Outi Parikka: Äiti-Venäjän aapinen. Atena 2008. 413 s.
Suhde Venäjään ja venäläisyyteen on Suomelle ja suomalaisille kompleksinen. Läheisyydestään huolimatta sekä kulttuuriset että fyysiset erot ovat mittavat. Venäjä on valtava monikultuurinen maa, jolla on suunnattomat luonnonvarat ja kehnosti organisoitu talous- ja poliittinen järjestelmä resurssien täysimittaiseksi hyödyntämiseksi. Suomi puolestaan on eurooppalaisesti isosta maa-alastaan huolimatta Venäjään verrattuna piskuinen pläntti, jolla asuu vähempi väkeä kuin Pietarissa. Suomi on taloudellisesti ja poliittisesti suhteellisen hyvin organisoitu maa, jossa on melkoisen vakaat olot taloudelliseen ja yhteiskunnalliseen toimeliaisuuteen. Toki Suomea riivaa väkivalta, joka murentaa yhteiskunnan perustuksia, mutta väkivaltaiset kuolemat ovat Venäjällä yleisempiä. Länsi-Eurooppaan verrattuna Suomi on tietysti varsinainen teurastamo, jossa ihmishenki on halpa.
Outi Parikan kirja Äiti-Venäjän aapinen on tukeva pyrkimys perehdyttää lukijaa rajantakaiseen tapaan elää ja kokea todellisuus. Aakkosjärjestyksessä Parikka pilkkoo venäläisyyttä valintojensa mukaan ymmärrettävämmäksi. Venäjän kieli on fyysisesti mahtavaa maata sitova voima, joten venäjän kielen aakkosten mukaisesti edetään.
Teos kutoo Outi Parikan omia elämyksiä isompiin kokonaisuuksiin, hän hakee viitteitä tutkimuskirjallisuudesta ja peilaa taiteisiin. Lopuksi on lähdelista, joka ehdottaa runsaasti etenkin tieteellistä lisälukemista Venäjästä ja venäläisyydestä kiinnostuneille.
Keskeisimpiä kulttuurieroja Parikka käsittelee perusteellisesti. Esimerkiksi totuus on venäläisille suhteellista, mieluummin lasketellaan luikuria kuin sanotaan suoraan yhtään mitään. Siksi tiedotusvälineistä voi esimerkiksi bongailla mitä ihmeellisimpiä fantasioita, joita pokkana uutisoidaan. Kulttuuri on muovannut venäläiset tulkitsemaan rivien väleistä, joten jonkin verran kyetään mediakritiikkiin. Osoituksena median mahdista on kuitenkin täysin tuntemattoman Putinin pääsy valtakunnan ykköspaikalle salamana.
Parikan ote on humoristinen, venäläisesti hän hauskuttaa faktaa anekdooteilla.
Tähänkin teokseen tulen varmasti palaamaan vielä monesti. Venäläisyys on omassa elämässä isossa osassa nykyisin. Töissä venäläiset muodostavat asiakaskunnasta merkittävän osan, lisäksi luuhaan Venäjän tiede- ja kulttuurikeskuksessa opettelemassa paremmin venäjää. Kenties vielä jokin kaunis päivä asun jossakin venäläisessä kaupungissa... eihän sitä koskaan tiedä. Elämä - kuten Venäjäkin - on arvaamaton ja täynnä erilaisia mahdollisuuksia, joiden toteutuminen tosin tietysti tyssää toisinaan kuin seinään.
sunnuntai 28. syyskuuta 2008
sunnuntai 21. syyskuuta 2008
Kadonnutta aikaa etsimässä (1): Combray
Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä. Swannin tie. Combray. Otava 1984. 245 s.
Ehätti syksy tulla pimeine hallaöineen ennen kuin kesäprojektini pääsi Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanijärkäleen ykkösosan kimppuun. Satunnaisotannallahan olen kahlannut jo puolet osasista lävitse, ja harmitellut etten aloittanut romaania alusta, vaan säntäsin ilman logiikkaa kirjallisuuden kivijalkaa tutkiskelemaan.
Ykkösosa Swannin tie. Combray koostuu kieleltään komeista, juovuttavista lauserykelmistä, jotka sisällöltään jäävät vailla selkeää suuntaa oleviksi. Kertoja hahmottelee lapsuuttaan, vihjailee tulevasta jättämällä lukijalle hämäriä aavistuksia sekä pysähtelee autistisesti ihmettelemään luontoa uhraten näennäisesti juonen kannalta merkityksettömille seikoille runsaasti huomiota. Niihin mehustuu kuitenkin herkullisia merkityssisältöjä, joiden symboliikka avautuu romaanin muissa osissa vähitellen.
Alku ei ole mitenkään vakuuttava, joten kustantajien nihkeyden voi ymmärtää. Ykkösosan liitteeksi kun on laitettu lista Proustin elämän tärkeistä vuosiluvuista ja siitä ilmenee, ettei tämä romaani herättänyt aluksi innostusta ollenkaan. Lopulta yksi taipui julkaisemaan paisuvaa romaania Proustin omakustanteena. Ehkäpä tällä on jotakin lohdutusta meille monille kustantajien kynnykseen kompastuneille. Ei ne mullistavatkaan merkkiteokset läpi menneet...
Ykkösosasta on vaikea erottaa sävyjä, jotka leimaavat jyrkästi romaanin muita osia. Ykkönen on melkoisen haalea pohdinta ihmisyydestä ja hapuileva johdanto teoksen miljööseen ja sosiaaliseen ekologiaan, josta uupuvat vielä teosta terästävät särmät. Kaikesta kritiikistä huolimatta mykistävää kaunokirjallisuutta, jonka parissa tulen vielä varmasti elämäni aikana viettämään paljon aikaani.
Ehätti syksy tulla pimeine hallaöineen ennen kuin kesäprojektini pääsi Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanijärkäleen ykkösosan kimppuun. Satunnaisotannallahan olen kahlannut jo puolet osasista lävitse, ja harmitellut etten aloittanut romaania alusta, vaan säntäsin ilman logiikkaa kirjallisuuden kivijalkaa tutkiskelemaan.
Ykkösosa Swannin tie. Combray koostuu kieleltään komeista, juovuttavista lauserykelmistä, jotka sisällöltään jäävät vailla selkeää suuntaa oleviksi. Kertoja hahmottelee lapsuuttaan, vihjailee tulevasta jättämällä lukijalle hämäriä aavistuksia sekä pysähtelee autistisesti ihmettelemään luontoa uhraten näennäisesti juonen kannalta merkityksettömille seikoille runsaasti huomiota. Niihin mehustuu kuitenkin herkullisia merkityssisältöjä, joiden symboliikka avautuu romaanin muissa osissa vähitellen.
Alku ei ole mitenkään vakuuttava, joten kustantajien nihkeyden voi ymmärtää. Ykkösosan liitteeksi kun on laitettu lista Proustin elämän tärkeistä vuosiluvuista ja siitä ilmenee, ettei tämä romaani herättänyt aluksi innostusta ollenkaan. Lopulta yksi taipui julkaisemaan paisuvaa romaania Proustin omakustanteena. Ehkäpä tällä on jotakin lohdutusta meille monille kustantajien kynnykseen kompastuneille. Ei ne mullistavatkaan merkkiteokset läpi menneet...
Ykkösosasta on vaikea erottaa sävyjä, jotka leimaavat jyrkästi romaanin muita osia. Ykkönen on melkoisen haalea pohdinta ihmisyydestä ja hapuileva johdanto teoksen miljööseen ja sosiaaliseen ekologiaan, josta uupuvat vielä teosta terästävät särmät. Kaikesta kritiikistä huolimatta mykistävää kaunokirjallisuutta, jonka parissa tulen vielä varmasti elämäni aikana viettämään paljon aikaani.
tiistai 16. syyskuuta 2008
Eyvind Johnson: Rantojen tyrskyt
Eyvind Johnson: Rantojen tyrskyt. Tammi 1976. 417 s.
Nobelisti Eyvind Johnsonin Rantojen tyrskyt alkaa sekavasti, töksähdellen, jotenkin teennäisen makuisesti. Muistan aloittaneeni teoksen useasti. Nyt jaksoin lukea loppuun.
Romaani sijoittuu antiikin Kreikkaan ja kutoutuu klassisiin mytologioihin. Ajaksi täsmentyy Troijan sodan jälkeinen aika ja tapahtumien tihentymäksi Odysseuksen kotiinpaluu. Kuin teokseen takertuneena möhkäleenä tarinoidaan kriittisenä referaattina tämän ihmeelliset seikkailut, joille haetaan mielessä uskottavaa kasvualustaa, mutta julki tuodaan muunneltu totuus. Tämä saostuma tehostaa tekstin kiintoisaksi, samalla teos terästyy ja jännitys rätisee ilmassa polkujen risteytyessä. Eyvind Johnson yhdistelee skandinaavista kertomusperinnettä kreikkalaiseen kiehtovasti. Ote lipsahtaa lopussa muistumaksi viikinkisaagoista, joissa Thor hakkaa pisteeksi vasarallaan hengiltä kaikki. Rantojen tyrskyissä Odysseus murhaa vaimostaan kilvoittelevat kosijat verisesti...
Mietin pitkään miten heppoisin perustein nobeleja jaellaan joskus kirjallisuudessa. Vasta kun on lukenut koko teoksen, se tukevoituu kyllä painavaksi mietelmäksi ihmisyydestä, jota ei kannata jättää väliin, jos kohdalle osuu. Erikseen sitä tuskin tarvitsee haeskella. Niin hyvä se ei sentään ole.
Nobelisti Eyvind Johnsonin Rantojen tyrskyt alkaa sekavasti, töksähdellen, jotenkin teennäisen makuisesti. Muistan aloittaneeni teoksen useasti. Nyt jaksoin lukea loppuun.
Romaani sijoittuu antiikin Kreikkaan ja kutoutuu klassisiin mytologioihin. Ajaksi täsmentyy Troijan sodan jälkeinen aika ja tapahtumien tihentymäksi Odysseuksen kotiinpaluu. Kuin teokseen takertuneena möhkäleenä tarinoidaan kriittisenä referaattina tämän ihmeelliset seikkailut, joille haetaan mielessä uskottavaa kasvualustaa, mutta julki tuodaan muunneltu totuus. Tämä saostuma tehostaa tekstin kiintoisaksi, samalla teos terästyy ja jännitys rätisee ilmassa polkujen risteytyessä. Eyvind Johnson yhdistelee skandinaavista kertomusperinnettä kreikkalaiseen kiehtovasti. Ote lipsahtaa lopussa muistumaksi viikinkisaagoista, joissa Thor hakkaa pisteeksi vasarallaan hengiltä kaikki. Rantojen tyrskyissä Odysseus murhaa vaimostaan kilvoittelevat kosijat verisesti...
Mietin pitkään miten heppoisin perustein nobeleja jaellaan joskus kirjallisuudessa. Vasta kun on lukenut koko teoksen, se tukevoituu kyllä painavaksi mietelmäksi ihmisyydestä, jota ei kannata jättää väliin, jos kohdalle osuu. Erikseen sitä tuskin tarvitsee haeskella. Niin hyvä se ei sentään ole.
sunnuntai 7. syyskuuta 2008
G. Mannerheim: Suomen marsalkan muistelmat
G. Mannerheim: Suomen marsalkan muistelmat (G. Mannerheimin Muistelmien I-II kansanpainos). Otava 1954. 387 s.
Enpä ole ehtinyt päivittelemään blogia. Kun kuuluu koulutettuun (maahanmuuttaja)proletariaattiin Suomen pääkaupunkiseudulla, joutuu raatamaan koulutustaan vastaamattomissa tehtävissä kahdessa työssä. Joten arkisin olen töissä varastolla, viikonloppuisin pohjoismaiden suurimmassa tavaratalossa. Onneksi sunnuntai-aukiolot lakkasivat, joten työviikko väheni seitsemästä kuuteen, tosin lauantaivuoro venyi seitsemästä ja puolesta kymmeneen tuntiin. Joten lukemiselle ja kirjoittamiselle jääpi vähempi hetkiä, mutta kirjailijuuden kannalta on antoisaa ammentaa kokemuksia ihmisistä ja ihmisyhteisöistä, joten en valita kohtaloani - ainakaan vielä.
Edellisen postauksen jälkeen olen syventynyt muun muassa Raamattuun, joka oli tarkoitus tunkea yhteen putkeen alusta loppuun. Tähän asti olen lähinnä selaillut keskeisimpiä kohtia satunnaisesti ilman järjestystä, joten oli aikakin tarttua tähän turmiolliseen teokseen, joka on riivannut yksilöitä ja kansoja hirveyksiin toisiaan ja itseään kohtaan. Hyvä aie jäi taas kerran kesken; jaksoin opusta toiseen Samuelin kirjaan. Vastenmielinen väkivallan ja kansanmurhien ylistys, sairaalloinen seksuaalisuus ja sukurutsa, häiriintynyt, keskenkasvuinen Herra ja suvaitsemattomuus saivat heittämään pyhän paatoksen lattialle. Töissä taas olen lueskellut suuria työkaverin Koraanista. Sama meno jatkuu siinäkin, kenties hivenen astetta sekavammin. On surullista, että näiden teosten ote on ollut kansakuntien kohtaloihin ja ihmisyksilöiden elämään niinkin järjettömän suuri.
En tiedä mikä oli varsinaisena vaikuttimena siis, kun valitsin näiden uskovaisten totuuksien jälkeen iltalukemiseksi Suomen marsalkan muistelmat, Mannerheimin muistelmien lyhennetyn kansanpainoksen. Mannerheim on suomalaisuudessa saavuttanut mytologisen maineen, joka moniulotteisuudessaan elää historiallisesta hahmostaan irtaantunutta elämää. Kuten Jarkko Tontti rykäisyssään arvelee, voi miestä verrata Jugoslavian hajoamissotien sotarikollisiin. Mutta vain osittain. Mannerheim vastusti sisällissodan jälkeisiä keskitysleirejä ja erosi ja pakeni maasta ennen suuria lahtauksia. Hän halusi vain punaiset murhamiehet tuomiolle ja muut kansakunnan yhtenäisyyden vaatiman sovituksen takia vapaaksi. Pienellä väkimäärällä ei ole varaa olla verisesti riidoissa. Monikulturisti Mannerheimin päätyminen kiihkoisänmaallisten suomalaispiirien ykkösidoliksi on sinänsä absurdi ilmiö, jota ei voi täysin järjellä selittää. Kansat ovat abstrakteja olotiloja, jotka joustavat ja käpertyvät mielialojen mukaan, ja voivat olla toiminnassaan yhtäaikaa suvaitsevaisia ja suvaitsemattomia, ristiriitaisia.
Mannerheimin elämä voidaan jakaa useaan kiintoisaan osaan, jotka ovat täysin toisistaan poikkeavia, mutta silti nivoutuneet selkeästi yhteen. Pelkkä päähänpisto pisti keskinkertaisen nuorukaisen Pietariin. Joskus pienillä päätöksillä voi olla kauaskantoisia seuraamuksia. Suomea on varmasti auttanut Mannerheimin syvällinen tuntemus venäläisyydestä. Mannerheimin onnistui luoda huikea ura tsaarin armeijassa. Kenties jännittävin tehtävä oli tiedustelureissu kauas itään, aina Kiinaan asti. Siitä on säilytetty muistelmien kansanpainokseen valitettavasti vain vähäinen typistetty pätkä.
Ensimmäiseen maailmansotaan Mannerheim osallistui Venäjän armeijan johdossa, mutta komea ura loppui upseerin kannalta melkoisen nolosti kapinoivan valtakunnan hyökkäysvoimien luhistuessa pois alta. Mannerheim keplotteli itsensä Pietariin, jossa hallinto natisi ja lopulta repeytyi vallankumouksen hyökyessä rajusti. Onnekkaiden yhteensattumien ansiosta mies pääsi pakenemaan itsenäistyneeseen Suomeen, joka sekin oli sisäisesti hajalla. Nuoren valtakunnan puolustusvoimien päälliköksi joutunut Mannerheim aloitti Pohjanmaalla sotatoimet samanaikaisesti kuin Helsingissä julistettiin kapina. Heikosti aseistautunut ja koulutettu miesjoukko riisui venäläisiä varuskuntia aseista ja sai siten kalustoa. Ilmeisesti Mannerheimin kokemusten ansiosta valkoiset kykenivät organisoitumaan punaisia paremmin ja kiivaiden taisteluiden myötä - osin saksalaisten avustuksella - Mannerheimin joukkojen onnistui lyödä kapinoiva kansa kumoon.
Mannerheim on osin oikeassa, että kyseessä oli vapaussota. Hänen joukkojensa toimet kohdistuivat alkuvaiheessa venäläiseen sotaväkeen, joka pääosin antautui ja luovutti aseensa ilman rajumpaa vastarintaa. Venäläiset eivät kuitenkaan kovinkaan järjestäytyneesti osallistuneet taistelutoimiin - heidän sotimisiaan ei johdettu Venäjältä. On totta, että punaisten puolella taisteli useita venäläisiä yksikköjä, mutta valkoisten avuksi riensi tuhansia ulkomaalaisia vapaaehtoisia ja Saksan armeija nousi maihin osana strategiaa ahdistaa yhteiskunnallisesti kiehuvaa Venäjää, jonka häviö oli hiuskarvan varassa. Suomen sisällisotaa ei siten voida tarkastella erillistapauksena, vaan se on rypäs, joka mehustui monista konflikteista. Yhdestä näkökulmasta se oli osa Venäjän sisällissotaa, yksi sen rintamista, joka päättyi bolsevikkien tappioon. Yhtäältä se oli yksi ensimmäisen maailmansodan suurvaltasodan polttopisteistä. Toisaalta sisäisten jännitteiden purkautuma heikentyneissä taloudellisisssa oloissa ja muuttuneissa poliittisissa olosuhteissa.
