Alpo Ruuth: Katselmus. Tammi 1981. 198 s.
Kirja on yhtä vanha kuin minä ja Alpokin on kuopattu. Osassa novelleista on jo ajan tuomaa patinaa.
Neuvostoliitto naapurina tuotti arkeen kaikenlaisia tilanteita, joista Alpo Ruuth veistelee eteviä tarinoita. Hymyilemättä ei voi olla lukematta kokoukseen matkaavasta ammattiyhdistysaktiivista, jonka Ladasta on loppumassa polttoaine. Kunnon kommunistina ylikansallisille asemille ei ole asiaa, onneksi viimein häämöttää Teboil. Kaveri tankkaa ja iloitsee kassalla laskun pienuudesta. Auton moottori kuitenkin sanoo pian sopimuksen irti. Hän huomaa pistäneensä tankkiin bensan sijasta naftaa. Huoltamon tuttu ei lupaa autoa heti kuntoon, mutta huomauttaa matkan sujuvan mukavasti myös valtion neuvostovalmisteisen veturin vetämänä... Kaveri yöpyy hotellissa ja päätyy riitoihin puuttuessaan neuvostovastaisiin puheisiin...
Novellit ovat kantaaottavia ja liikkuvat työväenluokkaisissa aihelmissa. Ammatti-identiteetti on tärkeää. Hahmojen ammatti mainitaan tai heitä kutsutaan ammattinimikkeellä. Huoltomiehen arjessa helsinkiläisessä lähiössä ilmeisesti joskus 1970-luvun lopulla on tarttumapintaa yhä nykyisin. Myös varusmiespalvelusta käsitellään, nimikkonovelli on siitä yksi esimerkki.
Paras ja samalla adrenaliinia nostettava kertomus on silti täpärästä merireissusta, joka valuttaa niskasta kylmää hikeä. Tarina on hurjan elävä. Mieleen tulee Poen vastaava novelli, tässä ei kuitenkaan ole kertomusta kertomuksen sisällä, joten lopusta ei ole varma kuin vasta viimeisillä riveillä. Ruuth tihkuttaa myös läpi kertomuksen uusia uhkapilviä, jotka saavat lukijan hermoilemaan entisestään kestääkö paatti ja moottori, heittääkö laineet ympäri vai jysähtääkö salama...
Alpo Ruuthin tyyli lienee lähellä sosiaalista realismia (ei onneksi sosialistista realismia), vasemmistosävyinen maailmankuva selkeässä luokkatietoisuudessaan jykevöittää tarinaa, ote on silti huvittunut, joskus kuitenkin tarpeen tullen vakava. Alpo Ruuthin inkarnaatioita kaipaisi totisesti suomalaiseen nykykirjallisuuteen.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Suomi. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Suomi. Näytä kaikki tekstit
lauantai 2. helmikuuta 2008
tiistai 29. tammikuuta 2008
Alpo Ruuth: Kolme miestä Toyotassa
Alpo Ruuth: Kolme miestä Toyotassa. Tammi 1993. 282 s.
1990-luvun alku oli synkkää Suomessa. 1980-luvun lopun huuma musteni rajumyrskyksi, joka runteli ihmisten elämät hetkessä sijoiltaan. Omaa lapsuutta itähelsinkiläisessä lähiössä sävyttivät iltaisin televisiouutiset uusista joukkoirtisanomisista, idänkaupan takkuamisesta, tiedot repeilevästä Neuvostoliitosta ja kaoottisesta uudesta Venäjästä sekä sodasta Persianlahdella ja väkivaltaisuuksista Balkanilla.
Kaikki kurjistui silmissä: kirpputorit rehottivat, ihmisten hätä oli hurjaa. Työvoimapulaa harmitellussa pohjolan Japanissa oli äkkiä puoli miljoonaa työnsä menettänyttä työläistä ja konkurssin tehnyttä yrittäjää. Asuntonsa velkarahalla ostaneet havaitsivat olevansa kadulla velkaloukussa. Pankkien pelastamiseksi pumpattiin miljardimäärin markkoja huvenneisiin kassoihin täytteeksi. Moraali karisi, yhteiskuntasopimus rakoili.
