Veijo Meri: Peiliin piirretty nainen

Veijo Meri: Veteen piirretty nainen. Otava, 1970. 267 s.

Veijo Merestä ei voi olla pitämättä. Vaikka Veteen piirretyssä naisessa yksi henkilöhahmoista, kirjailija, kiistääkin modernistisen kirjallisuuden, on Meren tuotanto monessa mielessä puhtaimmillaan juuri sitä.

Suoraviivaisia, lakonisia lauseita tiputellaan kuin pommeja pommikoneesta. Lauseissa yhtyy luonto nykyaikaan: "Järvi oli tyyni kuin teräspelti" (s. 123).

Teoksessa paetaan modernia maailmaa maaseudulle - ja palataan takaisin. Ensimmäisessä osuudessa oleskellaan muuttuvassa Helsingissä. Väliin kuvaukset ovat laajapiirteisiä, vauhdin hiljentyessä yksityiskohtaisempaa selostusta. Duudson-meininki lävistää kirjan. Katajanokkalaisessa huoneistossa kaasutellaan moottoripyörällä, myöhemmin sekoillaan maaseudulla.

Manillaköyden tavoin kirja koostuu kaskuista ja sisään upotetuista novelleista. Niiden myötä vajotaan historiassa sotiin. Taisteluiden tohinan sijaan jatkosodan selustan maanpetoksellinen realismi tunkee esiin. Sota näyttäytyy ihmisten itsekkyytenä ja julmuutena asetovereitakin kohtaan. Hankaumaa haetaan sisällissodan karmeuksista. Veteen piirretyssä naisessa manillaköyden roolia toimittaa taksikuski, joka vaipuu usein taustalle, mutta liittää kertomukset yhteen. Näkymä naisista on raadollinen. Kirjan seksuaalisuus on ähkivää suoritusta ilman suurempaa tunnelatausta.

Ensimmäisessä osassa ollaan levottomia pääkaupungissa, toiseen osaan vauhtia tuo taksikuskin saunareissu, joka venyy kyytiin hyppäävien juopottelevien asiakkaiden kirjailijan ja insinöörin takia. Joudutaan taiteilijan residenssiin maaseudulle järven tuntumaan - kuolevassa järvessä ei voi edes uida. Paluumatkan katkaisee taiteilijan ilmeisesti väärinkäsitykseen perustuva itsemurha.

Kerrostuneisuus näkyy muun muassa taksikuskin lukiessa taiteilijalle talvisodan sarastuksessa osoitettuja rakkauskirjeitä ja taiteilijan lausuessa omaa kirjoitelmaansa.

Mitenkään lohdullista luettavaa kirja ei ole. Se paiskaa lukijan kasvoille siloittelemattoman kuvan ihmisyydestä. Vähän mieleen tulee Raamatun saarnaaja. Viesti on samanhenkistä. Ihminen ei opi ja tavoittelee omaa etuaan. Vuosisadoista huolimatta. Tarpeet ovat samat. Toteuttajat toiset.

Veijo Meri: Manillaköysi

Veijo Meri: Manillaköysi. Otava 2007. 172 s.

Tämän päiväisessä Helsingin Sanomissa surkuteltiin suomalaisen nykykirjallisuuden huumorittomuutta. Veijo Meren saappaisiin ei ole ollut astujia. Yrittäjillä on hölskynyt, vaikka kannatusta saavatkin muun muassa Petri Tamminen, Mikko Rimminen, Juha Seppälä, Jari Tervo, Hannu Raittila ja Kari Hotakainen.
Vanhassa on vara parempi. Meren Manillaköysi on julkaistu kuvitettuna kirjan 50-vuotisjuhlapainoksena.
Siitä on aikaa, kun viimeksi Manillaköyttä luin. Kuvitus tuntuu turhalta prameilulta Meren vähäeleisen, nöyrän ja niukan sanailun rinnalla. Rytmitys saa joskus tyhjiltä lauseilta tuntuvan tekstin etenemään jouhevasti. Meri osaa myös typistää ja kuvailla samalla vauhdikkaan ja moninaisen tilanteen värikkään lyhyesti. Esimerkiksi junan kulkua aurinkoisessa säässä hän luonnehtii näin osuvasti toisen luvun alussa: "Ympärillä oli metsää ja suota peräkkäin ja päällekkäin. Voimallista oli meno. Metsä näytti lakoavan ulkona. Aurinko paloi." Kappaleessa ei ole yhtään ylimääräistä sanaa, ei liikoja rönsyjä. Se on prikulleen siinä.
Manillaköyden kehyskertomuksena on rintamalta lomalle matkaava Joose, joka salakuljettaa löytämänsä köyden kotiin. Hän köyttänyt sen ympärilleen ja haukkoo henkeä puolikuolleena. Muut pitävät paksua miestä juoppona. Vähänlaisesti on kuitenkin Joosesta kirjassa. Pääroolin anastavat lukuisat pikkutarinat, joilla kertomusta höystetään välillä sikin sokin. Ne ovat hurjia, karmeita ja absurdeja. Sotaa näytetään paljaimmillaan.
Ei kannata jättää väliin.
Klassikko, joka kestää aikaa.