Kuten Mannerheim toteaa, on menneet vääryydet unohdettava ja mentävä eteenpäin. Vain tulevaisuudesta on tapeltava. Ikävyydet on voitava sovittaa ja kaunaisuus kyettävä tukahduttamaan. Kaikkien on koettava yhteiskunta puolustamisen arvoiseksi ja saatava osallistua sekä hyvinvoinnin tuottamiseen että nauttimiseen. Siihen päästään vain vakailla oloilla, koulutuksella ja demokraattisten instituutioiden vankistamisella.
Mannerheim myöntää olleensa monarkisti, mutta oli lopulta tyytyväinen kuningashankkeiden kariuduttua. Kun Saksa surkastui sotilaallisesti ja hävisi sodan, ei saatu saksalaista kuningasta Suomeen. Samalla upposivat hankkeet Suomen liittämiseksi Saksan vasalliksi. Epäsuosioon joutunut saksalaisvastainen Mannerheim sai palata historian peräsimeen ja päätyi valtakunnan ylimmäksi, kunnes maalle saatiin valituksi vaaleilla presidentti.
Mannerheimin elämässä seurasi hiljaisempi hetki. 1920-luku ja 1930-luvun alku vierähtivät siviilissä. Hän matkusteli, vietti vapaaherran elämää ja oli perustamassa ja organisoimassa kansalaisjärjestöjä - kuten Suomen Punaista Ristiä.
1930-luvulla hän palasi puolustuspolitiikan ytimeen ja luotsasi Suomen turvallisuuspolitiikkaa. Suomessa ei kuitenkaan ymmärretty tulehtunutta ilmapiiriä, joka Euroopassa vallitsi. Kaksi brutaalia diktatuuria, Neuvostoliitto ja Saksa, valmistautuivat yhdessä maailmanpaloon. Ne jakoivat maanosaa etupiireiksi ja varustelivat yhteistyössä. Suomen puolustusvoimien rakennustyöt olivat pahasti kesken. Heiveröisille joukoille ei ollut riittävästi varustusta. Mannerheim pelkäsi aiheellisesti Suomen syötävän alkupalana. Sellaisenaan joukot eivät olisi kyenneet vastarintaan maahantunkeutujaa vastaan.
Mannerheimin suunnitelmat otettiin laimeasti vastaan ja ne pääosin torpattiin. Vasta 1938 puolustusbudjettiin alkoi liietä rahaa. Mutta ei silloinkaan riittävästi. Maita pilkottiin jo. Mutta harva uskoi Neuvostoliiton sotavoimien ryntäävän rauhalliseen Suomeen. 1939 tilanne kiristyi myös Suomen osalta. Neuvostoliitto teki tunkeilevia tiedusteluja. Rahahanat alkoivat aueta, mutta myös muualla valmistauduttiin eikä aseiden ostelu ollut helppoa.
Tilanne kärjistyi kulisseissa ja Suomi kutsui väkeä ylimääräisiin kertausharjoituksiin. Puolustuslinjoja louhittiin kiireisesti. Vaatimukset kävivät röyhkeimmiksi. Mannerheim olisi ollut valmis luopumaan Suomenlahden saarista ja osasta Karjalan kannasta ajan ostamiseksi. Jo puoli vuotta viivytystä olisi saanut ihmeitä aikaan. Loppusyksystä 1939 sota sitten puhkesi. Länsivallat lupasivat tukea, mutta Ruotsi kieltäytyi kauttakulusta. Suomi sai sotia yksin. Neuvostoliiton liittolainen Saksa ei suostunut myymään aseita. Ruotsi onneksi avusti aseilla.
Vastoin kaikkien odotuksia suomalaiset pystyivät pysäyttämään venäläiset. Vaikka lukumääräisesti ja kalustoltaan suomalaiset olivat altavastaajia, toimivat suomalaiset venäläisiä tehokkaammin ja hyödynsivät paremmin maastoa. Yhdistyneenä purevaan pakkaseen sotivat suomalaiset hyydyttivät sotataidollaan ja tahdollaan mahtavan puna-armeija etenemisen. Stalinin puhdistusten typeryydet kostautuivat kohtalokkaasti. Kummankin oli tyytyminen välirauhaan.
Norjan miehitys muutti tilannetta todella paljon. Suomi oli kuin säkissä. Kaksi vihamielistä suurvaltaa ahdisti kaikista ilmansuunnista. Ajopuuna Suomen oli valittava puolensa. Tie toiseen sotaan oli pohjustettu.
Niinpä kun Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon, joutui Suomikin mukaan sotatoimiin. Tosin vasta parin kolmen viikon päästä sodan alkamisesta, Suomi hyökkäsi ankarasti. Ensin Laatokan pohjoispuolella, sen jälkeen vapautettiin Viipurin suunta. Suomi eteni strategisesti tärkeisiin kohteisiin, ylittäen vanhan valtakunnan rajan. Mannerheim piti huolen, ettei Pietariin hyökätty vaan pysähdyttiin sen porteille. Tämä oli tarpeen, koska ainakin muistelmien mukaan Mannerheim aavisteli sotaonnen kääntyvän ja tulevan poliittisen pelin takia olisi parempi, ettei Suomi olisi uhannut Pietaria. Vanhan valtakunnan rajan ylitys oli perusteltavissa sotilaallisilla näkökohdilla. Eteneminen asemiin, joissa kyettäisiin ottamaan vastaan suurempikin hyökkäys ja sitten perääntymään kuluttaen koko ajan vihollista voitettaisiin selkänojaa rauhanneuvotteluihin.
Nämä suunnitelmat eivät sittemmin täysin toteutuneet. Jostain käsittämättömästä syystä Neuvostoliitto panosti Suomen rintamaan rajusti ja hyökkäsi 1944 eliittijoukoilla kapealla alueella, johon oli keskitetty enemmän tykkejä kuin Stalingradin ratkaisutaisteluihin kilometriä kohti. Musertava ylivoima murskasi puolustuslinjoja ja venäläiset saivat läpimurron, jota he vyöryttivät valtavasti. Kovassa paineessa suomalaiset murtuivat ja joutuivat perääntymään. Neuvostojoukot eivät kuitenkaan edenneet suunnitelmiensa mukaan ja joukot, joiden piti olla matkalla Berliiniin kuluivat toissijaisessa taistelussa Suomea vastaan. Lopulta puna-armeija käsitti tämän itsekin ja rintama vakiintui Vuokseen, tosin Viipuri menetettynä.
Tie rauhaan oli sekin kompuroiva ja vaati kylmähermoista poliittista peliä. Se edellytti myös sotaa entistä aseveljeä vastaan. Mannerheimin oli astuttava jälleen valtakunnan johtoon.
Suomen marsalkan muistelmat on mielenkiintoista luettavaa ja varmasti paikallaan monille fundamentalisteille, joiden mielestä marsalkan muistoa ei sovi tahria millään tavoin. Mannerheim ymmärsi julkisuuden henkilön aiheuttavan toimillaan myös pahaa verta ja häntä esimerkiksi harmitti, ettei päässyt huonontuneen terveytensä takia Kööpenhaminaan, jossa "radikaalit ainekset" olivat ilmoittaneet aihettavansa levottomuuksia, mikäli Mannerheim saapuisi. Konfliktit kuuluvat demokratiaan ja yhteiskuntien tulisi olla mahdollisimman moni-ilmeisiä, mutta sellaisia, jotka kykenevät ratkaisemaan asiat rauhanomaisesti ilman väkivaltakoneistojen tukea.
Itsenäiselle maalle riittävän vahvat puolustusvoimat ja sisäinen yhtenäisyys ovat edellytyksiä puolustautumiselle suurvaltojen imperialistisia valtapyyteitä vastaan. Suomi ei voi luottaa mihinkään ilmansuuntaan kriiseissä. On seistävä omin jaloin. Se on Mannerheimin viesti tuleville sukupolville.
Kirja toimii myös Suomen historian elävöittäjänä yhdestä näkökulmasta, henkilön silmin joka vaikutti valtavasti siihen millaisessa Suomessa me tänään asumme. Kirja rajoittuu valitettavasti pääasiassa julkisiin asioihin, eikä marsalkan henkilökohtaisiin tuntemuksiin ja tunteisiin. Hänen ihmissuhde-elämästään on melkoisen vaatimattomasti. Suunnilleen rivin maininta, että meni Pietarissa asuessaan naimisiin. Myös suuret johtajat ovat inhimillisiä ihmisiä, joten tätä puolta olisi Mannerheim voinut valottaa enemmän itsestään. Tai sitten sulkeutunut kuva syntyy vain kansanpainoksen takia. Ehkä laajemmassa versiossa Mannerheim puuttuu muuhunkin. Täytyy varmaan lukea sekin. Kuhan kerkiää.
Enpä ole ehtinyt päivittelemään blogia. Kun kuuluu koulutettuun (maahanmuuttaja)proletariaattiin Suomen pääkaupunkiseudulla, joutuu raatamaan koulutustaan vastaamattomissa tehtävissä kahdessa työssä. Joten arkisin olen töissä varastolla, viikonloppuisin pohjoismaiden suurimmassa tavaratalossa. Onneksi sunnuntai-aukiolot lakkasivat, joten työviikko väheni seitsemästä kuuteen, tosin lauantaivuoro venyi seitsemästä ja puolesta kymmeneen tuntiin. Joten lukemiselle ja kirjoittamiselle jääpi vähempi hetkiä, mutta kirjailijuuden kannalta on antoisaa ammentaa kokemuksia ihmisistä ja ihmisyhteisöistä, joten en valita kohtaloani - ainakaan vielä.
Edellisen postauksen jälkeen olen syventynyt muun muassa Raamattuun, joka oli tarkoitus tunkea yhteen putkeen alusta loppuun. Tähän asti olen lähinnä selaillut keskeisimpiä kohtia satunnaisesti ilman järjestystä, joten oli aikakin tarttua tähän turmiolliseen teokseen, joka on riivannut yksilöitä ja kansoja hirveyksiin toisiaan ja itseään kohtaan. Hyvä aie jäi taas kerran kesken; jaksoin opusta toiseen Samuelin kirjaan. Vastenmielinen väkivallan ja kansanmurhien ylistys, sairaalloinen seksuaalisuus ja sukurutsa, häiriintynyt, keskenkasvuinen Herra ja suvaitsemattomuus saivat heittämään pyhän paatoksen lattialle. Töissä taas olen lueskellut suuria työkaverin Koraanista. Sama meno jatkuu siinäkin, kenties hivenen astetta sekavammin. On surullista, että näiden teosten ote on ollut kansakuntien kohtaloihin ja ihmisyksilöiden elämään niinkin järjettömän suuri.
En tiedä mikä oli varsinaisena vaikuttimena siis, kun valitsin näiden uskovaisten totuuksien jälkeen iltalukemiseksi Suomen marsalkan muistelmat, Mannerheimin muistelmien lyhennetyn kansanpainoksen. Mannerheim on suomalaisuudessa saavuttanut mytologisen maineen, joka moniulotteisuudessaan elää historiallisesta hahmostaan irtaantunutta elämää. Kuten Jarkko Tontti rykäisyssään arvelee, voi miestä verrata Jugoslavian hajoamissotien sotarikollisiin. Mutta vain osittain. Mannerheim vastusti sisällissodan jälkeisiä keskitysleirejä ja erosi ja pakeni maasta ennen suuria lahtauksia. Hän halusi vain punaiset murhamiehet tuomiolle ja muut kansakunnan yhtenäisyyden vaatiman sovituksen takia vapaaksi. Pienellä väkimäärällä ei ole varaa olla verisesti riidoissa. Monikulturisti Mannerheimin päätyminen kiihkoisänmaallisten suomalaispiirien ykkösidoliksi on sinänsä absurdi ilmiö, jota ei voi täysin järjellä selittää. Kansat ovat abstrakteja olotiloja, jotka joustavat ja käpertyvät mielialojen mukaan, ja voivat olla toiminnassaan yhtäaikaa suvaitsevaisia ja suvaitsemattomia, ristiriitaisia.
Mannerheimin elämä voidaan jakaa useaan kiintoisaan osaan, jotka ovat täysin toisistaan poikkeavia, mutta silti nivoutuneet selkeästi yhteen. Pelkkä päähänpisto pisti keskinkertaisen nuorukaisen Pietariin. Joskus pienillä päätöksillä voi olla kauaskantoisia seuraamuksia. Suomea on varmasti auttanut Mannerheimin syvällinen tuntemus venäläisyydestä. Mannerheimin onnistui luoda huikea ura tsaarin armeijassa. Kenties jännittävin tehtävä oli tiedustelureissu kauas itään, aina Kiinaan asti. Siitä on säilytetty muistelmien kansanpainokseen valitettavasti vain vähäinen typistetty pätkä.
Ensimmäiseen maailmansotaan Mannerheim osallistui Venäjän armeijan johdossa, mutta komea ura loppui upseerin kannalta melkoisen nolosti kapinoivan valtakunnan hyökkäysvoimien luhistuessa pois alta. Mannerheim keplotteli itsensä Pietariin, jossa hallinto natisi ja lopulta repeytyi vallankumouksen hyökyessä rajusti. Onnekkaiden yhteensattumien ansiosta mies pääsi pakenemaan itsenäistyneeseen Suomeen, joka sekin oli sisäisesti hajalla. Nuoren valtakunnan puolustusvoimien päälliköksi joutunut Mannerheim aloitti Pohjanmaalla sotatoimet samanaikaisesti kuin Helsingissä julistettiin kapina. Heikosti aseistautunut ja koulutettu miesjoukko riisui venäläisiä varuskuntia aseista ja sai siten kalustoa. Ilmeisesti Mannerheimin kokemusten ansiosta valkoiset kykenivät organisoitumaan punaisia paremmin ja kiivaiden taisteluiden myötä - osin saksalaisten avustuksella - Mannerheimin joukkojen onnistui lyödä kapinoiva kansa kumoon.
Mannerheim on osin oikeassa, että kyseessä oli vapaussota. Hänen joukkojensa toimet kohdistuivat alkuvaiheessa venäläiseen sotaväkeen, joka pääosin antautui ja luovutti aseensa ilman rajumpaa vastarintaa. Venäläiset eivät kuitenkaan kovinkaan järjestäytyneesti osallistuneet taistelutoimiin - heidän sotimisiaan ei johdettu Venäjältä. On totta, että punaisten puolella taisteli useita venäläisiä yksikköjä, mutta valkoisten avuksi riensi tuhansia ulkomaalaisia vapaaehtoisia ja Saksan armeija nousi maihin osana strategiaa ahdistaa yhteiskunnallisesti kiehuvaa Venäjää, jonka häviö oli hiuskarvan varassa. Suomen sisällisotaa ei siten voida tarkastella erillistapauksena, vaan se on rypäs, joka mehustui monista konflikteista. Yhdestä näkökulmasta se oli osa Venäjän sisällissotaa, yksi sen rintamista, joka päättyi bolsevikkien tappioon. Yhtäältä se oli yksi ensimmäisen maailmansodan suurvaltasodan polttopisteistä. Toisaalta sisäisten jännitteiden purkautuma heikentyneissä taloudellisisssa oloissa ja muuttuneissa poliittisissa olosuhteissa.
Kuten Mannerheim toteaa, on menneet vääryydet unohdettava ja mentävä eteenpäin. Vain tulevaisuudesta on tapeltava. Ikävyydet on voitava sovittaa ja kaunaisuus kyettävä tukahduttamaan. Kaikkien on koettava yhteiskunta puolustamisen arvoiseksi ja saatava osallistua sekä hyvinvoinnin tuottamiseen että nauttimiseen. Siihen päästään vain vakailla oloilla, koulutuksella ja demokraattisten instituutioiden vankistamisella.
Mannerheim myöntää olleensa monarkisti, mutta oli lopulta tyytyväinen kuningashankkeiden kariuduttua. Kun Saksa surkastui sotilaallisesti ja hävisi sodan, ei saatu saksalaista kuningasta Suomeen. Samalla upposivat hankkeet Suomen liittämiseksi Saksan vasalliksi. Epäsuosioon joutunut saksalaisvastainen Mannerheim sai palata historian peräsimeen ja päätyi valtakunnan ylimmäksi, kunnes maalle saatiin valituksi vaaleilla presidentti.
Mannerheimin elämässä seurasi hiljaisempi hetki. 1920-luku ja 1930-luvun alku vierähtivät siviilissä. Hän matkusteli, vietti vapaaherran elämää ja oli perustamassa ja organisoimassa kansalaisjärjestöjä - kuten Suomen Punaista Ristiä.
1930-luvulla hän palasi puolustuspolitiikan ytimeen ja luotsasi Suomen turvallisuuspolitiikkaa. Suomessa ei kuitenkaan ymmärretty tulehtunutta ilmapiiriä, joka Euroopassa vallitsi. Kaksi brutaalia diktatuuria, Neuvostoliitto ja Saksa, valmistautuivat yhdessä maailmanpaloon. Ne jakoivat maanosaa etupiireiksi ja varustelivat yhteistyössä. Suomen puolustusvoimien rakennustyöt olivat pahasti kesken. Heiveröisille joukoille ei ollut riittävästi varustusta. Mannerheim pelkäsi aiheellisesti Suomen syötävän alkupalana. Sellaisenaan joukot eivät olisi kyenneet vastarintaan maahantunkeutujaa vastaan.
Mannerheimin suunnitelmat otettiin laimeasti vastaan ja ne pääosin torpattiin. Vasta 1938 puolustusbudjettiin alkoi liietä rahaa. Mutta ei silloinkaan riittävästi. Maita pilkottiin jo. Mutta harva uskoi Neuvostoliiton sotavoimien ryntäävän rauhalliseen Suomeen. 1939 tilanne kiristyi myös Suomen osalta. Neuvostoliitto teki tunkeilevia tiedusteluja. Rahahanat alkoivat aueta, mutta myös muualla valmistauduttiin eikä aseiden ostelu ollut helppoa.
Tilanne kärjistyi kulisseissa ja Suomi kutsui väkeä ylimääräisiin kertausharjoituksiin. Puolustuslinjoja louhittiin kiireisesti. Vaatimukset kävivät röyhkeimmiksi. Mannerheim olisi ollut valmis luopumaan Suomenlahden saarista ja osasta Karjalan kannasta ajan ostamiseksi. Jo puoli vuotta viivytystä olisi saanut ihmeitä aikaan. Loppusyksystä 1939 sota sitten puhkesi. Länsivallat lupasivat tukea, mutta Ruotsi kieltäytyi kauttakulusta. Suomi sai sotia yksin. Neuvostoliiton liittolainen Saksa ei suostunut myymään aseita. Ruotsi onneksi avusti aseilla.
Vastoin kaikkien odotuksia suomalaiset pystyivät pysäyttämään venäläiset. Vaikka lukumääräisesti ja kalustoltaan suomalaiset olivat altavastaajia, toimivat suomalaiset venäläisiä tehokkaammin ja hyödynsivät paremmin maastoa. Yhdistyneenä purevaan pakkaseen sotivat suomalaiset hyydyttivät sotataidollaan ja tahdollaan mahtavan puna-armeija etenemisen. Stalinin puhdistusten typeryydet kostautuivat kohtalokkaasti. Kummankin oli tyytyminen välirauhaan.
Norjan miehitys muutti tilannetta todella paljon. Suomi oli kuin säkissä. Kaksi vihamielistä suurvaltaa ahdisti kaikista ilmansuunnista. Ajopuuna Suomen oli valittava puolensa. Tie toiseen sotaan oli pohjustettu.
Niinpä kun Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon, joutui Suomikin mukaan sotatoimiin. Tosin vasta parin kolmen viikon päästä sodan alkamisesta, Suomi hyökkäsi ankarasti. Ensin Laatokan pohjoispuolella, sen jälkeen vapautettiin Viipurin suunta. Suomi eteni strategisesti tärkeisiin kohteisiin, ylittäen vanhan valtakunnan rajan. Mannerheim piti huolen, ettei Pietariin hyökätty vaan pysähdyttiin sen porteille. Tämä oli tarpeen, koska ainakin muistelmien mukaan Mannerheim aavisteli sotaonnen kääntyvän ja tulevan poliittisen pelin takia olisi parempi, ettei Suomi olisi uhannut Pietaria. Vanhan valtakunnan rajan ylitys oli perusteltavissa sotilaallisilla näkökohdilla. Eteneminen asemiin, joissa kyettäisiin ottamaan vastaan suurempikin hyökkäys ja sitten perääntymään kuluttaen koko ajan vihollista voitettaisiin selkänojaa rauhanneuvotteluihin.
Nämä suunnitelmat eivät sittemmin täysin toteutuneet. Jostain käsittämättömästä syystä Neuvostoliitto panosti Suomen rintamaan rajusti ja hyökkäsi 1944 eliittijoukoilla kapealla alueella, johon oli keskitetty enemmän tykkejä kuin Stalingradin ratkaisutaisteluihin kilometriä kohti. Musertava ylivoima murskasi puolustuslinjoja ja venäläiset saivat läpimurron, jota he vyöryttivät valtavasti. Kovassa paineessa suomalaiset murtuivat ja joutuivat perääntymään. Neuvostojoukot eivät kuitenkaan edenneet suunnitelmiensa mukaan ja joukot, joiden piti olla matkalla Berliiniin kuluivat toissijaisessa taistelussa Suomea vastaan. Lopulta puna-armeija käsitti tämän itsekin ja rintama vakiintui Vuokseen, tosin Viipuri menetettynä.
Tie rauhaan oli sekin kompuroiva ja vaati kylmähermoista poliittista peliä. Se edellytti myös sotaa entistä aseveljeä vastaan. Mannerheimin oli astuttava jälleen valtakunnan johtoon.
Suomen marsalkan muistelmat on mielenkiintoista luettavaa ja varmasti paikallaan monille fundamentalisteille, joiden mielestä marsalkan muistoa ei sovi tahria millään tavoin. Mannerheim ymmärsi julkisuuden henkilön aiheuttavan toimillaan myös pahaa verta ja häntä esimerkiksi harmitti, ettei päässyt huonontuneen terveytensä takia Kööpenhaminaan, jossa "radikaalit ainekset" olivat ilmoittaneet aihettavansa levottomuuksia, mikäli Mannerheim saapuisi. Konfliktit kuuluvat demokratiaan ja yhteiskuntien tulisi olla mahdollisimman moni-ilmeisiä, mutta sellaisia, jotka kykenevät ratkaisemaan asiat rauhanomaisesti ilman väkivaltakoneistojen tukea.
Itsenäiselle maalle riittävän vahvat puolustusvoimat ja sisäinen yhtenäisyys ovat edellytyksiä puolustautumiselle suurvaltojen imperialistisia valtapyyteitä vastaan. Suomi ei voi luottaa mihinkään ilmansuuntaan kriiseissä. On seistävä omin jaloin. Se on Mannerheimin viesti tuleville sukupolville.
Kirja toimii myös Suomen historian elävöittäjänä yhdestä näkökulmasta, henkilön silmin joka vaikutti valtavasti siihen millaisessa Suomessa me tänään asumme. Kirja rajoittuu valitettavasti pääasiassa julkisiin asioihin, eikä marsalkan henkilökohtaisiin tuntemuksiin ja tunteisiin. Hänen ihmissuhde-elämästään on melkoisen vaatimattomasti. Suunnilleen rivin maininta, että meni Pietarissa asuessaan naimisiin. Myös suuret johtajat ovat inhimillisiä ihmisiä, joten tätä puolta olisi Mannerheim voinut valottaa enemmän itsestään. Tai sitten sulkeutunut kuva syntyy vain kansanpainoksen takia. Ehkä laajemmassa versiossa Mannerheim puuttuu muuhunkin. Täytyy varmaan lukea sekin. Kuhan kerkiää.
sunnuntai 17. elokuuta 2008
Asko Sahlberg: Siunaus
Asko Sahlberg: Siunaus. WSOY 2007. 194 s.
Pimeän ääni oli tainnuttava teos, jota luin kuin huumattuna. Ajattelin tekijän olevan merkillinen mies, joka käyttää kiehtovaa kieltä, joka elollistaa oliot, asiat ja esineet vahvoilla verbeillä, joilla kuvataan ruumiillisia toimintoja. Asko Sahlbergin kieli on kuin jauhettua purukumia, joka lojuu tihentyneessä päivässä huohottavasti huokaillen tarttuen latteassa valossa kuljeskelevan haahuilijan jalkapohjaan ja venyy vastustamattomasti.
Ruotsiin muutettua vuosituhannen alkupuolella kohtasinkin suomalaisen nykykirjallisuuden göteborgilaisen kielikuninkaan eskilstunalaisen tuttavapariskunnan luona kirjailijan yleisötapahtuman jatkoilla.
Rehellisesti sanottuna monenlaista persoonallisuutta on tullut tavattua, mutta Asko Sahlberg vie kyllä omalaatuisuudellaan voiton. Miehestä kerrostuu kuoria, joita vasta paremmin tutustuessa pääsee näkemään. Vaelteleva elämä, lukeneisuus ja maastamuutto ovat muokanneet miehestä vankan yksilöiden itsemääräämisoikeuden puolustajan, joka kiivastuu ihmisistä, jotka kuvittelevat tietävänsä paremmin miten muiden tulisi elää. Entinen siltojen polttelija on ymmärtänyt elämisen olemuksen ja puurtaa nöyryydessä omaa messiaanista tehtäväänsä kirjoittamalla luetusta ja koetusta imemästään mielikuvituksen myllyssä mahtavia maalauksellisia teoksia.
Olen vakuuttunut, että kun meistä muista maalliset murheet ovat jättäneet jo kauan sitten, Askon kirjat kuluvat yhä sukupolvien käsissä muistona ajastamme ylittäen ajan armottomasti leventyvän kuilun keveästi. Hänestä huokuu poikkeusyksilö, jolla on kyky kirjoittaa käsittämättömän kauniisti. Jos pitää spekuloida kirjallisuuden nobeleista, niin hän kyllä kiilaa suomalaisehdokkaista kärkeen jättäen monet muut varjoonsa - mutta sen aika ei ole vielä, sitä suurta sopii varmaan uneksia hänelle noin neljännesvuosisadan päähän. En yllättyisi, jos se silloin hänelle napsahtaisi.
Sittemmin tiet ovat kohdanneet Asko Sahlbergin kanssa useimmiten tukholmalaisissa, göteborgilaisissa tai eskiltunalaisissa baareissa - ja kirjoittajakursseilla. Hän on jaksanut kannustaa ja kritisoida omia kaunokirjallisia pyrintöjäni uutterasti - toivottavasti se touhu tuottaa joskus suurempiakin lukijamassoja liikuttelevia tuloksia, ja jos niin käy, on hänen vaikutuksensa tuotantooni ollut merkittävä, se on myönnettävä. Hän on harvoja ruotsinsuomalaisia, joiden kanssa tunnuin olevan suunnilleen samalla aaltopituudella. Johtuneeko siitä, että ajauduimme Ruotsiin melkein samoihin aikoihin, Asko joitakin vuosia aikaisemmin. En tiedä. Toisten kanssa kun kuilua useimmiten oli vuosikymmeniä, joten se Suomi mistä olimme peräisin oli toisenlainen.
Asko Sahlbergin tuotannon viimeisin jalokivi on Siunaus, joka jatkaa hänen kielellistä kokeiluaan ja vie lukijansa tabuun. Kirja alkaa toimistotyöläisestä, jolla on kiellettyjä haluja. Gustav on eristäytynyt huomaamattomaksi konttorissa, hän haahuilee länsisuomalaiselta vaikuttavassa rannikkokaupungissa tuijottamassa Häntä. Gustav on naimisissa Ellan kanssa, hänellä on ystävänä/naapurina krematorionhoitaja Tanner. Alkoholilla läträtään, filosofisia heittoja sivalletaan ja huumorilla tökitään. Gustavin halu ahdistaa painajaismaisesti. Kuristava halu kietoo pakkomielteisesti. Viittauksilla ilmenee kyseessä olevan pedofilia. Hän ei ole koskaan syyllistynyt muuhun kuin lapsipornon katseluun, halu painostaa häntä Tekoon. Avioliitto on murrosvaiheessa, Ella haluaa omaa aikaa ja matkustaa Islantiin. Gustav lähtee Tunisiaan.
Kirja jakautuu kolmeen osaan. Ensimmäisessä ollaan suunnilleen tässä hetkessä, omassa ajassamme. Tunisiassa alkuun kuin nykyisyydessä, mutta kuin huomaamatta liu´utaan levottomaan itsenäistymiseen. Aika naamioidaan repliikkeihin. Kolmannessa osassa ollaan kotikaupungissa, josta miehet ovat matkaamassa linnoitustöihin Kannakselle. Aika laukkaa taaksepäin, pian sisällissodan surulliset sauhut täyttävät sivut. Hallittu kokonaisuus ikään kuin pirstoutuu Gustavin mielen järkkyessä ja hänen ajautuessa Tekoon, joka viime hetkillä keskeytyy. Gustav pakenee kaupungista ja surmaa itsensä suuren puun juurella kesken lauseen.
Rakenteellinen ratkaisu on erikoinen, mutta toimii. Aikatasojen sekoitusta voidaan tulkita sekä mielenhäiriöllä että sillä että gustaveja on ollut joukossamme aina kuten muitakin pinttyneitä rooleja ja taipumuksia ihmisyhteisöissä.
Kirjallaan Asko Sahlberg jättää lukijansa vaikean kysymyksen eteen: voiko kaikkia yksilöiden haluja ja taipumuksia suvaita ja ymmärtää? Miten paljon voimme puuttua toisten elämään, josta tunnemme yleensä vain hädin tuskin pieniä välähdyksiä ja osasia? Kaikilla meistä on salaisuutemme ja paheemme - joillakin sellaiset, jotka lähes yksimielisesti tuomitaan kaikissa kulttuureissa. Voiko heitä ylipäätään yrittää ymmärtää? Vai pitäisikö sitä edes tehdä ollenkaan?
Pimeän ääni oli tainnuttava teos, jota luin kuin huumattuna. Ajattelin tekijän olevan merkillinen mies, joka käyttää kiehtovaa kieltä, joka elollistaa oliot, asiat ja esineet vahvoilla verbeillä, joilla kuvataan ruumiillisia toimintoja. Asko Sahlbergin kieli on kuin jauhettua purukumia, joka lojuu tihentyneessä päivässä huohottavasti huokaillen tarttuen latteassa valossa kuljeskelevan haahuilijan jalkapohjaan ja venyy vastustamattomasti.
Ruotsiin muutettua vuosituhannen alkupuolella kohtasinkin suomalaisen nykykirjallisuuden göteborgilaisen kielikuninkaan eskilstunalaisen tuttavapariskunnan luona kirjailijan yleisötapahtuman jatkoilla.
Rehellisesti sanottuna monenlaista persoonallisuutta on tullut tavattua, mutta Asko Sahlberg vie kyllä omalaatuisuudellaan voiton. Miehestä kerrostuu kuoria, joita vasta paremmin tutustuessa pääsee näkemään. Vaelteleva elämä, lukeneisuus ja maastamuutto ovat muokanneet miehestä vankan yksilöiden itsemääräämisoikeuden puolustajan, joka kiivastuu ihmisistä, jotka kuvittelevat tietävänsä paremmin miten muiden tulisi elää. Entinen siltojen polttelija on ymmärtänyt elämisen olemuksen ja puurtaa nöyryydessä omaa messiaanista tehtäväänsä kirjoittamalla luetusta ja koetusta imemästään mielikuvituksen myllyssä mahtavia maalauksellisia teoksia.
Olen vakuuttunut, että kun meistä muista maalliset murheet ovat jättäneet jo kauan sitten, Askon kirjat kuluvat yhä sukupolvien käsissä muistona ajastamme ylittäen ajan armottomasti leventyvän kuilun keveästi. Hänestä huokuu poikkeusyksilö, jolla on kyky kirjoittaa käsittämättömän kauniisti. Jos pitää spekuloida kirjallisuuden nobeleista, niin hän kyllä kiilaa suomalaisehdokkaista kärkeen jättäen monet muut varjoonsa - mutta sen aika ei ole vielä, sitä suurta sopii varmaan uneksia hänelle noin neljännesvuosisadan päähän. En yllättyisi, jos se silloin hänelle napsahtaisi.
Sittemmin tiet ovat kohdanneet Asko Sahlbergin kanssa useimmiten tukholmalaisissa, göteborgilaisissa tai eskiltunalaisissa baareissa - ja kirjoittajakursseilla. Hän on jaksanut kannustaa ja kritisoida omia kaunokirjallisia pyrintöjäni uutterasti - toivottavasti se touhu tuottaa joskus suurempiakin lukijamassoja liikuttelevia tuloksia, ja jos niin käy, on hänen vaikutuksensa tuotantooni ollut merkittävä, se on myönnettävä. Hän on harvoja ruotsinsuomalaisia, joiden kanssa tunnuin olevan suunnilleen samalla aaltopituudella. Johtuneeko siitä, että ajauduimme Ruotsiin melkein samoihin aikoihin, Asko joitakin vuosia aikaisemmin. En tiedä. Toisten kanssa kun kuilua useimmiten oli vuosikymmeniä, joten se Suomi mistä olimme peräisin oli toisenlainen.
Asko Sahlbergin tuotannon viimeisin jalokivi on Siunaus, joka jatkaa hänen kielellistä kokeiluaan ja vie lukijansa tabuun. Kirja alkaa toimistotyöläisestä, jolla on kiellettyjä haluja. Gustav on eristäytynyt huomaamattomaksi konttorissa, hän haahuilee länsisuomalaiselta vaikuttavassa rannikkokaupungissa tuijottamassa Häntä. Gustav on naimisissa Ellan kanssa, hänellä on ystävänä/naapurina krematorionhoitaja Tanner. Alkoholilla läträtään, filosofisia heittoja sivalletaan ja huumorilla tökitään. Gustavin halu ahdistaa painajaismaisesti. Kuristava halu kietoo pakkomielteisesti. Viittauksilla ilmenee kyseessä olevan pedofilia. Hän ei ole koskaan syyllistynyt muuhun kuin lapsipornon katseluun, halu painostaa häntä Tekoon. Avioliitto on murrosvaiheessa, Ella haluaa omaa aikaa ja matkustaa Islantiin. Gustav lähtee Tunisiaan.
