Arto Salminen: Ei-kuori. WSOY 2003. 150 s.
Arto Salmisen kuolema oli aikoinaan shokki. Tuntui uskomattomalta, että läpimurtonsa kynnyksellä oleva kyvykäs kirjailija menehtyi sairauskohtaukseen yllättäen vain 46-vuotiaana. Olin povannut hänelle kansainvälistä menestystä, ura kuitenkin katkesi köpelösti nousukiitoon aivan kuin kävi linnuparalle, joka joutui metsästäjän haulisateeseen kesken kiivaimman sorsastuksen.
Olenkin säästellyt Salmisen kirjoja, jotta hyvää kestäisi pidempään. Uusia kun ei ole enää manan mailta luvassa. Ei-kuori on ollut kauan tyrkyllä, mutta pihinä olen pistänyt syrjään. Olen taas jatkanut Proustin suurromaanin samoamista, joten hengähdystaukojen väliin ei kelpaa kuka tahansa. Arto Salmisen Ei-kuori soveltui siis tähän hätään tilkkeeksi kuin tehtynä.
Ei-kuori on raadollinen, tyly teos. Antisankareiden maailma on kylmä, laskelmoiva. Elämä on kovaa kilpailua, ahneet ja röyhkeät syövät ensin. Ei-kuoressa keskiössä on taksikuski ja hänen perheensä. Urkki Kyrenius on peräkammarin poika, joka on jotenkin onnistunut saattamaan naisen turpeaksi ja eronnut. Tämmöisiä tapauksia Suomessa on, joten aivan tuulesta temmattuja tarinoita Arto Salminen ei kerro. Lukijaa ärsytetään Urkki Kyreniuksen teoilla, jotka saavat kaulavaltimot pullistelemaan kiukusta. Äiti eikä velikään ole sieltä mierolta tieltä, eikä asiakkaat.
Surullinen tarina saa tragiromanttisen lopun. Salmisen kieli on verbeillä tehostettua, ytimekästä sanailua, joka maalaa jyrkin sävyin melodramaattisia maisemia. Seksuaalisuus sävyttää teosta tuntuvasti. Suosittelen!
torstai 23. lokakuuta 2008
sunnuntai 19. lokakuuta 2008
Alpo Ruuth: Nousukausi
Alpo Ruuth: Nousukausi. Tammi 1977. 463 s.
Vaaleihin on viikko aikaa, taloustilanne tasapainoilee. Alpo Ruuthin romaani Nousukausi ei voisi olla ajankohtaisempi. Muistutus siitä miten vähän ja toisaalta täysin totaalisesti maailma on muuttunut kolmessakymmenessä vuodessa.
Nousukausi lienee Alpo Ruuthin maineikkain tekele, joka riipaisee ajankuvaa ummehtuneesta Kekkoslovakiasta. Sosiaalinen inhorealismi liioittelee ja synkistelee, ihmiset kulkevat omissa urissaan ymmärtämättä toisiaan. Ahdistus purkautuu väkivaltana, masennuksena ja alkoholismina. Taustalla sykkii poliittisten piirien ja talouselämän eliittien toinen todellisuus, joka on vieraantunut työväestön tuntemuksista, mutta vaikuttaa työläisyksilöiden kohtaloihin kovasti.
Pääroolissa teoksessa on hivenen hämäräksi jäävän ammattiliiton lehden kommunistitoimittaja, jolta menee parisuhde pois päiviltä, uusi jumalatar näyttäytyy siivoojan hahmossa, mutta senkin suhteen toverimme tyrii. Poliittiset kiemurat sävyttävät teosta etenkin kommunistien sisäisillä kahinoilla. Neuvostouskovaiset murjovat toisinajattelijoita. Ruuth on kriittinen kaikkiin suuntiin.
Toimittajaparka tuodaan politiikan rautapumpulista tietämättömän, passivoituvan työväestön, joka ei käsitä kiistoista eikä ole niistä kiinnostunut, arkeen. Hiipuva, ukkoutuva työväenliike on rapautumassa keskiluokkaistumiseen, vaikka vasemmisto on vouhkannut kapitalismin kurjistavan työläisiä. Pontta sanojen alla ei oikein ole, uskottavuus karisee ay-pamppujen veljeillessä työnantajien kanssa. Osalla menee kurjasti, osalla hyvin. Nousukausi on päättymässä, taantuma uhkaa.
Ruuth ankkuroi kirjaa historiallisiin mullistuksiin, kuten Chilen oikeiston sotilasvallankaappaukseen. Sinänsä kirjassa ei satu mitään järisyttävää. Sen suola on kyvyssä kiteyttää elämänsuola runsaalle neljällesadalle sivulle. Ruuth ehtii pohtia elämistä kymmenistä kuvakulmista, antaa rosoisuutta, joka välillä arkisuudessaan puuduttaa, mutta on tärkeä osa elämisen olemusta. Rakkaudella ja seksuaalisuudella on sijansa ajanvirrassa. Teos huipentuu Suuren Johtajan ilmoitukseen kansallisen hätätilan hallituksesta. Repeytyvää kansakuntaa niitataan väkisin yhteen.
Ruuthin kirja herättää runsaasti ajatuksia. Ei vähiten sen ajankohtaisuuden takia. Kirjassakin eletään vaaliaikaa ja taloustilanne on kääntymässä kaoottiseksi.
Äänestääkin kai pitäisi, vaikka monen muun kansalaisen tavoin se tuntuu merkityksettömältä. Sitähän se ei ole. Sirpaloituneessa, viihteellistyneessä todellisuudessa on meille tiedotusvälineistä tyrkytettävän "tiedon" perusteella hankala hahmottaa yhteyksiä, joista monet kytkeytyvät toisiinsa kunnanvaltuustoissa. Niissä määritellään millaisessa kunnassa tai kaupungissa asumme. Niissä tehdään meidän arkea koskevat päätökset, jotka voivat olla joskus ratkaisevia sille millaisen suunnan kohtalomme saa. Aina siitä millaiset eväät saamme elämälle siihen miten menehdymme.
Tätä seikkaa ei moni tiedosta. Ei ole aivan sama kuka kunnanvaltuustossa istuu. Toki tomppeleita ja pyrkyreitä on aina riittämiin. Kaikissa puolueissa. Ympäripyöreät puolueiden iskulauseet kolisevat ontouttaan. Valinta on vaikea. On meidän kaikkien etu, että pätevimmät pääsevät päättämään. On niitä fiksujakin. Useimmissa puolueissa.
Tähän asti olen viimeiset vuosikymmenet kamppaillut aktiivisesti politiikassa ja ollut mukana vaalikampanjoissa. Tuntuukin hivenen erikoiselta olla sivussa. Suomesta muutin sosialistina, Ruotsissa hurahdin liberaaliin oikeistoon. Suomen poliittisella kentällä on paluumuuton jälkeen orpo olo. Mikään puolue ei tunnu kolahtavan kunnolla kohdalle. Oma yhteiskunnallinen osallistuminen rajoittuukin tällä kertaa äänestämisen lisäksi vaalilautakunnassa toimimiseen kokoomuksen riveissä.
Omaa ehdokasta tai puoluetta en vielä ole päättänyt. Vaalikoneista tulee kirjavia kärkiä. Kymmenikössä on niin kokoomusta, vihreitä, ruotsalaisia kuin sosiaalidemokraattejakin. Vain keskusta uupuu. Jostain kumman syystä. Gallupeissa suosiota saaneet perussuomalaiset sen sijaan laahaavat kaikkein kauimpana. Samoin muut äärioikeistolaiset ja äärivasemmistolaiset hihhulit. Joten siltä osin on selvää, ettei ainakaan meikäläisen äänillä sillä rintamalla porskuteta eteenpäin. Sillä äänestämättä jättäminen hyödyttää ainoastaan eliittejä ja ääriliikkeitä. Eikä niiden yksinvallasta ole koskaan hyvää seurannut kuin harvoille...
Yksilöllisyyden, demokratian ja kapitalistisen markkinatalouden puolesta pitää ja täytyy tapella - jatkuvasti. Markkinavoimat olemme Me. Ne, jotka vaativat markkinavoimia kuriin, haluavat rajoittaa sinun toimintavapauttasi. Muun muassa Pohjois-Koreassa ja Kuubassa markkinavoimat ovat kurissa. Eikä siellä ole kuin muutamilla kivaa.
On selvää, ettei sosialistinen tai nationalistinen protektionismi taikka feodalismi ja uskonnollinen fatalismi onnistu onnellistamaan useimpia. Individualistinen, yksilöiden omaan harkintavaltaan ja vapauteen perustuva talous- ja poliittinen järjestelmä on kaikista inhimillisin systeemi, joka kykenee suuntaamaan yhteiskunnassa olevat resurssit parhaiten. Kollektivistit eivät usko eivätkä luota ihmiseen. Yksilöitä pidetään ahneina imbesilleinä. Siksi ihmiset täytyisi alistaa kaikilla elämänalueilla aina seksuaalisuudesta asumiseen ja kulutuskäyttäytymiseen.
Minä haluan tyhmälistöstä huolimatta luottaa lajitovereihini, että heistä useimmat tietävät itse mitä heille on parasta ja tarpeellista elämässä. Liika moralisointi on turmiollista. Yhteiskunta tulisi järjestää sellaiseksi, joka loisi yksilöille mahdollisuuksia luovia nousujohteisesti elämässään. Vapaaehtoisesti.
Sosiaaliliberaalina toivoisin kaikille mahdollisuuksia koulutukseen kykyjensä mukaan, työllistymistä, elintarvikkeita halujen ja tarpeiden mukaan, sananvapautta ja vireää sekä monipuolista taloudellista toimeliaisuutta ja kansalaisjärjestöissä vaikuttamista. Syntyperän ja seksuaalisen suuntautumisen ei pitäisi olla tukkeena missään (paitsi pedofilian), rangaistuksen kärsineille tulisi antaa uusi mahdollisuus yhteiskuntaan kiinnittymiseen syrjinnän sijaan, kirjastolaitoksen tulisi tarjota kontaktipintoja tietoon ja viihteeseen, joka katalysaattorina vilkastuttaisi yksilöiden välistä älyllistä kanssakäymistä ja kannustaisi luovaan, rajoja rikkovaan innovointiin. Työnteon ja opiskelun tulisi kannattaa, verot vähäisiksi ja verovarat käytettäisiin vain tarpeellisiin kohteisiin.
Verotusta voisi muutenkin tuoda tähän päivään. Ainakin osan maksetuista veroista pitäisi voida korvamerkitä, veroja pitäisi voida maksaa suunnitelmallisesti pidemmällä aikavälillä. Esimerkiksi niin, että tänä vuonna maksaisi ennakkoa niin paljon, että vaikka viiden vuoden kuluttua, kun on asuntoa ostamassa, niin voisi olla maksamatta veroja laisinkaan. Toki tällainen on osin käytössä jo nyt erilaisin tuki-, vähennys- ja verojärjestelyin, mutta sitä saisi korottaa parin vuoden sykliä korkeammalle päätään, jolloin järkevästi taloutensa suunnitteleville jäisi enemmän marginaaleja elämään. Vaikka esimerkiksi vastavalmistunut pariskunta ennen esikoistaan voisi pulittaa etukäteen verojaan, jolloin lasten syntyessä voisi maksaa veroja vähemmän ja saada enemmän käyttövaraa yllättäviin menoihin.
Myös väkivalta on Suomessa suuri ongelma. Ketään ei saisi murhata tai mukiloida. Siksi aseiden hallussapitoa saisi rajoittaa. Kaikilla yksilöillä on oikeus elämään ja elämiseen ilman uhkaa. Ongelmavyyhti on kuin umpisolmussa; siihen liittyy niin alkoholismia kuin mielenterveydellisiä häiriöitä, mutta miksi suuressa osassa muuta maailmaa on rauhallisempaa? Ei se ole pelkästään kulttuurista kiinni ja kulttuuria voidaan muuttaa yhteisöllisemmäksi, jossa yksilöt kokevat olevansa aidosti osa yhteiskuntaa ja tärkeitä ja arvostettuja sellaisina kuin he ovat. Tulivat he sitten mistä maanosasta tahansa, oli heillä millaisia mielipiteitä hyvänsä.
Ihminen on särmikäs kokonaisuus. Yksilöstä näemme vain pienen siivun. Meissä kaikissa on uskomattomia voimavaroja ja taitoja, jos niiden annetaan kukoistaa eikä niitä tukahduteta järjestelmän voimin. Kun yksilö voi hyvin, voi yhteisökin hyvin.
Vaaleihin on viikko aikaa, taloustilanne tasapainoilee. Alpo Ruuthin romaani Nousukausi ei voisi olla ajankohtaisempi. Muistutus siitä miten vähän ja toisaalta täysin totaalisesti maailma on muuttunut kolmessakymmenessä vuodessa.
Nousukausi lienee Alpo Ruuthin maineikkain tekele, joka riipaisee ajankuvaa ummehtuneesta Kekkoslovakiasta. Sosiaalinen inhorealismi liioittelee ja synkistelee, ihmiset kulkevat omissa urissaan ymmärtämättä toisiaan. Ahdistus purkautuu väkivaltana, masennuksena ja alkoholismina. Taustalla sykkii poliittisten piirien ja talouselämän eliittien toinen todellisuus, joka on vieraantunut työväestön tuntemuksista, mutta vaikuttaa työläisyksilöiden kohtaloihin kovasti.
Pääroolissa teoksessa on hivenen hämäräksi jäävän ammattiliiton lehden kommunistitoimittaja, jolta menee parisuhde pois päiviltä, uusi jumalatar näyttäytyy siivoojan hahmossa, mutta senkin suhteen toverimme tyrii. Poliittiset kiemurat sävyttävät teosta etenkin kommunistien sisäisillä kahinoilla. Neuvostouskovaiset murjovat toisinajattelijoita. Ruuth on kriittinen kaikkiin suuntiin.
Toimittajaparka tuodaan politiikan rautapumpulista tietämättömän, passivoituvan työväestön, joka ei käsitä kiistoista eikä ole niistä kiinnostunut, arkeen. Hiipuva, ukkoutuva työväenliike on rapautumassa keskiluokkaistumiseen, vaikka vasemmisto on vouhkannut kapitalismin kurjistavan työläisiä. Pontta sanojen alla ei oikein ole, uskottavuus karisee ay-pamppujen veljeillessä työnantajien kanssa. Osalla menee kurjasti, osalla hyvin. Nousukausi on päättymässä, taantuma uhkaa.
Ruuth ankkuroi kirjaa historiallisiin mullistuksiin, kuten Chilen oikeiston sotilasvallankaappaukseen. Sinänsä kirjassa ei satu mitään järisyttävää. Sen suola on kyvyssä kiteyttää elämänsuola runsaalle neljällesadalle sivulle. Ruuth ehtii pohtia elämistä kymmenistä kuvakulmista, antaa rosoisuutta, joka välillä arkisuudessaan puuduttaa, mutta on tärkeä osa elämisen olemusta. Rakkaudella ja seksuaalisuudella on sijansa ajanvirrassa. Teos huipentuu Suuren Johtajan ilmoitukseen kansallisen hätätilan hallituksesta. Repeytyvää kansakuntaa niitataan väkisin yhteen.
Ruuthin kirja herättää runsaasti ajatuksia. Ei vähiten sen ajankohtaisuuden takia. Kirjassakin eletään vaaliaikaa ja taloustilanne on kääntymässä kaoottiseksi.
Äänestääkin kai pitäisi, vaikka monen muun kansalaisen tavoin se tuntuu merkityksettömältä. Sitähän se ei ole. Sirpaloituneessa, viihteellistyneessä todellisuudessa on meille tiedotusvälineistä tyrkytettävän "tiedon" perusteella hankala hahmottaa yhteyksiä, joista monet kytkeytyvät toisiinsa kunnanvaltuustoissa. Niissä määritellään millaisessa kunnassa tai kaupungissa asumme. Niissä tehdään meidän arkea koskevat päätökset, jotka voivat olla joskus ratkaisevia sille millaisen suunnan kohtalomme saa. Aina siitä millaiset eväät saamme elämälle siihen miten menehdymme.
Tätä seikkaa ei moni tiedosta. Ei ole aivan sama kuka kunnanvaltuustossa istuu. Toki tomppeleita ja pyrkyreitä on aina riittämiin. Kaikissa puolueissa. Ympäripyöreät puolueiden iskulauseet kolisevat ontouttaan. Valinta on vaikea. On meidän kaikkien etu, että pätevimmät pääsevät päättämään. On niitä fiksujakin. Useimmissa puolueissa.
Tähän asti olen viimeiset vuosikymmenet kamppaillut aktiivisesti politiikassa ja ollut mukana vaalikampanjoissa. Tuntuukin hivenen erikoiselta olla sivussa. Suomesta muutin sosialistina, Ruotsissa hurahdin liberaaliin oikeistoon. Suomen poliittisella kentällä on paluumuuton jälkeen orpo olo. Mikään puolue ei tunnu kolahtavan kunnolla kohdalle. Oma yhteiskunnallinen osallistuminen rajoittuukin tällä kertaa äänestämisen lisäksi vaalilautakunnassa toimimiseen kokoomuksen riveissä.
Omaa ehdokasta tai puoluetta en vielä ole päättänyt. Vaalikoneista tulee kirjavia kärkiä. Kymmenikössä on niin kokoomusta, vihreitä, ruotsalaisia kuin sosiaalidemokraattejakin. Vain keskusta uupuu. Jostain kumman syystä. Gallupeissa suosiota saaneet perussuomalaiset sen sijaan laahaavat kaikkein kauimpana. Samoin muut äärioikeistolaiset ja äärivasemmistolaiset hihhulit. Joten siltä osin on selvää, ettei ainakaan meikäläisen äänillä sillä rintamalla porskuteta eteenpäin. Sillä äänestämättä jättäminen hyödyttää ainoastaan eliittejä ja ääriliikkeitä. Eikä niiden yksinvallasta ole koskaan hyvää seurannut kuin harvoille...
Yksilöllisyyden, demokratian ja kapitalistisen markkinatalouden puolesta pitää ja täytyy tapella - jatkuvasti. Markkinavoimat olemme Me. Ne, jotka vaativat markkinavoimia kuriin, haluavat rajoittaa sinun toimintavapauttasi. Muun muassa Pohjois-Koreassa ja Kuubassa markkinavoimat ovat kurissa. Eikä siellä ole kuin muutamilla kivaa.
On selvää, ettei sosialistinen tai nationalistinen protektionismi taikka feodalismi ja uskonnollinen fatalismi onnistu onnellistamaan useimpia. Individualistinen, yksilöiden omaan harkintavaltaan ja vapauteen perustuva talous- ja poliittinen järjestelmä on kaikista inhimillisin systeemi, joka kykenee suuntaamaan yhteiskunnassa olevat resurssit parhaiten. Kollektivistit eivät usko eivätkä luota ihmiseen. Yksilöitä pidetään ahneina imbesilleinä. Siksi ihmiset täytyisi alistaa kaikilla elämänalueilla aina seksuaalisuudesta asumiseen ja kulutuskäyttäytymiseen.
Minä haluan tyhmälistöstä huolimatta luottaa lajitovereihini, että heistä useimmat tietävät itse mitä heille on parasta ja tarpeellista elämässä. Liika moralisointi on turmiollista. Yhteiskunta tulisi järjestää sellaiseksi, joka loisi yksilöille mahdollisuuksia luovia nousujohteisesti elämässään. Vapaaehtoisesti.
Sosiaaliliberaalina toivoisin kaikille mahdollisuuksia koulutukseen kykyjensä mukaan, työllistymistä, elintarvikkeita halujen ja tarpeiden mukaan, sananvapautta ja vireää sekä monipuolista taloudellista toimeliaisuutta ja kansalaisjärjestöissä vaikuttamista. Syntyperän ja seksuaalisen suuntautumisen ei pitäisi olla tukkeena missään (paitsi pedofilian), rangaistuksen kärsineille tulisi antaa uusi mahdollisuus yhteiskuntaan kiinnittymiseen syrjinnän sijaan, kirjastolaitoksen tulisi tarjota kontaktipintoja tietoon ja viihteeseen, joka katalysaattorina vilkastuttaisi yksilöiden välistä älyllistä kanssakäymistä ja kannustaisi luovaan, rajoja rikkovaan innovointiin. Työnteon ja opiskelun tulisi kannattaa, verot vähäisiksi ja verovarat käytettäisiin vain tarpeellisiin kohteisiin.
Verotusta voisi muutenkin tuoda tähän päivään. Ainakin osan maksetuista veroista pitäisi voida korvamerkitä, veroja pitäisi voida maksaa suunnitelmallisesti pidemmällä aikavälillä. Esimerkiksi niin, että tänä vuonna maksaisi ennakkoa niin paljon, että vaikka viiden vuoden kuluttua, kun on asuntoa ostamassa, niin voisi olla maksamatta veroja laisinkaan. Toki tällainen on osin käytössä jo nyt erilaisin tuki-, vähennys- ja verojärjestelyin, mutta sitä saisi korottaa parin vuoden sykliä korkeammalle päätään, jolloin järkevästi taloutensa suunnitteleville jäisi enemmän marginaaleja elämään. Vaikka esimerkiksi vastavalmistunut pariskunta ennen esikoistaan voisi pulittaa etukäteen verojaan, jolloin lasten syntyessä voisi maksaa veroja vähemmän ja saada enemmän käyttövaraa yllättäviin menoihin.
Myös väkivalta on Suomessa suuri ongelma. Ketään ei saisi murhata tai mukiloida. Siksi aseiden hallussapitoa saisi rajoittaa. Kaikilla yksilöillä on oikeus elämään ja elämiseen ilman uhkaa. Ongelmavyyhti on kuin umpisolmussa; siihen liittyy niin alkoholismia kuin mielenterveydellisiä häiriöitä, mutta miksi suuressa osassa muuta maailmaa on rauhallisempaa? Ei se ole pelkästään kulttuurista kiinni ja kulttuuria voidaan muuttaa yhteisöllisemmäksi, jossa yksilöt kokevat olevansa aidosti osa yhteiskuntaa ja tärkeitä ja arvostettuja sellaisina kuin he ovat. Tulivat he sitten mistä maanosasta tahansa, oli heillä millaisia mielipiteitä hyvänsä.
Ihminen on särmikäs kokonaisuus. Yksilöstä näemme vain pienen siivun. Meissä kaikissa on uskomattomia voimavaroja ja taitoja, jos niiden annetaan kukoistaa eikä niitä tukahduteta järjestelmän voimin. Kun yksilö voi hyvin, voi yhteisökin hyvin.
Tunnisteet:
Alpo Ruuth,
Nousukausi,
suomalainen kirjallisuus
perjantai 10. lokakuuta 2008
Kari Hakli: Helsinki 1967-1977
Kari Hakli: Helsinki 1967-1977. Helsingin kaupunginmuseo 2008. 237 s.
Kari Haklin kuvia tuijottaessa loksahtaa suu auki. Köyhä ja karu Helsinki näyttäytyy rujona itäeurooppalaisena kaupunkina. Kuvat voisivat olla itärajan takaa, mutta ne ovat Suomesta. Vuosilta 1967-1977.
Mustavalkoiset kuvasarjat seuraavat Meri-Hakan betonibunkkereiden pystytystä, ne päästävät kaupunkilaisten koteihin, joissa huomio kiinnittyy seiniä peittäviin ryijyihin. Rapistuneissa yleisissä saunoissa on aistittavissa ripaus romantiikkaa, aistii slaavilaisuuden. Kuvat kammottavista kylpyhuoneista ja wc-tiloista saavat huokaisemaan helpotuksesta kuinka onneksi elintaso on kohonnut - eikä siitä ole silti kauan.
Kari Haklin on tallentunut kulttuuriskandaaleita. Helsingin keskustasta purettiin tuona aikana useita historiallisesti arvokkaita kiinteistöjä ja muuten upeita rakennuksia, jotka korvattiin persoonattomilla rumiluksilla. Pasilaa murjottiin ankarasti. Puiset työläistalot murskattiin kolkkojen betoniaavikoiden alle.
Harvoin kuvakirjaa selaillessa keskittyy näin intensiivisesti. Tämän kohdalla kulunut fraasi on oikeassa: yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Huh.
Kari Haklin kuvia tuijottaessa loksahtaa suu auki. Köyhä ja karu Helsinki näyttäytyy rujona itäeurooppalaisena kaupunkina. Kuvat voisivat olla itärajan takaa, mutta ne ovat Suomesta. Vuosilta 1967-1977.
Mustavalkoiset kuvasarjat seuraavat Meri-Hakan betonibunkkereiden pystytystä, ne päästävät kaupunkilaisten koteihin, joissa huomio kiinnittyy seiniä peittäviin ryijyihin. Rapistuneissa yleisissä saunoissa on aistittavissa ripaus romantiikkaa, aistii slaavilaisuuden. Kuvat kammottavista kylpyhuoneista ja wc-tiloista saavat huokaisemaan helpotuksesta kuinka onneksi elintaso on kohonnut - eikä siitä ole silti kauan.
Kari Haklin on tallentunut kulttuuriskandaaleita. Helsingin keskustasta purettiin tuona aikana useita historiallisesti arvokkaita kiinteistöjä ja muuten upeita rakennuksia, jotka korvattiin persoonattomilla rumiluksilla. Pasilaa murjottiin ankarasti. Puiset työläistalot murskattiin kolkkojen betoniaavikoiden alle.
Harvoin kuvakirjaa selaillessa keskittyy näin intensiivisesti. Tämän kohdalla kulunut fraasi on oikeassa: yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Huh.
Tunnisteet:
Helsinki,
Helsinki 1967-1977,
Kari Hakli,
kuvakirjat
Eva Packalén: Herttoniemi
Eva Packalén: Herttoniemi. Kylä. Kartano. Kaupunginosa. Helsingin kaupunginmuseo 2008. 184 s.
Herttoniemi Itä-Helsingissä on Helsingin lähiöiden vanhinta kerrostumaa. Etenkin toisen maailmansodan jälkeen kaupungistuminen on ollut ripeää. Kartanoiden kulttuurihistorialliset tilukset ovat kasvaneet kivikortteleiksi, työpaikkakeskittymät satamasta jyrätty rantapromenadeiksi. Öljysäiliöistä on jäljellä muistojen lisäksi yhden seinän rippeet. Itäväylä on turvonnut, metro sykkii suonena puhkoen pysäkkejä kahdesti alueelle.
Tuhannet elämäntarinat ovat ristenneet Herttoniemessä. Aikoinaan seudulla samoilivat pohjoisesta pyrkineet, Vantaa-jokea lasketelleet hämäläiset ja Sipoosta/Porvoosta lähestyneet ruotsalaiset maahanmuuttajat. Virolaisetkin pitivät sitä erämaanaan. Myöhempien aikojen julkimoista muun muassa F.E. Sillanpää asusteli ison osan elämästään Herttoniemessä. Enkä minäkään ole voinut välttää Herttoniemeä; kävin lukioni siellä.
Helsingin kaupunginmuseo on julkaissut osana tutkimussarjaansa tästä itähelsinkiläisestä lähiöstä kirjan, joka liikkuu syvällisemmän historiallisen faktan lisäksi kevyemmillä vesillä. Teosta kun elävöittää runsas kuvitus jota jo pelkästään tutkailemalla saa tuhlattua tunteja. Maisemat ovat muuttuneet rajusti, mutta myös osin säilyneet uuden puristuksessa.
Juurevuutensa ansiosta moni-ilmeinen kirja sopii lukemiseksi useimmille. Uusille herttoniemeläisille se on avain rikkaaseen ja värikkääseen menneeseen, joiden kulisseissa kuljemme uutta lapioiden. Talous- ja sosiaalihistorioitsijoille teos toimii laajemmassa kehyksessä palasena pääkaupunkiseudun rakennemuutoksesta ja kaupunkiasutuksen paisumisesta yhä laajemmalle. Kulttuurihistorioitsija innostunee kiinnostavista kohteista, jotka pursuavat merkityssisältöjä suomalaisuuteen, paikoista jotka ovat olleet innoittamassa kulttuuriaarteisiin.
Teos etenee jouhevasti esihistoriallisilta ajoilta tähän todellisuuteen. Mainio ja mielenkiintoinen pläjäys.
Herttoniemi Itä-Helsingissä on Helsingin lähiöiden vanhinta kerrostumaa. Etenkin toisen maailmansodan jälkeen kaupungistuminen on ollut ripeää. Kartanoiden kulttuurihistorialliset tilukset ovat kasvaneet kivikortteleiksi, työpaikkakeskittymät satamasta jyrätty rantapromenadeiksi. Öljysäiliöistä on jäljellä muistojen lisäksi yhden seinän rippeet. Itäväylä on turvonnut, metro sykkii suonena puhkoen pysäkkejä kahdesti alueelle.
Tuhannet elämäntarinat ovat ristenneet Herttoniemessä. Aikoinaan seudulla samoilivat pohjoisesta pyrkineet, Vantaa-jokea lasketelleet hämäläiset ja Sipoosta/Porvoosta lähestyneet ruotsalaiset maahanmuuttajat. Virolaisetkin pitivät sitä erämaanaan. Myöhempien aikojen julkimoista muun muassa F.E. Sillanpää asusteli ison osan elämästään Herttoniemessä. Enkä minäkään ole voinut välttää Herttoniemeä; kävin lukioni siellä.
Helsingin kaupunginmuseo on julkaissut osana tutkimussarjaansa tästä itähelsinkiläisestä lähiöstä kirjan, joka liikkuu syvällisemmän historiallisen faktan lisäksi kevyemmillä vesillä. Teosta kun elävöittää runsas kuvitus jota jo pelkästään tutkailemalla saa tuhlattua tunteja. Maisemat ovat muuttuneet rajusti, mutta myös osin säilyneet uuden puristuksessa.
Juurevuutensa ansiosta moni-ilmeinen kirja sopii lukemiseksi useimmille. Uusille herttoniemeläisille se on avain rikkaaseen ja värikkääseen menneeseen, joiden kulisseissa kuljemme uutta lapioiden. Talous- ja sosiaalihistorioitsijoille teos toimii laajemmassa kehyksessä palasena pääkaupunkiseudun rakennemuutoksesta ja kaupunkiasutuksen paisumisesta yhä laajemmalle. Kulttuurihistorioitsija innostunee kiinnostavista kohteista, jotka pursuavat merkityssisältöjä suomalaisuuteen, paikoista jotka ovat olleet innoittamassa kulttuuriaarteisiin.
Teos etenee jouhevasti esihistoriallisilta ajoilta tähän todellisuuteen. Mainio ja mielenkiintoinen pläjäys.
tiistai 30. syyskuuta 2008
Ivan Tykki: Ripaskaa!
Ivan Tykki: Ripaskaa! Books on demand GmbH (omakustanne) 2008. 296 s.
Kirjastossa käydessä kohtaa kätevästi kirjoja, joista ei varmasti koskaan muuten kuulisi. Omakustanteet ovat lukemisena riski, mutta monesti kaupallisten kustantajien hiottuja hittejä värikkäämpiä ja rosoisempia.
Ivan Tykki on tuttavuus, joka hätkäyttää omakustanteellaan. Tämä kirjoittamista harrastava nuorukainen kyllä vetää vertoja monille ammattimaisille kynänisteille. Toimivan tarinan puutteena on huonosti soveltuva aikamuoto, korvaan töksähtelevät kimmottomat fraasit ja juonen hiomattomuus, joka kostautuu päähenkilöiden löysyytenä, jota olisi voinut vahvistaa ärhäkkäällä itsekritiikillä ja kirjoittamalla teoksen vielä kerran uudelleen. Dialogi kuitenkin luonnistuu - seikka johon moni etevämpikin kompuroi. Kaupallisen lafkan kustannustoimittaja olisi voinut tehostaa teoksen yhdeksi myyntihitiksi pienellä jalostuksella.
Teoksen miljöönä on suomalais-venäläinen koulu Helsingissä ja tapahtumat nivoutuvat rouva Gorbatsovan vierailuun sekä sen yhteydessä ja liepeille sattuneisiin kummallisuuksiin. Hieman hämmästystä herättää Tykin tapa siirtää 1990-luvun puolivälin ja 2000-luvun alkuvuosien kielenkäyttöä ja yhteiskunnallisia ilmiöitä 1980-luvun loppuun, ne särähtävät, mutta kirjailijoilla on vapautensa muokata omia rinnakkaismaailmoja. Mukana on myös joitakin täysin tarpeettomia sivujuonia, kuten koulunsa pommitusta yrittävä aktivistinuori. Silti dekkariin on saatu äksöniä, joka kantaa loppusivuille enkä yhtään ihmetellyt nähdessäni eilen kirjakaupan hyllyssä pari kappaletta tätä teosta. Helmi.
Kirjaansa Ivan Tykki ei oikein osaa lopettaa. Loppu lässähtää puisevaksi selittelyksi, myös sisällä on rakkoina faktakivikkoja, jotka on imaistu lähdekirjoista liian suoraan ilman sulattelua. Olen vakuuttunut, että Ivan Tykistä on kypsymässä kelpo kirjailija, joka ponnahtaa pinnalle melkoiselle myllytyksellä joskus vielä. Tästä teoksesta voi kasvaa hänen uransa alkuvaiheen hämäristä pilkottava kulttikirja. Eihän sitä koskaan tiedä.
Kirjastossa käydessä kohtaa kätevästi kirjoja, joista ei varmasti koskaan muuten kuulisi. Omakustanteet ovat lukemisena riski, mutta monesti kaupallisten kustantajien hiottuja hittejä värikkäämpiä ja rosoisempia.
Ivan Tykki on tuttavuus, joka hätkäyttää omakustanteellaan. Tämä kirjoittamista harrastava nuorukainen kyllä vetää vertoja monille ammattimaisille kynänisteille. Toimivan tarinan puutteena on huonosti soveltuva aikamuoto, korvaan töksähtelevät kimmottomat fraasit ja juonen hiomattomuus, joka kostautuu päähenkilöiden löysyytenä, jota olisi voinut vahvistaa ärhäkkäällä itsekritiikillä ja kirjoittamalla teoksen vielä kerran uudelleen. Dialogi kuitenkin luonnistuu - seikka johon moni etevämpikin kompuroi. Kaupallisen lafkan kustannustoimittaja olisi voinut tehostaa teoksen yhdeksi myyntihitiksi pienellä jalostuksella.
Teoksen miljöönä on suomalais-venäläinen koulu Helsingissä ja tapahtumat nivoutuvat rouva Gorbatsovan vierailuun sekä sen yhteydessä ja liepeille sattuneisiin kummallisuuksiin. Hieman hämmästystä herättää Tykin tapa siirtää 1990-luvun puolivälin ja 2000-luvun alkuvuosien kielenkäyttöä ja yhteiskunnallisia ilmiöitä 1980-luvun loppuun, ne särähtävät, mutta kirjailijoilla on vapautensa muokata omia rinnakkaismaailmoja. Mukana on myös joitakin täysin tarpeettomia sivujuonia, kuten koulunsa pommitusta yrittävä aktivistinuori. Silti dekkariin on saatu äksöniä, joka kantaa loppusivuille enkä yhtään ihmetellyt nähdessäni eilen kirjakaupan hyllyssä pari kappaletta tätä teosta. Helmi.
Kirjaansa Ivan Tykki ei oikein osaa lopettaa. Loppu lässähtää puisevaksi selittelyksi, myös sisällä on rakkoina faktakivikkoja, jotka on imaistu lähdekirjoista liian suoraan ilman sulattelua. Olen vakuuttunut, että Ivan Tykistä on kypsymässä kelpo kirjailija, joka ponnahtaa pinnalle melkoiselle myllytyksellä joskus vielä. Tästä teoksesta voi kasvaa hänen uransa alkuvaiheen hämäristä pilkottava kulttikirja. Eihän sitä koskaan tiedä.
Tunnisteet:
Ivan Tykki,
Ripaskaa,
suomalainen nykykirjallisuus
sunnuntai 28. syyskuuta 2008
Outi Parikka: Äiti-Venäjän aapinen
Outi Parikka: Äiti-Venäjän aapinen. Atena 2008. 413 s.
Suhde Venäjään ja venäläisyyteen on Suomelle ja suomalaisille kompleksinen. Läheisyydestään huolimatta sekä kulttuuriset että fyysiset erot ovat mittavat. Venäjä on valtava monikultuurinen maa, jolla on suunnattomat luonnonvarat ja kehnosti organisoitu talous- ja poliittinen järjestelmä resurssien täysimittaiseksi hyödyntämiseksi. Suomi puolestaan on eurooppalaisesti isosta maa-alastaan huolimatta Venäjään verrattuna piskuinen pläntti, jolla asuu vähempi väkeä kuin Pietarissa. Suomi on taloudellisesti ja poliittisesti suhteellisen hyvin organisoitu maa, jossa on melkoisen vakaat olot taloudelliseen ja yhteiskunnalliseen toimeliaisuuteen. Toki Suomea riivaa väkivalta, joka murentaa yhteiskunnan perustuksia, mutta väkivaltaiset kuolemat ovat Venäjällä yleisempiä. Länsi-Eurooppaan verrattuna Suomi on tietysti varsinainen teurastamo, jossa ihmishenki on halpa.
