Viktor Jerofejev: Venäläisen sielun ensyklopedia

Viktor Jerofejev: Venäläisen sielun ensyklopedia. Like, 2009. 283 s.

Viktor Jerofejev ruotii venäläisyyttä rankasti. Musta mielenmaisema ruoskii sadomasokistisesti säälimättä itseä ja muita.

Kirja on kuin kokoelma anekdootteja, joita pitelee löyhästi yhdessä kehyskertomus myyttisen Seryin metsästyksestä. Seryi on venäläisten takapiru, joka on kaikkialla eikä missään ja muuttaa muotoa jatkuvasti. Hän on syyllinen piinaan. Siihen että mahdoton maa on kaikesta huolimatta olemassa. Ajasta ja paikasta piittaamatta.

Jerofejev vajoaa eritteisiin, sukupuolielimiin ja kirosanoihin. Kieli on värikästä, raakaa. Hän ponnistaa kansaksi sanotusta tyhmälistöstä, joka velloo yhteiskunnan heiluvana enemmistönä.

Kirjassa pohditaan paljon Venäjän ja venäläisten ristiriitaisuutta. Seryi esimerkiksi huomauttaa osuvasti kertojalle, että ”Venäjä voi hajota tuosta vain! Mutta voi olla hajoamattakin. Venäjä saattaa voittaa saksalaiset, mutta hävitä suomalaisille tai mille lie papualaisille”.

Venäjällä kansan keskuudessa vallitseva ideologia määritellään kyrpäismiksi, joka on kestävämpää kuin muut valtakuntaa vyöryttäneet aatteet. Kyynisyyttä se ei puhtaimmillaan ole. Kertojan mukaan ”kyynisyys on dynaamista, kyrpäismi liikkumatonta; se on murskattujen illuusioiden ideologia”.

Härskiä kieltä lomitetaan viittauksilla ylempiin kulttuurikerrostumiin, joten on vaikea päättää pitääkö kirjasta vai ei. Törkyinen ensivaikutelma hämää. Sameassa kirjassa on silti jotakin vastustamatonta, joka ehkä auttaa ymmärtämään enemmän monikansallista itänaapuria, joka rypee kehnon itsetunnon, välinpitämättömyyden ja historian veristen kahleiden kaoottisessa lieassa. Ei ole helppoa olla venäläinen.

Ludovic Roubaudi: 112

Ludovic Roubaudi: 112. Gummerus, 2006. 195 s.

Eilisen Minna Canthin päivän kunniaksi lukuteemaksi sopii tasa-arvo. Ludovic Roubaudi tarjoaa siihen polttavan näkökulman. Hän vie lukijan palomiesten maskuliiniseen maailmaan.

Paitsi että 112 on sosiaalihistorialliselta annilta täyttävää, tuo siinä oleva jännite räjähtävää latausta.

Suomalaiselle lukijalle ranskalaisten viranomaisten organisointimalli on vierasta. Militarismi rehottaa. Palosotilaat ovat nimenomaan niitä kirjaimellisesti yhdyssanan jälkimmäisen osan mukaisesti. Ranskassa armeija hoitaa kahden kaupungin pelastuspalvelut (Pariisi ja Marseille). Joten jos palomiesten työ on machoilulle altista, niin sotilaisiin yhdistettynä mennään moninkertaiseen potenssiin. Tässä kirjassa ollaan Pariisissa.

112 kuuluu ehdottomasti työläiskirjallisuuteen ja on rankan työläiselämän kuvausta puhtaimmillaan. Kertoja suorittaa pelastuspalvelussa varusmiespalvelusta, muut esiin kohoavat ovat miehistöön kuuluvia heikosti palkattuja lihaskimppuja. Tärkein hahmo on Malavoie, joka on stereotyyppinen kovisteleva punaniskakörmy, jolle ei pullikoida ja jota eivät naiset määräile. Hänelle naiseus on käsittämätön ilmiö ja naiset lähinnä seksuaalisia objekteja.

Kertoja on hillitympi porukan mukana kulkija, jolla on miedommat mielipiteet.

Pelastustehtävät ovat paikoin karmaisevia ja miehet purkavat tunteita mustalla huumorilla sekä alapään jutuilla.

Kirjan luonne muuttuu kun paloasemalle saapuu naispäällikkö. Osa miehistä nousee vastarintaan Malavoie kärjessä. Osa hyväksyy naisen mukisematta.

Nainen osoittaa pätevyytensä ja saa miesten arvostuksen. Jopa Malavoie lopulta nöyrtyy.

Nainen kuitenkin repäistään heiltä pois pahan palon seurauksena, jossa kertojakin loukkaantuu. Viimeisenä päivänä miehet muodostavat tavoilleen poiketen päällikölle kunniakujan.

Pyrkimys tasa-arvoon on tärkeää. Mies ja nainen pystyvät pääosin kaikkiin tehtäviin. Kyse on enemmän yksilöistä kuin sukupuolesta. Mies on ehkä fyysisesti vahvempi, pään sisältö on sukupuolilla sen sijaan samanlainen. Erot ovat suurempia yksilöiden kesken kuin sukupuolten välillä yleensä. Kyse on persoonallisuuksista.

Omaa työuraa on olen luonut sekä miesten maailmoissa että naisvaltaisilla aloilla. Viime vuodet olen ollut miehenä vähemmistössä - jopa ainoana miehenä työyhteisössä. Joten kirjan Nainen saa sympatiat. Kaikesta halusta tasa-arvoon huolimatta tasapainoilu vastakkaisen sukupuolen edustajien kanssa ei ole ollut helppoa.

