Yasmina Khadra: Sirenerna i Bagdad

Yasmina Khadra: Sirenerna i Bagdad. Alfabeta 2007. 285 s.

Yasmina Khadra, oikealta nimeltään Algeriassa syntynyt ja Ranskassa asuva Mohammed Moulesshoul kirjoittaa toiseksi uusimmassa teoksessaan juuri siitä mistä pitää eli todellisuudesta Irakissa. Käsittääkseni häntä ei ole suomennettu, mutta syytä olisi. Mies aloitti kirjoittamaan ollessaan vielä upseerina Algerian armeijassa 1984. Sotilassensuurin takia hän julkaisi kirjansa pseydonyymillä. Vuodesta 2000 hän on asunut paossa Ranskassa. Hän on teoksissaan käsitellyt terrorismin juuria ja vienyt lukijansa muun muassa Afganistanin arkeen.

Harva oikeasti käsittää mitä esimerkiksi Irakissa todella tapahtuu. Uutisista tihkuvat tiedot uusista itsemurhapommi-iskuista ja ääriryhmien välisistä taisteluista ovat useimmiten luotettavuudeltaan epäilyttäviä. Viestimet välittävät lausuntoja, joiden väitteiden lähteiden alkuperää on vaikea jäljittää. Bagdad on kaoottinen kaupunki, eivätkä läntiset tiedotusvälineet uskalla olla läsnä kuin tarkasti vartioiduilla alueilla ja mielellään amerikkalaisten mukana. Läntiset tiedotusvälineet jättävät julkaisematta kuvia silvotuista ihmisistä. Monet Lähi-idän kanavat näyttävät sodan kasvot.

Toinen ilmiö on terroristien oma kuvamateriaali, joka leviää internetin välityksellä. Lähes jokainen isku uskottomia vastaan filmataan ja pistetään tuubiin. Netissä voi nähdä miten alasammutun avustuskopterin henkiinjäänyt lentäjä pakotetaan nilkuttamaan karkuun ja ammutaan raukkamaisesti selkään. Netissä voi katsoa kuinka fundamentalistit katkovat kauloja, kuinka he saapuvat liikkeeseen moottoripyörällä ja teloittavat omistajan, kuinka he asettavat tienvarsipommin, joka jysähtää työläisiä rahtaavan pikkubussin kohdalla, kuinka he ampuvat olalta raketteja rekkoihin ja käyttävät kranaatinheittimiä ja kuinka sala-ampuja listii amerikkalaisia sotilaita... Taustalla pauhaa Allahia ylistävää musiikkia. Tekijät ovat parikymppisiä toimettomia nuorukaisia, joita väkivalta on ruokkinut uusiin väkivaltaisuuksiin.

Sirenerna i Bagdad (Les Sirènes de Bagdad) kertoo suoraan, mitään peittelemättömästi millaisesta helvetistä irakilaiset pakolaiset tulevat. Pelkästään oma kaupunginosa on parissa vuodessa muuttanut ilmettään täydellisesti. Miltein jokainen vastaantulija on nykyisin irakilainen, eikä oma kaupunginosa ole niitä suurimpia keskittymiä. Eskilstuna on lupautunut vuosittain ottaa noin 350 irakilaista pakolaista, heitä on tullut kuutisen sataa vuodessa. Ja Eskilstuna on pienen virran päätepiste. Suurempi paine on kohdistunut Södertäljeen ja Malmöhön, joihin kumpaiseenkin on saapunut kymmeniä tuhansia irakilaisia pakolaisia.

Kirjan luettua ymmärtää kyllä miksi paetaan. Romaani alkaa pienestä kylästä, joka asteittein riuhtaistaan sodan kurimukseen. Päähenkilö lähtee Bagdadiin janoamaan kostoa amerikkalaisten nöyryytyksestä ja kirja muuttuu trilleriksi, joka menee överiksi Beirutissa ja latistuu lopuksi.

Kirja on paikoin pauhaava ja saarnaava, henkilöt ovat yksinkertaistettuja ja kärjistettyjä, mutta se ei himmennä hohtoa. Kirja kohoaa lukemieni kirjojen aateliin. Milloinkohan suomalaiskirjailija uskaltaa tarttua Irakiin? Itse olen sitä joissakin julkaisemattomissa novelleissa tehnyt, mutta romaania tarvittaisiin työstämään tapahtunutta, jolla on ollut moninaisia seuraamuksia aivan lähialueille asti.

Nyt kaikki kielet, murteet, soikaa!

Ruotsin kirkon virsiä 3: Nyt kaikki kielet, murteet, soikaa! Cetus noster-lauluyhtye, Michael Dierks, urut, Sven Åberg, barokkiluuttu, teorbi. Ruotsin kirkko & SR Sisuradio 2008.

Kirjallisuuteen keskittyväksi blogiksi aiottuna en ole musiikkia pahemmin käsitellyt postauksissani Kirjahyllyyn. Salla Brunou kirjoittaa kiehtovasti Pauli Hanhiniemen Soitto on sanoja-kirjasta, joten sanailenpa minäkin sitten yhdestä levystä, joka kolahti postiluukusta.

Musiikki on toki tärkeä osa ihmisyyttä. Oman käsitykseni (ja monien kielitieteilijöiden) mukaan laulut, tanssi ja musisointi olivat olemassa ennen puhetta. Puhetaito on kehittynyt vasta viimeisten satojen tuhansien vuosien aikana ja ollut pitkään melodista. Alkuun puhekin oli kuulemma sanaparien mökellystä. Tästä todistaa muistitiedon säilöminen laulurunoihin ja sosiaalisten riittien tanssit ja musisointi. Yhteisöllisyyttä on taottu yhteislauluin, lapsia on sosiaalistettu lauluin, jumalia on palvottu veisuin... Uskonto on toinen elementti, joka näyttelee edelleen tärkeää tekijää ihmiskunnan todellisuudessa. Se kenties on kehittynyt luonnonolojen ymmärtämiseksi ja oman paikan käsittämiseksi yhteisöissä viimeisten kymmenten tuhansien vuosien aikana. Ylivoimainen enemmistö ihmiskunnasta on tällä hetkellä uskovaisia. Asia, jota maallistuneessa Pohjolassa on joskus vaikea muistaa. Maailma hahmottuu monille uskomusten asettamien raamien kautta ja käsitykset juurtavat urbaanistuvien paimentolaiskansojen huumausaineita nauttineiden tai muuten psyykkisesti romahtaneiden johtavien yksilöiden harhanäkyihin. Mooses mitä luultavimmin jyysti myrkkyjuurta, Jeesus oli kymmenien samoihin aikoihin Palestiinassa juutalaisuuteen kriittisesti suhtautuneiden seonneiden saarnaajien summa, joka mytologisoitiin ja personoitiin kymmeniä ja satoja vuosia myöhemmin, Muhammed puolestaan oli pedofiiliprofeetta, joka sekosi autiomaassa saaden varttuneenpana ilmeisesti jonkinlaisen jälkitripin... Kirjoitustaito on melkoisen tuore uutuus, joten ei ihme, että ne "alkuperäiset" pyhät taulut piti aina muka hävittää tai itse jumala tuhosi käskylaatat, jotta vain tämä yksi yksilö, joka ne pääsi näkemään kertoisi muille totuuden tulkittavaksi...