Outi Parikan kirja Äiti-Venäjän aapinen on tukeva pyrkimys perehdyttää lukijaa rajantakaiseen tapaan elää ja kokea todellisuus. Aakkosjärjestyksessä Parikka pilkkoo venäläisyyttä valintojensa mukaan ymmärrettävämmäksi. Venäjän kieli on fyysisesti mahtavaa maata sitova voima, joten venäjän kielen aakkosten mukaisesti edetään.
Teos kutoo Outi Parikan omia elämyksiä isompiin kokonaisuuksiin, hän hakee viitteitä tutkimuskirjallisuudesta ja peilaa taiteisiin. Lopuksi on lähdelista, joka ehdottaa runsaasti etenkin tieteellistä lisälukemista Venäjästä ja venäläisyydestä kiinnostuneille.
Keskeisimpiä kulttuurieroja Parikka käsittelee perusteellisesti. Esimerkiksi totuus on venäläisille suhteellista, mieluummin lasketellaan luikuria kuin sanotaan suoraan yhtään mitään. Siksi tiedotusvälineistä voi esimerkiksi bongailla mitä ihmeellisimpiä fantasioita, joita pokkana uutisoidaan. Kulttuuri on muovannut venäläiset tulkitsemaan rivien väleistä, joten jonkin verran kyetään mediakritiikkiin. Osoituksena median mahdista on kuitenkin täysin tuntemattoman Putinin pääsy valtakunnan ykköspaikalle salamana.
Parikan ote on humoristinen, venäläisesti hän hauskuttaa faktaa anekdooteilla.
Tähänkin teokseen tulen varmasti palaamaan vielä monesti. Venäläisyys on omassa elämässä isossa osassa nykyisin. Töissä venäläiset muodostavat asiakaskunnasta merkittävän osan, lisäksi luuhaan Venäjän tiede- ja kulttuurikeskuksessa opettelemassa paremmin venäjää. Kenties vielä jokin kaunis päivä asun jossakin venäläisessä kaupungissa... eihän sitä koskaan tiedä. Elämä - kuten Venäjäkin - on arvaamaton ja täynnä erilaisia mahdollisuuksia, joiden toteutuminen tosin tietysti tyssää toisinaan kuin seinään.
Suhde Venäjään ja venäläisyyteen on Suomelle ja suomalaisille kompleksinen. Läheisyydestään huolimatta sekä kulttuuriset että fyysiset erot ovat mittavat. Venäjä on valtava monikultuurinen maa, jolla on suunnattomat luonnonvarat ja kehnosti organisoitu talous- ja poliittinen järjestelmä resurssien täysimittaiseksi hyödyntämiseksi. Suomi puolestaan on eurooppalaisesti isosta maa-alastaan huolimatta Venäjään verrattuna piskuinen pläntti, jolla asuu vähempi väkeä kuin Pietarissa. Suomi on taloudellisesti ja poliittisesti suhteellisen hyvin organisoitu maa, jossa on melkoisen vakaat olot taloudelliseen ja yhteiskunnalliseen toimeliaisuuteen. Toki Suomea riivaa väkivalta, joka murentaa yhteiskunnan perustuksia, mutta väkivaltaiset kuolemat ovat Venäjällä yleisempiä. Länsi-Eurooppaan verrattuna Suomi on tietysti varsinainen teurastamo, jossa ihmishenki on halpa.
Outi Parikan kirja Äiti-Venäjän aapinen on tukeva pyrkimys perehdyttää lukijaa rajantakaiseen tapaan elää ja kokea todellisuus. Aakkosjärjestyksessä Parikka pilkkoo venäläisyyttä valintojensa mukaan ymmärrettävämmäksi. Venäjän kieli on fyysisesti mahtavaa maata sitova voima, joten venäjän kielen aakkosten mukaisesti edetään.
Teos kutoo Outi Parikan omia elämyksiä isompiin kokonaisuuksiin, hän hakee viitteitä tutkimuskirjallisuudesta ja peilaa taiteisiin. Lopuksi on lähdelista, joka ehdottaa runsaasti etenkin tieteellistä lisälukemista Venäjästä ja venäläisyydestä kiinnostuneille.
Keskeisimpiä kulttuurieroja Parikka käsittelee perusteellisesti. Esimerkiksi totuus on venäläisille suhteellista, mieluummin lasketellaan luikuria kuin sanotaan suoraan yhtään mitään. Siksi tiedotusvälineistä voi esimerkiksi bongailla mitä ihmeellisimpiä fantasioita, joita pokkana uutisoidaan. Kulttuuri on muovannut venäläiset tulkitsemaan rivien väleistä, joten jonkin verran kyetään mediakritiikkiin. Osoituksena median mahdista on kuitenkin täysin tuntemattoman Putinin pääsy valtakunnan ykköspaikalle salamana.
Parikan ote on humoristinen, venäläisesti hän hauskuttaa faktaa anekdooteilla.
Tähänkin teokseen tulen varmasti palaamaan vielä monesti. Venäläisyys on omassa elämässä isossa osassa nykyisin. Töissä venäläiset muodostavat asiakaskunnasta merkittävän osan, lisäksi luuhaan Venäjän tiede- ja kulttuurikeskuksessa opettelemassa paremmin venäjää. Kenties vielä jokin kaunis päivä asun jossakin venäläisessä kaupungissa... eihän sitä koskaan tiedä. Elämä - kuten Venäjäkin - on arvaamaton ja täynnä erilaisia mahdollisuuksia, joiden toteutuminen tosin tietysti tyssää toisinaan kuin seinään.
Tunnisteet:
Outi Parikka,
Venäjä,
venäläinen kulttuuri,
venäläisyys,
Äiti-Venäjän aapinen
sunnuntai 21. syyskuuta 2008
Kadonnutta aikaa etsimässä (1): Combray
Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä. Swannin tie. Combray. Otava 1984. 245 s.
Ehätti syksy tulla pimeine hallaöineen ennen kuin kesäprojektini pääsi Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanijärkäleen ykkösosan kimppuun. Satunnaisotannallahan olen kahlannut jo puolet osasista lävitse, ja harmitellut etten aloittanut romaania alusta, vaan säntäsin ilman logiikkaa kirjallisuuden kivijalkaa tutkiskelemaan.
Ykkösosa Swannin tie. Combray koostuu kieleltään komeista, juovuttavista lauserykelmistä, jotka sisällöltään jäävät vailla selkeää suuntaa oleviksi. Kertoja hahmottelee lapsuuttaan, vihjailee tulevasta jättämällä lukijalle hämäriä aavistuksia sekä pysähtelee autistisesti ihmettelemään luontoa uhraten näennäisesti juonen kannalta merkityksettömille seikoille runsaasti huomiota. Niihin mehustuu kuitenkin herkullisia merkityssisältöjä, joiden symboliikka avautuu romaanin muissa osissa vähitellen.
Alku ei ole mitenkään vakuuttava, joten kustantajien nihkeyden voi ymmärtää. Ykkösosan liitteeksi kun on laitettu lista Proustin elämän tärkeistä vuosiluvuista ja siitä ilmenee, ettei tämä romaani herättänyt aluksi innostusta ollenkaan. Lopulta yksi taipui julkaisemaan paisuvaa romaania Proustin omakustanteena. Ehkäpä tällä on jotakin lohdutusta meille monille kustantajien kynnykseen kompastuneille. Ei ne mullistavatkaan merkkiteokset läpi menneet...
Ykkösosasta on vaikea erottaa sävyjä, jotka leimaavat jyrkästi romaanin muita osia. Ykkönen on melkoisen haalea pohdinta ihmisyydestä ja hapuileva johdanto teoksen miljööseen ja sosiaaliseen ekologiaan, josta uupuvat vielä teosta terästävät särmät. Kaikesta kritiikistä huolimatta mykistävää kaunokirjallisuutta, jonka parissa tulen vielä varmasti elämäni aikana viettämään paljon aikaani.
Ehätti syksy tulla pimeine hallaöineen ennen kuin kesäprojektini pääsi Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanijärkäleen ykkösosan kimppuun. Satunnaisotannallahan olen kahlannut jo puolet osasista lävitse, ja harmitellut etten aloittanut romaania alusta, vaan säntäsin ilman logiikkaa kirjallisuuden kivijalkaa tutkiskelemaan.
Ykkösosa Swannin tie. Combray koostuu kieleltään komeista, juovuttavista lauserykelmistä, jotka sisällöltään jäävät vailla selkeää suuntaa oleviksi. Kertoja hahmottelee lapsuuttaan, vihjailee tulevasta jättämällä lukijalle hämäriä aavistuksia sekä pysähtelee autistisesti ihmettelemään luontoa uhraten näennäisesti juonen kannalta merkityksettömille seikoille runsaasti huomiota. Niihin mehustuu kuitenkin herkullisia merkityssisältöjä, joiden symboliikka avautuu romaanin muissa osissa vähitellen.
Alku ei ole mitenkään vakuuttava, joten kustantajien nihkeyden voi ymmärtää. Ykkösosan liitteeksi kun on laitettu lista Proustin elämän tärkeistä vuosiluvuista ja siitä ilmenee, ettei tämä romaani herättänyt aluksi innostusta ollenkaan. Lopulta yksi taipui julkaisemaan paisuvaa romaania Proustin omakustanteena. Ehkäpä tällä on jotakin lohdutusta meille monille kustantajien kynnykseen kompastuneille. Ei ne mullistavatkaan merkkiteokset läpi menneet...
Ykkösosasta on vaikea erottaa sävyjä, jotka leimaavat jyrkästi romaanin muita osia. Ykkönen on melkoisen haalea pohdinta ihmisyydestä ja hapuileva johdanto teoksen miljööseen ja sosiaaliseen ekologiaan, josta uupuvat vielä teosta terästävät särmät. Kaikesta kritiikistä huolimatta mykistävää kaunokirjallisuutta, jonka parissa tulen vielä varmasti elämäni aikana viettämään paljon aikaani.
tiistai 16. syyskuuta 2008
Eyvind Johnson: Rantojen tyrskyt
Eyvind Johnson: Rantojen tyrskyt. Tammi 1976. 417 s.
Nobelisti Eyvind Johnsonin Rantojen tyrskyt alkaa sekavasti, töksähdellen, jotenkin teennäisen makuisesti. Muistan aloittaneeni teoksen useasti. Nyt jaksoin lukea loppuun.
Romaani sijoittuu antiikin Kreikkaan ja kutoutuu klassisiin mytologioihin. Ajaksi täsmentyy Troijan sodan jälkeinen aika ja tapahtumien tihentymäksi Odysseuksen kotiinpaluu. Kuin teokseen takertuneena möhkäleenä tarinoidaan kriittisenä referaattina tämän ihmeelliset seikkailut, joille haetaan mielessä uskottavaa kasvualustaa, mutta julki tuodaan muunneltu totuus. Tämä saostuma tehostaa tekstin kiintoisaksi, samalla teos terästyy ja jännitys rätisee ilmassa polkujen risteytyessä. Eyvind Johnson yhdistelee skandinaavista kertomusperinnettä kreikkalaiseen kiehtovasti. Ote lipsahtaa lopussa muistumaksi viikinkisaagoista, joissa Thor hakkaa pisteeksi vasarallaan hengiltä kaikki. Rantojen tyrskyissä Odysseus murhaa vaimostaan kilvoittelevat kosijat verisesti...
Mietin pitkään miten heppoisin perustein nobeleja jaellaan joskus kirjallisuudessa. Vasta kun on lukenut koko teoksen, se tukevoituu kyllä painavaksi mietelmäksi ihmisyydestä, jota ei kannata jättää väliin, jos kohdalle osuu. Erikseen sitä tuskin tarvitsee haeskella. Niin hyvä se ei sentään ole.
Nobelisti Eyvind Johnsonin Rantojen tyrskyt alkaa sekavasti, töksähdellen, jotenkin teennäisen makuisesti. Muistan aloittaneeni teoksen useasti. Nyt jaksoin lukea loppuun.
Romaani sijoittuu antiikin Kreikkaan ja kutoutuu klassisiin mytologioihin. Ajaksi täsmentyy Troijan sodan jälkeinen aika ja tapahtumien tihentymäksi Odysseuksen kotiinpaluu. Kuin teokseen takertuneena möhkäleenä tarinoidaan kriittisenä referaattina tämän ihmeelliset seikkailut, joille haetaan mielessä uskottavaa kasvualustaa, mutta julki tuodaan muunneltu totuus. Tämä saostuma tehostaa tekstin kiintoisaksi, samalla teos terästyy ja jännitys rätisee ilmassa polkujen risteytyessä. Eyvind Johnson yhdistelee skandinaavista kertomusperinnettä kreikkalaiseen kiehtovasti. Ote lipsahtaa lopussa muistumaksi viikinkisaagoista, joissa Thor hakkaa pisteeksi vasarallaan hengiltä kaikki. Rantojen tyrskyissä Odysseus murhaa vaimostaan kilvoittelevat kosijat verisesti...
Mietin pitkään miten heppoisin perustein nobeleja jaellaan joskus kirjallisuudessa. Vasta kun on lukenut koko teoksen, se tukevoituu kyllä painavaksi mietelmäksi ihmisyydestä, jota ei kannata jättää väliin, jos kohdalle osuu. Erikseen sitä tuskin tarvitsee haeskella. Niin hyvä se ei sentään ole.
sunnuntai 7. syyskuuta 2008
G. Mannerheim: Suomen marsalkan muistelmat
G. Mannerheim: Suomen marsalkan muistelmat (G. Mannerheimin Muistelmien I-II kansanpainos). Otava 1954. 387 s.
Enpä ole ehtinyt päivittelemään blogia. Kun kuuluu koulutettuun (maahanmuuttaja)proletariaattiin Suomen pääkaupunkiseudulla, joutuu raatamaan koulutustaan vastaamattomissa tehtävissä kahdessa työssä. Joten arkisin olen töissä varastolla, viikonloppuisin pohjoismaiden suurimmassa tavaratalossa. Onneksi sunnuntai-aukiolot lakkasivat, joten työviikko väheni seitsemästä kuuteen, tosin lauantaivuoro venyi seitsemästä ja puolesta kymmeneen tuntiin. Joten lukemiselle ja kirjoittamiselle jääpi vähempi hetkiä, mutta kirjailijuuden kannalta on antoisaa ammentaa kokemuksia ihmisistä ja ihmisyhteisöistä, joten en valita kohtaloani - ainakaan vielä.
Edellisen postauksen jälkeen olen syventynyt muun muassa Raamattuun, joka oli tarkoitus tunkea yhteen putkeen alusta loppuun. Tähän asti olen lähinnä selaillut keskeisimpiä kohtia satunnaisesti ilman järjestystä, joten oli aikakin tarttua tähän turmiolliseen teokseen, joka on riivannut yksilöitä ja kansoja hirveyksiin toisiaan ja itseään kohtaan. Hyvä aie jäi taas kerran kesken; jaksoin opusta toiseen Samuelin kirjaan. Vastenmielinen väkivallan ja kansanmurhien ylistys, sairaalloinen seksuaalisuus ja sukurutsa, häiriintynyt, keskenkasvuinen Herra ja suvaitsemattomuus saivat heittämään pyhän paatoksen lattialle. Töissä taas olen lueskellut suuria työkaverin Koraanista. Sama meno jatkuu siinäkin, kenties hivenen astetta sekavammin. On surullista, että näiden teosten ote on ollut kansakuntien kohtaloihin ja ihmisyksilöiden elämään niinkin järjettömän suuri.
En tiedä mikä oli varsinaisena vaikuttimena siis, kun valitsin näiden uskovaisten totuuksien jälkeen iltalukemiseksi Suomen marsalkan muistelmat, Mannerheimin muistelmien lyhennetyn kansanpainoksen. Mannerheim on suomalaisuudessa saavuttanut mytologisen maineen, joka moniulotteisuudessaan elää historiallisesta hahmostaan irtaantunutta elämää. Kuten Jarkko Tontti rykäisyssään arvelee, voi miestä verrata Jugoslavian hajoamissotien sotarikollisiin. Mutta vain osittain. Mannerheim vastusti sisällissodan jälkeisiä keskitysleirejä ja erosi ja pakeni maasta ennen suuria lahtauksia. Hän halusi vain punaiset murhamiehet tuomiolle ja muut kansakunnan yhtenäisyyden vaatiman sovituksen takia vapaaksi. Pienellä väkimäärällä ei ole varaa olla verisesti riidoissa. Monikulturisti Mannerheimin päätyminen kiihkoisänmaallisten suomalaispiirien ykkösidoliksi on sinänsä absurdi ilmiö, jota ei voi täysin järjellä selittää. Kansat ovat abstrakteja olotiloja, jotka joustavat ja käpertyvät mielialojen mukaan, ja voivat olla toiminnassaan yhtäaikaa suvaitsevaisia ja suvaitsemattomia, ristiriitaisia.
Mannerheimin elämä voidaan jakaa useaan kiintoisaan osaan, jotka ovat täysin toisistaan poikkeavia, mutta silti nivoutuneet selkeästi yhteen. Pelkkä päähänpisto pisti keskinkertaisen nuorukaisen Pietariin. Joskus pienillä päätöksillä voi olla kauaskantoisia seuraamuksia. Suomea on varmasti auttanut Mannerheimin syvällinen tuntemus venäläisyydestä. Mannerheimin onnistui luoda huikea ura tsaarin armeijassa. Kenties jännittävin tehtävä oli tiedustelureissu kauas itään, aina Kiinaan asti. Siitä on säilytetty muistelmien kansanpainokseen valitettavasti vain vähäinen typistetty pätkä.
Ensimmäiseen maailmansotaan Mannerheim osallistui Venäjän armeijan johdossa, mutta komea ura loppui upseerin kannalta melkoisen nolosti kapinoivan valtakunnan hyökkäysvoimien luhistuessa pois alta. Mannerheim keplotteli itsensä Pietariin, jossa hallinto natisi ja lopulta repeytyi vallankumouksen hyökyessä rajusti. Onnekkaiden yhteensattumien ansiosta mies pääsi pakenemaan itsenäistyneeseen Suomeen, joka sekin oli sisäisesti hajalla. Nuoren valtakunnan puolustusvoimien päälliköksi joutunut Mannerheim aloitti Pohjanmaalla sotatoimet samanaikaisesti kuin Helsingissä julistettiin kapina. Heikosti aseistautunut ja koulutettu miesjoukko riisui venäläisiä varuskuntia aseista ja sai siten kalustoa. Ilmeisesti Mannerheimin kokemusten ansiosta valkoiset kykenivät organisoitumaan punaisia paremmin ja kiivaiden taisteluiden myötä - osin saksalaisten avustuksella - Mannerheimin joukkojen onnistui lyödä kapinoiva kansa kumoon.