Yleislakolla uhiteltiin, poliisi perusti joukkojenhallintayksikön (joka sittemmin pahoinpiteli henkihieveriin minutkin mielenosoituksessa vuosituhannen vaihteessa)...
Markkaa puolustettiin pitkään, kunnes se laskettiin kellumaan. Halpoja valuuttalainoja ottaneet kiristelivät hampaitaan ahdistuksissa velkojen kohottua pilviin.
Alpo Ruuthin Kolme miestä Toyotassa on osuva ajankuvaus suomalaisuudesta silloin. Miehet ovat menettäneet porvarilliset ammattinsa, eronneet ja asuvat autotallissa. Jotenkin pitää itsensä elättää ja kun perässä ovat poliisit sortuvat miehet kaidalta tieltä. Romaani on synkistelevää viinanhuuruista kaahailua pääosin pääkaupunkiseudulla. Mikko Rimminen on varmasti saanut Pussikaljaromaaniinsa virikkeitä tästä teoksesta.
Miehet kohtaavat koko ajan ihmisiä joiden elämä on luhistunut. Ruuth luonnehtii autioituneita liiketiloja ja hajoavia rakennuksia surullisen kauniisti, tilaisuus tekee ihmisistä varkaita ja he pystyvät tekoihin, joihin eivät olisi vielä tovi sitten itsekään uskoneet. Rakkaus on raakaa. Edes suomalainen ongelmanratkaisu itsemurha ei onnistu.
Teos on kollektiiviromaani, jossa kuljetetaan päänaruna keski-ikäisen Sepen tarinaa. Siihen kietoutuu nuoren Sarin lanka. Yksikään hahmoista ei silti nouse ylitse muiden, vaan ovat riippuvaisia toisistaan. Juonta kyllästetään radio- ja lehtiuutisilla talouselämän ja politiikan myllerryksistä. Mielialat ovat maassa, kun valtionvarainministerikin ilmoittaa, että iloitkaa tästä päivästä, sillä huominen on huonompi ja ylihuominen sitäkin surkeampi.
Joten voisi melkeinpä väittää laman olevan keskeisin päähenkilö ja miesten olevan riepoteltavia sivuhahmoja tarinassa, joka käsittelee karun laskusuhdanteen muhentamaa maailmaa. Alempien sosiaaliluokkien poliittiset, usein rasistiset mielipiteet räväytetään sumeilematta silmille. Omasta tilasta syytetään niitä, joilla on vieläkin kehnommin. Ruuthin antikapitalistinen saarnaus kipunoi omistavalle luokalle.
Romaani päättyy pankkiryöstöön, jonka miehet epätoivoissaan tekevät. He toteavat nakkikioskinryöstöstä tulevan yhtä paljon linnaa kuin pankista, joten parempi kokeilla lihavampaa kohdetta. Ryöstö onnistuukin. Melkein. Tai osittain. Lukekaa itse.
Kirja on melankolinen ja synkkä, pieniä valonpilkahduksia lukuunottamatta. Kulttuurisessa mielessä ei kai voisi löytää kirjaa, jossa esitellään näin selkeästi kaikki suomalaisuuden pahimmat stereotypiat. On saunomista, tappelua, vahvoja naisia, juopottelua ja köyhyyttä. Ja puhumattomia miehiä, jotka eivät onnistu missään. Herraviha, ahdasmielisyys ja mielenterveydelliset ongelmat kukoistavat. Se on sitä itseään. Niin perin suomalaista. Ja Aleksis Kiven aloittaman tragikoomisen polun jatkoa...
Uskottava se on silti. Siihen aikaan moni ajautui sellaiseen liemeen, että oli valmis tekemään mitä vain. Lapsuudenkodinkin eteen jättivät kerran läheisen pankin rosvonneet pakoautonsa ja kaahasivat karkuun toisella... Olin kaakeloimassa kylpyhuonetta ja ihmettelimme kaasuttelua remonttimiehen kanssa poliisiautojen pillien ulvoessa taustalla.