Suomalais-ugrilaisessa kulttuuripiirissä uskonnollisia elämyksiä on ruokittu kärpässieniä popsimalla. Punakärpässienitee on siivittänyt monen shamaanin toisiin maailmoihin. Jostakin syystä, ehkä kristillisyyden vaikutuksesta sienten syöntiin on leimattu kuolemanvaara. Valkokärpässieniä napostelemalla henki häipyykin, mutta punaisilla myrkytysteho ei ole alkoholia pahempaa. Punaisia pitää myös ahmia kymmeniä ennen kuin hallusinaatiot ovat sellaisia, että ne huomaa alkuväsymyksen jälkeen. Myrkky kulkeutuu kehosta sellaisenaan virtsana ja ja tietäjät joivat uudestaan sen rituaaleissa, jotta arvokas aine ei menisi hukkaan...

Nyt joku suuttuu. Ja loukkaantuu. Varmaan syystäkin. Mutta jos jumala on todellakin niin suuri, ei sen pilkkaaminen jumalaa häiritse. Jumala kyllä tuomitsee epäilevän tollon, ei siihen ihmisiä tarvita rankaisemaan.

Sitä paitsi on uskonnollisissa teksteissä paljon asiaakin ja kertomukset ovat usein jänniä ja mukaansatempaavia. Ja ovathan ne varsinaisia kultuuriaarteita monasti. Pääsiäisen aikaan kävin katsastamassa J.S. Bachin Matteus-passion Johanneksen kirkossa Helsingissä. Kolmetuntinen kärsimysnäytelmä saksaksi oli kelpo kuunneltavaa ja taide-elämys.

Suositun blogin pitäjänä markkinoitsijat muistavat toistuvin lahjoituksin (piilo)markkinoinnin toivossa bloggaajaa. Alkuviikosta postitti Ruotsin kirkko tuoreen virsi-CD:n. Tukholman saksalaisessa kirkossa äänitetyllä levyllä lauletaan tuttujakin Ruotsin kirkon virsiä suomalaisin, osin uudistetuin sanoin. Virsiä on 19.

Cetus Noster ei yllä Suomen Laulun tasolle ja avausraita Vain Jumala on linnamme kalskahtaa vaatimattomana korvaan. Sen on tottunut kuulemaan jykevän maskuliinisena uhona. Tämä versio on pikkulintujen piperrystä.

Virsien veisuu kuulostaa keskiaikaiselta ja siihen yhtye on erikoistunut. Sanat soljuvat, eikä kertomuksiin keskity. Levy liukuu huomaamatta rauhoittavaksi kauniiksi taustamusiikiksi, jona se toimii mitä mainioimmin ja tarjoaa hetken hiljentymiseen kesken arjen kaikenlaisten kiireiden.

Albert Camus: Sivullinen

Albert Camus: Sivullinen. Otava 1976. 135 s.

Jotkut fyysisesti pienet ja kevyet teokset ovat sisällöltään todella painavia. Albert Camus`n Sivullinen on sellainen, jonka soisi kuluvan muidenkin käsissä.

Joillakin kolottaa kahvihammasta, minulla laatukirjallisuuden puute aiheuttaa kamalia vieroitusoireita, eikä auta muu kuin harppoa lainastoon. Eskilstunassa kaupunginkirjaston laatulukemisto on yleensä varastossa. Suomenkieliselle osastolle ei ole hankittu uusia teoksia sitten alkusyksyn, kun suomenkielisen kirjastonhoitajan virka lopetettiin. Tilalle tuli kyltti, että suosittele tekelettä tilattavaksi, niin selvitämme voimmeko hankkia. Näköjään markkinoita ei ole ollut. Onneksi uskomaton määrä hyvää kirjallisuutta on komerossa.

Camus´n kirjaa pyytäessä kirjastotäti totesi, että romaani voi olla varastettu, koska kukaan ei ole lainannut sitä vuosiin. No, löytyipähän teos kellarista naftaliinista ja pääsin lukijan paratiisiin.

Täysin irralliselta kuulostava alkujuonto kuitenkin sopii täydellisesti teoksen teemaan: ihmisyyden ja elämisen mielettömyyteen. Tuskinpa Albert Camus laskelmoi Sivullista rustatessaan jonkun suomalaissiirtolaisen kyselevän ruotsalaisen pikkukaupungin kirjastosta kirjansa käännöstä puolen vuosisadan päästä. Eikä varmastikaan aavistanut kirjoittaneensa jotakin maagisen mestarillista. Tekstit lähtevät elämään omaa kaoottista elämäänsä. Tai ehkä hän oikeasti tavoitteli tekstiä, joka kimpoilisi mitä moninaisinpiin sosiaalisen ekologian ulottuvuuksiin. Sillä hyvä se on.