Meillä on vielä matkaa sukupuolineutraalin yhteiskuntaan, jossa yksilöiden kyvyt ja osaaminen merkitsevät sukupuolta ja seksuaalista suuntautumista enemmän. On kansantaloudellisesti järjetöntä haaskausta ylläpitää patriarkaalisia, matriarkaalisia tai seksistisiä valtarakenteita. Moninaisuudessa piilee voimaa. Kyvyt käyttöön!

Asko Sahlberg: He

Asko Sahlberg: He. WSOY, 2010. 120 s.

Ruotsinsuomalainen eksistentialisti Asko Sahlberg jatkaa historiallisia romaanejaan pureutumalla yhä syvemmälle suomalaisten sotiin. Uusimman synkkämielisen romaanin He maisemaksi maalautuu Suomen sota 200 vuoden takaa. Aiemmissa kirjoissa ovat yksilöiden kohtalot kietoutuneet toisiinsa toisen maailmansodan pommituksissa ja sisällissodan kauhuissa.

Sahlbergin omaperäinen turvotettu kieli tuottaa tuhtia tekstiä, joka on paksua kuin puuro. Sitä ahmii hotkien. He sovittaa kreikkalaisen veljestragedian ainekset suomalaiseen maastoon, jossa valitaan suurvaltojen puolia rintamien repiessä sukuja. Tarina etenee keskushahmojen näkökulmista ilman varsinaisia lukuja. Esiin piirtyvät tuhoutuvan talon pojat Henrik ja Erik, heidän äiti Emäntä, kaunis Anna ja serkku Mauri. Salaperäinen Muonamies on koossapitävä seitti.

Sota jää kulissiksi rajun perhedraaman siimekseen. Mauri myllää lopulta asetelmat uuteen uskoon.

Kaunis kirja, joka jättää jäljen sieluun.

Kaisa Häkkinen: Nykysuomen etymologinen sanakirja

Kaisa Häkkinen: Nykysuomen etymologinen sanakirja. WSOY, 2007 (neljäs painos). 1633 s.

Yksi eniten käsissäni kuluvista hakuteoksista on ehdottamasti Kaisa Häkkisen Nykysuomen etymologinen sanakirja.

Ennemmin tai myöhemmin keskustelut kanssani päätyvät sopivassa seurassa jossain vaiheessa sanojen alkuperään. Ovathan ne yksi rakkaimmista mielenkiinnon kohteista. Kieli ilman sanojen sisältöä on onttoa. Sanojen taustoja selvittämällä aukeaa huikeita näkymiä kulttuuriin ja kieliyhteisön menneisyyteen sekä nykyisyyteen.

Gradun aihetta valitessa mietin mahdollisuutta pohtia talouden tilan suhdetta kielen sanaston uusiutumiseen. Vaikuttaahan ilmeiseltä, että talouden murrosvaiheissa uusien elinkeinojen ja tuotantotapojen ilmaantuessa syntyy runsaasti sanastoa. Mietin voisiko luoda jonkinlaista matemaattista mallia jonka perusteella voisi uusien sanojen perusteella sanoa mitään taloussyklin tilasta. Meni liian vaikeaksi, joten siirryin turvallisimmille vesille kirjallisuuteen...

Joka tapauksessa jo silloin tämä kirja oli lueskelussa. Viime viikolla kirja oli kirjakaupassa tarjouksessa, joten vihdoinkin sain oman version, eikä enää tarvitse lainailla.

Aikaisempiin etymologisiin sanakirjoihin verrattuna tämä teos aukeaa maallikollekin. Suomen kielessä saattaa olla noin 200 000 sanaa, joista yksilö yleensä hallitsee 30-40 000. Sanakirjaan on päässyt kuutisentuhatta suomen kielen ydinsanaa.

Kokonaisuutena selkeä opus, joka valaisee valtavasti. Ihan tututkin sanat saavat taustoihin tutustumalla yllättävääkin syvyyttä. Monet sanat on johdettavissa tuhansien vuosien taakse. On hämmentävää hämmästellä miten toisenlaisessa ympäristössä niitä on käytetty muinoin ja millaisessa maailmassa ne yhä tepsivät.

Kirjan suola on, että kielitieteellisen selvityksen lisäksi teosta on turvotettu sanayksilöiden käyttöhistorialla. Maukasta!

Nikolai Gogol: Kuolleet sielut

Nikolai Gogol: Kuolleet sielut. Otava, 2000. 344 s.

Maailmankirjallisuudessa on omasta mielestä yksi aikakausi ylitse muiden. Nimittäin 1800-luvun venäläinen kirjallisuus. Käsittämätön määrä kestävää kamaa syntyi lukemattomien lukijoiden riemuksi.

Nikolai Gogol lukeutuu näiden mestareiden kärkikaartiin. Hänen vivahteikkaassa tuotannossa yhdistyy arkipäivän komiikka kriittiseen realismiin. Hän taisi huumorin, ja samalla piirsi laajempaa yhteiskunnallista kaarta sävyttäen sitä syvällisesti. Psykologiseen ulottuvuuteen liitetään nokkelasti fantasialla ryyditetty satiiri.

Kuolleet sielut ei ehkä ole tekijänsä taidonnäytteiden terävintä kärkeä, mutta toimii taitavasti suurimman osan tarinaa. Lopussa pakka hajoaa. Syynä kenties on epäonnistunut yritys laajentaa kertomus kolmiosaiseksi trilogiaksi. Romaani on toisin sanoen kuin pannukakku, joka lässähtää kasaan lopuksi.