Kirja jakautuu kolmeen osaan. Ensimmäisessä ollaan suunnilleen tässä hetkessä, omassa ajassamme. Tunisiassa alkuun kuin nykyisyydessä, mutta kuin huomaamatta liu´utaan levottomaan itsenäistymiseen. Aika naamioidaan repliikkeihin. Kolmannessa osassa ollaan kotikaupungissa, josta miehet ovat matkaamassa linnoitustöihin Kannakselle. Aika laukkaa taaksepäin, pian sisällissodan surulliset sauhut täyttävät sivut. Hallittu kokonaisuus ikään kuin pirstoutuu Gustavin mielen järkkyessä ja hänen ajautuessa Tekoon, joka viime hetkillä keskeytyy. Gustav pakenee kaupungista ja surmaa itsensä suuren puun juurella kesken lauseen.
Rakenteellinen ratkaisu on erikoinen, mutta toimii. Aikatasojen sekoitusta voidaan tulkita sekä mielenhäiriöllä että sillä että gustaveja on ollut joukossamme aina kuten muitakin pinttyneitä rooleja ja taipumuksia ihmisyhteisöissä.
Kirjallaan Asko Sahlberg jättää lukijansa vaikean kysymyksen eteen: voiko kaikkia yksilöiden haluja ja taipumuksia suvaita ja ymmärtää? Miten paljon voimme puuttua toisten elämään, josta tunnemme yleensä vain hädin tuskin pieniä välähdyksiä ja osasia? Kaikilla meistä on salaisuutemme ja paheemme - joillakin sellaiset, jotka lähes yksimielisesti tuomitaan kaikissa kulttuureissa. Voiko heitä ylipäätään yrittää ymmärtää? Vai pitäisikö sitä edes tehdä ollenkaan?
lauantai 16. elokuuta 2008
Jorma Palo: Kun vallanpitäjät vilustuvat
Jorma Palo: Kun vallanpitäjät vilustuvat. WSOY 2001. 248 s.
Jos haluaa säilyttää illuusionsa siitä, että meitä johtavat kansakuntien parhaimmistot, kannattaa jättää Jorma Palon Kun vallanpitäjät vilustuvat väliin. Siinä kerrotaan kuinka seniilit sedät ja hullut huru-ukot ovat päättäneet kansakuntien kohtaloista. Tuhoisasti.
Itse satuin syntymään Kekkos-Suomeen. Ja pieni olin vielä silloinkin kun Kekkonen kuoli. Hatarat niistä ajoista kumpuavat muistot kuitenkin kielivät järkytyksestä, jota supersedäksi luullun ukkelin kohtalo ihmisissä herätti. Kekkonen istui vallassa neljännesvuosisadan, osan siitä ajasta tosiasiassa toimintakyvyttömänä. Loppuvuosina lehdissä tarinoitiin saavutuksista, vaikka oikeasti oltiin kuolemankielissä eikä mies mahtanut ymmärtää aina missä mentiin. Esimerkiksi 1976 Kekkosta tapaamaan tulleen Ruotsin ulkoministerin kanssa sattui kiusallinen selkkaus. Kekkonen mollotti mitään sanomatta parikymmentä minuuttia eteensä.
Helsingin yliopiston neurologian emeritiusprofessori Jorma Palo aloittaa setvimisensä Kekkosesta. Sen jälkeen hän laventaa kirjansa laajemmaksi pohdinnaksi miksi vallasta ei osata luopua ajoissa, miksi mielenvikaiset pääsevät kansakuntien kaappien päälle ikävin seurauksin. Hän hakee tukea useilta tieteenalueilta, hyppii filosofiasta historiaan ja syventyy taas psykologiaan ja erityisesti neurologiaan. Väliin poimitaan näin jälkikäteen hauskoja anekdootteja, mutta tekojen kohteeksi joutuneiden kannalta todella kamalia juttuja.
Mao esimerkiksi vietti sairaalloista elämää ja aiheutti huomattavaa haittaa päähänpistoillaan maailman suurimmalle kansalle. Vahingot olivat valtavia. Ei voi kuin hämmentyneenä ihmetellä miten mies, joka saattoi viettää kuukausia sängyssään, joka ei pessyt itseään, joka pesi hampaansa teellä, joka rehenteli puhdistavansa peniksensä ainoastaan nuorten naisten sisällä (joita vanhukselle riitti, jotkut naisista ylpeilivät suurelta johtajalta saamallaan sukupuolitaudilla) yms. sai sellaisen suosion ja ylipäätään pysyi hulluna hallitsijana.
Vainoharhaisista johtajista puhuttaessa Stalin on tietenkin ykkönen. Stalinin käsittämättömistä julmuuksistakin Palo kirjoittaa. Mutta eipä demokraattistenkaan maiden päälliköt ole olleet sieltä fiksuimmasta päästä. Ranskassa oli täysin kajahtanut presidentti hetken 1920-luvun alussa, Jaltan kokoukseen Stalinin kanssa osallistuneet Yhdysvaltain ja Britannian pomot olivat niin heikossa hapessa, että yhden hullun oli helppo selättää kaksi seniiliä setää.
Hitleristäkin kirjassa paljastuu uusia pimeitä puolia. Palon sanoma tuntuu olevan, että johtajatkin ovat inhimillisiä, mutta koska heillä on vaikutusvaltaa enemmän, on heidän mielenhäiriöidensä seuraukset laajemmat ja katastrofaalisemmat kuin muun väestön toilailut. Toki valtaanhaluavien joukossa on kahjoja ilmeisesti enemmän, mutta esimerkiksi vähemmän kuin kirjailijoiden parissa, joiden uhka sairastua mielenterveydellisiin häiriöihin on 35-kertainen väestöön keskimäärin verrattuna.
Pitkälle meneviä päätelmiä ei Palo lähde vetämään miksi sairas johtaja säilyttää tuolinsa, mutta hän arvailee niin monen hyötyvän vaikutusvaltaisesta vihanneksesta lähipiirissä, että torpedointi tukahtuu eliitin ahneuteen.
Teos pistää pohtimaan kriittisen äänestämisen tärkeyttä. Näin kunnallisvaalien alla kaikille yhteiskunnallisista asioista kiinnostuneille varmasti mielenkiintoista luettavaa - sekä poliittisille pyrkyreille että meille heitä äänestäville.
Jos haluaa säilyttää illuusionsa siitä, että meitä johtavat kansakuntien parhaimmistot, kannattaa jättää Jorma Palon Kun vallanpitäjät vilustuvat väliin. Siinä kerrotaan kuinka seniilit sedät ja hullut huru-ukot ovat päättäneet kansakuntien kohtaloista. Tuhoisasti.
Itse satuin syntymään Kekkos-Suomeen. Ja pieni olin vielä silloinkin kun Kekkonen kuoli. Hatarat niistä ajoista kumpuavat muistot kuitenkin kielivät järkytyksestä, jota supersedäksi luullun ukkelin kohtalo ihmisissä herätti. Kekkonen istui vallassa neljännesvuosisadan, osan siitä ajasta tosiasiassa toimintakyvyttömänä. Loppuvuosina lehdissä tarinoitiin saavutuksista, vaikka oikeasti oltiin kuolemankielissä eikä mies mahtanut ymmärtää aina missä mentiin. Esimerkiksi 1976 Kekkosta tapaamaan tulleen Ruotsin ulkoministerin kanssa sattui kiusallinen selkkaus. Kekkonen mollotti mitään sanomatta parikymmentä minuuttia eteensä.
Helsingin yliopiston neurologian emeritiusprofessori Jorma Palo aloittaa setvimisensä Kekkosesta. Sen jälkeen hän laventaa kirjansa laajemmaksi pohdinnaksi miksi vallasta ei osata luopua ajoissa, miksi mielenvikaiset pääsevät kansakuntien kaappien päälle ikävin seurauksin. Hän hakee tukea useilta tieteenalueilta, hyppii filosofiasta historiaan ja syventyy taas psykologiaan ja erityisesti neurologiaan. Väliin poimitaan näin jälkikäteen hauskoja anekdootteja, mutta tekojen kohteeksi joutuneiden kannalta todella kamalia juttuja.
Mao esimerkiksi vietti sairaalloista elämää ja aiheutti huomattavaa haittaa päähänpistoillaan maailman suurimmalle kansalle. Vahingot olivat valtavia. Ei voi kuin hämmentyneenä ihmetellä miten mies, joka saattoi viettää kuukausia sängyssään, joka ei pessyt itseään, joka pesi hampaansa teellä, joka rehenteli puhdistavansa peniksensä ainoastaan nuorten naisten sisällä (joita vanhukselle riitti, jotkut naisista ylpeilivät suurelta johtajalta saamallaan sukupuolitaudilla) yms. sai sellaisen suosion ja ylipäätään pysyi hulluna hallitsijana.
Vainoharhaisista johtajista puhuttaessa Stalin on tietenkin ykkönen. Stalinin käsittämättömistä julmuuksistakin Palo kirjoittaa. Mutta eipä demokraattistenkaan maiden päälliköt ole olleet sieltä fiksuimmasta päästä. Ranskassa oli täysin kajahtanut presidentti hetken 1920-luvun alussa, Jaltan kokoukseen Stalinin kanssa osallistuneet Yhdysvaltain ja Britannian pomot olivat niin heikossa hapessa, että yhden hullun oli helppo selättää kaksi seniiliä setää.
Hitleristäkin kirjassa paljastuu uusia pimeitä puolia. Palon sanoma tuntuu olevan, että johtajatkin ovat inhimillisiä, mutta koska heillä on vaikutusvaltaa enemmän, on heidän mielenhäiriöidensä seuraukset laajemmat ja katastrofaalisemmat kuin muun väestön toilailut. Toki valtaanhaluavien joukossa on kahjoja ilmeisesti enemmän, mutta esimerkiksi vähemmän kuin kirjailijoiden parissa, joiden uhka sairastua mielenterveydellisiin häiriöihin on 35-kertainen väestöön keskimäärin verrattuna.
Pitkälle meneviä päätelmiä ei Palo lähde vetämään miksi sairas johtaja säilyttää tuolinsa, mutta hän arvailee niin monen hyötyvän vaikutusvaltaisesta vihanneksesta lähipiirissä, että torpedointi tukahtuu eliitin ahneuteen.
Teos pistää pohtimaan kriittisen äänestämisen tärkeyttä. Näin kunnallisvaalien alla kaikille yhteiskunnallisista asioista kiinnostuneille varmasti mielenkiintoista luettavaa - sekä poliittisille pyrkyreille että meille heitä äänestäville.
Jani Saxell: Ensilumi ja muita novelleja
Jani Saxell: Ensilumi ja muita novelleja. WSOY 2002. 190 s.
Tutustuin Jani Saxelliin bussissa matkalla Tampereelle 1999 EU-huippukokouksen vastatapahtumiin. Hän sattui istumaan vieressä ja kumpikin avustimme tuolloin samaa vasemmistolehteä, jota myöhemmin yöllä kaupittelimme umpikännissä kilvan tapahtumien klubilla. Sittemmin valtasimme yhdessä pankin pääkonttoria, reissasimme mielenosoituksissa Euroopassa. Jo tuolloin hänen kirjoituksistaan aisti tulevan kirjailijan, joka monipuolisista riennoistaan rauhoittuessaan saisi aikaiseksi tukevia teoksia, jotka olisivat ryyditetty purevalla yhteiskuntakritiikillä.
Jani Saxell tulikin julkisuuteen kohinalla. Esikoisnovellikokoelmaa kehuttiin kovasti. Eikä hän kolmen kirjan jälkeen ole ollut pettymys. Vain se tuleva todella painava teos vielä uupuu. Jani Saxellilta näiden näyttöjen jälkeen ei kai voi vaatia muuta?
Esikoinen Ensilumi ja muita novelleja -kokoelma osoittaa tekijänsä taidot, jotka ovat sukupolvensa kärkeä. Hänellä on sanailun työkalut hallussaan.
Novellikokoelmassa riipaistaan jo romaanin mielenmaisemaa ja hahmotellaan roolihenkilöitä. Melankolisissa novelleissa inhorealismi kimaltelee kuin pois heitetty tupakka-askin muovikäärö sateen jälkeen lähiöostarin metsikössä auringonpaisteessa. Synkistely valuu paikoin yli äyräidensä, mutta liioittelu vahvistaa kaunokirjallista puolta kurjuuden kuvauksissa tehokkaasti. Jani Saxell osaa kietoa lukijansa taitavasti, lukijaa tökitään kirjallisilla viittauksilla, jotka rehottavat kivasti upotettuina karikkoina vuolaissa tekstivirroissa. Miljöö on monille suomalaisille tuttua. Pääkaupunkiseudun lähiöiden lisäksi liikutaan Yhdysvalloissa ja Virossa.
Kulttuurinen konteksti on ristiriitainen, Jani Saxell ammentaa globaaleista hybridikulttuureista, poimii annoksia viihteen maailmasta. Keskiössä on ihmisten eksyneisyys juuristaan ja omasta itsestään valtavalla voimalla muuttuvassa maailmassa, joka ei kunnioita heikoimpiaan. Maailmassa, jossa eliitit ovat kadottaneet kosketuksensa kansaan, jota hallitsevat. Jotkut tarinat tuovat mieleen Mika Waltarin laajan tuotannon osat, joissa mestarikirjailija koskettelee rikollisia ja muita yhteiskuntien laitamilla olevia.
Kiehtovaa Jani Saxellin kirjoissa - kuten myös tässä esikoisessa - on hänen liikkumisensa sujuvasti useilla tasoilla ja sosiaalisissa ympäristöissä. Älyllisesti rikastetut tekstit liikkuvat kepeästi kehnosti koulutettujen syrjäytyneiden todellisuudessa sitoen yksittäisiä ihmiskohtaloita laajempiin kehyksiin ja syvyyksiin. Ei voi kuin huokailla ihastuksesta!
Tutustuin Jani Saxelliin bussissa matkalla Tampereelle 1999 EU-huippukokouksen vastatapahtumiin. Hän sattui istumaan vieressä ja kumpikin avustimme tuolloin samaa vasemmistolehteä, jota myöhemmin yöllä kaupittelimme umpikännissä kilvan tapahtumien klubilla. Sittemmin valtasimme yhdessä pankin pääkonttoria, reissasimme mielenosoituksissa Euroopassa. Jo tuolloin hänen kirjoituksistaan aisti tulevan kirjailijan, joka monipuolisista riennoistaan rauhoittuessaan saisi aikaiseksi tukevia teoksia, jotka olisivat ryyditetty purevalla yhteiskuntakritiikillä.
Jani Saxell tulikin julkisuuteen kohinalla. Esikoisnovellikokoelmaa kehuttiin kovasti. Eikä hän kolmen kirjan jälkeen ole ollut pettymys. Vain se tuleva todella painava teos vielä uupuu. Jani Saxellilta näiden näyttöjen jälkeen ei kai voi vaatia muuta?
Esikoinen Ensilumi ja muita novelleja -kokoelma osoittaa tekijänsä taidot, jotka ovat sukupolvensa kärkeä. Hänellä on sanailun työkalut hallussaan.
Novellikokoelmassa riipaistaan jo romaanin mielenmaisemaa ja hahmotellaan roolihenkilöitä. Melankolisissa novelleissa inhorealismi kimaltelee kuin pois heitetty tupakka-askin muovikäärö sateen jälkeen lähiöostarin metsikössä auringonpaisteessa. Synkistely valuu paikoin yli äyräidensä, mutta liioittelu vahvistaa kaunokirjallista puolta kurjuuden kuvauksissa tehokkaasti. Jani Saxell osaa kietoa lukijansa taitavasti, lukijaa tökitään kirjallisilla viittauksilla, jotka rehottavat kivasti upotettuina karikkoina vuolaissa tekstivirroissa. Miljöö on monille suomalaisille tuttua. Pääkaupunkiseudun lähiöiden lisäksi liikutaan Yhdysvalloissa ja Virossa.
Kulttuurinen konteksti on ristiriitainen, Jani Saxell ammentaa globaaleista hybridikulttuureista, poimii annoksia viihteen maailmasta. Keskiössä on ihmisten eksyneisyys juuristaan ja omasta itsestään valtavalla voimalla muuttuvassa maailmassa, joka ei kunnioita heikoimpiaan. Maailmassa, jossa eliitit ovat kadottaneet kosketuksensa kansaan, jota hallitsevat. Jotkut tarinat tuovat mieleen Mika Waltarin laajan tuotannon osat, joissa mestarikirjailija koskettelee rikollisia ja muita yhteiskuntien laitamilla olevia.
Kiehtovaa Jani Saxellin kirjoissa - kuten myös tässä esikoisessa - on hänen liikkumisensa sujuvasti useilla tasoilla ja sosiaalisissa ympäristöissä. Älyllisesti rikastetut tekstit liikkuvat kepeästi kehnosti koulutettujen syrjäytyneiden todellisuudessa sitoen yksittäisiä ihmiskohtaloita laajempiin kehyksiin ja syvyyksiin. Ei voi kuin huokailla ihastuksesta!
sunnuntai 10. elokuuta 2008
Jevgeni Popov: Mestari Kaaos
Jevgeni Popov: Mestari Kaaos. Taifuuni 2003. 263 s.
Jevgeni Popovin Mestari Kaaos on lievästi todettuna outo teos.
Tyylisuuntien tilkkutäkki on siroteltu sivuille kuin sattumalta. Mitään selkeää juonta ei ole, Arvi Pertun Lesoselta haiskahtava seksuaalissävytteinen ja juopotteluun taipuvainen kirjailija Bezobrazov muistelee menneitä. Myönteisiä muistoja on Suomesta ja Helsingistä, hän oleskelee Gotlannissa Ruotsissa ja vertailee eroja kaipaamaansa kotimaahan. Tajunnanvirta tunkee todellisuutta ja kuviteltua pursuavaksi massaksi, joka rytmityksen tihentyessä huohottavaksi on pelkkiä lehtiotsikoita, jotka sisältävät viittauksia tuhansiin tapahtumiin.
