa ei ollut edes syntynyt kirjoitushetkellä. Tai miten moninaisesti lukijat saattavat tulkita ja ymmärtää teoksia.
Itse esimerkiksi analysoin kerran Liekissä julkaistua Hyytävä halaus -novelliani ja havaitsin sen voivan ymmärtää ainakin kolmella toisistaan täysin poikkeavalla tavalla. Sama juttu on näiden postausten kanssa. Tätäkin tekstiä luetaan kenties sadoilta päätteiltä pian julkaisun jälkeen ja lukijoilla on mitä moninaisempia taustoja, joista kumpuavista kokemuksista he raamittavat ymmärryksensä mielipiteen muodostukseen. Toinen saattaa hyväntahtoisesti hymistä typeryydelleni, toinen puhkua innosta osaamiselleni.
Kuulostaa kenties lapselliselta, mutta postauksiin suhtautuu oudosti. Hätäinen tuherrus saattaa jäädä vainoamaan mielipuolisesti vieden yöunet kun pähkäilee kirjan ansainneen paremman kritiikin. Jokin ajatusvirhe ja kieliopillinen kömmähdys voivat ahdistaa kun ei tiedä osaavatko lukijat lukea blogia ajassaan roikkuvana tajunnanvirtana (kuten on tarkoitus) faktaan pohjautuvan objektiivisen tuomion sijaan. Onneksi aika syövyttää ja itserakkaasti menneeseen kurkistellessa voi todeta olleensakin nokkela postauksessa, joka oli jäänyt mieleen surkean häpeällisenä rampana.
Näistäkään teksteistä ei tiedä minne kaikkialle ne päätyvät ja miten ne vaikuttavat vastaanottajaansa. Mikäli onnistun elämässäni kaunokirjallisissa pyrinnöissäni voi ehkä ahne perikunta julkaista soperrukseni kirjana. Tai nämä sepustukset voivat päätyä väitöskirjan palasiksi. Elleivät, kuten luulen, painu unohduksiin. En edes tule koskaan tietämään milloin syntyy näiden tekstien viimeinen lukija.
Mutta tässä piileekin juuri kirjallisuuden kiehtovuus. Kirjallisuus pystyy uhmaamaan ajan korroosiota. Siitä huolimatta sekään ei kestä aikaa. Tämänkin tekstin kieli homehtuu vääjäämättä käsittämättömäksi kielen sopeutuessa aikaansa, ellei joku sovita sitä uuteen kuosiin.
keskiviikko 23. heinäkuuta 2008
Kadonnutta aikaa etsimässä (4). Paikannimet: paikkakunta.
Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä (4). Kukkaanpuhkeavien tyttöjen varjossa. Paikannimet: paikkakunta. Otava 1982. 384 s.
Enpä aloittanut alusta, kuten julistin vaan tempaisin kirjahyllystä Kadonnutta aikaa etsimässä-sarjan nelososan, jossa kertoja kulkeutuu ensi kertaa Balbeciin, tutustuu tyttöryhmään ja rakastuu tulisesti Albertineen.
Lyyrinen laulavuus vie ilmavaa tekstiä vimmaisesti. Teos etenee tiukemmin yhdessä hetkessä rönsyilemättä liikaa muistoissa ja lukija on läsnä intensiivisesti. Tapahtumat tamppaavat pohjaa teossarjan loppuosille, jotka ammentavat mielensyövereistä juuri esimerkiksi näitä tilanteita värjäten niitä jatkuvasti uusiksi.
Kertoja on ujo nuorukainen, joka matkustaa isoäitinsä seurassa täysihoitolaan parantelemaan hermojaan. Nuorukainen on kiinni äidissään ja isoäidissään, roikkuu jatkuvasti isoäitinsä lahkeessa. Kertoja kuitenkin irrottautuu ja miehistyy rohkaistuen lähestymään viehättäviä tyttösiä, joita on aiemmin rohjennut ihailla vain kauempaa.
Tätä osaa voisi sanoa teossarjan keskeiseksi palaseksi, koska siinä esitellään useat myöhemmin pääroolissa olevat hahmot. Esimerkiksi vaikutelma paroni de Charlusista on väkevän kummallinen. Rooliasu tihkuttaa toisenlaista totuutta lävitseen, silti kudelma ei vielä säry, vaan paroni esitellään juoruissa naistennaurattajana.
Robert de Saint-Loup tuodaan näyttämölle oivallisesti. Hänestä hahmotellaan ensin ylimielistä kuvaa, sitten kertojan ystävystyessä pehmentyy mukavaksi mieheksi.
Kirja kiteytyy kuitenkin Albertineen, josta luodaan kymmeniä hahmotelmia ihastuneen kertojan kuvitelmista ja havainnoista, tapaamisista repien. Albertine saa luonnetta ja muuttuu eläväksi arvoitukseksi, josta luulee saavansa otteen, kunnes taas lipeää.
Pohdinnat rakastumisesta ja rakkaudesta, tunteista ja niiden herättämästä lumeesta ovat henkeviä ja osuvia. Kukapa ei olisi kokenut vastaavia tuntemuksia, pohtinut samoja kysymyksiä tunteiden sokeuttamana ja niistä toipuessa?
Kadonnutta aikaa etsimässä-teossarjasta on kirjoitettu syväluotaavan analyyttistä tekstiä tolkuttomasti. Siksi minun on turha ängetä sille alueelle. Ehkä näistä aistivaikutelmien herättämistä kömpelöistä havainnoista on silti jollekin innoitusta ja apua. Eihän sitä koskaan tiedä.
Joka tapauksessa neljäs osa tuntuu parhaalta tähän asti lukemistani kolmesta osasta, jotka olen lukenut mielivaltaisessa järjestyksessä. Marcel Proust on imenyt teossarjaan elämisen olemuksen, joista nelosessa se kukkii kuin kevät. Tai sitten olen vain tottunut Proustin kuikuilevia lauseita viljelevään tyyliin, joissa satavat harottelevat, aikaa halkovat lauseet ovat kuin taivasta puhkovia tähtiä, joista aukeaa maalauksellisia maisemia samassa kappaleessa yhtä paljon kuin sateessa on ropisevia pisaroita. Vaikka loppuosat vatkaavat vanhaa, antaa alkuosat sittenkin jotakin uutta kerrostumaa kyllästäen kertomusta, joka ilmeisesti kypsyy vasta kokonaisena uskomattomaksi romaaniksi (romaanisarjaksi), jota henkeä haukkoen ihailee.
Paikannimet: Paikkakunta tuntuisi hyvältä portilta suursarjaan. Se on kepeä kirja, josta lähtevät risteilemään lukuisat polut, jotka kietoutuvat vasta kunnolla kimpuksi uudestaan viimeisessä osassa räjäyttäen tajuntaa. Se valottaa valtavasti ja taustoittaa tomerasti muita osia kasvaen kiinteäksi, tärkeäksi risteytymäksi rykelmässä, joka jahtaa mennyttä aikaa.