Juoni on sinänsä melko yksinkertainen. Hiljainen konttoristimies hautaa tunteettomasti äitinsä, elää arkipäivää, rakastuu ja sattuman summana surmaa häntä uhkaavan arabin. Tästä huipennuksesta alkaa eksistentialistinen kuorinta, joka paiskaa miesparan oman elämänsä ulkopuolelle. Hän on keskiössä, mutta katsomossa oikeudenkäynnissä, jossa hänen menneisyytensä ja olemuksensa raavitaan ja muovataan uuteen valoon. Hän ei tunnista itseään, tai tunnistaa, mutta ei välitä, koska millään ei ole mitään merkitystä. On aivan sama kuoleeko nyt vai vasta kahdenkymmenen vuoden kuluttua, sillä me kaikki kuolemme joskus ja meidät unohdetaan, sillä uudet elämät kukkivat ennen omaa lakastumistaan. Oikeus tuomitsee tunnekylmäksi hirviöksi paljastuneen miehen kuolemaan. Ainoa mitä mies toivoo on, että teloitusta tulisi seuraamaan runsaasti yleisöä, joka vihaisi häntä. Jumalaan mies ei usko. Elämä on kaoottista sattumaa vailla päämäärää. Se tapahtuu mitä tapahtuu eikä sitä auta surea.

Sivullisen kieli on harkittua ja lakonista. Tunteilut eivät leiskahtele, koska mieskään ei piittaa paljoa muista. Teoksen voi lukea tuhannesti, eikä siltikään kyllästy, vaikka tietää tapahtumien kulun.

Albert Camus kuuluu niihin kirjailijoihin, joiden vaikutus omaan tuotantooni on ollut selvä. Selkeimmin esimerkiksi Sivullinen näkyy novellissa Hyytävä halaus, joka julkaistiin Liekissä 4/07. Kyseinen novelli kuuluu myös kustantajille tyrkyttämääni kertomuskokoelmaan Moskovan yö ja muita kertomuksia, joka jos ei niitä kunniaa Atenan ja Parnasson proosakilvassa, julkaistaan muuten loppuvuodesta 2008 tai alkuvuodesta 2009 luultavimmin Lontoossa. Sivullinen huokuu etenkin sen novellissa Sitä mitä ei näe mutta on läsnä nyt ja tässä loppuosassa muun muassa Asko Sahlbergin Göteborg-trilogian lisäksi. Viittauksen Ruttoon voi huomata itse nimikkonovellista, jossa tosin vilisee viittauksia maailmankirjallisuuteen muutenkin valtavasti. Oma puolensa on löytyykö lukijoita nyt ja tulevaisuudessa. Kyseleekö Algerissa joku tunisialainen maahanmuuttaja ranskannosta viidenkymmenen vuoden kuluttua? Epäilenpä. Mutta eihän sitä koskaan tiedä!

Medier & Politik. Om arbetarrörelsens mediestrategier under 1900-talet

Mats Jönsson & Pelle Snickars (red.): Medier & Politik. Om arbetarrörelsens mediestrategier under 1900-talet. Statens ljud- och bildarkiv 2007. 362 s.

Sormia on kiheltänyt kirjoittaa, mutta en ole ehtinyt päivittää blogia. Mukavia hetkiä on vierähtänyt muun muassa Ivan Turgenevin ja Anton Tšehovin lyhytproosan parissa.

Runsassanaiseksi en rupea, mutta parhaillaan olen lueskellut lähdekirjana teosta, joka syyhyttää hirmuisesti. Antologia Ruotsin työväenliikkeen mediastrategioista 1900-luvulla on herkullista tekstiä. Painotus on 1900-luvun alkupuolella, mutta katsaus ulottaa katseensa blogistaniin asti. Ansiokkain artikkeli on vuoden 1909 suurlakon mediasodasta. Kirjan mukana on myös kaksi DVD-levyä, jotka sisältävät seitsemisen tuntia muun muassa muinaisia sosiaalidemokraattisia puheita ja propagandaa...

Kirjoittajat ovat tutkijoita eri korkeakouluilta ja yliopistoista. Joukossa on myös dosentti Eva Blomberg Mälardalenin korkeakoulun historian laitokselta. Hän oli opettajana muutamilla kursseilla parisen vuotta takaperin.

Tyskland berättar: Den mindre halvan av världen

Tyskland berättar: Den mindre halvan av världen. Sjutton noveller. Tranan 2007. 261 s.

Saksalaisnovellikokoelma on tasaisempi tasoltaan kuin itävaltalaisten. Kirjailijat ovat nuorempia, pääosin 1950-1960-luvuilla syntyneitä eikä hajonta ole yhtä laajaa kuin itävaltakokoelmassa. Parin puuduttavan lisäksi oli muutama häikäisevä teksti, mutta muuten antologia oli mitään sanomatonta mutinaa, ei huonoa, muttei hyvää, sellaista tusinatuotetta. Kaikki kertomukset on julkaistu alunperin vuosituhannen vaihteen tietämillä.

Jos haluaa erikseen nostaa esiin joitakin niin siinä tapauksessa suosikeiksi osoittautuvat Ralf Rothmann novellilla Tjurklostret (Das Bullenkloster), Wladimir Kaminer hauskutuksella Spionhöst (Herbst der Spione) ja Annett Gröschner tarinalla Paul ensam på bussen (Paul alleine im Bus).

Ylitse muiden on kuitenkin Alisa Walserin nimikkonovelli Den mindre halvan av världen (Die Kleinere Hälfte der Welt). Siinä on jotakin maagista, joka pakottaa lukemaan yhä uudelleen. Kertomukseen on upotettu kasvukipuja, herkkyyttä ja painostavaa tunnelmaa, joka vihjaa jatkuvasti, ettei kaikki ole aivan kohdallaan. Synkkä yksinpuhelu värjäytyy kipeäksi kokemukseksi, jota on vaikea selittää muille. Se on luettava itse.

clausbeck-nielsen.net: Självmordsaktionen

clausbeck-nielsen.net: Självmordsaktionen. Kabusa böcker 2007. 285 s.

Tanskalainen Claus Beck-Nielsen on monitaiteilija, joka laulaa, näyttelee ja kirjoittaa. Vuodesta 2001 lähtien hän on julistanut itsensä kuolleeksi ja pyörittää muistokseen projektia, jonka nimissä hän suorittaa erilaisia poliittisia aktioita, yhdenmiehen showta ja on julkaissut oman biografian Claus Beck-Nielsen (1963-2001). Vähemmästäkin luokiteltaisiin mielenvikaiseksi.

