Hannu Luntiala: Viimeiset viestit

Hannu Luntiala: Viimeiset viestit. Tammi 2007. 332 s.

Takakannessa väitetään tässä tekevän kirjallisuushistoriaa. Ensi kertaa olisi muka romaani rakennettu tekstiviesteistä. Uskokoon ken tahtoo. Muistaakseni sanataidetta on tuotettu tekstiviestein peräti romaanimuodossa jo aiemmin. Jos en ole aivan väärässä, niin ainakin Japanissa tai Etelä-Koreassa, tai kummassakin. Tai sitten kyse oli vain novelleista. Luntialan romaanin julkaisun uutisoivat kuitenkin Helsingin Sanomien mukaan muun muassa AP, USA Today ja Business Week. Ja niiden mielestä tämä olisi tosiaan ensimmäinen.
Tämä "historiallinen" opus tuottaa lukijalle pettymyksen. Luin sen lounastunnilla, joten aikaa minimalistiseen sanailuun ei onneksi paljoa tuhraudu. Toteutustapa on toki kiehtova ja jännä, Luntiala ei kuitenkaan tavoita imaisevaa vauhtia, eikä upota voimaa yksittäisiin sanoihin. Paljon on tyhjää. Viesteistä ei paljastu tarpeeksi informaatiota, joten hahmot jäävät etäisiksi. Teos myös hämmentää suunnilleen puoleenväliin, jolloin tekstaajat alkavat asettua lokeroihinsa. Alun normaalius saa kummallisia piirteitä, teoksen uskottavuus rapautuu. Lukijalle annetaan liiaksi valtaa olettaa.
Juonen alkuasetelma on monelle ruotsinsuomalaiselle läheinen. Mies päättää livistää Suomesta, lopullisesti. Päähenkilö on johtajana it-lafkassa, ottaa hatkat ja jättää perheen. Ensin Tukholmaan, valuu alemmas Kööpenhaminaan ja lopulta lennähtää Kuwaitiin ja Sri Lankaan. Hän ostelee prepaid-liittymiä, tapailee outoja henkilöitä. Samanaikaisesti kotimaassa paljastuu miehen yrityksessä kavallus, ja miestä aletaan jahtaamaan. Mies on kuolemaisillaan tautiin ja jakaa kavaltamansa rahat köyhille srilankalaisille. Tarina on toimiva, mutta ei tässä muodossa.
Kustantajana olisin tyrmännyt käsikirjoituksen ja patistanut muuttamaan muotoa ainakin osittain. Alun johdanto on kurja hätäratkaisu sinänsä kainon idean pelastamiseksi, mutta se ei riitä. Tällaisenaan tämä on lukijan kiusaamista.