Enpä aloittanut alusta, kuten julistin vaan tempaisin kirjahyllystä Kadonnutta aikaa etsimässä-sarjan nelososan, jossa kertoja kulkeutuu ensi kertaa Balbeciin, tutustuu tyttöryhmään ja rakastuu tulisesti Albertineen.
Lyyrinen laulavuus vie ilmavaa tekstiä vimmaisesti. Teos etenee tiukemmin yhdessä hetkessä rönsyilemättä liikaa muistoissa ja lukija on läsnä intensiivisesti. Tapahtumat tamppaavat pohjaa teossarjan loppuosille, jotka ammentavat mielensyövereistä juuri esimerkiksi näitä tilanteita värjäten niitä jatkuvasti uusiksi.
Kertoja on ujo nuorukainen, joka matkustaa isoäitinsä seurassa täysihoitolaan parantelemaan hermojaan. Nuorukainen on kiinni äidissään ja isoäidissään, roikkuu jatkuvasti isoäitinsä lahkeessa. Kertoja kuitenkin irrottautuu ja miehistyy rohkaistuen lähestymään viehättäviä tyttösiä, joita on aiemmin rohjennut ihailla vain kauempaa.
Tätä osaa voisi sanoa teossarjan keskeiseksi palaseksi, koska siinä esitellään useat myöhemmin pääroolissa olevat hahmot. Esimerkiksi vaikutelma paroni de Charlusista on väkevän kummallinen. Rooliasu tihkuttaa toisenlaista totuutta lävitseen, silti kudelma ei vielä säry, vaan paroni esitellään juoruissa naistennaurattajana.
Robert de Saint-Loup tuodaan näyttämölle oivallisesti. Hänestä hahmotellaan ensin ylimielistä kuvaa, sitten kertojan ystävystyessä pehmentyy mukavaksi mieheksi.
Kirja kiteytyy kuitenkin Albertineen, josta luodaan kymmeniä hahmotelmia ihastuneen kertojan kuvitelmista ja havainnoista, tapaamisista repien. Albertine saa luonnetta ja muuttuu eläväksi arvoitukseksi, josta luulee saavansa otteen, kunnes taas lipeää.
Pohdinnat rakastumisesta ja rakkaudesta, tunteista ja niiden herättämästä lumeesta ovat henkeviä ja osuvia. Kukapa ei olisi kokenut vastaavia tuntemuksia, pohtinut samoja kysymyksiä tunteiden sokeuttamana ja niistä toipuessa?
Kadonnutta aikaa etsimässä-teossarjasta on kirjoitettu syväluotaavan analyyttistä tekstiä tolkuttomasti. Siksi minun on turha ängetä sille alueelle. Ehkä näistä aistivaikutelmien herättämistä kömpelöistä havainnoista on silti jollekin innoitusta ja apua. Eihän sitä koskaan tiedä.
Joka tapauksessa neljäs osa tuntuu parhaalta tähän asti lukemistani kolmesta osasta, jotka olen lukenut mielivaltaisessa järjestyksessä. Marcel Proust on imenyt teossarjaan elämisen olemuksen, joista nelosessa se kukkii kuin kevät. Tai sitten olen vain tottunut Proustin kuikuilevia lauseita viljelevään tyyliin, joissa satavat harottelevat, aikaa halkovat lauseet ovat kuin taivasta puhkovia tähtiä, joista aukeaa maalauksellisia maisemia samassa kappaleessa yhtä paljon kuin sateessa on ropisevia pisaroita. Vaikka loppuosat vatkaavat vanhaa, antaa alkuosat sittenkin jotakin uutta kerrostumaa kyllästäen kertomusta, joka ilmeisesti kypsyy vasta kokonaisena uskomattomaksi romaaniksi (romaanisarjaksi), jota henkeä haukkoen ihailee.
Paikannimet: Paikkakunta tuntuisi hyvältä portilta suursarjaan. Se on kepeä kirja, josta lähtevät risteilemään lukuisat polut, jotka kietoutuvat vasta kunnolla kimpuksi uudestaan viimeisessä osassa räjäyttäen tajuntaa. Se valottaa valtavasti ja taustoittaa tomerasti muita osia kasvaen kiinteäksi, tärkeäksi risteytymäksi rykelmässä, joka jahtaa mennyttä aikaa.
perjantai 18. heinäkuuta 2008
Marcel Proust: Päivällisvieras ja muita kertomuksia
Marcel Proust: Päivällisvieras ja muita kertomuksia. Karisto 1983. 93 s.
Harppaus mestarin keskenjääneestä suurteoksesta esikoisnovellikokoelmaan on huima. Kun on jaksanut kahlata kaksi Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan osasta, tuntuvat neljä uudelleen julkaistua esikoisnovellia haparoivan naiiveilta.
Novelleissa on aistittavissa lapsellista pehmeyttä, ylitsepursuavaa romantisointia ja ripauksen tulevan suursarjan maisemia varovaisesti annosteltuna.
Sosiaalisena miljöönä on aateliston piirit, joihin porvarit pyrkivät. Teemoina riutuva rakkaus ja seurapiirien näyteltyjen roolien takainen kohmeinen homeus sekä kuinka alkoholi muuttaa miestä. Pääasiassa kaikki käyttävät yhtä kertojaa, vain viimeisessä Rouva de Breyvesin kaihoisassa lomassa näkökulma vaihtuu lopussa antaen ylitsevuotavan lyyrisen etäännytyksen.
Juonet ovat hivenen kömpelöitä, eikä tarinoihin sinänsä sisälly mitään suurta, joka tekisi niistä kertomisen arvoista. Teksti toimii ja lauseita liidättelee vaikkei ne sisällöltään kyhääkään kummoista kertomusta. Lukunopeus on rivakampi, koska tasoja on vähemmän ja lauseet tiivistyneempiä ja yksinkertaisempia kuin Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjassa, jossa keskittymiskyky on kovilla lukutoukillakin.
Kritiikki on luettava tietysti siinä valossa, että olen lukenut kirjailijan loppupään tuotantoa viimeksi, joten tuomio olisi saattanut olla lievempi toisessa yhteydessä.
Sinänsä ihan kirja-aatelia. Ei tarvitse katua.
Harppaus mestarin keskenjääneestä suurteoksesta esikoisnovellikokoelmaan on huima. Kun on jaksanut kahlata kaksi Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan osasta, tuntuvat neljä uudelleen julkaistua esikoisnovellia haparoivan naiiveilta.
Novelleissa on aistittavissa lapsellista pehmeyttä, ylitsepursuavaa romantisointia ja ripauksen tulevan suursarjan maisemia varovaisesti annosteltuna.
Sosiaalisena miljöönä on aateliston piirit, joihin porvarit pyrkivät. Teemoina riutuva rakkaus ja seurapiirien näyteltyjen roolien takainen kohmeinen homeus sekä kuinka alkoholi muuttaa miestä. Pääasiassa kaikki käyttävät yhtä kertojaa, vain viimeisessä Rouva de Breyvesin kaihoisassa lomassa näkökulma vaihtuu lopussa antaen ylitsevuotavan lyyrisen etäännytyksen.
