Vasili Suksin: Punainen heisipuu. Weilin+Göös 1979. 125 s.
Vasili Suksinin Punainen heisipuu etenee tragiikan klassisia kaavoja uskollisesti noudattaen. Henkilöhahmot ovat kärjistettyjä.
Tiivistettynä mies vapautuu vankileiriltä, välttelee entisiä rikoskumppaneitaan nuoren kaunottaren luona, johon hän on tutustunut kirjeenvaihdossa. Mies ryhtyy kunnon työtätekeväksi kansalaiseksi halaten kolhoosin iskurityöläiseksi, nainen on onnessaan löydettyään tällaisen kumppanin juopotelleen, väkivaltaisen exänsä tilalle. Kuten odottaa saattaa, ei ruusuilla tanssahtelu kauan kestä. Rikostoverit ampuvat metsässä miehen ja nainen murtuu. Naisen veli ajaa kuohuksissaan kuormurilla murhaajien pikkubiilin päälle tuhoisin seurauksin.
Sujuvaa ja viihdyttävää tekstiä sanailun ammattilaiselta.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Vasili Suksin. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Vasili Suksin. Näytä kaikki tekstit
torstai 2. elokuuta 2007
sunnuntai 24. kesäkuuta 2007
Vasili Suksin: Meitä on niin moneksi
Vasili Suksin: Meitä on niin moneksi. Edistys 1976. 262 s.
Korneimmillaan neuvostokirjallisuus oli yksilön kollektiiviin häivyttäviä teoksia ja ponnetonta propagandaa. Hirmuhallinnon kaanoniin kun ei ollut oikein asiaa kriittisyydellä ja omaäänisyydellä. Todellisuus näyttääkin toisenlaiselta kuin mitä se oikeasti oli kirjallisesti lahjakkaissakin teoksissa. Olisi silti typeryyttä huitaista historian tunkiolle kaikkia neuvostokirjoja vain siksi, että järjestelmä on vaihtunut tai että systeemi oli mieletön.
Vasili Suksin on sellainen kaveri, jota ei sovi unohtaa. Neuvostoliittolainen monilahjakkuus pakersi elokuvien parissa, mutta kirjoitti myös viihdyttäviä kertomuksia. Valitettavasti Suksin kuoli melko varhain.
Meitä on niin moneksi -novellikokoelmaa tuppaan lueskelemaan yhä uudestaan ja uudestaan. Se on sarja kepeitä kertomuksia, jotka hauskuudessaan vetävät suun väistämättä messingille. Soveltuu mitä parhaimmin aurinkoiselle rantalaiturille.
Ihmiskuvauksessa on jotakin ainutlaatuista lämpöä, josta toivoisi omaankin kirjoitteluun tarttuvan edes hitusen verran mallia. Etenkin esimerkiksi Hävyttömät -novelli, jossa vanha mies on naimakaupoissa on helmi, samoin Minä uskon -novelli melkoisesti tavanomaisesta poikkeavasta papista.
Korneimmillaan neuvostokirjallisuus oli yksilön kollektiiviin häivyttäviä teoksia ja ponnetonta propagandaa. Hirmuhallinnon kaanoniin kun ei ollut oikein asiaa kriittisyydellä ja omaäänisyydellä. Todellisuus näyttääkin toisenlaiselta kuin mitä se oikeasti oli kirjallisesti lahjakkaissakin teoksissa. Olisi silti typeryyttä huitaista historian tunkiolle kaikkia neuvostokirjoja vain siksi, että järjestelmä on vaihtunut tai että systeemi oli mieletön.
Vasili Suksin on sellainen kaveri, jota ei sovi unohtaa. Neuvostoliittolainen monilahjakkuus pakersi elokuvien parissa, mutta kirjoitti myös viihdyttäviä kertomuksia. Valitettavasti Suksin kuoli melko varhain.
Meitä on niin moneksi -novellikokoelmaa tuppaan lueskelemaan yhä uudestaan ja uudestaan. Se on sarja kepeitä kertomuksia, jotka hauskuudessaan vetävät suun väistämättä messingille. Soveltuu mitä parhaimmin aurinkoiselle rantalaiturille.
Ihmiskuvauksessa on jotakin ainutlaatuista lämpöä, josta toivoisi omaankin kirjoitteluun tarttuvan edes hitusen verran mallia. Etenkin esimerkiksi Hävyttömät -novelli, jossa vanha mies on naimakaupoissa on helmi, samoin Minä uskon -novelli melkoisesti tavanomaisesta poikkeavasta papista.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)