Kriittinen Popov kieltämättä on. Suomen ja Venäjän moni-ilmeistä historiaa runnotaan suomalaismielisesti, venäläisiä versioita kyseenalaistetaan. Kommunismin rikokset ihmisyyttä vastaan tuodaan röyhkeästi mahdollisimman vastenmielisesti lukijan eteen. Esimerkiksi käytettyjä kidutuskeinoja kuvataan yksityiskohtaisesti, niin että puistattaa.
Venäjän absurdius on kirjassa keskeinen teema. Puheissa julistetaan rauhaa, tasa-arvoa ja ystävyyttä, samaan aikaan kun militaristinen mörkö musertaa kaiken toivon käsillään suun vielä toitottaessa toisenlaista totuutta. Venäjä on kumma maa, sen johto yleensä sitäkin kummallisempi.
Esimerkiksi Venäjän ulkoasiainministeriön tiedotteet kaunokirjallisuudessaan ovat verrattomia. Niiden värikäs kulmikas kieli on parodiaa parhaimmillaan - elleivät ne olisivat edustamassa yhden maailman suurvalloista virallista kantaa.
"Venäjän ulkoasiainministeriön julkilausuma
Etelä-Ossetian tilanteesta
8.8.2008
Elokuun 8. päivän vastaisena yönä, kirjaimellisesti muutaman tunnin päästä siitä, kun oli sovittu Etelä-Ossetian konfliktin uuden kierteen selvittämiseen tähtäävien neuvottelujen järjestämisestä, georgialaiset sotajoukot toteuttivat salakavalan ja massiivisen hyökkäyksen Tskhinvaliin. Georgian valtionjohto sovelsi voimankäyttöön perustuvaa skenaariota huolimatta kaikista diplomaattisista ponnisteluista, joihin oli ryhdytty Moskovan, Tbilisin, Tskhinvalin, Washingtonin ja muiden kiinnostuneiden pääkaupunkien välisissä kosketuksissa.
Sen seurauksena luottamus Georgian johtoon neuvotteluprosessin ja yleisestikin YK:n peruskirjan periaatteita vastaavan kansainvälisen kanssakäymisen vastuullisena osapuolena on kokonaan menetetty. On tullut täysin selväksi, miksi Tbilisi on pitkän ajanjakson kuluessa erilaisiin tekosyihin vedoten itsepäisesti välttänyt solmimasta juridisesti sitovia sopimuksia Etelä-Ossetian ja Abhasian kanssa voiman käytöstä pitäytymisestä.
Tällä hetkellä ei ole vielä myöhäistä ehkäistä massiivista verenvuodatusta ja uusia uhreja mm. siviiliväestön keskuudessa. Olemme myös erittäin huolestuneita venäläisten rauhanturvaajien kohtalosta.
Georgian johdon pitää tulla järkiinsä ja palata sivistyneiden ratkaisukeinojen pariin poliittisen selvittelyn vaikeiden kysymysten ratkomiseksi. Odotamme myös, että ulkomaiset yhteistyökumppanimme ja yleensäkin kansainvälinen yhteisö eivät käyttäytyisi välinpitämättömästi tänä vaikeana hetkenä, jolloin vaakalaudalla ovat satojen tuhansien alueen asukkaiden kohtalot. On lopetettava yhteisvoimin väkivalta, josta on vaarassa koitua mitä vakavimpia seurauksia alueelliselle ja kansainväliselle turvallisuudelle.
Venäjän Federaatio jatkaa ponnisteluja pyrkien uuden vedenvuodatuksen ehkäisemiseen sekä Etelä-Ossetian tilanteen palauttamiseen rauhanomaiseen uomaan."
Kun samanaikaisesti tällaisten tiedotteiden ohessa lukee Popovia, ei tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. Tänään Georgia, kohta Ukraina, sitten Baltia. Neuvostoliiton rajojen palautus on alkanut. Ikuisen rauhan ja ihmisoikeuksien nimissä tietysti. Sotaa ei käy kukaan. Kaikki "pakottavat" toisiaan selkkauksissa rauhaan siviiliväestön puolustamiseksi. Uskokoon ken tahtoo.
Tietysti tälläkin sodalla on röpelöiset juuret, ja georgialaisten taktinen typeryys oli pelkästään leimahduttajana. Silti venäläisten joukkojen keskitykset ja härnäykset pitkin vuotta sekä selittämättömät pommi-iskut viittasivat tulenarkaan konfliktiin, joka oli räjähtämässä käsiin venäläisten aloitteesta. Venäjä haki vain tekosyytä valloitusretkeen, pahoin pelkään.
Kaikkein mielipuolisemman skenaarion mukaan kun, joka on tulkittavissa Venäjän strategiasta 2020 sekä Venäjän asevoimien doktriinista, tällaista imperialismia oli ennustettavissa. Pullistuva Venäjä hakee menneiden imperiumiensa rajoja takaisin ja täyttää tyhjiöitä iskien heikkoihin kohtiin. Akuuteimmassa vaarassa on lähivuosina ilmeisesti ainakin Ukraina, joka luultavasti revitään lietsotun konfliktin varjolla vähintään kahtia sekä Baltian maat, joita kohtaan taktiikkaa on kokeiltu jo ja valmisteltu maaperää tulevalle "rauhanturvaoperaatiolle" tilaisuuden tullen 2010 -luvun puolivälissä.
Suoranaista uhkaa ei Suomeen ole, mutta Suomi sentään valmistautuu: syksyllä järjestetään esimerkiksi Euroopan suurin sotaharjoitus Uudellamaalla ja Itä-Suomessa. Eikä varmaan tarvitse paljoa miettiä miksi Suomessa on eniten tykkejä läntisessä Euroopassa Saksan jälkeen (saksalaisilla niitä on 25 enemmän) ja yhdet Euroopan suurimmat maavoimat... toivottavasti niitä ei tarvinne tositilanteessa asettaa koetukselle. Kuvat Georgiasta näyttävät hirvittävät sodankasvot, jotka repivät huonosti parantuvia haavoja kaikille. Valloilleen päästettyä sotaa on hankala pysäyttää.
Onneksi tulevaisuus muodostuu niin monista tekijöistä, ettei sitä pysty kunnolla ennustamaan. Venäjäkin voi vielä vaihtaa pelottavaa suuntaansa eikä prosessien vyörymisestä saa selkoa. Vaurastunut keskiluokka ei tahdo köyhtyä ja olla hylkiövaltion kansalaisia - toivottavasti. Tämän positiivisen puolen kanssa olen itsekin käytännössä päivittäin kosketuksissa. Pietarin keskiluokka työllistää tarpeillaan minutkin. Keskiluokka voi olla Venäjällä toiveikkaasti ajateltuna maata vakauttava ja kiinteyttävä voima. Pahimmillaan voimme nähdä vielä monta pientä Venäjää, kuten Popov kirjassaan ennustaa. Venäjän yllä on sekä myrsky että poutapilviä. Venäjälle soisi vakaan vaurauden vuosisadan ilman verenvuodatuksia ja vallanhimoisia diktaattoreja, joiden naapurissa ei ole mukava majailla.
Jevgeni Popovin Mestari Kaaos on lievästi todettuna outo teos.
Tyylisuuntien tilkkutäkki on siroteltu sivuille kuin sattumalta. Mitään selkeää juonta ei ole, Arvi Pertun Lesoselta haiskahtava seksuaalissävytteinen ja juopotteluun taipuvainen kirjailija Bezobrazov muistelee menneitä. Myönteisiä muistoja on Suomesta ja Helsingistä, hän oleskelee Gotlannissa Ruotsissa ja vertailee eroja kaipaamaansa kotimaahan. Tajunnanvirta tunkee todellisuutta ja kuviteltua pursuavaksi massaksi, joka rytmityksen tihentyessä huohottavaksi on pelkkiä lehtiotsikoita, jotka sisältävät viittauksia tuhansiin tapahtumiin.
Kriittinen Popov kieltämättä on. Suomen ja Venäjän moni-ilmeistä historiaa runnotaan suomalaismielisesti, venäläisiä versioita kyseenalaistetaan. Kommunismin rikokset ihmisyyttä vastaan tuodaan röyhkeästi mahdollisimman vastenmielisesti lukijan eteen. Esimerkiksi käytettyjä kidutuskeinoja kuvataan yksityiskohtaisesti, niin että puistattaa.
Venäjän absurdius on kirjassa keskeinen teema. Puheissa julistetaan rauhaa, tasa-arvoa ja ystävyyttä, samaan aikaan kun militaristinen mörkö musertaa kaiken toivon käsillään suun vielä toitottaessa toisenlaista totuutta. Venäjä on kumma maa, sen johto yleensä sitäkin kummallisempi.
Esimerkiksi Venäjän ulkoasiainministeriön tiedotteet kaunokirjallisuudessaan ovat verrattomia. Niiden värikäs kulmikas kieli on parodiaa parhaimmillaan - elleivät ne olisivat edustamassa yhden maailman suurvalloista virallista kantaa.
"Venäjän ulkoasiainministeriön julkilausuma
Etelä-Ossetian tilanteesta
8.8.2008
Elokuun 8. päivän vastaisena yönä, kirjaimellisesti muutaman tunnin päästä siitä, kun oli sovittu Etelä-Ossetian konfliktin uuden kierteen selvittämiseen tähtäävien neuvottelujen järjestämisestä, georgialaiset sotajoukot toteuttivat salakavalan ja massiivisen hyökkäyksen Tskhinvaliin. Georgian valtionjohto sovelsi voimankäyttöön perustuvaa skenaariota huolimatta kaikista diplomaattisista ponnisteluista, joihin oli ryhdytty Moskovan, Tbilisin, Tskhinvalin, Washingtonin ja muiden kiinnostuneiden pääkaupunkien välisissä kosketuksissa.
Sen seurauksena luottamus Georgian johtoon neuvotteluprosessin ja yleisestikin YK:n peruskirjan periaatteita vastaavan kansainvälisen kanssakäymisen vastuullisena osapuolena on kokonaan menetetty. On tullut täysin selväksi, miksi Tbilisi on pitkän ajanjakson kuluessa erilaisiin tekosyihin vedoten itsepäisesti välttänyt solmimasta juridisesti sitovia sopimuksia Etelä-Ossetian ja Abhasian kanssa voiman käytöstä pitäytymisestä.
Tällä hetkellä ei ole vielä myöhäistä ehkäistä massiivista verenvuodatusta ja uusia uhreja mm. siviiliväestön keskuudessa. Olemme myös erittäin huolestuneita venäläisten rauhanturvaajien kohtalosta.
Georgian johdon pitää tulla järkiinsä ja palata sivistyneiden ratkaisukeinojen pariin poliittisen selvittelyn vaikeiden kysymysten ratkomiseksi. Odotamme myös, että ulkomaiset yhteistyökumppanimme ja yleensäkin kansainvälinen yhteisö eivät käyttäytyisi välinpitämättömästi tänä vaikeana hetkenä, jolloin vaakalaudalla ovat satojen tuhansien alueen asukkaiden kohtalot. On lopetettava yhteisvoimin väkivalta, josta on vaarassa koitua mitä vakavimpia seurauksia alueelliselle ja kansainväliselle turvallisuudelle.
Venäjän Federaatio jatkaa ponnisteluja pyrkien uuden vedenvuodatuksen ehkäisemiseen sekä Etelä-Ossetian tilanteen palauttamiseen rauhanomaiseen uomaan."
Kun samanaikaisesti tällaisten tiedotteiden ohessa lukee Popovia, ei tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. Tänään Georgia, kohta Ukraina, sitten Baltia. Neuvostoliiton rajojen palautus on alkanut. Ikuisen rauhan ja ihmisoikeuksien nimissä tietysti. Sotaa ei käy kukaan. Kaikki "pakottavat" toisiaan selkkauksissa rauhaan siviiliväestön puolustamiseksi. Uskokoon ken tahtoo.
Tietysti tälläkin sodalla on röpelöiset juuret, ja georgialaisten taktinen typeryys oli pelkästään leimahduttajana. Silti venäläisten joukkojen keskitykset ja härnäykset pitkin vuotta sekä selittämättömät pommi-iskut viittasivat tulenarkaan konfliktiin, joka oli räjähtämässä käsiin venäläisten aloitteesta. Venäjä haki vain tekosyytä valloitusretkeen, pahoin pelkään.
Kaikkein mielipuolisemman skenaarion mukaan kun, joka on tulkittavissa Venäjän strategiasta 2020 sekä Venäjän asevoimien doktriinista, tällaista imperialismia oli ennustettavissa. Pullistuva Venäjä hakee menneiden imperiumiensa rajoja takaisin ja täyttää tyhjiöitä iskien heikkoihin kohtiin. Akuuteimmassa vaarassa on lähivuosina ilmeisesti ainakin Ukraina, joka luultavasti revitään lietsotun konfliktin varjolla vähintään kahtia sekä Baltian maat, joita kohtaan taktiikkaa on kokeiltu jo ja valmisteltu maaperää tulevalle "rauhanturvaoperaatiolle" tilaisuuden tullen 2010 -luvun puolivälissä.
Suoranaista uhkaa ei Suomeen ole, mutta Suomi sentään valmistautuu: syksyllä järjestetään esimerkiksi Euroopan suurin sotaharjoitus Uudellamaalla ja Itä-Suomessa. Eikä varmaan tarvitse paljoa miettiä miksi Suomessa on eniten tykkejä läntisessä Euroopassa Saksan jälkeen (saksalaisilla niitä on 25 enemmän) ja yhdet Euroopan suurimmat maavoimat... toivottavasti niitä ei tarvinne tositilanteessa asettaa koetukselle. Kuvat Georgiasta näyttävät hirvittävät sodankasvot, jotka repivät huonosti parantuvia haavoja kaikille. Valloilleen päästettyä sotaa on hankala pysäyttää.
Onneksi tulevaisuus muodostuu niin monista tekijöistä, ettei sitä pysty kunnolla ennustamaan. Venäjäkin voi vielä vaihtaa pelottavaa suuntaansa eikä prosessien vyörymisestä saa selkoa. Vaurastunut keskiluokka ei tahdo köyhtyä ja olla hylkiövaltion kansalaisia - toivottavasti. Tämän positiivisen puolen kanssa olen itsekin käytännössä päivittäin kosketuksissa. Pietarin keskiluokka työllistää tarpeillaan minutkin. Keskiluokka voi olla Venäjällä toiveikkaasti ajateltuna maata vakauttava ja kiinteyttävä voima. Pahimmillaan voimme nähdä vielä monta pientä Venäjää, kuten Popov kirjassaan ennustaa. Venäjän yllä on sekä myrsky että poutapilviä. Venäjälle soisi vakaan vaurauden vuosisadan ilman verenvuodatuksia ja vallanhimoisia diktaattoreja, joiden naapurissa ei ole mukava majailla.
tiistai 5. elokuuta 2008
Kadonnutta aikaa etsimässä (6). Guermantesin tie 2
Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä (6). Guermantesin tie 2. Otava 2007. 384 s.
Vasta tätä osasta lukiessa ymmärsin Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan olevan todellakin yksi ja ainoa romaani, joka on pilkottu pelkästään teknisistä käytännön syistä ranskaksi seitsemään ja suomeksi kymmeneen palaseen. Kuudes osa Guermantesin tie 2 kun sellaisenaan on epäyhtenäinen ja repaleinen nivel, joka näyttäytyy ainoastaan kokonaisuudessa loogiselta.
Osanen alkaa dramaattisesti isoäidin kuolemalla. Lyhyt tunteikas ja kaunis kuvaus loppuu kuin leikaten kesken eikä siihen palata tässä osassa ollenkaan. Se roikkuu irtonaisena erillään muusta materiaalista. Toinen luku vohniikin muut sivut ja heti alkuun palaa Albertine kuvioihin. Mitään erityisempää jälkeä ei osanen jätä mieleen. Hyväntahtoisen huvittuneesti elämään suhtautuva kertoja pääsee Guermantesin herttuattaren läheisyyteen ja suosioon, kertojan rakkaus on sammunut, joten innostus ei ylly. Naisesta kuoritaan tavallinen naikkonen.
Paroni de Charlusista maalataan melodramaattisesti häiriintyneempää eikä hyvällä tahdollakaan voi väittää häntä normaaliksi. Samalla alustetaan jo seuraavaa osasta, jossa irstaileva paroni päästetään todella irti.
Tässä kuten edellisessäkin pääsevät kertojan miespuoliset sukulaiset enemmän esille. Äiti ja isoäiti ovat olleet vahvoja ja ovatkin keskiössä. Näissä selviää tihkuttaen tietoja isästäkin.
Mieleen jäi kenties kuitenkin parhaiten aatelistonimistä jauhetut osuudet, joihin Proust oli saanut puhallettua ilmaa. Niiden sekava ja typerä maailma puhkoo laarista pikkutarinoita, mutta aateluuden pakkomielteinen jankkaaminen uuvuttaa, valitettavasti siihen aiheeseen palataan jatkuvasti ilmeisesti kaikissa osissa - ainakin niin on tehty niissä jotka olen ehtinyt lukemaan.