Juonet ovat hivenen kömpelöitä, eikä tarinoihin sinänsä sisälly mitään suurta, joka tekisi niistä kertomisen arvoista. Teksti toimii ja lauseita liidättelee vaikkei ne sisällöltään kyhääkään kummoista kertomusta. Lukunopeus on rivakampi, koska tasoja on vähemmän ja lauseet tiivistyneempiä ja yksinkertaisempia kuin Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjassa, jossa keskittymiskyky on kovilla lukutoukillakin.
Kritiikki on luettava tietysti siinä valossa, että olen lukenut kirjailijan loppupään tuotantoa viimeksi, joten tuomio olisi saattanut olla lievempi toisessa yhteydessä.
Sinänsä ihan kirja-aatelia. Ei tarvitse katua.
keskiviikko 16. heinäkuuta 2008
Kadonnutta aikaa etsimässä (10). Jälleenlöydetty aika
Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä (10). Jälleenlöydetty aika. Otava 2007. 438 s.
Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan päätösosa on rosoinen ja tekijän kuoleman takia viimeistely on vaillinaista, jälkipolvet eivät ole uskaltaneet sorkkia riittävästi kirjailijamestarin aikaansaannoksia. Epäloogisuudet rehottavat, mutta tunnelma tihentyy ja kuumeisia kohtauksia lukee hurmiossa.
Jälleenlöydetty aika on parhaimmillaan kertojan kuvatessa kirjallisuutta ja kirjailijuutta sekä suunnitellessa kyseessä olevan teossarjan rakennetta ja tarinaa. Teos jakautuu useampaan toisistaan poikkeavaan osaan, joiden sidokset ovat löyhät. Selkeää juonta ei ole, vaan tarinassa risteilee runsaasti raitteja, jotka kietoutuvat kimpuksi ja räjäyttävät kertojan ja lukijan tajunnan kuin sähköisku ikään. Menneisyys menee nykyisyyden edelle, kertoja juuttuu muistoihin.
Vaikuttavimpia kohtauksia on ensimmäisen maailmansodan ujuttaminen sivuille, paikoin yltiöromanttisesti - toisaalla sodalta revitään sankarillisuuden viittaa. Paroni de Charlusin paheet piirtyvät entistä terävimpinä, kertoja kuitenkin suhtautuu homoseksuaalisuuteen kiihkottomammin ja suvaitsevammin. Rakkaudesta kertoja intoutuu turinoimaan tovin - sitäkin realistisemmin sen vaiheita hahmotellen.
Vähitellen ajaudutaan uudestaan ylhäisaateliston seurapiireihin, jotka tympivät todella kertojaa. Tässä kohtaa tarina sakkaa taas. Turruttava jaarittelu tarkoista ihmissuhteista ja käytöskoodeista toistaa itseään. Sen kohtauksen alkuvaiheen vanhentuneiden ihmisraunioiden ärhäkäs, tragikoominen maalaus olisi riittänyt. Koukkuja on koko ajan teossarjan (jota pidetään yhtenä romaaninakin) sisuksiin, joten itsellä oli isoja aukkoja täytettävänä, onneksi niitä kierrätettiin kuin betonimyllyä, joten jonkinlaisen käsityksen tapahtumien kulusta saikin, vaikka tätä ennen oli tutustunut vain yhteen aiempaan sarjan osaseen. Samalla sidotaan viittauksilla entistä tiukemmin eurooppalaisiin kulttuurikerrostumiin. Myös juonipaljastuksia tulee ja tapahtumia analysoidaan intomielisesti.
Jälleenlöydetty aika on saostuma sarjasta, samalla se on arkkitehdin kaava ja tunteikas pohdinta olemisesta ajassa ja paikassa, ihmismuistin rajallisuudesta ja häilyväisyydestä, ihmisten pyrkyryydestä, noususta, laskusta ja unohduksesta, kirjailijan työstä ja taiteilijan kuluttavasta luomisprosessista.
Täytyy myöntää, että minulle alkaa vähitellen valjeta Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan suuruus, jota ei voi kuin ihaillen arvostella. En malta odottaa tarttumista sarjan ensimmäiseen osaan!
Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan päätösosa on rosoinen ja tekijän kuoleman takia viimeistely on vaillinaista, jälkipolvet eivät ole uskaltaneet sorkkia riittävästi kirjailijamestarin aikaansaannoksia. Epäloogisuudet rehottavat, mutta tunnelma tihentyy ja kuumeisia kohtauksia lukee hurmiossa.
Jälleenlöydetty aika on parhaimmillaan kertojan kuvatessa kirjallisuutta ja kirjailijuutta sekä suunnitellessa kyseessä olevan teossarjan rakennetta ja tarinaa. Teos jakautuu useampaan toisistaan poikkeavaan osaan, joiden sidokset ovat löyhät. Selkeää juonta ei ole, vaan tarinassa risteilee runsaasti raitteja, jotka kietoutuvat kimpuksi ja räjäyttävät kertojan ja lukijan tajunnan kuin sähköisku ikään. Menneisyys menee nykyisyyden edelle, kertoja juuttuu muistoihin.
Vaikuttavimpia kohtauksia on ensimmäisen maailmansodan ujuttaminen sivuille, paikoin yltiöromanttisesti - toisaalla sodalta revitään sankarillisuuden viittaa. Paroni de Charlusin paheet piirtyvät entistä terävimpinä, kertoja kuitenkin suhtautuu homoseksuaalisuuteen kiihkottomammin ja suvaitsevammin. Rakkaudesta kertoja intoutuu turinoimaan tovin - sitäkin realistisemmin sen vaiheita hahmotellen.
Vähitellen ajaudutaan uudestaan ylhäisaateliston seurapiireihin, jotka tympivät todella kertojaa. Tässä kohtaa tarina sakkaa taas. Turruttava jaarittelu tarkoista ihmissuhteista ja käytöskoodeista toistaa itseään. Sen kohtauksen alkuvaiheen vanhentuneiden ihmisraunioiden ärhäkäs, tragikoominen maalaus olisi riittänyt. Koukkuja on koko ajan teossarjan (jota pidetään yhtenä romaaninakin) sisuksiin, joten itsellä oli isoja aukkoja täytettävänä, onneksi niitä kierrätettiin kuin betonimyllyä, joten jonkinlaisen käsityksen tapahtumien kulusta saikin, vaikka tätä ennen oli tutustunut vain yhteen aiempaan sarjan osaseen. Samalla sidotaan viittauksilla entistä tiukemmin eurooppalaisiin kulttuurikerrostumiin. Myös juonipaljastuksia tulee ja tapahtumia analysoidaan intomielisesti.
Jälleenlöydetty aika on saostuma sarjasta, samalla se on arkkitehdin kaava ja tunteikas pohdinta olemisesta ajassa ja paikassa, ihmismuistin rajallisuudesta ja häilyväisyydestä, ihmisten pyrkyryydestä, noususta, laskusta ja unohduksesta, kirjailijan työstä ja taiteilijan kuluttavasta luomisprosessista.
