Johan Norberg: Till världskapitalismens försvar. Timbro 2001. 277 s.
Vuosituhannen vaihteessa ravisteli läntistä pallonpuoliskoa antikapitalistinen liikehdintä, joka purkautui väkivaltaisuuksina muun muassa Seattlessa, Prahassa, Göteborgissa ja Genovassa. Sekalaista seurakuntaa liittivät globalisaatiokriittiseksi liikkeeksi löyhät yhteiset tunnukset. Perusteluita ja vaatimuksia oli moninaisia. Syyskuun yhdennentoista päivän terrori-iskut 2001 lamauttivat liikkeenkin, mutta se elpyi hivenen Irakin sodan vastaisiksi suurmielenosoituksiksi 2003. Sekin protestointi tyrehtyi sodan muututtua loputtomaksi helvetiksi, irakilaisten ja afgaanien pommien silpoma arkipäivä ei enää yllä edes sähkeuutisiksi ellei kuolleita ole useita kymmeniä tai satoja, eikä liikuta mielenosoittajien massoja.
Taloudellisen globalisaation arvostelijoiden kritiikki kohdistui muun muassa kapitalistisen järjestelmän raakaan voitontavoitteluun ja liberaalin markkinatalouden kuluttajien kaoottisuuteen valinnoissaan, jotka sysäsivät kriitikoiden mielestä pääomavirtoja arvaamattomiin ja äkkinäisiin liikkeisiin. Työt tehtaista katosivat kehitysmaiden halvemmille työläisille. Ketjutus, brändäys ja suuryhtiöiden giganttisuus söivät taloudellisen globalisaation vastustajien mielestä tilaa paikallisilta kulttuureilta ja yhtenäistivät maailmaa pinnalliseksi monokulttuuriksi. Rikkaat teollisuusmaat tuhosivat planeettaa kerskakulutuksen saasteillaan ihmisten enemmistön kärsiessä kauheassa köyhyydessä. Finanssikeskuksista johdetut valuuttaspekulaatiot romahduttivat kokonaisia kansantalouksia hetkessä pelkillä sähköisillä klikkauksilla.
Monien kriitikoiden mielestä pääomavirtojen liikkuvuutta tulisi rajoittaa, tulleja palauttaa ja estää vapaakauppaa, joka nähtiin pääsyylliseksi tilanteeseen ja aiheuttavan ongelmia niin kehitysmaiden köyhille maanviljelijöille kuin teollisuusmaiden työläisille.
Vaikka protektionistiset puheet kansallisvaltioiden hegemonian palauttamiseksi, talouden sosialisoimiseksi ja ihmisten vapauksien rajoittamiseksi ovatkin hiipuneet polttavimmalta agendalta, niin Johan Norbergin puolustuspuhe maailmankapitalismin puolesta on aina muistia virkistävää luettavaa. Etenkin kun taustaksi ajattelee äskettäisestä Stora Enson Kemijärven sellutehtaan sulkemisesta seuranneita protesteja, tehtaan valtauksia ja vaatimuksia valtion väliintulosta, Nokian tehtaan siirtoa Saksan Bochumista Romaniaan ja siitä seurannutta Suomen ja Saksan välistä selkkausta, joka saksalaisten osalta on valunut jo yli äyräiden. Tunteet suomalaisia kohtaan ovat Saksassa Dagens Nyheterin mukaan niin vihamieliset, ettei suomalainen kirjallisuus enää olekaan pääteemana Frankfurtin kirjamessuilla 2011, nokialaisia puhelimia boikotoidaan joukolla ja jopa valtiojohto ärähti suljetun tehtaan puolesta. Kansallismieliset tunteet suuntaavat raivoa sokeasti järjettömiin suuntiin ja siitä kärsivät kaikki. Eivät vähiten saksalaiset itse talouden tehokkuuden ja dynamiikan kadotessa menneisyyteen takertuessa ja kuoreen käpertyessä.
Johan Norberg käy lävitse vapaakaupan vastustajien ja taloudellisen globalisaation kriitikkojen argumentit ja vastaa niihin faktoilla. Tosin hän oikoo monia mutkia suoraksi, eivätkä kaikki perusteet kestä kriittistä tarkastelua. Hänen pääpointtinsa on kuitenkin, että taloudellinen liberalisaatio käy käsikynkkää hyvinvoinnin ja demokratian kanssa. Liberaalinen markkinatalous on nostanut viime vuosikymmeninä miljoonia köyhyydestä, levinnyt vauraus on mahdollistanut koulutuksen ja pidemmän eliniän yhä useammille.
Norbergin käyttämien lähteiden perusteella maapallon ongelma ei ole liiallinen globalisaatio, vaan liian vähäinen. Integraatio markkinatalousmaiden kanssa kohottaa maiden elintasoa nopeimmin. Kapitalismi on köyhien pelastus.
sunnuntai 24. helmikuuta 2008
lauantai 23. helmikuuta 2008
Maria Iivanainen: Yksinäisyyden salonki
Maria Iivanainen: Yksinäisyyden salonki. Compania Comder / Q-manus 2008. 95 s.
Runot eivät ole vahvinta alaa. Silti niitäkin tulee satunnaisesti luettua, joskus liki huomaamatta jos se on proosarunoutta. Nyt oli hyvä syy tarttua uutukaiseen ruotsinsuomalaiseen runoteokseen. Marja Räihä on julkaissut nimimerkillä Maria Iivanainen Q-manuksen tavaramerkillä brändätyn Yksinäisyyden salongin.
Alkuun meinasin lukaista runot vaiti kuin romaania. Eihän sellainen käynyt päinsä. Tahtia piti hidastaa ja lausua ääneen, jolloin niiden yksittäisten sanojen teho monistui. Iivanaisen runot kun ovat rakenteeltaan riisutun impressionistisia toteamuksia, jotka loihtivat tihkuttaen mielikuvia. Kieli on aistikasta, viettien sävyttämää luontoon kutoutuvaa tunnelmallisuutta.
Aina ei saa sanojen helmoista kiinni ja jotkut kielikuvat ontuvat, tai kliseisyys latistaa tunnelman. Tässä joitakin esimerkkejä tökkivistä kummallisuuksista: "Aamun kuura kuorruttaa kattoja" (s. 14), "silmämunissani vellovat maailman vedet" (s. 19), "pilvet lepäävät --- pyrähtelee kuin muuttolintujen parvi" (s. 32), "sähkövalo korkealla katossa sykkii" (s. 36) ja "kuin pinsetin kärjissä ulos vietävä virus" (s. 51). Mutta makunsa kullakin.
Upeita sanayhdistelmiä puolestaan on niin paljon, ettei kaikkia niitä voi millään nostaa esille tässä. Pääkoppaan kaikumaan jäivät muun muassa: "auringon kuultokuvat rintakarvoissa" (s. 15), "valo värjöttelee pihlajan takana" (s. 20), "jäähöyhenet irtoavat reunoistaan" (s. 64) ja "kuu syntyi laitumen ylle" (s. 84).
Runot eivät ole vahvinta alaa. Silti niitäkin tulee satunnaisesti luettua, joskus liki huomaamatta jos se on proosarunoutta. Nyt oli hyvä syy tarttua uutukaiseen ruotsinsuomalaiseen runoteokseen. Marja Räihä on julkaissut nimimerkillä Maria Iivanainen Q-manuksen tavaramerkillä brändätyn Yksinäisyyden salongin.
Alkuun meinasin lukaista runot vaiti kuin romaania. Eihän sellainen käynyt päinsä. Tahtia piti hidastaa ja lausua ääneen, jolloin niiden yksittäisten sanojen teho monistui. Iivanaisen runot kun ovat rakenteeltaan riisutun impressionistisia toteamuksia, jotka loihtivat tihkuttaen mielikuvia. Kieli on aistikasta, viettien sävyttämää luontoon kutoutuvaa tunnelmallisuutta.
Aina ei saa sanojen helmoista kiinni ja jotkut kielikuvat ontuvat, tai kliseisyys latistaa tunnelman. Tässä joitakin esimerkkejä tökkivistä kummallisuuksista: "Aamun kuura kuorruttaa kattoja" (s. 14), "silmämunissani vellovat maailman vedet" (s. 19), "pilvet lepäävät --- pyrähtelee kuin muuttolintujen parvi" (s. 32), "sähkövalo korkealla katossa sykkii" (s. 36) ja "kuin pinsetin kärjissä ulos vietävä virus" (s. 51). Mutta makunsa kullakin.