Självmordsaktionen oli Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon ehdokkaana. Kummallinen kirja, jossa kaksi tavallista tanskalaista Nielsen ja Rasmussen matkustavat irakilaisen oppaan kanssa miehitetyssä Irakissa 2004 raahaten laukkua, johon on kirjoitettu englanniksi Demokratia. Kohteena: Irak. He kutsuvat ihmiset luokseen keskustelemaan laukun sisällöstä. Kertojana on tutkijanotteella tapausta lähestyvä hahmo, joka lainaa Nielsenin tanskalaisiin lehtiin lähettämiä reportaaseja, päiväkirjaa ja valokuvia sekoittaen niitä muihin uutisjuttuihin ja sähköposteihin. Tanskalaisten tarina päättyy Nielsenin katoamiseen. Kertojatutkija esittää lopuksi vaihtoehtoisia teorioita tanskalaiskaksikon alkuperästä, taustasta ja tehtävästä Irakissa.

Kirjassa kulttuurit törmäävät tuhoisasti. Tunnelma on lohduttoman surumielinen, alkuun toiveikas, mutta liekki hiipuu todellisuuden tarkentuessa. Kamala kirja absurdista ajastamme.

Ruotsinnoksen lukemista helpottavat skandinaaviset ääkköset, jotka alkuperäisessä teoksessa oli korvattu amerikkalaisella litteroinnilla. Poikkeuksen muodostaa Å, joka korvataan aa:lla. Onneksi ainoastaan se, sillä muuten lukijaa olisi ahdistettu liikaa. Koodinvaihto kuuluu myös asiaan, iso osa kirjasta on englanniksi.

Kirja jättää epätietoisen kiusallisen tunteen. Alkuun kirjaa lukee kornina komediana, sitten sävy synkistyy ja etäännytys jättää ammottavia aukkoja. Kieli on kaunista ja kuvaus elävää.

Demokratia osoittautuu lopulta ontoksi fraasiksi.

Österrike berättar: Varma och kalla bad

Österrike berättar: Varma och kalla bad. Noveller och essäer. Tranan 2007. 298 s.

Itävallan etevimpien sananiekkojen tuotokset eivät ylistyssanoja heruta. Kirjoitukset olivat huonoja ja vieläkin huonompia. Novellit suorastaan surkeita, joista kaikkia ei edes viitsinyt loppuun asti lukea. Joko kirjoittaja kirjoitti puuduttavasti mitäänsanomattomasta asiasta tai hakkasi lukukelvottomasti. Elfriede Jelinekin kohdalla hämmästeli, että tällaisen sepustuksen väsääjällä on saavutuksena kirjallisuuden Nobel.

Ei huonoa ilman hyvääkin. Muutamat esseet miellyttivät. Antologian parhaita olivat Werner Köfler, Erich Hackl ja Josef Haslinger. Heidän tekstinsä kannattaa silmäillä, jos nyt antologia jostain kumman syystä väkisin osuu käsiin. Hakemisen arvoinen se ei ole.

Jesper Svartvik: Bibeltolkningens bakgator

Jesper Svartvik: Bibeltolkningens bakgator. Synen på judar, slavar och homosexuella i historia och nutid. Verbum 2006. 417 s.

Näin pääsiäisen lähestyessä on otollinen hetki syventyä kriittisesti Raamattuun ja sen tekstien tulkintoihin paaston lomassa. Tämä koskettaa myös paatunutta ateistia ja agnostisismiin taipuvaista epäilijää. Oivallisen aseen tähän tarjoaa Lundin yliopiston dosentti Jesper Svartvik, jonka teos möyhii muhevasti useista näkökulmista uutta ja vanhaa testamenttia, kristillisyyden haaroja ja niiden suhdetta juutalaisuuteen, orjiin ja homoseksuaalisuuteen. Syytä onkin, sillä kristinuskon nimissä on syyllistytty kauheisiin karmeuksiin. Oikeutusta on haettu Raamatusta ja vedottu milloin mihinkin asiayhteydestä irrotettuun ja epäselvästi käännettyyn virkkeeseen.

Kristinusko on taustaltaan erikoinen uskonto. Juutalaisuudesta siinneenä se sulautui aluksi kreikkalaisuuteen, josta se ponnisti roomalaisten uskonnoksi. Rooman valtakunnan pirstouduttua kristikunta jakaantui karkeasti kahteen kuppikuntaan leviten leimallisesti eurooppalaiseksi uskonnoksi, joka syrjäytti kymmenien kansojen alkuperäiset uskomukset, toisaalta muokkaantui paikallisiksi varianteiksi. Käännöskukkasilla on ollut kauaskantoiset vaikutukset. Kerrokset ovat kasaantuneet päällekkäin ja vierekkäin, oman identiteetin haku on vaatinut viholliskuvaa ja pesäeroa kaikista lähimmästä, juutalaisuudesta.

Kristinusko on myös paradoksien uskonto. 1620-luvulla rantautui Plymouthiin Mayflower-laiva tuoden joukon kristityn lahkon pakolaisia Englannista Pohjois-Amerikkaan, heidän muistoksi vietetään yhä kiitospäivää. Lähes samaan aikaan rantautui toisaalla kauppalaiva, jonka lastina oli afrikkalaisia orjiksi. Harva muistaa heitä.

Uuden Englannin siirtokuntalaiset julistautuivat vapaaksi kansakunnaksi 1776 ja perustivat Yhdysvallat. Itsenäisyysjulistuksessa korostetaan kaikkien ihmisten syntyvän vapaina ja olevan tasa-arvoisia. Thomas Jefferson ei kuitenkaan laskenut ihmisiksi värillisiä orjia ja naisia. Jefferson oli myös itse yksi suurimmista orjien omistajista.

Syitä miksi Amerikan orjuus kukoisti, on varmasti monia, mutta kristinuskon tulkinnan vaikutus on ollut ilmeinen ja hidastanut vapautusta. Taloudelliset syyt ovat tietysti painaneet paljon. Ruotsi esimerkiksi rikastui orjakaupasta merkittävästi. Paitsi että ruotsalaiset olivat innokkaimpia rahtaajia ja kauppiaita käyttäen siirtokuntiaan pesäkkeinä, taottiin kahleet pääosin ruotsalaisesta raudasta, joka edisti tulevan kansankodin hyvinvointia tuntuvasti ja loi kauppasuhteita tulevaisuuden tuotteille teollistumisen kiihtyessä... Mutta kristinuskoa ei voi sivuuttaa. Yhtä käsittämätöntä on orjien kääntyminen kristityiksi. He omaksuivat uskonnon, jonka nimissä heidät orjuutettiin.

