Teemu Keskisarja: Vihreän kullan kirous. G. A. Serlachiuksen elämä ja afäärit. Siltala, 2010. 350 s.
Helsingin Kirjamessuilta tarttui kiintoisa elämäkerta mukaan. G. A. Serlachius oli värikäs persoonallisuus, joka muistutti monessa mielessä tämän päivän sukareita ja keskisiä. Mänttä on Serlachiuksen aikaansaannosten tihentymä. Keskelle erämaata kasvoi paperiteollisuuden innovaattorikeskus, joka rahoitti myös kulttuurielämää. Vaikka paperitehdas onkin tänään parhaat päivänsä nähnyt ja Mänttä taantuva, ikääntyvä pikkukaupunki on se silti taide-elämän kannalta edelleen sijaintiaan ja kokoaan suurempi.
Omalta kannalta Mänttä on merkittävä ja läheinen. Äidinpuoleinen suku on sieltä ja mökillä vietän runsaasti aikaani.
Teemu Keskisarja kuvaa G. A. Serlachiuksen kasvutarinan köyhyydestä patruunaksi. G. A. Serlachiusta pakottivat osin olosuhteet, osin oma into poikkeavaan uraan. Köyhyyteen vajonneena koulutie ei ollut mahdollinen, vaan rappusiksi valikoitui oppisopimus apteekkialalla. Lukuisten käänteiden, useiden asuinpaikkojen ja vastoinkäymisten kautta Serlachius päätyi apteekkariksi pieneen sisämaakaupunkiin Tampereelle, jonka teollistuminen yskähteli vähitellen käyntiin.
Lääkebisnes oli käytännössä kulissi. Serlachius laajensi apteekkinsa valikoimat lähelle tavaratalon tasoa ja teki yhteistyötä muun muassa erään huomattavan tavarataloketjun perustajan G. F. H. Stockmannin kanssa. Hän kokeili periaatteessa melkein kaikkea mitä tuohon aikaan yritettiin aina oluesta sienien vientiin.
Huomattavaa oli ettei Serlachiuksella ollut omaa pääomaa paljoa. Liiketoiminta pyöri velkarahalla koko ajan konkurssiuhan alla. Syrjäisen Mäntän kosken valjastaminen puuteollisuuteen oli onnistunut liiketoimi. Sahasta ja puuhiomosta kasvoi paperitehdas, joka nojasi aikansa uutuustekniikkoihin ja päätyi keittelemään sellua.
Ongelmatonta ei ollut. Toiminta oli Serlachiuksen elinkaaren ajan koko ajan veitsenterällä. Loppu oli aina lähellä. Aktiivinen lobbaus edesauttoi kuitenkin onnistumisen edellytyksiä. Yksi tärkeimmistä ratkaisuista oli junaradan saaminen lähituntumaan. Serlachiuksen ansiosta Hangosta tehtiin talvellakin auki oleva satama.
Persoonana häntä pidettiin vaikeana ja mies oli riidoissa kaikkien kanssa. Yhtiökin meni välillä holhoukseen lainojen kivuttua yli korvien.
Jännittävä kirja, joka sukeltaa 1800-luvun loppupuolen kiihkeään teollistumiseen herkullisesti.
Lukiessa mieleen tuli, että G. A. Serlachius sopisi prikulleen Joseph Schumpeterin luomaan malliin yrittäjyydestä. Schumpeteriläistä talousteoriaa sopisi soveltaa suomalaisiin yrittäjiin. Serlachius voisi olla yksi heistä.
sunnuntai 28. marraskuuta 2010
sunnuntai 21. marraskuuta 2010
Riikka Pulkkinen: Totta
Riikka Pulkkinen: Totta. Otava, 2010. 333 s.
Muistan miten mykistyin Ruotsissa asuessani Riikka Pulkkisen esikoisen edessä. Vasta jälkeenpäin noteerasin hänen olleen voimakkaasti Suomessa julkisuudessa - erityisesti kameraa rakastavan ulkokuorensa ansiosta, joidenkin mielestä. Raja oli taitavasti tehtyä pehmopornoa yhdistettynä tekstin kuumeiseen kauneuteen. Latasin valtavasti odotuksia tulevaan.
Piina on päättynyt. Totta on täällä. Kirja on saanut runsaasti kehuja valtamediassa. Niihin on pakko yhtyä! Suotta teos ei ole Finlandia-ehdokkaana.
Totta kuorii yhden suvun useamman sukupolven naisten kuoret ja paljastaa petoksen ja valheiden verkon. Yhä tiiviimmin siihen kietoutuu lastenhoitaja Eeva, jonka ääni saa vallan. Käytännössä seurataan eri aikatasoilla kahden naisen lähestyvää kuolemaa. Samalla riisutaan onnellisuuden kulissit, näytetään rakkauden karikot ja elämisen olemus, joka on sopeutumista ja vaikenemista vallitseviin olosuhteisiin, jopa piinaavasti.
Mieshahmot jäävät etäisen kömpelöiksi hahmotelmiksi. Niistä ei saa kunnollista otetta. Sen sijaan naisissa Pulkkinen on vahvoilla. Ne lihallistuvat seksuaalisiksi olennoiksi, joita liikuttaa ulkoiset voimat. Naiseus peilautuu oletuksista miehiin.
Pidin enemmän ehkä Rajasta, mutta Totta on varmasti vahvoilla taistelussa Finlandiasta. Riikka Pulkkinen on yksi aikamme parhaista kirjailijoista, joka lisäksi jaksaa kypsyttää kirjansa täydellisyyttä hipoviksi.
Muistan miten mykistyin Ruotsissa asuessani Riikka Pulkkisen esikoisen edessä. Vasta jälkeenpäin noteerasin hänen olleen voimakkaasti Suomessa julkisuudessa - erityisesti kameraa rakastavan ulkokuorensa ansiosta, joidenkin mielestä. Raja oli taitavasti tehtyä pehmopornoa yhdistettynä tekstin kuumeiseen kauneuteen. Latasin valtavasti odotuksia tulevaan.
Piina on päättynyt. Totta on täällä. Kirja on saanut runsaasti kehuja valtamediassa. Niihin on pakko yhtyä! Suotta teos ei ole Finlandia-ehdokkaana.
Totta kuorii yhden suvun useamman sukupolven naisten kuoret ja paljastaa petoksen ja valheiden verkon. Yhä tiiviimmin siihen kietoutuu lastenhoitaja Eeva, jonka ääni saa vallan. Käytännössä seurataan eri aikatasoilla kahden naisen lähestyvää kuolemaa. Samalla riisutaan onnellisuuden kulissit, näytetään rakkauden karikot ja elämisen olemus, joka on sopeutumista ja vaikenemista vallitseviin olosuhteisiin, jopa piinaavasti.
Mieshahmot jäävät etäisen kömpelöiksi hahmotelmiksi. Niistä ei saa kunnollista otetta. Sen sijaan naisissa Pulkkinen on vahvoilla. Ne lihallistuvat seksuaalisiksi olennoiksi, joita liikuttaa ulkoiset voimat. Naiseus peilautuu oletuksista miehiin.
Pidin enemmän ehkä Rajasta, mutta Totta on varmasti vahvoilla taistelussa Finlandiasta. Riikka Pulkkinen on yksi aikamme parhaista kirjailijoista, joka lisäksi jaksaa kypsyttää kirjansa täydellisyyttä hipoviksi.
Ihmisarvoinen työ. Kolme maata, kolme todellisuutta
Ilkka Lehdonmäki, Maippi Tapanainen & Taina Tervonen: Ihmisarvoinen työ. Kolme maata, kolme todellisuutta. SASK, TSL, 2010. (Työmaana maailma - julkaisusarjan numero 13). 119 s.
Suomen ammattiliittojen solidaarisuuskeskuksen ja Työväen sivistysliiton julkaisusarjassa on julkaistu mielenkiintoinen kirjanen, jossa käsitellään vuokratyötä Suomessa, paperittomia Ranskassa ja Intian työmarkkinoita.
Työnteettäjän näkökulmasta vuokratyö on helppo keino varautua ruuhkahuippuihin. Vuokratyötä perustellaan myös väylänä pysyvämpään työllistymiseen. Työntekijän kannalta se tarjoaa nopeasti työtä, mutta tuo mukanaan valtavan epävarmuuden. Pääoma siirtää riskinsä heikommalle. Vuokratyöntekijästä pääsee eroon tarvittaessa minuuteissa. Normaalit työlain ja työehtosopimusten säädökset eivät vuokratyöntekijän kohdalla yllättäen pädekään - vaikka muun muassa Euroopan Unionin tuorehko vuokratyödirektiivi pyrkiikin saattamaan vuokratyöläiset samalle viivalle muiden työläisten kanssa.
Ilkka Lehdonmäki maalaa mustansynkän kuvan vuokratyöstä.
Omasta kokemuksesta voin toki osin näkemyksiin yhtyä, osin en. Kolme kertaa on työsuhteeni ollut vuokratyötä. Kaksi kertaa olen ollut Varamiespalvelun, nykyisen VMP-Groupin palveluksessa.
Ensimmäisellä kerralla jouduin helvetillisiin työolosuhteisiin suurpesulaan mankeloimaan. Palkka oli kuitenkin korkeahko, Varamiespalvelu maksoi oikein, mutta työskentelyolosuhteet asiakasyrityksessä olivat kaameat. Tarvitsin kuitenkin armeijan jälkeen satunnaista iltatyötä aloittamieni opintojen lomaan. Vuokratyö oli oiva väylä siihen. Tosin puolen vuoden jälkeen väsähdin ja siirryin siivoamaan Lassila & Tikanojalle suoraan heidän palkkalistoille - pienemmällä palkalla, mutta reilummassa ympäristössä.
Toisen kerran ajauduin Varamiespalvelun hoteisiin muutettua takaisin Suomeen Ruotsista pari vuotta sitten. Tarvitsin nopeasti taas työtä, joten kävelin toimistolle ja pääsin aloittamaan miltein saman tien perheyrityksen varastolla/toimistolla. Yhteistyö molempien kanssa pelasi, vaikka tessin alin palkkaus harmitti ja siirryin toisen vuokratyöfirman palvelukseen, joka maksoi paremmin, mutta paljasti vuokratyön raadollisuuden.
Go on -yhtiöt oli kamala kokemus. Sitä yritystä kehotan vahvasti välttämään. Yhteistyö asiakasyrityksenkin kanssa takkuili ja ilman mitään varoituksia joululoman jälkeen huomasin olevani työtä vailla, vaikka puolin ja toisin oli lupailtu parin viikon irtisanoutumisaikaa, jotta osaisin hakea uutta työtä, jos siltä näyttäisi. Kaikkein ikävimmältä kuulosti, että asiakasyritys ei lopettanut työtäni taloudellisin perustein, vaan palkkasi uuden vuokratyöläisen. Ilmeisesti ei naama miellyttänyt, mutta eivät kehdanneet sanoa sitä kasvotusten. Jätti pahan maun muuten mukavasta paikasta.
Tietoisena vuokratyön riskeistä olin onneksi hankkinut samaan aikaan toisen työn ISS:n palveluksesta, joten viikonlopputyö vaihtui hetkeksi arkityöksi ennen kuin pääsin kaupungin palvelukseen koulutusta vastaavaan työhön opettajaksi.
Toisin sanoen vuokratyö on osunut omalla erilaisiin elämän saumakohtiin, jolloin tärkeintä on ollut nopea työllistyminen. Siinä mielessä se on ollut kohdallani tehokas työntäjä työmarkkinoille. Asiakasyrityksiin en ole vakinaistunut, mutta askeleena kohti pysyvämpiä työsuhteita se lienee toiminut. Toisaalta työhistoriani on monipolvinen ja viimeksi Varamiespalvelussa naurettiin, että miljoona paperia nähty.
Sirpaleinen ansioluettelo on toisaalta osoitus työntekijän aktiivisuudesta, toisaalta se herättää kysymyksiä siitä kuinka kauan hakija haluaa tehdä haettavaa työtä. Se on myös osoitus työmarkkinoiden mullistuksesta, jossa lyhyet projektit ja kvartaalit jylläävät. Itse olen oppinut, ettei pysyvää ole ja että muutos on jatkuvaa. Ratkaisuna siihen olen pitänyt useampaa työnantajaa ja palkkatulojen muuttamista pääomatuloiksi hajauttamalla moneen maahan sijoituksia.
Jotain kertonee myös ansioluettelossani se, että neljän työnantajan palveluksessa olen ollut vähintään kahdesti. Tuskin huonoa tekijää uudestaan palkattaisiin. Huvittava piirre on, että monesti olen tehnyt niin sanottua paskaduunia ja korkeasti arvostettua ammattia rinnakkain. En siis nirsoile, vaan koen kaiken työn arvokkaaksi. Lisäksi koen ihmisten lokeroimisen ammattien perusteella vastenmieliseksi. Ihminen on särmikäs persoonallisuus, joka pystyy paljoon ja kykenee luovasti joustamaan tilanteen mukaan. Me näemme yleensä vain pienen osan yksilön piirteistä.
Joka tapauksessa Ilkka Lehdonmäen teesit ovat, ettei vuokratyö toimi kunnolla tienä pysyvämpiin työsuhteisiin. Vaikka vuokratyö on yhä marginaalista Suomen työmarkkinoilla, on se lisääntynyt hurjasti.
Suomi irtautui ILO:n yleissopimuksesta 1992. Tarkoituksena oli helpottaa ja parantaa yksityisten työnvälitysten toimintaa keskellä syvää lamaa. Kaksi vuotta sitten Suomessa oli 1200 vuokratyöntekijöitä päätoimisesti välittävää yritystä. Henkilöstönvuokrausta tekee myös jonkin verran firmat sivubisneksenä. Ilkka Lehdonmäen mukaan henkilöstönvuokrausyritysten määrä on 2000-luvulla kaksinkertaistunut ja liikevaihto nelinkertaistunut.
Eri lähteistä riippuen vuokratyöyritysten palkkalistoilla olisi ollut 2008 32 000-151 000 työntekijää.
Lehdonmäki toteaa vuokratyön todellisuudessa heikentävän työllistymismahdollisuuksia, koska urakehityksestä on turha haaveilla. Arvioiden mukaan vakituiseen työsuhteeseen päätyisi reilu neljännes vuokratyöntekijöistä, mutta Lehdonmäki ei usko näihin lukuihin vaan päätyy pitämään niitä liioiteltuina. Vuokratyötä ei voi pitää ihmisarvoisena, koska siinä eletään jatkuvassa epävarmuudessa työnteettäjän mielivallan alla.
Ilkka Lehdonmäki sanoo vuokratyöläisen tekevän töitä pienellä palkalla ilman lomia. Lomapalkka maksetaan joka tilin yhteydessä ja palkka yleensä noudattelee tessin minimejä. Yllättävät tilanteet pakottavat työläisen joustoihin, jotka voivat sulattaa palkan pois. Esimerkiksi ravintolan terassilla oleva työläinen voidaan lähettää kotiin kaatosateen tullessa. Toisaalta työläinen voi joutua paiskimaan pitkää päivää odottamatta. Työtarjoukset tulevat lyhyellä varoitusajalla, eikä niistä kannata kieltäytyä, koska työvuorojen saanti tyrehtyy helposti.