Kertomuksen runkona on Pavel Ivanovits Tsitsikovin kummallinen keino vaurastua. Hän kiertää eräässä kaupungissa ostamassa maanomistajilta kuolleita maaorjia. Omistavan luokan ahneus läkähdyttää. Jännitys tihenee juhliin, joissa kaikki menee mönkään. Kulissit repeytyvät. Gogol menettää otteen tarinaan ja johdattaa sankarinsa karkuun kaupungista. Samalla loikataan Tsitsikovin menneisyyteen ja kertoja kohottaa ääntään saarnaukseksi.

Kelpo kirja.

Marina Tsvetajeva: Piru ja yhdeksän muuta kertomusta

Marina Tsvetajeva: Piru ja yhdeksän muuta kertomusta. Like, 2006. 255 s.

Tämä novellikokoelma meni minulta yli ymmärryksen. Sekavat omaelämäkerralliset sadut muodostavat oma mystisen maailman, johon sekoittuu modernien tyylisuuntien kirjo.

Niiden luonnehdinta on vaativaa. Itse olen löytävinäni peräti futuristisia, toisaalta jopa dadaistisia (!) elementtejä. Impressionismi kenties voisi olla yksi hyvä sana. En tiedä.

Nimikkonovelli oli ainakin minusta käsittämätön. Lopussa on muutama novelli, jotka kykenee jollakin tavoin lukemaan.

Ei ollut minun juttuni. Varmasti mustavalkoinen kirja, josta joko tykkää tai ei. Ken tykkää ihastuu luultavasti syvästi.

Lauri Hakulinen: Suomen kielen rakenne ja kehitys

Lauri Hakulinen: Suomen kielen rakenne ja kehitys. Otava, 1979. 633 s.

Kielten historia on poreilevan rönsyistä. On vaikea ajoittaa muutoksia ennen historiallista aikaa, jolta on säilynyt kirjallisia dokumentteja todistamaan kielen käyttötavoista. Suomestakin kirjallisia todisteita alkaa olemaan vasta 1300-luvulta lähtien. Myös 1900-luvun alkua hallinnut nationalistinen näkemys yhtenäisistä kansoista ja niiden kielistä samentaa näkymiä menneisyyteen.

Kielitieteilijän (ja -historioitsijan) on syytä erottaa etnisyys ja kieli toisistaan. Vaikka ne menevät limittäin, ei yhtäläisyysmerkkejä sovi vetää liian lujasti.

Olisi liian yksinkertaista hahmotella myyttisiä sankaritaruja "kansasta", joka vaelsi alkukodista nykyisille asuinsijoille muodostamaan valtiota.

Arkeologisten löytöjen perusteella voidaan päätellä tietyntyyppisen kulttuurin vallinneen jollakin alueella, mutta kielestä ja kansasta ei voi väittää vakavasti paljoa. Ne jäävät poissulkevien hypoteesien tasolle yleensä.

Suomalais-ugrilainen kieliryhmä on ollut "alusta" asti hajallaan laajalla alueella Pohjois- ja Itä-Euroopassa. Itämerensuomalaisten kielten kantajat ovat siirtyneet ilmeisesti jo useita tuhansia vuosia sitten Volgalta nykyisen Itämeren muodostavalle altaalle.

Lauri Hakulinen kirjoittaa kantasuomen kutoutuneen nykyisen Viron eteläosan tienoilla - ja myös alueella joka ulottui sieltä melkoisen laajalti etelään ja itään. Hänen mukaansa hajautuminen tytärkieliksi tapahtui todennäköisesti ajanlaskun alun aikoihin.

Suomalaisten siirtyminen Suomenlahden pohjoispuolelle on alkanut Hakulisen mukaan vuoden 100 tietämillä. Hän huomauttaa nykyisin suomeksi sanomamme kielen kuitenkin muovautuneen vasta ensimmäisen vuosituhannen lopulla alkuperäisten suomalaisten joutuessa kiinteämpiin kosketuksiin hämäläisten kanssa. Kolmas suomenmaalainen kansa tai heimo oli karjalaiset. Varsinaissuomalaisten suomi oli lähellä viroa.

Kieliyhteys saamelaisiin katkesi kenties jo 3000 vuotta sitten. Ennen itämerensuomalaista yhteisaikaa oli suomalais-volgalaisen kieliyhteyden aika, sitä edeltävä aika oli suomalais-permiläisen kieliyhteyden kausi. Vielä vanhempi kerrostuma, suomalais-ugrilaisen kieliyhteyden aika päättyi mahdollisesti 5 000 vuotta sitten. Sitä edeltänyt uralilaisen kieliyhteyden aika saattoi päättyä 6 500 vuotta sitten.

Suomen kielen erityispiirteitä on konsonanttien harvalukuisuus. Yleiskielessä on vain 13 konsonanttia ja 8 vokaalia. Esimerkiksi ruotsista löytyy 19 konsonanttia, karjalasta 21 ja unkarista 24. Hakulinen sanoo suomen kielen äännerakenteen luonteenomaisiin piirteisiin kuuluvan sen vokaalien käytön runsaus konsonantteihin verrattuna. Hän muun muassa kertoo vokaalien suosimisen kuvastuvan siinäkin, että diftongeja on niin runsaasti kuin 18, toisin sanoen selvästi enemmän kuin nyky-Euroopan muissa kielissä.