Jesper Svartvik osoittaa jännästi miten tulkinnat ja väärinkäsitykset ovat ruokkineet orjuutta, ja miten kaikki kääntyi päälaelleen. Samoin tieteellisen perusteellisesti ja uutterasti hän esittelee myös juutalaisuuteen ja homoseksuaaleihin kohdistuneet ennakkoluulot.

Mieli tekisi kirjoittaa pidempi essee aiheesta, sillä Svartvikin teesien typistäminen muutamaksi tiiviiksi lauseeksi vääristäisi viestiä. Siihen en tässä ryhdy enkä edes referoi. Saatte lukea itse! Suosittelen.

Jotakin on kuitenkin pakko ahtaa tähänkin. Jesper Svartvik itse toteaa kirjansa pääteesin olevan, että raamatuntekstien tulkintahistoria voi toimia eettisenä korrektiivina tämän päivän raamatuntulkinnan prosessissa. Alkuperäisen tekstin kirjoittajan tarkoitusperät ovat voineet sumentua käännöksissä ja kontekstissa. Kirjoittaja saarnaa aivan toisesta aiheesta kuin mitä myöhempien aikojen ylemmät kulttuurikerrostumat omassa sosio-historiallisessa kontekstissaan luulevat lukevansa. Svartvikilla on tästä useita esimerkkejä.

Jesper Svartvik kritisoi kristinuskoa ylimielisyydestä ja sokeudesta toiseutta kohtaan. Kristityt väittävät uskontoaan avoimeksi, universaaliksi ja rajattomaksi - toisin kuin esimerkiksi juutalaisuus, joka määrittelee tarkasti sisäpiirinsä. Svartvikin mukaan kristityt eivät näytä ymmärtävän heidän avoimuutensa ja rajattomuutensa manifestoituvan muiden kustannuksella. Hän esittää kärjistetyksi esimerkiksi miltä tanskalaisista mahtaisi tuntua, jos heille tarjottaisiin mahdollisuutta tulla osaksi suur-ruotsalaista valtakuntaa sillä ehdolla, että he lupaisivat lopettaa tanskan puhumisen, lakkaisivat laulamasta tanskalaisia lauluja, eivätkä enää lukisi H.C. Andersenia, Karen Blixenia, N.F.S. Grundtvigia tai Sören Kierkegaardia. Svartvik kysyy, että olisiko tämä rajatonta universalismia vai suur-ruotsalaista suuruudenhulluutta. Svartvikin esimerkki ontuu, sillä Ruotsi ja Tanska ovat molemmat menettäneet menneisyyttään kristillistyessä, mutta myös säilyttäneet sitä ja kielikin on siinä prosessissa säilynyt ja rikastunut, mutta huolen kyllä ymmärtää.

Jesper Svartvikin kirja on parasta kulttuurianalyysia mitä olen aikoihin lukenut ja kohoaa lähes John Keeganin The History of Warfare (på svenska Krig och kultur, 2003), Rondo Cameronin A Concise Economic History of the World. From Paleolithic Times to the Present (på svenska Världens ekonomiska historia från urtid till nutid, 2001) ja Jared Diamondin Guns, Germs and Steel (på svenska Vete, vapen och virus. En kort sammanfattning av mänsklighetens historia under de senaste 13 000 åren, 1999) teosten rinnalle.

Johan Norberg: Till världskapitalismens försvar

Johan Norberg: Till världskapitalismens försvar. Timbro 2001. 277 s.

Vuosituhannen vaihteessa ravisteli läntistä pallonpuoliskoa antikapitalistinen liikehdintä, joka purkautui väkivaltaisuuksina muun muassa Seattlessa, Prahassa, Göteborgissa ja Genovassa. Sekalaista seurakuntaa liittivät globalisaatiokriittiseksi liikkeeksi löyhät yhteiset tunnukset. Perusteluita ja vaatimuksia oli moninaisia. Syyskuun yhdennentoista päivän terrori-iskut 2001 lamauttivat liikkeenkin, mutta se elpyi hivenen Irakin sodan vastaisiksi suurmielenosoituksiksi 2003. Sekin protestointi tyrehtyi sodan muututtua loputtomaksi helvetiksi, irakilaisten ja afgaanien pommien silpoma arkipäivä ei enää yllä edes sähkeuutisiksi ellei kuolleita ole useita kymmeniä tai satoja, eikä liikuta mielenosoittajien massoja.

Taloudellisen globalisaation arvostelijoiden kritiikki kohdistui muun muassa kapitalistisen järjestelmän raakaan voitontavoitteluun ja liberaalin markkinatalouden kuluttajien kaoottisuuteen valinnoissaan, jotka sysäsivät kriitikoiden mielestä pääomavirtoja arvaamattomiin ja äkkinäisiin liikkeisiin. Työt tehtaista katosivat kehitysmaiden halvemmille työläisille. Ketjutus, brändäys ja suuryhtiöiden giganttisuus söivät taloudellisen globalisaation vastustajien mielestä tilaa paikallisilta kulttuureilta ja yhtenäistivät maailmaa pinnalliseksi monokulttuuriksi. Rikkaat teollisuusmaat tuhosivat planeettaa kerskakulutuksen saasteillaan ihmisten enemmistön kärsiessä kauheassa köyhyydessä. Finanssikeskuksista johdetut valuuttaspekulaatiot romahduttivat kokonaisia kansantalouksia hetkessä pelkillä sähköisillä klikkauksilla.

Monien kriitikoiden mielestä pääomavirtojen liikkuvuutta tulisi rajoittaa, tulleja palauttaa ja estää vapaakauppaa, joka nähtiin pääsyylliseksi tilanteeseen ja aiheuttavan ongelmia niin kehitysmaiden köyhille maanviljelijöille kuin teollisuusmaiden työläisille.