Taina Tervonen kirjoittaa Ranskan paperittomista työläisistä, jotka pitävät maata pystyssä raadannallaan. Ranska ottaa USA:n jälkeen toiseksi eniten maahanmuuttajia maailmassa. Asukaslukuun suhteutettuna Ranska on ykkönen.
Ranskan maahanmuuttopolitiikka on ollut poukkoilevaa, joten ongelmat ovat kärjistyneet ja ajaneet ihmisiä loukkoihin. Vielä 1960-luvulla Ranskaan pääsi helposti, mutta 1974 työperäinen maahanmuutto lopetettiin lailla. Käytännössä tämä ajoi ihmiset paperittomiksi siirtolaisiksi.
Tämän jälkeen on tehty sarja erilaisia epäonnistuneita armahdusuudistuksia, jotka ovat käytännössä kannustaneet väärinkäytöksiin. Ranskassa arvioidaan olevan jopa 800 000 laittomasti maassa oleskelevaa ulkomaalaista.
Työehdot ovatkin heikot, koska työntekijät elävät jatkuvassa pelossa. Tunnelmat kiristyivät lokakuussa 2009 kärjistyen lakoksi. Paperittomat valtasivat työpaikkojaan. Yli 6 000 oli lakossa aina kesäkuuhun 2010 asti. Kirjassa seurataan jännittävästi katkeraa lakkotaistelua laihaan loppuun.
Maippi Tapanainen vie lukijan Intiaan. Maailman toiseksi väkirikkain maa on työmarkkinoiltaan pohjoismaisesta näkökulmasta poikkeava. Virallinen sektori työllistää murto-osan väestä, epävirallinen sektori on työmarkkinoilla normi.
Kasti määrää paikan edelleen. Huonoimmat työt jaetaan alimmille kasteille. Paljon puhutut puhelinkeskukset eivät ole paratiisi. Työ niissä on toki haluttua, mutta rankkaa. Eikä siitä ole työllistämään Intian valtavaa väkimäärää. Tyypillinen työ on palvelutyöt. Kotitöitä on ulkoistettu palvelusväelle, joka on erikoistunut tekemään tiettyjä töitä. Ammattiyhdistysliike on heikko, vaikka onkin vahvistumassa.
Suomen ammattiliittojen solidaarisuuskeskuksen ja Työväen sivistysliiton julkaisusarjassa on julkaistu mielenkiintoinen kirjanen, jossa käsitellään vuokratyötä Suomessa, paperittomia Ranskassa ja Intian työmarkkinoita.
Työnteettäjän näkökulmasta vuokratyö on helppo keino varautua ruuhkahuippuihin. Vuokratyötä perustellaan myös väylänä pysyvämpään työllistymiseen. Työntekijän kannalta se tarjoaa nopeasti työtä, mutta tuo mukanaan valtavan epävarmuuden. Pääoma siirtää riskinsä heikommalle. Vuokratyöntekijästä pääsee eroon tarvittaessa minuuteissa. Normaalit työlain ja työehtosopimusten säädökset eivät vuokratyöntekijän kohdalla yllättäen pädekään - vaikka muun muassa Euroopan Unionin tuorehko vuokratyödirektiivi pyrkiikin saattamaan vuokratyöläiset samalle viivalle muiden työläisten kanssa.
Ilkka Lehdonmäki maalaa mustansynkän kuvan vuokratyöstä.
Omasta kokemuksesta voin toki osin näkemyksiin yhtyä, osin en. Kolme kertaa on työsuhteeni ollut vuokratyötä. Kaksi kertaa olen ollut Varamiespalvelun, nykyisen VMP-Groupin palveluksessa.
Ensimmäisellä kerralla jouduin helvetillisiin työolosuhteisiin suurpesulaan mankeloimaan. Palkka oli kuitenkin korkeahko, Varamiespalvelu maksoi oikein, mutta työskentelyolosuhteet asiakasyrityksessä olivat kaameat. Tarvitsin kuitenkin armeijan jälkeen satunnaista iltatyötä aloittamieni opintojen lomaan. Vuokratyö oli oiva väylä siihen. Tosin puolen vuoden jälkeen väsähdin ja siirryin siivoamaan Lassila & Tikanojalle suoraan heidän palkkalistoille - pienemmällä palkalla, mutta reilummassa ympäristössä.
Toisen kerran ajauduin Varamiespalvelun hoteisiin muutettua takaisin Suomeen Ruotsista pari vuotta sitten. Tarvitsin nopeasti taas työtä, joten kävelin toimistolle ja pääsin aloittamaan miltein saman tien perheyrityksen varastolla/toimistolla. Yhteistyö molempien kanssa pelasi, vaikka tessin alin palkkaus harmitti ja siirryin toisen vuokratyöfirman palvelukseen, joka maksoi paremmin, mutta paljasti vuokratyön raadollisuuden.
Go on -yhtiöt oli kamala kokemus. Sitä yritystä kehotan vahvasti välttämään. Yhteistyö asiakasyrityksenkin kanssa takkuili ja ilman mitään varoituksia joululoman jälkeen huomasin olevani työtä vailla, vaikka puolin ja toisin oli lupailtu parin viikon irtisanoutumisaikaa, jotta osaisin hakea uutta työtä, jos siltä näyttäisi. Kaikkein ikävimmältä kuulosti, että asiakasyritys ei lopettanut työtäni taloudellisin perustein, vaan palkkasi uuden vuokratyöläisen. Ilmeisesti ei naama miellyttänyt, mutta eivät kehdanneet sanoa sitä kasvotusten. Jätti pahan maun muuten mukavasta paikasta.
Tietoisena vuokratyön riskeistä olin onneksi hankkinut samaan aikaan toisen työn ISS:n palveluksesta, joten viikonlopputyö vaihtui hetkeksi arkityöksi ennen kuin pääsin kaupungin palvelukseen koulutusta vastaavaan työhön opettajaksi.
Toisin sanoen vuokratyö on osunut omalla erilaisiin elämän saumakohtiin, jolloin tärkeintä on ollut nopea työllistyminen. Siinä mielessä se on ollut kohdallani tehokas työntäjä työmarkkinoille. Asiakasyrityksiin en ole vakinaistunut, mutta askeleena kohti pysyvämpiä työsuhteita se lienee toiminut. Toisaalta työhistoriani on monipolvinen ja viimeksi Varamiespalvelussa naurettiin, että miljoona paperia nähty.
Sirpaleinen ansioluettelo on toisaalta osoitus työntekijän aktiivisuudesta, toisaalta se herättää kysymyksiä siitä kuinka kauan hakija haluaa tehdä haettavaa työtä. Se on myös osoitus työmarkkinoiden mullistuksesta, jossa lyhyet projektit ja kvartaalit jylläävät. Itse olen oppinut, ettei pysyvää ole ja että muutos on jatkuvaa. Ratkaisuna siihen olen pitänyt useampaa työnantajaa ja palkkatulojen muuttamista pääomatuloiksi hajauttamalla moneen maahan sijoituksia.
Jotain kertonee myös ansioluettelossani se, että neljän työnantajan palveluksessa olen ollut vähintään kahdesti. Tuskin huonoa tekijää uudestaan palkattaisiin. Huvittava piirre on, että monesti olen tehnyt niin sanottua paskaduunia ja korkeasti arvostettua ammattia rinnakkain. En siis nirsoile, vaan koen kaiken työn arvokkaaksi. Lisäksi koen ihmisten lokeroimisen ammattien perusteella vastenmieliseksi. Ihminen on särmikäs persoonallisuus, joka pystyy paljoon ja kykenee luovasti joustamaan tilanteen mukaan. Me näemme yleensä vain pienen osan yksilön piirteistä.
Joka tapauksessa Ilkka Lehdonmäen teesit ovat, ettei vuokratyö toimi kunnolla tienä pysyvämpiin työsuhteisiin. Vaikka vuokratyö on yhä marginaalista Suomen työmarkkinoilla, on se lisääntynyt hurjasti.
Suomi irtautui ILO:n yleissopimuksesta 1992. Tarkoituksena oli helpottaa ja parantaa yksityisten työnvälitysten toimintaa keskellä syvää lamaa. Kaksi vuotta sitten Suomessa oli 1200 vuokratyöntekijöitä päätoimisesti välittävää yritystä. Henkilöstönvuokrausta tekee myös jonkin verran firmat sivubisneksenä. Ilkka Lehdonmäen mukaan henkilöstönvuokrausyritysten määrä on 2000-luvulla kaksinkertaistunut ja liikevaihto nelinkertaistunut.
Eri lähteistä riippuen vuokratyöyritysten palkkalistoilla olisi ollut 2008 32 000-151 000 työntekijää.
Lehdonmäki toteaa vuokratyön todellisuudessa heikentävän työllistymismahdollisuuksia, koska urakehityksestä on turha haaveilla. Arvioiden mukaan vakituiseen työsuhteeseen päätyisi reilu neljännes vuokratyöntekijöistä, mutta Lehdonmäki ei usko näihin lukuihin vaan päätyy pitämään niitä liioiteltuina. Vuokratyötä ei voi pitää ihmisarvoisena, koska siinä eletään jatkuvassa epävarmuudessa työnteettäjän mielivallan alla.
Ilkka Lehdonmäki sanoo vuokratyöläisen tekevän töitä pienellä palkalla ilman lomia. Lomapalkka maksetaan joka tilin yhteydessä ja palkka yleensä noudattelee tessin minimejä. Yllättävät tilanteet pakottavat työläisen joustoihin, jotka voivat sulattaa palkan pois. Esimerkiksi ravintolan terassilla oleva työläinen voidaan lähettää kotiin kaatosateen tullessa. Toisaalta työläinen voi joutua paiskimaan pitkää päivää odottamatta. Työtarjoukset tulevat lyhyellä varoitusajalla, eikä niistä kannata kieltäytyä, koska työvuorojen saanti tyrehtyy helposti.
Taina Tervonen kirjoittaa Ranskan paperittomista työläisistä, jotka pitävät maata pystyssä raadannallaan. Ranska ottaa USA:n jälkeen toiseksi eniten maahanmuuttajia maailmassa. Asukaslukuun suhteutettuna Ranska on ykkönen.
Ranskan maahanmuuttopolitiikka on ollut poukkoilevaa, joten ongelmat ovat kärjistyneet ja ajaneet ihmisiä loukkoihin. Vielä 1960-luvulla Ranskaan pääsi helposti, mutta 1974 työperäinen maahanmuutto lopetettiin lailla. Käytännössä tämä ajoi ihmiset paperittomiksi siirtolaisiksi.
Tämän jälkeen on tehty sarja erilaisia epäonnistuneita armahdusuudistuksia, jotka ovat käytännössä kannustaneet väärinkäytöksiin. Ranskassa arvioidaan olevan jopa 800 000 laittomasti maassa oleskelevaa ulkomaalaista.
Työehdot ovatkin heikot, koska työntekijät elävät jatkuvassa pelossa. Tunnelmat kiristyivät lokakuussa 2009 kärjistyen lakoksi. Paperittomat valtasivat työpaikkojaan. Yli 6 000 oli lakossa aina kesäkuuhun 2010 asti. Kirjassa seurataan jännittävästi katkeraa lakkotaistelua laihaan loppuun.
Maippi Tapanainen vie lukijan Intiaan. Maailman toiseksi väkirikkain maa on työmarkkinoiltaan pohjoismaisesta näkökulmasta poikkeava. Virallinen sektori työllistää murto-osan väestä, epävirallinen sektori on työmarkkinoilla normi.
Kasti määrää paikan edelleen. Huonoimmat työt jaetaan alimmille kasteille. Paljon puhutut puhelinkeskukset eivät ole paratiisi. Työ niissä on toki haluttua, mutta rankkaa. Eikä siitä ole työllistämään Intian valtavaa väkimäärää. Tyypillinen työ on palvelutyöt. Kotitöitä on ulkoistettu palvelusväelle, joka on erikoistunut tekemään tiettyjä töitä. Ammattiyhdistysliike on heikko, vaikka onkin vahvistumassa.
lauantai 6. marraskuuta 2010
Maahanmuuttajien oppimisvaikeudet
Leena Nissilä & Hanna-Mari Sarlin (toim.): Maahanmuuttajien oppimisvaikeudet. Opetushallitus, 2009. 184 s.
Omassa työssä kohtaan päivittäin maahanmuuttajia, joilla on oppimisvaikeuksia. Oppimisvaikeuksien tunnistaminen ja niihin reagoiminen onkin vaikeaa. Normaalit aikuisiän kielenopiskelujen ongelmat peittävät ne alleen.
Suomessakin on havahduttu kaksi- ja monikielisten oppimisvaikeuksien tunnistamiseen. Tutkittua tietoa on niukalti. Haastavaksi työn tekee usein ongelmien kasautuminen ja eri häiriöiden oireiden samankaltaisuus. Tästä esimerkkinä voisi nostaa esiin post-traumaattisen stressihäiriön (PSTD) ja tarkkaavaisuus- ylivilkkaushäiriön (ADHD) oirekartan monet yhtäläisyydet, mutta juurten eroavuudet. Väärän diagnoosin uhka on suuri.
Opetushallitus on onneksi nyt koonnut kirjaksi artikkeleita kaikilta kouluasteilta. Niissä on paljon käytännön toimintamalleja ja rusinoina on lukuisa määrä esimerkkitarinoita.
Runsaasta artikkelikokoelmasta itselle kiinnostavimmaksi kohosivat Anu Peltoniemen (Aikuisten maahanmuuttajien tuki) ja Carla Schubertin (Traumaattisten kokemusten vaikutus oppimiseen) kirjoitukset.
Varsinaisesti "uutta" tietoa en imenyt, lähinnä sain vahvistusta omien opetusmetodien oikeasuuntaisuuteen. Itse yritän nähdä jokaisen oppijan yksilönä, jolla omat taipumukset, heikkoudet ja vahvuudet. He kaikki tarvitsevat tukea eri lailla.
Hitaalle, mahdollisesti oppimisvaikeuksia omaavalle oppijalle on kuitenkin löydettävissä yhdistäviä piirteitä, joihin puuttuminen parantaa oppimistuloksia huomattavasti.
Useasti hitaan kielenoppijan taustalla on epävakaa lapsuus, vähäinen koulutus ja matala sosioekonominen tausta. He ovat voineet olleet sopeutuneet silti alkuperäiseen elinympäristöönsä kohtuudella, mutta suomalainen yhteiskunta, joka vaatii luku- ja kirjoitustaitoa tuottaa suuria vaikeuksia. Kamalat kokemukset kotimaasta myös saattavat aiheuttaa mielenterveydellisiä reaktioita, jotka ylikuormittavat aivoja hidastaen uuden oppimista. Voi olla myös, että oma vahvimmin opittu kieli muistuttaa kirjaimistoltaan ja rakenteeltaan suomea todella vähän. Pelkästään kirjoitussuunta saattaa olla korkea muuri. Äänneasu voi olla liki mahdoton. Omassa kielessä kenties ei ole äänteitä, joita suomessa on. Aivot ovat tottuneet suodattamaan ne pois, joten jää "kuuroksi" osittain saati kykenisi itse tuottamaan niitä.
Anu Peltoniemi kertookin luku- ja kirjoitustaitojen vaikeuksista ja siitä kuinka taitoja voisi vahvistaa. Mekaaninen kopioiminen on hyvä keino, mutta niitä voisi vahvistaa helpoilla luetun ymmärtämisen tehtävillä. Tarkoituksena olisi vahvistaa kirjoitettujen sanahahmojen, sanojen ja merkitysten välissä olevan suhteen ymmärtämistä. Tätä tuetaan äänne-kirjaintason harjoituksilla.