Täytyy myöntää, että minulle alkaa vähitellen valjeta Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan suuruus, jota ei voi kuin ihaillen arvostella. En malta odottaa tarttumista sarjan ensimmäiseen osaan!
sunnuntai 13. heinäkuuta 2008
Palkinto blogille
Anita Konkka myönsi Kirjahyllylle Brilliante Weblog -kunniamerkin. Suuret kiitokset siitä! Hänen mukaansa ehtoihin kuuluu, että merkin vastaanottajan on nimettävä seitsemän ( 7) blogia. Kuten hän itsekin toteaa, on urakka haastava, ellei liki mahdoton. Netissä seikkaillessa törmää jatkuvasti uutteriin yksilöihin, jotka rikastuttavat sanailullaan ihmiskuntaa.
Koska melkein naapurissa nykyisin asuva Anita on jo merkin saanut, jätetään hänet listalta, vaikka hän olisi sen ansainnut tuplastikin. Hyviksi havaitsemiani blogeja olen laittanut jo aiemmin blogin laitaan. Tuntuisi helpolta poimia kierrätykseen ne. Teen sen kuitenkin. Tässä siis joitakin blogistanin helmiä, joita seuraan. Käykäähän kurkkaamassa:
Eska
Kalle Kniivilä
La petite Haydee
Niklas Frykman
Salla Brunou
penjami
Arvi Perttu alias maahanmuuttaja
Koska melkein naapurissa nykyisin asuva Anita on jo merkin saanut, jätetään hänet listalta, vaikka hän olisi sen ansainnut tuplastikin. Hyviksi havaitsemiani blogeja olen laittanut jo aiemmin blogin laitaan. Tuntuisi helpolta poimia kierrätykseen ne. Teen sen kuitenkin. Tässä siis joitakin blogistanin helmiä, joita seuraan. Käykäähän kurkkaamassa:
Eska
Kalle Kniivilä
La petite Haydee
Niklas Frykman
Salla Brunou
penjami
Arvi Perttu alias maahanmuuttaja
torstai 10. heinäkuuta 2008
Kadonnutta aikaa etsimässä (7). Sodoma ja Gomorra I-II
Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä (7). Sodoma ja Gomorra I-II. Otava 2007. 552 s.
Jos haluaa briljeerata kirjallisuuden tuntemuksellaan, kannattaa kehaista ja viitata Marcel Proustin giganttiseen teossarjaan, jonka väitetään muokanneen modernia kirjallisuutta kuin kyntöaura ikään. Kunnon boheemiälykkökirjailija huomauttaa haastattelussa Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan inspiroineen omaan tuotantoon, kostuneet naispuoliset kulttuuritoimittajat huokaisevat ihastuksesta.
Tosiasia taitaa olla, että harvempi on vaivautunut syventymään siihen oikeasti. Kenties joku on kahlannut yhden tiiliskiven läpi, mutta harva on kumonnut kurkkuunsa kaikkea. Useimmat toistavat papukaijoina mitä ovat kirjallisuuden oppikirjoista kopioineet päähänsä herättäen seurapiireissä "sivistyksellään" huomiota.
Tämän kesän projektiksi otin siis Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan. Siitä siis blogin hiljaiselo. Toki Mika Waltarin kunniaksi on tullut tutkailtua tämän tuntemattomimpia teoksia, mutta Proust on ollut ykköspäämäärä.
Lottosin avausteokseksi suomennosten seitsemännen (yhteensä suomennossarjaa on kymmenen, alkukielisesti päästään pelkästään seitsemään). En tiedä tuliko tehtyä väärä valinta, mutta kaunainen kirjoittelu ylhäisaatelin kulmattomasta elämästä ei innostanut. Teos tuntui tasapaksulta huopaamiselta, jossa jännitys ei kohonnut, tapahtumia jumitettiin ja "paljastettiin" homoseksuaaleiksi lähipiiriä ja taipumusta kummasteltiin.
Teossarja on elämäkerrallinen, joten kertoja on lapsuudenkodissaan asuva kirjailija. Marcel Proust kun asui 35-vuotiaaksi vanhempiensa kuolemaan asti heidän luonaan, jonka jälkeen hän eristäytyi täysin kirjoittamaan kyseessä olevaa sarjaa (hän kuoli kesken ennen kuin ehti viimeistellä loppuosat).
Pääosin teos sijoittuu Balbeciin, jossa astmaattista kertojaa hoidetaan ja aatelisten illallisiin. Kertoja leuhkii naisseikkailuillaan, mutta suhde Albertineen kaihertaa mieltä eniten. Toiseksi keskeiseksi roolihahmoksi nousee paroni de Charlus, jonka huonosti kyhättyjä kulisseja kumotaan. Paronista maalataan irstaileva vanha homo (jolla on psykopaattisia piirteitä), jonka kiintymystä komeisiin nuorukaisiin pidetään syntisenä.
Liittyy kenties aikakauden moraaliseen ilmastoon, mutta nykylukijaa ei tällainen kuohuta. Ainakin minusta on aivan samantekevää mitä aikuiset ihmiset tekevät keskenään vapaaehtoisesti. Minä en lähde paheksumaan toisten seksuaalisia mieltymyksiä, vaikka heteroseksuaalina homoseksuaalisuus vastenmieliseltä tuntuukin. Tärkeintä on, että yksilö itse on tyytyväinen ja onnellinen. Moninaisen maailman pitää olla mahdollisuuksien maailma kaikenlaisten yksilöiden erilaisuuksille - ei toisten tarpeet ole pois minulta ja sinulta. Ihmisyhteisön voima piilee juuri sen moninaisuudessa.
Tylsä teos paranee pikkaisen loppupuolella, jolloin se alkaa muistuttaa Ranskan paikannimistön etymologian oppikirjaa, joka sinänsä monikulttuurisuudellaan on kiehtovaa. Rakenteeltaan kirja on klassinen novelli, joka kulminoituu vasta viimeiseen lauseeseen, joka kirkastuu itse asiassa kirjan parhaaksi, koska se kääntää koko teoksen uuteen asentoon. Kirjaa voisikin kutsua ylipitkäksi novelliksi, koska ansiokkaiden kohtausten ja filosofisten pohdintojen lomassa on runsaasti huttua, jota olisi voinut leikellä pois.
Häiritsevää on myös pitkät kappaleet ja kieli vaatii keskittymistä, joten lukunopeus putoaa paljon ahmivienkin kohdalla mateluksi. Teos ei tempaa mukaansa, vaan aina herpaantuessa sen heittää mielellään syrjään ennen uutta muutaman minuutin paneutumista. Mielessä on monesti eikö tämä koskaan lopu.
Sarja olisi ehkä kannattanut aloittaa alusta, eikä tarttua tähän seiskaan, sillä silloin olisi ehkä irronnut henkilöistäkin enemmän, jotka nyt jäivät epämääräisiksi, eivätkä lihallistuneet varjokuvista eläviksi olennoiksi. Joka tapauksessa kotilotto päätti seuraavaksi kohteeksi sarjan viimeisen osan eli Jälleenlöydetyn ajan. Saa nähdä saako se tarttumaan sarjan aloitukseen. Ken Kirjahyllyä seuraa, sen kohta näkee.