Muutenkin kasvuympäristö opetti epäluuloiseksi ja ensimmäisissä työpaikoissa kiinteistönhoitajana itähelsinkiläisissä huoltoyhtiöissä oli kortteleita, joihin ei menty yksin, eikä varsinkaan ilman kättä pidempää. Mitään ei voinut jättää edes hetkeksi pois silmistä, sillä kaikki vietiin minkä voi viedä. Talojen yleisistä tiloista kelpasivat jopa hehkulamput rapuista ja saunatiloista varastettiin niin vessapaperit kuin pöntötkin... Eräs herra erehtyi kalliimmalla autolla käymään huonomaisen ostoskeskuksen kioskilla. Muutamassa minuutissa oli nuorisojengi vauhdikkaasti kuin formulamekaanikot ikään vieneet renkaat. Tapaus jäi mieleen, sillä kävelin sattumalta juuri ohitse ja mietin miten kukaan uskaltaa tänne tollaisella autolla. Pian nurkan takaa kuuluikin kiroilua. Saman mekaanikkojengin yllätimme peräkärrymme kimpusta irrottamasta pultteja renkaista, annoimme heille tallin käyttöön ja pikkutöitä. Taitaviahan he olivat käsistään ja parempihan se oli saada koulunsa keskeyttäneiden poikien lahjat hyötykäyttöön.
Poliisit asioivat tietyissä taloissa ainoastaan isolla porukalla raskaassa suojavarustuksessa ja naureskelivat ivallisesti juuri meidän tarvitsevan oikeasti suojaliivejä. Kerran esimerkiksi päivystävä huoltomies houkuteltiin väijytykseen ja huoltoauto kivitettiin hajalle.
Yhden kerran koputettiin taas huoltotuvan oveen. Koputtaja oli huumepöllyssä oleva kolmikymppinen mies, joka takellen, mutta uskottavasti selitti äitinsä asuntoon murtaudutun edellisenä yönä. Huoneisto oli sama, jonka ovea oli naapuri nähnyt jonkun vääntävän sorkkaraudalla aamuyöstä auki. Poliisit olivat käväisseet ovella, mutta eivät tavoittaneet ketään. Mies toivoi meidän korjaavan jäljet mahdollisimman nopeasti. Lupasimme tulla tauon jälkeen. Mies palasi tyytyväisenä huoneistolle. Kun saavuimme sille olisi kaveri tarjonnut kahvit ja kauhisteli millaiseksi maailma on mennyt. Teimme siistiä jälkeä ja vaihdoimme jopa listatkin. Mies kiitteli kovasti ja työnsi seteleitä, joista kieltäydyimme.
Parin tunnin päästä soitti poliisi. Komisariosetä oli vihainen. Olimme hävittäneet rikospaikan jäljet ja mies oli mitä luultavimmin tuntomerkeistä päätellen tunnettu vaarallinen vankikarkuri, jota he olivat jahdanneet jo jonkin aikaa...
Ikävintä oli kai heittää kerrostalon rappukäytävässä lämmitellyt ja itseään piikittänyt heroinisti talvipakkasiin. Järkyttävin tapaus lienee ollut ilmoitus hajusta, joka paikallistui huoneistoon, jonne tunkeuduimme väkisin. Keittiössä makasi ulosteissaan halvaantunut nainen, tyhjiä viina- ja olutpulloja lojui kaikkialla. Olohuoneesta hyökkäsi humalainen mies, joka uhkasi oikeustoimilla. Vasta poliisien taltutettua miehen saatiin lattialla päiväkausia kitunut nainen ambulanssiin. Valitettavasti pian tuli kuitenkin ilmoitus lipun laskemisesta puolitankoon.
Hakaniemessä ammattiliiton tiloista kokouksesta palatessa kaverin kanssa meidät piiritti lauma nuoria mustalaisia, jotka vaativat omaisuutta. Kaveri kaiveli lompakkoaan ja tarjosi väinölinnaansa, jonka ahnaat kädet sieppasivat. Omassa päässä kuitenkin kilahti ja kamppailulajeja harrastaneena uhosin laskevani kolmeen ja sitten tulee teille turpaan. Kahden kohdalla olivat johtajan takaa liuenneet koirat ja johtajakin livahti kolmosessa karkuun. Olisi siinä voinut käydä toisinkin.