Vaikka protektionistiset puheet kansallisvaltioiden hegemonian palauttamiseksi, talouden sosialisoimiseksi ja ihmisten vapauksien rajoittamiseksi ovatkin hiipuneet polttavimmalta agendalta, niin Johan Norbergin puolustuspuhe maailmankapitalismin puolesta on aina muistia virkistävää luettavaa. Etenkin kun taustaksi ajattelee äskettäisestä Stora Enson Kemijärven sellutehtaan sulkemisesta seuranneita protesteja, tehtaan valtauksia ja vaatimuksia valtion väliintulosta, Nokian tehtaan siirtoa Saksan Bochumista Romaniaan ja siitä seurannutta Suomen ja Saksan välistä selkkausta, joka saksalaisten osalta on valunut jo yli äyräiden. Tunteet suomalaisia kohtaan ovat Saksassa Dagens Nyheterin mukaan niin vihamieliset, ettei suomalainen kirjallisuus enää olekaan pääteemana Frankfurtin kirjamessuilla 2011, nokialaisia puhelimia boikotoidaan joukolla ja jopa valtiojohto ärähti suljetun tehtaan puolesta. Kansallismieliset tunteet suuntaavat raivoa sokeasti järjettömiin suuntiin ja siitä kärsivät kaikki. Eivät vähiten saksalaiset itse talouden tehokkuuden ja dynamiikan kadotessa menneisyyteen takertuessa ja kuoreen käpertyessä.

Johan Norberg käy lävitse vapaakaupan vastustajien ja taloudellisen globalisaation kriitikkojen argumentit ja vastaa niihin faktoilla. Tosin hän oikoo monia mutkia suoraksi, eivätkä kaikki perusteet kestä kriittistä tarkastelua. Hänen pääpointtinsa on kuitenkin, että taloudellinen liberalisaatio käy käsikynkkää hyvinvoinnin ja demokratian kanssa. Liberaalinen markkinatalous on nostanut viime vuosikymmeninä miljoonia köyhyydestä, levinnyt vauraus on mahdollistanut koulutuksen ja pidemmän eliniän yhä useammille.

Norbergin käyttämien lähteiden perusteella maapallon ongelma ei ole liiallinen globalisaatio, vaan liian vähäinen. Integraatio markkinatalousmaiden kanssa kohottaa maiden elintasoa nopeimmin. Kapitalismi on köyhien pelastus.

Maria Iivanainen: Yksinäisyyden salonki

Maria Iivanainen: Yksinäisyyden salonki. Compania Comder / Q-manus 2008. 95 s.

Runot eivät ole vahvinta alaa. Silti niitäkin tulee satunnaisesti luettua, joskus liki huomaamatta jos se on proosarunoutta. Nyt oli hyvä syy tarttua uutukaiseen ruotsinsuomalaiseen runoteokseen. Marja Räihä on julkaissut nimimerkillä Maria Iivanainen Q-manuksen tavaramerkillä brändätyn Yksinäisyyden salongin.

Alkuun meinasin lukaista runot vaiti kuin romaania. Eihän sellainen käynyt päinsä. Tahtia piti hidastaa ja lausua ääneen, jolloin niiden yksittäisten sanojen teho monistui. Iivanaisen runot kun ovat rakenteeltaan riisutun impressionistisia toteamuksia, jotka loihtivat tihkuttaen mielikuvia. Kieli on aistikasta, viettien sävyttämää luontoon kutoutuvaa tunnelmallisuutta.

Aina ei saa sanojen helmoista kiinni ja jotkut kielikuvat ontuvat, tai kliseisyys latistaa tunnelman. Tässä joitakin esimerkkejä tökkivistä kummallisuuksista: "Aamun kuura kuorruttaa kattoja" (s. 14), "silmämunissani vellovat maailman vedet" (s. 19), "pilvet lepäävät --- pyrähtelee kuin muuttolintujen parvi" (s. 32), "sähkövalo korkealla katossa sykkii" (s. 36) ja "kuin pinsetin kärjissä ulos vietävä virus" (s. 51). Mutta makunsa kullakin.

Upeita sanayhdistelmiä puolestaan on niin paljon, ettei kaikkia niitä voi millään nostaa esille tässä. Pääkoppaan kaikumaan jäivät muun muassa: "auringon kuultokuvat rintakarvoissa" (s. 15), "valo värjöttelee pihlajan takana" (s. 20), "jäähöyhenet irtoavat reunoistaan" (s. 64) ja "kuu syntyi laitumen ylle" (s. 84).

Nobeller. Noveller av Nobelpristagare

Nobeller. Noveller av Nobelpristagare. Från Radions P1. Samlade av Gun Ekroth. En bok för alla 2007. 272 s.

Ruotsin radion P1-kanava luki vuonna 2006 viitisenkymmentä novellia tai muuta lyhytproosateosta kirjallisuuden nobelisteilta. Vajaa puolet niistä on päätynyt antologiaksi Nobeller. Noveller av Nobelpristagare. Kuten arvata saattaa ei tällaista teosta sovi eikä pysty ohittamaan.

Ajattelin hotkaista hetkessä kevyenä iltalukemisena. Toisin kävi. Sulattelu vaati viikon. Putkeen pystyi lukemaan pari pätkää, ennen kuin oli pakko hengähtää. Kenties se johtui kirjailijoiden tyyleistä, joihin oriontoituminen vaati oman aikansa.

Kaikki ovat mestariluokan kynäilijöitä, mutta eivät silti loista yhtä kirkkaasti lyhyemmässä proosassa. Siksi pettymys oli myös jatkuvasti läsnä, kun ei ollut ulosanti yhtä sujuvaa kuin nobelistien romaaneissa.

Häikäiseviä suorituksia oli silti monilta, joten paljon pyöri päässä tämän teoksen tiimoilta. Joitakin nimiä mainitakseni vedossa olivat muun muassa Paul Heyse, Ernest Hemingway, Aleksandr Solženitsyn ja Joseph Brodsky.
F. E. Sillanpäältäkin on novelli, mutta se on surkea - ainakin tässä seurassa.

Tidens tecken

Anders Björnsson & Björn Rombach (red.): Tidens tecken. Santérus 2007. 280 s.

Tidens tecken -antologian äärellä tuntee itsensä sekahedelmäkarkkipussia ahmivaksi lapseksi. Kirjan toteutustapa on sinänsä omituinen. Jokainen ruotsin kielen aakkonen on ansainnut ajastamme esseen. Plus yksi englannin kielen kirjain. 29 syväluotaavaa kirjoitusta siis ilmiöistä ja asioista.

Kirjoittajiksi on valikoitunut humanististen ja yhteiskuntatieteellisten alojen tutkijoiden kerma kansankodista täydennettynä jalkojaan lahden kahdella puolen pitelevillä suomalaisilla (ruotsinsuomalaisilla/suomenruotsalaisilla).