Mannerheim on osin oikeassa, että kyseessä oli vapaussota. Hänen joukkojensa toimet kohdistuivat alkuvaiheessa venäläiseen sotaväkeen, joka pääosin antautui ja luovutti aseensa ilman rajumpaa vastarintaa. Venäläiset eivät kuitenkaan kovinkaan järjestäytyneesti osallistuneet taistelutoimiin - heidän sotimisiaan ei johdettu Venäjältä. On totta, että punaisten puolella taisteli useita venäläisiä yksikköjä, mutta valkoisten avuksi riensi tuhansia ulkomaalaisia vapaaehtoisia ja Saksan armeija nousi maihin osana strategiaa ahdistaa yhteiskunnallisesti kiehuvaa Venäjää, jonka häviö oli hiuskarvan varassa. Suomen sisällisotaa ei siten voida tarkastella erillistapauksena, vaan se on rypäs, joka mehustui monista konflikteista. Yhdestä näkökulmasta se oli osa Venäjän sisällissotaa, yksi sen rintamista, joka päättyi bolsevikkien tappioon. Yhtäältä se oli yksi ensimmäisen maailmansodan suurvaltasodan polttopisteistä. Toisaalta sisäisten jännitteiden purkautuma heikentyneissä taloudellisisssa oloissa ja muuttuneissa poliittisissa olosuhteissa.
Kuten Mannerheim toteaa, on menneet vääryydet unohdettava ja mentävä eteenpäin. Vain tulevaisuudesta on tapeltava. Ikävyydet on voitava sovittaa ja kaunaisuus kyettävä tukahduttamaan. Kaikkien on koettava yhteiskunta puolustamisen arvoiseksi ja saatava osallistua sekä hyvinvoinnin tuottamiseen että nauttimiseen. Siihen päästään vain vakailla oloilla, koulutuksella ja demokraattisten instituutioiden vankistamisella.
Mannerheim myöntää olleensa monarkisti, mutta oli lopulta tyytyväinen kuningashankkeiden kariuduttua. Kun Saksa surkastui sotilaallisesti ja hävisi sodan, ei saatu saksalaista kuningasta Suomeen. Samalla upposivat hankkeet Suomen liittämiseksi Saksan vasalliksi. Epäsuosioon joutunut saksalaisvastainen Mannerheim sai palata historian peräsimeen ja päätyi valtakunnan ylimmäksi, kunnes maalle saatiin valituksi vaaleilla presidentti.
Mannerheimin elämässä seurasi hiljaisempi hetki. 1920-luku ja 1930-luvun alku vierähtivät siviilissä. Hän matkusteli, vietti vapaaherran elämää ja oli perustamassa ja organisoimassa kansalaisjärjestöjä - kuten Suomen Punaista Ristiä.
1930-luvulla hän palasi puolustuspolitiikan ytimeen ja luotsasi Suomen turvallisuuspolitiikkaa. Suomessa ei kuitenkaan ymmärretty tulehtunutta ilmapiiriä, joka Euroopassa vallitsi. Kaksi brutaalia diktatuuria, Neuvostoliitto ja Saksa, valmistautuivat yhdessä maailmanpaloon. Ne jakoivat maanosaa etupiireiksi ja varustelivat yhteistyössä. Suomen puolustusvoimien rakennustyöt olivat pahasti kesken. Heiveröisille joukoille ei ollut riittävästi varustusta. Mannerheim pelkäsi aiheellisesti Suomen syötävän alkupalana. Sellaisenaan joukot eivät olisi kyenneet vastarintaan maahantunkeutujaa vastaan.
Mannerheimin suunnitelmat otettiin laimeasti vastaan ja ne pääosin torpattiin. Vasta 1938 puolustusbudjettiin alkoi liietä rahaa. Mutta ei silloinkaan riittävästi. Maita pilkottiin jo. Mutta harva uskoi Neuvostoliiton sotavoimien ryntäävän rauhalliseen Suomeen. 1939 tilanne kiristyi myös Suomen osalta. Neuvostoliitto teki tunkeilevia tiedusteluja. Rahahanat alkoivat aueta, mutta myös muualla valmistauduttiin eikä aseiden ostelu ollut helppoa.
Tilanne kärjistyi kulisseissa ja Suomi kutsui väkeä ylimääräisiin kertausharjoituksiin. Puolustuslinjoja louhittiin kiireisesti. Vaatimukset kävivät röyhkeimmiksi. Mannerheim olisi ollut valmis luopumaan Suomenlahden saarista ja osasta Karjalan kannasta ajan ostamiseksi. Jo puoli vuotta viivytystä olisi saanut ihmeitä aikaan. Loppusyksystä 1939 sota sitten puhkesi. Länsivallat lupasivat tukea, mutta Ruotsi kieltäytyi kauttakulusta. Suomi sai sotia yksin. Neuvostoliiton liittolainen Saksa ei suostunut myymään aseita. Ruotsi onneksi avusti aseilla.
Vastoin kaikkien odotuksia suomalaiset pystyivät pysäyttämään venäläiset. Vaikka lukumääräisesti ja kalustoltaan suomalaiset olivat altavastaajia, toimivat suomalaiset venäläisiä tehokkaammin ja hyödynsivät paremmin maastoa. Yhdistyneenä purevaan pakkaseen sotivat suomalaiset hyydyttivät sotataidollaan ja tahdollaan mahtavan puna-armeija etenemisen. Stalinin puhdistusten typeryydet kostautuivat kohtalokkaasti. Kummankin oli tyytyminen välirauhaan.
Norjan miehitys muutti tilannetta todella paljon. Suomi oli kuin säkissä. Kaksi vihamielistä suurvaltaa ahdisti kaikista ilmansuunnista. Ajopuuna Suomen oli valittava puolensa. Tie toiseen sotaan oli pohjustettu.
Niinpä kun Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon, joutui Suomikin mukaan sotatoimiin. Tosin vasta parin kolmen viikon päästä sodan alkamisesta, Suomi hyökkäsi ankarasti. Ensin Laatokan pohjoispuolella, sen jälkeen vapautettiin Viipurin suunta. Suomi eteni strategisesti tärkeisiin kohteisiin, ylittäen vanhan valtakunnan rajan. Mannerheim piti huolen, ettei Pietariin hyökätty vaan pysähdyttiin sen porteille. Tämä oli tarpeen, koska ainakin muistelmien mukaan Mannerheim aavisteli sotaonnen kääntyvän ja tulevan poliittisen pelin takia olisi parempi, ettei Suomi olisi uhannut Pietaria. Vanhan valtakunnan rajan ylitys oli perusteltavissa sotilaallisilla näkökohdilla. Eteneminen asemiin, joissa kyettäisiin ottamaan vastaan suurempikin hyökkäys ja sitten perääntymään kuluttaen koko ajan vihollista voitettaisiin selkänojaa rauhanneuvotteluihin.
Nämä suunnitelmat eivät sittemmin täysin toteutuneet. Jostain käsittämättömästä syystä Neuvostoliitto panosti Suomen rintamaan rajusti ja hyökkäsi 1944 eliittijoukoilla kapealla alueella, johon oli keskitetty enemmän tykkejä kuin Stalingradin ratkaisutaisteluihin kilometriä kohti. Musertava ylivoima murskasi puolustuslinjoja ja venäläiset saivat läpimurron, jota he vyöryttivät valtavasti. Kovassa paineessa suomalaiset murtuivat ja joutuivat perääntymään. Neuvostojoukot eivät kuitenkaan edenneet suunnitelmiensa mukaan ja joukot, joiden piti olla matkalla Berliiniin kuluivat toissijaisessa taistelussa Suomea vastaan. Lopulta puna-armeija käsitti tämän itsekin ja rintama vakiintui Vuokseen, tosin Viipuri menetettynä.
Tie rauhaan oli sekin kompuroiva ja vaati kylmähermoista poliittista peliä. Se edellytti myös sotaa entistä aseveljeä vastaan. Mannerheimin oli astuttava jälleen valtakunnan johtoon.
Suomen marsalkan muistelmat on mielenkiintoista luettavaa ja varmasti paikallaan monille fundamentalisteille, joiden mielestä marsalkan muistoa ei sovi tahria millään tavoin. Mannerheim ymmärsi julkisuuden henkilön aiheuttavan toimillaan myös pahaa verta ja häntä esimerkiksi harmitti, ettei päässyt huonontuneen terveytensä takia Kööpenhaminaan, jossa "radikaalit ainekset" olivat ilmoittaneet aihettavansa levottomuuksia, mikäli Mannerheim saapuisi. Konfliktit kuuluvat demokratiaan ja yhteiskuntien tulisi olla mahdollisimman moni-ilmeisiä, mutta sellaisia, jotka kykenevät ratkaisemaan asiat rauhanomaisesti ilman väkivaltakoneistojen tukea.
Itsenäiselle maalle riittävän vahvat puolustusvoimat ja sisäinen yhtenäisyys ovat edellytyksiä puolustautumiselle suurvaltojen imperialistisia valtapyyteitä vastaan. Suomi ei voi luottaa mihinkään ilmansuuntaan kriiseissä. On seistävä omin jaloin. Se on Mannerheimin viesti tuleville sukupolville.
Kirja toimii myös Suomen historian elävöittäjänä yhdestä näkökulmasta, henkilön silmin joka vaikutti valtavasti siihen millaisessa Suomessa me tänään asumme. Kirja rajoittuu valitettavasti pääasiassa julkisiin asioihin, eikä marsalkan henkilökohtaisiin tuntemuksiin ja tunteisiin. Hänen ihmissuhde-elämästään on melkoisen vaatimattomasti. Suunnilleen rivin maininta, että meni Pietarissa asuessaan naimisiin. Myös suuret johtajat ovat inhimillisiä ihmisiä, joten tätä puolta olisi Mannerheim voinut valottaa enemmän itsestään. Tai sitten sulkeutunut kuva syntyy vain kansanpainoksen takia. Ehkä laajemmassa versiossa Mannerheim puuttuu muuhunkin. Täytyy varmaan lukea sekin. Kuhan kerkiää.
Enpä ole ehtinyt päivittelemään blogia. Kun kuuluu koulutettuun (maahanmuuttaja)proletariaattiin Suomen pääkaupunkiseudulla, joutuu raatamaan koulutustaan vastaamattomissa tehtävissä kahdessa työssä. Joten arkisin olen töissä varastolla, viikonloppuisin pohjoismaiden suurimmassa tavaratalossa. Onneksi sunnuntai-aukiolot lakkasivat, joten työviikko väheni seitsemästä kuuteen, tosin lauantaivuoro venyi seitsemästä ja puolesta kymmeneen tuntiin. Joten lukemiselle ja kirjoittamiselle jääpi vähempi hetkiä, mutta kirjailijuuden kannalta on antoisaa ammentaa kokemuksia ihmisistä ja ihmisyhteisöistä, joten en valita kohtaloani - ainakaan vielä.
Edellisen postauksen jälkeen olen syventynyt muun muassa Raamattuun, joka oli tarkoitus tunkea yhteen putkeen alusta loppuun. Tähän asti olen lähinnä selaillut keskeisimpiä kohtia satunnaisesti ilman järjestystä, joten oli aikakin tarttua tähän turmiolliseen teokseen, joka on riivannut yksilöitä ja kansoja hirveyksiin toisiaan ja itseään kohtaan. Hyvä aie jäi taas kerran kesken; jaksoin opusta toiseen Samuelin kirjaan. Vastenmielinen väkivallan ja kansanmurhien ylistys, sairaalloinen seksuaalisuus ja sukurutsa, häiriintynyt, keskenkasvuinen Herra ja suvaitsemattomuus saivat heittämään pyhän paatoksen lattialle. Töissä taas olen lueskellut suuria työkaverin Koraanista. Sama meno jatkuu siinäkin, kenties hivenen astetta sekavammin. On surullista, että näiden teosten ote on ollut kansakuntien kohtaloihin ja ihmisyksilöiden elämään niinkin järjettömän suuri.
En tiedä mikä oli varsinaisena vaikuttimena siis, kun valitsin näiden uskovaisten totuuksien jälkeen iltalukemiseksi Suomen marsalkan muistelmat, Mannerheimin muistelmien lyhennetyn kansanpainoksen. Mannerheim on suomalaisuudessa saavuttanut mytologisen maineen, joka moniulotteisuudessaan elää historiallisesta hahmostaan irtaantunutta elämää. Kuten Jarkko Tontti rykäisyssään arvelee, voi miestä verrata Jugoslavian hajoamissotien sotarikollisiin. Mutta vain osittain. Mannerheim vastusti sisällissodan jälkeisiä keskitysleirejä ja erosi ja pakeni maasta ennen suuria lahtauksia. Hän halusi vain punaiset murhamiehet tuomiolle ja muut kansakunnan yhtenäisyyden vaatiman sovituksen takia vapaaksi. Pienellä väkimäärällä ei ole varaa olla verisesti riidoissa. Monikulturisti Mannerheimin päätyminen kiihkoisänmaallisten suomalaispiirien ykkösidoliksi on sinänsä absurdi ilmiö, jota ei voi täysin järjellä selittää. Kansat ovat abstrakteja olotiloja, jotka joustavat ja käpertyvät mielialojen mukaan, ja voivat olla toiminnassaan yhtäaikaa suvaitsevaisia ja suvaitsemattomia, ristiriitaisia.
Mannerheimin elämä voidaan jakaa useaan kiintoisaan osaan, jotka ovat täysin toisistaan poikkeavia, mutta silti nivoutuneet selkeästi yhteen. Pelkkä päähänpisto pisti keskinkertaisen nuorukaisen Pietariin. Joskus pienillä päätöksillä voi olla kauaskantoisia seuraamuksia. Suomea on varmasti auttanut Mannerheimin syvällinen tuntemus venäläisyydestä. Mannerheimin onnistui luoda huikea ura tsaarin armeijassa. Kenties jännittävin tehtävä oli tiedustelureissu kauas itään, aina Kiinaan asti. Siitä on säilytetty muistelmien kansanpainokseen valitettavasti vain vähäinen typistetty pätkä.
Ensimmäiseen maailmansotaan Mannerheim osallistui Venäjän armeijan johdossa, mutta komea ura loppui upseerin kannalta melkoisen nolosti kapinoivan valtakunnan hyökkäysvoimien luhistuessa pois alta. Mannerheim keplotteli itsensä Pietariin, jossa hallinto natisi ja lopulta repeytyi vallankumouksen hyökyessä rajusti. Onnekkaiden yhteensattumien ansiosta mies pääsi pakenemaan itsenäistyneeseen Suomeen, joka sekin oli sisäisesti hajalla. Nuoren valtakunnan puolustusvoimien päälliköksi joutunut Mannerheim aloitti Pohjanmaalla sotatoimet samanaikaisesti kuin Helsingissä julistettiin kapina. Heikosti aseistautunut ja koulutettu miesjoukko riisui venäläisiä varuskuntia aseista ja sai siten kalustoa. Ilmeisesti Mannerheimin kokemusten ansiosta valkoiset kykenivät organisoitumaan punaisia paremmin ja kiivaiden taisteluiden myötä - osin saksalaisten avustuksella - Mannerheimin joukkojen onnistui lyödä kapinoiva kansa kumoon.
Mannerheim on osin oikeassa, että kyseessä oli vapaussota. Hänen joukkojensa toimet kohdistuivat alkuvaiheessa venäläiseen sotaväkeen, joka pääosin antautui ja luovutti aseensa ilman rajumpaa vastarintaa. Venäläiset eivät kuitenkaan kovinkaan järjestäytyneesti osallistuneet taistelutoimiin - heidän sotimisiaan ei johdettu Venäjältä. On totta, että punaisten puolella taisteli useita venäläisiä yksikköjä, mutta valkoisten avuksi riensi tuhansia ulkomaalaisia vapaaehtoisia ja Saksan armeija nousi maihin osana strategiaa ahdistaa yhteiskunnallisesti kiehuvaa Venäjää, jonka häviö oli hiuskarvan varassa. Suomen sisällisotaa ei siten voida tarkastella erillistapauksena, vaan se on rypäs, joka mehustui monista konflikteista. Yhdestä näkökulmasta se oli osa Venäjän sisällissotaa, yksi sen rintamista, joka päättyi bolsevikkien tappioon. Yhtäältä se oli yksi ensimmäisen maailmansodan suurvaltasodan polttopisteistä. Toisaalta sisäisten jännitteiden purkautuma heikentyneissä taloudellisisssa oloissa ja muuttuneissa poliittisissa olosuhteissa.
Kuten Mannerheim toteaa, on menneet vääryydet unohdettava ja mentävä eteenpäin. Vain tulevaisuudesta on tapeltava. Ikävyydet on voitava sovittaa ja kaunaisuus kyettävä tukahduttamaan. Kaikkien on koettava yhteiskunta puolustamisen arvoiseksi ja saatava osallistua sekä hyvinvoinnin tuottamiseen että nauttimiseen. Siihen päästään vain vakailla oloilla, koulutuksella ja demokraattisten instituutioiden vankistamisella.
Mannerheim myöntää olleensa monarkisti, mutta oli lopulta tyytyväinen kuningashankkeiden kariuduttua. Kun Saksa surkastui sotilaallisesti ja hävisi sodan, ei saatu saksalaista kuningasta Suomeen. Samalla upposivat hankkeet Suomen liittämiseksi Saksan vasalliksi. Epäsuosioon joutunut saksalaisvastainen Mannerheim sai palata historian peräsimeen ja päätyi valtakunnan ylimmäksi, kunnes maalle saatiin valituksi vaaleilla presidentti.
Mannerheimin elämässä seurasi hiljaisempi hetki. 1920-luku ja 1930-luvun alku vierähtivät siviilissä. Hän matkusteli, vietti vapaaherran elämää ja oli perustamassa ja organisoimassa kansalaisjärjestöjä - kuten Suomen Punaista Ristiä.
1930-luvulla hän palasi puolustuspolitiikan ytimeen ja luotsasi Suomen turvallisuuspolitiikkaa. Suomessa ei kuitenkaan ymmärretty tulehtunutta ilmapiiriä, joka Euroopassa vallitsi. Kaksi brutaalia diktatuuria, Neuvostoliitto ja Saksa, valmistautuivat yhdessä maailmanpaloon. Ne jakoivat maanosaa etupiireiksi ja varustelivat yhteistyössä. Suomen puolustusvoimien rakennustyöt olivat pahasti kesken. Heiveröisille joukoille ei ollut riittävästi varustusta. Mannerheim pelkäsi aiheellisesti Suomen syötävän alkupalana. Sellaisenaan joukot eivät olisi kyenneet vastarintaan maahantunkeutujaa vastaan.