Lapsuudenkodin läheisessä risteyksessä liikennevaloihin pysähtyneen romuauton ovi tempaistiin auki ja narkkari viilsi nuorta kuljettajaa kuolettavasti kaulaan... Ilman tien toisella puolella ollutta bussia ja sen kuskia ei poika olisi selvinnyt hengissä.
Ruotsissa suurimpia shokkeja onkin ollut vähempi rikollisuus. Toki sitäkin täällä on ja turvatonta on suurkaupungeissa. Rikollisliigat (etenkin suomalaistaustaiset) ovat iskeneet näyttävästi postiin ja pankkeihin sekä arvokuljetuksiin. Maanmiehet ja -naiset ovat yliedustettuina kansankodin vankiloissa. Kadulla suomea vieressä kuullessa tarkistaa kyllä automaattisesti lompakkonsa sijainnin. Jostain kumman syystä.
Huvittava tapaus sattui muutama vuosi sitten parhaan ystävättären kotikaupungissa Norassa, jossa tyttö jätti kännykkänsä torille pysäköidyn auton etupenkille. Ja me lähdimme kävelemään järven rantaan. Kun huomautin huolestuneena kännykästä ystävätär vain kohautti harteitaan, että kuka sen nyt täällä veisi. Eikä sitä kukaan ollut vienyt. Helsingissä olisi ikkuna ollut rikottuna ja kännykkä kateissa välittömästi. Tilaisuus kun tekee varkaan ja laman jäljet ovat syöpyneet syvälle suomalaisiin.
1990-luvun alku oli synkkää Suomessa. 1980-luvun lopun huuma musteni rajumyrskyksi, joka runteli ihmisten elämät hetkessä sijoiltaan. Omaa lapsuutta itähelsinkiläisessä lähiössä sävyttivät iltaisin televisiouutiset uusista joukkoirtisanomisista, idänkaupan takkuamisesta, tiedot repeilevästä Neuvostoliitosta ja kaoottisesta uudesta Venäjästä sekä sodasta Persianlahdella ja väkivaltaisuuksista Balkanilla.
Kaikki kurjistui silmissä: kirpputorit rehottivat, ihmisten hätä oli hurjaa. Työvoimapulaa harmitellussa pohjolan Japanissa oli äkkiä puoli miljoonaa työnsä menettänyttä työläistä ja konkurssin tehnyttä yrittäjää. Asuntonsa velkarahalla ostaneet havaitsivat olevansa kadulla velkaloukussa. Pankkien pelastamiseksi pumpattiin miljardimäärin markkoja huvenneisiin kassoihin täytteeksi. Moraali karisi, yhteiskuntasopimus rakoili.
Yleislakolla uhiteltiin, poliisi perusti joukkojenhallintayksikön (joka sittemmin pahoinpiteli henkihieveriin minutkin mielenosoituksessa vuosituhannen vaihteessa)...
Markkaa puolustettiin pitkään, kunnes se laskettiin kellumaan. Halpoja valuuttalainoja ottaneet kiristelivät hampaitaan ahdistuksissa velkojen kohottua pilviin.
Alpo Ruuthin Kolme miestä Toyotassa on osuva ajankuvaus suomalaisuudesta silloin. Miehet ovat menettäneet porvarilliset ammattinsa, eronneet ja asuvat autotallissa. Jotenkin pitää itsensä elättää ja kun perässä ovat poliisit sortuvat miehet kaidalta tieltä. Romaani on synkistelevää viinanhuuruista kaahailua pääosin pääkaupunkiseudulla. Mikko Rimminen on varmasti saanut Pussikaljaromaaniinsa virikkeitä tästä teoksesta.
Miehet kohtaavat koko ajan ihmisiä joiden elämä on luhistunut. Ruuth luonnehtii autioituneita liiketiloja ja hajoavia rakennuksia surullisen kauniisti, tilaisuus tekee ihmisistä varkaita ja he pystyvät tekoihin, joihin eivät olisi vielä tovi sitten itsekään uskoneet. Rakkaus on raakaa. Edes suomalainen ongelmanratkaisu itsemurha ei onnistu.