Jos haluaa briljeerata kirjallisuuden tuntemuksellaan, kannattaa kehaista ja viitata Marcel Proustin giganttiseen teossarjaan, jonka väitetään muokanneen modernia kirjallisuutta kuin kyntöaura ikään. Kunnon boheemiälykkökirjailija huomauttaa haastattelussa Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan inspiroineen omaan tuotantoon, kostuneet naispuoliset kulttuuritoimittajat huokaisevat ihastuksesta.
Tosiasia taitaa olla, että harvempi on vaivautunut syventymään siihen oikeasti. Kenties joku on kahlannut yhden tiiliskiven läpi, mutta harva on kumonnut kurkkuunsa kaikkea. Useimmat toistavat papukaijoina mitä ovat kirjallisuuden oppikirjoista kopioineet päähänsä herättäen seurapiireissä "sivistyksellään" huomiota.
Tämän kesän projektiksi otin siis Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan. Siitä siis blogin hiljaiselo. Toki Mika Waltarin kunniaksi on tullut tutkailtua tämän tuntemattomimpia teoksia, mutta Proust on ollut ykköspäämäärä.
Lottosin avausteokseksi suomennosten seitsemännen (yhteensä suomennossarjaa on kymmenen, alkukielisesti päästään pelkästään seitsemään). En tiedä tuliko tehtyä väärä valinta, mutta kaunainen kirjoittelu ylhäisaatelin kulmattomasta elämästä ei innostanut. Teos tuntui tasapaksulta huopaamiselta, jossa jännitys ei kohonnut, tapahtumia jumitettiin ja "paljastettiin" homoseksuaaleiksi lähipiiriä ja taipumusta kummasteltiin.
Teossarja on elämäkerrallinen, joten kertoja on lapsuudenkodissaan asuva kirjailija. Marcel Proust kun asui 35-vuotiaaksi vanhempiensa kuolemaan asti heidän luonaan, jonka jälkeen hän eristäytyi täysin kirjoittamaan kyseessä olevaa sarjaa (hän kuoli kesken ennen kuin ehti viimeistellä loppuosat).
Pääosin teos sijoittuu Balbeciin, jossa astmaattista kertojaa hoidetaan ja aatelisten illallisiin. Kertoja leuhkii naisseikkailuillaan, mutta suhde Albertineen kaihertaa mieltä eniten. Toiseksi keskeiseksi roolihahmoksi nousee paroni de Charlus, jonka huonosti kyhättyjä kulisseja kumotaan. Paronista maalataan irstaileva vanha homo (jolla on psykopaattisia piirteitä), jonka kiintymystä komeisiin nuorukaisiin pidetään syntisenä.
Liittyy kenties aikakauden moraaliseen ilmastoon, mutta nykylukijaa ei tällainen kuohuta. Ainakin minusta on aivan samantekevää mitä aikuiset ihmiset tekevät keskenään vapaaehtoisesti. Minä en lähde paheksumaan toisten seksuaalisia mieltymyksiä, vaikka heteroseksuaalina homoseksuaalisuus vastenmieliseltä tuntuukin. Tärkeintä on, että yksilö itse on tyytyväinen ja onnellinen. Moninaisen maailman pitää olla mahdollisuuksien maailma kaikenlaisten yksilöiden erilaisuuksille - ei toisten tarpeet ole pois minulta ja sinulta. Ihmisyhteisön voima piilee juuri sen moninaisuudessa.
Tylsä teos paranee pikkaisen loppupuolella, jolloin se alkaa muistuttaa Ranskan paikannimistön etymologian oppikirjaa, joka sinänsä monikulttuurisuudellaan on kiehtovaa. Rakenteeltaan kirja on klassinen novelli, joka kulminoituu vasta viimeiseen lauseeseen, joka kirkastuu itse asiassa kirjan parhaaksi, koska se kääntää koko teoksen uuteen asentoon. Kirjaa voisikin kutsua ylipitkäksi novelliksi, koska ansiokkaiden kohtausten ja filosofisten pohdintojen lomassa on runsaasti huttua, jota olisi voinut leikellä pois.
Häiritsevää on myös pitkät kappaleet ja kieli vaatii keskittymistä, joten lukunopeus putoaa paljon ahmivienkin kohdalla mateluksi. Teos ei tempaa mukaansa, vaan aina herpaantuessa sen heittää mielellään syrjään ennen uutta muutaman minuutin paneutumista. Mielessä on monesti eikö tämä koskaan lopu.
Sarja olisi ehkä kannattanut aloittaa alusta, eikä tarttua tähän seiskaan, sillä silloin olisi ehkä irronnut henkilöistäkin enemmän, jotka nyt jäivät epämääräisiksi, eivätkä lihallistuneet varjokuvista eläviksi olennoiksi. Joka tapauksessa kotilotto päätti seuraavaksi kohteeksi sarjan viimeisen osan eli Jälleenlöydetyn ajan. Saa nähdä saako se tarttumaan sarjan aloitukseen. Ken Kirjahyllyä seuraa, sen kohta näkee.
keskiviikko 18. kesäkuuta 2008
Veikko Huovinen: Lyhyet erikoiset
Veikko Huovinen: Lyhyet erikoiset. WSOY 1991 (ensimmäinen painos 1967). 221 s.
Kerrankin on kirjan nimi kohdallaan. Lyhyet erikoiset ei voisi paremmin kuvata lyhyitä erikoisia tarinoita. Jo omistuskirjoitus osoittaa, ettei käsissä ole täysin tavanomainen opus.
Veikko Huovinen vyöryttää hulvattomia alkuun hivenen kummallisia, kirjan loppua kohden enemmän parodian puolelle kallistuvia absurdisia pläjäyksiä.
Osa tuotoksista muodostaa pienoismaailmansa omine lainalaisuuksineen. Ne ovat lähellä omaamme, mutta naiivistinen liioittelu vie vanteilta.
Koska olen taipuvaisempi realistisempiin teoksiin, koin loppupään paremmaksi. Alkuosan kudotut kertomukset kummallisuuksineen oli kenties liian omituista minun makuuni. Juonen päästä ei päässy puristamaan.
Hyväksi osoittautui hupaisa parodia sotaromaanista, jossa hävitettiin hiihtäen vihollisen huoltokeskus kaukana selustassa. Sama hyökkäys oli tehty vihulaisen niskaan jouluisin. Veli venäläinen oli tällä kertaa ovelampi, kuten asiaan kuuluu isompana. Pasifistinen sanoma kyllästää kertomuksen kivasti.
Muina mainittakoon esseistiset pohdinnat. Yhdessä mietitään Tarzanin selviämistä Suomen luonnossa. Kertoja teilaa tylysti teorian faktalla. Tarzan vilustuisi, kuusikossa olisi hankala hypellä oksalta oksalle, lehmien ja lampaiden kanssa seurusteleva saisi sosiaaliviranomaiset kimppuunsa. Kertoja ei uskonut metsänelävien kiltteyteen eikä liioin pitänyt mukana raakkuvaa varisparvea ylevänä näkynä...