K-kirjaimen kohdalla kolahtaa mieleenpainuvasti Cathrine Norbergin puhuessa (poliittisesta) korrektiudesta viittaukset John Järvenpään tutkimuksiin Ruotsin mielipideilmastosta.

R-kirjaimen alla Olle Josephson kirjoittaa rinkebysvenskan ohella Ruotsin kielipolitiikasta. Mielenkiintoista on hänen toteamuksensa ruotsinsuomalaisten poliittisesta heikkoudesta, joka on hillinnyt kielioikeuksien saamista. Sen tähden ruosuista on Ruotsissa voinut vaieta ja Pentin on pitänyt valita joko ruotsin tai suomen kieli, ei molempia.

Sven-Eric Liedman selostaa Y-kirjaimen (yta) kohdalla muun muassa Michael H. Goldhaberin huomiotalouskäsitteestä, siitä miten ankarasti huomiosta ja omasta tilasta yhteiskunnassamme kamppaillaan.

Erkki Sirviö: Toivon maa

Erkki Sirviö: Toivon maa. Omakustanne (Firma Rif, Pietari) 1997. 351 s.

Erkki Sirviön Toivon maa on erikoinen kirja, jossa on klassikkoainesta. Kolmiosainen tuhti tekele ei silti saatavuudellaan voi ylpeillä. Mutta Erkki Sirviö jätti kuitenkin jälkeensä teoksen, jota joku ruotsinsuomalaisuutta joskus tulevaisuudessa tutkiva varmasti tutkailee mielenkiinnolla ja kirjan löytävä lukaisee uteliaisuudella.

Sinänsä teos ei poikkea ruosukirjallisuuden suuresta linjasta ja sitä sävyttää seksuaalisuus voimakkaasti. Juonena on laajemmassa kehyksessä tarkasteltuna modernisaatio, muutto köyhästä korvesta tehdaskaupunkiin toiseen maahan. Suomesta Sirviö antaa vastenmielisen kuvan, luonnonkauneuden taustalla on hirvittävä köyhyys ja omistavan luokan suvaitsemattomuus.

Erikoiseksi kirjan tekee sen jälkijättöisyys. Sirviön kirjan keskushahmojen siirtolaisuus alkaa 1980-luvulla, maalaisproletariaatista ponnistava perhe pakotetaan paikkakunnalta pois. Toiset lähtivät reilu kymmenkunta vuotta aiemmin, joten tällainen viipyily vaikuttaa epäuskottavalta. Perhe eli lähes täysin luontaistaloudessa ryysyissä kuin mikäkin Jooseppi Kenkkunen & CO Putkinotkossa Ilmari Kiannon kirjassa. Suomesta muodostuu kuva karseana kehitysmaana, jossa yläluokka kerskailee ja kansa kärsii.

Kuten todettua teos jakautuu kolmeen osaan. Ensimmäisessä osassa esitellään romanttisesti lähtöolosuhteet ja maagisen realismin avulla sidotaan tarinaa suomalaiseen mytologiaan tiukasti. Samalla runnotaan lävitse poliittis-taloudellista yhteiskuntakritiikkiä. Hempeilevä kieli on liiruttelua, päähahmot esitetään lukijan myötätuntoon vedoten olosuhteiden uhrina ja ilkeiden ihmisten kiusanteon kohteena. Otetta ei oikein saa. Henkilöt ovat kuin kirveellä veistettyjä. Juoni myös junnaa, eikä vatkaannu.

Toisessa osassa tapahtuu jo enemmän. Heitto Eskilstunan Torshällaan peilaa nuorta perhettä Ilkkaa, Reeta Kaisaa ja heidän tytärtään Sirkkaa paremmin. Teoksesta henkii idealismi ja usko kaksikielisyyden voimaan. Sen puolesta paasataan paljon. Mutta ruotsinsuomalaisista ei saa positiivista vaikutelmaa. Kunnian saavat kuulla lisäksi ammattiyhdistyksen luottamusmiehet ja muut sosiaalidemokraatit, jotka ovat liitossa pääoman kanssa, eivätkä aja suomalaistyöläisten asioita. Tapattavat työllä ja keräävät hedelmät omaan kulhoon.
Toisen osan suurin ansio on juuri eskilstunansuomalaisten elon kuvaus.

Kirjallisesti teoksen kolmas osa on ansiokkain. Siinä Erkki Sirviö pääsee vauhtiin näyttämään kykynsä. Tylynä kustannustoimittajana olisin heittänyt alkuosat roskiin ja pyytänyt Erkkiä sulauttamaan niitä osittain kolmanteen. Kirja olisi tietysti typistynyt, mutta laatu olisi kohentunut huomattavasti. Ihmissuhteiden lakoninen kerronta loppuu ja suhteet saadaan solmuun niin, että jännitettä piisaa. Dramatiikkaa riittää ja tarina synkistyy entisestään päättyen Ilkan itsemurhaan.

Erkki Sirviö on muuten siitä harvinainen ruosukirjailija, että hänellä on peräti oma faniseuransa Suomessa. Edes Asko Sahlbergilla ei sellaista - ainakaan vielä - ole.

Matthew McIntosh: Well

Matthew McIntosh: Well. Forum 2006. 286 s.

Yhdysvaltain presidentinvaalien esikarsinnat ovat täydessä tohinassa. Ruotsissa kahden pääpuolueen ehdokasasettelua on seurattu kuin omia vaaleja. Viestimet ovat vierailleet Obaman isoäidin luona Keniassa utelemassa lapsenlapsesta ja raportoineet tästä enemmän kuin Keniassa puhjenneesta sisällissodasta.

Kaikki valitsevat omia suosikkejaan. Itse taivuin Barack Obaman kannattajaksi viime keväänä nähtyäni hänen haastattelun amerikkalaiselta televisiokanavalta, vaikka mitä se minulle kuuluu kenenkä yhdysvaltalaiset valitsevat imperiuminsa keulakuvaksi. Tai no vaikuttaahan heidän touhunsa minunkin elämääni.