Kertoja onnistuu kuitenkin kirjoittamaan kiihottavasti. Nälkä kasvaa syödessä ja tällä kertaa hotkin osasen muutamassa tunnissa. Jos vertaa seiskaan jolla aloitin luku-urakkani niin lukukokemus oli täysin erilainen. Enää ei takkua ja viittauksia vilisevään säkenöivän piiskaavaan kieleen on ehtinyt tottua. Samoin tietämystä on enemmän joten osaa asettaa tapahtumia kehyksiin ja viilailla niitä. Takkuavia tukoksia ei ajoittaisesta puutumisesta huolimatta ole. Ehkä lukisin seiskan Sodoman ja Gomorran nyt toisenlaisin silmin ja nauttisin enemmän, joten arviota on suhteutettava lukutaustaan.
Jos joku empii luku-urakan aloittamista, niin kehottaisin kyllä reilusti tarttumaan ykköseen ja lukemaan järjestyksessä. Sarjan osat eivät ole itsenäisiä, vaan se on kudelma, joka levittäytyy kaikkiin osiin. Pyörteet jäävät peittoon pomppaamalla ja tärvelee lukunautintoaan, kuten itse olen tehnyt. Yllätyksiä ei liiemmin minulle enää ole, koska olen kahlannut mielivaltaisesti keskiosan ja lopun. Hämäriä katvealueita on toki yhä; jäljellä ovat ykkönen, kakkonen, kolmonen, kasi ja ysi. Muita osia lukiessa on tunne pätkivästä muistista, koska kertoja koskettelee muistinsa sopukoista asioita, joista on maininnut aiemmissa osissa. Parempi olisi ollut tutustua järjestyksessä - kuten romaania muutenkin yleensä luetaan. Typerä minä.
Lukuisat alaviitteet avittavat paikallistamaan paljon. Ne helpottavat etenkin tällaisen sivistymättömän typeryksen etenemistä. Ilman niitä irtoaisi teoksesta huomattavasti vähemmän. Suomentaja on ylittänyt itsensä avuliaisuudellaan.
Jokohan osaisin ottaa ykkösen vai tarttuuko käsi vasten opetuksiani muihin osasiin sittenkin? Kohtahan se nähdään! Tätä romaania ei todellakaan voi jättää kesken. Se takertunut kasvaimen lailla pääkoppaani.
Vasta tätä osasta lukiessa ymmärsin Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan olevan todellakin yksi ja ainoa romaani, joka on pilkottu pelkästään teknisistä käytännön syistä ranskaksi seitsemään ja suomeksi kymmeneen palaseen. Kuudes osa Guermantesin tie 2 kun sellaisenaan on epäyhtenäinen ja repaleinen nivel, joka näyttäytyy ainoastaan kokonaisuudessa loogiselta.
Osanen alkaa dramaattisesti isoäidin kuolemalla. Lyhyt tunteikas ja kaunis kuvaus loppuu kuin leikaten kesken eikä siihen palata tässä osassa ollenkaan. Se roikkuu irtonaisena erillään muusta materiaalista. Toinen luku vohniikin muut sivut ja heti alkuun palaa Albertine kuvioihin. Mitään erityisempää jälkeä ei osanen jätä mieleen. Hyväntahtoisen huvittuneesti elämään suhtautuva kertoja pääsee Guermantesin herttuattaren läheisyyteen ja suosioon, kertojan rakkaus on sammunut, joten innostus ei ylly. Naisesta kuoritaan tavallinen naikkonen.
Paroni de Charlusista maalataan melodramaattisesti häiriintyneempää eikä hyvällä tahdollakaan voi väittää häntä normaaliksi. Samalla alustetaan jo seuraavaa osasta, jossa irstaileva paroni päästetään todella irti.
Tässä kuten edellisessäkin pääsevät kertojan miespuoliset sukulaiset enemmän esille. Äiti ja isoäiti ovat olleet vahvoja ja ovatkin keskiössä. Näissä selviää tihkuttaen tietoja isästäkin.
Mieleen jäi kenties kuitenkin parhaiten aatelistonimistä jauhetut osuudet, joihin Proust oli saanut puhallettua ilmaa. Niiden sekava ja typerä maailma puhkoo laarista pikkutarinoita, mutta aateluuden pakkomielteinen jankkaaminen uuvuttaa, valitettavasti siihen aiheeseen palataan jatkuvasti ilmeisesti kaikissa osissa - ainakin niin on tehty niissä jotka olen ehtinyt lukemaan.
Kertoja onnistuu kuitenkin kirjoittamaan kiihottavasti. Nälkä kasvaa syödessä ja tällä kertaa hotkin osasen muutamassa tunnissa. Jos vertaa seiskaan jolla aloitin luku-urakkani niin lukukokemus oli täysin erilainen. Enää ei takkua ja viittauksia vilisevään säkenöivän piiskaavaan kieleen on ehtinyt tottua. Samoin tietämystä on enemmän joten osaa asettaa tapahtumia kehyksiin ja viilailla niitä. Takkuavia tukoksia ei ajoittaisesta puutumisesta huolimatta ole. Ehkä lukisin seiskan Sodoman ja Gomorran nyt toisenlaisin silmin ja nauttisin enemmän, joten arviota on suhteutettava lukutaustaan.
Jos joku empii luku-urakan aloittamista, niin kehottaisin kyllä reilusti tarttumaan ykköseen ja lukemaan järjestyksessä. Sarjan osat eivät ole itsenäisiä, vaan se on kudelma, joka levittäytyy kaikkiin osiin. Pyörteet jäävät peittoon pomppaamalla ja tärvelee lukunautintoaan, kuten itse olen tehnyt. Yllätyksiä ei liiemmin minulle enää ole, koska olen kahlannut mielivaltaisesti keskiosan ja lopun. Hämäriä katvealueita on toki yhä; jäljellä ovat ykkönen, kakkonen, kolmonen, kasi ja ysi. Muita osia lukiessa on tunne pätkivästä muistista, koska kertoja koskettelee muistinsa sopukoista asioita, joista on maininnut aiemmissa osissa. Parempi olisi ollut tutustua järjestyksessä - kuten romaania muutenkin yleensä luetaan. Typerä minä.
Lukuisat alaviitteet avittavat paikallistamaan paljon. Ne helpottavat etenkin tällaisen sivistymättömän typeryksen etenemistä. Ilman niitä irtoaisi teoksesta huomattavasti vähemmän. Suomentaja on ylittänyt itsensä avuliaisuudellaan.
Jokohan osaisin ottaa ykkösen vai tarttuuko käsi vasten opetuksiani muihin osasiin sittenkin? Kohtahan se nähdään! Tätä romaania ei todellakaan voi jättää kesken. Se takertunut kasvaimen lailla pääkoppaani.
sunnuntai 27. heinäkuuta 2008
Kadonnutta aikaa etsimässä (5). Guermantesin tie 1
Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä (5). Guermantesin tie 1. Otava 1985. 412 s.
Vaikka välillä uhkaa ähky, lentää aika siivillä kun käsissä on Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan vitososa Guermantesin tie 1. Sekin taustoittaa aiemmin lukemiani loppuosia ja keskeisimmät henkilöhahmot saavat syvyyttä, joka auttaa ymmärtämään paremmin heitä.
Rakenteellisesti vitososa on jännittävästi tehty. Siinä kulkee vahva päälanka, jonka ympärille kietoutuu kerrostumia kuin viinirypäleitä. Saostumat heittävät ajassa ja sitovat ohuin langoin koko teossarjaa yhteen. Selkeää teemaa ei ole, vaan rypäksissä käsitellään kymmeniä asioita, osa sellaisia, jotka pohjustavat teossarjan seuraavia osasia. Esimerkiksi Dreyfusin jutun kiistat kytevät jo tässä osassa, mutta leimahtavat seiskassa tulikivenkatkuisiksi vuodatuksiksi. Myös tulevaa suursotaa valellaan, joka puhkeaa villiksi verenvuodatukseksi viimeisessä osassa.
Rakkaus, joka on koko sarjan pääteema, on näkyvästi esillä. Kertoja on ihastunut Guermantesin kauniiseen herttuattareen, jonka kanssa perhe on muuttanut samaan taloon. Herttuatar on Saint-Loupin täti, joten yhteys ihastukseen yritetään luoda tämän kautta. Kertoja matkaa hetkeksi varuskuntakaupunkiin seuraamaan Saint-Loupin sotilaselämää. Saint-Loupin omaakin onnetonta rakkauselämää tiiraillaan.
Romanssi jää yksipuoliseksi ihastukseksi, eikä kertoja kykene luomaan kunnollista kontaktia hurmaavaan herttuattareen. Kertoja pääsee silti rouva de Villeparisis´n seurapiireihin. Paroni de Charlus kuitenkin rapauttaa aateluuden lopussa ja sädekehä sammuu. Piirit ovat pienet ja kaikki ovat sukua keskenään.
Ei ole Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan paras ja mielenkiintoisin palanen, mutta vahvistaa kokonaisuutta. Kieli on taatusti tukevaa, joten menettelee. Muistojakaan ei vielä ole ehtinyt kertyä niin paljon, että hypittäisiin jatkuvasti. Tarina etenee kivasti pääkuilussa, josta välillä vilkuillaan niin eteen kuin taakse sekä sivuille.
Rakkaudesta ja rakastumisesta raavitaan realistista ja toistetaan taas uusin sanoin ja esimerkein sen sokeuttavasta ja yleensä yksipuolisesta olemuksesta.
Jotenkin tuntuu, että olen saanut yliannostuksen Proustia, joten hengähdystauko taitaa olla paikallaan sulatteluun. Samalla tuntuu siltä, että jo lukemani osaset tulisi lukea ehdottomasti uudelleen, jotta älynlahjoillani varustettu yksilö kykenisi erottamaan kaikki tasot, joita Proust on upottanut suursarjaansa ja ymmärtämään rakennetta. Paljon kun vihjataan sanoilla ja teoilla, jotka asettuvat uusiin asentoihin sarjan edetessä. Toisin sanoen vaikka liki puolet sarjasta on takana taidan tajuta silti vasta murto-osan kokonaisuudesta. Olo on kuin aamu-usvassa vaeltavalla, joka erottaa pehmeät ääriviivat tunnistaen maiseman vihjailevan kauneuden, joka selkiytyy jatkuvasti auringon nousevassa lämmössä.
Säkenöivät lauseet puuroutuvat paikoin paksuksi ja piiskaavat armottomasti aikaa. Sivallukset puhkovat aukkoja ihmissuhdeverkostoihin, joissa huhumyllyt murskaavat ihmiskohtaloita, toisaalta yksilöitä nostetaan ansaitsemattomiin asemiin.
Mielenkiintoisena hätävarjelun liioitteluna voi nähdä kertojan turvautumisen etäännytykseen, jossa romaanin hahmojen muistutetaan olevan fiktiivisiä ja tapahtumien (ja jopa paikkojen) kuviteltuja. Näin tapahtuu esimerkiksi nelososassa.
Rakastumisesta ja rakkaudesta jauhetaan runsaasti, mutta lienee terveellistä itse kullekin muistuttaa kirjallisesti ilmiön yleismaailmallisuudesta. On osattava suhteuttaa asioita tunteiden temmellyksessä. Ei se ole kivaa kun se illuusioiden ihannepartneri ei innostu lähestymisistä, vaan vastaa kiintymykseesi vihalla. Torjumisen tuskaa ovat kokeneet onneksi kaikki, joten sitä on käsiteltävä kipeästä huolimatta tietyllä huvittuneisuudella.
Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan vitososassa Proustin kertoja huomaa miten olemme vuorovaikutuksessa toisiimme tahtomattammekin. Elämästämme irrotetaan aineksia juoruihin ja pilkkaan jopa piireissä joiden olemassaoloakaan emme ole osanneet aavistaa. Totuus muuntuu kummallisiksi kertomuksiksi ja samassa ajanut elänyt tallentaa muistoihin asioita, joita et muista edes tapahtuneen, vaikka olisit ollut peräti samassa tilaisuudessa tapahtumahetkellä.
Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan Proust on kirjoittanut päämäärätietoisesti sitkeäksi jäljeksi maailmankirjallisuuteen. Tuskin Proust kuitenkaan itsekään osasi edes villeimmissä fantasioissa kuvitella millaisiin sosiaalisen ekologian ympäristöihin hänen teoksensa kulkeutuvat tai että lukijoista valtaosa ei ollut edes syntynyt kirjoitushetkellä. Tai miten moninaisesti lukijat saattavat tulkita ja ymmärtää teoksia.
Itse esimerkiksi analysoin kerran Liekissä julkaistua Hyytävä halaus -novelliani ja havaitsin sen voivan ymmärtää ainakin kolmella toisistaan täysin poikkeavalla tavalla. Sama juttu on näiden postausten kanssa. Tätäkin tekstiä luetaan kenties sadoilta päätteiltä pian julkaisun jälkeen ja lukijoilla on mitä moninaisempia taustoja, joista kumpuavista kokemuksista he raamittavat ymmärryksensä mielipiteen muodostukseen. Toinen saattaa hyväntahtoisesti hymistä typeryydelleni, toinen puhkua innosta osaamiselleni.
Kuulostaa kenties lapselliselta, mutta postauksiin suhtautuu oudosti. Hätäinen tuherrus saattaa jäädä vainoamaan mielipuolisesti vieden yöunet kun pähkäilee kirjan ansainneen paremman kritiikin. Jokin ajatusvirhe ja kieliopillinen kömmähdys voivat ahdistaa kun ei tiedä osaavatko lukijat lukea blogia ajassaan roikkuvana tajunnanvirtana (kuten on tarkoitus) faktaan pohjautuvan objektiivisen tuomion sijaan. Onneksi aika syövyttää ja itserakkaasti menneeseen kurkistellessa voi todeta olleensakin nokkela postauksessa, joka oli jäänyt mieleen surkean häpeällisenä rampana.
Näistäkään teksteistä ei tiedä minne kaikkialle ne päätyvät ja miten ne vaikuttavat vastaanottajaansa. Mikäli onnistun elämässäni kaunokirjallisissa pyrinnöissäni voi ehkä ahne perikunta julkaista soperrukseni kirjana. Tai nämä sepustukset voivat päätyä väitöskirjan palasiksi. Elleivät, kuten luulen, painu unohduksiin. En edes tule koskaan tietämään milloin syntyy näiden tekstien viimeinen lukija.
Mutta tässä piileekin juuri kirjallisuuden kiehtovuus. Kirjallisuus pystyy uhmaamaan ajan korroosiota. Siitä huolimatta sekään ei kestä aikaa. Tämänkin tekstin kieli homehtuu vääjäämättä käsittämättömäksi kielen sopeutuessa aikaansa, ellei joku sovita sitä uuteen kuosiin.
Vaikka välillä uhkaa ähky, lentää aika siivillä kun käsissä on Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan vitososa Guermantesin tie 1. Sekin taustoittaa aiemmin lukemiani loppuosia ja keskeisimmät henkilöhahmot saavat syvyyttä, joka auttaa ymmärtämään paremmin heitä.
Rakenteellisesti vitososa on jännittävästi tehty. Siinä kulkee vahva päälanka, jonka ympärille kietoutuu kerrostumia kuin viinirypäleitä. Saostumat heittävät ajassa ja sitovat ohuin langoin koko teossarjaa yhteen. Selkeää teemaa ei ole, vaan rypäksissä käsitellään kymmeniä asioita, osa sellaisia, jotka pohjustavat teossarjan seuraavia osasia. Esimerkiksi Dreyfusin jutun kiistat kytevät jo tässä osassa, mutta leimahtavat seiskassa tulikivenkatkuisiksi vuodatuksiksi. Myös tulevaa suursotaa valellaan, joka puhkeaa villiksi verenvuodatukseksi viimeisessä osassa.
Rakkaus, joka on koko sarjan pääteema, on näkyvästi esillä. Kertoja on ihastunut Guermantesin kauniiseen herttuattareen, jonka kanssa perhe on muuttanut samaan taloon. Herttuatar on Saint-Loupin täti, joten yhteys ihastukseen yritetään luoda tämän kautta. Kertoja matkaa hetkeksi varuskuntakaupunkiin seuraamaan Saint-Loupin sotilaselämää. Saint-Loupin omaakin onnetonta rakkauselämää tiiraillaan.
Romanssi jää yksipuoliseksi ihastukseksi, eikä kertoja kykene luomaan kunnollista kontaktia hurmaavaan herttuattareen. Kertoja pääsee silti rouva de Villeparisis´n seurapiireihin. Paroni de Charlus kuitenkin rapauttaa aateluuden lopussa ja sädekehä sammuu. Piirit ovat pienet ja kaikki ovat sukua keskenään.
Ei ole Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan paras ja mielenkiintoisin palanen, mutta vahvistaa kokonaisuutta. Kieli on taatusti tukevaa, joten menettelee. Muistojakaan ei vielä ole ehtinyt kertyä niin paljon, että hypittäisiin jatkuvasti. Tarina etenee kivasti pääkuilussa, josta välillä vilkuillaan niin eteen kuin taakse sekä sivuille.
Rakkaudesta ja rakastumisesta raavitaan realistista ja toistetaan taas uusin sanoin ja esimerkein sen sokeuttavasta ja yleensä yksipuolisesta olemuksesta.
Jotenkin tuntuu, että olen saanut yliannostuksen Proustia, joten hengähdystauko taitaa olla paikallaan sulatteluun. Samalla tuntuu siltä, että jo lukemani osaset tulisi lukea ehdottomasti uudelleen, jotta älynlahjoillani varustettu yksilö kykenisi erottamaan kaikki tasot, joita Proust on upottanut suursarjaansa ja ymmärtämään rakennetta. Paljon kun vihjataan sanoilla ja teoilla, jotka asettuvat uusiin asentoihin sarjan edetessä. Toisin sanoen vaikka liki puolet sarjasta on takana taidan tajuta silti vasta murto-osan kokonaisuudesta. Olo on kuin aamu-usvassa vaeltavalla, joka erottaa pehmeät ääriviivat tunnistaen maiseman vihjailevan kauneuden, joka selkiytyy jatkuvasti auringon nousevassa lämmössä.