Hakulinen painottaa, että läpinäkyvänä periaatteena suomen foneemien sanoiksi rakentumisessa voidaan huomata olevan suhteellisen jäntevää puhe-elimen käyttöä edellyttävien äännösten karttamisen. Leimaa antavana piirteenä onkin suomalais-ugrilaisesta kantakielestä periytyvä vokaalisointu. Samassa yhdistämättömässä sanassa on joko taka- tai etuvokaaleja, silti etuvokaalit e ja i saattavat esiintyä myös takavokaalisissa sanoissa.

Yksi erikoinen piirre on lisäksi se, ettei tavu koskaan ala konsonanttiyhtymällä.

Sanaluokkien kehitys on myös mielenkiintoista. Rajat ovat olleet häilyviä ja myöhäissyntyisiä. Hakulisen mukaan sellaisia muinaismuistoja kielessämme on muun muassa joukko johtamattomia verbejä, joiden vartalo esiintyy yhä nykyäänkin nominina. Hän nostaa esiin esimerkiksi kuivaa ~ kuiva, kylmää ~ kylmä, sulaa ~ sula, kusee ~ kusi ja pieree ~ pieri (pieru).
Hakulinen toteaa konsonanttivartaloiden olleen ennen nykyistä yleisempiä. Vanhassa kirjasuomessa oli sellaisiakin konsonanttivartaloisia muotoja, jotka ovat nykykielestä miltein kokonaan hävinneet. Esimerkiksi tonna (totena), totuunna (totuutena), kolmanna (kolmantena), neljännä (neljäntenä)...

Nominit ovat suomessa nykyisin 15 sijamuodossa. Kaikki olivat jo mukana myöhäiskantasuomessa, mutta ei varhaisimmissa versioissa. Radikaalia eroa muihin kieliryhmiin kuvastaa se, että ranskassa on vain 1, englannissa ja ruotsissa 2 nominien sijaa.

Omasta mielestä suomen kieltä hauskasti värittävä rikastava piirre ovat sekundaariset nominikantaiset nomininjohtimet. Niistä esimerkiksi suosikkini on -rva, -rvä, joita on neljässä adjektiivissa kellervä, punerva, sinervä, vihervä. Hakulinen sanoo myöheisempiä toisintoja verbikantaisista olevan kellertävä, punertava, sinertävä ja vihertävä.

Toinen itsekin paljon viljelemä on -ska, skä ~ -sko, skö ~ sku. Monet näistä sanoista rajoittuu osaan nykysuomen murteista ja venäjän deminutiivijohdin -ška on ilmeisesti vaikuttanut suffiksin syntyyn.

Myös -tar ja -tär ovat kivoja. Vaikka muoto on vanhahtava, niin balttilaista perää olevaan tytär-sanaan palautettavissa oleva lyhentymä on mielestäni virkistävä hellittely naispuolisista henkilöistä.

Verbit ovat kuitenkin suomen suola. Niillä kykenee turvottamaan tekstit ilmeikkäiksi väriläiskiksi. Esimerkiksi yksinkertaisista verbikantaisista verbinjohtimista hyvä on -ise. Luonteeltaanhan -ise-sanat ovat enimmäkseen onomatopoieettisdeskriptiivisiä kontinuatiiviverbejä kuten helisee, hälisee, kalisee, pakisee... Etenkin urheilutoimittajalle ne tarjoavat aarrearkun pelien tapahtumien eloisaan kuvailuun.

Sanasto kertoo paljon kielen kontakteista ja taloudellisesta taustasta. Suomessakin on runsaasti vanhaa omaperäistä sanastoa, jotka ovat fyysiselle elämälle tärkeimpien käsitteiden nimiä. Esimerkiksi ruumin jäsenten, osien ja eritteiden nimitykset. Omaperäistä sanastoa on yllättävän paljon säilötty tuhansien vuosien takaa. Nykyteinit suoltavat suusta samoja sanoja kuin edeltäjänsä jopa suomalais-ugrilaisella kaudella jossain arolla. Niitä tuskin tarvitsee tässä toistaa.

Omaperäistä sanastoa mielenkiintoisempaa on silti lainasanakerrostumat. Suomi on jäädyttänyt lainoja alkuasuun. Merkittävää on huomata vanhempien germaanisten lainojen tulleen jo kadonneista germaanikielistä, joiden puhujat ovat ilmeisesti sulautuneet itämerensuomalaisiin heimoihin. Ruotsin vaikutus on alkanut vasta muinaisruotsista vuosina 1000-1525. Ja on ollut tärkein sanaston välittäjä siitä lähtien. Ruotsi on ollut lähinnä passiivinen vastaanottaja etelämpää Euroopasta tulleille kulttuurisanoille, jotka se on sitten tuupannut suomeen. Harva lainasana on varsinaisesti alkuperäistä ruotsalais-skandinaavista sanastoa.

Itse olen yrittänyt tehdä pientä etymologista tutkimusta ruotsin tuna ja suomen tönö -sanojen alkuperästä. Minua viisaampien kielentutkijoiden mukaan niiden menneisyys on hämärän peitossa.

Ruotsissa tuna on levinnyt paikannimistöön lähinnä Mälarinlaaksossa ja erityisesti Uplannissa. Etymologisesti sana juontuu pakanuuteen ja on tarkoittanut pyhää puurakennusta. Jonkinlaista temppeliä. Ruotsin kielen tutkijoiden mukaan sana ei ole peräisin ruotsia lähellä olevista germaanisista kielistä, vaan Mälarinlaaksoa aiemmin asuttaneelta kansalta.