Missien mukana mennään maailmalla. Missit mokailevat mahtavasti.
Veikko Huovinen on verraton kumppani lukijalle, joka kaipaa vakavien filosofisten mietteiden lomaan kevyitä kertomuksia, jotka liihottelevat yläilmoissa ja saavat suupielet rentouttavasti virneeseen. Sopii luettavaksi sateen ropistessa rankasti tai auringon paisteessa laiturinnokassa. Jättää oikein hyvälle mielelle. Kiitos kivasta kirjasta!
Kerrankin on kirjan nimi kohdallaan. Lyhyet erikoiset ei voisi paremmin kuvata lyhyitä erikoisia tarinoita. Jo omistuskirjoitus osoittaa, ettei käsissä ole täysin tavanomainen opus.
Veikko Huovinen vyöryttää hulvattomia alkuun hivenen kummallisia, kirjan loppua kohden enemmän parodian puolelle kallistuvia absurdisia pläjäyksiä.
Osa tuotoksista muodostaa pienoismaailmansa omine lainalaisuuksineen. Ne ovat lähellä omaamme, mutta naiivistinen liioittelu vie vanteilta.
Koska olen taipuvaisempi realistisempiin teoksiin, koin loppupään paremmaksi. Alkuosan kudotut kertomukset kummallisuuksineen oli kenties liian omituista minun makuuni. Juonen päästä ei päässy puristamaan.
Hyväksi osoittautui hupaisa parodia sotaromaanista, jossa hävitettiin hiihtäen vihollisen huoltokeskus kaukana selustassa. Sama hyökkäys oli tehty vihulaisen niskaan jouluisin. Veli venäläinen oli tällä kertaa ovelampi, kuten asiaan kuuluu isompana. Pasifistinen sanoma kyllästää kertomuksen kivasti.
Muina mainittakoon esseistiset pohdinnat. Yhdessä mietitään Tarzanin selviämistä Suomen luonnossa. Kertoja teilaa tylysti teorian faktalla. Tarzan vilustuisi, kuusikossa olisi hankala hypellä oksalta oksalle, lehmien ja lampaiden kanssa seurusteleva saisi sosiaaliviranomaiset kimppuunsa. Kertoja ei uskonut metsänelävien kiltteyteen eikä liioin pitänyt mukana raakkuvaa varisparvea ylevänä näkynä...
Missien mukana mennään maailmalla. Missit mokailevat mahtavasti.
Veikko Huovinen on verraton kumppani lukijalle, joka kaipaa vakavien filosofisten mietteiden lomaan kevyitä kertomuksia, jotka liihottelevat yläilmoissa ja saavat suupielet rentouttavasti virneeseen. Sopii luettavaksi sateen ropistessa rankasti tai auringon paisteessa laiturinnokassa. Jättää oikein hyvälle mielelle. Kiitos kivasta kirjasta!
maanantai 16. kesäkuuta 2008
Leo Tolstoi: Polikuska
Leo Tolstoi: Polikuska. Karisto 1980. 117 s.
Juhani Konkan suomentama Leo Tolstoin Polikuska on kuin oppikirja siitä kuinka kirjoitetaan laatuproosaa.
Tolstoi tunnetaan paremmin järkäleistään, mutta osaa hän maalata jyrkin sävyin lyhyestikin. Polikuska on tästä mainio esimerkki. Kertoja luo jännitettä lyhyin vedoin, draama kärjistyy ja lukija aavistaa, että kehnosti käy. Lukijaa vedetään kiheltävästi väistämättömään törmäyspisteeseen, jonka jälkeen kertomus luhistuu traagisiin tapahtumiin.
Kyseessä on kertomus asevelvollisten lähettämisestä kartanon hirmuvallassa olevasta kylästä. Huonostihan siinä osaa onnistaa, toisilla lykkyä on liikaakin. Mystiikkaa sekoitetaan soppaan kummituskertomuksilla, joita kristinusko siittää pakanakulttuurissa.
Kun kerran Tolstoin teoksen aloittaa, havahtuu vasta viimeiseltä sivulta. Että näin. Näin sitä pitää kirjoittaa!
Juhani Konkan suomentama Leo Tolstoin Polikuska on kuin oppikirja siitä kuinka kirjoitetaan laatuproosaa.
Tolstoi tunnetaan paremmin järkäleistään, mutta osaa hän maalata jyrkin sävyin lyhyestikin. Polikuska on tästä mainio esimerkki. Kertoja luo jännitettä lyhyin vedoin, draama kärjistyy ja lukija aavistaa, että kehnosti käy. Lukijaa vedetään kiheltävästi väistämättömään törmäyspisteeseen, jonka jälkeen kertomus luhistuu traagisiin tapahtumiin.
Kyseessä on kertomus asevelvollisten lähettämisestä kartanon hirmuvallassa olevasta kylästä. Huonostihan siinä osaa onnistaa, toisilla lykkyä on liikaakin. Mystiikkaa sekoitetaan soppaan kummituskertomuksilla, joita kristinusko siittää pakanakulttuurissa.
Kun kerran Tolstoin teoksen aloittaa, havahtuu vasta viimeiseltä sivulta. Että näin. Näin sitä pitää kirjoittaa!
George Orwell: Puilla paljailla Pariisissa ja Lontoossa
George Orwell: Puilla paljailla Pariisissa ja Lontoossa. WSOY 1985. 209 s.
George Orwellin esikoinen on itsessään jo klassikko, vaikka hänen myöhemmät teokset junttasivat miehen pysyvästi laajan lukevan yleisön tietoisuuteen.
Eric Blair haki elämälleen suuntaa 1920-luvun lopulla ja 1930-luvun alussa Pariisissa ja Lontoossa. Hän tahtoi kirjailijaksi, köyhtyneenä hän elätti itsensä tilapäistöillä ja kurjaliston kurjuudesta kypsyivät kokemukset reportaasikirjaksi Puilla paljailla Pariisissa ja Lontoossa.
Sen lukeminen tekee kaikille hyvää. Hotelli- ja ravintolabisnes olivat tuolloin Pariisissa pelkkää fuskaamista. Ainakin, jos on Orwelliin uskomista. Ja taitaapi olla yhä kaikissa kaupungissa.
Työläiset raatavat pitämässä julkisivua puhtaana. Takahuoneissa loimottaa helvetti. Hygieniasta ei piitata pätkääkään. Lyhytnäköinen voitontavoittelu aiheuttaa kovaa kaikki kaikkia vastaan kilpailua, jossa jokainen pyrkii vetämään vähän välistä. Kastijako on ankara. Eipä tee mieli mennä taas vähään aikaan ravintolaan syömään tämän teoksen uudelleenlukaisun jälkeen...
Hän pakenee Lontooseen, mutta luvattu työ menee alta. Miesparka joutuu katukulkuriksi ja näkee yhteiskunnan ruman sivun. Pariisissa tuntunut paratiisi-Lontoo osoittautuu köyhälle kauheaksi kidutukseksi.
