Arthur Conan Doyle: Sherlock Holmesin seikkailut I-II. WSOY 1983. 428 s. + 423 s.
Lontoon lumoissa ollessa ei voi olla tarttumatta maailman kuuluisimman salapoliisin seikkailuihin 1800-luvun lopulla ties kuinka monetta kertaa. Tarinat ovat lyhyitä, mutta sieppaavat mukaansa takuuvarmasti. Eikä päätöstä arvaa, jos ei entuudestaan ole lukenut.
Päähenkilöstään Sherlock Holmesista Doyle on tehnyt poikkeuksellisen persoonallisuuden. Omissa oloissaan viihtyvällä, eristäytyvällä ja naisia välttävällä Holmesilla on tavallista terävämmät aivot, jotka raksuttavat tarkkojen havaintojen voimalla vilkkaasti. Piippua poltteleva Holmes on myös kokainisti. Silti hän on harrastanut kamppailulajeja ja selättää tarpeen tullen kimppuun käyvän kelmin. Hänen seikkailunsa kertoo tohtori Watson, joka ällistyy aina ystävänsä ajatuksenjuoksua.
Rakenteellisesti kertomukset noudattavat yleensä yksinkertaista kaavaa, jossa Holmes ja Watson ovat Baker Streetin asunnossa, ulkona kenties myrskyää ja hätääntynyt ihminen rynnistää sisään. Holmes päättelee tulijan taustan ja persoonallisuuden tämän ulkoasusta. Tapaus on hämmentävä ja kummallinen, mutta Holmes aavistaa asian oikean laidan jo kesken pulassa olevan kertomuksen ja paljastaa totuuden vasta lopussa show-miehen elkein. Holmes on lisäksi taitava näyttelijä ja naamioituja.
Doyle tuo luontevasti esiin esikuviansa kuten Poen. Yksi tapaus haiskahtaakin vohkitun juuri Poelta.
Joka lukukerralla kiinnittää huomiota uusiin seikkoihin, tällä kertaa aloin pohdiskelemaan miten rikollisuus hönkii ajanhenkeä ja yhteiskuntarakennetta.
Useat Holmesin tapaukset ovat kiristystapauksia. Naimisiin mennyt nuori nainen uhkaa romuttaa tulevaisuutensa tyttönä exälleen kirjoittamiensa kirjeiden takia, jos aviomies ne näkee. Yksi on synnyttänyt mustalle ex-miehelleen lapsen. Asioita, jotka eivät enää hätkäyttäisi. Välillä todellisuus on tarua ihmeellisempää.
Viime viikkoina on Suomessa kauhisteltu espoolaista, ulkomaalaistaustaista äitiä, joka murhasi kolme lastaan ja vastavalmistunutta naissairaanhoitajaa, joka on ilmeisesti myrkyttänyt kehitysvammaisia ja vähän muitakin.
Holmesin seikkailuissa joitakin poikkeuksia lukuunottamatta naiset ovat passiivisia sivustakatsojia ja tai uhreja. Miesten patoutumat ja pahaolo on purkautunut kautta aikain väkivaltaisesti. Naisten vapautuminen on kai lisännyt myös heidän ulkopuolisiin suuntautuvaa aggressiivisuutta. Aikaisemmin naiset ovat hiljaa kärsineet, tai riistäneet oman henkensä. Toki kumppania ahdistelevat ja lapsia laiminlyövät naiset ovat varmasti olleet aina läsnä, se on ollut vain tabu kirjallisuudessa.
Yhtä asiaa en omassa ajassamme ymmärrä: mikä lyövissä luusereissa naaraita edelleen viehättää ja vetää, kun kerran mikään yhteiskunnallinen järjettömyys ei pakota enää yhteiselämään - ainakaan pohjoismaissa? Varsinkin, jos kiltit ja kunnolliset torjutaan ja otetaan tunnettu linnakundi. Sen, että joutuu kerran pari lyödyksi vielä käsittää. Aina sitä voi rakkauden sokaisemana erehtyä. Seuraavat kerrat ovat omaa typeryyttä, jos sellaiseen suhteeseen jää. Toki ymmärrän, että lasten takia sitä tahtoo yrittää ja toivoo parempaa, mutta silti se on käsittämätöntä. Sama se on miesten kohdalla: miksi tietentahtoen pitää olla kahjon kanssa, joka on vaaraksi jopa omille lapsille.
Monista ihmisistä on luettavissa varoitusmerkit Sherlock Holmesin tavoin, jos vain uskaltaa kohdata totuuden. Ei se tietystikään ole helppoa: yliopistossa amerikkalainen sosiaalipsykologian opettajamme keksi luentojensa aluksi kierouksia, hän esimerkiksi pukeutui ja käyttäytyi ensimmäisellä kerralla pöhkösti ja käski meidän tehdä hänestä pitkälle meneviä päätelmiä. Seuraavalla kerralla hän naureskellen kumosi kaiken. Psykopatologiassa analysoimme satasanaisen kertomuksen perusteella toistemme persoonallisuuksia. Jo niin vähällä osui silti melko varmasti oikeaan lokeroon.
Toki globaali individualistinen todellisuus tuottaa vaikeuksia. Identiteetit ovat joustavia, ihmissuhteet häivähdyksiä ja pinnallisia. Elämä on pirstoutunut useille paikkakunnille ja maihin, eri ympäristöihin, vain sopeutuva itsensäkovettaja pärjää, joka ei takerru epätoivoisesti menneisyyteen ja yritä rakentaa mitään pysyvää, vaan hyväksyy jatkuvan muutoksen. Egoistista, mutta tätä päivää, ehkä jonkun mielestä valitettavasti. Raaka, julma kilpailu ja pärjäämiseen ja menestymiseen pakottava ideaali nakertavat yhden jos toisenkin mielenterveyttä.
Liberaali maailma ei ole itsekäs: se näkee jokaisen yksilön arvon vapaaehtoisena osana ryhmää. Kaikki ovat tärkeitä, kukin omalla tavallaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti