Norman Whitney: The Cleverest Person in the World. Heinemann Educational Books 1979. 57 s.
Norman Whitneyn tarina maailman älykkäimmästä henkilöstä on nokkelasti kerrottu. Mahmoud on poikkeuksellinen nuorukainen, joka oppii nopeasti. Hänen erikoista elämäänsä näytetään paloittain muiden henkilöiden kautta. Lopuksi itsekäs Mahmoud sanoo sanansa, hän on kokenut auttajansa ahdistajiksi ja valehtelee televisiolähetyksessä menneisyydestään. Onneksi hänet palautetaan välittömästi takaisin maanpinnalle.
Ehkei kyseessä ole mikään maailmanluokan mestariteos, mutta englannin kielen opiskeluun se soveltuu mainiosti, aivan kuten on kirjan tarkoituskin.
keskiviikko 11. heinäkuuta 2007
sunnuntai 8. heinäkuuta 2007
Wolf Haas: Kuolleista nousseet
Wolf Haas: Kuolleista nousseet. Otava / Seven 2004. 157 s.
Keskellä sesonkia itävaltalaisessa laskettelukohteessa löydetään aamulla hiihtohissistä kaksi kuollutta. Murhatut ovat amerikkalaisia vanhuksia. Poliisi ihmettelee yhdeksän kuukautta, joukossa komisario Simon Brenner, ja luovuttaa. Brenner palaa paikalle yksityisetsivänä selvittämään mysteeriä, langat kiemurtelevat lopulta vuosikymmenten taa.
Johtuneeko kääntäjästä, mutta Haasin vahvuudeksi kehuttu nokkela kieli ei pyrähdä tässä teoksessa yläilmoihin. Tautologinen jankutus nostattaa lähinnä lukijan kiehumispistettä. Maisemakuvauksessakin Haasilla olisi rutkasti kohennettavaa, sijoittaahan hän tapahtumat kerrassaan upeisiin ympäristöihin, joiden loisto ei aivan välity kirjan sivuille asti. Juonellisesti teos on perusdekkarikamaa, eikä edes lähde yrittämään uskottavuutta. Sinänsä taiteellisen hienosti lukijan vanginnut alkuasetelma herättää odotuksia liki samankaltaisesta lopusta, mutta ei. Tempo tyrehtyy ja teos kangistuu kioskikirjallisuudeksi. Mutta mitäpä sitä tyrmäämään palkitun itävaltalaiskirjailijan tekelettä sen enempää: onhan se viihteenä aivan verratonta luettavaa.
Keskellä sesonkia itävaltalaisessa laskettelukohteessa löydetään aamulla hiihtohissistä kaksi kuollutta. Murhatut ovat amerikkalaisia vanhuksia. Poliisi ihmettelee yhdeksän kuukautta, joukossa komisario Simon Brenner, ja luovuttaa. Brenner palaa paikalle yksityisetsivänä selvittämään mysteeriä, langat kiemurtelevat lopulta vuosikymmenten taa.
Johtuneeko kääntäjästä, mutta Haasin vahvuudeksi kehuttu nokkela kieli ei pyrähdä tässä teoksessa yläilmoihin. Tautologinen jankutus nostattaa lähinnä lukijan kiehumispistettä. Maisemakuvauksessakin Haasilla olisi rutkasti kohennettavaa, sijoittaahan hän tapahtumat kerrassaan upeisiin ympäristöihin, joiden loisto ei aivan välity kirjan sivuille asti. Juonellisesti teos on perusdekkarikamaa, eikä edes lähde yrittämään uskottavuutta. Sinänsä taiteellisen hienosti lukijan vanginnut alkuasetelma herättää odotuksia liki samankaltaisesta lopusta, mutta ei. Tempo tyrehtyy ja teos kangistuu kioskikirjallisuudeksi. Mutta mitäpä sitä tyrmäämään palkitun itävaltalaiskirjailijan tekelettä sen enempää: onhan se viihteenä aivan verratonta luettavaa.
sunnuntai 1. heinäkuuta 2007
Anna Politkovskaja: Venäläinen päiväkirja
Anna Politkovskaja: Venäläinen päiväkirja. Like 2007. 351 s.
Vladimir Vladimirovits Putin on kaksinaamainen, helvetillinen liero. Venäjä on hänen tyranniutensa aikana liukunut teatraaliseksi fasistivaltioksi, jossa välinpitämättömyys, rosvous ja moraalittomuus rehottavat. Ihmisoikeuksista ei piitata pätkääkään, demokratia on koristesana. Vapaasta markkinataloudesta ei ole tietoakaan: valtiokapitalismi paisuu ja roistotalous jyllää. Turvallisuuspalveluiden ympärille ryhmittäytynyt oligarkkien ja virkamiesten muodostama sekasikiöinen hallitseva eliitti halveksii avoimesti kansaa, tukee ultranationalistisia häiriintyneitä ryhmittymiä ja on pyyhkäissyt liberaalin, demokraattisen opposition pois. Tarvittaessa se turvautuu laajamittaiseen omaan kansaan suunnattuun tuhoisaan terroriin.
Yhtenä viimeisimmistä likaisista tempuista oli kenties tunnetuimman liberaalitoimittajan, Anna Politkovskajan palkkamurha. Politkovskaja uhmasi kirjoituksillaan hallintoa ja puri terrierin lailla Putinia jalkaan. Hänet voi tappaa, mutta hänen kirjoituksensa jäävät ikuisesti todistamaan, että eivät kaikki sulkeneet alistuneesti suutaan ja silmiään silloin kuin ei pitäisi.
Politkovskajan viimeiseksi jäänyt kirja on masentavaa luettavaa. Toivoa ei tunnu Venäjällä olevan. Hän kuvaa myös Kremlin taitavaa taktiikkaa ja Putinin petollisia näytelmiä hyväntekijän rooleissa. Liian äänekkäiksi kasvaneiden kansalaisjärjestöjen ja oppositioliikkeiden rinnalle rakennetaan hallituksen valvonnassa olevat kilpailijat tai usutetaan skinit/turvallisuuspalvelut/sotaveteraanit/oikeuslaitos kimppuun. Putin saattaa perustaa ihmisoikeuskomitean, lupailla rahoja. Kaikki on kuitenkin suunnattu kritiikin tylsyttämiseksi ja liikehdinnän hajottamiseksi. Jos ei kuoliaaksi syleily auta, puhuvat nyrkit.
Heinäkuuksi Putin on kutsunut Suomen presidentti Tarja Halosen Venäjälle suomalais-ugrilaisten kansojen suurjuhlaan. Saa nähdä millaista saippuaoopperaa siellä on luvassa. Putinin hallinto kun on aiemmin hyökännyt rajusti suomalais-ugrilaisia vähemmistökansoja vastaan ja estänyt muun muassa ruotsinsuomalaisten suomen kielen tutkijoiden konfrenssimatkoja Karjalaan. Halosen pitäisi kieltäytyä tapaamasta miestä, jonka kädet ovat veressä joukkomurhista ja joka on hukkumaisillaan omaisten vuodatetuista kyyneleistä muodostuneeseen mereen.
Vladimir Vladimirovits Putin on kaksinaamainen, helvetillinen liero. Venäjä on hänen tyranniutensa aikana liukunut teatraaliseksi fasistivaltioksi, jossa välinpitämättömyys, rosvous ja moraalittomuus rehottavat. Ihmisoikeuksista ei piitata pätkääkään, demokratia on koristesana. Vapaasta markkinataloudesta ei ole tietoakaan: valtiokapitalismi paisuu ja roistotalous jyllää. Turvallisuuspalveluiden ympärille ryhmittäytynyt oligarkkien ja virkamiesten muodostama sekasikiöinen hallitseva eliitti halveksii avoimesti kansaa, tukee ultranationalistisia häiriintyneitä ryhmittymiä ja on pyyhkäissyt liberaalin, demokraattisen opposition pois. Tarvittaessa se turvautuu laajamittaiseen omaan kansaan suunnattuun tuhoisaan terroriin.
Yhtenä viimeisimmistä likaisista tempuista oli kenties tunnetuimman liberaalitoimittajan, Anna Politkovskajan palkkamurha. Politkovskaja uhmasi kirjoituksillaan hallintoa ja puri terrierin lailla Putinia jalkaan. Hänet voi tappaa, mutta hänen kirjoituksensa jäävät ikuisesti todistamaan, että eivät kaikki sulkeneet alistuneesti suutaan ja silmiään silloin kuin ei pitäisi.
Politkovskajan viimeiseksi jäänyt kirja on masentavaa luettavaa. Toivoa ei tunnu Venäjällä olevan. Hän kuvaa myös Kremlin taitavaa taktiikkaa ja Putinin petollisia näytelmiä hyväntekijän rooleissa. Liian äänekkäiksi kasvaneiden kansalaisjärjestöjen ja oppositioliikkeiden rinnalle rakennetaan hallituksen valvonnassa olevat kilpailijat tai usutetaan skinit/turvallisuuspalvelut/sotaveteraanit/oikeuslaitos kimppuun. Putin saattaa perustaa ihmisoikeuskomitean, lupailla rahoja. Kaikki on kuitenkin suunnattu kritiikin tylsyttämiseksi ja liikehdinnän hajottamiseksi. Jos ei kuoliaaksi syleily auta, puhuvat nyrkit.
Heinäkuuksi Putin on kutsunut Suomen presidentti Tarja Halosen Venäjälle suomalais-ugrilaisten kansojen suurjuhlaan. Saa nähdä millaista saippuaoopperaa siellä on luvassa. Putinin hallinto kun on aiemmin hyökännyt rajusti suomalais-ugrilaisia vähemmistökansoja vastaan ja estänyt muun muassa ruotsinsuomalaisten suomen kielen tutkijoiden konfrenssimatkoja Karjalaan. Halosen pitäisi kieltäytyä tapaamasta miestä, jonka kädet ovat veressä joukkomurhista ja joka on hukkumaisillaan omaisten vuodatetuista kyyneleistä muodostuneeseen mereen.
perjantai 29. kesäkuuta 2007
Veijo Meri: Manillaköysi
Veijo Meri: Manillaköysi. Otava 2007. 172 s.
Tämän päiväisessä Helsingin Sanomissa surkuteltiin suomalaisen nykykirjallisuuden huumorittomuutta. Veijo Meren saappaisiin ei ole ollut astujia. Yrittäjillä on hölskynyt, vaikka kannatusta saavatkin muun muassa Petri Tamminen, Mikko Rimminen, Juha Seppälä, Jari Tervo, Hannu Raittila ja Kari Hotakainen.
Vanhassa on vara parempi. Meren Manillaköysi on julkaistu kuvitettuna kirjan 50-vuotisjuhlapainoksena.
Siitä on aikaa, kun viimeksi Manillaköyttä luin. Kuvitus tuntuu turhalta prameilulta Meren vähäeleisen, nöyrän ja niukan sanailun rinnalla. Rytmitys saa joskus tyhjiltä lauseilta tuntuvan tekstin etenemään jouhevasti. Meri osaa myös typistää ja kuvailla samalla vauhdikkaan ja moninaisen tilanteen värikkään lyhyesti. Esimerkiksi junan kulkua aurinkoisessa säässä hän luonnehtii näin osuvasti toisen luvun alussa: "Ympärillä oli metsää ja suota peräkkäin ja päällekkäin. Voimallista oli meno. Metsä näytti lakoavan ulkona. Aurinko paloi." Kappaleessa ei ole yhtään ylimääräistä sanaa, ei liikoja rönsyjä. Se on prikulleen siinä.
Manillaköyden kehyskertomuksena on rintamalta lomalle matkaava Joose, joka salakuljettaa löytämänsä köyden kotiin. Hän köyttänyt sen ympärilleen ja haukkoo henkeä puolikuolleena. Muut pitävät paksua miestä juoppona. Vähänlaisesti on kuitenkin Joosesta kirjassa. Pääroolin anastavat lukuisat pikkutarinat, joilla kertomusta höystetään välillä sikin sokin. Ne ovat hurjia, karmeita ja absurdeja. Sotaa näytetään paljaimmillaan.
Ei kannata jättää väliin.
Klassikko, joka kestää aikaa.
Tämän päiväisessä Helsingin Sanomissa surkuteltiin suomalaisen nykykirjallisuuden huumorittomuutta. Veijo Meren saappaisiin ei ole ollut astujia. Yrittäjillä on hölskynyt, vaikka kannatusta saavatkin muun muassa Petri Tamminen, Mikko Rimminen, Juha Seppälä, Jari Tervo, Hannu Raittila ja Kari Hotakainen.
Vanhassa on vara parempi. Meren Manillaköysi on julkaistu kuvitettuna kirjan 50-vuotisjuhlapainoksena.
Siitä on aikaa, kun viimeksi Manillaköyttä luin. Kuvitus tuntuu turhalta prameilulta Meren vähäeleisen, nöyrän ja niukan sanailun rinnalla. Rytmitys saa joskus tyhjiltä lauseilta tuntuvan tekstin etenemään jouhevasti. Meri osaa myös typistää ja kuvailla samalla vauhdikkaan ja moninaisen tilanteen värikkään lyhyesti. Esimerkiksi junan kulkua aurinkoisessa säässä hän luonnehtii näin osuvasti toisen luvun alussa: "Ympärillä oli metsää ja suota peräkkäin ja päällekkäin. Voimallista oli meno. Metsä näytti lakoavan ulkona. Aurinko paloi." Kappaleessa ei ole yhtään ylimääräistä sanaa, ei liikoja rönsyjä. Se on prikulleen siinä.
Manillaköyden kehyskertomuksena on rintamalta lomalle matkaava Joose, joka salakuljettaa löytämänsä köyden kotiin. Hän köyttänyt sen ympärilleen ja haukkoo henkeä puolikuolleena. Muut pitävät paksua miestä juoppona. Vähänlaisesti on kuitenkin Joosesta kirjassa. Pääroolin anastavat lukuisat pikkutarinat, joilla kertomusta höystetään välillä sikin sokin. Ne ovat hurjia, karmeita ja absurdeja. Sotaa näytetään paljaimmillaan.
Ei kannata jättää väliin.
Klassikko, joka kestää aikaa.
tiistai 26. kesäkuuta 2007
Vasili Grossman: Kaikki virtaa
Vasili Grossman: Kaikki virtaa. WSOY 1991. 250 s.
Keväällä julkaistun tutkimuksen mukaan 90 prosenttia ruotsalaisnuorista ei tiedä mikä oli gulag. Iso osa kuvittelee myös, että kommunismi on tuonut jotain hyvää maailmaan.
Vasili Grossmanin Kaikki virtaa (Vsyo techyot) on tylyä luettavaa. Kirja kertoo 30 vuotta elämästään vankileirillä syyttä viettäneestä miehestä, joka vapautuu. Ystävyydet ovat kylmenneet, tuttavat ovat petollisia. Kaikki yrittävät selviytyä brutaalisssa, järjettömässä yhteiskunnassa. Rinnalla kerrotaan koskettavasti joistakin tuhoutuneista ihmiskohtaloista. Teos harhautuu filosofisoimaan monisivuisesti vapaudesta ja Venäjän ainaiselta tuntuvasta diktatuurista sekä Leninin ja Stalinin terrorista. Loppu kuitenkin kuittaa taiteellisuudessaan tämän harha-askeleen rakenteeseen aiheuttaman särön oivasti.
Kirjan ankara yhteiskuntakritiikki on hämmentävää ja uskaliasta. Se on ilmestynyt jo 1963, Stalinin kuoleman jälkeisessä hengähdystauossa. Suomennettu se on valitettavasti vasta Neuvostoliiton luhistuessa. Mitenköhän moni 1970-luvun Suomen taistolainen olisi luopunut aatteestaan jo heti kättelyssä, jos olisi saanut luettavakseen Grossmanin kirjan? Siihen ei saane koskaan vastausta.
On käsittämätöntä miten ihmiset ovat sokeita julmuuksille ja miten väkivalta purskahtelee vuosikymmenistä toisiin. On hämmästyttävää miten eri aatteiden nimissä pauhaavat fanaattiset fundamentalistit saavat räyhätä ja pilata toisten elämiä vuosisadoista toisiin. Eikö sille tule koskaan loppua? Mitä se muille kuuluu miten yksilö oman elämänsä muovaa tai mitä hän ajattelee, jos se ei rajoita muiden vapauksia tehdä samoin?
Keväällä julkaistun tutkimuksen mukaan 90 prosenttia ruotsalaisnuorista ei tiedä mikä oli gulag. Iso osa kuvittelee myös, että kommunismi on tuonut jotain hyvää maailmaan.
Vasili Grossmanin Kaikki virtaa (Vsyo techyot) on tylyä luettavaa. Kirja kertoo 30 vuotta elämästään vankileirillä syyttä viettäneestä miehestä, joka vapautuu. Ystävyydet ovat kylmenneet, tuttavat ovat petollisia. Kaikki yrittävät selviytyä brutaalisssa, järjettömässä yhteiskunnassa. Rinnalla kerrotaan koskettavasti joistakin tuhoutuneista ihmiskohtaloista. Teos harhautuu filosofisoimaan monisivuisesti vapaudesta ja Venäjän ainaiselta tuntuvasta diktatuurista sekä Leninin ja Stalinin terrorista. Loppu kuitenkin kuittaa taiteellisuudessaan tämän harha-askeleen rakenteeseen aiheuttaman särön oivasti.
Kirjan ankara yhteiskuntakritiikki on hämmentävää ja uskaliasta. Se on ilmestynyt jo 1963, Stalinin kuoleman jälkeisessä hengähdystauossa. Suomennettu se on valitettavasti vasta Neuvostoliiton luhistuessa. Mitenköhän moni 1970-luvun Suomen taistolainen olisi luopunut aatteestaan jo heti kättelyssä, jos olisi saanut luettavakseen Grossmanin kirjan? Siihen ei saane koskaan vastausta.
On käsittämätöntä miten ihmiset ovat sokeita julmuuksille ja miten väkivalta purskahtelee vuosikymmenistä toisiin. On hämmästyttävää miten eri aatteiden nimissä pauhaavat fanaattiset fundamentalistit saavat räyhätä ja pilata toisten elämiä vuosisadoista toisiin. Eikö sille tule koskaan loppua? Mitä se muille kuuluu miten yksilö oman elämänsä muovaa tai mitä hän ajattelee, jos se ei rajoita muiden vapauksia tehdä samoin?
sunnuntai 24. kesäkuuta 2007
Vasili Suksin: Meitä on niin moneksi
Vasili Suksin: Meitä on niin moneksi. Edistys 1976. 262 s.
Korneimmillaan neuvostokirjallisuus oli yksilön kollektiiviin häivyttäviä teoksia ja ponnetonta propagandaa. Hirmuhallinnon kaanoniin kun ei ollut oikein asiaa kriittisyydellä ja omaäänisyydellä. Todellisuus näyttääkin toisenlaiselta kuin mitä se oikeasti oli kirjallisesti lahjakkaissakin teoksissa. Olisi silti typeryyttä huitaista historian tunkiolle kaikkia neuvostokirjoja vain siksi, että järjestelmä on vaihtunut tai että systeemi oli mieletön.
Vasili Suksin on sellainen kaveri, jota ei sovi unohtaa. Neuvostoliittolainen monilahjakkuus pakersi elokuvien parissa, mutta kirjoitti myös viihdyttäviä kertomuksia. Valitettavasti Suksin kuoli melko varhain.
Meitä on niin moneksi -novellikokoelmaa tuppaan lueskelemaan yhä uudestaan ja uudestaan. Se on sarja kepeitä kertomuksia, jotka hauskuudessaan vetävät suun väistämättä messingille. Soveltuu mitä parhaimmin aurinkoiselle rantalaiturille.
Ihmiskuvauksessa on jotakin ainutlaatuista lämpöä, josta toivoisi omaankin kirjoitteluun tarttuvan edes hitusen verran mallia. Etenkin esimerkiksi Hävyttömät -novelli, jossa vanha mies on naimakaupoissa on helmi, samoin Minä uskon -novelli melkoisesti tavanomaisesta poikkeavasta papista.
Korneimmillaan neuvostokirjallisuus oli yksilön kollektiiviin häivyttäviä teoksia ja ponnetonta propagandaa. Hirmuhallinnon kaanoniin kun ei ollut oikein asiaa kriittisyydellä ja omaäänisyydellä. Todellisuus näyttääkin toisenlaiselta kuin mitä se oikeasti oli kirjallisesti lahjakkaissakin teoksissa. Olisi silti typeryyttä huitaista historian tunkiolle kaikkia neuvostokirjoja vain siksi, että järjestelmä on vaihtunut tai että systeemi oli mieletön.
Vasili Suksin on sellainen kaveri, jota ei sovi unohtaa. Neuvostoliittolainen monilahjakkuus pakersi elokuvien parissa, mutta kirjoitti myös viihdyttäviä kertomuksia. Valitettavasti Suksin kuoli melko varhain.
Meitä on niin moneksi -novellikokoelmaa tuppaan lueskelemaan yhä uudestaan ja uudestaan. Se on sarja kepeitä kertomuksia, jotka hauskuudessaan vetävät suun väistämättä messingille. Soveltuu mitä parhaimmin aurinkoiselle rantalaiturille.
Ihmiskuvauksessa on jotakin ainutlaatuista lämpöä, josta toivoisi omaankin kirjoitteluun tarttuvan edes hitusen verran mallia. Etenkin esimerkiksi Hävyttömät -novelli, jossa vanha mies on naimakaupoissa on helmi, samoin Minä uskon -novelli melkoisesti tavanomaisesta poikkeavasta papista.
sunnuntai 17. kesäkuuta 2007
Jean-Paul Sartre: Muuri
Jean-Paul Sartre: Muuri. Otava 2000. 221 s.
Jean-Paul Sartre on verraton sanataituri. Hän saa lukijan kihelmöimään myötätunnosta päähenkilöitä kohtaan. Hän riisuu naamiot ja valaisee ihmisten pimeintä ydintä.
Novellikokoelman Muuri kertomukset ovat järkyttäviä, raakoja ja samalla lämpimän inhimillisiä. Eksistentialismin mestari tarjoaa ravistelevan lukukokemuksen, joka ei jätä heti rauhaan.
Jean-Paul Sartre on verraton sanataituri. Hän saa lukijan kihelmöimään myötätunnosta päähenkilöitä kohtaan. Hän riisuu naamiot ja valaisee ihmisten pimeintä ydintä.
Novellikokoelman Muuri kertomukset ovat järkyttäviä, raakoja ja samalla lämpimän inhimillisiä. Eksistentialismin mestari tarjoaa ravistelevan lukukokemuksen, joka ei jätä heti rauhaan.
perjantai 15. kesäkuuta 2007
Juri Felstinski & Aleksander Litvinenko: Venäjä kuilun partaalla. Turvallisuuspalvelut demokratian uhkana
Juri Felstinski & Aleksander Litvinenko: Venäjä kuilun partaalla. Turvallisuuspalvelut demokratian uhkana. Tammi 2007. 219 s.
Aleksander Litvinenko murhattiin kehnon agenttirainan tyyliin poloniumilla Lontoossa viime syksynä. Hän oli entinen KGB:n ja FSB:n työntekijä, joka kritisoi ankarasti turvallisuuspalveluiden toimia.
Jos ei tietäisi tapahtumien olevan likimain totta, pitäisi Felstinskin ja Litvinenkon kirjaa mielikuvituksellisena satuiluna, jossa olisi aineksia useampaankin trilleriin. Niin paljon kummaa ja outoa Venäjällä tapahtuu. Kehityskulku on äärimmäisen huolestuttava.
Kirjan mukaan Venäjällä tehtyjen terroritekojen takana ovat pääosin turvallisuuspalvelut. Kansalle valehdellaan härskisti ja kyseenalaistajat listitään mitä erilaisimmilla tavoilla. Vapaa media on tukahdutettu ja julkisuuteen pääsee kafkamaisia ja orwellilaisia toteamuksia.
Se, mitä Venäjällä tapahtuu, on historian valossa todella hälyttävää ja uhka koko maailmalle ja ihmiskunnalle. Eikä vähiten Suomelle ja Pohjolalle. Suomen talous kulkee käsikynkkää itänaapurinsa kanssa.
On aika avata silmät ja vaatia roistoja kuriin, vapauksia ihmisille ja demokratiaa, sosiaalista oikeudenmukaisuutta ja yhdenvertaisuutta lain edessä. Putin ja muut bandiitit on pistettävä telkien taa.
Aleksander Litvinenko murhattiin kehnon agenttirainan tyyliin poloniumilla Lontoossa viime syksynä. Hän oli entinen KGB:n ja FSB:n työntekijä, joka kritisoi ankarasti turvallisuuspalveluiden toimia.
Jos ei tietäisi tapahtumien olevan likimain totta, pitäisi Felstinskin ja Litvinenkon kirjaa mielikuvituksellisena satuiluna, jossa olisi aineksia useampaankin trilleriin. Niin paljon kummaa ja outoa Venäjällä tapahtuu. Kehityskulku on äärimmäisen huolestuttava.
Kirjan mukaan Venäjällä tehtyjen terroritekojen takana ovat pääosin turvallisuuspalvelut. Kansalle valehdellaan härskisti ja kyseenalaistajat listitään mitä erilaisimmilla tavoilla. Vapaa media on tukahdutettu ja julkisuuteen pääsee kafkamaisia ja orwellilaisia toteamuksia.
Se, mitä Venäjällä tapahtuu, on historian valossa todella hälyttävää ja uhka koko maailmalle ja ihmiskunnalle. Eikä vähiten Suomelle ja Pohjolalle. Suomen talous kulkee käsikynkkää itänaapurinsa kanssa.
On aika avata silmät ja vaatia roistoja kuriin, vapauksia ihmisille ja demokratiaa, sosiaalista oikeudenmukaisuutta ja yhdenvertaisuutta lain edessä. Putin ja muut bandiitit on pistettävä telkien taa.
maanantai 11. kesäkuuta 2007
Joseph O´Connor: Redemption Falls
Joseph O´Connor: Redemption Falls. Harvill Secker 2007. 458 s.
Viisi romaania kirjoittaneen irlantilaisen Joseph O´Connorin näytöt ovat vakuuttavia. Hän painii kirjallisuuden raskaassa sarjassa. Mies on erikoistunut irlantilaisten siirtolaisten kohtaloihin Amerikassa ja todellisen läpimurtonsa hän teki Star of the Sea -romaanilla, jossa matkustetaan laivalla New Yorkiin. Redemption Falls on Star of the Sean itsenäinen jatko. Siinä tapahtumat kulminoituvat Amerikan sisällissotaan, etenkin Redemption Falls –nimiseen kuvitteelliseen pikkukaupunkiin villissä lännessä Kanadan rajan tuntumassa.
Redemption Falls on polyfonista sanojen sinfoniaa. Aikatasoja on noin sadan vuoden väliltä, kertojia ja sivuhenkilöitä on niin runsaasti ettei laskupää pidä. Kirja jakautuukin 77 lukuun sekä epilogiin. Kaoottisuudesta huolimatta palaset löytävät paikoilleen. O´Connor vyöryttää tyylejä ja vaihtaa näkökulmia tiuhaan. Hän harrastaa vivahteikasta koodinvaihtoa ja käyttää muun muassa espanjaa, saksaa ja ranskaa. Hän hyppii runojen, kirjeiden, suoran kerronnan, kuulusteluiden, haastatteluiden, vakoilijaraporttien, kirjojen ja lehtijuttujen välillä. Mikä parhainta: hän esimerkiksi uskaltaa keskeyttää kerronnan röyhkeästi toteamalla kaikkitietävänä kertojana, ettei halua seuraavaa kohtausta kirjoittaa. Nuori nainen on kyseisessä luvussa lainsuojattomien vankina.
Teosta ei voi ahmia, sitä täytyy sulatella. Lopputulos on mykistävä.
Rakenteellisesti teosta voisi verrata oopperaan. Siinä kulkee limittäin useita soolokertomuksia ja välillä ryöpsähtää kuoronlailla kakofonisia ryppäitä.
Näin. Näin pitää historiallista kaunoproosaa kirjoittaa.
Käsittääkseni O´Connoria ei ole suomennettu eikä ruotsiksikaan taida löytyä kuin yksi hänen kirjansa. Kustantajana patistaisin kääntäjiä. Joseph O´Connor kun on aikamme huippunimiä, joka tulee jäämään maailmankirjallisuuden kaanoniin.
Viisi romaania kirjoittaneen irlantilaisen Joseph O´Connorin näytöt ovat vakuuttavia. Hän painii kirjallisuuden raskaassa sarjassa. Mies on erikoistunut irlantilaisten siirtolaisten kohtaloihin Amerikassa ja todellisen läpimurtonsa hän teki Star of the Sea -romaanilla, jossa matkustetaan laivalla New Yorkiin. Redemption Falls on Star of the Sean itsenäinen jatko. Siinä tapahtumat kulminoituvat Amerikan sisällissotaan, etenkin Redemption Falls –nimiseen kuvitteelliseen pikkukaupunkiin villissä lännessä Kanadan rajan tuntumassa.
Redemption Falls on polyfonista sanojen sinfoniaa. Aikatasoja on noin sadan vuoden väliltä, kertojia ja sivuhenkilöitä on niin runsaasti ettei laskupää pidä. Kirja jakautuukin 77 lukuun sekä epilogiin. Kaoottisuudesta huolimatta palaset löytävät paikoilleen. O´Connor vyöryttää tyylejä ja vaihtaa näkökulmia tiuhaan. Hän harrastaa vivahteikasta koodinvaihtoa ja käyttää muun muassa espanjaa, saksaa ja ranskaa. Hän hyppii runojen, kirjeiden, suoran kerronnan, kuulusteluiden, haastatteluiden, vakoilijaraporttien, kirjojen ja lehtijuttujen välillä. Mikä parhainta: hän esimerkiksi uskaltaa keskeyttää kerronnan röyhkeästi toteamalla kaikkitietävänä kertojana, ettei halua seuraavaa kohtausta kirjoittaa. Nuori nainen on kyseisessä luvussa lainsuojattomien vankina.
Teosta ei voi ahmia, sitä täytyy sulatella. Lopputulos on mykistävä.
Rakenteellisesti teosta voisi verrata oopperaan. Siinä kulkee limittäin useita soolokertomuksia ja välillä ryöpsähtää kuoronlailla kakofonisia ryppäitä.
Näin. Näin pitää historiallista kaunoproosaa kirjoittaa.
Käsittääkseni O´Connoria ei ole suomennettu eikä ruotsiksikaan taida löytyä kuin yksi hänen kirjansa. Kustantajana patistaisin kääntäjiä. Joseph O´Connor kun on aikamme huippunimiä, joka tulee jäämään maailmankirjallisuuden kaanoniin.
sunnuntai 27. toukokuuta 2007
Richard Buxton: Den grekiska mytologins värld
Richard Buxton: Den grekiska mytologins värld. Prisma 2007. 256 s.
Antiikin Kreikka on läsnä ajassamme. On vaikea ymmärtää nykytodellisuutta, jos ei tiedä taustoista. Richard Buxton on kirjoittanut selkeän, syventävän ja laajan teoksen kreikkalaisista mytologioista, joka tarkastelee niitä usealta kantilta. Kuvia on runsaasti, kartat auttavat paikallistamaan tapahtumapaikkoja ja mielikuvitus lähtee lentoon vähemmästäkin. Lopuksi Buxton kuvailee miten roomalaiset sulauttivat kreikkalaisten taruston kulttuuriinsa ja miten antiikin kreikan kulttuuri vaikuttaa meidän päivinä kulttuuriin.
Tässä ei ole tilaa referoida kirjan värikästä sisältöä, mutta voisi yrittää vetää esiin pääviestin: antiikin kreikan mytologiat olivat rikas ja kekseliäs tarusto, joka kasvoi ja muuntui koko ajan imien vaikutteita lähialueidensa kansoilta ja integroiden siirtolaisten kulttuureja. Sadoilla saarilla kerrottiin tarinoita, jotka olivat ristiriidassa keskenään: mitään virallista ja yhtenäistä totuutta ei ole. Tarinoilla oli monia tehtäviä. Kaupunkien ja saarien asukkaat tarvitsivat juuret, siksi kehiteltiin luovia myyttejä menneisyydestä ja ensimmäisistä asukkaista. Runoilijoita kannustettiin tähän ja kuorolaulukilpailut kukoistivat.
Suomalaisten kulttuuriin löytyy yllättäviä yhteyksiä, jos alkaa pohtimaan. Esimerkiksi Lähi-idän kansojen Baal-myytti ukkosenjumalasta näyttää siirtyneen kreikkalaisille Zeus-jumalaksi. Läntisessä Suomessa ja Keski-Ruotsissa asuneelle vasarakirveskansalle tärkeä jumala ilmeisesti oli Perkunas (eli Perkele eli Ukko ylijumala eli Thor) joka tulistuessaan huitoi sauvallaan taikka nuijallaan taikka vasarallaan niin että jyrisi. Kreikkalaisilla oli myös meren jumalat kuten suomalaisilla kai vasarakirveskansan jäämistönä Ahti, ja metsässä hämäläisillä valtaa piti Tapio, karjalaisilla Hiisi. Eikä tontutkaan olleet kreikkalaisille vieraita: myös heillä koloissa ja lähteissä oli esimerkiksi nymfejä. Eivätkä myöskään Väinämöisenkään kaltaiset laulavat sankarit olleet kreikkalaisille vieraita. Tiedä sitten mitä kautta ovat pohjolan perukoille lainautuneet tai päinvastoin! Ja kristinusko on vain sekoittanut kulttuurista pakkaa lisää. Onhan esimerkiksi joulupukki lähtöisin kristillisestä perinteestä nykyisen Turkin alueelta ja jostain kumman syystä suomalaiset ovat sen omineet ja vieraannuttaneet kauaksi alkuperäisestä yhteydestään. Monikulttuuria aidoimmillaan.
Antiikin Kreikka on läsnä ajassamme. On vaikea ymmärtää nykytodellisuutta, jos ei tiedä taustoista. Richard Buxton on kirjoittanut selkeän, syventävän ja laajan teoksen kreikkalaisista mytologioista, joka tarkastelee niitä usealta kantilta. Kuvia on runsaasti, kartat auttavat paikallistamaan tapahtumapaikkoja ja mielikuvitus lähtee lentoon vähemmästäkin. Lopuksi Buxton kuvailee miten roomalaiset sulauttivat kreikkalaisten taruston kulttuuriinsa ja miten antiikin kreikan kulttuuri vaikuttaa meidän päivinä kulttuuriin.
Tässä ei ole tilaa referoida kirjan värikästä sisältöä, mutta voisi yrittää vetää esiin pääviestin: antiikin kreikan mytologiat olivat rikas ja kekseliäs tarusto, joka kasvoi ja muuntui koko ajan imien vaikutteita lähialueidensa kansoilta ja integroiden siirtolaisten kulttuureja. Sadoilla saarilla kerrottiin tarinoita, jotka olivat ristiriidassa keskenään: mitään virallista ja yhtenäistä totuutta ei ole. Tarinoilla oli monia tehtäviä. Kaupunkien ja saarien asukkaat tarvitsivat juuret, siksi kehiteltiin luovia myyttejä menneisyydestä ja ensimmäisistä asukkaista. Runoilijoita kannustettiin tähän ja kuorolaulukilpailut kukoistivat.
Suomalaisten kulttuuriin löytyy yllättäviä yhteyksiä, jos alkaa pohtimaan. Esimerkiksi Lähi-idän kansojen Baal-myytti ukkosenjumalasta näyttää siirtyneen kreikkalaisille Zeus-jumalaksi. Läntisessä Suomessa ja Keski-Ruotsissa asuneelle vasarakirveskansalle tärkeä jumala ilmeisesti oli Perkunas (eli Perkele eli Ukko ylijumala eli Thor) joka tulistuessaan huitoi sauvallaan taikka nuijallaan taikka vasarallaan niin että jyrisi. Kreikkalaisilla oli myös meren jumalat kuten suomalaisilla kai vasarakirveskansan jäämistönä Ahti, ja metsässä hämäläisillä valtaa piti Tapio, karjalaisilla Hiisi. Eikä tontutkaan olleet kreikkalaisille vieraita: myös heillä koloissa ja lähteissä oli esimerkiksi nymfejä. Eivätkä myöskään Väinämöisenkään kaltaiset laulavat sankarit olleet kreikkalaisille vieraita. Tiedä sitten mitä kautta ovat pohjolan perukoille lainautuneet tai päinvastoin! Ja kristinusko on vain sekoittanut kulttuurista pakkaa lisää. Onhan esimerkiksi joulupukki lähtöisin kristillisestä perinteestä nykyisen Turkin alueelta ja jostain kumman syystä suomalaiset ovat sen omineet ja vieraannuttaneet kauaksi alkuperäisestä yhteydestään. Monikulttuuria aidoimmillaan.
perjantai 18. toukokuuta 2007
Berättelser om jobbet och livet i Dagens Arbete. Kampen. Sorgen. Kyssen
Dagens Arbete: Berättelser om jobbet och livet i Dagens Arbete. Kampen. Sorgen. Kyssen. Atlas 2006. 159 s.
Kymmenvuotiaan Dagens Arbete –lehden parhaimmat reportaasit on laitettu kansien väliin.
Avausartikkeli Karlskogasta on journalismin riemuvoittoa. Reportaasissa (Kanonens tid är ute) liikutaan yksityisestä yleiseen ja piirretään kuluneelle kehitykselle historialliset taustat. Karlskoga oli kuin Ruotsin kylmän sodan Pietari. Sotateollinenkompleksi kukoisti ja työllisti, 1990-luvun vaihteen mullistuksissa tuotanto romahti ja kriisi oli akuutti. Karlskogassa Bofors oli mahtitekijä ja liittoutunut hallitsevien sosiaalidemokraattien kanssa. Kaupungin tulevaisuus pistettiin pelkästään kanuunoiden varaan. 1990-luvun lopussa Dagens Arbeten vieraillessa kaupungissa puhalsivat uudet tuulet vaikka työttömyys olikin edelleen ankaraa. Juttu on talous- ja sosiaalihistoriaa opettavimmallaan!
Myös ruotsinsuomalaiset ja suomalaiset ovat näkyvästi kirjasen artikkeleissa esillä. Kuva on vain varsin kapea.
Autoteollisuuteen työllistyneen Ainon tarina (Aino i väntans tider) Kuusamon peräkyliltä Göteborgiin on antoisaa luettavaa ja on samalla hieno siivu ruotsalaista ja ruotsinsuomalaista historiaa. Tarina taustoittaa mainiosti suurta muuttoaaltoa ja sen vaikutusta Ruotsin talouteen monelta kantilta. Mukana on myös ankara globaali kilpailu ja sen inhimilliset seuraukset.
Sitten on tietysti reportaasi (Kampen mot skammen) ruosumiehestä, joka surmasi keittiöveitsellä työkaverinsa juopottelun päätteeksi. Hänen kohtaloaan surkuteltiin, miestä kun ei jostain syystä huolittu vankilan jälkeen enää töihin takaisin.
Outokumpu todetaan vain voittoja ajattelevaksi hirmuiseksi kapitalistiksi, jonka toiminnassa ei logiikka jyrää. Yhtiö ajoi Västeråsista ostamansa kupariputkitehtaan alas ja siirsi tuotannon Espanjaan. Reportaasissa (Flyttade sitt jobb till Spanien) kerrotaan miehestä, joka kävi opettamassa työtehtävät espanjalaisille. Hän kauhisteli suomalaisyhtiön kulttuuria, jossa työntekijät elävät jatkuvassa pelossa, ammattiliitot on murjottu maanrakoon ja tekniikat ovat aatamin aikaisia. Työsuojelusta ei suunnilleen olla kuultukaan. Vain voitot ovat yhtiölle tärkeitä.
Kaikki jutut eivät ole yhtä herkullisia, mutta kirjanen on varmasti aarreaitta monille talous- ja sosiaalihistoriasta innostuneille.
Kymmenvuotiaan Dagens Arbete –lehden parhaimmat reportaasit on laitettu kansien väliin.
Avausartikkeli Karlskogasta on journalismin riemuvoittoa. Reportaasissa (Kanonens tid är ute) liikutaan yksityisestä yleiseen ja piirretään kuluneelle kehitykselle historialliset taustat. Karlskoga oli kuin Ruotsin kylmän sodan Pietari. Sotateollinenkompleksi kukoisti ja työllisti, 1990-luvun vaihteen mullistuksissa tuotanto romahti ja kriisi oli akuutti. Karlskogassa Bofors oli mahtitekijä ja liittoutunut hallitsevien sosiaalidemokraattien kanssa. Kaupungin tulevaisuus pistettiin pelkästään kanuunoiden varaan. 1990-luvun lopussa Dagens Arbeten vieraillessa kaupungissa puhalsivat uudet tuulet vaikka työttömyys olikin edelleen ankaraa. Juttu on talous- ja sosiaalihistoriaa opettavimmallaan!
Myös ruotsinsuomalaiset ja suomalaiset ovat näkyvästi kirjasen artikkeleissa esillä. Kuva on vain varsin kapea.
Autoteollisuuteen työllistyneen Ainon tarina (Aino i väntans tider) Kuusamon peräkyliltä Göteborgiin on antoisaa luettavaa ja on samalla hieno siivu ruotsalaista ja ruotsinsuomalaista historiaa. Tarina taustoittaa mainiosti suurta muuttoaaltoa ja sen vaikutusta Ruotsin talouteen monelta kantilta. Mukana on myös ankara globaali kilpailu ja sen inhimilliset seuraukset.
Sitten on tietysti reportaasi (Kampen mot skammen) ruosumiehestä, joka surmasi keittiöveitsellä työkaverinsa juopottelun päätteeksi. Hänen kohtaloaan surkuteltiin, miestä kun ei jostain syystä huolittu vankilan jälkeen enää töihin takaisin.
Outokumpu todetaan vain voittoja ajattelevaksi hirmuiseksi kapitalistiksi, jonka toiminnassa ei logiikka jyrää. Yhtiö ajoi Västeråsista ostamansa kupariputkitehtaan alas ja siirsi tuotannon Espanjaan. Reportaasissa (Flyttade sitt jobb till Spanien) kerrotaan miehestä, joka kävi opettamassa työtehtävät espanjalaisille. Hän kauhisteli suomalaisyhtiön kulttuuria, jossa työntekijät elävät jatkuvassa pelossa, ammattiliitot on murjottu maanrakoon ja tekniikat ovat aatamin aikaisia. Työsuojelusta ei suunnilleen olla kuultukaan. Vain voitot ovat yhtiölle tärkeitä.
Kaikki jutut eivät ole yhtä herkullisia, mutta kirjanen on varmasti aarreaitta monille talous- ja sosiaalihistoriasta innostuneille.
tiistai 15. toukokuuta 2007
Politikens rikting och livets gång
Magnus Berg & Fredrik Sunnemark: Politikens rikting och livets gång. Erfarenheter och förståelser av systemskiftet i svensk politik. Carlssons 2006. 303 s.
Vuoden 1985 vaaleissa sosiaalidemokraatit pelottelivat systeeminvaihdolla.
He voittivat.
Ja toteuttivat kaiken sen mistä varoittivat.
Ainakin jos on uskominen Magnus Bergiä ja Fredrik Sunnemarkia.
Bergin ja Sunnemarkin mielestä Ruotsin sosiaalidemokraatit alkoivat oikeistolaistua 1980-luvun alussa ja Ruotsista katosi todellinen poliittinen oppositio. Demareista tuli porvaripuolue, joka petti ja unohti palkansaajat. Etenkin Perssonin valtakaudella 1990-luvulla julkisen sektorin työntekijät saivat tuntea tämän nahoissaan. Sosiaalidemokraatit romuttivat koulujärjestelmän, saneerasivat valtiontalouden kuntoon kuntien kustannuksella. 1980-luvulla ja 1990-luvulla valtion monopoleja purettiin ja markkinoita avattiin vapaalle kilpailulle.
Kirja jakautuu varsinaisesti kolmeen osaan. Johdanto on pitkä alustus talouteen, politiikkaan ja yhteiskunnalliseen kehitykseen siitä kuinka kansankoti katosi. Mielenkiintoinen on myös poiminta tutkimuksesta siitä kuinka talous on mediassa eri aikoina käsitetty.
Kirjan pääasiallisena tutkimusmateriaalina on kuitenkin julkisen sektorin työntekijöiden haastattelut ja poliittisen eliitin kirjat, joita lähestytään muun muassa narratiivisen analyysin keinoin.
Vaikka kaikesta ei aina olekaan aivan samaa mieltä, niin kirja on silti varsin skarppia laitavasemmistolaista yhteiskuntakritiikkiä ja ajatuksia herättävää luettavaa. Se on myös hyvä johdatus 1980-luvun ja 1990-luvun ruotsalaiseen politiikkaan, ja vetää maton alta etenkin (s)-poliitikkojen sananhelinältä.
Vuoden 1985 vaaleissa sosiaalidemokraatit pelottelivat systeeminvaihdolla.
He voittivat.
Ja toteuttivat kaiken sen mistä varoittivat.
Ainakin jos on uskominen Magnus Bergiä ja Fredrik Sunnemarkia.
Bergin ja Sunnemarkin mielestä Ruotsin sosiaalidemokraatit alkoivat oikeistolaistua 1980-luvun alussa ja Ruotsista katosi todellinen poliittinen oppositio. Demareista tuli porvaripuolue, joka petti ja unohti palkansaajat. Etenkin Perssonin valtakaudella 1990-luvulla julkisen sektorin työntekijät saivat tuntea tämän nahoissaan. Sosiaalidemokraatit romuttivat koulujärjestelmän, saneerasivat valtiontalouden kuntoon kuntien kustannuksella. 1980-luvulla ja 1990-luvulla valtion monopoleja purettiin ja markkinoita avattiin vapaalle kilpailulle.
Kirja jakautuu varsinaisesti kolmeen osaan. Johdanto on pitkä alustus talouteen, politiikkaan ja yhteiskunnalliseen kehitykseen siitä kuinka kansankoti katosi. Mielenkiintoinen on myös poiminta tutkimuksesta siitä kuinka talous on mediassa eri aikoina käsitetty.
Kirjan pääasiallisena tutkimusmateriaalina on kuitenkin julkisen sektorin työntekijöiden haastattelut ja poliittisen eliitin kirjat, joita lähestytään muun muassa narratiivisen analyysin keinoin.
Vaikka kaikesta ei aina olekaan aivan samaa mieltä, niin kirja on silti varsin skarppia laitavasemmistolaista yhteiskuntakritiikkiä ja ajatuksia herättävää luettavaa. Se on myös hyvä johdatus 1980-luvun ja 1990-luvun ruotsalaiseen politiikkaan, ja vetää maton alta etenkin (s)-poliitikkojen sananhelinältä.
lauantai 12. toukokuuta 2007
José Saramago: kertomus sokeudesta
José Saramago: kertomus sokeudesta. Tammi 1997. 372 s.
Mikäli José Saramagon kertomus sokeudesta –kirjaa yrittäisi luonnehtia, niin ehkä parhaimman käsityksen saisi, jos väittäisi, että se on kuin Albert Camus´n Ruton ja Markiisi de Saden filosofian sekoitus, jossa kuljetaan kuin Asko Sahlbergin Paluu pimeään –romaanin nimetön päähenkilö ”sekasortoisten unikuvien ruhjotun varjomaailman halki”.
Kirja alkaa liikennevaloista. Valon vaihduttua yksi auto jää paikalleen. Kuljettaja on sokeutunut: hän näkee vain valkoista. Epidemia leviää, ensimmäiset uhrit eristetään hylättyyn mielisairaalaan. Ainoastaan yksi näkee kaiken: silmälääkärin vaimo. Saramago kehittelee painajaistaan sadistiseen suuntaan, hahmottelee ihmisyyttä, jossa kaikki ihmisarvo on riistetty. Jäljelle jää armoton eloonjäämiskamppailu, heikoimmat poljetaan jalkoihin ja väkivallalla saa valtaa. Hyvyys ja pahuus hämärtyvät, seksuaalisuus saa sairaita muotoja.
Salaperäinen sokeus saavuttaa kaikki. Sotilaat sokeutuvat, yhteiskunta romahtaa, eristetyt tunkeutuvat laitoksesta takaisin yhteiskuntaan, jossa kukaan ei enää näe, paitsi silmälääkärin vaimo. Ihmiset hakevat turvaa toisistaan, vain ryhmässä voi selvitä hengissä. Lauseet paisuvat parinsivun pituisiksi. Kunnes – niin mitä tapahtuu? Lue se itse!
Mikäli José Saramagon kertomus sokeudesta –kirjaa yrittäisi luonnehtia, niin ehkä parhaimman käsityksen saisi, jos väittäisi, että se on kuin Albert Camus´n Ruton ja Markiisi de Saden filosofian sekoitus, jossa kuljetaan kuin Asko Sahlbergin Paluu pimeään –romaanin nimetön päähenkilö ”sekasortoisten unikuvien ruhjotun varjomaailman halki”.
Kirja alkaa liikennevaloista. Valon vaihduttua yksi auto jää paikalleen. Kuljettaja on sokeutunut: hän näkee vain valkoista. Epidemia leviää, ensimmäiset uhrit eristetään hylättyyn mielisairaalaan. Ainoastaan yksi näkee kaiken: silmälääkärin vaimo. Saramago kehittelee painajaistaan sadistiseen suuntaan, hahmottelee ihmisyyttä, jossa kaikki ihmisarvo on riistetty. Jäljelle jää armoton eloonjäämiskamppailu, heikoimmat poljetaan jalkoihin ja väkivallalla saa valtaa. Hyvyys ja pahuus hämärtyvät, seksuaalisuus saa sairaita muotoja.
Salaperäinen sokeus saavuttaa kaikki. Sotilaat sokeutuvat, yhteiskunta romahtaa, eristetyt tunkeutuvat laitoksesta takaisin yhteiskuntaan, jossa kukaan ei enää näe, paitsi silmälääkärin vaimo. Ihmiset hakevat turvaa toisistaan, vain ryhmässä voi selvitä hengissä. Lauseet paisuvat parinsivun pituisiksi. Kunnes – niin mitä tapahtuu? Lue se itse!
maanantai 7. toukokuuta 2007
Kloka regler? Kunskap i regelsamhället
Karin Fernler & Claes-Fredrik Helgesson (red.): Kloka regler? Kunskap i regelsamhället. Studentlitteratur 2006. 347 s.
Kuulostaako tutulta?
”Engelsmännen uppgifva ofta, att deras arbetare, som lefva af kött, ärter och porter, äro vida uthålligare och arbetsdugligare än de potatisätande irländska…” (Hammarsten 1875: Om födoämnena granskade med avseende på deras näringsvärde)
”…den forna, enkla men solida mathållningen med gröt, välling och dylikt [har] i stor utsträckning utbytts mot s.k. torrskaffning tillika med en orimligt stegrad kaffe- och öldrickning.” (Proposition 36, 1906)
1800-luvun lopulla valtaapitävät huolestuivat alempien yhteiskuntakerrostumien ruokailutavoista. Teollistumisen myötä haluttiin luoda uusi ja taitavampi työläinen sanoo Torbjörn Bildtgård. Syömisen muuttaminen oli osa strategiaa. Huonon ruokavalion sanottiin heikentävän työläisten työpanosta ja siten huonontavan kansantaloutta. Ihmisruumis käsitettiin koneeksi, joka vaatii energiaa pysyäkseen käynnissä. Kemistit keksivät ihmisten tarvitsevan tietyn määrän kaloreita, jota sitten suositeltiin avainkohderyhmälle: työläisnaisille. Heidät piti kouluttaman laskemaan ruoka-aineiden kalorimäärät niin, että he valitsisivat kaikkein halvimmat ja kaloririkkaimmat aineet. Työläisten ei katsottu näkevän nälkää vaan tuhlaavan vähät rahansa kalliiseen ruokaan. Siksi oli tärkeätä vaikuttaa ruokaa laittavaan työläisnaiseen. Tässä prosessissa alkoivat muotoutua opetuskeittiöt.
Vuosina 1935-1965 vaati ajanhenki Ruotsissa laadukkaampaa väestömateriaalia. Tässä työssä ruokailutottumukset olivat keskeisessä asemassa. Samalla tutkijoiden keksimät vitamiinit tulivat muotiin. Nyt ei enää ollut tärkeätä ruuan (kalori)määrä vaan laatu. Panostettiin joukkoruokailuun, ruuanlaiton vastuu ulkoistettiin pois kodista ja työläisnaisen harteilta. Vuonna 1940 perustettiin Statens institut för folkhälsan. Se laati ruokalistasuosituksia.
1960-luvun jälkeen kohtasivat uudet uhat. Moderni hyvinvointiyhteiskunta oli pirstaloinut massat yksilöllisiksi kuluttajiksi. Nyt valistuksen kohteeksi tulivat yksilöiden elintavat elintasosairauksien ennaltaehkäisemiseksi ja esimerkiksi 1970-luvun alussa Ruotsi sai ensimmäiset ravintotieteen professuurit. Tuolloin siitä tuli tunnustettu tutkimuksen ala ja alettiin kouluttamaan erilaisia valistajia niin kouluihin, mediaan kuin instituutioihinkin. Melkein samanaikaisesti 1972 perustettiin Statens Livsmedelsverk. 1970- ja 1980-luvulla tehtiin erilaisia kampanjoita ihmisten elintapojen muuttamiseksi yhteistyössä mm. suurten kauppaketjujen kanssa.
Ihmisten ruokailutapojen sääntely ja ohjailu eivät ole kuitenkaan uusi ilmiö, huomauttavat Karin Fernler & Karin Svedberg Nilsson puolestaan omassa artikkelissaan. Antiikin Kreikassa noudatettiin monimutkaista sääntöjärjestelmää. Esimerkiksi kalaa ei saanut syödä ilman leipää, viini tuli sekoittaa veteen. Viiniä ei myöskään saanut nauttia ilman seuraa. Kreikkalaiset käsittivät ihmisen elämää ohjaavan pyrkimykset nautintoihin. Liiallisella iloittelulla ja kuluttamisella olivat suorat kansantaloudelliset vaikutukset. Siksi tarvittiin sääntöjä.
Kloka regler? Kunskap i regelsamhället –kirja on täynnä mielenkiintoisia artikkeleita siitä kuinka tieto siirtyy säännöiksi, kuinka tutkijayhteisöt ja maallikot ajautuvat konfliktiin puhuessaan eri kieltä sekä siitä kuinka tiedon kääntäminen ontuu ja millaisia näkymättömiä prosesseja sääntöjen ja lakien taustalla on ollut ja on. Erityisen hauska on Renita Thedvallin kirjoitus EU:n yrityksestä mitata työllisyyttä. Kaikki käsittävät termit erilailla. Myös Kerstin Jacobssonin ja Niklas Noakssonin valaiseva artikkeli OECD:n ja EU:n työmarkkinapolitiikasta on antoisaa luettavaa.
Kuulostaako tutulta?