Teos on kollektiiviromaani, jossa kuljetetaan päänaruna keski-ikäisen Sepen tarinaa. Siihen kietoutuu nuoren Sarin lanka. Yksikään hahmoista ei silti nouse ylitse muiden, vaan ovat riippuvaisia toisistaan. Juonta kyllästetään radio- ja lehtiuutisilla talouselämän ja politiikan myllerryksistä. Mielialat ovat maassa, kun valtionvarainministerikin ilmoittaa, että iloitkaa tästä päivästä, sillä huominen on huonompi ja ylihuominen sitäkin surkeampi.
Joten voisi melkeinpä väittää laman olevan keskeisin päähenkilö ja miesten olevan riepoteltavia sivuhahmoja tarinassa, joka käsittelee karun laskusuhdanteen muhentamaa maailmaa. Alempien sosiaaliluokkien poliittiset, usein rasistiset mielipiteet räväytetään sumeilematta silmille. Omasta tilasta syytetään niitä, joilla on vieläkin kehnommin. Ruuthin antikapitalistinen saarnaus kipunoi omistavalle luokalle.
Romaani päättyy pankkiryöstöön, jonka miehet epätoivoissaan tekevät. He toteavat nakkikioskinryöstöstä tulevan yhtä paljon linnaa kuin pankista, joten parempi kokeilla lihavampaa kohdetta. Ryöstö onnistuukin. Melkein. Tai osittain. Lukekaa itse.
Kirja on melankolinen ja synkkä, pieniä valonpilkahduksia lukuunottamatta. Kulttuurisessa mielessä ei kai voisi löytää kirjaa, jossa esitellään näin selkeästi kaikki suomalaisuuden pahimmat stereotypiat. On saunomista, tappelua, vahvoja naisia, juopottelua ja köyhyyttä. Ja puhumattomia miehiä, jotka eivät onnistu missään. Herraviha, ahdasmielisyys ja mielenterveydelliset ongelmat kukoistavat. Se on sitä itseään. Niin perin suomalaista. Ja Aleksis Kiven aloittaman tragikoomisen polun jatkoa...
Uskottava se on silti. Siihen aikaan moni ajautui sellaiseen liemeen, että oli valmis tekemään mitä vain. Lapsuudenkodinkin eteen jättivät kerran läheisen pankin rosvonneet pakoautonsa ja kaahasivat karkuun toisella... Olin kaakeloimassa kylpyhuonetta ja ihmettelimme kaasuttelua remonttimiehen kanssa poliisiautojen pillien ulvoessa taustalla.
Muutenkin kasvuympäristö opetti epäluuloiseksi ja ensimmäisissä työpaikoissa kiinteistönhoitajana itähelsinkiläisissä huoltoyhtiöissä oli kortteleita, joihin ei menty yksin, eikä varsinkaan ilman kättä pidempää. Mitään ei voinut jättää edes hetkeksi pois silmistä, sillä kaikki vietiin minkä voi viedä. Talojen yleisistä tiloista kelpasivat jopa hehkulamput rapuista ja saunatiloista varastettiin niin vessapaperit kuin pöntötkin... Eräs herra erehtyi kalliimmalla autolla käymään huonomaisen ostoskeskuksen kioskilla. Muutamassa minuutissa oli nuorisojengi vauhdikkaasti kuin formulamekaanikot ikään vieneet renkaat. Tapaus jäi mieleen, sillä kävelin sattumalta juuri ohitse ja mietin miten kukaan uskaltaa tänne tollaisella autolla. Pian nurkan takaa kuuluikin kiroilua. Saman mekaanikkojengin yllätimme peräkärrymme kimpusta irrottamasta pultteja renkaista, annoimme heille tallin käyttöön ja pikkutöitä. Taitaviahan he olivat käsistään ja parempihan se oli saada koulunsa keskeyttäneiden poikien lahjat hyötykäyttöön.