Suomen hämäläismurteissa puolestaan esiintyy tönö. Senkin etymologinen alkuperä on tuntematon. Kyseessä epäillään olevan vanha lainasana. Ja sekin tarkoittaa vanhaa puurakennusta.

Olenkin muodostanut omaa teoriaa kyseisten sanojen yhteisestä alkuperästä. Foneettisestihan ne kuulostavat miltein samalta ja merkityssisältö on erittäin likeinen. Ainahan tapahtuu sanojen irtoamista alkuperäisestä asiayhteydestä, mutta näiden sanojen kohdalla merkittävää muutosta ei edes ole havaittavissa, joten voisikohan se olla samalta suunnalta kuin muun muassa perkeleen suomeen siittäneet? Eli siis todennäköisesti baltialaista tai germaanista alkuperää ollut vasarakirveskansa, joka asutti Varsinais-Suomea ja Mälarinlaaksoa ennen muinoin. Tiedä sitten miten lähellä totuutta olen tai vai olenko aivan pihalla...

Kuukaudet ovat eurooppalaisissa kielissä yleensä johdettavissa latinaan ja kreikkaan. Ei suomessa. Niiden analysointi on ollut ongelmallista tutkijoillekin. Ilmeisesti maatalouteen ja sääolosuhteiden kuvaukseen ne jotenkin liittyvät. Marras on esimerkiksi arjalaista alkuperää ja tarkoittaa kuollutta. Huhti puolestaan rinnastuu huhta-substantiivin paradigmaan ja liittyy kaskeamiseen. Kesä ei Hakulisen mukaan liity suven alkuun vaan merkitys piilee vanhassa lounaissuomalaisessa kesanto-sanassa. Tammi sen sijaan on käsittämätön tutkijoille. Toisin sanoen voisi väittää suomen kuukausien juurten olevan agraaris-meteorologisessa sanastossa, johon kulkeutunut kaukaa lainaa.

Lauri Hakulisen mainiosta klassikkoteoksesta voisi sanailla loputtomiin. Sen verran rehevä se on. Vasta Iso suomen kielioppi on syrjäyttänyt sen aseman suomen kielen keskeisimpänä kuvaajana. Hakulisen pariin kannattaa kyllä itse kunkin sanataiteilijan palailla säännöllisesti muistia virkistämään.

Liza Marklund: Paradiset

Liza Marklund: Paradiset. Pirat, 2002. 426 s.

Kaikki kohkaavat Euroopassa ruotsalaisista dekkareista. Niiden vanavedessä suomalaisetkin ovat päässeet keskieurooppalaisten kustantajien listoille.

Kuvaavaa ruotsalaisen rikoskirjallisuuden reilun vuosikymmenen kestäneelle buumille on naiskirjailijoiden vankka asema. Karkeasti arvioiden on Ruotsissa vuosina 1998-2007 noussut julkisuuteen 80 naiskirjailijaa. Mutta ei rikosromaanit ole uusi asia.

Ensimmäinen ruotsalainen rikosromaani sijoittui vanhaan kotikaupunkiini Eskilstunaan. Kyseinen kirja julkaistiin 1893. Myös naiset olivat alusta alkaen ahkeria dekkaristeja.

Liza Marklundia on kutsuttu yhdeksi Ruotsin dekkarikuningattarista. Eikä syyttä. Juuri hän on ollut intensiivisesti vauhdittamassa lumivyöryä.

Kenties juuri naisten sankka osuus kirjoittajina on muovannut ruotsalaisdekkareista omintakeisia. Perhesuhteet, pariutuminen, lapset ja raaka kotiväkivalta ovat niiden keskeisiä piirteitä. Yhteiskunnallinen kritiikki on rajua, ja naisten ja lasten oikeuksia puolustetaan julman kärjistetysti. Maskuliininen adrenaliinitoiminta jää tunteiden taustalle. Myös sankarihahmoissa naiset ovat hyvin edustettuja. Ainakin jos keskeisiä piirteitä yhtään yrittää yleistää.

Paradiset ei ole poikkeus. Se on itsenäinen osa laajaksi venähtänyttä sarjaa toimittaja Annika Bengtzonista. Häiritsevä piirre on päällemaalaava stereotypisointi. Idästä huokuu pahuus. Suomi ja suomalaiset saavat osansa tästä, vaikka Venäjä ja Balkan ovatkin tässä kirjassa päällimmäisinä. Ennakkoluuloisuus upotetaan sanavalintoihin, etenkin adjektiiveihin, joilla kuvataan Itä-Eurooppaa todellisuutta kaameammaksi.

No, viihdekirjanahan tätä täytyisi lukea, mutta asenneilmasto paikoin ahdistaa mustavalkoisuudellaan.

Tarina ei pysy kunnolla kasassa, vaan osia siitä roikkuu irrallisina riekaleina kuin pilvilautat taivaalla. Rytmitys ei myöskään onnistu täysin, vaan jännitys hiipuu ennen aikojaan ja vesittyy. Tarinan loppu kun paljastetaan parikymmentä sivua ennen kirjan loppua, joten lukijan mielenkiinto lopahtaa ja pettymys jää kalvamaan, kun ei yllätyskäännettä olekaan luvassa viimeisillä sivuilla.

Kohtaukset ovat naiiveja, luonnottomia. Seksi kuulostaa naisille suunnatuista eroottisista kioskikirjoista revityltä.

