Jeremei Aipin: Viimeinen aamutähti

VUODELTA 2005 (?)

Jeremei Aipin: Viimeinen aamutähti, Taifuuni 1996 (venäjänkielinen alkuteos Hanti ili zvezda utrenneij zari 1990)


Täytyy häveten tunnustaa etten ole pahemmin lukenut sukulaiskansojen kirjallisuutta virolaisia lukuunottamatta. Eipä tosin saatavuuskaan täällä Ruotsissa järin valtava ole ollut. Siksi tartuin innolla Jeremei Aipinin Viimeiseen aamutähteen.
Hantit (ent. ostjakit) ovat kuoleva suomalais-ugrilainen kansa Venäjällä ja Jeremei Aipin heidän tunnetuin kirjailijansa. 25 vuotta sitten hanteja laskettiin olleen jäljellä runsaat 20 000 ja aikuisväestön alkoholisoituneen 95 prosenttisesti. Luontaistaloudessa eläneet ihmiset jäivät teollistumisen jyrän alle. Öljy- ja kaasuteollisuus veivät vanhat metsästys ja paimentoilaismaat, venäläinen kulttuuri-imperialismi ahmi ahnaasti jälkipolvet.
Romaani on kertomus kansanmurhasta. Päähenkilö Demjan käväisee viimeistä kertaa porolla kaupungissa tapaamassa kouluun laitettuja lapsiaan, jotka ovat venäläistymässä vauhdilla ja kadottamassa yhteyden sukuunsa. Hänen lähtiessään kotoaan vastaan tulee taigan mustan rasvan etsijöitä, jotka kirjan lopussa huiputtavat miesparkaa pahasti. Päähenkilön ajatukset viivähtävät edesmenneissä suvun jäsenissä ja nuoruudessa. Hän kertoo hantien karmean historian.
Rakenne on aaltomainen, ikään kuin monta novellia olisi laitettu peräkkäin. Jännitys nousee ja laskee tasaisesti. Luonnonkuvaus on herkullista, Aipin maalaa maisemat upeasti suoraan lukijan aistimaailmaan. Porot ja niiden käsittely sekä vanhat mytologiat yhdistettynä yhteiskuntakritiikkiin ja hantinkielisiin repliikkeihin tekevät romaanista mainion lukuelämyksen. Romaani päättää tarinansa neljännesvuosisadan taakse hantien sosiaalisiin ongelmiin, jotka muistuttavat pelottavissa määrin ruotsinsuomalaisten silloisia vastaavia. Ruosulukija vetänee mielessään monia yhtäläisyysmerkkejä hanteihin. Molemmilla vähemmistöillä elinolot muuttuivat yhdellä tyrmäyksellä: ruosut muuttivat Pohjoise-Suomen pientiloilta Keski-Ruotsin teollisuuskeskuksiin, hantien maille tunkeutuivat venäläiset ja teollinen maailma. Molemmilla vastassa olivat pakkojäsenyys Puolueessa, valtakulttuurin syrjintä ja heikosti koulutettujen puoluepyrkyreiden patriarkaalinen diktatuuri. Ruosuja ei sentään teloitettu kansanvihollisina - sen he tekivät itse vaikenemalla, sulautumalla, juomalla, itsemurhilla ja tappamalla toisiaan.
Jeremei Aipinin romaanin jälkeen ei voi olla etsimättä käsiinsä saamelaiskirjallisuutta. Mielikuvissa heiltä voisi ainakin odottaa jotain tällaista. Onkin kiehtovaa tarkistaa vastaako todellisuus omia ennakkoluuloja. Uteliaisuus pienempien sukulaiskansojen kirjallisuutta kohtaan on herännyt.