Poliisit asioivat tietyissä taloissa ainoastaan isolla porukalla raskaassa suojavarustuksessa ja naureskelivat ivallisesti juuri meidän tarvitsevan oikeasti suojaliivejä. Kerran esimerkiksi päivystävä huoltomies houkuteltiin väijytykseen ja huoltoauto kivitettiin hajalle.
Yhden kerran koputettiin taas huoltotuvan oveen. Koputtaja oli huumepöllyssä oleva kolmikymppinen mies, joka takellen, mutta uskottavasti selitti äitinsä asuntoon murtaudutun edellisenä yönä. Huoneisto oli sama, jonka ovea oli naapuri nähnyt jonkun vääntävän sorkkaraudalla aamuyöstä auki. Poliisit olivat käväisseet ovella, mutta eivät tavoittaneet ketään. Mies toivoi meidän korjaavan jäljet mahdollisimman nopeasti. Lupasimme tulla tauon jälkeen. Mies palasi tyytyväisenä huoneistolle. Kun saavuimme sille olisi kaveri tarjonnut kahvit ja kauhisteli millaiseksi maailma on mennyt. Teimme siistiä jälkeä ja vaihdoimme jopa listatkin. Mies kiitteli kovasti ja työnsi seteleitä, joista kieltäydyimme.
Parin tunnin päästä soitti poliisi. Komisariosetä oli vihainen. Olimme hävittäneet rikospaikan jäljet ja mies oli mitä luultavimmin tuntomerkeistä päätellen tunnettu vaarallinen vankikarkuri, jota he olivat jahdanneet jo jonkin aikaa...
Ikävintä oli kai heittää kerrostalon rappukäytävässä lämmitellyt ja itseään piikittänyt heroinisti talvipakkasiin. Järkyttävin tapaus lienee ollut ilmoitus hajusta, joka paikallistui huoneistoon, jonne tunkeuduimme väkisin. Keittiössä makasi ulosteissaan halvaantunut nainen, tyhjiä viina- ja olutpulloja lojui kaikkialla. Olohuoneesta hyökkäsi humalainen mies, joka uhkasi oikeustoimilla. Vasta poliisien taltutettua miehen saatiin lattialla päiväkausia kitunut nainen ambulanssiin. Valitettavasti pian tuli kuitenkin ilmoitus lipun laskemisesta puolitankoon.
Hakaniemessä ammattiliiton tiloista kokouksesta palatessa kaverin kanssa meidät piiritti lauma nuoria mustalaisia, jotka vaativat omaisuutta. Kaveri kaiveli lompakkoaan ja tarjosi väinölinnaansa, jonka ahnaat kädet sieppasivat. Omassa päässä kuitenkin kilahti ja kamppailulajeja harrastaneena uhosin laskevani kolmeen ja sitten tulee teille turpaan. Kahden kohdalla olivat johtajan takaa liuenneet koirat ja johtajakin livahti kolmosessa karkuun. Olisi siinä voinut käydä toisinkin.
Lapsuudenkodin läheisessä risteyksessä liikennevaloihin pysähtyneen romuauton ovi tempaistiin auki ja narkkari viilsi nuorta kuljettajaa kuolettavasti kaulaan... Ilman tien toisella puolella ollutta bussia ja sen kuskia ei poika olisi selvinnyt hengissä.
Ruotsissa suurimpia shokkeja onkin ollut vähempi rikollisuus. Toki sitäkin täällä on ja turvatonta on suurkaupungeissa. Rikollisliigat (etenkin suomalaistaustaiset) ovat iskeneet näyttävästi postiin ja pankkeihin sekä arvokuljetuksiin. Maanmiehet ja -naiset ovat yliedustettuina kansankodin vankiloissa. Kadulla suomea vieressä kuullessa tarkistaa kyllä automaattisesti lompakkonsa sijainnin. Jostain kumman syystä.