Säkenöivät lauseet puuroutuvat paikoin paksuksi ja piiskaavat armottomasti aikaa. Sivallukset puhkovat aukkoja ihmissuhdeverkostoihin, joissa huhumyllyt murskaavat ihmiskohtaloita, toisaalta yksilöitä nostetaan ansaitsemattomiin asemiin.
Mielenkiintoisena hätävarjelun liioitteluna voi nähdä kertojan turvautumisen etäännytykseen, jossa romaanin hahmojen muistutetaan olevan fiktiivisiä ja tapahtumien (ja jopa paikkojen) kuviteltuja. Näin tapahtuu esimerkiksi nelososassa.
Rakastumisesta ja rakkaudesta jauhetaan runsaasti, mutta lienee terveellistä itse kullekin muistuttaa kirjallisesti ilmiön yleismaailmallisuudesta. On osattava suhteuttaa asioita tunteiden temmellyksessä. Ei se ole kivaa kun se illuusioiden ihannepartneri ei innostu lähestymisistä, vaan vastaa kiintymykseesi vihalla. Torjumisen tuskaa ovat kokeneet onneksi kaikki, joten sitä on käsiteltävä kipeästä huolimatta tietyllä huvittuneisuudella.
Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan vitososassa Proustin kertoja huomaa miten olemme vuorovaikutuksessa toisiimme tahtomattammekin. Elämästämme irrotetaan aineksia juoruihin ja pilkkaan jopa piireissä joiden olemassaoloakaan emme ole osanneet aavistaa. Totuus muuntuu kummallisiksi kertomuksiksi ja samassa ajanut elänyt tallentaa muistoihin asioita, joita et muista edes tapahtuneen, vaikka olisit ollut peräti samassa tilaisuudessa tapahtumahetkellä.
Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan Proust on kirjoittanut päämäärätietoisesti sitkeäksi jäljeksi maailmankirjallisuuteen. Tuskin Proust kuitenkaan itsekään osasi edes villeimmissä fantasioissa kuvitella millaisiin sosiaalisen ekologian ympäristöihin hänen teoksensa kulkeutuvat tai että lukijoista valtaosa ei ollut edes syntynyt kirjoitushetkellä. Tai miten moninaisesti lukijat saattavat tulkita ja ymmärtää teoksia.
Itse esimerkiksi analysoin kerran Liekissä julkaistua Hyytävä halaus -novelliani ja havaitsin sen voivan ymmärtää ainakin kolmella toisistaan täysin poikkeavalla tavalla. Sama juttu on näiden postausten kanssa. Tätäkin tekstiä luetaan kenties sadoilta päätteiltä pian julkaisun jälkeen ja lukijoilla on mitä moninaisempia taustoja, joista kumpuavista kokemuksista he raamittavat ymmärryksensä mielipiteen muodostukseen. Toinen saattaa hyväntahtoisesti hymistä typeryydelleni, toinen puhkua innosta osaamiselleni.
Kuulostaa kenties lapselliselta, mutta postauksiin suhtautuu oudosti. Hätäinen tuherrus saattaa jäädä vainoamaan mielipuolisesti vieden yöunet kun pähkäilee kirjan ansainneen paremman kritiikin. Jokin ajatusvirhe ja kieliopillinen kömmähdys voivat ahdistaa kun ei tiedä osaavatko lukijat lukea blogia ajassaan roikkuvana tajunnanvirtana (kuten on tarkoitus) faktaan pohjautuvan objektiivisen tuomion sijaan. Onneksi aika syövyttää ja itserakkaasti menneeseen kurkistellessa voi todeta olleensakin nokkela postauksessa, joka oli jäänyt mieleen surkean häpeällisenä rampana.
Näistäkään teksteistä ei tiedä minne kaikkialle ne päätyvät ja miten ne vaikuttavat vastaanottajaansa. Mikäli onnistun elämässäni kaunokirjallisissa pyrinnöissäni voi ehkä ahne perikunta julkaista soperrukseni kirjana. Tai nämä sepustukset voivat päätyä väitöskirjan palasiksi. Elleivät, kuten luulen, painu unohduksiin. En edes tule koskaan tietämään milloin syntyy näiden tekstien viimeinen lukija.
Mutta tässä piileekin juuri kirjallisuuden kiehtovuus. Kirjallisuus pystyy uhmaamaan ajan korroosiota. Siitä huolimatta sekään ei kestä aikaa. Tämänkin tekstin kieli homehtuu vääjäämättä käsittämättömäksi kielen sopeutuessa aikaansa, ellei joku sovita sitä uuteen kuosiin.
keskiviikko 23. heinäkuuta 2008
Kadonnutta aikaa etsimässä (4). Paikannimet: paikkakunta.
Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä (4). Kukkaanpuhkeavien tyttöjen varjossa. Paikannimet: paikkakunta. Otava 1982. 384 s.
Enpä aloittanut alusta, kuten julistin vaan tempaisin kirjahyllystä Kadonnutta aikaa etsimässä-sarjan nelososan, jossa kertoja kulkeutuu ensi kertaa Balbeciin, tutustuu tyttöryhmään ja rakastuu tulisesti Albertineen.
Lyyrinen laulavuus vie ilmavaa tekstiä vimmaisesti. Teos etenee tiukemmin yhdessä hetkessä rönsyilemättä liikaa muistoissa ja lukija on läsnä intensiivisesti. Tapahtumat tamppaavat pohjaa teossarjan loppuosille, jotka ammentavat mielensyövereistä juuri esimerkiksi näitä tilanteita värjäten niitä jatkuvasti uusiksi.
Kertoja on ujo nuorukainen, joka matkustaa isoäitinsä seurassa täysihoitolaan parantelemaan hermojaan. Nuorukainen on kiinni äidissään ja isoäidissään, roikkuu jatkuvasti isoäitinsä lahkeessa. Kertoja kuitenkin irrottautuu ja miehistyy rohkaistuen lähestymään viehättäviä tyttösiä, joita on aiemmin rohjennut ihailla vain kauempaa.
Tätä osaa voisi sanoa teossarjan keskeiseksi palaseksi, koska siinä esitellään useat myöhemmin pääroolissa olevat hahmot. Esimerkiksi vaikutelma paroni de Charlusista on väkevän kummallinen. Rooliasu tihkuttaa toisenlaista totuutta lävitseen, silti kudelma ei vielä säry, vaan paroni esitellään juoruissa naistennaurattajana.
Robert de Saint-Loup tuodaan näyttämölle oivallisesti. Hänestä hahmotellaan ensin ylimielistä kuvaa, sitten kertojan ystävystyessä pehmentyy mukavaksi mieheksi.
Kirja kiteytyy kuitenkin Albertineen, josta luodaan kymmeniä hahmotelmia ihastuneen kertojan kuvitelmista ja havainnoista, tapaamisista repien. Albertine saa luonnetta ja muuttuu eläväksi arvoitukseksi, josta luulee saavansa otteen, kunnes taas lipeää.
Pohdinnat rakastumisesta ja rakkaudesta, tunteista ja niiden herättämästä lumeesta ovat henkeviä ja osuvia. Kukapa ei olisi kokenut vastaavia tuntemuksia, pohtinut samoja kysymyksiä tunteiden sokeuttamana ja niistä toipuessa?
Kadonnutta aikaa etsimässä-teossarjasta on kirjoitettu syväluotaavan analyyttistä tekstiä tolkuttomasti. Siksi minun on turha ängetä sille alueelle. Ehkä näistä aistivaikutelmien herättämistä kömpelöistä havainnoista on silti jollekin innoitusta ja apua. Eihän sitä koskaan tiedä.
Joka tapauksessa neljäs osa tuntuu parhaalta tähän asti lukemistani kolmesta osasta, jotka olen lukenut mielivaltaisessa järjestyksessä. Marcel Proust on imenyt teossarjaan elämisen olemuksen, joista nelosessa se kukkii kuin kevät. Tai sitten olen vain tottunut Proustin kuikuilevia lauseita viljelevään tyyliin, joissa satavat harottelevat, aikaa halkovat lauseet ovat kuin taivasta puhkovia tähtiä, joista aukeaa maalauksellisia maisemia samassa kappaleessa yhtä paljon kuin sateessa on ropisevia pisaroita. Vaikka loppuosat vatkaavat vanhaa, antaa alkuosat sittenkin jotakin uutta kerrostumaa kyllästäen kertomusta, joka ilmeisesti kypsyy vasta kokonaisena uskomattomaksi romaaniksi (romaanisarjaksi), jota henkeä haukkoen ihailee.
Paikannimet: Paikkakunta tuntuisi hyvältä portilta suursarjaan. Se on kepeä kirja, josta lähtevät risteilemään lukuisat polut, jotka kietoutuvat vasta kunnolla kimpuksi uudestaan viimeisessä osassa räjäyttäen tajuntaa. Se valottaa valtavasti ja taustoittaa tomerasti muita osia kasvaen kiinteäksi, tärkeäksi risteytymäksi rykelmässä, joka jahtaa mennyttä aikaa.
Enpä aloittanut alusta, kuten julistin vaan tempaisin kirjahyllystä Kadonnutta aikaa etsimässä-sarjan nelososan, jossa kertoja kulkeutuu ensi kertaa Balbeciin, tutustuu tyttöryhmään ja rakastuu tulisesti Albertineen.
Lyyrinen laulavuus vie ilmavaa tekstiä vimmaisesti. Teos etenee tiukemmin yhdessä hetkessä rönsyilemättä liikaa muistoissa ja lukija on läsnä intensiivisesti. Tapahtumat tamppaavat pohjaa teossarjan loppuosille, jotka ammentavat mielensyövereistä juuri esimerkiksi näitä tilanteita värjäten niitä jatkuvasti uusiksi.
Kertoja on ujo nuorukainen, joka matkustaa isoäitinsä seurassa täysihoitolaan parantelemaan hermojaan. Nuorukainen on kiinni äidissään ja isoäidissään, roikkuu jatkuvasti isoäitinsä lahkeessa. Kertoja kuitenkin irrottautuu ja miehistyy rohkaistuen lähestymään viehättäviä tyttösiä, joita on aiemmin rohjennut ihailla vain kauempaa.
Tätä osaa voisi sanoa teossarjan keskeiseksi palaseksi, koska siinä esitellään useat myöhemmin pääroolissa olevat hahmot. Esimerkiksi vaikutelma paroni de Charlusista on väkevän kummallinen. Rooliasu tihkuttaa toisenlaista totuutta lävitseen, silti kudelma ei vielä säry, vaan paroni esitellään juoruissa naistennaurattajana.
Robert de Saint-Loup tuodaan näyttämölle oivallisesti. Hänestä hahmotellaan ensin ylimielistä kuvaa, sitten kertojan ystävystyessä pehmentyy mukavaksi mieheksi.
Kirja kiteytyy kuitenkin Albertineen, josta luodaan kymmeniä hahmotelmia ihastuneen kertojan kuvitelmista ja havainnoista, tapaamisista repien. Albertine saa luonnetta ja muuttuu eläväksi arvoitukseksi, josta luulee saavansa otteen, kunnes taas lipeää.
Pohdinnat rakastumisesta ja rakkaudesta, tunteista ja niiden herättämästä lumeesta ovat henkeviä ja osuvia. Kukapa ei olisi kokenut vastaavia tuntemuksia, pohtinut samoja kysymyksiä tunteiden sokeuttamana ja niistä toipuessa?
Kadonnutta aikaa etsimässä-teossarjasta on kirjoitettu syväluotaavan analyyttistä tekstiä tolkuttomasti. Siksi minun on turha ängetä sille alueelle. Ehkä näistä aistivaikutelmien herättämistä kömpelöistä havainnoista on silti jollekin innoitusta ja apua. Eihän sitä koskaan tiedä.
Joka tapauksessa neljäs osa tuntuu parhaalta tähän asti lukemistani kolmesta osasta, jotka olen lukenut mielivaltaisessa järjestyksessä. Marcel Proust on imenyt teossarjaan elämisen olemuksen, joista nelosessa se kukkii kuin kevät. Tai sitten olen vain tottunut Proustin kuikuilevia lauseita viljelevään tyyliin, joissa satavat harottelevat, aikaa halkovat lauseet ovat kuin taivasta puhkovia tähtiä, joista aukeaa maalauksellisia maisemia samassa kappaleessa yhtä paljon kuin sateessa on ropisevia pisaroita. Vaikka loppuosat vatkaavat vanhaa, antaa alkuosat sittenkin jotakin uutta kerrostumaa kyllästäen kertomusta, joka ilmeisesti kypsyy vasta kokonaisena uskomattomaksi romaaniksi (romaanisarjaksi), jota henkeä haukkoen ihailee.
Paikannimet: Paikkakunta tuntuisi hyvältä portilta suursarjaan. Se on kepeä kirja, josta lähtevät risteilemään lukuisat polut, jotka kietoutuvat vasta kunnolla kimpuksi uudestaan viimeisessä osassa räjäyttäen tajuntaa. Se valottaa valtavasti ja taustoittaa tomerasti muita osia kasvaen kiinteäksi, tärkeäksi risteytymäksi rykelmässä, joka jahtaa mennyttä aikaa.
perjantai 18. heinäkuuta 2008
Marcel Proust: Päivällisvieras ja muita kertomuksia
Marcel Proust: Päivällisvieras ja muita kertomuksia. Karisto 1983. 93 s.
Harppaus mestarin keskenjääneestä suurteoksesta esikoisnovellikokoelmaan on huima. Kun on jaksanut kahlata kaksi Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan osasta, tuntuvat neljä uudelleen julkaistua esikoisnovellia haparoivan naiiveilta.
Novelleissa on aistittavissa lapsellista pehmeyttä, ylitsepursuavaa romantisointia ja ripauksen tulevan suursarjan maisemia varovaisesti annosteltuna.
Sosiaalisena miljöönä on aateliston piirit, joihin porvarit pyrkivät. Teemoina riutuva rakkaus ja seurapiirien näyteltyjen roolien takainen kohmeinen homeus sekä kuinka alkoholi muuttaa miestä. Pääasiassa kaikki käyttävät yhtä kertojaa, vain viimeisessä Rouva de Breyvesin kaihoisassa lomassa näkökulma vaihtuu lopussa antaen ylitsevuotavan lyyrisen etäännytyksen.
Juonet ovat hivenen kömpelöitä, eikä tarinoihin sinänsä sisälly mitään suurta, joka tekisi niistä kertomisen arvoista. Teksti toimii ja lauseita liidättelee vaikkei ne sisällöltään kyhääkään kummoista kertomusta. Lukunopeus on rivakampi, koska tasoja on vähemmän ja lauseet tiivistyneempiä ja yksinkertaisempia kuin Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjassa, jossa keskittymiskyky on kovilla lukutoukillakin.
Kritiikki on luettava tietysti siinä valossa, että olen lukenut kirjailijan loppupään tuotantoa viimeksi, joten tuomio olisi saattanut olla lievempi toisessa yhteydessä.
Sinänsä ihan kirja-aatelia. Ei tarvitse katua.
Harppaus mestarin keskenjääneestä suurteoksesta esikoisnovellikokoelmaan on huima. Kun on jaksanut kahlata kaksi Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan osasta, tuntuvat neljä uudelleen julkaistua esikoisnovellia haparoivan naiiveilta.
Novelleissa on aistittavissa lapsellista pehmeyttä, ylitsepursuavaa romantisointia ja ripauksen tulevan suursarjan maisemia varovaisesti annosteltuna.
Sosiaalisena miljöönä on aateliston piirit, joihin porvarit pyrkivät. Teemoina riutuva rakkaus ja seurapiirien näyteltyjen roolien takainen kohmeinen homeus sekä kuinka alkoholi muuttaa miestä. Pääasiassa kaikki käyttävät yhtä kertojaa, vain viimeisessä Rouva de Breyvesin kaihoisassa lomassa näkökulma vaihtuu lopussa antaen ylitsevuotavan lyyrisen etäännytyksen.
Juonet ovat hivenen kömpelöitä, eikä tarinoihin sinänsä sisälly mitään suurta, joka tekisi niistä kertomisen arvoista. Teksti toimii ja lauseita liidättelee vaikkei ne sisällöltään kyhääkään kummoista kertomusta. Lukunopeus on rivakampi, koska tasoja on vähemmän ja lauseet tiivistyneempiä ja yksinkertaisempia kuin Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjassa, jossa keskittymiskyky on kovilla lukutoukillakin.
Kritiikki on luettava tietysti siinä valossa, että olen lukenut kirjailijan loppupään tuotantoa viimeksi, joten tuomio olisi saattanut olla lievempi toisessa yhteydessä.
Sinänsä ihan kirja-aatelia. Ei tarvitse katua.
keskiviikko 16. heinäkuuta 2008
Kadonnutta aikaa etsimässä (10). Jälleenlöydetty aika
Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä (10). Jälleenlöydetty aika. Otava 2007. 438 s.
Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan päätösosa on rosoinen ja tekijän kuoleman takia viimeistely on vaillinaista, jälkipolvet eivät ole uskaltaneet sorkkia riittävästi kirjailijamestarin aikaansaannoksia. Epäloogisuudet rehottavat, mutta tunnelma tihentyy ja kuumeisia kohtauksia lukee hurmiossa.