Kuten jo edellisessä postauksessa ihmettelin taiteilijasielujen taloudellista tilannetta, on syytä olla kiitollinen, että Eric Blair alias George Orwell onnistui kipuamaan köyhyydestä ja julkaisemaan teoksiaan. Kuinkahan moni lahjakkuus tärvätään typerällä sosiaalipolitiikalla?
Jokaisella ihmisellä tulisi olla mahdollisuus säälliseen, omalla työllä hankittuun toimeentuloon, ravintoon ja majasijaan, jossa lepuuttaa kehoaan. Kilpailu jalostaa, siinä ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta pudota ei pitäisi pohjattomaan kuiluun, jos ei kilpailussa pärjää.
Yhteiskuntien sivistys mitataan miten se kohtelee syrjäytyneitä ja heikoimpiaan. Kenenkään ei pidä olettaa antautuvansa passiiviseksi holhottavaksi, yksilöitä tulisi kannustaa aktiivisuuteen ja tarjota mahdollisuuksia yhteiskuntaan kiinnittymiseen. Siinä voittavat kaikki.
George Orwellin esikoinen on itsessään jo klassikko, vaikka hänen myöhemmät teokset junttasivat miehen pysyvästi laajan lukevan yleisön tietoisuuteen.
Eric Blair haki elämälleen suuntaa 1920-luvun lopulla ja 1930-luvun alussa Pariisissa ja Lontoossa. Hän tahtoi kirjailijaksi, köyhtyneenä hän elätti itsensä tilapäistöillä ja kurjaliston kurjuudesta kypsyivät kokemukset reportaasikirjaksi Puilla paljailla Pariisissa ja Lontoossa.
Sen lukeminen tekee kaikille hyvää. Hotelli- ja ravintolabisnes olivat tuolloin Pariisissa pelkkää fuskaamista. Ainakin, jos on Orwelliin uskomista. Ja taitaapi olla yhä kaikissa kaupungissa.
Työläiset raatavat pitämässä julkisivua puhtaana. Takahuoneissa loimottaa helvetti. Hygieniasta ei piitata pätkääkään. Lyhytnäköinen voitontavoittelu aiheuttaa kovaa kaikki kaikkia vastaan kilpailua, jossa jokainen pyrkii vetämään vähän välistä. Kastijako on ankara. Eipä tee mieli mennä taas vähään aikaan ravintolaan syömään tämän teoksen uudelleenlukaisun jälkeen...
Hän pakenee Lontooseen, mutta luvattu työ menee alta. Miesparka joutuu katukulkuriksi ja näkee yhteiskunnan ruman sivun. Pariisissa tuntunut paratiisi-Lontoo osoittautuu köyhälle kauheaksi kidutukseksi.
Kuten jo edellisessä postauksessa ihmettelin taiteilijasielujen taloudellista tilannetta, on syytä olla kiitollinen, että Eric Blair alias George Orwell onnistui kipuamaan köyhyydestä ja julkaisemaan teoksiaan. Kuinkahan moni lahjakkuus tärvätään typerällä sosiaalipolitiikalla?
Jokaisella ihmisellä tulisi olla mahdollisuus säälliseen, omalla työllä hankittuun toimeentuloon, ravintoon ja majasijaan, jossa lepuuttaa kehoaan. Kilpailu jalostaa, siinä ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta pudota ei pitäisi pohjattomaan kuiluun, jos ei kilpailussa pärjää.
Yhteiskuntien sivistys mitataan miten se kohtelee syrjäytyneitä ja heikoimpiaan. Kenenkään ei pidä olettaa antautuvansa passiiviseksi holhottavaksi, yksilöitä tulisi kannustaa aktiivisuuteen ja tarjota mahdollisuuksia yhteiskuntaan kiinnittymiseen. Siinä voittavat kaikki.
sunnuntai 15. kesäkuuta 2008
Pentti Saarikoski: Asiaa tai ei
Pentti Saarikoski: Asiaa tai ei. Otava 1990 (toinen painos). 187 s.
Puolen vuosikymmenen Ruotsissa oleskelun jälkeen on kiintoisaa palata Pentti Saarikosken rutinoihin.
Ei voi kun todeta, että oikeassa Pentti oli. Ei ruotsinsuomalaisista ole ollut kulttuurinluojiksi. Pienet ikääntyvät porukat puurtavat keskinkertaisuuksia hajallaan. Kosketuspinnat ovat olemattomat. Kulutusta kulttuurille ei ole. Kaupallisesti ei kukaan rohkene yrittää tuottaa ruosukulttuuria. Kaikki on vapaaehtoisten sinnikkyyden varassa.
Pentti Saarikoski pohjusti epäilynsä koulujen ja korkeakoulujen puutteeseen. Vielä Saarikosken aikoihin oli sentään satoja suomenkielisiä alaluokkia. 1980-luvulla puhuri pyyhkäisi valtaosan pois, 1990-luvulla kylmä kyyti jatkui ja vähemmistöaseman myötä 2000-luvulla luokkien määrä romahti. Nyt on jäljellä enää neljä kunnallista suomalaisluokkaa koko maassa. Muutama yksityinen ruotsinsuomalainen koulu pyristelee pesäkkeinä koululakia rikkoen.
Saarikosken aikaan sentään oli päivälehti Finn-Sanomat, joka sekin uuvahti tilaajakannan vähyyteen. 2000-luvun puolivälissä pyrki pinnalle uusi päivälehti Ruotsin Sanomat, joka lerpahti 1,5 vuoden päänhakkaamisen jälkeen tilaajien olemattomuuteen. Viikkoviestillä oli kymmenisentuhatta tilaajaa, Ruotsin Sanomiksi muuttuneena lehti menetti enemmistön. Vain parisen tuhatta ruosua ilmaisi haluavansa siirtää suomea sukupolvilta toisille, samaa totesi jokunen mainostaja. Ne eivät riittäneet.
Kulttuuri vaatii elääkseen kuluttajan. Kirja esimerkiksi syntyy vasta lukijan päässä dialogissa, jota hän käy kirjoittajan kanssa. Vähemmistökulttuuri vaatii hengittääkseen omatoimisuutta ja aktiivisuutta, jota valtaosalta ruotsinsuomalaisista on puuttunut.
En tiedä yhtäkään Ruotsissa syntynyttä ja kasvanutta, joka loisi ruotsinsuomalaista kulttuuria pääasiallisesti suomeksi edes vapaaehtoisesti. Ehkä heitä on, sirpaleinen julkisuus jättää varjoihinsa. Ruotsinsuomalainen kulttuuri on leimallisesti maahanmuuttajien maata, rivit vain harvenevat vuosi vuodelta.
Pentti Saarikoski kokee olevansa osa venäläistä kulttuuripiiriä. Ruotsissa hän on muukalainen, idässä kotonaan. Suomalaiset ja venäläiset syövät samaa leipää, ruotsalainen mussuttaa muuta. Hän haluaa pakollista venäjää Suomen kouluihin. Ajatuksen pystyy jakamaan Saarikosken kanssa.