Huvittava tapaus sattui muutama vuosi sitten parhaan ystävättären kotikaupungissa Norassa, jossa tyttö jätti kännykkänsä torille pysäköidyn auton etupenkille. Ja me lähdimme kävelemään järven rantaan. Kun huomautin huolestuneena kännykästä ystävätär vain kohautti harteitaan, että kuka sen nyt täällä veisi. Eikä sitä kukaan ollut vienyt. Helsingissä olisi ikkuna ollut rikottuna ja kännykkä kateissa välittömästi. Tilaisuus kun tekee varkaan ja laman jäljet ovat syöpyneet syvälle suomalaisiin.
torstai 8. maaliskuuta 2007
Jorma Ranivaara: Eläkepommimies
Jorma Ranivaara: Eläkepommimies. WSOY 2006
Jokunen vuosi sitten oli Suomen suurlähetystössä Tukholmassa tilaisuus, jossa näytettiin tilastoja Itä-Suomen väestörakenteesta. Ne olivat järkyttäviä. Vastaavanlaisia näkee yleensä vain sotatoimialueilta. Nuoret aikuiset olivat kuin pyyhkäisty pois, lapsia oli vähän ja väki vanhusvoittoista. Työssäkäyvät olivat harvinaisuuksia. Suorastaan epätoivoisesti suurlähetystön väki aneli neuvoja siitä miten saataisiin houkuteltua maailmalta muuttoliikettä näihin maisemiin. Yksikään tilaisuudesssa olleista ei ollut valmis muuttamaan Suomeen, ei edes pääkaupunkiseudulle.
Tähän todellisuuteen sijoittuu Jorma Ranivaaran hersyvän hauska Eläkepommimies. Miljöönä on itäsuomalainen pikkupaikkakunta, jonka asukkaista 70 prosenttia on yli 60 vuotiaita. Ihmiset odottavat ylösottoa ja terveyskeskus ohjaa mielellään kaikki sairastuneet kunnan uuden vanhuspoliittisen strategian perusteella saattohoitoon rahojen säästämiseksi. Mummoja on monta, selväjärkisiä eläviä miehiä vähän. Tämän saa huomata myös varhaiseläkkeelle jäänyt raittiussihteeri Antti Tamminen. Pappajumppaa ja kolmatta ikää, romansseja ja mustasukkaisuutta sekä nurkkapatrioottista ahdasmielisyyttä ja aitajuoksun muistelua ja lentopalloa. Ja lopuksi marttyyrikuolema.
Ranivaara kirjoittaa vakavasta ja vaikeasta aiheesta kiinnostavasti ja hauskasti.
Jokunen vuosi sitten oli Suomen suurlähetystössä Tukholmassa tilaisuus, jossa näytettiin tilastoja Itä-Suomen väestörakenteesta. Ne olivat järkyttäviä. Vastaavanlaisia näkee yleensä vain sotatoimialueilta. Nuoret aikuiset olivat kuin pyyhkäisty pois, lapsia oli vähän ja väki vanhusvoittoista. Työssäkäyvät olivat harvinaisuuksia. Suorastaan epätoivoisesti suurlähetystön väki aneli neuvoja siitä miten saataisiin houkuteltua maailmalta muuttoliikettä näihin maisemiin. Yksikään tilaisuudesssa olleista ei ollut valmis muuttamaan Suomeen, ei edes pääkaupunkiseudulle.
Tähän todellisuuteen sijoittuu Jorma Ranivaaran hersyvän hauska Eläkepommimies. Miljöönä on itäsuomalainen pikkupaikkakunta, jonka asukkaista 70 prosenttia on yli 60 vuotiaita. Ihmiset odottavat ylösottoa ja terveyskeskus ohjaa mielellään kaikki sairastuneet kunnan uuden vanhuspoliittisen strategian perusteella saattohoitoon rahojen säästämiseksi. Mummoja on monta, selväjärkisiä eläviä miehiä vähän. Tämän saa huomata myös varhaiseläkkeelle jäänyt raittiussihteeri Antti Tamminen. Pappajumppaa ja kolmatta ikää, romansseja ja mustasukkaisuutta sekä nurkkapatrioottista ahdasmielisyyttä ja aitajuoksun muistelua ja lentopalloa. Ja lopuksi marttyyrikuolema.
Ranivaara kirjoittaa vakavasta ja vaikeasta aiheesta kiinnostavasti ja hauskasti.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)