Jälleenlöydetty aika on parhaimmillaan kertojan kuvatessa kirjallisuutta ja kirjailijuutta sekä suunnitellessa kyseessä olevan teossarjan rakennetta ja tarinaa. Teos jakautuu useampaan toisistaan poikkeavaan osaan, joiden sidokset ovat löyhät. Selkeää juonta ei ole, vaan tarinassa risteilee runsaasti raitteja, jotka kietoutuvat kimpuksi ja räjäyttävät kertojan ja lukijan tajunnan kuin sähköisku ikään. Menneisyys menee nykyisyyden edelle, kertoja juuttuu muistoihin.
Vaikuttavimpia kohtauksia on ensimmäisen maailmansodan ujuttaminen sivuille, paikoin yltiöromanttisesti - toisaalla sodalta revitään sankarillisuuden viittaa. Paroni de Charlusin paheet piirtyvät entistä terävimpinä, kertoja kuitenkin suhtautuu homoseksuaalisuuteen kiihkottomammin ja suvaitsevammin. Rakkaudesta kertoja intoutuu turinoimaan tovin - sitäkin realistisemmin sen vaiheita hahmotellen.
Vähitellen ajaudutaan uudestaan ylhäisaateliston seurapiireihin, jotka tympivät todella kertojaa. Tässä kohtaa tarina sakkaa taas. Turruttava jaarittelu tarkoista ihmissuhteista ja käytöskoodeista toistaa itseään. Sen kohtauksen alkuvaiheen vanhentuneiden ihmisraunioiden ärhäkäs, tragikoominen maalaus olisi riittänyt. Koukkuja on koko ajan teossarjan (jota pidetään yhtenä romaaninakin) sisuksiin, joten itsellä oli isoja aukkoja täytettävänä, onneksi niitä kierrätettiin kuin betonimyllyä, joten jonkinlaisen käsityksen tapahtumien kulusta saikin, vaikka tätä ennen oli tutustunut vain yhteen aiempaan sarjan osaseen. Samalla sidotaan viittauksilla entistä tiukemmin eurooppalaisiin kulttuurikerrostumiin. Myös juonipaljastuksia tulee ja tapahtumia analysoidaan intomielisesti.
Jälleenlöydetty aika on saostuma sarjasta, samalla se on arkkitehdin kaava ja tunteikas pohdinta olemisesta ajassa ja paikassa, ihmismuistin rajallisuudesta ja häilyväisyydestä, ihmisten pyrkyryydestä, noususta, laskusta ja unohduksesta, kirjailijan työstä ja taiteilijan kuluttavasta luomisprosessista.
Täytyy myöntää, että minulle alkaa vähitellen valjeta Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan suuruus, jota ei voi kuin ihaillen arvostella. En malta odottaa tarttumista sarjan ensimmäiseen osaan!
Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan päätösosa on rosoinen ja tekijän kuoleman takia viimeistely on vaillinaista, jälkipolvet eivät ole uskaltaneet sorkkia riittävästi kirjailijamestarin aikaansaannoksia. Epäloogisuudet rehottavat, mutta tunnelma tihentyy ja kuumeisia kohtauksia lukee hurmiossa.
Jälleenlöydetty aika on parhaimmillaan kertojan kuvatessa kirjallisuutta ja kirjailijuutta sekä suunnitellessa kyseessä olevan teossarjan rakennetta ja tarinaa. Teos jakautuu useampaan toisistaan poikkeavaan osaan, joiden sidokset ovat löyhät. Selkeää juonta ei ole, vaan tarinassa risteilee runsaasti raitteja, jotka kietoutuvat kimpuksi ja räjäyttävät kertojan ja lukijan tajunnan kuin sähköisku ikään. Menneisyys menee nykyisyyden edelle, kertoja juuttuu muistoihin.
Vaikuttavimpia kohtauksia on ensimmäisen maailmansodan ujuttaminen sivuille, paikoin yltiöromanttisesti - toisaalla sodalta revitään sankarillisuuden viittaa. Paroni de Charlusin paheet piirtyvät entistä terävimpinä, kertoja kuitenkin suhtautuu homoseksuaalisuuteen kiihkottomammin ja suvaitsevammin. Rakkaudesta kertoja intoutuu turinoimaan tovin - sitäkin realistisemmin sen vaiheita hahmotellen.
Vähitellen ajaudutaan uudestaan ylhäisaateliston seurapiireihin, jotka tympivät todella kertojaa. Tässä kohtaa tarina sakkaa taas. Turruttava jaarittelu tarkoista ihmissuhteista ja käytöskoodeista toistaa itseään. Sen kohtauksen alkuvaiheen vanhentuneiden ihmisraunioiden ärhäkäs, tragikoominen maalaus olisi riittänyt. Koukkuja on koko ajan teossarjan (jota pidetään yhtenä romaaninakin) sisuksiin, joten itsellä oli isoja aukkoja täytettävänä, onneksi niitä kierrätettiin kuin betonimyllyä, joten jonkinlaisen käsityksen tapahtumien kulusta saikin, vaikka tätä ennen oli tutustunut vain yhteen aiempaan sarjan osaseen. Samalla sidotaan viittauksilla entistä tiukemmin eurooppalaisiin kulttuurikerrostumiin. Myös juonipaljastuksia tulee ja tapahtumia analysoidaan intomielisesti.
Jälleenlöydetty aika on saostuma sarjasta, samalla se on arkkitehdin kaava ja tunteikas pohdinta olemisesta ajassa ja paikassa, ihmismuistin rajallisuudesta ja häilyväisyydestä, ihmisten pyrkyryydestä, noususta, laskusta ja unohduksesta, kirjailijan työstä ja taiteilijan kuluttavasta luomisprosessista.
Täytyy myöntää, että minulle alkaa vähitellen valjeta Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan suuruus, jota ei voi kuin ihaillen arvostella. En malta odottaa tarttumista sarjan ensimmäiseen osaan!
sunnuntai 13. heinäkuuta 2008
Palkinto blogille
Anita Konkka myönsi Kirjahyllylle Brilliante Weblog -kunniamerkin. Suuret kiitokset siitä! Hänen mukaansa ehtoihin kuuluu, että merkin vastaanottajan on nimettävä seitsemän ( 7) blogia. Kuten hän itsekin toteaa, on urakka haastava, ellei liki mahdoton. Netissä seikkaillessa törmää jatkuvasti uutteriin yksilöihin, jotka rikastuttavat sanailullaan ihmiskuntaa.
Koska melkein naapurissa nykyisin asuva Anita on jo merkin saanut, jätetään hänet listalta, vaikka hän olisi sen ansainnut tuplastikin. Hyviksi havaitsemiani blogeja olen laittanut jo aiemmin blogin laitaan. Tuntuisi helpolta poimia kierrätykseen ne. Teen sen kuitenkin. Tässä siis joitakin blogistanin helmiä, joita seuraan. Käykäähän kurkkaamassa:
Eska
Kalle Kniivilä
La petite Haydee
Niklas Frykman
Salla Brunou
penjami
Arvi Perttu alias maahanmuuttaja
Koska melkein naapurissa nykyisin asuva Anita on jo merkin saanut, jätetään hänet listalta, vaikka hän olisi sen ansainnut tuplastikin. Hyviksi havaitsemiani blogeja olen laittanut jo aiemmin blogin laitaan. Tuntuisi helpolta poimia kierrätykseen ne. Teen sen kuitenkin. Tässä siis joitakin blogistanin helmiä, joita seuraan. Käykäähän kurkkaamassa:
Eska
Kalle Kniivilä
La petite Haydee
Niklas Frykman
Salla Brunou
penjami
Arvi Perttu alias maahanmuuttaja
torstai 10. heinäkuuta 2008
Kadonnutta aikaa etsimässä (7). Sodoma ja Gomorra I-II
Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä (7). Sodoma ja Gomorra I-II. Otava 2007. 552 s.
Jos haluaa briljeerata kirjallisuuden tuntemuksellaan, kannattaa kehaista ja viitata Marcel Proustin giganttiseen teossarjaan, jonka väitetään muokanneen modernia kirjallisuutta kuin kyntöaura ikään. Kunnon boheemiälykkökirjailija huomauttaa haastattelussa Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan inspiroineen omaan tuotantoon, kostuneet naispuoliset kulttuuritoimittajat huokaisevat ihastuksesta.
Tosiasia taitaa olla, että harvempi on vaivautunut syventymään siihen oikeasti. Kenties joku on kahlannut yhden tiiliskiven läpi, mutta harva on kumonnut kurkkuunsa kaikkea. Useimmat toistavat papukaijoina mitä ovat kirjallisuuden oppikirjoista kopioineet päähänsä herättäen seurapiireissä "sivistyksellään" huomiota.
Tämän kesän projektiksi otin siis Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan. Siitä siis blogin hiljaiselo. Toki Mika Waltarin kunniaksi on tullut tutkailtua tämän tuntemattomimpia teoksia, mutta Proust on ollut ykköspäämäärä.
Lottosin avausteokseksi suomennosten seitsemännen (yhteensä suomennossarjaa on kymmenen, alkukielisesti päästään pelkästään seitsemään). En tiedä tuliko tehtyä väärä valinta, mutta kaunainen kirjoittelu ylhäisaatelin kulmattomasta elämästä ei innostanut. Teos tuntui tasapaksulta huopaamiselta, jossa jännitys ei kohonnut, tapahtumia jumitettiin ja "paljastettiin" homoseksuaaleiksi lähipiiriä ja taipumusta kummasteltiin.
Teossarja on elämäkerrallinen, joten kertoja on lapsuudenkodissaan asuva kirjailija. Marcel Proust kun asui 35-vuotiaaksi vanhempiensa kuolemaan asti heidän luonaan, jonka jälkeen hän eristäytyi täysin kirjoittamaan kyseessä olevaa sarjaa (hän kuoli kesken ennen kuin ehti viimeistellä loppuosat).
Pääosin teos sijoittuu Balbeciin, jossa astmaattista kertojaa hoidetaan ja aatelisten illallisiin. Kertoja leuhkii naisseikkailuillaan, mutta suhde Albertineen kaihertaa mieltä eniten. Toiseksi keskeiseksi roolihahmoksi nousee paroni de Charlus, jonka huonosti kyhättyjä kulisseja kumotaan. Paronista maalataan irstaileva vanha homo (jolla on psykopaattisia piirteitä), jonka kiintymystä komeisiin nuorukaisiin pidetään syntisenä.
Liittyy kenties aikakauden moraaliseen ilmastoon, mutta nykylukijaa ei tällainen kuohuta. Ainakin minusta on aivan samantekevää mitä aikuiset ihmiset tekevät keskenään vapaaehtoisesti. Minä en lähde paheksumaan toisten seksuaalisia mieltymyksiä, vaikka heteroseksuaalina homoseksuaalisuus vastenmieliseltä tuntuukin. Tärkeintä on, että yksilö itse on tyytyväinen ja onnellinen. Moninaisen maailman pitää olla mahdollisuuksien maailma kaikenlaisten yksilöiden erilaisuuksille - ei toisten tarpeet ole pois minulta ja sinulta. Ihmisyhteisön voima piilee juuri sen moninaisuudessa.
Tylsä teos paranee pikkaisen loppupuolella, jolloin se alkaa muistuttaa Ranskan paikannimistön etymologian oppikirjaa, joka sinänsä monikulttuurisuudellaan on kiehtovaa. Rakenteeltaan kirja on klassinen novelli, joka kulminoituu vasta viimeiseen lauseeseen, joka kirkastuu itse asiassa kirjan parhaaksi, koska se kääntää koko teoksen uuteen asentoon. Kirjaa voisikin kutsua ylipitkäksi novelliksi, koska ansiokkaiden kohtausten ja filosofisten pohdintojen lomassa on runsaasti huttua, jota olisi voinut leikellä pois.
Häiritsevää on myös pitkät kappaleet ja kieli vaatii keskittymistä, joten lukunopeus putoaa paljon ahmivienkin kohdalla mateluksi. Teos ei tempaa mukaansa, vaan aina herpaantuessa sen heittää mielellään syrjään ennen uutta muutaman minuutin paneutumista. Mielessä on monesti eikö tämä koskaan lopu.
Sarja olisi ehkä kannattanut aloittaa alusta, eikä tarttua tähän seiskaan, sillä silloin olisi ehkä irronnut henkilöistäkin enemmän, jotka nyt jäivät epämääräisiksi, eivätkä lihallistuneet varjokuvista eläviksi olennoiksi. Joka tapauksessa kotilotto päätti seuraavaksi kohteeksi sarjan viimeisen osan eli Jälleenlöydetyn ajan. Saa nähdä saako se tarttumaan sarjan aloitukseen. Ken Kirjahyllyä seuraa, sen kohta näkee.
Jos haluaa briljeerata kirjallisuuden tuntemuksellaan, kannattaa kehaista ja viitata Marcel Proustin giganttiseen teossarjaan, jonka väitetään muokanneen modernia kirjallisuutta kuin kyntöaura ikään. Kunnon boheemiälykkökirjailija huomauttaa haastattelussa Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan inspiroineen omaan tuotantoon, kostuneet naispuoliset kulttuuritoimittajat huokaisevat ihastuksesta.
Tosiasia taitaa olla, että harvempi on vaivautunut syventymään siihen oikeasti. Kenties joku on kahlannut yhden tiiliskiven läpi, mutta harva on kumonnut kurkkuunsa kaikkea. Useimmat toistavat papukaijoina mitä ovat kirjallisuuden oppikirjoista kopioineet päähänsä herättäen seurapiireissä "sivistyksellään" huomiota.
Tämän kesän projektiksi otin siis Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan. Siitä siis blogin hiljaiselo. Toki Mika Waltarin kunniaksi on tullut tutkailtua tämän tuntemattomimpia teoksia, mutta Proust on ollut ykköspäämäärä.
Lottosin avausteokseksi suomennosten seitsemännen (yhteensä suomennossarjaa on kymmenen, alkukielisesti päästään pelkästään seitsemään). En tiedä tuliko tehtyä väärä valinta, mutta kaunainen kirjoittelu ylhäisaatelin kulmattomasta elämästä ei innostanut. Teos tuntui tasapaksulta huopaamiselta, jossa jännitys ei kohonnut, tapahtumia jumitettiin ja "paljastettiin" homoseksuaaleiksi lähipiiriä ja taipumusta kummasteltiin.
Teossarja on elämäkerrallinen, joten kertoja on lapsuudenkodissaan asuva kirjailija. Marcel Proust kun asui 35-vuotiaaksi vanhempiensa kuolemaan asti heidän luonaan, jonka jälkeen hän eristäytyi täysin kirjoittamaan kyseessä olevaa sarjaa (hän kuoli kesken ennen kuin ehti viimeistellä loppuosat).
Pääosin teos sijoittuu Balbeciin, jossa astmaattista kertojaa hoidetaan ja aatelisten illallisiin. Kertoja leuhkii naisseikkailuillaan, mutta suhde Albertineen kaihertaa mieltä eniten. Toiseksi keskeiseksi roolihahmoksi nousee paroni de Charlus, jonka huonosti kyhättyjä kulisseja kumotaan. Paronista maalataan irstaileva vanha homo (jolla on psykopaattisia piirteitä), jonka kiintymystä komeisiin nuorukaisiin pidetään syntisenä.
Liittyy kenties aikakauden moraaliseen ilmastoon, mutta nykylukijaa ei tällainen kuohuta. Ainakin minusta on aivan samantekevää mitä aikuiset ihmiset tekevät keskenään vapaaehtoisesti. Minä en lähde paheksumaan toisten seksuaalisia mieltymyksiä, vaikka heteroseksuaalina homoseksuaalisuus vastenmieliseltä tuntuukin. Tärkeintä on, että yksilö itse on tyytyväinen ja onnellinen. Moninaisen maailman pitää olla mahdollisuuksien maailma kaikenlaisten yksilöiden erilaisuuksille - ei toisten tarpeet ole pois minulta ja sinulta. Ihmisyhteisön voima piilee juuri sen moninaisuudessa.
Tylsä teos paranee pikkaisen loppupuolella, jolloin se alkaa muistuttaa Ranskan paikannimistön etymologian oppikirjaa, joka sinänsä monikulttuurisuudellaan on kiehtovaa. Rakenteeltaan kirja on klassinen novelli, joka kulminoituu vasta viimeiseen lauseeseen, joka kirkastuu itse asiassa kirjan parhaaksi, koska se kääntää koko teoksen uuteen asentoon. Kirjaa voisikin kutsua ylipitkäksi novelliksi, koska ansiokkaiden kohtausten ja filosofisten pohdintojen lomassa on runsaasti huttua, jota olisi voinut leikellä pois.
Häiritsevää on myös pitkät kappaleet ja kieli vaatii keskittymistä, joten lukunopeus putoaa paljon ahmivienkin kohdalla mateluksi. Teos ei tempaa mukaansa, vaan aina herpaantuessa sen heittää mielellään syrjään ennen uutta muutaman minuutin paneutumista. Mielessä on monesti eikö tämä koskaan lopu.
Sarja olisi ehkä kannattanut aloittaa alusta, eikä tarttua tähän seiskaan, sillä silloin olisi ehkä irronnut henkilöistäkin enemmän, jotka nyt jäivät epämääräisiksi, eivätkä lihallistuneet varjokuvista eläviksi olennoiksi. Joka tapauksessa kotilotto päätti seuraavaksi kohteeksi sarjan viimeisen osan eli Jälleenlöydetyn ajan. Saa nähdä saako se tarttumaan sarjan aloitukseen. Ken Kirjahyllyä seuraa, sen kohta näkee.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)