”Engelsmännen uppgifva ofta, att deras arbetare, som lefva af kött, ärter och porter, äro vida uthålligare och arbetsdugligare än de potatisätande irländska…” (Hammarsten 1875: Om födoämnena granskade med avseende på deras näringsvärde)
”…den forna, enkla men solida mathållningen med gröt, välling och dylikt [har] i stor utsträckning utbytts mot s.k. torrskaffning tillika med en orimligt stegrad kaffe- och öldrickning.” (Proposition 36, 1906)
1800-luvun lopulla valtaapitävät huolestuivat alempien yhteiskuntakerrostumien ruokailutavoista. Teollistumisen myötä haluttiin luoda uusi ja taitavampi työläinen sanoo Torbjörn Bildtgård. Syömisen muuttaminen oli osa strategiaa. Huonon ruokavalion sanottiin heikentävän työläisten työpanosta ja siten huonontavan kansantaloutta. Ihmisruumis käsitettiin koneeksi, joka vaatii energiaa pysyäkseen käynnissä. Kemistit keksivät ihmisten tarvitsevan tietyn määrän kaloreita, jota sitten suositeltiin avainkohderyhmälle: työläisnaisille. Heidät piti kouluttaman laskemaan ruoka-aineiden kalorimäärät niin, että he valitsisivat kaikkein halvimmat ja kaloririkkaimmat aineet. Työläisten ei katsottu näkevän nälkää vaan tuhlaavan vähät rahansa kalliiseen ruokaan. Siksi oli tärkeätä vaikuttaa ruokaa laittavaan työläisnaiseen. Tässä prosessissa alkoivat muotoutua opetuskeittiöt.
Vuosina 1935-1965 vaati ajanhenki Ruotsissa laadukkaampaa väestömateriaalia. Tässä työssä ruokailutottumukset olivat keskeisessä asemassa. Samalla tutkijoiden keksimät vitamiinit tulivat muotiin. Nyt ei enää ollut tärkeätä ruuan (kalori)määrä vaan laatu. Panostettiin joukkoruokailuun, ruuanlaiton vastuu ulkoistettiin pois kodista ja työläisnaisen harteilta. Vuonna 1940 perustettiin Statens institut för folkhälsan. Se laati ruokalistasuosituksia.
1960-luvun jälkeen kohtasivat uudet uhat. Moderni hyvinvointiyhteiskunta oli pirstaloinut massat yksilöllisiksi kuluttajiksi. Nyt valistuksen kohteeksi tulivat yksilöiden elintavat elintasosairauksien ennaltaehkäisemiseksi ja esimerkiksi 1970-luvun alussa Ruotsi sai ensimmäiset ravintotieteen professuurit. Tuolloin siitä tuli tunnustettu tutkimuksen ala ja alettiin kouluttamaan erilaisia valistajia niin kouluihin, mediaan kuin instituutioihinkin. Melkein samanaikaisesti 1972 perustettiin Statens Livsmedelsverk. 1970- ja 1980-luvulla tehtiin erilaisia kampanjoita ihmisten elintapojen muuttamiseksi yhteistyössä mm. suurten kauppaketjujen kanssa.
Ihmisten ruokailutapojen sääntely ja ohjailu eivät ole kuitenkaan uusi ilmiö, huomauttavat Karin Fernler & Karin Svedberg Nilsson puolestaan omassa artikkelissaan. Antiikin Kreikassa noudatettiin monimutkaista sääntöjärjestelmää. Esimerkiksi kalaa ei saanut syödä ilman leipää, viini tuli sekoittaa veteen. Viiniä ei myöskään saanut nauttia ilman seuraa. Kreikkalaiset käsittivät ihmisen elämää ohjaavan pyrkimykset nautintoihin. Liiallisella iloittelulla ja kuluttamisella olivat suorat kansantaloudelliset vaikutukset. Siksi tarvittiin sääntöjä.
Kloka regler? Kunskap i regelsamhället –kirja on täynnä mielenkiintoisia artikkeleita siitä kuinka tieto siirtyy säännöiksi, kuinka tutkijayhteisöt ja maallikot ajautuvat konfliktiin puhuessaan eri kieltä sekä siitä kuinka tiedon kääntäminen ontuu ja millaisia näkymättömiä prosesseja sääntöjen ja lakien taustalla on ollut ja on. Erityisen hauska on Renita Thedvallin kirjoitus EU:n yrityksestä mitata työllisyyttä. Kaikki käsittävät termit erilailla. Myös Kerstin Jacobssonin ja Niklas Noakssonin valaiseva artikkeli OECD:n ja EU:n työmarkkinapolitiikasta on antoisaa luettavaa.
lauantai 5. toukokuuta 2007
Sari Vuoristo: Loppu hyvin
Sari Vuoristo: Loppu hyvin. Gummerus 2006. 205 s.
Nuori nainen kasvaa onnellisessa keskiluokkaisessa perheessä pääkaupunkiseudulla. On kuitenkin asioita joista ei puhuta, muistoja joita ei ole. Kuten, että hän oppi uimaan Jäämeressä. Ei, siellä hän ei ole koskaan käynyt, väittävät vanhemmat ja syyttävät valehtelijaksi. Nainen oppii vaikenemaan menneisyydestään, jonka väitetään olevan fantasiaa. Hänellä on kaksi pikkusiskoa, jokin silti kalvaa sisällä ja hän tuntee itsensä ulkopuoliseksi. Kunnes selviää totuus: hänen oikeat vanhempansa kuolivat auto-onnettomuudessa Norjassa ja hänet adoptoitiin tädin perheeseen.
Sari Vuoriston kirja on syväluotaavaa psykologista draamaa, jonka rihmasto ulottuu neljään sukupolveen. Keskeiset henkilöhahmot ovat naisia, heitä peilataan sisarsuhteissa. Kirjan miehet; isät, sedät ja poikaystävät ovat etäisiä, kilttejä ja vetäytyviä. Naiset ovat vahvoja, julmia ja hallitsevia. Nuoresta naisesta tulee lopussa itse äiti ja hän kertoo pojalleen, miten hän oppi uimaan Jäämeressä ja se on totta.
Vuoriston teoksen keskiössä ovat yksilöt ja ihmissuhteet, yhteiskunnalliset mullistukset eivät niitä heilauttele ja historiallinen säie jää siten ohueksi. Silti kelpo kirja lapsuudesta 1980-luvulla ja aikuisuudesta 2000-luvun alussa.
Nuori nainen kasvaa onnellisessa keskiluokkaisessa perheessä pääkaupunkiseudulla. On kuitenkin asioita joista ei puhuta, muistoja joita ei ole. Kuten, että hän oppi uimaan Jäämeressä. Ei, siellä hän ei ole koskaan käynyt, väittävät vanhemmat ja syyttävät valehtelijaksi. Nainen oppii vaikenemaan menneisyydestään, jonka väitetään olevan fantasiaa. Hänellä on kaksi pikkusiskoa, jokin silti kalvaa sisällä ja hän tuntee itsensä ulkopuoliseksi. Kunnes selviää totuus: hänen oikeat vanhempansa kuolivat auto-onnettomuudessa Norjassa ja hänet adoptoitiin tädin perheeseen.
Sari Vuoriston kirja on syväluotaavaa psykologista draamaa, jonka rihmasto ulottuu neljään sukupolveen. Keskeiset henkilöhahmot ovat naisia, heitä peilataan sisarsuhteissa. Kirjan miehet; isät, sedät ja poikaystävät ovat etäisiä, kilttejä ja vetäytyviä. Naiset ovat vahvoja, julmia ja hallitsevia. Nuoresta naisesta tulee lopussa itse äiti ja hän kertoo pojalleen, miten hän oppi uimaan Jäämeressä ja se on totta.
Vuoriston teoksen keskiössä ovat yksilöt ja ihmissuhteet, yhteiskunnalliset mullistukset eivät niitä heilauttele ja historiallinen säie jää siten ohueksi. Silti kelpo kirja lapsuudesta 1980-luvulla ja aikuisuudesta 2000-luvun alussa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)