Upeita sanayhdistelmiä puolestaan on niin paljon, ettei kaikkia niitä voi millään nostaa esille tässä. Pääkoppaan kaikumaan jäivät muun muassa: "auringon kuultokuvat rintakarvoissa" (s. 15), "valo värjöttelee pihlajan takana" (s. 20), "jäähöyhenet irtoavat reunoistaan" (s. 64) ja "kuu syntyi laitumen ylle" (s. 84).
Nobeller. Noveller av Nobelpristagare
Nobeller. Noveller av Nobelpristagare. Från Radions P1. Samlade av Gun Ekroth. En bok för alla 2007. 272 s.
Ruotsin radion P1-kanava luki vuonna 2006 viitisenkymmentä novellia tai muuta lyhytproosateosta kirjallisuuden nobelisteilta. Vajaa puolet niistä on päätynyt antologiaksi Nobeller. Noveller av Nobelpristagare. Kuten arvata saattaa ei tällaista teosta sovi eikä pysty ohittamaan.
Ajattelin hotkaista hetkessä kevyenä iltalukemisena. Toisin kävi. Sulattelu vaati viikon. Putkeen pystyi lukemaan pari pätkää, ennen kuin oli pakko hengähtää. Kenties se johtui kirjailijoiden tyyleistä, joihin oriontoituminen vaati oman aikansa.
Kaikki ovat mestariluokan kynäilijöitä, mutta eivät silti loista yhtä kirkkaasti lyhyemmässä proosassa. Siksi pettymys oli myös jatkuvasti läsnä, kun ei ollut ulosanti yhtä sujuvaa kuin nobelistien romaaneissa.
Häikäiseviä suorituksia oli silti monilta, joten paljon pyöri päässä tämän teoksen tiimoilta. Joitakin nimiä mainitakseni vedossa olivat muun muassa Paul Heyse, Ernest Hemingway, Aleksandr Solženitsyn ja Joseph Brodsky.
F. E. Sillanpäältäkin on novelli, mutta se on surkea - ainakin tässä seurassa.
Ruotsin radion P1-kanava luki vuonna 2006 viitisenkymmentä novellia tai muuta lyhytproosateosta kirjallisuuden nobelisteilta. Vajaa puolet niistä on päätynyt antologiaksi Nobeller. Noveller av Nobelpristagare. Kuten arvata saattaa ei tällaista teosta sovi eikä pysty ohittamaan.
Ajattelin hotkaista hetkessä kevyenä iltalukemisena. Toisin kävi. Sulattelu vaati viikon. Putkeen pystyi lukemaan pari pätkää, ennen kuin oli pakko hengähtää. Kenties se johtui kirjailijoiden tyyleistä, joihin oriontoituminen vaati oman aikansa.
Kaikki ovat mestariluokan kynäilijöitä, mutta eivät silti loista yhtä kirkkaasti lyhyemmässä proosassa. Siksi pettymys oli myös jatkuvasti läsnä, kun ei ollut ulosanti yhtä sujuvaa kuin nobelistien romaaneissa.
Häikäiseviä suorituksia oli silti monilta, joten paljon pyöri päässä tämän teoksen tiimoilta. Joitakin nimiä mainitakseni vedossa olivat muun muassa Paul Heyse, Ernest Hemingway, Aleksandr Solženitsyn ja Joseph Brodsky.
F. E. Sillanpäältäkin on novelli, mutta se on surkea - ainakin tässä seurassa.
tiistai 12. helmikuuta 2008
Tidens tecken
Anders Björnsson & Björn Rombach (red.): Tidens tecken. Santérus 2007. 280 s.
Tidens tecken -antologian äärellä tuntee itsensä sekahedelmäkarkkipussia ahmivaksi lapseksi. Kirjan toteutustapa on sinänsä omituinen. Jokainen ruotsin kielen aakkonen on ansainnut ajastamme esseen. Plus yksi englannin kielen kirjain. 29 syväluotaavaa kirjoitusta siis ilmiöistä ja asioista.
Kirjoittajiksi on valikoitunut humanististen ja yhteiskuntatieteellisten alojen tutkijoiden kerma kansankodista täydennettynä jalkojaan lahden kahdella puolen pitelevillä suomalaisilla (ruotsinsuomalaisilla/suomenruotsalaisilla).
K-kirjaimen kohdalla kolahtaa mieleenpainuvasti Cathrine Norbergin puhuessa (poliittisesta) korrektiudesta viittaukset John Järvenpään tutkimuksiin Ruotsin mielipideilmastosta.
R-kirjaimen alla Olle Josephson kirjoittaa rinkebysvenskan ohella Ruotsin kielipolitiikasta. Mielenkiintoista on hänen toteamuksensa ruotsinsuomalaisten poliittisesta heikkoudesta, joka on hillinnyt kielioikeuksien saamista. Sen tähden ruosuista on Ruotsissa voinut vaieta ja Pentin on pitänyt valita joko ruotsin tai suomen kieli, ei molempia.
Sven-Eric Liedman selostaa Y-kirjaimen (yta) kohdalla muun muassa Michael H. Goldhaberin huomiotalouskäsitteestä, siitä miten ankarasti huomiosta ja omasta tilasta yhteiskunnassamme kamppaillaan.
Tidens tecken -antologian äärellä tuntee itsensä sekahedelmäkarkkipussia ahmivaksi lapseksi. Kirjan toteutustapa on sinänsä omituinen. Jokainen ruotsin kielen aakkonen on ansainnut ajastamme esseen. Plus yksi englannin kielen kirjain. 29 syväluotaavaa kirjoitusta siis ilmiöistä ja asioista.
Kirjoittajiksi on valikoitunut humanististen ja yhteiskuntatieteellisten alojen tutkijoiden kerma kansankodista täydennettynä jalkojaan lahden kahdella puolen pitelevillä suomalaisilla (ruotsinsuomalaisilla/suomenruotsalaisilla).
K-kirjaimen kohdalla kolahtaa mieleenpainuvasti Cathrine Norbergin puhuessa (poliittisesta) korrektiudesta viittaukset John Järvenpään tutkimuksiin Ruotsin mielipideilmastosta.
R-kirjaimen alla Olle Josephson kirjoittaa rinkebysvenskan ohella Ruotsin kielipolitiikasta. Mielenkiintoista on hänen toteamuksensa ruotsinsuomalaisten poliittisesta heikkoudesta, joka on hillinnyt kielioikeuksien saamista. Sen tähden ruosuista on Ruotsissa voinut vaieta ja Pentin on pitänyt valita joko ruotsin tai suomen kieli, ei molempia.
Sven-Eric Liedman selostaa Y-kirjaimen (yta) kohdalla muun muassa Michael H. Goldhaberin huomiotalouskäsitteestä, siitä miten ankarasti huomiosta ja omasta tilasta yhteiskunnassamme kamppaillaan.
lauantai 9. helmikuuta 2008
Erkki Sirviö: Toivon maa
Erkki Sirviö: Toivon maa. Omakustanne (Firma Rif, Pietari) 1997. 351 s.
Erkki Sirviön Toivon maa on erikoinen kirja, jossa on klassikkoainesta. Kolmiosainen tuhti tekele ei silti saatavuudellaan voi ylpeillä. Mutta Erkki Sirviö jätti kuitenkin jälkeensä teoksen, jota joku ruotsinsuomalaisuutta joskus tulevaisuudessa tutkiva varmasti tutkailee mielenkiinnolla ja kirjan löytävä lukaisee uteliaisuudella.
Sinänsä teos ei poikkea ruosukirjallisuuden suuresta linjasta ja sitä sävyttää seksuaalisuus voimakkaasti. Juonena on laajemmassa kehyksessä tarkasteltuna modernisaatio, muutto köyhästä korvesta tehdaskaupunkiin toiseen maahan. Suomesta Sirviö antaa vastenmielisen kuvan, luonnonkauneuden taustalla on hirvittävä köyhyys ja omistavan luokan suvaitsemattomuus.
Erikoiseksi kirjan tekee sen jälkijättöisyys. Sirviön kirjan keskushahmojen siirtolaisuus alkaa 1980-luvulla, maalaisproletariaatista ponnistava perhe pakotetaan paikkakunnalta pois. Toiset lähtivät reilu kymmenkunta vuotta aiemmin, joten tällainen viipyily vaikuttaa epäuskottavalta. Perhe eli lähes täysin luontaistaloudessa ryysyissä kuin mikäkin Jooseppi Kenkkunen & CO Putkinotkossa Ilmari Kiannon kirjassa. Suomesta muodostuu kuva karseana kehitysmaana, jossa yläluokka kerskailee ja kansa kärsii.
Kuten todettua teos jakautuu kolmeen osaan. Ensimmäisessä osassa esitellään romanttisesti lähtöolosuhteet ja maagisen realismin avulla sidotaan tarinaa suomalaiseen mytologiaan tiukasti. Samalla runnotaan lävitse poliittis-taloudellista yhteiskuntakritiikkiä. Hempeilevä kieli on liiruttelua, päähahmot esitetään lukijan myötätuntoon vedoten olosuhteiden uhrina ja ilkeiden ihmisten kiusanteon kohteena. Otetta ei oikein saa. Henkilöt ovat kuin kirveellä veistettyjä. Juoni myös junnaa, eikä vatkaannu.
Toisessa osassa tapahtuu jo enemmän. Heitto Eskilstunan Torshällaan peilaa nuorta perhettä Ilkkaa, Reeta Kaisaa ja heidän tytärtään Sirkkaa paremmin. Teoksesta henkii idealismi ja usko kaksikielisyyden voimaan. Sen puolesta paasataan paljon. Mutta ruotsinsuomalaisista ei saa positiivista vaikutelmaa. Kunnian saavat kuulla lisäksi ammattiyhdistyksen luottamusmiehet ja muut sosiaalidemokraatit, jotka ovat liitossa pääoman kanssa, eivätkä aja suomalaistyöläisten asioita. Tapattavat työllä ja keräävät hedelmät omaan kulhoon.
Toisen osan suurin ansio on juuri eskilstunansuomalaisten elon kuvaus.
Kirjallisesti teoksen kolmas osa on ansiokkain. Siinä Erkki Sirviö pääsee vauhtiin näyttämään kykynsä. Tylynä kustannustoimittajana olisin heittänyt alkuosat roskiin ja pyytänyt Erkkiä sulauttamaan niitä osittain kolmanteen. Kirja olisi tietysti typistynyt, mutta laatu olisi kohentunut huomattavasti. Ihmissuhteiden lakoninen kerronta loppuu ja suhteet saadaan solmuun niin, että jännitettä piisaa. Dramatiikkaa riittää ja tarina synkistyy entisestään päättyen Ilkan itsemurhaan.
Erkki Sirviö on muuten siitä harvinainen ruosukirjailija, että hänellä on peräti oma faniseuransa Suomessa. Edes Asko Sahlbergilla ei sellaista - ainakaan vielä - ole.
Erkki Sirviön Toivon maa on erikoinen kirja, jossa on klassikkoainesta. Kolmiosainen tuhti tekele ei silti saatavuudellaan voi ylpeillä. Mutta Erkki Sirviö jätti kuitenkin jälkeensä teoksen, jota joku ruotsinsuomalaisuutta joskus tulevaisuudessa tutkiva varmasti tutkailee mielenkiinnolla ja kirjan löytävä lukaisee uteliaisuudella.
Sinänsä teos ei poikkea ruosukirjallisuuden suuresta linjasta ja sitä sävyttää seksuaalisuus voimakkaasti. Juonena on laajemmassa kehyksessä tarkasteltuna modernisaatio, muutto köyhästä korvesta tehdaskaupunkiin toiseen maahan. Suomesta Sirviö antaa vastenmielisen kuvan, luonnonkauneuden taustalla on hirvittävä köyhyys ja omistavan luokan suvaitsemattomuus.
Erikoiseksi kirjan tekee sen jälkijättöisyys. Sirviön kirjan keskushahmojen siirtolaisuus alkaa 1980-luvulla, maalaisproletariaatista ponnistava perhe pakotetaan paikkakunnalta pois. Toiset lähtivät reilu kymmenkunta vuotta aiemmin, joten tällainen viipyily vaikuttaa epäuskottavalta. Perhe eli lähes täysin luontaistaloudessa ryysyissä kuin mikäkin Jooseppi Kenkkunen & CO Putkinotkossa Ilmari Kiannon kirjassa. Suomesta muodostuu kuva karseana kehitysmaana, jossa yläluokka kerskailee ja kansa kärsii.
Kuten todettua teos jakautuu kolmeen osaan. Ensimmäisessä osassa esitellään romanttisesti lähtöolosuhteet ja maagisen realismin avulla sidotaan tarinaa suomalaiseen mytologiaan tiukasti. Samalla runnotaan lävitse poliittis-taloudellista yhteiskuntakritiikkiä. Hempeilevä kieli on liiruttelua, päähahmot esitetään lukijan myötätuntoon vedoten olosuhteiden uhrina ja ilkeiden ihmisten kiusanteon kohteena. Otetta ei oikein saa. Henkilöt ovat kuin kirveellä veistettyjä. Juoni myös junnaa, eikä vatkaannu.
Toisessa osassa tapahtuu jo enemmän. Heitto Eskilstunan Torshällaan peilaa nuorta perhettä Ilkkaa, Reeta Kaisaa ja heidän tytärtään Sirkkaa paremmin. Teoksesta henkii idealismi ja usko kaksikielisyyden voimaan. Sen puolesta paasataan paljon. Mutta ruotsinsuomalaisista ei saa positiivista vaikutelmaa. Kunnian saavat kuulla lisäksi ammattiyhdistyksen luottamusmiehet ja muut sosiaalidemokraatit, jotka ovat liitossa pääoman kanssa, eivätkä aja suomalaistyöläisten asioita. Tapattavat työllä ja keräävät hedelmät omaan kulhoon.
Toisen osan suurin ansio on juuri eskilstunansuomalaisten elon kuvaus.
Kirjallisesti teoksen kolmas osa on ansiokkain. Siinä Erkki Sirviö pääsee vauhtiin näyttämään kykynsä. Tylynä kustannustoimittajana olisin heittänyt alkuosat roskiin ja pyytänyt Erkkiä sulauttamaan niitä osittain kolmanteen. Kirja olisi tietysti typistynyt, mutta laatu olisi kohentunut huomattavasti. Ihmissuhteiden lakoninen kerronta loppuu ja suhteet saadaan solmuun niin, että jännitettä piisaa. Dramatiikkaa riittää ja tarina synkistyy entisestään päättyen Ilkan itsemurhaan.
Erkki Sirviö on muuten siitä harvinainen ruosukirjailija, että hänellä on peräti oma faniseuransa Suomessa. Edes Asko Sahlbergilla ei sellaista - ainakaan vielä - ole.
torstai 7. helmikuuta 2008
Matthew McIntosh: Well
Matthew McIntosh: Well. Forum 2006. 286 s.
Yhdysvaltain presidentinvaalien esikarsinnat ovat täydessä tohinassa. Ruotsissa kahden pääpuolueen ehdokasasettelua on seurattu kuin omia vaaleja. Viestimet ovat vierailleet Obaman isoäidin luona Keniassa utelemassa lapsenlapsesta ja raportoineet tästä enemmän kuin Keniassa puhjenneesta sisällissodasta.
Kaikki valitsevat omia suosikkejaan. Itse taivuin Barack Obaman kannattajaksi viime keväänä nähtyäni hänen haastattelun amerikkalaiselta televisiokanavalta, vaikka mitä se minulle kuuluu kenenkä yhdysvaltalaiset valitsevat imperiuminsa keulakuvaksi. Tai no vaikuttaahan heidän touhunsa minunkin elämääni.
Pääministeri Fredrik Reinfeldt ilmoitti myös Obaman suosikikseen. Hän sanoi Obaman talouspolitiikan myötäilevän Ruotsin allianssihallituksen linjauksia, ja olevan jatkoa Bill Clintonin kaudelle. Hillary Clinton ei ole paljastellut paljoa omasta talouspolitiikastaan, joten hän on sillä saralla musta aukko. Taustalla tietysti on Bill, joten ei hänkään huono vaihtoehto olisi. Republikaanien puolella tarjokkaat eivät tuoreudellaan ilahduta, mutta varmaa on, että Amerikka saa vaalien jälkeen nykyistä huomattavasti paremman presidentin.
Median huomio on kiinnittynyt Yhdysvaltoihin. Samaan aikaan spekuloidaan Venäjällä Putinin seuraajaa. Siellä meininki on aivan toinen ja tänne kantautuvat raportit rajoittuvat sähkeuutisiin. Ruotsin media on sulkenut silmänsä lähimmältä suurvallalta. Eivätkä kampanjakoneistot tuota sieltä palstojen täytettä. Yhtenäinen Venäjä ei osallistu vaalikeskusteluihin, oppositioehdokkaita julistetaan vaalikelvottomiksi ja Putinin suosikki, täydestä tuntemattomuudesta noussut Dmitri Medvedev nauttii valtavaa kansansuosiota. Syksyn parlamenttivaaleja moitittiin muualla paitsi Suomessa ja Venäjällä epäreiluiksi, silti niitä ei paljon sen enempää kommentoitu. On helpompi tuudittautua amerikkalaisten parrasvalojen loisteeseen ja unohtaa lähinaapurissa olevan maan suistumassa yhä syvemmälle pelon valtakuntaan... Herätys voi tulla liian myöhään. Kuten yleensä aina. Ihmiskunta ei opi historiastaan.
Pitkän paasauksen jälkeen pääsee vihdoinkin asiaan. Nimittäin ruotsinnettuun Matthew McIntoshin esikoiseen, joka ilmestyessään kohautti 2003 amerikkalaisia kirjallisuuspiirejä. Lehtien kritiikeissä sitä kehuttiin poikkeuksellisen pimeäksi romaaniksi, joka päästää lukijan luusereiden päänsisälle vangitsevasti. Kirja vie amerikkalaiseen arkeen kiiltokuvan kääntöpuolelle.
Matthew McIntosh kuvaa Seattlen huonomaineista lähiötä Federal Wayta, jossa hän on itsekin kasvanut. Teos on repaleisen röpelöinen, sillä ei ole selkeää juonta ja päähenkilöä. Se on rakenteeltaan kuin kertomuskokoelma, joka heittää raakoja pätkiä ihmisten elämästä esille. Tarinat ovat paikoin hyvin lyhyitä hetkiä, sivun mittaisia torsoja. Joitakin niistä sitovat yhteen samat henkilöt, vaikka eri näkökulmasta. Yhteistä usein on vain Federal Way. Joskus ei sekään.
Toista sataa sivua harpottua alkaa turtua jatkuviin näkökulmanvaihtoihin. Silloin Matthew McIntosh yllättäen syventää ja kiinteyttää. Pari novellimaista pätkää on häikäisevää tekstiä ihmisyyden pimeimmistä puolista. Loppua kohden lueskellaan vaikuttavaa tarinaa, jota rikkoo sadat näkökulmanvaihdot, eikä se helpota lukemista.
Kokonaisuutena kelpo teos, mutta paljon on turhaa sälää. Ehkä teosta olisi voinut kypsytellä vielä muutaman tovin ja nostaa muut osat keskiön kanssa samalle viivalle. Tätä kirjaa kehtaa kuitenkin hyvällä omallatunnolla vinkata. Ei ole hukkaan heitettyä aikaa.
Yhdysvaltain presidentinvaalien esikarsinnat ovat täydessä tohinassa. Ruotsissa kahden pääpuolueen ehdokasasettelua on seurattu kuin omia vaaleja. Viestimet ovat vierailleet Obaman isoäidin luona Keniassa utelemassa lapsenlapsesta ja raportoineet tästä enemmän kuin Keniassa puhjenneesta sisällissodasta.
Kaikki valitsevat omia suosikkejaan. Itse taivuin Barack Obaman kannattajaksi viime keväänä nähtyäni hänen haastattelun amerikkalaiselta televisiokanavalta, vaikka mitä se minulle kuuluu kenenkä yhdysvaltalaiset valitsevat imperiuminsa keulakuvaksi. Tai no vaikuttaahan heidän touhunsa minunkin elämääni.
Pääministeri Fredrik Reinfeldt ilmoitti myös Obaman suosikikseen. Hän sanoi Obaman talouspolitiikan myötäilevän Ruotsin allianssihallituksen linjauksia, ja olevan jatkoa Bill Clintonin kaudelle. Hillary Clinton ei ole paljastellut paljoa omasta talouspolitiikastaan, joten hän on sillä saralla musta aukko. Taustalla tietysti on Bill, joten ei hänkään huono vaihtoehto olisi. Republikaanien puolella tarjokkaat eivät tuoreudellaan ilahduta, mutta varmaa on, että Amerikka saa vaalien jälkeen nykyistä huomattavasti paremman presidentin.
Median huomio on kiinnittynyt Yhdysvaltoihin. Samaan aikaan spekuloidaan Venäjällä Putinin seuraajaa. Siellä meininki on aivan toinen ja tänne kantautuvat raportit rajoittuvat sähkeuutisiin. Ruotsin media on sulkenut silmänsä lähimmältä suurvallalta. Eivätkä kampanjakoneistot tuota sieltä palstojen täytettä. Yhtenäinen Venäjä ei osallistu vaalikeskusteluihin, oppositioehdokkaita julistetaan vaalikelvottomiksi ja Putinin suosikki, täydestä tuntemattomuudesta noussut Dmitri Medvedev nauttii valtavaa kansansuosiota. Syksyn parlamenttivaaleja moitittiin muualla paitsi Suomessa ja Venäjällä epäreiluiksi, silti niitä ei paljon sen enempää kommentoitu. On helpompi tuudittautua amerikkalaisten parrasvalojen loisteeseen ja unohtaa lähinaapurissa olevan maan suistumassa yhä syvemmälle pelon valtakuntaan... Herätys voi tulla liian myöhään. Kuten yleensä aina. Ihmiskunta ei opi historiastaan.
Pitkän paasauksen jälkeen pääsee vihdoinkin asiaan. Nimittäin ruotsinnettuun Matthew McIntoshin esikoiseen, joka ilmestyessään kohautti 2003 amerikkalaisia kirjallisuuspiirejä. Lehtien kritiikeissä sitä kehuttiin poikkeuksellisen pimeäksi romaaniksi, joka päästää lukijan luusereiden päänsisälle vangitsevasti. Kirja vie amerikkalaiseen arkeen kiiltokuvan kääntöpuolelle.
Matthew McIntosh kuvaa Seattlen huonomaineista lähiötä Federal Wayta, jossa hän on itsekin kasvanut. Teos on repaleisen röpelöinen, sillä ei ole selkeää juonta ja päähenkilöä. Se on rakenteeltaan kuin kertomuskokoelma, joka heittää raakoja pätkiä ihmisten elämästä esille. Tarinat ovat paikoin hyvin lyhyitä hetkiä, sivun mittaisia torsoja. Joitakin niistä sitovat yhteen samat henkilöt, vaikka eri näkökulmasta. Yhteistä usein on vain Federal Way. Joskus ei sekään.
Toista sataa sivua harpottua alkaa turtua jatkuviin näkökulmanvaihtoihin. Silloin Matthew McIntosh yllättäen syventää ja kiinteyttää. Pari novellimaista pätkää on häikäisevää tekstiä ihmisyyden pimeimmistä puolista. Loppua kohden lueskellaan vaikuttavaa tarinaa, jota rikkoo sadat näkökulmanvaihdot, eikä se helpota lukemista.
Kokonaisuutena kelpo teos, mutta paljon on turhaa sälää. Ehkä teosta olisi voinut kypsytellä vielä muutaman tovin ja nostaa muut osat keskiön kanssa samalle viivalle. Tätä kirjaa kehtaa kuitenkin hyvällä omallatunnolla vinkata. Ei ole hukkaan heitettyä aikaa.
lauantai 2. helmikuuta 2008
Alpo Ruuth: Katselmus
Alpo Ruuth: Katselmus. Tammi 1981. 198 s.
Kirja on yhtä vanha kuin minä ja Alpokin on kuopattu. Osassa novelleista on jo ajan tuomaa patinaa.
Neuvostoliitto naapurina tuotti arkeen kaikenlaisia tilanteita, joista Alpo Ruuth veistelee eteviä tarinoita. Hymyilemättä ei voi olla lukematta kokoukseen matkaavasta ammattiyhdistysaktiivista, jonka Ladasta on loppumassa polttoaine. Kunnon kommunistina ylikansallisille asemille ei ole asiaa, onneksi viimein häämöttää Teboil. Kaveri tankkaa ja iloitsee kassalla laskun pienuudesta. Auton moottori kuitenkin sanoo pian sopimuksen irti. Hän huomaa pistäneensä tankkiin bensan sijasta naftaa. Huoltamon tuttu ei lupaa autoa heti kuntoon, mutta huomauttaa matkan sujuvan mukavasti myös valtion neuvostovalmisteisen veturin vetämänä... Kaveri yöpyy hotellissa ja päätyy riitoihin puuttuessaan neuvostovastaisiin puheisiin...
Novellit ovat kantaaottavia ja liikkuvat työväenluokkaisissa aihelmissa. Ammatti-identiteetti on tärkeää. Hahmojen ammatti mainitaan tai heitä kutsutaan ammattinimikkeellä. Huoltomiehen arjessa helsinkiläisessä lähiössä ilmeisesti joskus 1970-luvun lopulla on tarttumapintaa yhä nykyisin. Myös varusmiespalvelusta käsitellään, nimikkonovelli on siitä yksi esimerkki.
Paras ja samalla adrenaliinia nostettava kertomus on silti täpärästä merireissusta, joka valuttaa niskasta kylmää hikeä. Tarina on hurjan elävä. Mieleen tulee Poen vastaava novelli, tässä ei kuitenkaan ole kertomusta kertomuksen sisällä, joten lopusta ei ole varma kuin vasta viimeisillä riveillä. Ruuth tihkuttaa myös läpi kertomuksen uusia uhkapilviä, jotka saavat lukijan hermoilemaan entisestään kestääkö paatti ja moottori, heittääkö laineet ympäri vai jysähtääkö salama...
Alpo Ruuthin tyyli lienee lähellä sosiaalista realismia (ei onneksi sosialistista realismia), vasemmistosävyinen maailmankuva selkeässä luokkatietoisuudessaan jykevöittää tarinaa, ote on silti huvittunut, joskus kuitenkin tarpeen tullen vakava. Alpo Ruuthin inkarnaatioita kaipaisi totisesti suomalaiseen nykykirjallisuuteen.
Kirja on yhtä vanha kuin minä ja Alpokin on kuopattu. Osassa novelleista on jo ajan tuomaa patinaa.
Neuvostoliitto naapurina tuotti arkeen kaikenlaisia tilanteita, joista Alpo Ruuth veistelee eteviä tarinoita. Hymyilemättä ei voi olla lukematta kokoukseen matkaavasta ammattiyhdistysaktiivista, jonka Ladasta on loppumassa polttoaine. Kunnon kommunistina ylikansallisille asemille ei ole asiaa, onneksi viimein häämöttää Teboil. Kaveri tankkaa ja iloitsee kassalla laskun pienuudesta. Auton moottori kuitenkin sanoo pian sopimuksen irti. Hän huomaa pistäneensä tankkiin bensan sijasta naftaa. Huoltamon tuttu ei lupaa autoa heti kuntoon, mutta huomauttaa matkan sujuvan mukavasti myös valtion neuvostovalmisteisen veturin vetämänä... Kaveri yöpyy hotellissa ja päätyy riitoihin puuttuessaan neuvostovastaisiin puheisiin...
Novellit ovat kantaaottavia ja liikkuvat työväenluokkaisissa aihelmissa. Ammatti-identiteetti on tärkeää. Hahmojen ammatti mainitaan tai heitä kutsutaan ammattinimikkeellä. Huoltomiehen arjessa helsinkiläisessä lähiössä ilmeisesti joskus 1970-luvun lopulla on tarttumapintaa yhä nykyisin. Myös varusmiespalvelusta käsitellään, nimikkonovelli on siitä yksi esimerkki.
Paras ja samalla adrenaliinia nostettava kertomus on silti täpärästä merireissusta, joka valuttaa niskasta kylmää hikeä. Tarina on hurjan elävä. Mieleen tulee Poen vastaava novelli, tässä ei kuitenkaan ole kertomusta kertomuksen sisällä, joten lopusta ei ole varma kuin vasta viimeisillä riveillä. Ruuth tihkuttaa myös läpi kertomuksen uusia uhkapilviä, jotka saavat lukijan hermoilemaan entisestään kestääkö paatti ja moottori, heittääkö laineet ympäri vai jysähtääkö salama...
Alpo Ruuthin tyyli lienee lähellä sosiaalista realismia (ei onneksi sosialistista realismia), vasemmistosävyinen maailmankuva selkeässä luokkatietoisuudessaan jykevöittää tarinaa, ote on silti huvittunut, joskus kuitenkin tarpeen tullen vakava. Alpo Ruuthin inkarnaatioita kaipaisi totisesti suomalaiseen nykykirjallisuuteen.
tiistai 29. tammikuuta 2008
Alpo Ruuth: Kolme miestä Toyotassa
Alpo Ruuth: Kolme miestä Toyotassa. Tammi 1993. 282 s.
1990-luvun alku oli synkkää Suomessa. 1980-luvun lopun huuma musteni rajumyrskyksi, joka runteli ihmisten elämät hetkessä sijoiltaan. Omaa lapsuutta itähelsinkiläisessä lähiössä sävyttivät iltaisin televisiouutiset uusista joukkoirtisanomisista, idänkaupan takkuamisesta, tiedot repeilevästä Neuvostoliitosta ja kaoottisesta uudesta Venäjästä sekä sodasta Persianlahdella ja väkivaltaisuuksista Balkanilla.
Kaikki kurjistui silmissä: kirpputorit rehottivat, ihmisten hätä oli hurjaa. Työvoimapulaa harmitellussa pohjolan Japanissa oli äkkiä puoli miljoonaa työnsä menettänyttä työläistä ja konkurssin tehnyttä yrittäjää. Asuntonsa velkarahalla ostaneet havaitsivat olevansa kadulla velkaloukussa. Pankkien pelastamiseksi pumpattiin miljardimäärin markkoja huvenneisiin kassoihin täytteeksi. Moraali karisi, yhteiskuntasopimus rakoili.
Yleislakolla uhiteltiin, poliisi perusti joukkojenhallintayksikön (joka sittemmin pahoinpiteli henkihieveriin minutkin mielenosoituksessa vuosituhannen vaihteessa)...
Markkaa puolustettiin pitkään, kunnes se laskettiin kellumaan. Halpoja valuuttalainoja ottaneet kiristelivät hampaitaan ahdistuksissa velkojen kohottua pilviin.
Alpo Ruuthin Kolme miestä Toyotassa on osuva ajankuvaus suomalaisuudesta silloin. Miehet ovat menettäneet porvarilliset ammattinsa, eronneet ja asuvat autotallissa. Jotenkin pitää itsensä elättää ja kun perässä ovat poliisit sortuvat miehet kaidalta tieltä. Romaani on synkistelevää viinanhuuruista kaahailua pääosin pääkaupunkiseudulla. Mikko Rimminen on varmasti saanut Pussikaljaromaaniinsa virikkeitä tästä teoksesta.
Miehet kohtaavat koko ajan ihmisiä joiden elämä on luhistunut. Ruuth luonnehtii autioituneita liiketiloja ja hajoavia rakennuksia surullisen kauniisti, tilaisuus tekee ihmisistä varkaita ja he pystyvät tekoihin, joihin eivät olisi vielä tovi sitten itsekään uskoneet. Rakkaus on raakaa. Edes suomalainen ongelmanratkaisu itsemurha ei onnistu.
Teos on kollektiiviromaani, jossa kuljetetaan päänaruna keski-ikäisen Sepen tarinaa. Siihen kietoutuu nuoren Sarin lanka. Yksikään hahmoista ei silti nouse ylitse muiden, vaan ovat riippuvaisia toisistaan. Juonta kyllästetään radio- ja lehtiuutisilla talouselämän ja politiikan myllerryksistä. Mielialat ovat maassa, kun valtionvarainministerikin ilmoittaa, että iloitkaa tästä päivästä, sillä huominen on huonompi ja ylihuominen sitäkin surkeampi.
Joten voisi melkeinpä väittää laman olevan keskeisin päähenkilö ja miesten olevan riepoteltavia sivuhahmoja tarinassa, joka käsittelee karun laskusuhdanteen muhentamaa maailmaa. Alempien sosiaaliluokkien poliittiset, usein rasistiset mielipiteet räväytetään sumeilematta silmille. Omasta tilasta syytetään niitä, joilla on vieläkin kehnommin. Ruuthin antikapitalistinen saarnaus kipunoi omistavalle luokalle.
Romaani päättyy pankkiryöstöön, jonka miehet epätoivoissaan tekevät. He toteavat nakkikioskinryöstöstä tulevan yhtä paljon linnaa kuin pankista, joten parempi kokeilla lihavampaa kohdetta. Ryöstö onnistuukin. Melkein. Tai osittain. Lukekaa itse.
Kirja on melankolinen ja synkkä, pieniä valonpilkahduksia lukuunottamatta. Kulttuurisessa mielessä ei kai voisi löytää kirjaa, jossa esitellään näin selkeästi kaikki suomalaisuuden pahimmat stereotypiat. On saunomista, tappelua, vahvoja naisia, juopottelua ja köyhyyttä. Ja puhumattomia miehiä, jotka eivät onnistu missään. Herraviha, ahdasmielisyys ja mielenterveydelliset ongelmat kukoistavat. Se on sitä itseään. Niin perin suomalaista. Ja Aleksis Kiven aloittaman tragikoomisen polun jatkoa...
Uskottava se on silti. Siihen aikaan moni ajautui sellaiseen liemeen, että oli valmis tekemään mitä vain. Lapsuudenkodinkin eteen jättivät kerran läheisen pankin rosvonneet pakoautonsa ja kaahasivat karkuun toisella... Olin kaakeloimassa kylpyhuonetta ja ihmettelimme kaasuttelua remonttimiehen kanssa poliisiautojen pillien ulvoessa taustalla.
Muutenkin kasvuympäristö opetti epäluuloiseksi ja ensimmäisissä työpaikoissa kiinteistönhoitajana itähelsinkiläisissä huoltoyhtiöissä oli kortteleita, joihin ei menty yksin, eikä varsinkaan ilman kättä pidempää. Mitään ei voinut jättää edes hetkeksi pois silmistä, sillä kaikki vietiin minkä voi viedä. Talojen yleisistä tiloista kelpasivat jopa hehkulamput rapuista ja saunatiloista varastettiin niin vessapaperit kuin pöntötkin... Eräs herra erehtyi kalliimmalla autolla käymään huonomaisen ostoskeskuksen kioskilla. Muutamassa minuutissa oli nuorisojengi vauhdikkaasti kuin formulamekaanikot ikään vieneet renkaat. Tapaus jäi mieleen, sillä kävelin sattumalta juuri ohitse ja mietin miten kukaan uskaltaa tänne tollaisella autolla. Pian nurkan takaa kuuluikin kiroilua. Saman mekaanikkojengin yllätimme peräkärrymme kimpusta irrottamasta pultteja renkaista, annoimme heille tallin käyttöön ja pikkutöitä. Taitaviahan he olivat käsistään ja parempihan se oli saada koulunsa keskeyttäneiden poikien lahjat hyötykäyttöön.
Poliisit asioivat tietyissä taloissa ainoastaan isolla porukalla raskaassa suojavarustuksessa ja naureskelivat ivallisesti juuri meidän tarvitsevan oikeasti suojaliivejä. Kerran esimerkiksi päivystävä huoltomies houkuteltiin väijytykseen ja huoltoauto kivitettiin hajalle.
Yhden kerran koputettiin taas huoltotuvan oveen. Koputtaja oli huumepöllyssä oleva kolmikymppinen mies, joka takellen, mutta uskottavasti selitti äitinsä asuntoon murtaudutun edellisenä yönä. Huoneisto oli sama, jonka ovea oli naapuri nähnyt jonkun vääntävän sorkkaraudalla aamuyöstä auki. Poliisit olivat käväisseet ovella, mutta eivät tavoittaneet ketään. Mies toivoi meidän korjaavan jäljet mahdollisimman nopeasti. Lupasimme tulla tauon jälkeen. Mies palasi tyytyväisenä huoneistolle. Kun saavuimme sille olisi kaveri tarjonnut kahvit ja kauhisteli millaiseksi maailma on mennyt. Teimme siistiä jälkeä ja vaihdoimme jopa listatkin. Mies kiitteli kovasti ja työnsi seteleitä, joista kieltäydyimme.
Parin tunnin päästä soitti poliisi. Komisariosetä oli vihainen. Olimme hävittäneet rikospaikan jäljet ja mies oli mitä luultavimmin tuntomerkeistä päätellen tunnettu vaarallinen vankikarkuri, jota he olivat jahdanneet jo jonkin aikaa...
Ikävintä oli kai heittää kerrostalon rappukäytävässä lämmitellyt ja itseään piikittänyt heroinisti talvipakkasiin. Järkyttävin tapaus lienee ollut ilmoitus hajusta, joka paikallistui huoneistoon, jonne tunkeuduimme väkisin. Keittiössä makasi ulosteissaan halvaantunut nainen, tyhjiä viina- ja olutpulloja lojui kaikkialla. Olohuoneesta hyökkäsi humalainen mies, joka uhkasi oikeustoimilla. Vasta poliisien taltutettua miehen saatiin lattialla päiväkausia kitunut nainen ambulanssiin. Valitettavasti pian tuli kuitenkin ilmoitus lipun laskemisesta puolitankoon.
Hakaniemessä ammattiliiton tiloista kokouksesta palatessa kaverin kanssa meidät piiritti lauma nuoria mustalaisia, jotka vaativat omaisuutta. Kaveri kaiveli lompakkoaan ja tarjosi väinölinnaansa, jonka ahnaat kädet sieppasivat. Omassa päässä kuitenkin kilahti ja kamppailulajeja harrastaneena uhosin laskevani kolmeen ja sitten tulee teille turpaan. Kahden kohdalla olivat johtajan takaa liuenneet koirat ja johtajakin livahti kolmosessa karkuun. Olisi siinä voinut käydä toisinkin.
Lapsuudenkodin läheisessä risteyksessä liikennevaloihin pysähtyneen romuauton ovi tempaistiin auki ja narkkari viilsi nuorta kuljettajaa kuolettavasti kaulaan... Ilman tien toisella puolella ollutta bussia ja sen kuskia ei poika olisi selvinnyt hengissä.
Ruotsissa suurimpia shokkeja onkin ollut vähempi rikollisuus. Toki sitäkin täällä on ja turvatonta on suurkaupungeissa. Rikollisliigat (etenkin suomalaistaustaiset) ovat iskeneet näyttävästi postiin ja pankkeihin sekä arvokuljetuksiin. Maanmiehet ja -naiset ovat yliedustettuina kansankodin vankiloissa. Kadulla suomea vieressä kuullessa tarkistaa kyllä automaattisesti lompakkonsa sijainnin. Jostain kumman syystä.
Huvittava tapaus sattui muutama vuosi sitten parhaan ystävättären kotikaupungissa Norassa, jossa tyttö jätti kännykkänsä torille pysäköidyn auton etupenkille. Ja me lähdimme kävelemään järven rantaan. Kun huomautin huolestuneena kännykästä ystävätär vain kohautti harteitaan, että kuka sen nyt täällä veisi. Eikä sitä kukaan ollut vienyt. Helsingissä olisi ikkuna ollut rikottuna ja kännykkä kateissa välittömästi. Tilaisuus kun tekee varkaan ja laman jäljet ovat syöpyneet syvälle suomalaisiin.
1990-luvun alku oli synkkää Suomessa. 1980-luvun lopun huuma musteni rajumyrskyksi, joka runteli ihmisten elämät hetkessä sijoiltaan. Omaa lapsuutta itähelsinkiläisessä lähiössä sävyttivät iltaisin televisiouutiset uusista joukkoirtisanomisista, idänkaupan takkuamisesta, tiedot repeilevästä Neuvostoliitosta ja kaoottisesta uudesta Venäjästä sekä sodasta Persianlahdella ja väkivaltaisuuksista Balkanilla.
Kaikki kurjistui silmissä: kirpputorit rehottivat, ihmisten hätä oli hurjaa. Työvoimapulaa harmitellussa pohjolan Japanissa oli äkkiä puoli miljoonaa työnsä menettänyttä työläistä ja konkurssin tehnyttä yrittäjää. Asuntonsa velkarahalla ostaneet havaitsivat olevansa kadulla velkaloukussa. Pankkien pelastamiseksi pumpattiin miljardimäärin markkoja huvenneisiin kassoihin täytteeksi. Moraali karisi, yhteiskuntasopimus rakoili.
Yleislakolla uhiteltiin, poliisi perusti joukkojenhallintayksikön (joka sittemmin pahoinpiteli henkihieveriin minutkin mielenosoituksessa vuosituhannen vaihteessa)...
Markkaa puolustettiin pitkään, kunnes se laskettiin kellumaan. Halpoja valuuttalainoja ottaneet kiristelivät hampaitaan ahdistuksissa velkojen kohottua pilviin.
Alpo Ruuthin Kolme miestä Toyotassa on osuva ajankuvaus suomalaisuudesta silloin. Miehet ovat menettäneet porvarilliset ammattinsa, eronneet ja asuvat autotallissa. Jotenkin pitää itsensä elättää ja kun perässä ovat poliisit sortuvat miehet kaidalta tieltä. Romaani on synkistelevää viinanhuuruista kaahailua pääosin pääkaupunkiseudulla. Mikko Rimminen on varmasti saanut Pussikaljaromaaniinsa virikkeitä tästä teoksesta.
Miehet kohtaavat koko ajan ihmisiä joiden elämä on luhistunut. Ruuth luonnehtii autioituneita liiketiloja ja hajoavia rakennuksia surullisen kauniisti, tilaisuus tekee ihmisistä varkaita ja he pystyvät tekoihin, joihin eivät olisi vielä tovi sitten itsekään uskoneet. Rakkaus on raakaa. Edes suomalainen ongelmanratkaisu itsemurha ei onnistu.
Teos on kollektiiviromaani, jossa kuljetetaan päänaruna keski-ikäisen Sepen tarinaa. Siihen kietoutuu nuoren Sarin lanka. Yksikään hahmoista ei silti nouse ylitse muiden, vaan ovat riippuvaisia toisistaan. Juonta kyllästetään radio- ja lehtiuutisilla talouselämän ja politiikan myllerryksistä. Mielialat ovat maassa, kun valtionvarainministerikin ilmoittaa, että iloitkaa tästä päivästä, sillä huominen on huonompi ja ylihuominen sitäkin surkeampi.
Joten voisi melkeinpä väittää laman olevan keskeisin päähenkilö ja miesten olevan riepoteltavia sivuhahmoja tarinassa, joka käsittelee karun laskusuhdanteen muhentamaa maailmaa. Alempien sosiaaliluokkien poliittiset, usein rasistiset mielipiteet räväytetään sumeilematta silmille. Omasta tilasta syytetään niitä, joilla on vieläkin kehnommin. Ruuthin antikapitalistinen saarnaus kipunoi omistavalle luokalle.
Romaani päättyy pankkiryöstöön, jonka miehet epätoivoissaan tekevät. He toteavat nakkikioskinryöstöstä tulevan yhtä paljon linnaa kuin pankista, joten parempi kokeilla lihavampaa kohdetta. Ryöstö onnistuukin. Melkein. Tai osittain. Lukekaa itse.
Kirja on melankolinen ja synkkä, pieniä valonpilkahduksia lukuunottamatta. Kulttuurisessa mielessä ei kai voisi löytää kirjaa, jossa esitellään näin selkeästi kaikki suomalaisuuden pahimmat stereotypiat. On saunomista, tappelua, vahvoja naisia, juopottelua ja köyhyyttä. Ja puhumattomia miehiä, jotka eivät onnistu missään. Herraviha, ahdasmielisyys ja mielenterveydelliset ongelmat kukoistavat. Se on sitä itseään. Niin perin suomalaista. Ja Aleksis Kiven aloittaman tragikoomisen polun jatkoa...
Uskottava se on silti. Siihen aikaan moni ajautui sellaiseen liemeen, että oli valmis tekemään mitä vain. Lapsuudenkodinkin eteen jättivät kerran läheisen pankin rosvonneet pakoautonsa ja kaahasivat karkuun toisella... Olin kaakeloimassa kylpyhuonetta ja ihmettelimme kaasuttelua remonttimiehen kanssa poliisiautojen pillien ulvoessa taustalla.
Muutenkin kasvuympäristö opetti epäluuloiseksi ja ensimmäisissä työpaikoissa kiinteistönhoitajana itähelsinkiläisissä huoltoyhtiöissä oli kortteleita, joihin ei menty yksin, eikä varsinkaan ilman kättä pidempää. Mitään ei voinut jättää edes hetkeksi pois silmistä, sillä kaikki vietiin minkä voi viedä. Talojen yleisistä tiloista kelpasivat jopa hehkulamput rapuista ja saunatiloista varastettiin niin vessapaperit kuin pöntötkin... Eräs herra erehtyi kalliimmalla autolla käymään huonomaisen ostoskeskuksen kioskilla. Muutamassa minuutissa oli nuorisojengi vauhdikkaasti kuin formulamekaanikot ikään vieneet renkaat. Tapaus jäi mieleen, sillä kävelin sattumalta juuri ohitse ja mietin miten kukaan uskaltaa tänne tollaisella autolla. Pian nurkan takaa kuuluikin kiroilua. Saman mekaanikkojengin yllätimme peräkärrymme kimpusta irrottamasta pultteja renkaista, annoimme heille tallin käyttöön ja pikkutöitä. Taitaviahan he olivat käsistään ja parempihan se oli saada koulunsa keskeyttäneiden poikien lahjat hyötykäyttöön.
Poliisit asioivat tietyissä taloissa ainoastaan isolla porukalla raskaassa suojavarustuksessa ja naureskelivat ivallisesti juuri meidän tarvitsevan oikeasti suojaliivejä. Kerran esimerkiksi päivystävä huoltomies houkuteltiin väijytykseen ja huoltoauto kivitettiin hajalle.
Yhden kerran koputettiin taas huoltotuvan oveen. Koputtaja oli huumepöllyssä oleva kolmikymppinen mies, joka takellen, mutta uskottavasti selitti äitinsä asuntoon murtaudutun edellisenä yönä. Huoneisto oli sama, jonka ovea oli naapuri nähnyt jonkun vääntävän sorkkaraudalla aamuyöstä auki. Poliisit olivat käväisseet ovella, mutta eivät tavoittaneet ketään. Mies toivoi meidän korjaavan jäljet mahdollisimman nopeasti. Lupasimme tulla tauon jälkeen. Mies palasi tyytyväisenä huoneistolle. Kun saavuimme sille olisi kaveri tarjonnut kahvit ja kauhisteli millaiseksi maailma on mennyt. Teimme siistiä jälkeä ja vaihdoimme jopa listatkin. Mies kiitteli kovasti ja työnsi seteleitä, joista kieltäydyimme.
Parin tunnin päästä soitti poliisi. Komisariosetä oli vihainen. Olimme hävittäneet rikospaikan jäljet ja mies oli mitä luultavimmin tuntomerkeistä päätellen tunnettu vaarallinen vankikarkuri, jota he olivat jahdanneet jo jonkin aikaa...
Ikävintä oli kai heittää kerrostalon rappukäytävässä lämmitellyt ja itseään piikittänyt heroinisti talvipakkasiin. Järkyttävin tapaus lienee ollut ilmoitus hajusta, joka paikallistui huoneistoon, jonne tunkeuduimme väkisin. Keittiössä makasi ulosteissaan halvaantunut nainen, tyhjiä viina- ja olutpulloja lojui kaikkialla. Olohuoneesta hyökkäsi humalainen mies, joka uhkasi oikeustoimilla. Vasta poliisien taltutettua miehen saatiin lattialla päiväkausia kitunut nainen ambulanssiin. Valitettavasti pian tuli kuitenkin ilmoitus lipun laskemisesta puolitankoon.
Hakaniemessä ammattiliiton tiloista kokouksesta palatessa kaverin kanssa meidät piiritti lauma nuoria mustalaisia, jotka vaativat omaisuutta. Kaveri kaiveli lompakkoaan ja tarjosi väinölinnaansa, jonka ahnaat kädet sieppasivat. Omassa päässä kuitenkin kilahti ja kamppailulajeja harrastaneena uhosin laskevani kolmeen ja sitten tulee teille turpaan. Kahden kohdalla olivat johtajan takaa liuenneet koirat ja johtajakin livahti kolmosessa karkuun. Olisi siinä voinut käydä toisinkin.
Lapsuudenkodin läheisessä risteyksessä liikennevaloihin pysähtyneen romuauton ovi tempaistiin auki ja narkkari viilsi nuorta kuljettajaa kuolettavasti kaulaan... Ilman tien toisella puolella ollutta bussia ja sen kuskia ei poika olisi selvinnyt hengissä.
Ruotsissa suurimpia shokkeja onkin ollut vähempi rikollisuus. Toki sitäkin täällä on ja turvatonta on suurkaupungeissa. Rikollisliigat (etenkin suomalaistaustaiset) ovat iskeneet näyttävästi postiin ja pankkeihin sekä arvokuljetuksiin. Maanmiehet ja -naiset ovat yliedustettuina kansankodin vankiloissa. Kadulla suomea vieressä kuullessa tarkistaa kyllä automaattisesti lompakkonsa sijainnin. Jostain kumman syystä.