Mannerheimin suunnitelmat otettiin laimeasti vastaan ja ne pääosin torpattiin. Vasta 1938 puolustusbudjettiin alkoi liietä rahaa. Mutta ei silloinkaan riittävästi. Maita pilkottiin jo. Mutta harva uskoi Neuvostoliiton sotavoimien ryntäävän rauhalliseen Suomeen. 1939 tilanne kiristyi myös Suomen osalta. Neuvostoliitto teki tunkeilevia tiedusteluja. Rahahanat alkoivat aueta, mutta myös muualla valmistauduttiin eikä aseiden ostelu ollut helppoa.
Tilanne kärjistyi kulisseissa ja Suomi kutsui väkeä ylimääräisiin kertausharjoituksiin. Puolustuslinjoja louhittiin kiireisesti. Vaatimukset kävivät röyhkeimmiksi. Mannerheim olisi ollut valmis luopumaan Suomenlahden saarista ja osasta Karjalan kannasta ajan ostamiseksi. Jo puoli vuotta viivytystä olisi saanut ihmeitä aikaan. Loppusyksystä 1939 sota sitten puhkesi. Länsivallat lupasivat tukea, mutta Ruotsi kieltäytyi kauttakulusta. Suomi sai sotia yksin. Neuvostoliiton liittolainen Saksa ei suostunut myymään aseita. Ruotsi onneksi avusti aseilla.
Vastoin kaikkien odotuksia suomalaiset pystyivät pysäyttämään venäläiset. Vaikka lukumääräisesti ja kalustoltaan suomalaiset olivat altavastaajia, toimivat suomalaiset venäläisiä tehokkaammin ja hyödynsivät paremmin maastoa. Yhdistyneenä purevaan pakkaseen sotivat suomalaiset hyydyttivät sotataidollaan ja tahdollaan mahtavan puna-armeija etenemisen. Stalinin puhdistusten typeryydet kostautuivat kohtalokkaasti. Kummankin oli tyytyminen välirauhaan.
Norjan miehitys muutti tilannetta todella paljon. Suomi oli kuin säkissä. Kaksi vihamielistä suurvaltaa ahdisti kaikista ilmansuunnista. Ajopuuna Suomen oli valittava puolensa. Tie toiseen sotaan oli pohjustettu.
Niinpä kun Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon, joutui Suomikin mukaan sotatoimiin. Tosin vasta parin kolmen viikon päästä sodan alkamisesta, Suomi hyökkäsi ankarasti. Ensin Laatokan pohjoispuolella, sen jälkeen vapautettiin Viipurin suunta. Suomi eteni strategisesti tärkeisiin kohteisiin, ylittäen vanhan valtakunnan rajan. Mannerheim piti huolen, ettei Pietariin hyökätty vaan pysähdyttiin sen porteille. Tämä oli tarpeen, koska ainakin muistelmien mukaan Mannerheim aavisteli sotaonnen kääntyvän ja tulevan poliittisen pelin takia olisi parempi, ettei Suomi olisi uhannut Pietaria. Vanhan valtakunnan rajan ylitys oli perusteltavissa sotilaallisilla näkökohdilla. Eteneminen asemiin, joissa kyettäisiin ottamaan vastaan suurempikin hyökkäys ja sitten perääntymään kuluttaen koko ajan vihollista voitettaisiin selkänojaa rauhanneuvotteluihin.
Nämä suunnitelmat eivät sittemmin täysin toteutuneet. Jostain käsittämättömästä syystä Neuvostoliitto panosti Suomen rintamaan rajusti ja hyökkäsi 1944 eliittijoukoilla kapealla alueella, johon oli keskitetty enemmän tykkejä kuin Stalingradin ratkaisutaisteluihin kilometriä kohti. Musertava ylivoima murskasi puolustuslinjoja ja venäläiset saivat läpimurron, jota he vyöryttivät valtavasti. Kovassa paineessa suomalaiset murtuivat ja joutuivat perääntymään. Neuvostojoukot eivät kuitenkaan edenneet suunnitelmiensa mukaan ja joukot, joiden piti olla matkalla Berliiniin kuluivat toissijaisessa taistelussa Suomea vastaan. Lopulta puna-armeija käsitti tämän itsekin ja rintama vakiintui Vuokseen, tosin Viipuri menetettynä.
Tie rauhaan oli sekin kompuroiva ja vaati kylmähermoista poliittista peliä. Se edellytti myös sotaa entistä aseveljeä vastaan. Mannerheimin oli astuttava jälleen valtakunnan johtoon.
Suomen marsalkan muistelmat on mielenkiintoista luettavaa ja varmasti paikallaan monille fundamentalisteille, joiden mielestä marsalkan muistoa ei sovi tahria millään tavoin. Mannerheim ymmärsi julkisuuden henkilön aiheuttavan toimillaan myös pahaa verta ja häntä esimerkiksi harmitti, ettei päässyt huonontuneen terveytensä takia Kööpenhaminaan, jossa "radikaalit ainekset" olivat ilmoittaneet aihettavansa levottomuuksia, mikäli Mannerheim saapuisi. Konfliktit kuuluvat demokratiaan ja yhteiskuntien tulisi olla mahdollisimman moni-ilmeisiä, mutta sellaisia, jotka kykenevät ratkaisemaan asiat rauhanomaisesti ilman väkivaltakoneistojen tukea.
Itsenäiselle maalle riittävän vahvat puolustusvoimat ja sisäinen yhtenäisyys ovat edellytyksiä puolustautumiselle suurvaltojen imperialistisia valtapyyteitä vastaan. Suomi ei voi luottaa mihinkään ilmansuuntaan kriiseissä. On seistävä omin jaloin. Se on Mannerheimin viesti tuleville sukupolville.
Kirja toimii myös Suomen historian elävöittäjänä yhdestä näkökulmasta, henkilön silmin joka vaikutti valtavasti siihen millaisessa Suomessa me tänään asumme. Kirja rajoittuu valitettavasti pääasiassa julkisiin asioihin, eikä marsalkan henkilökohtaisiin tuntemuksiin ja tunteisiin. Hänen ihmissuhde-elämästään on melkoisen vaatimattomasti. Suunnilleen rivin maininta, että meni Pietarissa asuessaan naimisiin. Myös suuret johtajat ovat inhimillisiä ihmisiä, joten tätä puolta olisi Mannerheim voinut valottaa enemmän itsestään. Tai sitten sulkeutunut kuva syntyy vain kansanpainoksen takia. Ehkä laajemmassa versiossa Mannerheim puuttuu muuhunkin. Täytyy varmaan lukea sekin. Kuhan kerkiää.
Tunnisteet:
Mannerheim,
Suomen historia,
Suomen marsalkan muistelmat
sunnuntai 17. elokuuta 2008
Asko Sahlberg: Siunaus
Asko Sahlberg: Siunaus. WSOY 2007. 194 s.
Pimeän ääni oli tainnuttava teos, jota luin kuin huumattuna. Ajattelin tekijän olevan merkillinen mies, joka käyttää kiehtovaa kieltä, joka elollistaa oliot, asiat ja esineet vahvoilla verbeillä, joilla kuvataan ruumiillisia toimintoja. Asko Sahlbergin kieli on kuin jauhettua purukumia, joka lojuu tihentyneessä päivässä huohottavasti huokaillen tarttuen latteassa valossa kuljeskelevan haahuilijan jalkapohjaan ja venyy vastustamattomasti.
Ruotsiin muutettua vuosituhannen alkupuolella kohtasinkin suomalaisen nykykirjallisuuden göteborgilaisen kielikuninkaan eskilstunalaisen tuttavapariskunnan luona kirjailijan yleisötapahtuman jatkoilla.
Rehellisesti sanottuna monenlaista persoonallisuutta on tullut tavattua, mutta Asko Sahlberg vie kyllä omalaatuisuudellaan voiton. Miehestä kerrostuu kuoria, joita vasta paremmin tutustuessa pääsee näkemään. Vaelteleva elämä, lukeneisuus ja maastamuutto ovat muokanneet miehestä vankan yksilöiden itsemääräämisoikeuden puolustajan, joka kiivastuu ihmisistä, jotka kuvittelevat tietävänsä paremmin miten muiden tulisi elää. Entinen siltojen polttelija on ymmärtänyt elämisen olemuksen ja puurtaa nöyryydessä omaa messiaanista tehtäväänsä kirjoittamalla luetusta ja koetusta imemästään mielikuvituksen myllyssä mahtavia maalauksellisia teoksia.
Olen vakuuttunut, että kun meistä muista maalliset murheet ovat jättäneet jo kauan sitten, Askon kirjat kuluvat yhä sukupolvien käsissä muistona ajastamme ylittäen ajan armottomasti leventyvän kuilun keveästi. Hänestä huokuu poikkeusyksilö, jolla on kyky kirjoittaa käsittämättömän kauniisti. Jos pitää spekuloida kirjallisuuden nobeleista, niin hän kyllä kiilaa suomalaisehdokkaista kärkeen jättäen monet muut varjoonsa - mutta sen aika ei ole vielä, sitä suurta sopii varmaan uneksia hänelle noin neljännesvuosisadan päähän. En yllättyisi, jos se silloin hänelle napsahtaisi.
Sittemmin tiet ovat kohdanneet Asko Sahlbergin kanssa useimmiten tukholmalaisissa, göteborgilaisissa tai eskiltunalaisissa baareissa - ja kirjoittajakursseilla. Hän on jaksanut kannustaa ja kritisoida omia kaunokirjallisia pyrintöjäni uutterasti - toivottavasti se touhu tuottaa joskus suurempiakin lukijamassoja liikuttelevia tuloksia, ja jos niin käy, on hänen vaikutuksensa tuotantooni ollut merkittävä, se on myönnettävä. Hän on harvoja ruotsinsuomalaisia, joiden kanssa tunnuin olevan suunnilleen samalla aaltopituudella. Johtuneeko siitä, että ajauduimme Ruotsiin melkein samoihin aikoihin, Asko joitakin vuosia aikaisemmin. En tiedä. Toisten kanssa kun kuilua useimmiten oli vuosikymmeniä, joten se Suomi mistä olimme peräisin oli toisenlainen.
Asko Sahlbergin tuotannon viimeisin jalokivi on Siunaus, joka jatkaa hänen kielellistä kokeiluaan ja vie lukijansa tabuun. Kirja alkaa toimistotyöläisestä, jolla on kiellettyjä haluja. Gustav on eristäytynyt huomaamattomaksi konttorissa, hän haahuilee länsisuomalaiselta vaikuttavassa rannikkokaupungissa tuijottamassa Häntä. Gustav on naimisissa Ellan kanssa, hänellä on ystävänä/naapurina krematorionhoitaja Tanner. Alkoholilla läträtään, filosofisia heittoja sivalletaan ja huumorilla tökitään. Gustavin halu ahdistaa painajaismaisesti. Kuristava halu kietoo pakkomielteisesti. Viittauksilla ilmenee kyseessä olevan pedofilia. Hän ei ole koskaan syyllistynyt muuhun kuin lapsipornon katseluun, halu painostaa häntä Tekoon. Avioliitto on murrosvaiheessa, Ella haluaa omaa aikaa ja matkustaa Islantiin. Gustav lähtee Tunisiaan.
Kirja jakautuu kolmeen osaan. Ensimmäisessä ollaan suunnilleen tässä hetkessä, omassa ajassamme. Tunisiassa alkuun kuin nykyisyydessä, mutta kuin huomaamatta liu´utaan levottomaan itsenäistymiseen. Aika naamioidaan repliikkeihin. Kolmannessa osassa ollaan kotikaupungissa, josta miehet ovat matkaamassa linnoitustöihin Kannakselle. Aika laukkaa taaksepäin, pian sisällissodan surulliset sauhut täyttävät sivut. Hallittu kokonaisuus ikään kuin pirstoutuu Gustavin mielen järkkyessä ja hänen ajautuessa Tekoon, joka viime hetkillä keskeytyy. Gustav pakenee kaupungista ja surmaa itsensä suuren puun juurella kesken lauseen.
Rakenteellinen ratkaisu on erikoinen, mutta toimii. Aikatasojen sekoitusta voidaan tulkita sekä mielenhäiriöllä että sillä että gustaveja on ollut joukossamme aina kuten muitakin pinttyneitä rooleja ja taipumuksia ihmisyhteisöissä.
Kirjallaan Asko Sahlberg jättää lukijansa vaikean kysymyksen eteen: voiko kaikkia yksilöiden haluja ja taipumuksia suvaita ja ymmärtää? Miten paljon voimme puuttua toisten elämään, josta tunnemme yleensä vain hädin tuskin pieniä välähdyksiä ja osasia? Kaikilla meistä on salaisuutemme ja paheemme - joillakin sellaiset, jotka lähes yksimielisesti tuomitaan kaikissa kulttuureissa. Voiko heitä ylipäätään yrittää ymmärtää? Vai pitäisikö sitä edes tehdä ollenkaan?
Pimeän ääni oli tainnuttava teos, jota luin kuin huumattuna. Ajattelin tekijän olevan merkillinen mies, joka käyttää kiehtovaa kieltä, joka elollistaa oliot, asiat ja esineet vahvoilla verbeillä, joilla kuvataan ruumiillisia toimintoja. Asko Sahlbergin kieli on kuin jauhettua purukumia, joka lojuu tihentyneessä päivässä huohottavasti huokaillen tarttuen latteassa valossa kuljeskelevan haahuilijan jalkapohjaan ja venyy vastustamattomasti.
Ruotsiin muutettua vuosituhannen alkupuolella kohtasinkin suomalaisen nykykirjallisuuden göteborgilaisen kielikuninkaan eskilstunalaisen tuttavapariskunnan luona kirjailijan yleisötapahtuman jatkoilla.
Rehellisesti sanottuna monenlaista persoonallisuutta on tullut tavattua, mutta Asko Sahlberg vie kyllä omalaatuisuudellaan voiton. Miehestä kerrostuu kuoria, joita vasta paremmin tutustuessa pääsee näkemään. Vaelteleva elämä, lukeneisuus ja maastamuutto ovat muokanneet miehestä vankan yksilöiden itsemääräämisoikeuden puolustajan, joka kiivastuu ihmisistä, jotka kuvittelevat tietävänsä paremmin miten muiden tulisi elää. Entinen siltojen polttelija on ymmärtänyt elämisen olemuksen ja puurtaa nöyryydessä omaa messiaanista tehtäväänsä kirjoittamalla luetusta ja koetusta imemästään mielikuvituksen myllyssä mahtavia maalauksellisia teoksia.
Olen vakuuttunut, että kun meistä muista maalliset murheet ovat jättäneet jo kauan sitten, Askon kirjat kuluvat yhä sukupolvien käsissä muistona ajastamme ylittäen ajan armottomasti leventyvän kuilun keveästi. Hänestä huokuu poikkeusyksilö, jolla on kyky kirjoittaa käsittämättömän kauniisti. Jos pitää spekuloida kirjallisuuden nobeleista, niin hän kyllä kiilaa suomalaisehdokkaista kärkeen jättäen monet muut varjoonsa - mutta sen aika ei ole vielä, sitä suurta sopii varmaan uneksia hänelle noin neljännesvuosisadan päähän. En yllättyisi, jos se silloin hänelle napsahtaisi.
Sittemmin tiet ovat kohdanneet Asko Sahlbergin kanssa useimmiten tukholmalaisissa, göteborgilaisissa tai eskiltunalaisissa baareissa - ja kirjoittajakursseilla. Hän on jaksanut kannustaa ja kritisoida omia kaunokirjallisia pyrintöjäni uutterasti - toivottavasti se touhu tuottaa joskus suurempiakin lukijamassoja liikuttelevia tuloksia, ja jos niin käy, on hänen vaikutuksensa tuotantooni ollut merkittävä, se on myönnettävä. Hän on harvoja ruotsinsuomalaisia, joiden kanssa tunnuin olevan suunnilleen samalla aaltopituudella. Johtuneeko siitä, että ajauduimme Ruotsiin melkein samoihin aikoihin, Asko joitakin vuosia aikaisemmin. En tiedä. Toisten kanssa kun kuilua useimmiten oli vuosikymmeniä, joten se Suomi mistä olimme peräisin oli toisenlainen.
Asko Sahlbergin tuotannon viimeisin jalokivi on Siunaus, joka jatkaa hänen kielellistä kokeiluaan ja vie lukijansa tabuun. Kirja alkaa toimistotyöläisestä, jolla on kiellettyjä haluja. Gustav on eristäytynyt huomaamattomaksi konttorissa, hän haahuilee länsisuomalaiselta vaikuttavassa rannikkokaupungissa tuijottamassa Häntä. Gustav on naimisissa Ellan kanssa, hänellä on ystävänä/naapurina krematorionhoitaja Tanner. Alkoholilla läträtään, filosofisia heittoja sivalletaan ja huumorilla tökitään. Gustavin halu ahdistaa painajaismaisesti. Kuristava halu kietoo pakkomielteisesti. Viittauksilla ilmenee kyseessä olevan pedofilia. Hän ei ole koskaan syyllistynyt muuhun kuin lapsipornon katseluun, halu painostaa häntä Tekoon. Avioliitto on murrosvaiheessa, Ella haluaa omaa aikaa ja matkustaa Islantiin. Gustav lähtee Tunisiaan.
Kirja jakautuu kolmeen osaan. Ensimmäisessä ollaan suunnilleen tässä hetkessä, omassa ajassamme. Tunisiassa alkuun kuin nykyisyydessä, mutta kuin huomaamatta liu´utaan levottomaan itsenäistymiseen. Aika naamioidaan repliikkeihin. Kolmannessa osassa ollaan kotikaupungissa, josta miehet ovat matkaamassa linnoitustöihin Kannakselle. Aika laukkaa taaksepäin, pian sisällissodan surulliset sauhut täyttävät sivut. Hallittu kokonaisuus ikään kuin pirstoutuu Gustavin mielen järkkyessä ja hänen ajautuessa Tekoon, joka viime hetkillä keskeytyy. Gustav pakenee kaupungista ja surmaa itsensä suuren puun juurella kesken lauseen.
Rakenteellinen ratkaisu on erikoinen, mutta toimii. Aikatasojen sekoitusta voidaan tulkita sekä mielenhäiriöllä että sillä että gustaveja on ollut joukossamme aina kuten muitakin pinttyneitä rooleja ja taipumuksia ihmisyhteisöissä.
Kirjallaan Asko Sahlberg jättää lukijansa vaikean kysymyksen eteen: voiko kaikkia yksilöiden haluja ja taipumuksia suvaita ja ymmärtää? Miten paljon voimme puuttua toisten elämään, josta tunnemme yleensä vain hädin tuskin pieniä välähdyksiä ja osasia? Kaikilla meistä on salaisuutemme ja paheemme - joillakin sellaiset, jotka lähes yksimielisesti tuomitaan kaikissa kulttuureissa. Voiko heitä ylipäätään yrittää ymmärtää? Vai pitäisikö sitä edes tehdä ollenkaan?