Omalla kohdalla käytännössä tämä on tarkoittanut runsasta perussanojen kirjoittamista, verbien taivuttamista. Niiden liittämistä lauseyhteyteen ja aukkotehtäviä. Säännöllinen sanelu, jossa on mukana muun muassa äänteellisesti haastavia kaksoiskonsonantteja ja u- ja y -kirjaimia on täydentänyt palettia. Sanojen merkityssisältöjä on sitten tarkistusvaiheessa yhdessä avattu. Melko yksinkertaista, mutta tuloksellista! Perusytimen ympärillä on myös kielioppiharjoituksia, lehtileikkeitä, televisiodokumentteja, kulttuuria... ja paljon toiminnallista kuten teatteria ja vierailuja aidoissa ympäristöissä, jotka tuottavat aina pieniä onnistumisen iloja, jotka vahvistavat itsetuntoa.
Paljon olen hyödyntänyt myös kuvia ja sanoista että lauseista piirtämistä.
Anu Peltoniemi sanoo, että on havaittu, että suomen kielen kursseilla on harjoiteltu niukasti äänteitä ja äänne-kirjainvastaavuuksia. Toisin on ollut omassa opetuksessa! Esimerkiksi hirsipuu-peli soveltuu täydellisesti tähän tarkoitukseen saneluiden lisäksi. Omat opiskelijat rakastavat hirsipuuta. Peltoniemen mukaan juuri tätä tarvittaisiin paljon.
Anu Peltoniemi kiinnittää huomiota myös opiskelutaitoihin, joita opettajan tulisi opiskelijalle antaa. Monesti hitaasti oppivilla käytänteet ovat hukassa. Ihan perusasiat kuten, että yksi oppiaine yhteen vihkoon pitäisi opettaa. Jos opiskelija esimerkiksi kirjoittaa samaan vihkoon sekaisin matematiikan ja suomen kielen harjoituksia, on myöhemmin vaikea löytää muistiinpanoja.
Oppimisen tulisi lähteä opiskelijasta itsestään ja opettajan tulisi lähteä opiskelijan omista käsityksistä omasta oppimisestaan. Kaikenlaisia keinoja kannattaisi kokeilla avoimesti, jotta löytyisi yksilöllinen oppimispolku.
Carla Schubert pureutuu järkyttäviin kokemuksiin. Niiden vaikutus oppimiseen on suuri. Ihminen voi sulkeutua ja torjua, hän voi olla valmiustilassa kykenemättä keskittymään. Tunneheilahtelut voivat olla voimakkaita. Tämä saattaa tuottaa jännitystä luokan ilmapiiriin ja häiritä paitsi henkilön omaa opiskelua myös muiden.
Koska oireet voivat ilmaantua suurellakin viiveellä, on tunnistaminen haastavaa. Tämän takia olisi hyvä saavuttaa henkilön kanssa luottamukselliset välit, jotta taustaa selviäisi. Omasta kokemuksesta voisin lisätä, että sama koskee koko opiskelijaryhmää. Muut opettajat ovat todenneet hivenen huvittuneesti meillä tuntien olleen jälleen kuin ryhmäterapiaa. Olemme olleet kiinnostuneita toisista. Suosittu harjoitus onkin kaikki kysyy yksi vastaa. Siinä huomaamatta oppivat kaikki suomea ja samalla pystyy jakamaan tuntojaan ja purkamaan mieltään! Toki tämä harjoitus vaatii jo kielitaitoa, joten omassa ryhmässä siirryimme tähän harjoitusmuotoon vasta tasolla A2.1. Aiemmin oli yksi kysyy yksi vastaa tyyppinen harjoitus peruskysymyksistä lähinnä kertauksena. Väittäisin osaltaan tämän "ryhmäterapian" vaikuttaneen positiivisesti ilmapiiriin ja opiskelumotivaatioon. Ainakin ryhmäytyminen näyttää onnistuneen kohtuudella.
Schubert sanoo traumatisoituneiden lasten (ja miksei myös aikuisten) tarvitsevan turvallisen (oppimis)ympäristön. Sellaista olenkin tietoisesti pyrkinyt luomaan. Muuten epävakaassa elämänvaiheessa oleville opiskelijoille koulu on turvallinen satama, joka antaa eväitä ja suuntia jatkoelämään.
Kokonaisuutena kirja, jota suosittelen lämpimästi kaikille opettajille ja muille oppimisvaikeuksista kiinnostuneille.
Omassa työssä kohtaan päivittäin maahanmuuttajia, joilla on oppimisvaikeuksia. Oppimisvaikeuksien tunnistaminen ja niihin reagoiminen onkin vaikeaa. Normaalit aikuisiän kielenopiskelujen ongelmat peittävät ne alleen.
Suomessakin on havahduttu kaksi- ja monikielisten oppimisvaikeuksien tunnistamiseen. Tutkittua tietoa on niukalti. Haastavaksi työn tekee usein ongelmien kasautuminen ja eri häiriöiden oireiden samankaltaisuus. Tästä esimerkkinä voisi nostaa esiin post-traumaattisen stressihäiriön (PSTD) ja tarkkaavaisuus- ylivilkkaushäiriön (ADHD) oirekartan monet yhtäläisyydet, mutta juurten eroavuudet. Väärän diagnoosin uhka on suuri.
Opetushallitus on onneksi nyt koonnut kirjaksi artikkeleita kaikilta kouluasteilta. Niissä on paljon käytännön toimintamalleja ja rusinoina on lukuisa määrä esimerkkitarinoita.
Runsaasta artikkelikokoelmasta itselle kiinnostavimmaksi kohosivat Anu Peltoniemen (Aikuisten maahanmuuttajien tuki) ja Carla Schubertin (Traumaattisten kokemusten vaikutus oppimiseen) kirjoitukset.
Varsinaisesti "uutta" tietoa en imenyt, lähinnä sain vahvistusta omien opetusmetodien oikeasuuntaisuuteen. Itse yritän nähdä jokaisen oppijan yksilönä, jolla omat taipumukset, heikkoudet ja vahvuudet. He kaikki tarvitsevat tukea eri lailla.
Hitaalle, mahdollisesti oppimisvaikeuksia omaavalle oppijalle on kuitenkin löydettävissä yhdistäviä piirteitä, joihin puuttuminen parantaa oppimistuloksia huomattavasti.
Useasti hitaan kielenoppijan taustalla on epävakaa lapsuus, vähäinen koulutus ja matala sosioekonominen tausta. He ovat voineet olleet sopeutuneet silti alkuperäiseen elinympäristöönsä kohtuudella, mutta suomalainen yhteiskunta, joka vaatii luku- ja kirjoitustaitoa tuottaa suuria vaikeuksia. Kamalat kokemukset kotimaasta myös saattavat aiheuttaa mielenterveydellisiä reaktioita, jotka ylikuormittavat aivoja hidastaen uuden oppimista. Voi olla myös, että oma vahvimmin opittu kieli muistuttaa kirjaimistoltaan ja rakenteeltaan suomea todella vähän. Pelkästään kirjoitussuunta saattaa olla korkea muuri. Äänneasu voi olla liki mahdoton. Omassa kielessä kenties ei ole äänteitä, joita suomessa on. Aivot ovat tottuneet suodattamaan ne pois, joten jää "kuuroksi" osittain saati kykenisi itse tuottamaan niitä.
Anu Peltoniemi kertookin luku- ja kirjoitustaitojen vaikeuksista ja siitä kuinka taitoja voisi vahvistaa. Mekaaninen kopioiminen on hyvä keino, mutta niitä voisi vahvistaa helpoilla luetun ymmärtämisen tehtävillä. Tarkoituksena olisi vahvistaa kirjoitettujen sanahahmojen, sanojen ja merkitysten välissä olevan suhteen ymmärtämistä. Tätä tuetaan äänne-kirjaintason harjoituksilla.
Omalla kohdalla käytännössä tämä on tarkoittanut runsasta perussanojen kirjoittamista, verbien taivuttamista. Niiden liittämistä lauseyhteyteen ja aukkotehtäviä. Säännöllinen sanelu, jossa on mukana muun muassa äänteellisesti haastavia kaksoiskonsonantteja ja u- ja y -kirjaimia on täydentänyt palettia. Sanojen merkityssisältöjä on sitten tarkistusvaiheessa yhdessä avattu. Melko yksinkertaista, mutta tuloksellista! Perusytimen ympärillä on myös kielioppiharjoituksia, lehtileikkeitä, televisiodokumentteja, kulttuuria... ja paljon toiminnallista kuten teatteria ja vierailuja aidoissa ympäristöissä, jotka tuottavat aina pieniä onnistumisen iloja, jotka vahvistavat itsetuntoa.
Paljon olen hyödyntänyt myös kuvia ja sanoista että lauseista piirtämistä.
Anu Peltoniemi sanoo, että on havaittu, että suomen kielen kursseilla on harjoiteltu niukasti äänteitä ja äänne-kirjainvastaavuuksia. Toisin on ollut omassa opetuksessa! Esimerkiksi hirsipuu-peli soveltuu täydellisesti tähän tarkoitukseen saneluiden lisäksi. Omat opiskelijat rakastavat hirsipuuta. Peltoniemen mukaan juuri tätä tarvittaisiin paljon.
Anu Peltoniemi kiinnittää huomiota myös opiskelutaitoihin, joita opettajan tulisi opiskelijalle antaa. Monesti hitaasti oppivilla käytänteet ovat hukassa. Ihan perusasiat kuten, että yksi oppiaine yhteen vihkoon pitäisi opettaa. Jos opiskelija esimerkiksi kirjoittaa samaan vihkoon sekaisin matematiikan ja suomen kielen harjoituksia, on myöhemmin vaikea löytää muistiinpanoja.
Oppimisen tulisi lähteä opiskelijasta itsestään ja opettajan tulisi lähteä opiskelijan omista käsityksistä omasta oppimisestaan. Kaikenlaisia keinoja kannattaisi kokeilla avoimesti, jotta löytyisi yksilöllinen oppimispolku.
Carla Schubert pureutuu järkyttäviin kokemuksiin. Niiden vaikutus oppimiseen on suuri. Ihminen voi sulkeutua ja torjua, hän voi olla valmiustilassa kykenemättä keskittymään. Tunneheilahtelut voivat olla voimakkaita. Tämä saattaa tuottaa jännitystä luokan ilmapiiriin ja häiritä paitsi henkilön omaa opiskelua myös muiden.
Koska oireet voivat ilmaantua suurellakin viiveellä, on tunnistaminen haastavaa. Tämän takia olisi hyvä saavuttaa henkilön kanssa luottamukselliset välit, jotta taustaa selviäisi. Omasta kokemuksesta voisin lisätä, että sama koskee koko opiskelijaryhmää. Muut opettajat ovat todenneet hivenen huvittuneesti meillä tuntien olleen jälleen kuin ryhmäterapiaa. Olemme olleet kiinnostuneita toisista. Suosittu harjoitus onkin kaikki kysyy yksi vastaa. Siinä huomaamatta oppivat kaikki suomea ja samalla pystyy jakamaan tuntojaan ja purkamaan mieltään! Toki tämä harjoitus vaatii jo kielitaitoa, joten omassa ryhmässä siirryimme tähän harjoitusmuotoon vasta tasolla A2.1. Aiemmin oli yksi kysyy yksi vastaa tyyppinen harjoitus peruskysymyksistä lähinnä kertauksena. Väittäisin osaltaan tämän "ryhmäterapian" vaikuttaneen positiivisesti ilmapiiriin ja opiskelumotivaatioon. Ainakin ryhmäytyminen näyttää onnistuneen kohtuudella.
Schubert sanoo traumatisoituneiden lasten (ja miksei myös aikuisten) tarvitsevan turvallisen (oppimis)ympäristön. Sellaista olenkin tietoisesti pyrkinyt luomaan. Muuten epävakaassa elämänvaiheessa oleville opiskelijoille koulu on turvallinen satama, joka antaa eväitä ja suuntia jatkoelämään.
Kokonaisuutena kirja, jota suosittelen lämpimästi kaikille opettajille ja muille oppimisvaikeuksista kiinnostuneille.
perjantai 22. lokakuuta 2010
Inhimillistä turvallisuutta rakentamassa - näkökulmia ja käytännön esimerkkejä
Oili Alma ja Tapio Juntunen (toim.): Inhimillistä turvallisuutta rakentamassa - näkökulmia ja käytännön esimerkkejä. Katu, 2010. 207 s.
Takakansi lupailee paljon: "Tämä kirja on historiallinen: ensimmäistä kertaa julkaistaan turvallisuuspoliittisia artikkeleita inhimillisestä turvattomuudesta ja turvallisuudesta suomen kielellä".
Ehkä olen väärässä, mutta mielestäni asiasta on puhuttu kauan - kenties toisilla nimillä, mutta kuitenkin... Ainakin turvallisuuspolitiikan luennoilla on tämäkin aspekti ollut valokeilassa sotilaallisen ohella. Eri asteisten konfliktien vanavedessä ovat syynä ja seurauksena yksilöiden kokemat epävarmuudet, turvattomuus ja luottamuksen puute eskaloituneet ja johtaneet jopa kriisien tulehtumiseen äärimmilleen.
Joka tapauksessa maailmalla on inhimillisestä turvallisuudesta kohkattu kauan. Siksi odotukset kirjaa kohtaa ovatkin suuret. Alkuosa täyttää odotukset, mutta lopun haastattelut ovat turhaa sivuntäytettä.
Ihmiskunta on kohtaamassa suurimman haasteensa: kuinka tarjota kovasti kasvavalle kansalle kunnollinen arki. Maapallo tukehtuu lajiimme. Kaupungistuminen haukkaa kelvollisen maan asutusmattojen alle, työllistäminen ontuu ja kamppailu elintarvikkeista ja vedestä kiihtyy.
Huomattava osa ihmiskunnasta elää suunnattomassa kurjuudessa toivottomuudessa. Monen maan sisäinen ehyys horjuu, luokkaerot kärjistyvät lännessäkin. Romahtaneiden yhteiskuntien vaara on ilmeinen. Elämme keskellä yhtä taloushistorian pahimmista kriiseistä. Maailmantalous yskii ja korjausliikkeet ovat rajuja. Velkaelvytys ja setelipainopolitiikka uhkaavat ajaa yhä syvempään pimeään. Näkymät eivät ole lohdulliset. Samaan aikaan kun jyllää ruokakriisi, joka nostaa holtittomasti hintoja. Vaikeita aikoja on edessä, vaikka kuinka positiivinen yrittäisikin olla.
Senja Korhosen artikkeli on mainio avaus inhimillisen turvallisuuden käsiteryteikköön. Kuten hän toteaa ajatus ei ole uusi. Se tuotiin ilmi muun muassa Yhdistyneiden Kansakuntien perustamiskokouksessa. Hän ruotiikin kuinka YK:ssa käsite ymmärretään.
Inhimillinen turvallisuus on nimenomaan yksilön mahdollisuuksia pysyä hengissä ilman pelkoa fyysisestä, taloudellisesta tai poliittisesta uhasta. Inhimillinen turvallisuus on ensi sijaisesti subjektiivinen kokemus, joten painotukset vaihtuvat silmäparin mukaan. Voidaan puhua kapeasta näkökulmasta, jolloin suorat pelot korostuvat, laajemmasta näkökulmasta, jolloin uhkien määrä monistuu ja syvemmästä näkökulmasta, jolloin vastuuta siirretään myös yksilölle itselleen.