Pääpiirteissään kirja kuitenkin kantaa yllättävän hyvin. Tosin olin aloittanut sen jo vuosia sitten, joten jotain kertoo sekin, että sain vasta nyt sen luettua loppuun.

Jos lyhyesti yrittää referoida niin kirja kertoo iltapäivälehden toimittaja Annikasta, joka saa vihjeen salaperäisestä säätiöstä, joka auttaa murhalla uhattuja naisia. Samaan aikaan mestataan miehiä tukholmalaisessa satamassa. Silminnäkijä soittaa Annikalle ja pyytää apua. Kaikki kiertyy yhteen. Taustalla on Bosnian sota, Jugoslavian hirmuhallinto ja serbimafia, joka pyörittää savukkeiden salakuljetusta Ruotsiin. Jutun auetessa Annika rakastuu ja tulee raskaaksi... ja isoäiti kuolee.

Lukeehan tätä, mutta ei suurella intohimolla.

A. E. Ingman: Rimpisuon usvapatsas

A. E. Ingman: Rimpisuon usvapatsas. Seikkailukertomus Pohjan periltä. SKS, 2007 (ensipainos 1915). 152 s.

Aamupäivä eteni rivakasti vaasalaisen vankilapapin ja opettajan Alfred Emil Ingmanin seikkailukertomuksen Rimpisuon usvapatsaan parissa. Vauhdikas fantasiatarina on ryyditty suomalaisilla sananlaskuilla ja siihen on sulautettu klassisten seikkailukirjojen elementit. Toki kirjasta on julkaistu kieliasultaan päivitettyjä versioita, mutta 2007 otettiin uusintapainos ensipainoksen alkuperäisessä ilmiasussa. Toimii.

Rimpisuon usvapatsaan sanotaan olevan suomalaisen nuoriso- ja eräkirjallisuuden alku. Jos Aleksis Kivi kirjoitti ensimmäisen suomenkielisen romaanin, jolle ei ole vielä löytynyt voittajaa, niin Ingman loi kirjallisuudenhaaralleen vankan perustuksen, jonka kaltaista kertojalahjakkuutta kaipaisi tähän päivään.

Koherenssi kertomuksessa on kunnossa. Itseä viehättää eniten kirjan salakavala pedagoginen motiivi. Kirjailija halusi sivistää nuorukaisia heidän itsensä huomaamatta. Yksi keskeinen rikastava piirre teoksessa on päähenkilöiden Jussin ja Matin jatkuva naljailu toisilleen sananlaskujen muodossa. Lukijaa opastetaan myös eränkävijäntaitoihin.

Teksti on sanastoltaan mehukasta, kuten takakannessakin todetaan. Pojat lähtevät samoamaan jäätyneen nevan ylitse tutkimattomille Lapin maille ja löytävät aarresaaren paratiisista. He asettuvat uudisraivaajiksi lappalaisten salaperäiselle uhrisaarelle, jonka keskellä ryöppyää kuuma geysiri. Fantasiaan sekoittuu intialaista mytologiaa, saamelaista mystiikkaa ja suomalaista eksotiikkaa. Järvistä he noukkivat helmiä simpukoista ja vuoresta vuotaa kultaa. Sitä ennen he voittavat urhoollisesti vastukset kuten susilauman ja petomaisen karhun.

Lopuksi he palaavat jääkiitäjällä ihmisten ilmoille ostamaan löytönsä ja ilmoittavat perustavansa paratiisiinsa oman kylän.

Tarina pitää otteessa loppuun asti, eikä loppua ole pilattu. Sopii vanhemmallekin kirjallisuuden ystävälle. Pojat ovat tietysti luonnottoman kunnollisia ja ahkeria. He eivät tupakoi, työskentelevät pitkiä päiviä. Tytötkin ovat mielessä vain yhdessä lyhyessä keskustelukohtauksessa - ilmeisesti pakollisessa, ettei heidän seksuaalisesti suuntautumisesta jäisi harhakuvaa lukijalle. Toisenlaisenkin mielikuvan kun voisi saada.

Reino Helismaa: Henkipattojen kylä ja muita lännennovelleja

Reino Helismaa: Henkipattojen kylä ja muita lännennovelleja. Suomen Länkkäriseura, 2009. 127 s.

Kukapa ei olisi lukenut lapsuudessa ja nuoruudessa lännentarinoita? Ne ovat merkittävä osa euroatlanttista kulttuuriperintöä, kenties vahvimpina tuotannollisina keskuksina Italia, Iso-Britannia ja tietysti Yhdysvallat itse, jossa villin lännen mytologia on kansallisen itseymmärryksen peruspalikoita.

Suomessa kukoistuskausi oli viime vuosisadan puolessa välissä. Samaan siivuun liittyy tukkilaisromantiikka ja Lapin kultakuumeen romantisointi.

Juri Nummelin kertoo esipuheessa, että suomalaisen lännenkirjallisuuden historia on vielä kirjoittamatta. Paljon ilmestyi 1930- ja 1940-lukujen taitteessa lukulehdissä, mutta myös pokkareita kirjoitettiin runsaasti.

Yksi näistä ahkerista rustaajista oli iskelmistä ja elokuvista tunnettu Reino Helismaa, joka kirjoitti osin salanimellä.

Kokoelmassa on julkaistu uudelleen Isku-lehdessä 1940 ja 1941 ilmestyneitä Helismaan novelleja.

Yhden niistä muistan lukeneeni aiemmin. Tarinat ovat jännittäviä seikkailuja, joita kuuluisi lueskella kuumalla mökkilaiturilla tai hetekassa kesäisen vesisateen hakatessa vintin kattoa. Aina ei voi lukupaikkaa valita. Menettelee se keskitalvikin.