Tunnisteet:
Asko Sahlberg,
ruotsinsuomalainen kirjallisuus,
Siunaus
lauantai 16. elokuuta 2008
Jorma Palo: Kun vallanpitäjät vilustuvat
Jorma Palo: Kun vallanpitäjät vilustuvat. WSOY 2001. 248 s.
Jos haluaa säilyttää illuusionsa siitä, että meitä johtavat kansakuntien parhaimmistot, kannattaa jättää Jorma Palon Kun vallanpitäjät vilustuvat väliin. Siinä kerrotaan kuinka seniilit sedät ja hullut huru-ukot ovat päättäneet kansakuntien kohtaloista. Tuhoisasti.
Itse satuin syntymään Kekkos-Suomeen. Ja pieni olin vielä silloinkin kun Kekkonen kuoli. Hatarat niistä ajoista kumpuavat muistot kuitenkin kielivät järkytyksestä, jota supersedäksi luullun ukkelin kohtalo ihmisissä herätti. Kekkonen istui vallassa neljännesvuosisadan, osan siitä ajasta tosiasiassa toimintakyvyttömänä. Loppuvuosina lehdissä tarinoitiin saavutuksista, vaikka oikeasti oltiin kuolemankielissä eikä mies mahtanut ymmärtää aina missä mentiin. Esimerkiksi 1976 Kekkosta tapaamaan tulleen Ruotsin ulkoministerin kanssa sattui kiusallinen selkkaus. Kekkonen mollotti mitään sanomatta parikymmentä minuuttia eteensä.
Helsingin yliopiston neurologian emeritiusprofessori Jorma Palo aloittaa setvimisensä Kekkosesta. Sen jälkeen hän laventaa kirjansa laajemmaksi pohdinnaksi miksi vallasta ei osata luopua ajoissa, miksi mielenvikaiset pääsevät kansakuntien kaappien päälle ikävin seurauksin. Hän hakee tukea useilta tieteenalueilta, hyppii filosofiasta historiaan ja syventyy taas psykologiaan ja erityisesti neurologiaan. Väliin poimitaan näin jälkikäteen hauskoja anekdootteja, mutta tekojen kohteeksi joutuneiden kannalta todella kamalia juttuja.
Mao esimerkiksi vietti sairaalloista elämää ja aiheutti huomattavaa haittaa päähänpistoillaan maailman suurimmalle kansalle. Vahingot olivat valtavia. Ei voi kuin hämmentyneenä ihmetellä miten mies, joka saattoi viettää kuukausia sängyssään, joka ei pessyt itseään, joka pesi hampaansa teellä, joka rehenteli puhdistavansa peniksensä ainoastaan nuorten naisten sisällä (joita vanhukselle riitti, jotkut naisista ylpeilivät suurelta johtajalta saamallaan sukupuolitaudilla) yms. sai sellaisen suosion ja ylipäätään pysyi hulluna hallitsijana.
Vainoharhaisista johtajista puhuttaessa Stalin on tietenkin ykkönen. Stalinin käsittämättömistä julmuuksistakin Palo kirjoittaa. Mutta eipä demokraattistenkaan maiden päälliköt ole olleet sieltä fiksuimmasta päästä. Ranskassa oli täysin kajahtanut presidentti hetken 1920-luvun alussa, Jaltan kokoukseen Stalinin kanssa osallistuneet Yhdysvaltain ja Britannian pomot olivat niin heikossa hapessa, että yhden hullun oli helppo selättää kaksi seniiliä setää.
Hitleristäkin kirjassa paljastuu uusia pimeitä puolia. Palon sanoma tuntuu olevan, että johtajatkin ovat inhimillisiä, mutta koska heillä on vaikutusvaltaa enemmän, on heidän mielenhäiriöidensä seuraukset laajemmat ja katastrofaalisemmat kuin muun väestön toilailut. Toki valtaanhaluavien joukossa on kahjoja ilmeisesti enemmän, mutta esimerkiksi vähemmän kuin kirjailijoiden parissa, joiden uhka sairastua mielenterveydellisiin häiriöihin on 35-kertainen väestöön keskimäärin verrattuna.
Pitkälle meneviä päätelmiä ei Palo lähde vetämään miksi sairas johtaja säilyttää tuolinsa, mutta hän arvailee niin monen hyötyvän vaikutusvaltaisesta vihanneksesta lähipiirissä, että torpedointi tukahtuu eliitin ahneuteen.
Teos pistää pohtimaan kriittisen äänestämisen tärkeyttä. Näin kunnallisvaalien alla kaikille yhteiskunnallisista asioista kiinnostuneille varmasti mielenkiintoista luettavaa - sekä poliittisille pyrkyreille että meille heitä äänestäville.
Jos haluaa säilyttää illuusionsa siitä, että meitä johtavat kansakuntien parhaimmistot, kannattaa jättää Jorma Palon Kun vallanpitäjät vilustuvat väliin. Siinä kerrotaan kuinka seniilit sedät ja hullut huru-ukot ovat päättäneet kansakuntien kohtaloista. Tuhoisasti.
Itse satuin syntymään Kekkos-Suomeen. Ja pieni olin vielä silloinkin kun Kekkonen kuoli. Hatarat niistä ajoista kumpuavat muistot kuitenkin kielivät järkytyksestä, jota supersedäksi luullun ukkelin kohtalo ihmisissä herätti. Kekkonen istui vallassa neljännesvuosisadan, osan siitä ajasta tosiasiassa toimintakyvyttömänä. Loppuvuosina lehdissä tarinoitiin saavutuksista, vaikka oikeasti oltiin kuolemankielissä eikä mies mahtanut ymmärtää aina missä mentiin. Esimerkiksi 1976 Kekkosta tapaamaan tulleen Ruotsin ulkoministerin kanssa sattui kiusallinen selkkaus. Kekkonen mollotti mitään sanomatta parikymmentä minuuttia eteensä.
Helsingin yliopiston neurologian emeritiusprofessori Jorma Palo aloittaa setvimisensä Kekkosesta. Sen jälkeen hän laventaa kirjansa laajemmaksi pohdinnaksi miksi vallasta ei osata luopua ajoissa, miksi mielenvikaiset pääsevät kansakuntien kaappien päälle ikävin seurauksin. Hän hakee tukea useilta tieteenalueilta, hyppii filosofiasta historiaan ja syventyy taas psykologiaan ja erityisesti neurologiaan. Väliin poimitaan näin jälkikäteen hauskoja anekdootteja, mutta tekojen kohteeksi joutuneiden kannalta todella kamalia juttuja.
Mao esimerkiksi vietti sairaalloista elämää ja aiheutti huomattavaa haittaa päähänpistoillaan maailman suurimmalle kansalle. Vahingot olivat valtavia. Ei voi kuin hämmentyneenä ihmetellä miten mies, joka saattoi viettää kuukausia sängyssään, joka ei pessyt itseään, joka pesi hampaansa teellä, joka rehenteli puhdistavansa peniksensä ainoastaan nuorten naisten sisällä (joita vanhukselle riitti, jotkut naisista ylpeilivät suurelta johtajalta saamallaan sukupuolitaudilla) yms. sai sellaisen suosion ja ylipäätään pysyi hulluna hallitsijana.
Vainoharhaisista johtajista puhuttaessa Stalin on tietenkin ykkönen. Stalinin käsittämättömistä julmuuksistakin Palo kirjoittaa. Mutta eipä demokraattistenkaan maiden päälliköt ole olleet sieltä fiksuimmasta päästä. Ranskassa oli täysin kajahtanut presidentti hetken 1920-luvun alussa, Jaltan kokoukseen Stalinin kanssa osallistuneet Yhdysvaltain ja Britannian pomot olivat niin heikossa hapessa, että yhden hullun oli helppo selättää kaksi seniiliä setää.
Hitleristäkin kirjassa paljastuu uusia pimeitä puolia. Palon sanoma tuntuu olevan, että johtajatkin ovat inhimillisiä, mutta koska heillä on vaikutusvaltaa enemmän, on heidän mielenhäiriöidensä seuraukset laajemmat ja katastrofaalisemmat kuin muun väestön toilailut. Toki valtaanhaluavien joukossa on kahjoja ilmeisesti enemmän, mutta esimerkiksi vähemmän kuin kirjailijoiden parissa, joiden uhka sairastua mielenterveydellisiin häiriöihin on 35-kertainen väestöön keskimäärin verrattuna.
Pitkälle meneviä päätelmiä ei Palo lähde vetämään miksi sairas johtaja säilyttää tuolinsa, mutta hän arvailee niin monen hyötyvän vaikutusvaltaisesta vihanneksesta lähipiirissä, että torpedointi tukahtuu eliitin ahneuteen.
Teos pistää pohtimaan kriittisen äänestämisen tärkeyttä. Näin kunnallisvaalien alla kaikille yhteiskunnallisista asioista kiinnostuneille varmasti mielenkiintoista luettavaa - sekä poliittisille pyrkyreille että meille heitä äänestäville.
Tunnisteet:
Jorma Palo,
Kun vallanpitäjät vilustuvat,
psykologia,
yhteiskunta
Jani Saxell: Ensilumi ja muita novelleja
Jani Saxell: Ensilumi ja muita novelleja. WSOY 2002. 190 s.
Tutustuin Jani Saxelliin bussissa matkalla Tampereelle 1999 EU-huippukokouksen vastatapahtumiin. Hän sattui istumaan vieressä ja kumpikin avustimme tuolloin samaa vasemmistolehteä, jota myöhemmin yöllä kaupittelimme umpikännissä kilvan tapahtumien klubilla. Sittemmin valtasimme yhdessä pankin pääkonttoria, reissasimme mielenosoituksissa Euroopassa. Jo tuolloin hänen kirjoituksistaan aisti tulevan kirjailijan, joka monipuolisista riennoistaan rauhoittuessaan saisi aikaiseksi tukevia teoksia, jotka olisivat ryyditetty purevalla yhteiskuntakritiikillä.
Jani Saxell tulikin julkisuuteen kohinalla. Esikoisnovellikokoelmaa kehuttiin kovasti. Eikä hän kolmen kirjan jälkeen ole ollut pettymys. Vain se tuleva todella painava teos vielä uupuu. Jani Saxellilta näiden näyttöjen jälkeen ei kai voi vaatia muuta?
Esikoinen Ensilumi ja muita novelleja -kokoelma osoittaa tekijänsä taidot, jotka ovat sukupolvensa kärkeä. Hänellä on sanailun työkalut hallussaan.
Novellikokoelmassa riipaistaan jo romaanin mielenmaisemaa ja hahmotellaan roolihenkilöitä. Melankolisissa novelleissa inhorealismi kimaltelee kuin pois heitetty tupakka-askin muovikäärö sateen jälkeen lähiöostarin metsikössä auringonpaisteessa. Synkistely valuu paikoin yli äyräidensä, mutta liioittelu vahvistaa kaunokirjallista puolta kurjuuden kuvauksissa tehokkaasti. Jani Saxell osaa kietoa lukijansa taitavasti, lukijaa tökitään kirjallisilla viittauksilla, jotka rehottavat kivasti upotettuina karikkoina vuolaissa tekstivirroissa. Miljöö on monille suomalaisille tuttua. Pääkaupunkiseudun lähiöiden lisäksi liikutaan Yhdysvalloissa ja Virossa.
Kulttuurinen konteksti on ristiriitainen, Jani Saxell ammentaa globaaleista hybridikulttuureista, poimii annoksia viihteen maailmasta. Keskiössä on ihmisten eksyneisyys juuristaan ja omasta itsestään valtavalla voimalla muuttuvassa maailmassa, joka ei kunnioita heikoimpiaan. Maailmassa, jossa eliitit ovat kadottaneet kosketuksensa kansaan, jota hallitsevat. Jotkut tarinat tuovat mieleen Mika Waltarin laajan tuotannon osat, joissa mestarikirjailija koskettelee rikollisia ja muita yhteiskuntien laitamilla olevia.
Kiehtovaa Jani Saxellin kirjoissa - kuten myös tässä esikoisessa - on hänen liikkumisensa sujuvasti useilla tasoilla ja sosiaalisissa ympäristöissä. Älyllisesti rikastetut tekstit liikkuvat kepeästi kehnosti koulutettujen syrjäytyneiden todellisuudessa sitoen yksittäisiä ihmiskohtaloita laajempiin kehyksiin ja syvyyksiin. Ei voi kuin huokailla ihastuksesta!
Tutustuin Jani Saxelliin bussissa matkalla Tampereelle 1999 EU-huippukokouksen vastatapahtumiin. Hän sattui istumaan vieressä ja kumpikin avustimme tuolloin samaa vasemmistolehteä, jota myöhemmin yöllä kaupittelimme umpikännissä kilvan tapahtumien klubilla. Sittemmin valtasimme yhdessä pankin pääkonttoria, reissasimme mielenosoituksissa Euroopassa. Jo tuolloin hänen kirjoituksistaan aisti tulevan kirjailijan, joka monipuolisista riennoistaan rauhoittuessaan saisi aikaiseksi tukevia teoksia, jotka olisivat ryyditetty purevalla yhteiskuntakritiikillä.
Jani Saxell tulikin julkisuuteen kohinalla. Esikoisnovellikokoelmaa kehuttiin kovasti. Eikä hän kolmen kirjan jälkeen ole ollut pettymys. Vain se tuleva todella painava teos vielä uupuu. Jani Saxellilta näiden näyttöjen jälkeen ei kai voi vaatia muuta?
Esikoinen Ensilumi ja muita novelleja -kokoelma osoittaa tekijänsä taidot, jotka ovat sukupolvensa kärkeä. Hänellä on sanailun työkalut hallussaan.
Novellikokoelmassa riipaistaan jo romaanin mielenmaisemaa ja hahmotellaan roolihenkilöitä. Melankolisissa novelleissa inhorealismi kimaltelee kuin pois heitetty tupakka-askin muovikäärö sateen jälkeen lähiöostarin metsikössä auringonpaisteessa. Synkistely valuu paikoin yli äyräidensä, mutta liioittelu vahvistaa kaunokirjallista puolta kurjuuden kuvauksissa tehokkaasti. Jani Saxell osaa kietoa lukijansa taitavasti, lukijaa tökitään kirjallisilla viittauksilla, jotka rehottavat kivasti upotettuina karikkoina vuolaissa tekstivirroissa. Miljöö on monille suomalaisille tuttua. Pääkaupunkiseudun lähiöiden lisäksi liikutaan Yhdysvalloissa ja Virossa.
Kulttuurinen konteksti on ristiriitainen, Jani Saxell ammentaa globaaleista hybridikulttuureista, poimii annoksia viihteen maailmasta. Keskiössä on ihmisten eksyneisyys juuristaan ja omasta itsestään valtavalla voimalla muuttuvassa maailmassa, joka ei kunnioita heikoimpiaan. Maailmassa, jossa eliitit ovat kadottaneet kosketuksensa kansaan, jota hallitsevat. Jotkut tarinat tuovat mieleen Mika Waltarin laajan tuotannon osat, joissa mestarikirjailija koskettelee rikollisia ja muita yhteiskuntien laitamilla olevia.
Kiehtovaa Jani Saxellin kirjoissa - kuten myös tässä esikoisessa - on hänen liikkumisensa sujuvasti useilla tasoilla ja sosiaalisissa ympäristöissä. Älyllisesti rikastetut tekstit liikkuvat kepeästi kehnosti koulutettujen syrjäytyneiden todellisuudessa sitoen yksittäisiä ihmiskohtaloita laajempiin kehyksiin ja syvyyksiin. Ei voi kuin huokailla ihastuksesta!
sunnuntai 10. elokuuta 2008
Jevgeni Popov: Mestari Kaaos
Jevgeni Popov: Mestari Kaaos. Taifuuni 2003. 263 s.
Jevgeni Popovin Mestari Kaaos on lievästi todettuna outo teos.
Tyylisuuntien tilkkutäkki on siroteltu sivuille kuin sattumalta. Mitään selkeää juonta ei ole, Arvi Pertun Lesoselta haiskahtava seksuaalissävytteinen ja juopotteluun taipuvainen kirjailija Bezobrazov muistelee menneitä. Myönteisiä muistoja on Suomesta ja Helsingistä, hän oleskelee Gotlannissa Ruotsissa ja vertailee eroja kaipaamaansa kotimaahan. Tajunnanvirta tunkee todellisuutta ja kuviteltua pursuavaksi massaksi, joka rytmityksen tihentyessä huohottavaksi on pelkkiä lehtiotsikoita, jotka sisältävät viittauksia tuhansiin tapahtumiin.
Kriittinen Popov kieltämättä on. Suomen ja Venäjän moni-ilmeistä historiaa runnotaan suomalaismielisesti, venäläisiä versioita kyseenalaistetaan. Kommunismin rikokset ihmisyyttä vastaan tuodaan röyhkeästi mahdollisimman vastenmielisesti lukijan eteen. Esimerkiksi käytettyjä kidutuskeinoja kuvataan yksityiskohtaisesti, niin että puistattaa.
Venäjän absurdius on kirjassa keskeinen teema. Puheissa julistetaan rauhaa, tasa-arvoa ja ystävyyttä, samaan aikaan kun militaristinen mörkö musertaa kaiken toivon käsillään suun vielä toitottaessa toisenlaista totuutta. Venäjä on kumma maa, sen johto yleensä sitäkin kummallisempi.
Esimerkiksi Venäjän ulkoasiainministeriön tiedotteet kaunokirjallisuudessaan ovat verrattomia. Niiden värikäs kulmikas kieli on parodiaa parhaimmillaan - elleivät ne olisivat edustamassa yhden maailman suurvalloista virallista kantaa.
"Venäjän ulkoasiainministeriön julkilausuma
Etelä-Ossetian tilanteesta
8.8.2008
Elokuun 8. päivän vastaisena yönä, kirjaimellisesti muutaman tunnin päästä siitä, kun oli sovittu Etelä-Ossetian konfliktin uuden kierteen selvittämiseen tähtäävien neuvottelujen järjestämisestä, georgialaiset sotajoukot toteuttivat salakavalan ja massiivisen hyökkäyksen Tskhinvaliin. Georgian valtionjohto sovelsi voimankäyttöön perustuvaa skenaariota huolimatta kaikista diplomaattisista ponnisteluista, joihin oli ryhdytty Moskovan, Tbilisin, Tskhinvalin, Washingtonin ja muiden kiinnostuneiden pääkaupunkien välisissä kosketuksissa.
Sen seurauksena luottamus Georgian johtoon neuvotteluprosessin ja yleisestikin YK:n peruskirjan periaatteita vastaavan kansainvälisen kanssakäymisen vastuullisena osapuolena on kokonaan menetetty. On tullut täysin selväksi, miksi Tbilisi on pitkän ajanjakson kuluessa erilaisiin tekosyihin vedoten itsepäisesti välttänyt solmimasta juridisesti sitovia sopimuksia Etelä-Ossetian ja Abhasian kanssa voiman käytöstä pitäytymisestä.