YK jakaa inhimillisen turvallisuuden seitsemään osa-alueeseen: talousturvallisuus, ruokaturvallisuus, terveysturvallisuus, ympäristöturvallisuus, henkilökohtainen turvallisuus, yhteisöturvallisuus ja poliittinen turvallisuus.
Muissa artikkeleissa luodataan asiaa esimerkkien myötä. Tarja Seppä tarkastelee kiinnostavasti valtioiden suojeluvastuun periaatetta Darfurissa, Terhi Nieminen-Mäkynen ja Kalle Sysikaski tarkastelevat Itä-Timoria...
Osaa artikkeleista värjää ideologina humanistinen naiivismi. Kriittinen ote lipsuu. Ratkaisuja ylistetään sokeasti. Ehkä todellisuus ei ole yhtä idealistisen pumpulin pehmentämää vaan brutaalin raadollista selviytymiskamppailua julmassa maailmassa... Tällainen maku jäi muun muassa Anna Rosenlewin tarinassa Senegalin naisten säästöringeistä, samoin Outi Hakkaraisen artikkelissa Länsi-Meksikon naisosuuskunnista.
Kokonaisuutena kuitenkin kunnon kirja, jonka artikkelit jäävät roiskaisuiksi määrän takia. Karsimalla olisi voinut saada herkullisemman teoksen. Laajentamalla valikoituja artikkeleita anti olisi ollut tuhdimpi. Mutta kyllä tämä näinkin menettelee!
Takakansi lupailee paljon: "Tämä kirja on historiallinen: ensimmäistä kertaa julkaistaan turvallisuuspoliittisia artikkeleita inhimillisestä turvattomuudesta ja turvallisuudesta suomen kielellä".
Ehkä olen väärässä, mutta mielestäni asiasta on puhuttu kauan - kenties toisilla nimillä, mutta kuitenkin... Ainakin turvallisuuspolitiikan luennoilla on tämäkin aspekti ollut valokeilassa sotilaallisen ohella. Eri asteisten konfliktien vanavedessä ovat syynä ja seurauksena yksilöiden kokemat epävarmuudet, turvattomuus ja luottamuksen puute eskaloituneet ja johtaneet jopa kriisien tulehtumiseen äärimmilleen.
Joka tapauksessa maailmalla on inhimillisestä turvallisuudesta kohkattu kauan. Siksi odotukset kirjaa kohtaa ovatkin suuret. Alkuosa täyttää odotukset, mutta lopun haastattelut ovat turhaa sivuntäytettä.
Ihmiskunta on kohtaamassa suurimman haasteensa: kuinka tarjota kovasti kasvavalle kansalle kunnollinen arki. Maapallo tukehtuu lajiimme. Kaupungistuminen haukkaa kelvollisen maan asutusmattojen alle, työllistäminen ontuu ja kamppailu elintarvikkeista ja vedestä kiihtyy.
Huomattava osa ihmiskunnasta elää suunnattomassa kurjuudessa toivottomuudessa. Monen maan sisäinen ehyys horjuu, luokkaerot kärjistyvät lännessäkin. Romahtaneiden yhteiskuntien vaara on ilmeinen. Elämme keskellä yhtä taloushistorian pahimmista kriiseistä. Maailmantalous yskii ja korjausliikkeet ovat rajuja. Velkaelvytys ja setelipainopolitiikka uhkaavat ajaa yhä syvempään pimeään. Näkymät eivät ole lohdulliset. Samaan aikaan kun jyllää ruokakriisi, joka nostaa holtittomasti hintoja. Vaikeita aikoja on edessä, vaikka kuinka positiivinen yrittäisikin olla.
Senja Korhosen artikkeli on mainio avaus inhimillisen turvallisuuden käsiteryteikköön. Kuten hän toteaa ajatus ei ole uusi. Se tuotiin ilmi muun muassa Yhdistyneiden Kansakuntien perustamiskokouksessa. Hän ruotiikin kuinka YK:ssa käsite ymmärretään.
Inhimillinen turvallisuus on nimenomaan yksilön mahdollisuuksia pysyä hengissä ilman pelkoa fyysisestä, taloudellisesta tai poliittisesta uhasta. Inhimillinen turvallisuus on ensi sijaisesti subjektiivinen kokemus, joten painotukset vaihtuvat silmäparin mukaan. Voidaan puhua kapeasta näkökulmasta, jolloin suorat pelot korostuvat, laajemmasta näkökulmasta, jolloin uhkien määrä monistuu ja syvemmästä näkökulmasta, jolloin vastuuta siirretään myös yksilölle itselleen.
YK jakaa inhimillisen turvallisuuden seitsemään osa-alueeseen: talousturvallisuus, ruokaturvallisuus, terveysturvallisuus, ympäristöturvallisuus, henkilökohtainen turvallisuus, yhteisöturvallisuus ja poliittinen turvallisuus.
Muissa artikkeleissa luodataan asiaa esimerkkien myötä. Tarja Seppä tarkastelee kiinnostavasti valtioiden suojeluvastuun periaatetta Darfurissa, Terhi Nieminen-Mäkynen ja Kalle Sysikaski tarkastelevat Itä-Timoria...
Osaa artikkeleista värjää ideologina humanistinen naiivismi. Kriittinen ote lipsuu. Ratkaisuja ylistetään sokeasti. Ehkä todellisuus ei ole yhtä idealistisen pumpulin pehmentämää vaan brutaalin raadollista selviytymiskamppailua julmassa maailmassa... Tällainen maku jäi muun muassa Anna Rosenlewin tarinassa Senegalin naisten säästöringeistä, samoin Outi Hakkaraisen artikkelissa Länsi-Meksikon naisosuuskunnista.
Kokonaisuutena kuitenkin kunnon kirja, jonka artikkelit jäävät roiskaisuiksi määrän takia. Karsimalla olisi voinut saada herkullisemman teoksen. Laajentamalla valikoituja artikkeleita anti olisi ollut tuhdimpi. Mutta kyllä tämä näinkin menettelee!
lauantai 16. lokakuuta 2010
Outsider: Patarouva ja Ruutukuningas
Outsider: Patarouva ja Ruutukuningas. Otava, 1945. 127 s.
Outsider jätti jälkeensä paksun pinon lämminhenkistä seikkailu- ja rikoskirjallisuutta. Arkkitehti-salapoliisi Klaus Karman arvoitukset 1940-luvulta ovatkin mukavaa viihdettä viikonloppuun.
Oman tuotantoni harvat lukijat voivat havaita intertekstualisuutta vähäisen tuotantoni ja Outsiderin kirjallisuuden välillä. Ilmeisin lienee Patarouvassa ja Ruutukuninkaassa esiintyvä komissaari Kangas ja oma sankarini eskilstunalainen rikoskomisario Kent Kangas...
Rakenteeltaan Patarouva ja Ruutukuningas noudattaa klassista kaavaa, mutta lähestymiskulmat tapahtumiin ovat usein peräti kadehdittavan nokkelia. Juonen jännite kasvaa kierros kierrokselta ja pysyy tasaisessa kiidossa loppuun asti ilman lässähdyksiä. Koherenssi on kohdallaan ja kieli kunnossa.
Lyhyesti puristettuna pikkukaupungin putiikista löydetään murhattu myyjätyttö, hänen altaan kaksi pelikorttia. Keskeiset henkilöhahmot tuodaan näyttämölle miltein välittömästi ja heti perään saapuu paikalle lomaileva Klaus Karma, joka tyrmää poliisin teorian puutteiden takia. Alkaa kihelmöivä salapoliisityö, joka paljastaa rikosjengin tatuointeineen. Ruumiita tulee loppua kohden lisää ja syyt selviävät.
Outsider jätti jälkeensä paksun pinon lämminhenkistä seikkailu- ja rikoskirjallisuutta. Arkkitehti-salapoliisi Klaus Karman arvoitukset 1940-luvulta ovatkin mukavaa viihdettä viikonloppuun.
Oman tuotantoni harvat lukijat voivat havaita intertekstualisuutta vähäisen tuotantoni ja Outsiderin kirjallisuuden välillä. Ilmeisin lienee Patarouvassa ja Ruutukuninkaassa esiintyvä komissaari Kangas ja oma sankarini eskilstunalainen rikoskomisario Kent Kangas...
Rakenteeltaan Patarouva ja Ruutukuningas noudattaa klassista kaavaa, mutta lähestymiskulmat tapahtumiin ovat usein peräti kadehdittavan nokkelia. Juonen jännite kasvaa kierros kierrokselta ja pysyy tasaisessa kiidossa loppuun asti ilman lässähdyksiä. Koherenssi on kohdallaan ja kieli kunnossa.
Lyhyesti puristettuna pikkukaupungin putiikista löydetään murhattu myyjätyttö, hänen altaan kaksi pelikorttia. Keskeiset henkilöhahmot tuodaan näyttämölle miltein välittömästi ja heti perään saapuu paikalle lomaileva Klaus Karma, joka tyrmää poliisin teorian puutteiden takia. Alkaa kihelmöivä salapoliisityö, joka paljastaa rikosjengin tatuointeineen. Ruumiita tulee loppua kohden lisää ja syyt selviävät.
sunnuntai 10. lokakuuta 2010
Mika Waltari: Kuun maisema
Suomen kirjallisuuden valiot. Aleksis Kivestä Hannu Salamaan. IV. Valitut Palat, 1975.
(Mika Waltari: Kuun Maisema, 58 s.)
Työmatkalla kesällä Porvoossa tuli piipahdettua antikvariaatissa. Myynnissä oli Suomen kirjallisuuden valiot sarja kolmellakymmenellä sentillä kappale. Vastustamaton tarjous.
Kyseisen kirjasarjan neljännessä osassa oli sopiva novelli sunnuntain rentouttavaksi ratoksi. Mika Waltarin laaja tuotanto sisältää tyyliltään ja tasoltaan kirjavan kattauksen. Kokoelmaan on näytteeksi valikoitunut novelli Kuun maisema (1953). Mainio valinta. Lukeminen sykähdyttää aina yhtä paljon!
Musta novelli kylmää kyynisyydessään. Pessimismin kyllästämä kirja poreilee pahuutta. Ohuena punaisena lankana kiemurteleva rakkauden illuusioita peilaileva ydinkertomus saa lihaksi ympärilleen maailman julmuuden. Siitä muodostuu sodan tuhoaman sukupolven pettymyksen täyttymys. Kammottavat kerrostumat sulattavat sielut, jähmettävät elämän, tappavat taimet.
Alun varhaisnuorta kertojapoikaa viedään kauhujen kautta värittömään aikuisuuteen.
Waltari leikkaa kehityskertomuksen lomaan yhteiskunnallista kuohuntaa, joka sysää puolestaan yksityistä puolta omille urilleen. Tempo on kiihkeän hengästyttävä.
Tiivistettynä nuori poika matkaa maalle sedän ja tädin tykö. Hän kokee ensimmäiset eroottiset elämykset, samalla tuodaan näyttämölle ensin sivuhahmona vähän nuorempi tyttö, josta poika ei piittaa. Uskonnollinen kidutus, jonka piirteet piirretään jo kättelyssä kylvää kauhua sedän ja tädin luona. Tyttöparka joutuu kasvattilapsena heidän uhriksi.
Vuodet vierivät, lapset aikuistuvat. Poika keskeyttää teologian opinnot, suuntaa armeijaan ja lopulta kielitieteiden kautta käväisee Palestiinassa. Sodan sytyttyä maailmanpalo vie rintamalle ja vasta käden silpoutuminen vapauttaa. Tyttö puolestaan pyristelee irti ja taistelee itsensä teatterikouluun ja ajautuu lopulta filmitähdeksi.
Novellissa on runsaasti tanakoita lauseita, jotka sopii irrottaa kontekstistaan. Niissä on syvää sanomaa. Esimerkiksi seuraavassa saarnataan uskontoa vastaan. Kertojapoika perustelee päätöstään luopua teologian opiskelusta:
"Todelliset syyt olivat jo hiljaisuudessa patoutuneet mieleeni. Olin lukenut kirkkohistoriaa, olin lukenut kuvariidoista, kirkolliskokouksista, uskonsodista. Kirkon historiaa oli mielikuvituksessani alkanut ympäröidä rovioiden käry ja miljoonien ruumiiden verihuuru. Minua kammotti ajatus, miten suunnattoman paljon pahaa saattoivat saada aikaan juuri ne, jotka tarkoittivat eniten hyvää. Usko sanoi: joko - tai, kaikki muu oli puolinaista, mutta se oli kiihkon ja suvaitsemattomuuden sanoma ihmisten maailmassa. Aloin vihata suvaitsemattomuutta ymmärtämättä että tällaiseenkin vihaan sisältyi jo suvaitsemattomuuden polttava siemen." (Mika Waltari, Kuun maisema)
Kaikki syyt olla lukematta Mika Waltaria ovat tekosyitä. Hän jos kuka olisi Nobelin ansainnut.
(Mika Waltari: Kuun Maisema, 58 s.)
Työmatkalla kesällä Porvoossa tuli piipahdettua antikvariaatissa. Myynnissä oli Suomen kirjallisuuden valiot sarja kolmellakymmenellä sentillä kappale. Vastustamaton tarjous.
Kyseisen kirjasarjan neljännessä osassa oli sopiva novelli sunnuntain rentouttavaksi ratoksi. Mika Waltarin laaja tuotanto sisältää tyyliltään ja tasoltaan kirjavan kattauksen. Kokoelmaan on näytteeksi valikoitunut novelli Kuun maisema (1953). Mainio valinta. Lukeminen sykähdyttää aina yhtä paljon!
Musta novelli kylmää kyynisyydessään. Pessimismin kyllästämä kirja poreilee pahuutta. Ohuena punaisena lankana kiemurteleva rakkauden illuusioita peilaileva ydinkertomus saa lihaksi ympärilleen maailman julmuuden. Siitä muodostuu sodan tuhoaman sukupolven pettymyksen täyttymys. Kammottavat kerrostumat sulattavat sielut, jähmettävät elämän, tappavat taimet.
Alun varhaisnuorta kertojapoikaa viedään kauhujen kautta värittömään aikuisuuteen.
Waltari leikkaa kehityskertomuksen lomaan yhteiskunnallista kuohuntaa, joka sysää puolestaan yksityistä puolta omille urilleen. Tempo on kiihkeän hengästyttävä.
Tiivistettynä nuori poika matkaa maalle sedän ja tädin tykö. Hän kokee ensimmäiset eroottiset elämykset, samalla tuodaan näyttämölle ensin sivuhahmona vähän nuorempi tyttö, josta poika ei piittaa. Uskonnollinen kidutus, jonka piirteet piirretään jo kättelyssä kylvää kauhua sedän ja tädin luona. Tyttöparka joutuu kasvattilapsena heidän uhriksi.
Vuodet vierivät, lapset aikuistuvat. Poika keskeyttää teologian opinnot, suuntaa armeijaan ja lopulta kielitieteiden kautta käväisee Palestiinassa. Sodan sytyttyä maailmanpalo vie rintamalle ja vasta käden silpoutuminen vapauttaa. Tyttö puolestaan pyristelee irti ja taistelee itsensä teatterikouluun ja ajautuu lopulta filmitähdeksi.