Ajallisesti tarinat sijoittuvat modernisaation kynnykselle, villin lännen aikakauden loppuun. Vaikka pääpaino on toiminnallisessa paukuttelussa, hyvän ja pahan vastakkainasettelussa, on sosiaalisia suhteita kuvattu analyyttisesti ja uskottavasti. Melkein kaikissa tarinoissa hyvis selättää juonikkaasti pahisjoukon. Yhdessä tilanne on tragikoominen, surkuhupaisa. Rehentelevä sheriffi surmaa väärinkäsityksessä toisen kylän sheriffin, vapauttaa pahan roiston ja joutuu rosvon ryöväämäksi...

Lajityypin takia naiskuva on kapea. Hahmot ovat miehiä, naisesta kamppaillaan. Tarinoiden naiset eivät ole kuitenkaan pelkkiä miehisyyden uhreja, vaan aktiivisia toimijoita - he osallistuvat sankarimiehen rinnalla tulitaisteluihin. Sankarillisuus silti sysätään miehille, naiset ovat kiitollisia pelastettavia ja suloisia palkintoja.

Mielenkiintoista ja viihdyttävää luettavaa.

Sofi Oksanen: Puhdistus

Sofi Oksanen: Puhdistus. WSOY, 2009 (kuudestoista painos). 382 s.

Sofi Oksasen Puhdistus yllätti syvyydellään. Olihan sitä kehuttu ja palkittu, mutta en osannut olettaa näin hyväksi.

No, ehkä liioittelen, mutta rakenne on nerokas, samoin henkilöhahmojen sommittelu. Tarina luisuu kiihtyvällä vauhdilla karmeaan kurjuuteen yhtä aikaa nykyisyyden (1990-luvun alku) ja menneisyyden (1940- ja 1950-luvut) kanssa törmäten lopulta tuhoisasti jättäen samalla kuitenkin kutkuttavasti tulevia tapahtumia auki.

Viron lähimenneisyyttä avataan väkivaltaisesti. Traumat tuodaan menneisyyden varjoista tämän päivän valoon.

Sofi Oksanen asettaa lukijan vaikeaan rakoon. Pitäisikö tuntea myötätuntoa vanhusta kohtaan? Entä nuorta tyttöä? Miehet ovat teoksen pahuuden ydin. Seksuaalinen väkivalta raastaa naisia aikakaudesta huolimatta hirvittävästi. Miesten teot heijastuvat naisiin, ja saavat naiset reagoimaan rajusti, jopa väkivaltaisesti.

Kieliasu on upeaa. Lauseet ovat paikoin pitkiä rihmastoja täynnä värisyttäviä kielikuvia. Osaa olisi voinut vielä hioa, osassa suomen kieli täydellistyy taitavasti.

Erityisesti mieltä liikahdutti seuraava lause: "Seinät natisivat, hellassa paukkui tuli, talon lasisilmien eteen vedetyt verhot huohottivat, ja Aliide painoi oman odotuksensa maahan." (s. 200)

Lauseessa hyödynnetään verbejä rikkaasti, esineet puhalletaan eläviksi olennoiksi. Tunnelma on tiheä, käsinkosketeltavan paksu. Vau!

Tämäntasoista kirjallisuutta toivoisi lisää suomalaiseen kirjallisuuskenttään.

Serdar Özkan: Omer ja Kuoleman enkeli

Serdar Özkan: Omer ja Kuoleman enkeli. Minerva, 2009. 210 s.

Oma elämä mullistui vuodenvaihteessa. Alkuvuosi on ollut vauhdikas. Tuntuu kuin pelkät päivät olisivat vanhentaneet vuosia. Puolitoistavuotinen työsuhde katkesi täysin odottamatta ja yllättäen. Ajelehdin hetken hakien suuntaa ja olen ankkuroitumassa uuteen satamaan. Kiitos monipuolisen kokemuksen ja koulutuksen.

Toki olen oppinut kaiken kestävän aikansa, tässä maailmassa kun ei ole mitään pysyvää, vaan haihtuu, muuntuu ja loppuu. Silti äkkinäiset heilahtelut eivät tee hyvää ihmisen psyykkeelle. Olisi ollut helpompaa prosessoida omaa uutta ammatti-identiteettiä jos olisi osannut valmistautua hivenenkin aiemmin.

Serdar Özkanin Omer ja Kuoleman enkeli kertookin juuri olemisen mitättömyydestä. Kirja on sekoitus kolmea uskonnollista kirjaa ja Dickensin Saituria. Häivähdys Tähtien sotaa on tietenkin myös läsnä.

Kyseessä on siis mystiikkaa yhdistelevä filosofinen romaani, joka tarjoaa lukuisia lähestymiskulmia tulkintaan. Sen voi lukea mielipuolen päiväkirjana, toisaalta älyllisenä kritiikkinä ihmiskuntaa kohtaan ja kunnioituksena elämisen ihmeelle.

Perusrunko koostuu päähenkilöstä, jonka elämää läpivalaistaan loppuvaiheesta ja lapsuudesta. Mystinen taso tuo kuvaan mukaan puhuvat eläimet ja enkelit. Omer-lapsi riutuu yksinäisyydessä ja saa eläinystäviä. Samalla vanhus luovuttaa hänelle Toivon-kirjan, joka Omerin täytyy aikanaan antaa eteenpäin...