Tällä hetkellä ei ole vielä myöhäistä ehkäistä massiivista verenvuodatusta ja uusia uhreja mm. siviiliväestön keskuudessa. Olemme myös erittäin huolestuneita venäläisten rauhanturvaajien kohtalosta.
Georgian johdon pitää tulla järkiinsä ja palata sivistyneiden ratkaisukeinojen pariin poliittisen selvittelyn vaikeiden kysymysten ratkomiseksi. Odotamme myös, että ulkomaiset yhteistyökumppanimme ja yleensäkin kansainvälinen yhteisö eivät käyttäytyisi välinpitämättömästi tänä vaikeana hetkenä, jolloin vaakalaudalla ovat satojen tuhansien alueen asukkaiden kohtalot. On lopetettava yhteisvoimin väkivalta, josta on vaarassa koitua mitä vakavimpia seurauksia alueelliselle ja kansainväliselle turvallisuudelle.
Venäjän Federaatio jatkaa ponnisteluja pyrkien uuden vedenvuodatuksen ehkäisemiseen sekä Etelä-Ossetian tilanteen palauttamiseen rauhanomaiseen uomaan."
Kun samanaikaisesti tällaisten tiedotteiden ohessa lukee Popovia, ei tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. Tänään Georgia, kohta Ukraina, sitten Baltia. Neuvostoliiton rajojen palautus on alkanut. Ikuisen rauhan ja ihmisoikeuksien nimissä tietysti. Sotaa ei käy kukaan. Kaikki "pakottavat" toisiaan selkkauksissa rauhaan siviiliväestön puolustamiseksi. Uskokoon ken tahtoo.
Tietysti tälläkin sodalla on röpelöiset juuret, ja georgialaisten taktinen typeryys oli pelkästään leimahduttajana. Silti venäläisten joukkojen keskitykset ja härnäykset pitkin vuotta sekä selittämättömät pommi-iskut viittasivat tulenarkaan konfliktiin, joka oli räjähtämässä käsiin venäläisten aloitteesta. Venäjä haki vain tekosyytä valloitusretkeen, pahoin pelkään.
Kaikkein mielipuolisemman skenaarion mukaan kun, joka on tulkittavissa Venäjän strategiasta 2020 sekä Venäjän asevoimien doktriinista, tällaista imperialismia oli ennustettavissa. Pullistuva Venäjä hakee menneiden imperiumiensa rajoja takaisin ja täyttää tyhjiöitä iskien heikkoihin kohtiin. Akuuteimmassa vaarassa on lähivuosina ilmeisesti ainakin Ukraina, joka luultavasti revitään lietsotun konfliktin varjolla vähintään kahtia sekä Baltian maat, joita kohtaan taktiikkaa on kokeiltu jo ja valmisteltu maaperää tulevalle "rauhanturvaoperaatiolle" tilaisuuden tullen 2010 -luvun puolivälissä.
Suoranaista uhkaa ei Suomeen ole, mutta Suomi sentään valmistautuu: syksyllä järjestetään esimerkiksi Euroopan suurin sotaharjoitus Uudellamaalla ja Itä-Suomessa. Eikä varmaan tarvitse paljoa miettiä miksi Suomessa on eniten tykkejä läntisessä Euroopassa Saksan jälkeen (saksalaisilla niitä on 25 enemmän) ja yhdet Euroopan suurimmat maavoimat... toivottavasti niitä ei tarvinne tositilanteessa asettaa koetukselle. Kuvat Georgiasta näyttävät hirvittävät sodankasvot, jotka repivät huonosti parantuvia haavoja kaikille. Valloilleen päästettyä sotaa on hankala pysäyttää.
Onneksi tulevaisuus muodostuu niin monista tekijöistä, ettei sitä pysty kunnolla ennustamaan. Venäjäkin voi vielä vaihtaa pelottavaa suuntaansa eikä prosessien vyörymisestä saa selkoa. Vaurastunut keskiluokka ei tahdo köyhtyä ja olla hylkiövaltion kansalaisia - toivottavasti. Tämän positiivisen puolen kanssa olen itsekin käytännössä päivittäin kosketuksissa. Pietarin keskiluokka työllistää tarpeillaan minutkin. Keskiluokka voi olla Venäjällä toiveikkaasti ajateltuna maata vakauttava ja kiinteyttävä voima. Pahimmillaan voimme nähdä vielä monta pientä Venäjää, kuten Popov kirjassaan ennustaa. Venäjän yllä on sekä myrsky että poutapilviä. Venäjälle soisi vakaan vaurauden vuosisadan ilman verenvuodatuksia ja vallanhimoisia diktaattoreja, joiden naapurissa ei ole mukava majailla.
Jevgeni Popovin Mestari Kaaos on lievästi todettuna outo teos.
Tyylisuuntien tilkkutäkki on siroteltu sivuille kuin sattumalta. Mitään selkeää juonta ei ole, Arvi Pertun Lesoselta haiskahtava seksuaalissävytteinen ja juopotteluun taipuvainen kirjailija Bezobrazov muistelee menneitä. Myönteisiä muistoja on Suomesta ja Helsingistä, hän oleskelee Gotlannissa Ruotsissa ja vertailee eroja kaipaamaansa kotimaahan. Tajunnanvirta tunkee todellisuutta ja kuviteltua pursuavaksi massaksi, joka rytmityksen tihentyessä huohottavaksi on pelkkiä lehtiotsikoita, jotka sisältävät viittauksia tuhansiin tapahtumiin.
Kriittinen Popov kieltämättä on. Suomen ja Venäjän moni-ilmeistä historiaa runnotaan suomalaismielisesti, venäläisiä versioita kyseenalaistetaan. Kommunismin rikokset ihmisyyttä vastaan tuodaan röyhkeästi mahdollisimman vastenmielisesti lukijan eteen. Esimerkiksi käytettyjä kidutuskeinoja kuvataan yksityiskohtaisesti, niin että puistattaa.
Venäjän absurdius on kirjassa keskeinen teema. Puheissa julistetaan rauhaa, tasa-arvoa ja ystävyyttä, samaan aikaan kun militaristinen mörkö musertaa kaiken toivon käsillään suun vielä toitottaessa toisenlaista totuutta. Venäjä on kumma maa, sen johto yleensä sitäkin kummallisempi.
Esimerkiksi Venäjän ulkoasiainministeriön tiedotteet kaunokirjallisuudessaan ovat verrattomia. Niiden värikäs kulmikas kieli on parodiaa parhaimmillaan - elleivät ne olisivat edustamassa yhden maailman suurvalloista virallista kantaa.
"Venäjän ulkoasiainministeriön julkilausuma
Etelä-Ossetian tilanteesta
8.8.2008
Elokuun 8. päivän vastaisena yönä, kirjaimellisesti muutaman tunnin päästä siitä, kun oli sovittu Etelä-Ossetian konfliktin uuden kierteen selvittämiseen tähtäävien neuvottelujen järjestämisestä, georgialaiset sotajoukot toteuttivat salakavalan ja massiivisen hyökkäyksen Tskhinvaliin. Georgian valtionjohto sovelsi voimankäyttöön perustuvaa skenaariota huolimatta kaikista diplomaattisista ponnisteluista, joihin oli ryhdytty Moskovan, Tbilisin, Tskhinvalin, Washingtonin ja muiden kiinnostuneiden pääkaupunkien välisissä kosketuksissa.
Sen seurauksena luottamus Georgian johtoon neuvotteluprosessin ja yleisestikin YK:n peruskirjan periaatteita vastaavan kansainvälisen kanssakäymisen vastuullisena osapuolena on kokonaan menetetty. On tullut täysin selväksi, miksi Tbilisi on pitkän ajanjakson kuluessa erilaisiin tekosyihin vedoten itsepäisesti välttänyt solmimasta juridisesti sitovia sopimuksia Etelä-Ossetian ja Abhasian kanssa voiman käytöstä pitäytymisestä.
Tällä hetkellä ei ole vielä myöhäistä ehkäistä massiivista verenvuodatusta ja uusia uhreja mm. siviiliväestön keskuudessa. Olemme myös erittäin huolestuneita venäläisten rauhanturvaajien kohtalosta.
Georgian johdon pitää tulla järkiinsä ja palata sivistyneiden ratkaisukeinojen pariin poliittisen selvittelyn vaikeiden kysymysten ratkomiseksi. Odotamme myös, että ulkomaiset yhteistyökumppanimme ja yleensäkin kansainvälinen yhteisö eivät käyttäytyisi välinpitämättömästi tänä vaikeana hetkenä, jolloin vaakalaudalla ovat satojen tuhansien alueen asukkaiden kohtalot. On lopetettava yhteisvoimin väkivalta, josta on vaarassa koitua mitä vakavimpia seurauksia alueelliselle ja kansainväliselle turvallisuudelle.
Venäjän Federaatio jatkaa ponnisteluja pyrkien uuden vedenvuodatuksen ehkäisemiseen sekä Etelä-Ossetian tilanteen palauttamiseen rauhanomaiseen uomaan."
Kun samanaikaisesti tällaisten tiedotteiden ohessa lukee Popovia, ei tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. Tänään Georgia, kohta Ukraina, sitten Baltia. Neuvostoliiton rajojen palautus on alkanut. Ikuisen rauhan ja ihmisoikeuksien nimissä tietysti. Sotaa ei käy kukaan. Kaikki "pakottavat" toisiaan selkkauksissa rauhaan siviiliväestön puolustamiseksi. Uskokoon ken tahtoo.
Tietysti tälläkin sodalla on röpelöiset juuret, ja georgialaisten taktinen typeryys oli pelkästään leimahduttajana. Silti venäläisten joukkojen keskitykset ja härnäykset pitkin vuotta sekä selittämättömät pommi-iskut viittasivat tulenarkaan konfliktiin, joka oli räjähtämässä käsiin venäläisten aloitteesta. Venäjä haki vain tekosyytä valloitusretkeen, pahoin pelkään.
Kaikkein mielipuolisemman skenaarion mukaan kun, joka on tulkittavissa Venäjän strategiasta 2020 sekä Venäjän asevoimien doktriinista, tällaista imperialismia oli ennustettavissa. Pullistuva Venäjä hakee menneiden imperiumiensa rajoja takaisin ja täyttää tyhjiöitä iskien heikkoihin kohtiin. Akuuteimmassa vaarassa on lähivuosina ilmeisesti ainakin Ukraina, joka luultavasti revitään lietsotun konfliktin varjolla vähintään kahtia sekä Baltian maat, joita kohtaan taktiikkaa on kokeiltu jo ja valmisteltu maaperää tulevalle "rauhanturvaoperaatiolle" tilaisuuden tullen 2010 -luvun puolivälissä.
Suoranaista uhkaa ei Suomeen ole, mutta Suomi sentään valmistautuu: syksyllä järjestetään esimerkiksi Euroopan suurin sotaharjoitus Uudellamaalla ja Itä-Suomessa. Eikä varmaan tarvitse paljoa miettiä miksi Suomessa on eniten tykkejä läntisessä Euroopassa Saksan jälkeen (saksalaisilla niitä on 25 enemmän) ja yhdet Euroopan suurimmat maavoimat... toivottavasti niitä ei tarvinne tositilanteessa asettaa koetukselle. Kuvat Georgiasta näyttävät hirvittävät sodankasvot, jotka repivät huonosti parantuvia haavoja kaikille. Valloilleen päästettyä sotaa on hankala pysäyttää.
Onneksi tulevaisuus muodostuu niin monista tekijöistä, ettei sitä pysty kunnolla ennustamaan. Venäjäkin voi vielä vaihtaa pelottavaa suuntaansa eikä prosessien vyörymisestä saa selkoa. Vaurastunut keskiluokka ei tahdo köyhtyä ja olla hylkiövaltion kansalaisia - toivottavasti. Tämän positiivisen puolen kanssa olen itsekin käytännössä päivittäin kosketuksissa. Pietarin keskiluokka työllistää tarpeillaan minutkin. Keskiluokka voi olla Venäjällä toiveikkaasti ajateltuna maata vakauttava ja kiinteyttävä voima. Pahimmillaan voimme nähdä vielä monta pientä Venäjää, kuten Popov kirjassaan ennustaa. Venäjän yllä on sekä myrsky että poutapilviä. Venäjälle soisi vakaan vaurauden vuosisadan ilman verenvuodatuksia ja vallanhimoisia diktaattoreja, joiden naapurissa ei ole mukava majailla.
Tunnisteet:
Jevgeni Popov,
Mestari Kaaos,
Venäjä,
venäläinen kirjallisuus
tiistai 5. elokuuta 2008
Kadonnutta aikaa etsimässä (6). Guermantesin tie 2
Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä (6). Guermantesin tie 2. Otava 2007. 384 s.
Vasta tätä osasta lukiessa ymmärsin Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan olevan todellakin yksi ja ainoa romaani, joka on pilkottu pelkästään teknisistä käytännön syistä ranskaksi seitsemään ja suomeksi kymmeneen palaseen. Kuudes osa Guermantesin tie 2 kun sellaisenaan on epäyhtenäinen ja repaleinen nivel, joka näyttäytyy ainoastaan kokonaisuudessa loogiselta.
Osanen alkaa dramaattisesti isoäidin kuolemalla. Lyhyt tunteikas ja kaunis kuvaus loppuu kuin leikaten kesken eikä siihen palata tässä osassa ollenkaan. Se roikkuu irtonaisena erillään muusta materiaalista. Toinen luku vohniikin muut sivut ja heti alkuun palaa Albertine kuvioihin. Mitään erityisempää jälkeä ei osanen jätä mieleen. Hyväntahtoisen huvittuneesti elämään suhtautuva kertoja pääsee Guermantesin herttuattaren läheisyyteen ja suosioon, kertojan rakkaus on sammunut, joten innostus ei ylly. Naisesta kuoritaan tavallinen naikkonen.
Paroni de Charlusista maalataan melodramaattisesti häiriintyneempää eikä hyvällä tahdollakaan voi väittää häntä normaaliksi. Samalla alustetaan jo seuraavaa osasta, jossa irstaileva paroni päästetään todella irti.
Tässä kuten edellisessäkin pääsevät kertojan miespuoliset sukulaiset enemmän esille. Äiti ja isoäiti ovat olleet vahvoja ja ovatkin keskiössä. Näissä selviää tihkuttaen tietoja isästäkin.
Mieleen jäi kenties kuitenkin parhaiten aatelistonimistä jauhetut osuudet, joihin Proust oli saanut puhallettua ilmaa. Niiden sekava ja typerä maailma puhkoo laarista pikkutarinoita, mutta aateluuden pakkomielteinen jankkaaminen uuvuttaa, valitettavasti siihen aiheeseen palataan jatkuvasti ilmeisesti kaikissa osissa - ainakin niin on tehty niissä jotka olen ehtinyt lukemaan.
Kertoja onnistuu kuitenkin kirjoittamaan kiihottavasti. Nälkä kasvaa syödessä ja tällä kertaa hotkin osasen muutamassa tunnissa. Jos vertaa seiskaan jolla aloitin luku-urakkani niin lukukokemus oli täysin erilainen. Enää ei takkua ja viittauksia vilisevään säkenöivän piiskaavaan kieleen on ehtinyt tottua. Samoin tietämystä on enemmän joten osaa asettaa tapahtumia kehyksiin ja viilailla niitä. Takkuavia tukoksia ei ajoittaisesta puutumisesta huolimatta ole. Ehkä lukisin seiskan Sodoman ja Gomorran nyt toisenlaisin silmin ja nauttisin enemmän, joten arviota on suhteutettava lukutaustaan.
Jos joku empii luku-urakan aloittamista, niin kehottaisin kyllä reilusti tarttumaan ykköseen ja lukemaan järjestyksessä. Sarjan osat eivät ole itsenäisiä, vaan se on kudelma, joka levittäytyy kaikkiin osiin. Pyörteet jäävät peittoon pomppaamalla ja tärvelee lukunautintoaan, kuten itse olen tehnyt. Yllätyksiä ei liiemmin minulle enää ole, koska olen kahlannut mielivaltaisesti keskiosan ja lopun. Hämäriä katvealueita on toki yhä; jäljellä ovat ykkönen, kakkonen, kolmonen, kasi ja ysi. Muita osia lukiessa on tunne pätkivästä muistista, koska kertoja koskettelee muistinsa sopukoista asioita, joista on maininnut aiemmissa osissa. Parempi olisi ollut tutustua järjestyksessä - kuten romaania muutenkin yleensä luetaan. Typerä minä.
Lukuisat alaviitteet avittavat paikallistamaan paljon. Ne helpottavat etenkin tällaisen sivistymättömän typeryksen etenemistä. Ilman niitä irtoaisi teoksesta huomattavasti vähemmän. Suomentaja on ylittänyt itsensä avuliaisuudellaan.
Jokohan osaisin ottaa ykkösen vai tarttuuko käsi vasten opetuksiani muihin osasiin sittenkin? Kohtahan se nähdään! Tätä romaania ei todellakaan voi jättää kesken. Se takertunut kasvaimen lailla pääkoppaani.
Vasta tätä osasta lukiessa ymmärsin Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan olevan todellakin yksi ja ainoa romaani, joka on pilkottu pelkästään teknisistä käytännön syistä ranskaksi seitsemään ja suomeksi kymmeneen palaseen. Kuudes osa Guermantesin tie 2 kun sellaisenaan on epäyhtenäinen ja repaleinen nivel, joka näyttäytyy ainoastaan kokonaisuudessa loogiselta.
Osanen alkaa dramaattisesti isoäidin kuolemalla. Lyhyt tunteikas ja kaunis kuvaus loppuu kuin leikaten kesken eikä siihen palata tässä osassa ollenkaan. Se roikkuu irtonaisena erillään muusta materiaalista. Toinen luku vohniikin muut sivut ja heti alkuun palaa Albertine kuvioihin. Mitään erityisempää jälkeä ei osanen jätä mieleen. Hyväntahtoisen huvittuneesti elämään suhtautuva kertoja pääsee Guermantesin herttuattaren läheisyyteen ja suosioon, kertojan rakkaus on sammunut, joten innostus ei ylly. Naisesta kuoritaan tavallinen naikkonen.
Paroni de Charlusista maalataan melodramaattisesti häiriintyneempää eikä hyvällä tahdollakaan voi väittää häntä normaaliksi. Samalla alustetaan jo seuraavaa osasta, jossa irstaileva paroni päästetään todella irti.
Tässä kuten edellisessäkin pääsevät kertojan miespuoliset sukulaiset enemmän esille. Äiti ja isoäiti ovat olleet vahvoja ja ovatkin keskiössä. Näissä selviää tihkuttaen tietoja isästäkin.