Novellissa on runsaasti tanakoita lauseita, jotka sopii irrottaa kontekstistaan. Niissä on syvää sanomaa. Esimerkiksi seuraavassa saarnataan uskontoa vastaan. Kertojapoika perustelee päätöstään luopua teologian opiskelusta:
"Todelliset syyt olivat jo hiljaisuudessa patoutuneet mieleeni. Olin lukenut kirkkohistoriaa, olin lukenut kuvariidoista, kirkolliskokouksista, uskonsodista. Kirkon historiaa oli mielikuvituksessani alkanut ympäröidä rovioiden käry ja miljoonien ruumiiden verihuuru. Minua kammotti ajatus, miten suunnattoman paljon pahaa saattoivat saada aikaan juuri ne, jotka tarkoittivat eniten hyvää. Usko sanoi: joko - tai, kaikki muu oli puolinaista, mutta se oli kiihkon ja suvaitsemattomuuden sanoma ihmisten maailmassa. Aloin vihata suvaitsemattomuutta ymmärtämättä että tällaiseenkin vihaan sisältyi jo suvaitsemattomuuden polttava siemen." (Mika Waltari, Kuun maisema)
Kaikki syyt olla lukematta Mika Waltaria ovat tekosyitä. Hän jos kuka olisi Nobelin ansainnut.
lauantai 11. syyskuuta 2010
Jani Saxell: Unenpäästäjä Florian
Jani Saxell: Unenpäästäjä Florian. Avain, 2010. 209 s.
Tietoisella tarkoituksella blogissa on vältelty tuoreimpien teosten tuomista esiin. Mutta aina joskus pitää poiketa vakiintuneesta käytännöstä.
Viikko sitten julkaistiin Jani Saxellin Unenpäästäjä Florian. Maagista realismia huokuva kirja liippaa läheltä poliittista pamflettia. Siinä on tendenssikirjan sävyjä. Myönteisessä mielessä.
Ruotsi potki Romanian romaneita maasta, nyt Ranska tekee samaa suuren kohun saattelemana. Helsingissäkin on kiinnitetty huomiota katujen kerjäläisiin ja Kalasataman mustalaisleiriin, joka on häätöuhan alla.
Unenpäästäjä Florian on siis ajankohtaista ajankohtaisempi.
Kyseessä lienee ensimmäinen valkolaisen "mustalaiskirja". Ja lienee myös ensimmäinen suomalainen kirja, jonka päähenkilö on Romanian romani. Historiallista siis.
Skifi-henkisen kirjan päähenkilö on keski-ikäistyvä valelääkäri, joka on helsinkiläistynyt romanialainen romani. Hän on myös moninkertainen uhri. Lapsuudessa Ceausescun Securitate-valtiossa hänet valittiin ihmiskokeeseen, jossa joukkoa mustalaislapsia säteilytettiin, jotta heidän telepaattiset kyvyt korostuisivat. Tarkoituksena oli luoda psykologiseen sodankäyntiin kykeneviä henkilöitä... Florianin kyvyksi valikoituivat unet. Hän pystyi näkemään toisten uniin ja johdattamaan heitä niihin.
Sosialistinen terrorihallinto romahti ja romanien asema Itä-Euroopassa heikkeni. Florian, joka oli kokeen ansiosta päässyt yliopistoon opiskelemaan, ei enää menestynytkään tenteissä. Ranskan kautta hän päätyi pohjoiseen Helsinkiin.
Uuden vuosituhannen myötä eurooppalaiset olivat kadottaneet unet. Romanien romanien joukossa on näitä unenpäästäjiä, jotka palauttavat takaisin uniin. Florian pitää omaa praktiikkaa maksukykyisille.
Vastapuoleksi piirtyy vanhempi rikoskonstaapeli Nuortamo. Hän muistuttaa entistä sisäministeri Kari Rajamäkeä. Nuortamo näkee peikkoja ja luo paranoidisia salaliittoja maahanmuuttajamafiasta, joka uhkaa suomalaista lintukotoa. Hän ylittää toimivaltuuksia.
Takaumien myötä tarinarihmastot vievät useisiin aikakausiin, moniin henkilötragedioihin, kymmenille paikkakunnille. Yksi toistuva teema on Mäkkylän leiri Espoossa, jonne Karjalasta pakolaisiksi joutuneet mustalaiset sijoitettiin sodan jälkeen. Sen kautta tuodaan yleisimmin esiin vainotun vähemmistön kohtaloa Euroopassa. Juutalaisten kansanmurhan kaikki tietävät. Harvempi romanien vastaavaa, paikoin totaalisempaa tuhoa. Holokaustille on patsaat, museot ja maksavat turistit. Romaneille ei mitään. Heidät on unohdettu ja heitä vainotaan yhä. Sorto on niin sosiaalista kuin taloudellista ja etnistä.
Kiintoisasti sivuhahmoiksi on valikoitunut peilautumia yhteiskunnan eliitistä. Esimerkiksi Nuuti on kuin vastine Stubbista.
Fokalisaatio on sumeaa. On vaikea hahmottaa kuka kertoo. Yleiskertojalla on niskalenkki, mutta teksti on ryhmitetty henkilöhahmojen näkökulmiin päiväyksien ja paikkakuntien alle. Lauseisiin on upotettu viittauksia niin valtakulttuurin poreileviin pintailmiöihin kuin alakulttuurien pyörteisiin. Intertekstuaalisuus jyrää. Tyypillistä Jani Saxellia. Siten luodaan konfliktia, valaistaan vallitsevia ristiriitoja ja yhteiskunnallisia varjoja. Ajastamme irrotetaan inhorealistisesti veriset väkivaltaisuudet.
Jännitys nousee trillerimäisesti ja Florianin kotiin tehty murto on käännekohta, joka suuntaa loppuräjähdykseen. Odotuksia luodaan, mutta hivenen lässähtää. Jää keskeneräisen maku. Ehkä koska lopussa lauseisiin tungetaan tietoa tulevasta.
Globalisaation ajan kirjallisuutta, jossa rajat ovat keinotekoisia luomuksia, jotka erottavat yksilöiden kohtaloita. Parahdus yleisinhimillisen humanismin puolesta.
Tietoisella tarkoituksella blogissa on vältelty tuoreimpien teosten tuomista esiin. Mutta aina joskus pitää poiketa vakiintuneesta käytännöstä.
Viikko sitten julkaistiin Jani Saxellin Unenpäästäjä Florian. Maagista realismia huokuva kirja liippaa läheltä poliittista pamflettia. Siinä on tendenssikirjan sävyjä. Myönteisessä mielessä.
Ruotsi potki Romanian romaneita maasta, nyt Ranska tekee samaa suuren kohun saattelemana. Helsingissäkin on kiinnitetty huomiota katujen kerjäläisiin ja Kalasataman mustalaisleiriin, joka on häätöuhan alla.
Unenpäästäjä Florian on siis ajankohtaista ajankohtaisempi.
Kyseessä lienee ensimmäinen valkolaisen "mustalaiskirja". Ja lienee myös ensimmäinen suomalainen kirja, jonka päähenkilö on Romanian romani. Historiallista siis.
Skifi-henkisen kirjan päähenkilö on keski-ikäistyvä valelääkäri, joka on helsinkiläistynyt romanialainen romani. Hän on myös moninkertainen uhri. Lapsuudessa Ceausescun Securitate-valtiossa hänet valittiin ihmiskokeeseen, jossa joukkoa mustalaislapsia säteilytettiin, jotta heidän telepaattiset kyvyt korostuisivat. Tarkoituksena oli luoda psykologiseen sodankäyntiin kykeneviä henkilöitä... Florianin kyvyksi valikoituivat unet. Hän pystyi näkemään toisten uniin ja johdattamaan heitä niihin.
Sosialistinen terrorihallinto romahti ja romanien asema Itä-Euroopassa heikkeni. Florian, joka oli kokeen ansiosta päässyt yliopistoon opiskelemaan, ei enää menestynytkään tenteissä. Ranskan kautta hän päätyi pohjoiseen Helsinkiin.
Uuden vuosituhannen myötä eurooppalaiset olivat kadottaneet unet. Romanien romanien joukossa on näitä unenpäästäjiä, jotka palauttavat takaisin uniin. Florian pitää omaa praktiikkaa maksukykyisille.
Vastapuoleksi piirtyy vanhempi rikoskonstaapeli Nuortamo. Hän muistuttaa entistä sisäministeri Kari Rajamäkeä. Nuortamo näkee peikkoja ja luo paranoidisia salaliittoja maahanmuuttajamafiasta, joka uhkaa suomalaista lintukotoa. Hän ylittää toimivaltuuksia.
Takaumien myötä tarinarihmastot vievät useisiin aikakausiin, moniin henkilötragedioihin, kymmenille paikkakunnille. Yksi toistuva teema on Mäkkylän leiri Espoossa, jonne Karjalasta pakolaisiksi joutuneet mustalaiset sijoitettiin sodan jälkeen. Sen kautta tuodaan yleisimmin esiin vainotun vähemmistön kohtaloa Euroopassa. Juutalaisten kansanmurhan kaikki tietävät. Harvempi romanien vastaavaa, paikoin totaalisempaa tuhoa. Holokaustille on patsaat, museot ja maksavat turistit. Romaneille ei mitään. Heidät on unohdettu ja heitä vainotaan yhä. Sorto on niin sosiaalista kuin taloudellista ja etnistä.
Kiintoisasti sivuhahmoiksi on valikoitunut peilautumia yhteiskunnan eliitistä. Esimerkiksi Nuuti on kuin vastine Stubbista.
Fokalisaatio on sumeaa. On vaikea hahmottaa kuka kertoo. Yleiskertojalla on niskalenkki, mutta teksti on ryhmitetty henkilöhahmojen näkökulmiin päiväyksien ja paikkakuntien alle. Lauseisiin on upotettu viittauksia niin valtakulttuurin poreileviin pintailmiöihin kuin alakulttuurien pyörteisiin. Intertekstuaalisuus jyrää. Tyypillistä Jani Saxellia. Siten luodaan konfliktia, valaistaan vallitsevia ristiriitoja ja yhteiskunnallisia varjoja. Ajastamme irrotetaan inhorealistisesti veriset väkivaltaisuudet.
Jännitys nousee trillerimäisesti ja Florianin kotiin tehty murto on käännekohta, joka suuntaa loppuräjähdykseen. Odotuksia luodaan, mutta hivenen lässähtää. Jää keskeneräisen maku. Ehkä koska lopussa lauseisiin tungetaan tietoa tulevasta.
Globalisaation ajan kirjallisuutta, jossa rajat ovat keinotekoisia luomuksia, jotka erottavat yksilöiden kohtaloita. Parahdus yleisinhimillisen humanismin puolesta.
sunnuntai 5. syyskuuta 2010
Hannu Raittila: Canal Grande
Hannu Raittila: Canal Grande. WSOY, 2001. 328 s.
Hannu Raittilan Canal Grande oli pettymys. En muista olenko lukenut sen aiemmin, joten luettavaksi tuli. Ei ihme, etten muista olenko lukenut. Ei ollut häävi.
Suomalainen asiantuntijaryhmä matkaa Venetsiaan pelastamaan sitä hukkumiselta. Kirjassa kulkee kaksi päätarinalinjaa: ensimmäinen etenee lukuina insinööri Marrasjärven näkökulmasta, toisessa seurataan kulttuuripersoonallisuus Saraspään päiväkirjaa. Lopussa sivuhahmosta päähenkilöksi kasvanut poikatyttö Tuuli saa suunvuoron ja tarinalinjat sulautetaan referoiden yhteen. Luvut ja päiväkirja lomittavat toisiaan.
Kylmä tekninen maailmankuva kohtaa rehevän kulttuurihistorian ja häviää. Insinööriproosaa jota rikotaan Saraspään sekoilulla.
Henkilöhahmot ovat ohuita karikatyyrejä, joiden vitsi ei kanna kauas. Toisto turruttaa. Intertekstuaalisuus kyllästää kirjan. Syövän lailla Kuoleman Venetsiassa uudelleenkirjoitus vie tilaa omalta ääneltä.
Mennyttä Venetsiaa vertaillaan myös Yhdysvaltoihin.
En tiedä pitäisikö tätä lukea komediana, draamana vai tragediana. Se yrittää olla niitä kaikkia, mutta ei ole mitään. Talvimyrsky on kriisi johon kaikki kärjistyy, mutta punainen lanka uupuu eikä sanoma selviä. Tarina hajoaa ilman että se kunnolla koskaan käynnistyy.
Mutta kyllä tätä lukee.
Hannu Raittilan Canal Grande oli pettymys. En muista olenko lukenut sen aiemmin, joten luettavaksi tuli. Ei ihme, etten muista olenko lukenut. Ei ollut häävi.
Suomalainen asiantuntijaryhmä matkaa Venetsiaan pelastamaan sitä hukkumiselta. Kirjassa kulkee kaksi päätarinalinjaa: ensimmäinen etenee lukuina insinööri Marrasjärven näkökulmasta, toisessa seurataan kulttuuripersoonallisuus Saraspään päiväkirjaa. Lopussa sivuhahmosta päähenkilöksi kasvanut poikatyttö Tuuli saa suunvuoron ja tarinalinjat sulautetaan referoiden yhteen. Luvut ja päiväkirja lomittavat toisiaan.
Kylmä tekninen maailmankuva kohtaa rehevän kulttuurihistorian ja häviää. Insinööriproosaa jota rikotaan Saraspään sekoilulla.
Henkilöhahmot ovat ohuita karikatyyrejä, joiden vitsi ei kanna kauas. Toisto turruttaa. Intertekstuaalisuus kyllästää kirjan. Syövän lailla Kuoleman Venetsiassa uudelleenkirjoitus vie tilaa omalta ääneltä.
Mennyttä Venetsiaa vertaillaan myös Yhdysvaltoihin.
En tiedä pitäisikö tätä lukea komediana, draamana vai tragediana. Se yrittää olla niitä kaikkia, mutta ei ole mitään. Talvimyrsky on kriisi johon kaikki kärjistyy, mutta punainen lanka uupuu eikä sanoma selviä. Tarina hajoaa ilman että se kunnolla koskaan käynnistyy.
Mutta kyllä tätä lukee.
tiistai 27. heinäkuuta 2010
Kirjallisuudentutkimuksen peruskäsitteitä
Outi Alanko & Tiina Käkelä-Puumala (toim.): Kirjallisuudentutkimuksen peruskäsitteitä. Tietolipas 174. SKS, 2001. 319 s.
Blogia ei ole päivitelty pitkiin aikoihin. Aikaa ei ole liiennyt kirjoittelulle. Nelisenkymmentä kirjaa olen silti kahlannut - viimeisimpänä Kirjallisuudentutkimuksen peruskäsitteitä.
Antologia nimensä mukaisesti aukoo lukijalle kirjallisuudentutkimuksen peruskäsitteitä, jotka saattavat toisinaan maallikosta tuntua olevan toisesta todellisuudesta.
Monet kirjoittajat käsittelevät artikkeleissaan lukemista.
Esimerkiksi Kai Mikkonen pohtii lukemista tulkintana. Hän kairautuu aina antiikin kreikkalaiseen ja raamatulliseen traditioon ja toteaa, ettei uuden vuosituhannen alussa tulkinnalle ole yhtä yleistä teoriaa. Hän referoi ranskalaista Paul Ricoeuria, joka sanoo tutkijan joutuvan valitsemaan eri tyyleistä. Mikkonen painottaa keskeisimmän eron olevan mitä tulkinnalla tavoittelee. Pyrkiikö palauttamaan viestin alkumuotoonsa vai yritetäänkö tulkinnalla kaivaa sisältö tekstistä...