Pääministeri Fredrik Reinfeldt ilmoitti myös Obaman suosikikseen. Hän sanoi Obaman talouspolitiikan myötäilevän Ruotsin allianssihallituksen linjauksia, ja olevan jatkoa Bill Clintonin kaudelle. Hillary Clinton ei ole paljastellut paljoa omasta talouspolitiikastaan, joten hän on sillä saralla musta aukko. Taustalla tietysti on Bill, joten ei hänkään huono vaihtoehto olisi. Republikaanien puolella tarjokkaat eivät tuoreudellaan ilahduta, mutta varmaa on, että Amerikka saa vaalien jälkeen nykyistä huomattavasti paremman presidentin.

Median huomio on kiinnittynyt Yhdysvaltoihin. Samaan aikaan spekuloidaan Venäjällä Putinin seuraajaa. Siellä meininki on aivan toinen ja tänne kantautuvat raportit rajoittuvat sähkeuutisiin. Ruotsin media on sulkenut silmänsä lähimmältä suurvallalta. Eivätkä kampanjakoneistot tuota sieltä palstojen täytettä. Yhtenäinen Venäjä ei osallistu vaalikeskusteluihin, oppositioehdokkaita julistetaan vaalikelvottomiksi ja Putinin suosikki, täydestä tuntemattomuudesta noussut Dmitri Medvedev nauttii valtavaa kansansuosiota. Syksyn parlamenttivaaleja moitittiin muualla paitsi Suomessa ja Venäjällä epäreiluiksi, silti niitä ei paljon sen enempää kommentoitu. On helpompi tuudittautua amerikkalaisten parrasvalojen loisteeseen ja unohtaa lähinaapurissa olevan maan suistumassa yhä syvemmälle pelon valtakuntaan... Herätys voi tulla liian myöhään. Kuten yleensä aina. Ihmiskunta ei opi historiastaan.

Pitkän paasauksen jälkeen pääsee vihdoinkin asiaan. Nimittäin ruotsinnettuun Matthew McIntoshin esikoiseen, joka ilmestyessään kohautti 2003 amerikkalaisia kirjallisuuspiirejä. Lehtien kritiikeissä sitä kehuttiin poikkeuksellisen pimeäksi romaaniksi, joka päästää lukijan luusereiden päänsisälle vangitsevasti. Kirja vie amerikkalaiseen arkeen kiiltokuvan kääntöpuolelle.

Matthew McIntosh kuvaa Seattlen huonomaineista lähiötä Federal Wayta, jossa hän on itsekin kasvanut. Teos on repaleisen röpelöinen, sillä ei ole selkeää juonta ja päähenkilöä. Se on rakenteeltaan kuin kertomuskokoelma, joka heittää raakoja pätkiä ihmisten elämästä esille. Tarinat ovat paikoin hyvin lyhyitä hetkiä, sivun mittaisia torsoja. Joitakin niistä sitovat yhteen samat henkilöt, vaikka eri näkökulmasta. Yhteistä usein on vain Federal Way. Joskus ei sekään.

Toista sataa sivua harpottua alkaa turtua jatkuviin näkökulmanvaihtoihin. Silloin Matthew McIntosh yllättäen syventää ja kiinteyttää. Pari novellimaista pätkää on häikäisevää tekstiä ihmisyyden pimeimmistä puolista. Loppua kohden lueskellaan vaikuttavaa tarinaa, jota rikkoo sadat näkökulmanvaihdot, eikä se helpota lukemista.

Kokonaisuutena kelpo teos, mutta paljon on turhaa sälää. Ehkä teosta olisi voinut kypsytellä vielä muutaman tovin ja nostaa muut osat keskiön kanssa samalle viivalle. Tätä kirjaa kehtaa kuitenkin hyvällä omallatunnolla vinkata. Ei ole hukkaan heitettyä aikaa.

Alpo Ruuth: Katselmus

Alpo Ruuth: Katselmus. Tammi 1981. 198 s.

Kirja on yhtä vanha kuin minä ja Alpokin on kuopattu. Osassa novelleista on jo ajan tuomaa patinaa.

Neuvostoliitto naapurina tuotti arkeen kaikenlaisia tilanteita, joista Alpo Ruuth veistelee eteviä tarinoita. Hymyilemättä ei voi olla lukematta kokoukseen matkaavasta ammattiyhdistysaktiivista, jonka Ladasta on loppumassa polttoaine. Kunnon kommunistina ylikansallisille asemille ei ole asiaa, onneksi viimein häämöttää Teboil. Kaveri tankkaa ja iloitsee kassalla laskun pienuudesta. Auton moottori kuitenkin sanoo pian sopimuksen irti. Hän huomaa pistäneensä tankkiin bensan sijasta naftaa. Huoltamon tuttu ei lupaa autoa heti kuntoon, mutta huomauttaa matkan sujuvan mukavasti myös valtion neuvostovalmisteisen veturin vetämänä... Kaveri yöpyy hotellissa ja päätyy riitoihin puuttuessaan neuvostovastaisiin puheisiin...

Novellit ovat kantaaottavia ja liikkuvat työväenluokkaisissa aihelmissa. Ammatti-identiteetti on tärkeää. Hahmojen ammatti mainitaan tai heitä kutsutaan ammattinimikkeellä. Huoltomiehen arjessa helsinkiläisessä lähiössä ilmeisesti joskus 1970-luvun lopulla on tarttumapintaa yhä nykyisin. Myös varusmiespalvelusta käsitellään, nimikkonovelli on siitä yksi esimerkki.

Paras ja samalla adrenaliinia nostettava kertomus on silti täpärästä merireissusta, joka valuttaa niskasta kylmää hikeä. Tarina on hurjan elävä. Mieleen tulee Poen vastaava novelli, tässä ei kuitenkaan ole kertomusta kertomuksen sisällä, joten lopusta ei ole varma kuin vasta viimeisillä riveillä. Ruuth tihkuttaa myös läpi kertomuksen uusia uhkapilviä, jotka saavat lukijan hermoilemaan entisestään kestääkö paatti ja moottori, heittääkö laineet ympäri vai jysähtääkö salama...

Alpo Ruuthin tyyli lienee lähellä sosiaalista realismia (ei onneksi sosialistista realismia), vasemmistosävyinen maailmankuva selkeässä luokkatietoisuudessaan jykevöittää tarinaa, ote on silti huvittunut, joskus kuitenkin tarpeen tullen vakava. Alpo Ruuthin inkarnaatioita kaipaisi totisesti suomalaiseen nykykirjallisuuteen.