Mieleen jäi kenties kuitenkin parhaiten aatelistonimistä jauhetut osuudet, joihin Proust oli saanut puhallettua ilmaa. Niiden sekava ja typerä maailma puhkoo laarista pikkutarinoita, mutta aateluuden pakkomielteinen jankkaaminen uuvuttaa, valitettavasti siihen aiheeseen palataan jatkuvasti ilmeisesti kaikissa osissa - ainakin niin on tehty niissä jotka olen ehtinyt lukemaan.
Kertoja onnistuu kuitenkin kirjoittamaan kiihottavasti. Nälkä kasvaa syödessä ja tällä kertaa hotkin osasen muutamassa tunnissa. Jos vertaa seiskaan jolla aloitin luku-urakkani niin lukukokemus oli täysin erilainen. Enää ei takkua ja viittauksia vilisevään säkenöivän piiskaavaan kieleen on ehtinyt tottua. Samoin tietämystä on enemmän joten osaa asettaa tapahtumia kehyksiin ja viilailla niitä. Takkuavia tukoksia ei ajoittaisesta puutumisesta huolimatta ole. Ehkä lukisin seiskan Sodoman ja Gomorran nyt toisenlaisin silmin ja nauttisin enemmän, joten arviota on suhteutettava lukutaustaan.
Jos joku empii luku-urakan aloittamista, niin kehottaisin kyllä reilusti tarttumaan ykköseen ja lukemaan järjestyksessä. Sarjan osat eivät ole itsenäisiä, vaan se on kudelma, joka levittäytyy kaikkiin osiin. Pyörteet jäävät peittoon pomppaamalla ja tärvelee lukunautintoaan, kuten itse olen tehnyt. Yllätyksiä ei liiemmin minulle enää ole, koska olen kahlannut mielivaltaisesti keskiosan ja lopun. Hämäriä katvealueita on toki yhä; jäljellä ovat ykkönen, kakkonen, kolmonen, kasi ja ysi. Muita osia lukiessa on tunne pätkivästä muistista, koska kertoja koskettelee muistinsa sopukoista asioita, joista on maininnut aiemmissa osissa. Parempi olisi ollut tutustua järjestyksessä - kuten romaania muutenkin yleensä luetaan. Typerä minä.
Lukuisat alaviitteet avittavat paikallistamaan paljon. Ne helpottavat etenkin tällaisen sivistymättömän typeryksen etenemistä. Ilman niitä irtoaisi teoksesta huomattavasti vähemmän. Suomentaja on ylittänyt itsensä avuliaisuudellaan.
Jokohan osaisin ottaa ykkösen vai tarttuuko käsi vasten opetuksiani muihin osasiin sittenkin? Kohtahan se nähdään! Tätä romaania ei todellakaan voi jättää kesken. Se takertunut kasvaimen lailla pääkoppaani.
sunnuntai 27. heinäkuuta 2008
Kadonnutta aikaa etsimässä (5). Guermantesin tie 1
Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä (5). Guermantesin tie 1. Otava 1985. 412 s.
Vaikka välillä uhkaa ähky, lentää aika siivillä kun käsissä on Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan vitososa Guermantesin tie 1. Sekin taustoittaa aiemmin lukemiani loppuosia ja keskeisimmät henkilöhahmot saavat syvyyttä, joka auttaa ymmärtämään paremmin heitä.
Rakenteellisesti vitososa on jännittävästi tehty. Siinä kulkee vahva päälanka, jonka ympärille kietoutuu kerrostumia kuin viinirypäleitä. Saostumat heittävät ajassa ja sitovat ohuin langoin koko teossarjaa yhteen. Selkeää teemaa ei ole, vaan rypäksissä käsitellään kymmeniä asioita, osa sellaisia, jotka pohjustavat teossarjan seuraavia osasia. Esimerkiksi Dreyfusin jutun kiistat kytevät jo tässä osassa, mutta leimahtavat seiskassa tulikivenkatkuisiksi vuodatuksiksi. Myös tulevaa suursotaa valellaan, joka puhkeaa villiksi verenvuodatukseksi viimeisessä osassa.
Rakkaus, joka on koko sarjan pääteema, on näkyvästi esillä. Kertoja on ihastunut Guermantesin kauniiseen herttuattareen, jonka kanssa perhe on muuttanut samaan taloon. Herttuatar on Saint-Loupin täti, joten yhteys ihastukseen yritetään luoda tämän kautta. Kertoja matkaa hetkeksi varuskuntakaupunkiin seuraamaan Saint-Loupin sotilaselämää. Saint-Loupin omaakin onnetonta rakkauselämää tiiraillaan.
Romanssi jää yksipuoliseksi ihastukseksi, eikä kertoja kykene luomaan kunnollista kontaktia hurmaavaan herttuattareen. Kertoja pääsee silti rouva de Villeparisis´n seurapiireihin. Paroni de Charlus kuitenkin rapauttaa aateluuden lopussa ja sädekehä sammuu. Piirit ovat pienet ja kaikki ovat sukua keskenään.
Ei ole Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan paras ja mielenkiintoisin palanen, mutta vahvistaa kokonaisuutta. Kieli on taatusti tukevaa, joten menettelee. Muistojakaan ei vielä ole ehtinyt kertyä niin paljon, että hypittäisiin jatkuvasti. Tarina etenee kivasti pääkuilussa, josta välillä vilkuillaan niin eteen kuin taakse sekä sivuille.
Rakkaudesta ja rakastumisesta raavitaan realistista ja toistetaan taas uusin sanoin ja esimerkein sen sokeuttavasta ja yleensä yksipuolisesta olemuksesta.
Jotenkin tuntuu, että olen saanut yliannostuksen Proustia, joten hengähdystauko taitaa olla paikallaan sulatteluun. Samalla tuntuu siltä, että jo lukemani osaset tulisi lukea ehdottomasti uudelleen, jotta älynlahjoillani varustettu yksilö kykenisi erottamaan kaikki tasot, joita Proust on upottanut suursarjaansa ja ymmärtämään rakennetta. Paljon kun vihjataan sanoilla ja teoilla, jotka asettuvat uusiin asentoihin sarjan edetessä. Toisin sanoen vaikka liki puolet sarjasta on takana taidan tajuta silti vasta murto-osan kokonaisuudesta. Olo on kuin aamu-usvassa vaeltavalla, joka erottaa pehmeät ääriviivat tunnistaen maiseman vihjailevan kauneuden, joka selkiytyy jatkuvasti auringon nousevassa lämmössä.
Säkenöivät lauseet puuroutuvat paikoin paksuksi ja piiskaavat armottomasti aikaa. Sivallukset puhkovat aukkoja ihmissuhdeverkostoihin, joissa huhumyllyt murskaavat ihmiskohtaloita, toisaalta yksilöitä nostetaan ansaitsemattomiin asemiin.
Mielenkiintoisena hätävarjelun liioitteluna voi nähdä kertojan turvautumisen etäännytykseen, jossa romaanin hahmojen muistutetaan olevan fiktiivisiä ja tapahtumien (ja jopa paikkojen) kuviteltuja. Näin tapahtuu esimerkiksi nelososassa.
Rakastumisesta ja rakkaudesta jauhetaan runsaasti, mutta lienee terveellistä itse kullekin muistuttaa kirjallisesti ilmiön yleismaailmallisuudesta. On osattava suhteuttaa asioita tunteiden temmellyksessä. Ei se ole kivaa kun se illuusioiden ihannepartneri ei innostu lähestymisistä, vaan vastaa kiintymykseesi vihalla. Torjumisen tuskaa ovat kokeneet onneksi kaikki, joten sitä on käsiteltävä kipeästä huolimatta tietyllä huvittuneisuudella.
Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan vitososassa Proustin kertoja huomaa miten olemme vuorovaikutuksessa toisiimme tahtomattammekin. Elämästämme irrotetaan aineksia juoruihin ja pilkkaan jopa piireissä joiden olemassaoloakaan emme ole osanneet aavistaa. Totuus muuntuu kummallisiksi kertomuksiksi ja samassa ajanut elänyt tallentaa muistoihin asioita, joita et muista edes tapahtuneen, vaikka olisit ollut peräti samassa tilaisuudessa tapahtumahetkellä.
Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan Proust on kirjoittanut päämäärätietoisesti sitkeäksi jäljeksi maailmankirjallisuuteen. Tuskin Proust kuitenkaan itsekään osasi edes villeimmissä fantasioissa kuvitella millaisiin sosiaalisen ekologian ympäristöihin hänen teoksensa kulkeutuvat tai että lukijoista valtaosa ei ollut edes syntynyt kirjoitushetkellä. Tai miten moninaisesti lukijat saattavat tulkita ja ymmärtää teoksia.
Itse esimerkiksi analysoin kerran Liekissä julkaistua Hyytävä halaus -novelliani ja havaitsin sen voivan ymmärtää ainakin kolmella toisistaan täysin poikkeavalla tavalla. Sama juttu on näiden postausten kanssa. Tätäkin tekstiä luetaan kenties sadoilta päätteiltä pian julkaisun jälkeen ja lukijoilla on mitä moninaisempia taustoja, joista kumpuavista kokemuksista he raamittavat ymmärryksensä mielipiteen muodostukseen. Toinen saattaa hyväntahtoisesti hymistä typeryydelleni, toinen puhkua innosta osaamiselleni.
Kuulostaa kenties lapselliselta, mutta postauksiin suhtautuu oudosti. Hätäinen tuherrus saattaa jäädä vainoamaan mielipuolisesti vieden yöunet kun pähkäilee kirjan ansainneen paremman kritiikin. Jokin ajatusvirhe ja kieliopillinen kömmähdys voivat ahdistaa kun ei tiedä osaavatko lukijat lukea blogia ajassaan roikkuvana tajunnanvirtana (kuten on tarkoitus) faktaan pohjautuvan objektiivisen tuomion sijaan. Onneksi aika syövyttää ja itserakkaasti menneeseen kurkistellessa voi todeta olleensakin nokkela postauksessa, joka oli jäänyt mieleen surkean häpeällisenä rampana.
Näistäkään teksteistä ei tiedä minne kaikkialle ne päätyvät ja miten ne vaikuttavat vastaanottajaansa. Mikäli onnistun elämässäni kaunokirjallisissa pyrinnöissäni voi ehkä ahne perikunta julkaista soperrukseni kirjana. Tai nämä sepustukset voivat päätyä väitöskirjan palasiksi. Elleivät, kuten luulen, painu unohduksiin. En edes tule koskaan tietämään milloin syntyy näiden tekstien viimeinen lukija.
Mutta tässä piileekin juuri kirjallisuuden kiehtovuus. Kirjallisuus pystyy uhmaamaan ajan korroosiota. Siitä huolimatta sekään ei kestä aikaa. Tämänkin tekstin kieli homehtuu vääjäämättä käsittämättömäksi kielen sopeutuessa aikaansa, ellei joku sovita sitä uuteen kuosiin.
Vaikka välillä uhkaa ähky, lentää aika siivillä kun käsissä on Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan vitososa Guermantesin tie 1. Sekin taustoittaa aiemmin lukemiani loppuosia ja keskeisimmät henkilöhahmot saavat syvyyttä, joka auttaa ymmärtämään paremmin heitä.
Rakenteellisesti vitososa on jännittävästi tehty. Siinä kulkee vahva päälanka, jonka ympärille kietoutuu kerrostumia kuin viinirypäleitä. Saostumat heittävät ajassa ja sitovat ohuin langoin koko teossarjaa yhteen. Selkeää teemaa ei ole, vaan rypäksissä käsitellään kymmeniä asioita, osa sellaisia, jotka pohjustavat teossarjan seuraavia osasia. Esimerkiksi Dreyfusin jutun kiistat kytevät jo tässä osassa, mutta leimahtavat seiskassa tulikivenkatkuisiksi vuodatuksiksi. Myös tulevaa suursotaa valellaan, joka puhkeaa villiksi verenvuodatukseksi viimeisessä osassa.
Rakkaus, joka on koko sarjan pääteema, on näkyvästi esillä. Kertoja on ihastunut Guermantesin kauniiseen herttuattareen, jonka kanssa perhe on muuttanut samaan taloon. Herttuatar on Saint-Loupin täti, joten yhteys ihastukseen yritetään luoda tämän kautta. Kertoja matkaa hetkeksi varuskuntakaupunkiin seuraamaan Saint-Loupin sotilaselämää. Saint-Loupin omaakin onnetonta rakkauselämää tiiraillaan.
Romanssi jää yksipuoliseksi ihastukseksi, eikä kertoja kykene luomaan kunnollista kontaktia hurmaavaan herttuattareen. Kertoja pääsee silti rouva de Villeparisis´n seurapiireihin. Paroni de Charlus kuitenkin rapauttaa aateluuden lopussa ja sädekehä sammuu. Piirit ovat pienet ja kaikki ovat sukua keskenään.
Ei ole Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan paras ja mielenkiintoisin palanen, mutta vahvistaa kokonaisuutta. Kieli on taatusti tukevaa, joten menettelee. Muistojakaan ei vielä ole ehtinyt kertyä niin paljon, että hypittäisiin jatkuvasti. Tarina etenee kivasti pääkuilussa, josta välillä vilkuillaan niin eteen kuin taakse sekä sivuille.
Rakkaudesta ja rakastumisesta raavitaan realistista ja toistetaan taas uusin sanoin ja esimerkein sen sokeuttavasta ja yleensä yksipuolisesta olemuksesta.
Jotenkin tuntuu, että olen saanut yliannostuksen Proustia, joten hengähdystauko taitaa olla paikallaan sulatteluun. Samalla tuntuu siltä, että jo lukemani osaset tulisi lukea ehdottomasti uudelleen, jotta älynlahjoillani varustettu yksilö kykenisi erottamaan kaikki tasot, joita Proust on upottanut suursarjaansa ja ymmärtämään rakennetta. Paljon kun vihjataan sanoilla ja teoilla, jotka asettuvat uusiin asentoihin sarjan edetessä. Toisin sanoen vaikka liki puolet sarjasta on takana taidan tajuta silti vasta murto-osan kokonaisuudesta. Olo on kuin aamu-usvassa vaeltavalla, joka erottaa pehmeät ääriviivat tunnistaen maiseman vihjailevan kauneuden, joka selkiytyy jatkuvasti auringon nousevassa lämmössä.
Säkenöivät lauseet puuroutuvat paikoin paksuksi ja piiskaavat armottomasti aikaa. Sivallukset puhkovat aukkoja ihmissuhdeverkostoihin, joissa huhumyllyt murskaavat ihmiskohtaloita, toisaalta yksilöitä nostetaan ansaitsemattomiin asemiin.
Mielenkiintoisena hätävarjelun liioitteluna voi nähdä kertojan turvautumisen etäännytykseen, jossa romaanin hahmojen muistutetaan olevan fiktiivisiä ja tapahtumien (ja jopa paikkojen) kuviteltuja. Näin tapahtuu esimerkiksi nelososassa.
Rakastumisesta ja rakkaudesta jauhetaan runsaasti, mutta lienee terveellistä itse kullekin muistuttaa kirjallisesti ilmiön yleismaailmallisuudesta. On osattava suhteuttaa asioita tunteiden temmellyksessä. Ei se ole kivaa kun se illuusioiden ihannepartneri ei innostu lähestymisistä, vaan vastaa kiintymykseesi vihalla. Torjumisen tuskaa ovat kokeneet onneksi kaikki, joten sitä on käsiteltävä kipeästä huolimatta tietyllä huvittuneisuudella.
Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan vitososassa Proustin kertoja huomaa miten olemme vuorovaikutuksessa toisiimme tahtomattammekin. Elämästämme irrotetaan aineksia juoruihin ja pilkkaan jopa piireissä joiden olemassaoloakaan emme ole osanneet aavistaa. Totuus muuntuu kummallisiksi kertomuksiksi ja samassa ajanut elänyt tallentaa muistoihin asioita, joita et muista edes tapahtuneen, vaikka olisit ollut peräti samassa tilaisuudessa tapahtumahetkellä.
Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan Proust on kirjoittanut päämäärätietoisesti sitkeäksi jäljeksi maailmankirjallisuuteen. Tuskin Proust kuitenkaan itsekään osasi edes villeimmissä fantasioissa kuvitella millaisiin sosiaalisen ekologian ympäristöihin hänen teoksensa kulkeutuvat tai että lukijoista valtaosa ei ollut edes syntynyt kirjoitushetkellä. Tai miten moninaisesti lukijat saattavat tulkita ja ymmärtää teoksia.
Itse esimerkiksi analysoin kerran Liekissä julkaistua Hyytävä halaus -novelliani ja havaitsin sen voivan ymmärtää ainakin kolmella toisistaan täysin poikkeavalla tavalla. Sama juttu on näiden postausten kanssa. Tätäkin tekstiä luetaan kenties sadoilta päätteiltä pian julkaisun jälkeen ja lukijoilla on mitä moninaisempia taustoja, joista kumpuavista kokemuksista he raamittavat ymmärryksensä mielipiteen muodostukseen. Toinen saattaa hyväntahtoisesti hymistä typeryydelleni, toinen puhkua innosta osaamiselleni.
Kuulostaa kenties lapselliselta, mutta postauksiin suhtautuu oudosti. Hätäinen tuherrus saattaa jäädä vainoamaan mielipuolisesti vieden yöunet kun pähkäilee kirjan ansainneen paremman kritiikin. Jokin ajatusvirhe ja kieliopillinen kömmähdys voivat ahdistaa kun ei tiedä osaavatko lukijat lukea blogia ajassaan roikkuvana tajunnanvirtana (kuten on tarkoitus) faktaan pohjautuvan objektiivisen tuomion sijaan. Onneksi aika syövyttää ja itserakkaasti menneeseen kurkistellessa voi todeta olleensakin nokkela postauksessa, joka oli jäänyt mieleen surkean häpeällisenä rampana.
Näistäkään teksteistä ei tiedä minne kaikkialle ne päätyvät ja miten ne vaikuttavat vastaanottajaansa. Mikäli onnistun elämässäni kaunokirjallisissa pyrinnöissäni voi ehkä ahne perikunta julkaista soperrukseni kirjana. Tai nämä sepustukset voivat päätyä väitöskirjan palasiksi. Elleivät, kuten luulen, painu unohduksiin. En edes tule koskaan tietämään milloin syntyy näiden tekstien viimeinen lukija.
Mutta tässä piileekin juuri kirjallisuuden kiehtovuus. Kirjallisuus pystyy uhmaamaan ajan korroosiota. Siitä huolimatta sekään ei kestä aikaa. Tämänkin tekstin kieli homehtuu vääjäämättä käsittämättömäksi kielen sopeutuessa aikaansa, ellei joku sovita sitä uuteen kuosiin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)