Antologian antoisin otos on kuitenkin Eva Maria Korsisaaren artikkeli "Keskeisiä kirjallisuudentutkimuksen suuntauksia". Siinä onnistutaan tiivistämään olennainen aiheesta, josta on kirjoitettu kokonaisia kirjoja.
Ensimmäisenä hän ruotii venäläistä formalismia. Suuntaus syntyi hivenen ennen 1917 vallankumousta. He ohittivat siihen asti vallalla olleen halun penkoa kirjailijan persoonaa ja taustaa. Korsisaari korostaa formalistien tahtoneen "tehdä kirjallisuudentutkimuksesta teoreettisen perustan omaavan tieteenalan keskittymällä kuvaamaan sitä, millaisesta on kirjallisuuden kieli ja mikä tekee kirjallisuudesta kirjallisuutta". Keskeiseksi käsitteeksi muotoutui kirjallisuudellisuus. Kieli muuttuu ja vieraannuttaa arkisesta kommunikaatiosta. Muoto oli tärkeintä tutkijalle.
Englannissa 1920-luvulla sai alkunsa uuskritiikki, joka levisi voimatekijäksi Atlantin taakse. Uuskriitikoille hivenen formalistien tapaan teksti oli se olennainen asia kirjallisuudessa. Uuskriitikot veivät vielä pidemmälle tämän piintymän. He kehittivät strategiaksi lähiluvun, joka meni äärimmäisyyksiin etenkin Yhdysvalloissa. Yhdysvalloissa uuskriitikot esittivät, "että kirjailijan aikeet ja kokemukset eivät vaikuta hänen teostensa arvoon tai merkitykseen". He laativat tarkkoja tulkintoja tekstistä ja metodi elää yhä kirjallisuustieteessä. Korsaari kirjoittaa, että "sen sijaan uuskriitikoiden näkemys itsenäisinä objekteina, joita on mahdollista tutkia irrallaan teoksen ulkopuolisesta todellisuudesta on saanut väistyä muun muassa psykoanalyyttisen, feministisen ja jälkikolonialistisen kirjallisuudentutkimuksen tieltä, jotka ottavat huomioon myös kirjallisten teosten suhteet ympäröivään maailmaan".
Toista lähestymiskulmaa edustavat fenomologinen kirjallisuudentutkimus, reader-respons-teoriat ja reseptioestetiikka. Ne tutkivat lukijaa.
Myös fenomologia kehittyi 1900-luvun alkupuolella. Korsisaaren mukaan se tähdentää subjektin osuutta merkityksen muodostumisessa. "Maailma on sellainen, millaisena se ihmisen tietoisuudessa näyttäytyy", Korsisaari kirjoittaa Edmund Husserliniin viitaten. Roman Ingarden esittää Korsisaaren mukaan, että "kirjallisen teoksen merkitykset konkretisoituvat vasta luettaessa".
Reader-response-teoriat juurtaa itsensä fenomologiaan, mutta on väljä käsite eikä muodosta yhtenäistä koulukuntaa. Pääasiassa ne tutkivat teosten vastaanottoa, mutta voivat myös keskittyä toistuviin teemoihin, tilanteisiin, henkilöhahmoihin ja niiden kautta lukija voi päästä kirjailijan tietoisuuden syvärakenteisiin.
Struktualismi juontaa sveitsiläiseen Ferdinand de Saussureen. Korsisaari kirjoittaa, että se "tutkii ihmismielen tapoja järjestää maailmaa, luoda merkityksiä ja luokitella ilmiöitä." Hän jatkaa, että heidän mukaan "minkä tahansa järjestelmän yksittäiset osat saavat merkityksensä vain suhteessa toisiinsa, osana kokonaisuudesta ja vuorovaikutuksessa toistensa ja kokonaisuuden kanssa. Tarkoituksena on palauttaa yksittäiset ilmiöt yleisiin lakeihin. Parhaiten näitä jäsentämisen taustalla olevia lakeja ilmentää kieli".
De Saussuren teorian seurauksena sanat tuottavat todellisuuden, eivätkä heijasta sitä. Ahkera (jälki)struktualisti on ranskalainen Roland Barthes, joka soveltaa sitä laajalla repertuaarilla eri ilmiöistä.
Psykoanalyyttinen kirjallisuudentutkimus pyrkii tiedostamattoman ja tukahdutettuja tarpeiden ja toiveiden paljastamiseen kirjoista ja lukijoista.
Feministinen kirjallisuudentutkimus on politisoitunutta tiedettä, joka on hajonnut lukuisiin lahkoihin, jotka ovat jopa antagonistisia keskenään. Pääasiana on silti patriarkaalisen yksisilmäisyyden purkaminen ja kirjallisuuden kaanonin laventaminen molempiin sukupuoliin. Tärkeitä nimiä ovat Virginia Woolf ja Simone de Beauvoir.
Enemmän tätä päivää ovat kulttuurintutkimus, uushistorismi ja jälkikolonialistinen kirjallisuudentutkimus. Paletit ja kentät ovat moninaiset. Teorioita yhdistellään ja sovitellaan. Kaikki kietoutuvat toisiinsa.
Kulttuurintutkimus kehittyi Englannissa 1950-luvulla ja laajensi kirjallisuuden käsitettä työläiskulttuurien viikkolehtiin ja iskelmiin. Yhdysvalloissa 1980-luvulla syntynyt uushistorismi kahleutuu kulttuurintutkimukseen. Taustalla ovat Michel Foucault´n ja Louis Althusserin ajatukset kulttuurin ja vallan keskinäisestä riippuvuudesta.
Jälkikolonialistinen tutkimus rakentuu etenkin Edward Saidin klassikon Orientalism ympärille. Se kritisoi läntistä ylemmyyttä, imperalistista riistoa ja etnosentrismiä.
Korsisaari jättää käsittelemättä marxilaisen kirjallisuuden tutkimuksen, joka on ollut pohjana useimmille nykyään vallalla olleille suuntauksille. Siitä kiinnostuneille suosittelen tutustumista esimerkiksi mainioon Lasse Koskelan ja Lea Rojolan Lukijan ABC-kirjaan, joka itselläkin oli yhtenä peruslähteenä gradua kirjoittaessa. Muuten Korsisaari onnistuu vääntämään selkeämmin rautalangasta olennaisimman, joten artikkeli soveltuu moniin tarkoituksiin.
Blogia ei ole päivitelty pitkiin aikoihin. Aikaa ei ole liiennyt kirjoittelulle. Nelisenkymmentä kirjaa olen silti kahlannut - viimeisimpänä Kirjallisuudentutkimuksen peruskäsitteitä.
Antologia nimensä mukaisesti aukoo lukijalle kirjallisuudentutkimuksen peruskäsitteitä, jotka saattavat toisinaan maallikosta tuntua olevan toisesta todellisuudesta.
Monet kirjoittajat käsittelevät artikkeleissaan lukemista.
Esimerkiksi Kai Mikkonen pohtii lukemista tulkintana. Hän kairautuu aina antiikin kreikkalaiseen ja raamatulliseen traditioon ja toteaa, ettei uuden vuosituhannen alussa tulkinnalle ole yhtä yleistä teoriaa. Hän referoi ranskalaista Paul Ricoeuria, joka sanoo tutkijan joutuvan valitsemaan eri tyyleistä. Mikkonen painottaa keskeisimmän eron olevan mitä tulkinnalla tavoittelee. Pyrkiikö palauttamaan viestin alkumuotoonsa vai yritetäänkö tulkinnalla kaivaa sisältö tekstistä...
Antologian antoisin otos on kuitenkin Eva Maria Korsisaaren artikkeli "Keskeisiä kirjallisuudentutkimuksen suuntauksia". Siinä onnistutaan tiivistämään olennainen aiheesta, josta on kirjoitettu kokonaisia kirjoja.
Ensimmäisenä hän ruotii venäläistä formalismia. Suuntaus syntyi hivenen ennen 1917 vallankumousta. He ohittivat siihen asti vallalla olleen halun penkoa kirjailijan persoonaa ja taustaa. Korsisaari korostaa formalistien tahtoneen "tehdä kirjallisuudentutkimuksesta teoreettisen perustan omaavan tieteenalan keskittymällä kuvaamaan sitä, millaisesta on kirjallisuuden kieli ja mikä tekee kirjallisuudesta kirjallisuutta". Keskeiseksi käsitteeksi muotoutui kirjallisuudellisuus. Kieli muuttuu ja vieraannuttaa arkisesta kommunikaatiosta. Muoto oli tärkeintä tutkijalle.
Englannissa 1920-luvulla sai alkunsa uuskritiikki, joka levisi voimatekijäksi Atlantin taakse. Uuskriitikoille hivenen formalistien tapaan teksti oli se olennainen asia kirjallisuudessa. Uuskriitikot veivät vielä pidemmälle tämän piintymän. He kehittivät strategiaksi lähiluvun, joka meni äärimmäisyyksiin etenkin Yhdysvalloissa. Yhdysvalloissa uuskriitikot esittivät, "että kirjailijan aikeet ja kokemukset eivät vaikuta hänen teostensa arvoon tai merkitykseen". He laativat tarkkoja tulkintoja tekstistä ja metodi elää yhä kirjallisuustieteessä. Korsaari kirjoittaa, että "sen sijaan uuskriitikoiden näkemys itsenäisinä objekteina, joita on mahdollista tutkia irrallaan teoksen ulkopuolisesta todellisuudesta on saanut väistyä muun muassa psykoanalyyttisen, feministisen ja jälkikolonialistisen kirjallisuudentutkimuksen tieltä, jotka ottavat huomioon myös kirjallisten teosten suhteet ympäröivään maailmaan".
Toista lähestymiskulmaa edustavat fenomologinen kirjallisuudentutkimus, reader-respons-teoriat ja reseptioestetiikka. Ne tutkivat lukijaa.
Myös fenomologia kehittyi 1900-luvun alkupuolella. Korsisaaren mukaan se tähdentää subjektin osuutta merkityksen muodostumisessa. "Maailma on sellainen, millaisena se ihmisen tietoisuudessa näyttäytyy", Korsisaari kirjoittaa Edmund Husserliniin viitaten. Roman Ingarden esittää Korsisaaren mukaan, että "kirjallisen teoksen merkitykset konkretisoituvat vasta luettaessa".
Reader-response-teoriat juurtaa itsensä fenomologiaan, mutta on väljä käsite eikä muodosta yhtenäistä koulukuntaa. Pääasiassa ne tutkivat teosten vastaanottoa, mutta voivat myös keskittyä toistuviin teemoihin, tilanteisiin, henkilöhahmoihin ja niiden kautta lukija voi päästä kirjailijan tietoisuuden syvärakenteisiin.
Struktualismi juontaa sveitsiläiseen Ferdinand de Saussureen. Korsisaari kirjoittaa, että se "tutkii ihmismielen tapoja järjestää maailmaa, luoda merkityksiä ja luokitella ilmiöitä." Hän jatkaa, että heidän mukaan "minkä tahansa järjestelmän yksittäiset osat saavat merkityksensä vain suhteessa toisiinsa, osana kokonaisuudesta ja vuorovaikutuksessa toistensa ja kokonaisuuden kanssa. Tarkoituksena on palauttaa yksittäiset ilmiöt yleisiin lakeihin. Parhaiten näitä jäsentämisen taustalla olevia lakeja ilmentää kieli".
De Saussuren teorian seurauksena sanat tuottavat todellisuuden, eivätkä heijasta sitä. Ahkera (jälki)struktualisti on ranskalainen Roland Barthes, joka soveltaa sitä laajalla repertuaarilla eri ilmiöistä.
Psykoanalyyttinen kirjallisuudentutkimus pyrkii tiedostamattoman ja tukahdutettuja tarpeiden ja toiveiden paljastamiseen kirjoista ja lukijoista.
Feministinen kirjallisuudentutkimus on politisoitunutta tiedettä, joka on hajonnut lukuisiin lahkoihin, jotka ovat jopa antagonistisia keskenään. Pääasiana on silti patriarkaalisen yksisilmäisyyden purkaminen ja kirjallisuuden kaanonin laventaminen molempiin sukupuoliin. Tärkeitä nimiä ovat Virginia Woolf ja Simone de Beauvoir.
Enemmän tätä päivää ovat kulttuurintutkimus, uushistorismi ja jälkikolonialistinen kirjallisuudentutkimus. Paletit ja kentät ovat moninaiset. Teorioita yhdistellään ja sovitellaan. Kaikki kietoutuvat toisiinsa.
Kulttuurintutkimus kehittyi Englannissa 1950-luvulla ja laajensi kirjallisuuden käsitettä työläiskulttuurien viikkolehtiin ja iskelmiin. Yhdysvalloissa 1980-luvulla syntynyt uushistorismi kahleutuu kulttuurintutkimukseen. Taustalla ovat Michel Foucault´n ja Louis Althusserin ajatukset kulttuurin ja vallan keskinäisestä riippuvuudesta.
Jälkikolonialistinen tutkimus rakentuu etenkin Edward Saidin klassikon Orientalism ympärille. Se kritisoi läntistä ylemmyyttä, imperalistista riistoa ja etnosentrismiä.
Korsisaari jättää käsittelemättä marxilaisen kirjallisuuden tutkimuksen, joka on ollut pohjana useimmille nykyään vallalla olleille suuntauksille. Siitä kiinnostuneille suosittelen tutustumista esimerkiksi mainioon Lasse Koskelan ja Lea Rojolan Lukijan ABC-kirjaan, joka itselläkin oli yhtenä peruslähteenä gradua kirjoittaessa. Muuten Korsisaari onnistuu vääntämään selkeämmin rautalangasta olennaisimman, joten artikkeli soveltuu moniin tarkoituksiin.
sunnuntai 16. toukokuuta 2010
Irmari Rantamala: Harhama
Irmari Rantamala: Harhama. Karisto, 1980. 658 s.
Irmari Rantamala oli yksi Algot Untolan lukuisista sivupersoonista. Miehen monenkirjava tuotanto on tuttua useimmille suomalaisille. Kansanklassikkona tajunnan täräytti pseudonyymillä Maiju Lassila julkaistu Tulitikkuja lainaamassa, jonka filmatisointi 1938 saavutti suuren suosion.
Algot Untolan elämäntarina on kaikessa traagisuudessaan värikäs. Suomalaisen opettajan päähän pälkähti vaurastua puukaupalla Pietarissa viime vuosisadan alussa. Rivakka taloudellis-sosiaalinen noususuhdanne tyssäsi kuin lennosta ammutun linnun lento. Avioliitto karahti kiville, sosialistivallankumouksellisuus sysäsi terrorismiin... Alkoi pako Suomeen ja siellä erakkoelämä, jonka katkaisi kamala nainen, joka parivuotisen suhteen sammuttua viskasi rikkihappoa miesparan sukupuolielimille... Sisällissodan sytyttyä entinen suomalaisen puolueen agitaattori tempautui sosialidemokraattiseen puolueeseen. Hän sai surmansa epäselvissä olosuhteissa 1918 valkoisten kuljettaessa vangittua Untolaa laivalla Santahaminaan.