Teksti on kevyttä, joten teoksen lukee vauhdilla. Pääsanoma lienee, että muistaa rakastaa lähimmäisiään nyt ja tässä. Ennen kuin se on liian myöhäistä.

Orkneylaisten saaga

Orkneylaisten saaga. Otava, 2008. 333 s.

Antti Tuuri on ahkerasti kääntänyt pohjoismaisia saagoja.

Niiden lukuarvo piilee lähinnä ajankuvassa. Sisällöltään saagat ovat maskuliinisia verikemuja, joissa ryövätään, raiskataan ja murhataan.

Orkneylaisten saaga jatkaa samaa sarjaa. Suunnilleen samanlaista raamatullista orgiaa ovat sivut täynnä. Ehkä parhaiten sopisi luonnehdinta, että se on oman aikansa vastine meidän äksönfilmeille ja pornolle.

Antti Tuuri esittää jälkipuheessa saagan olevan tärkeä historiallinen lähde. Hmmm. Mene ja tiedä. Ehkä osittain, mutta tuskin niitä täysin tosina tulee ottaa. Fantasia on sekoittunut menneeseen melkoisesti.

Ei kai kukaan väittäisi esimerkiksi Antti Tuurin ansiokasta tuotantoa vaikkapa amerikansuomalaisuuden kuvauksista historiallisiksi lähteiksi. Toki tarinoissa on tanakka annos totta, mutta ne on luettava kaunokirjallisina taideteoksina, jotka ammentavat aiheensa todellisuudesta.

Skandinavian saagoissa mielenkiintoinen seikka on niiden asutushistoriallinen olettamus väestön alkuperästä. Niissä nimittäin suvut juontaa Suomeen ja sen kuninkaisiin. Orkneylaisten saagan mukaan Suomen kuninkaan pojat Nor ja Or lähtevät siskon jäljitykseen ja valloittavat uusia maita. Nor saa haltuunsa nykyisen Norjan ja alistaa sen väestön. Or puolestaan päätyy Orkneylle ja saa omistukseensa ne.

Tuoreimpien arkeologien löytöjen perusteella näyttääkin juuri siltä, että ensimmäiset asutusvirrat Skandinaviaan suuntautuivat juuri Suomen kautta pohjoisesta. Aivan kuten saagoissa sanotaan. Kiehtovaa!

Nämä löydökset ovat kuitenkin 11 000 vuoden takaa, saagat on kirjoitettu suunnilleen
1200-luvulla ja kertovat viikinkiajasta noin 700-1100-luvuilla, joten kansat ja kulttuurit ovat ehtineet vaihtua, muuttua ja sekoittua sekä uudistua moneen kertaan siinä välissä...

Lukukokemuksena raikas, mutta vastenmielinen.

Christian Oster: Siivooja

Christian Oster: Siivooja. Atena, 2009. 164 s.

Ulkoasultaan ja nimeltään Christian Osterin Siivooja ei ole puoleensavetävä. Sisältö sen sijaan yllättää tasokkuudella. Tai no jos pitää edes hivenen kaunokirjallisuudeksi naamioidusta pornosta.

Särmää keski-ikäisen miehen ja nuoren naisen suhteessa on, ja lukuisia yllättäviä käänteitä, joista viimeinen lause vie voiton.

Henkilöhahmoista paljastuu uusia kuoria koko ajan. Kehenkään ei oikeastaan voi luottaa ja me näemme toisista vain sitä mitä itse haluamme. Siksi rakkaus pettää.

Tarinan runko on sinänsä yksinkertainen. Viisikymppinen eronnut mies huomaa elävänsä saastassa ja palkkaa siivoojan kotiansa puhdistamaan. Nainen muuttaa miehen luokse, he pakenevat ex-rouvaa rantakylään vanhan tutun luokse, joka osoittautuu ex-rouvan entiseksi/nykyiseksi ja lopulta rannalla eroaa huvittavasti naisen ja miehen tiet.

Jean Giono: Mies joka istutti puita

Jean Giono: Mies joka istutti puita. Basam Books, 2008. 62 s.

Jean Gionon simppeli novelli Mies joka istutti puita sysäsi aikoinaan ympäristöliikettä vyöryyn - ja taitaa vaikuttaa yhä. En ole varma olenko lukenut tätä aiemmin. Kumman tutulta se tuntui. Hyvähän se on, joten uusintakaan ei haittaa.

1900-luku oli Euroopassa väkivaltainen, mutta silti ranskalainen mies onnistuu erakoitumaan vuorille istuttamaan puuntaimia. Outoahan sellainen todellisessa elämässä olisi, mutta novellin ajatus on olennaisempi: se kuinka ihminen omilla toimilla muokkaa ympäristöään.

Novellissa kertoja matkaa Ylä-Provencen vuoristoon katsomaan kuihtunutta maaseutua ja kuolevia kyliä. Sattumalta hän eksyy paimeneksi luulemansa miehen mökkiin ja jää seuraamaan tämän erikoisia touhuja toviksi. Yksinäisyyteen vetäytynyt mies puurtaa pitkiä päiviä istuttamalla puita.

Karu maisema metsittyy ja kukoistaa vuosikymmenten saatossa. Kukaan ei vain aavista ketä on kaiken takana. Ihmisten aika kuluu toisten kurkussa. Kertoja palaa aina paikalle väkivaltaisuuksien jälkeen ihmettelemään saavutuksia ja uudet metsät suojellaan "luonnonmetsinä".

Upea vähäeleinen novelli, jolla on keveydestään huolimatta painavaa sanottavaa.