Aihe on entistä akuutimpi. Turussa on viimeisimmän tilaston mukaan enemmän venäjänkielisiä kuin ruotsinkielisiä, koko maassa venäjänkielisiä on jo yli 45 000. Saarikoski kysyy ironisesti haluammeko osata todeta lähimmälle naapurille pelkästään "Stoi!" ja "ruki ver!" Vai ymmärtää syvällisemmin omiakin juuriamme ja kulttuuriamme. Ruotsia Saarikoski pitää riistäjänä, Venäjää verisistä sodista välittämättä vapauttajana ja ystävänä. Toisessa maailmansodassakin olisi kuulemma 1941 kannattanut marssittaa joukot Itä-Karjalan sijasta Pohjois-Ruotsin malmikentille, ne ovat olleet suomalaisalueita aikojen alusta ja strategisesti idän suuntaa taloudellisesti tärkeämpiä. Rautamalmin avulla Ruotsi on vaurastunut ja pysytellyt sotien ulkopuolella viekkaiden kauppojen ansiosta...
2000-luvun Saarikoski olisi pitänyt blogia. Päiväkirjan kautta pääsee lähelle herkkää ja eriskummallista miestä, joka kuvaa köyhyyttään ja sairaalloisuuttaan. Taide täydellistyy kärsimyksessä.
Saa miettimään mikä pistää taiteilijat sietämään masokistisesti taloudellista epävarmuutta ja niukkuutta, sitkuttelemaan päivästä toiseen. Silti he luovat teoksia, joiden taloudellinen tuotto heille itselleen saattaa olla surkeata. Tästä huolimatta taiteilijat ovat yhteiskuntien varaventtiileitä ja rasvoittajia, jotka laittavat hankauskohtien kitkat yleiseen tietoisuuteen ja saavat osaset sujuvasti uudelleen liikkeelle.
Hauskaa on huomata, miten samat politiikan nimet pyörivät yhä areenoilla. Toiset eivät osaa luovuttaa ja antaa tilaa tuleville polville, vaan ovat tulppina kehitykselle hidastaen yhteiskunnallista dynamiikkaa.
Puolen vuosikymmenen Ruotsissa oleskelun jälkeen on kiintoisaa palata Pentti Saarikosken rutinoihin.
Ei voi kun todeta, että oikeassa Pentti oli. Ei ruotsinsuomalaisista ole ollut kulttuurinluojiksi. Pienet ikääntyvät porukat puurtavat keskinkertaisuuksia hajallaan. Kosketuspinnat ovat olemattomat. Kulutusta kulttuurille ei ole. Kaupallisesti ei kukaan rohkene yrittää tuottaa ruosukulttuuria. Kaikki on vapaaehtoisten sinnikkyyden varassa.
Pentti Saarikoski pohjusti epäilynsä koulujen ja korkeakoulujen puutteeseen. Vielä Saarikosken aikoihin oli sentään satoja suomenkielisiä alaluokkia. 1980-luvulla puhuri pyyhkäisi valtaosan pois, 1990-luvulla kylmä kyyti jatkui ja vähemmistöaseman myötä 2000-luvulla luokkien määrä romahti. Nyt on jäljellä enää neljä kunnallista suomalaisluokkaa koko maassa. Muutama yksityinen ruotsinsuomalainen koulu pyristelee pesäkkeinä koululakia rikkoen.
Saarikosken aikaan sentään oli päivälehti Finn-Sanomat, joka sekin uuvahti tilaajakannan vähyyteen. 2000-luvun puolivälissä pyrki pinnalle uusi päivälehti Ruotsin Sanomat, joka lerpahti 1,5 vuoden päänhakkaamisen jälkeen tilaajien olemattomuuteen. Viikkoviestillä oli kymmenisentuhatta tilaajaa, Ruotsin Sanomiksi muuttuneena lehti menetti enemmistön. Vain parisen tuhatta ruosua ilmaisi haluavansa siirtää suomea sukupolvilta toisille, samaa totesi jokunen mainostaja. Ne eivät riittäneet.
Kulttuuri vaatii elääkseen kuluttajan. Kirja esimerkiksi syntyy vasta lukijan päässä dialogissa, jota hän käy kirjoittajan kanssa. Vähemmistökulttuuri vaatii hengittääkseen omatoimisuutta ja aktiivisuutta, jota valtaosalta ruotsinsuomalaisista on puuttunut.
En tiedä yhtäkään Ruotsissa syntynyttä ja kasvanutta, joka loisi ruotsinsuomalaista kulttuuria pääasiallisesti suomeksi edes vapaaehtoisesti. Ehkä heitä on, sirpaleinen julkisuus jättää varjoihinsa. Ruotsinsuomalainen kulttuuri on leimallisesti maahanmuuttajien maata, rivit vain harvenevat vuosi vuodelta.
Pentti Saarikoski kokee olevansa osa venäläistä kulttuuripiiriä. Ruotsissa hän on muukalainen, idässä kotonaan. Suomalaiset ja venäläiset syövät samaa leipää, ruotsalainen mussuttaa muuta. Hän haluaa pakollista venäjää Suomen kouluihin. Ajatuksen pystyy jakamaan Saarikosken kanssa.
Aihe on entistä akuutimpi. Turussa on viimeisimmän tilaston mukaan enemmän venäjänkielisiä kuin ruotsinkielisiä, koko maassa venäjänkielisiä on jo yli 45 000. Saarikoski kysyy ironisesti haluammeko osata todeta lähimmälle naapurille pelkästään "Stoi!" ja "ruki ver!" Vai ymmärtää syvällisemmin omiakin juuriamme ja kulttuuriamme. Ruotsia Saarikoski pitää riistäjänä, Venäjää verisistä sodista välittämättä vapauttajana ja ystävänä. Toisessa maailmansodassakin olisi kuulemma 1941 kannattanut marssittaa joukot Itä-Karjalan sijasta Pohjois-Ruotsin malmikentille, ne ovat olleet suomalaisalueita aikojen alusta ja strategisesti idän suuntaa taloudellisesti tärkeämpiä. Rautamalmin avulla Ruotsi on vaurastunut ja pysytellyt sotien ulkopuolella viekkaiden kauppojen ansiosta...
2000-luvun Saarikoski olisi pitänyt blogia. Päiväkirjan kautta pääsee lähelle herkkää ja eriskummallista miestä, joka kuvaa köyhyyttään ja sairaalloisuuttaan. Taide täydellistyy kärsimyksessä.
Saa miettimään mikä pistää taiteilijat sietämään masokistisesti taloudellista epävarmuutta ja niukkuutta, sitkuttelemaan päivästä toiseen. Silti he luovat teoksia, joiden taloudellinen tuotto heille itselleen saattaa olla surkeata. Tästä huolimatta taiteilijat ovat yhteiskuntien varaventtiileitä ja rasvoittajia, jotka laittavat hankauskohtien kitkat yleiseen tietoisuuteen ja saavat osaset sujuvasti uudelleen liikkeelle.
Hauskaa on huomata, miten samat politiikan nimet pyörivät yhä areenoilla. Toiset eivät osaa luovuttaa ja antaa tilaa tuleville polville, vaan ovat tulppina kehitykselle hidastaen yhteiskunnallista dynamiikkaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)