Untolaa voisi verrata toiseen saman ajan poliittisesti aktiiviseen kirjailijaan Matti Kurikkaan. Kummankin ajatusmaailmasta on löydettävissä samaa henkeä, yhtä lailla kuin kohtalostakin ja taustasta.
Harhama oli hänen esikoisteos. Se on osin omaelämäkerrallinen suurteos, josta piti kasvaa trilogia. Sarjaa syntyi lopulta hehkutuksesta huolimatta vain kahden kirjan verran.
Sitä ei ymmärretty tuolloin, eikä oikein nytkään. Sekavuudestaan huolimatta siinä on maailmankirjallisuuden elementtejä, jotka kohottavat kirjaa kansainväliselle tasolle.
Harhama on Irmari Rantamalan (Algot Untolan) alter ego. Hän on mies joka liikkuu sulavasti pietarilaisen ylä- ja alaluokan rajamailla. Kirjan alussa hän menettää pörssiromahduksessa keinottelulla luodun omaisuutensa Japanin sodan varjossa. Rantamala kuvaa osuvasti kansainvälistä kapitalismia, jonka rihmastot solmivat kansojen kohtalot kiinteästi toisiinsa. Kapitalismille ominaiset kriisit ovat omaisuuksien uusjakoa, jossa kärsivät työläiset eniten.
Rantamala kuvaa pörssiä esimerkiksi näin:
--- Ja kun yhteiskunnan elämä sykähteli, kun jossain sortui tehdasliike, jonka perustuksen Hiiden myllyn väki oli syönyt, tai madonsyömät pankit luhistuivat ja huimaava kilpailu, tunnoton keinottelu löi pirstaleiksi taloudellisia liikkeitä, silloin aina tuntui aina kovempi, tai heikompi sykähdys pelipöydässä, kullan alttarissa. Sen taso paikoin kohosi ja paikoin laski ja sille kasattu kulta kieri silloin yhden maljasta toisen maljaan. ---(s. 101)
Vähän edempänä hän jatkaa kapitalistisen talouskriisin kuvailua:
--- Mutta uusia huolestuttavia tietoja saapui. Liikepulahirviö avasi kitaansa yhä suuremmaksi. Se uhkasi niellä kaikki. Kulta pakeni palvelijoitansa, kuin vikkelä hiirenpoika kissaa. Paniikki kasvoi. Kauhu lisääntyi. --- (Ihminen) Hänen kohtaloansa sääteli koko maailman yhteen kietoutunut taloudellisen elämän sotkuinen verkko. Sitä ratkaisi miekka kaukaisella sotatantereella; Hiiden myllyssä sitä sääteli elostelija kuhertelevine yölintuinensa, kullan temppelissä keinottelija, palatsissa valtiomies. Ja viime aikoina oli astunut esille työmiesten joukko, joka ratkaisi lukemattomien kohtaloita yhdellä ainoalla taikasanalla: Lakko. --- (s. 103)
Porvaristo ja aatelisto viihtyvät Hiiden myllyssä, joka on ylellinen yökerho, jossa nautitaan herkkujen lomassa strippauksesta ja "tosi"-teatterista, jossa esimerkiksi lavalle tuodaan nälkää näkevä perhe...
Hornan luola puolestaan on monialaisen suuryhtiön teollisuusalue, jossa kärsitään köyhyydestä. Talouskriisissä omistaja vaihtuu vinhaan. Harhama on todistamassa työväkeen kohdistuvia vääryyksiä ja päätyy kummallisen pika-avioliiton pyörteissä sosialistisen vallankumouksen huumaan. Luokkataistelu kärjistyy pommi-iskuun, jossa Harhama on osallisena. Tästä alkaa pako Suomeen ja joutuminen oudon naisen pauloihin. Ja kirjan kirjoittamisen aloittaminen.
Keskeisinä henkilöhahmoina on Harhaman lisäksi Nikolai, munkki Pietari ja Anna Pawlowna. Muut jäävät etäisimmiksi. Paitsi Perkele, jonka kamppailu Jehovan kanssa muodostaa kirjan toisen ulottuvuuden.
Paitsi että kirjassa edetään kansallisromanttisuudesta utopistiseen sosialismiin ja anarkokommunismiin, siinä on myös yritys yhdistää teosofiaa aatteiden virtaan. Kirja onkin oikeastaan erikoinen sikermä Dantea, Goethea ja Raamattua. Maagiseen realismiin sekoittuu eksistentialistinen mystiikka. Modernistista Harhamaa voisi väittää postmoderniksi, jos ei tietäisi julkaisuajankohtaa 1909. Monipolvisen, hajanaisen esityksen ytimessä on myös kysymykset mitä elämä ja aika ovat. Siten sen voisi rinnastaa Marcel Proustin suurteokseen Kadonnutta aikaa etsimässä.
Seksuaalisuus on voimakkaasti läsnä. Teoksesta suodattuu freudilainen näkemys yhtenä kimmokkeena kohtaloihin. Erityisen antaumuksellisesti Rantamala keskittyy naisen rintoihin. Lähes pakkomielteisesti. Jos ei naisesta sanota mitään muuta, niin vähintään kerrotaan nisistä.
Teoksessa rutisee suurella pensselillä maalatut suurten ideologioiden linjat. Ajankuvana se on hengästyttävä. Oma aikamme on pelottavan likeinen. Väkivallan purskahtelu höyryyntyy pahaenteisesti.
Kieliasultaan kirja on kiintoisa. Sanasto ammentaa kirjoitusasuaan murteista. Sen huomaa huvittavasti etenkin verbeistä. Esimerkiksi Rantamala kirjoittaa "Kirkkoon tulvasi väkeä" (s. 426). Hän taivuttaa ensimmäisen verbityypin tulvia-verbiä neljännen verbityypin mukaan, jolloin perusmuoto olisi tulvata, joka on puolestaan sama verbi viroksi...
Irmari Rantamala oli yksi Algot Untolan lukuisista sivupersoonista. Miehen monenkirjava tuotanto on tuttua useimmille suomalaisille. Kansanklassikkona tajunnan täräytti pseudonyymillä Maiju Lassila julkaistu Tulitikkuja lainaamassa, jonka filmatisointi 1938 saavutti suuren suosion.
Algot Untolan elämäntarina on kaikessa traagisuudessaan värikäs. Suomalaisen opettajan päähän pälkähti vaurastua puukaupalla Pietarissa viime vuosisadan alussa. Rivakka taloudellis-sosiaalinen noususuhdanne tyssäsi kuin lennosta ammutun linnun lento. Avioliitto karahti kiville, sosialistivallankumouksellisuus sysäsi terrorismiin... Alkoi pako Suomeen ja siellä erakkoelämä, jonka katkaisi kamala nainen, joka parivuotisen suhteen sammuttua viskasi rikkihappoa miesparan sukupuolielimille... Sisällissodan sytyttyä entinen suomalaisen puolueen agitaattori tempautui sosialidemokraattiseen puolueeseen. Hän sai surmansa epäselvissä olosuhteissa 1918 valkoisten kuljettaessa vangittua Untolaa laivalla Santahaminaan.
Untolaa voisi verrata toiseen saman ajan poliittisesti aktiiviseen kirjailijaan Matti Kurikkaan. Kummankin ajatusmaailmasta on löydettävissä samaa henkeä, yhtä lailla kuin kohtalostakin ja taustasta.
Harhama oli hänen esikoisteos. Se on osin omaelämäkerrallinen suurteos, josta piti kasvaa trilogia. Sarjaa syntyi lopulta hehkutuksesta huolimatta vain kahden kirjan verran.
Sitä ei ymmärretty tuolloin, eikä oikein nytkään. Sekavuudestaan huolimatta siinä on maailmankirjallisuuden elementtejä, jotka kohottavat kirjaa kansainväliselle tasolle.
Harhama on Irmari Rantamalan (Algot Untolan) alter ego. Hän on mies joka liikkuu sulavasti pietarilaisen ylä- ja alaluokan rajamailla. Kirjan alussa hän menettää pörssiromahduksessa keinottelulla luodun omaisuutensa Japanin sodan varjossa. Rantamala kuvaa osuvasti kansainvälistä kapitalismia, jonka rihmastot solmivat kansojen kohtalot kiinteästi toisiinsa. Kapitalismille ominaiset kriisit ovat omaisuuksien uusjakoa, jossa kärsivät työläiset eniten.
Rantamala kuvaa pörssiä esimerkiksi näin:
--- Ja kun yhteiskunnan elämä sykähteli, kun jossain sortui tehdasliike, jonka perustuksen Hiiden myllyn väki oli syönyt, tai madonsyömät pankit luhistuivat ja huimaava kilpailu, tunnoton keinottelu löi pirstaleiksi taloudellisia liikkeitä, silloin aina tuntui aina kovempi, tai heikompi sykähdys pelipöydässä, kullan alttarissa. Sen taso paikoin kohosi ja paikoin laski ja sille kasattu kulta kieri silloin yhden maljasta toisen maljaan. ---(s. 101)
Vähän edempänä hän jatkaa kapitalistisen talouskriisin kuvailua:
--- Mutta uusia huolestuttavia tietoja saapui. Liikepulahirviö avasi kitaansa yhä suuremmaksi. Se uhkasi niellä kaikki. Kulta pakeni palvelijoitansa, kuin vikkelä hiirenpoika kissaa. Paniikki kasvoi. Kauhu lisääntyi. --- (Ihminen) Hänen kohtaloansa sääteli koko maailman yhteen kietoutunut taloudellisen elämän sotkuinen verkko. Sitä ratkaisi miekka kaukaisella sotatantereella; Hiiden myllyssä sitä sääteli elostelija kuhertelevine yölintuinensa, kullan temppelissä keinottelija, palatsissa valtiomies. Ja viime aikoina oli astunut esille työmiesten joukko, joka ratkaisi lukemattomien kohtaloita yhdellä ainoalla taikasanalla: Lakko. --- (s. 103)
Porvaristo ja aatelisto viihtyvät Hiiden myllyssä, joka on ylellinen yökerho, jossa nautitaan herkkujen lomassa strippauksesta ja "tosi"-teatterista, jossa esimerkiksi lavalle tuodaan nälkää näkevä perhe...
Hornan luola puolestaan on monialaisen suuryhtiön teollisuusalue, jossa kärsitään köyhyydestä. Talouskriisissä omistaja vaihtuu vinhaan. Harhama on todistamassa työväkeen kohdistuvia vääryyksiä ja päätyy kummallisen pika-avioliiton pyörteissä sosialistisen vallankumouksen huumaan. Luokkataistelu kärjistyy pommi-iskuun, jossa Harhama on osallisena. Tästä alkaa pako Suomeen ja joutuminen oudon naisen pauloihin. Ja kirjan kirjoittamisen aloittaminen.
Keskeisinä henkilöhahmoina on Harhaman lisäksi Nikolai, munkki Pietari ja Anna Pawlowna. Muut jäävät etäisimmiksi. Paitsi Perkele, jonka kamppailu Jehovan kanssa muodostaa kirjan toisen ulottuvuuden.
Paitsi että kirjassa edetään kansallisromanttisuudesta utopistiseen sosialismiin ja anarkokommunismiin, siinä on myös yritys yhdistää teosofiaa aatteiden virtaan. Kirja onkin oikeastaan erikoinen sikermä Dantea, Goethea ja Raamattua. Maagiseen realismiin sekoittuu eksistentialistinen mystiikka. Modernistista Harhamaa voisi väittää postmoderniksi, jos ei tietäisi julkaisuajankohtaa 1909. Monipolvisen, hajanaisen esityksen ytimessä on myös kysymykset mitä elämä ja aika ovat. Siten sen voisi rinnastaa Marcel Proustin suurteokseen Kadonnutta aikaa etsimässä.
Seksuaalisuus on voimakkaasti läsnä. Teoksesta suodattuu freudilainen näkemys yhtenä kimmokkeena kohtaloihin. Erityisen antaumuksellisesti Rantamala keskittyy naisen rintoihin. Lähes pakkomielteisesti. Jos ei naisesta sanota mitään muuta, niin vähintään kerrotaan nisistä.
Teoksessa rutisee suurella pensselillä maalatut suurten ideologioiden linjat. Ajankuvana se on hengästyttävä. Oma aikamme on pelottavan likeinen. Väkivallan purskahtelu höyryyntyy pahaenteisesti.
Kieliasultaan kirja on kiintoisa. Sanasto ammentaa kirjoitusasuaan murteista. Sen huomaa huvittavasti etenkin verbeistä. Esimerkiksi Rantamala kirjoittaa "Kirkkoon tulvasi väkeä" (s. 426). Hän taivuttaa ensimmäisen verbityypin tulvia-verbiä neljännen verbityypin mukaan, jolloin perusmuoto olisi tulvata, joka on puolestaan sama verbi viroksi...
torstai 13. toukokuuta 2010
Fedor Dostojevski: Muistelmia kuolleesta talosta
Fedor Dostojevski: Muistelmia kuolleesta talosta. Karisto, 2008. 462 s.
Dostojevskin Muistelmia kuolleesta talosta on joka kerta yhtä typerryttävää luettavaa. Kaunokirjallisesti teos on puuduttavaa paatosta, mutta sisällöltään tujua tavaraa.
Ilmeisesti osin omaelämäkerrallinen kirja kuvaa tsaarin aikaista vankileirien saaristoa. Olihan Dostojevskikin tuomittuna vankisiirtolassa.
Kohtelu on julmaa, vankilan muodostama pienoismaailma kärjistetyn raaka. Puistattaa. Mielivalta rehottaa, rangaistukset ovat kauhistuttavia. Kylmää.
Teknisesti kirja on toteutettu siten, että kertoja poimii mehuisimpia paloja vangin kirjoittamasta julkaisemattomasta kirjasta. Välillä etäännytetään,välillä ollaan syvällä sielussa.
Klassikkokamaa, joka kuuluu jokaisen kirjahyllyyn Aleksandr Solženitsyn Vankileirien saariston ja Henri Charrièren Papillonin ohella.
Dostojevskin Muistelmia kuolleesta talosta on joka kerta yhtä typerryttävää luettavaa. Kaunokirjallisesti teos on puuduttavaa paatosta, mutta sisällöltään tujua tavaraa.
Ilmeisesti osin omaelämäkerrallinen kirja kuvaa tsaarin aikaista vankileirien saaristoa. Olihan Dostojevskikin tuomittuna vankisiirtolassa.
Kohtelu on julmaa, vankilan muodostama pienoismaailma kärjistetyn raaka. Puistattaa. Mielivalta rehottaa, rangaistukset ovat kauhistuttavia. Kylmää.
Teknisesti kirja on toteutettu siten, että kertoja poimii mehuisimpia paloja vangin kirjoittamasta julkaisemattomasta kirjasta. Välillä etäännytetään,välillä ollaan syvällä sielussa.
Klassikkokamaa, joka kuuluu jokaisen kirjahyllyyn Aleksandr Solženitsyn Vankileirien saariston ja Henri Charrièren Papillonin ohella.
maanantai 5. huhtikuuta 2010
Vilhelm Moberg: Maastamuuttajat 5 & 6
Vilhelm Moberg: Maastamuuttajat 5 & 6 (Nybyggarna), Otava 1975. 281 s. & 292 s.
Alunperin yhtenä niteenä ilmestynyt Nybyggarna julkaistiin myös suomeksi yhtenäisenä. Tähän painokseen se on pilkottu kahtia (Maastamuuttajat 5 & 6). Yhteen ne kuuluvat, kuten sarjan aiemmatkin osat.
Elämä Pohjois-Amerikassa alkaa asettua Karl Oskarilla ja Kristinalla aloilleen. Rakennuskanta kasvaa, he muuttavat parempiin taloihin. Sadot suurenevat ja naapureita ilmestyy vähitellen enemmän ja enemmän. Helppoa elämä ei ole, mutta suunta on nouseva, vaurastuva.
Kuohuva kansakunta kypsyy ja kiinteytyy. Ehkä teknisesti taitavin on Karl Oskarin veljen Robertin kohtalosta kertova osuus. Se alkaa ensimmäisen osan lopussa, jossa Robert palaa Kalifornian kultakuumeesta "kotiin" Minnesotaan veljensä luo. Hän antaa valtavan omaisuuden osoitukseksi menestyksestään, mutta on muuttunut mies. Vaiteliaan Robertin sairaalloinen olemus kauhistuttaa Kristinaa ja Karl Oskaria. Kiusana hänellä on jo Ruotsissa rikki lyöty korva, joka vuotaa verta ja ääntelehtii. Korva ei jätä Robertia rauhaan. Ei vaikka hän matkustaisi maailman ääriin.
Kertojaksi asettuu siis korva, joka on kuullut kaiken. Robertin reissu on kaikkea muuta kuin helppo. Renkikaveri Arvid nääntyy autiomaassa hengiltä. Meksikolaisen isännän, jonka saattuessa he taivaltavat koti kultakenttiä, surmaa kesken matkan keltakuume. Robertin into kultaan laantuu ja lopahtaa lopulta täysin. Masentuneena hän meksikolaisen ainoana perillisenä murjottaa autiomaakylässä, jossa tielle osuu tuttu ruotsalainen huijari.
Robert menee perintöosuudella mukaan ruotsalaishuijarin hotelliin toisessa loukkumaisessa kaupungissa, kunnes koti-ikävä kalvaa niin kovasti, että hän irrottautuu ja palaa Karl Oskarin hoiviin. Ruotsalaishuijari maksaa sijoituksen takaisin hurjalla korolla. Robert luulee rikastuneensa ja päättää antaa rahat veljelleen. Osoittautuu, että rahat ovat arvottomia. Riidan päätteeksi Robert marssii erämaahan. Parin päivän päästä hänet löydetään kuolleena...
Moberg kuvaa todella upeasti siirtolaisuuden kaikkia puolia. Sekä ilonhetkiä että pettymyksiä. Ihmiskohtalot ovat eläviä, lihallisia. Kielivaikeudet, kielenmuuttuminen, petollisuus, hyväksikäyttö, uskonnollisuus... Aspektit ovat värikkäitä. Kuolema korjaa satoa ankaralla kädellä.
Traagisten tarinoiden lomassa paistaa huumoria. Kaiken taustalla lymyää toivo.
Alunperin yhtenä niteenä ilmestynyt Nybyggarna julkaistiin myös suomeksi yhtenäisenä. Tähän painokseen se on pilkottu kahtia (Maastamuuttajat 5 & 6). Yhteen ne kuuluvat, kuten sarjan aiemmatkin osat.
Elämä Pohjois-Amerikassa alkaa asettua Karl Oskarilla ja Kristinalla aloilleen. Rakennuskanta kasvaa, he muuttavat parempiin taloihin. Sadot suurenevat ja naapureita ilmestyy vähitellen enemmän ja enemmän. Helppoa elämä ei ole, mutta suunta on nouseva, vaurastuva.
Kuohuva kansakunta kypsyy ja kiinteytyy. Ehkä teknisesti taitavin on Karl Oskarin veljen Robertin kohtalosta kertova osuus. Se alkaa ensimmäisen osan lopussa, jossa Robert palaa Kalifornian kultakuumeesta "kotiin" Minnesotaan veljensä luo. Hän antaa valtavan omaisuuden osoitukseksi menestyksestään, mutta on muuttunut mies. Vaiteliaan Robertin sairaalloinen olemus kauhistuttaa Kristinaa ja Karl Oskaria. Kiusana hänellä on jo Ruotsissa rikki lyöty korva, joka vuotaa verta ja ääntelehtii. Korva ei jätä Robertia rauhaan. Ei vaikka hän matkustaisi maailman ääriin.
Kertojaksi asettuu siis korva, joka on kuullut kaiken. Robertin reissu on kaikkea muuta kuin helppo. Renkikaveri Arvid nääntyy autiomaassa hengiltä. Meksikolaisen isännän, jonka saattuessa he taivaltavat koti kultakenttiä, surmaa kesken matkan keltakuume. Robertin into kultaan laantuu ja lopahtaa lopulta täysin. Masentuneena hän meksikolaisen ainoana perillisenä murjottaa autiomaakylässä, jossa tielle osuu tuttu ruotsalainen huijari.
Robert menee perintöosuudella mukaan ruotsalaishuijarin hotelliin toisessa loukkumaisessa kaupungissa, kunnes koti-ikävä kalvaa niin kovasti, että hän irrottautuu ja palaa Karl Oskarin hoiviin. Ruotsalaishuijari maksaa sijoituksen takaisin hurjalla korolla. Robert luulee rikastuneensa ja päättää antaa rahat veljelleen. Osoittautuu, että rahat ovat arvottomia. Riidan päätteeksi Robert marssii erämaahan. Parin päivän päästä hänet löydetään kuolleena...
Moberg kuvaa todella upeasti siirtolaisuuden kaikkia puolia. Sekä ilonhetkiä että pettymyksiä. Ihmiskohtalot ovat eläviä, lihallisia. Kielivaikeudet, kielenmuuttuminen, petollisuus, hyväksikäyttö, uskonnollisuus... Aspektit ovat värikkäitä. Kuolema korjaa satoa ankaralla kädellä.
Traagisten tarinoiden lomassa paistaa huumoria. Kaiken taustalla lymyää toivo.
sunnuntai 28. maaliskuuta 2010
Viktor Jerofejev: Venäläisen sielun ensyklopedia
Viktor Jerofejev: Venäläisen sielun ensyklopedia. Like, 2009. 283 s.
Viktor Jerofejev ruotii venäläisyyttä rankasti. Musta mielenmaisema ruoskii sadomasokistisesti säälimättä itseä ja muita.
Kirja on kuin kokoelma anekdootteja, joita pitelee löyhästi yhdessä kehyskertomus myyttisen Seryin metsästyksestä. Seryi on venäläisten takapiru, joka on kaikkialla eikä missään ja muuttaa muotoa jatkuvasti. Hän on syyllinen piinaan. Siihen että mahdoton maa on kaikesta huolimatta olemassa. Ajasta ja paikasta piittaamatta.
Jerofejev vajoaa eritteisiin, sukupuolielimiin ja kirosanoihin. Kieli on värikästä, raakaa. Hän ponnistaa kansaksi sanotusta tyhmälistöstä, joka velloo yhteiskunnan heiluvana enemmistönä.
Kirjassa pohditaan paljon Venäjän ja venäläisten ristiriitaisuutta. Seryi esimerkiksi huomauttaa osuvasti kertojalle, että ”Venäjä voi hajota tuosta vain! Mutta voi olla hajoamattakin. Venäjä saattaa voittaa saksalaiset, mutta hävitä suomalaisille tai mille lie papualaisille”.
Venäjällä kansan keskuudessa vallitseva ideologia määritellään kyrpäismiksi, joka on kestävämpää kuin muut valtakuntaa vyöryttäneet aatteet. Kyynisyyttä se ei puhtaimmillaan ole. Kertojan mukaan ”kyynisyys on dynaamista, kyrpäismi liikkumatonta; se on murskattujen illuusioiden ideologia”.
Härskiä kieltä lomitetaan viittauksilla ylempiin kulttuurikerrostumiin, joten on vaikea päättää pitääkö kirjasta vai ei. Törkyinen ensivaikutelma hämää. Sameassa kirjassa on silti jotakin vastustamatonta, joka ehkä auttaa ymmärtämään enemmän monikansallista itänaapuria, joka rypee kehnon itsetunnon, välinpitämättömyyden ja historian veristen kahleiden kaoottisessa lieassa. Ei ole helppoa olla venäläinen.
lauantai 20. maaliskuuta 2010
Ludovic Roubaudi: 112
Ludovic Roubaudi: 112. Gummerus, 2006. 195 s.
Eilisen Minna Canthin päivän kunniaksi lukuteemaksi sopii tasa-arvo. Ludovic Roubaudi tarjoaa siihen polttavan näkökulman. Hän vie lukijan palomiesten maskuliiniseen maailmaan.
Paitsi että 112 on sosiaalihistorialliselta annilta täyttävää, tuo siinä oleva jännite räjähtävää latausta.
Suomalaiselle lukijalle ranskalaisten viranomaisten organisointimalli on vierasta. Militarismi rehottaa. Palosotilaat ovat nimenomaan niitä kirjaimellisesti yhdyssanan jälkimmäisen osan mukaisesti. Ranskassa armeija hoitaa kahden kaupungin pelastuspalvelut (Pariisi ja Marseille). Joten jos palomiesten työ on machoilulle altista, niin sotilaisiin yhdistettynä mennään moninkertaiseen potenssiin. Tässä kirjassa ollaan Pariisissa.
112 kuuluu ehdottomasti työläiskirjallisuuteen ja on rankan työläiselämän kuvausta puhtaimmillaan. Kertoja suorittaa pelastuspalvelussa varusmiespalvelusta, muut esiin kohoavat ovat miehistöön kuuluvia heikosti palkattuja lihaskimppuja. Tärkein hahmo on Malavoie, joka on stereotyyppinen kovisteleva punaniskakörmy, jolle ei pullikoida ja jota eivät naiset määräile. Hänelle naiseus on käsittämätön ilmiö ja naiset lähinnä seksuaalisia objekteja.
Kertoja on hillitympi porukan mukana kulkija, jolla on miedommat mielipiteet.
Pelastustehtävät ovat paikoin karmaisevia ja miehet purkavat tunteita mustalla huumorilla sekä alapään jutuilla.
Kirjan luonne muuttuu kun paloasemalle saapuu naispäällikkö. Osa miehistä nousee vastarintaan Malavoie kärjessä. Osa hyväksyy naisen mukisematta.
Nainen osoittaa pätevyytensä ja saa miesten arvostuksen. Jopa Malavoie lopulta nöyrtyy.
Nainen kuitenkin repäistään heiltä pois pahan palon seurauksena, jossa kertojakin loukkaantuu. Viimeisenä päivänä miehet muodostavat tavoilleen poiketen päällikölle kunniakujan.
Pyrkimys tasa-arvoon on tärkeää. Mies ja nainen pystyvät pääosin kaikkiin tehtäviin. Kyse on enemmän yksilöistä kuin sukupuolesta. Mies on ehkä fyysisesti vahvempi, pään sisältö on sukupuolilla sen sijaan samanlainen. Erot ovat suurempia yksilöiden kesken kuin sukupuolten välillä yleensä. Kyse on persoonallisuuksista.
Omaa työuraa on olen luonut sekä miesten maailmoissa että naisvaltaisilla aloilla. Viime vuodet olen ollut miehenä vähemmistössä - jopa ainoana miehenä työyhteisössä. Joten kirjan Nainen saa sympatiat. Kaikesta halusta tasa-arvoon huolimatta tasapainoilu vastakkaisen sukupuolen edustajien kanssa ei ole ollut helppoa.
Meillä on vielä matkaa sukupuolineutraalin yhteiskuntaan, jossa yksilöiden kyvyt ja osaaminen merkitsevät sukupuolta ja seksuaalista suuntautumista enemmän. On kansantaloudellisesti järjetöntä haaskausta ylläpitää patriarkaalisia, matriarkaalisia tai seksistisiä valtarakenteita. Moninaisuudessa piilee voimaa. Kyvyt käyttöön!
Eilisen Minna Canthin päivän kunniaksi lukuteemaksi sopii tasa-arvo. Ludovic Roubaudi tarjoaa siihen polttavan näkökulman. Hän vie lukijan palomiesten maskuliiniseen maailmaan.
Paitsi että 112 on sosiaalihistorialliselta annilta täyttävää, tuo siinä oleva jännite räjähtävää latausta.
Suomalaiselle lukijalle ranskalaisten viranomaisten organisointimalli on vierasta. Militarismi rehottaa. Palosotilaat ovat nimenomaan niitä kirjaimellisesti yhdyssanan jälkimmäisen osan mukaisesti. Ranskassa armeija hoitaa kahden kaupungin pelastuspalvelut (Pariisi ja Marseille). Joten jos palomiesten työ on machoilulle altista, niin sotilaisiin yhdistettynä mennään moninkertaiseen potenssiin. Tässä kirjassa ollaan Pariisissa.
112 kuuluu ehdottomasti työläiskirjallisuuteen ja on rankan työläiselämän kuvausta puhtaimmillaan. Kertoja suorittaa pelastuspalvelussa varusmiespalvelusta, muut esiin kohoavat ovat miehistöön kuuluvia heikosti palkattuja lihaskimppuja. Tärkein hahmo on Malavoie, joka on stereotyyppinen kovisteleva punaniskakörmy, jolle ei pullikoida ja jota eivät naiset määräile. Hänelle naiseus on käsittämätön ilmiö ja naiset lähinnä seksuaalisia objekteja.
Kertoja on hillitympi porukan mukana kulkija, jolla on miedommat mielipiteet.
Pelastustehtävät ovat paikoin karmaisevia ja miehet purkavat tunteita mustalla huumorilla sekä alapään jutuilla.
Kirjan luonne muuttuu kun paloasemalle saapuu naispäällikkö. Osa miehistä nousee vastarintaan Malavoie kärjessä. Osa hyväksyy naisen mukisematta.
Nainen osoittaa pätevyytensä ja saa miesten arvostuksen. Jopa Malavoie lopulta nöyrtyy.
Nainen kuitenkin repäistään heiltä pois pahan palon seurauksena, jossa kertojakin loukkaantuu. Viimeisenä päivänä miehet muodostavat tavoilleen poiketen päällikölle kunniakujan.
Pyrkimys tasa-arvoon on tärkeää. Mies ja nainen pystyvät pääosin kaikkiin tehtäviin. Kyse on enemmän yksilöistä kuin sukupuolesta. Mies on ehkä fyysisesti vahvempi, pään sisältö on sukupuolilla sen sijaan samanlainen. Erot ovat suurempia yksilöiden kesken kuin sukupuolten välillä yleensä. Kyse on persoonallisuuksista.
Omaa työuraa on olen luonut sekä miesten maailmoissa että naisvaltaisilla aloilla. Viime vuodet olen ollut miehenä vähemmistössä - jopa ainoana miehenä työyhteisössä. Joten kirjan Nainen saa sympatiat. Kaikesta halusta tasa-arvoon huolimatta tasapainoilu vastakkaisen sukupuolen edustajien kanssa ei ole ollut helppoa.
Meillä on vielä matkaa sukupuolineutraalin yhteiskuntaan, jossa yksilöiden kyvyt ja osaaminen merkitsevät sukupuolta ja seksuaalista suuntautumista enemmän. On kansantaloudellisesti järjetöntä haaskausta ylläpitää patriarkaalisia, matriarkaalisia tai seksistisiä valtarakenteita. Moninaisuudessa piilee voimaa. Kyvyt käyttöön!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)