Huvittava tapaus sattui muutama vuosi sitten parhaan ystävättären kotikaupungissa Norassa, jossa tyttö jätti kännykkänsä torille pysäköidyn auton etupenkille. Ja me lähdimme kävelemään järven rantaan. Kun huomautin huolestuneena kännykästä ystävätär vain kohautti harteitaan, että kuka sen nyt täällä veisi. Eikä sitä kukaan ollut vienyt. Helsingissä olisi ikkuna ollut rikottuna ja kännykkä kateissa välittömästi. Tilaisuus kun tekee varkaan ja laman jäljet ovat syöpyneet syvälle suomalaisiin.
perjantai 25. tammikuuta 2008
Entrepreneurship in Business and Research
Entrepreneurship in Business and Research. Essays in Honour of Håkan Lindgren. Edited by Magnus Henrekson, Mats Larsson and Hans Sjögren. Handelhögskolan i Stockholm, Institute for Research in Economic History 2001. 360 s.
Henkilöiden merkkipäivien kunniaksi kirjoitetut antologiat ovat mielenkiintoinen ilmiö. Etenkin, jos ne ovat tarkoitettu myös laajempaan levitykseen. Lukija tulee miettineeksi eikö antologiaa olisi saatu kasaan ilman henkilöpalvontaa. Oma reaktio ainakin on ollut tämän kategorian kirjoihin ollut automaattisesti kavahtava, ehkä on tullut nautittua neuvostokirjallisuutta yliannostus. Mutta joskus kavahtaa ihan syyttäkin.
Tukholman kauppakorkeakoulun taloushistorian professorin 60-vuotisjuhlan kunniaksi kirjoitettu antologia on kiinnostavaa luettavaa. Tarkoitus oli poimia pari esseetä, mutta sivuja harppoessa silmät nauliutuivat ja sitä huomasi uppoutuneensa milloin mihinkin. Toki antologialla on kattoteema, mutta esseitä lukiessa kyllä toteaa sen olevan melkoisen lavean.
Kirjassa käsitellään muun muassa kreikkalaisten pankkien modernisaatiota diktatuurin jälkeen, tutkitaan skottilaisia pankkeja 1800-luvun alussa, käsitellään Joseph Schumpeteriä ja sovelletaan hänen ajatuksiaan kahteen kohteeseen Ruotsin taloushistoriassa, tarkastellaan verotusta Ruotsissa, verrataan konkursseja Ruotsissa ja Yhdysvalloissa ja yrittäjyyden jatkamista niiden jälkeen ja lentoliikenteen lapsuuden kasvukipuja Ruotsissa 1900-luvun alussa.
Susanna Fellman ja Riitta Hjerppe kirjoittavat Strendbergin tupakkatehtaan laajentumisesta Ruotsiin 1900-luvun alussa. Se oli Suomen ensimmäisiä monikansallisia yhtiöitä ja kahmaisi Ruotsin tupakkamarkkinoista puolet. Yhtiö oli merkittävä työllistäjä Ruotsissa, kunnes 1914 tupakantuotanto kansallistettiin.
Magnus Henreksonin yrittäjyydestä ja Ruotsin mallia käsittelevästä tekstistä silmään pistää tilasto vuodelta 1991, joka kuvaa maahanmuuttajien yrittäjyyttä Ruotsissa. Suomalaiset ovat häntäpäässä, jopa alle kantaväestön. Turkkilaiset ovat kolme kertaa ruosuja hanakkaampia perustamaan yrityksiä. Pahnanpohjimmaisina ovat chileläiset, jotka ovat erittäin laiskoja perustamaan yrityksiä Ruotsissa. Henrekson ei lähde analysoimaan sen kummemmin tilastoa, mikä selittyy varmasti suurelta osin maahanmuuttajien rakenteella, koulutustaustalla, poliittisilla asenteilla ja lähtöalueen toimeentulokulttuurilla ja sijoittumisella Ruotsiin.
Antologian jokaista kirjoitusta olisi kiva referoida, mutta ylitse muiden poikkeavuudellaan menee ehdottomasti viimeinen Lennart Samuelsonin essee neuvostoliittolaisista sota-teollisen kompleksin yrittäjistä ennen suuria puhdistuksia. Hän herkuttelee ajatuksella miten olisi käynyt, jos ei stalinistinen hirmukoneisto olisi vainoharhaisuudessaan vanginnut ja murhannut keskeisiä innovaattoreita ja pyyhkinyt koulutettua upseeristoa pois elävien kirjoista.
Strategiassa kehiteltiin syvälle vihollisen selustaan iskeviä liikkuvia joukkoja. Painotusalueita olisivat olleet raskaat pommikoneet, jotka olisivat kylväneet tuhoa kaupungeissa ja olleet psykologisesti tehokas pelote sekä maahanlaskujoukot, jotka olisivat ottaneet haltuun taktisesti tärkeitä kohteita. Niitä olisivat tukeneet massiiviset panssarijoukot, jotka olisivat rynnineet karmivasti vihollisen linjojen lävitse. Stalin kuitenkin henkilökohtaisesti tuhahti halveksuen suunnitelmille. Pommikoneita ei rakennettu kuin pari, tärkeimmät strategit ja keksijät joko tapettiin tai vangittiin...
Henkilöiden merkkipäivien kunniaksi kirjoitetut antologiat ovat mielenkiintoinen ilmiö. Etenkin, jos ne ovat tarkoitettu myös laajempaan levitykseen. Lukija tulee miettineeksi eikö antologiaa olisi saatu kasaan ilman henkilöpalvontaa. Oma reaktio ainakin on ollut tämän kategorian kirjoihin ollut automaattisesti kavahtava, ehkä on tullut nautittua neuvostokirjallisuutta yliannostus. Mutta joskus kavahtaa ihan syyttäkin.
Tukholman kauppakorkeakoulun taloushistorian professorin 60-vuotisjuhlan kunniaksi kirjoitettu antologia on kiinnostavaa luettavaa. Tarkoitus oli poimia pari esseetä, mutta sivuja harppoessa silmät nauliutuivat ja sitä huomasi uppoutuneensa milloin mihinkin. Toki antologialla on kattoteema, mutta esseitä lukiessa kyllä toteaa sen olevan melkoisen lavean.
Kirjassa käsitellään muun muassa kreikkalaisten pankkien modernisaatiota diktatuurin jälkeen, tutkitaan skottilaisia pankkeja 1800-luvun alussa, käsitellään Joseph Schumpeteriä ja sovelletaan hänen ajatuksiaan kahteen kohteeseen Ruotsin taloushistoriassa, tarkastellaan verotusta Ruotsissa, verrataan konkursseja Ruotsissa ja Yhdysvalloissa ja yrittäjyyden jatkamista niiden jälkeen ja lentoliikenteen lapsuuden kasvukipuja Ruotsissa 1900-luvun alussa.
Susanna Fellman ja Riitta Hjerppe kirjoittavat Strendbergin tupakkatehtaan laajentumisesta Ruotsiin 1900-luvun alussa. Se oli Suomen ensimmäisiä monikansallisia yhtiöitä ja kahmaisi Ruotsin tupakkamarkkinoista puolet. Yhtiö oli merkittävä työllistäjä Ruotsissa, kunnes 1914 tupakantuotanto kansallistettiin.
Magnus Henreksonin yrittäjyydestä ja Ruotsin mallia käsittelevästä tekstistä silmään pistää tilasto vuodelta 1991, joka kuvaa maahanmuuttajien yrittäjyyttä Ruotsissa. Suomalaiset ovat häntäpäässä, jopa alle kantaväestön. Turkkilaiset ovat kolme kertaa ruosuja hanakkaampia perustamaan yrityksiä. Pahnanpohjimmaisina ovat chileläiset, jotka ovat erittäin laiskoja perustamaan yrityksiä Ruotsissa. Henrekson ei lähde analysoimaan sen kummemmin tilastoa, mikä selittyy varmasti suurelta osin maahanmuuttajien rakenteella, koulutustaustalla, poliittisilla asenteilla ja lähtöalueen toimeentulokulttuurilla ja sijoittumisella Ruotsiin.
Antologian jokaista kirjoitusta olisi kiva referoida, mutta ylitse muiden poikkeavuudellaan menee ehdottomasti viimeinen Lennart Samuelsonin essee neuvostoliittolaisista sota-teollisen kompleksin yrittäjistä ennen suuria puhdistuksia. Hän herkuttelee ajatuksella miten olisi käynyt, jos ei stalinistinen hirmukoneisto olisi vainoharhaisuudessaan vanginnut ja murhannut keskeisiä innovaattoreita ja pyyhkinyt koulutettua upseeristoa pois elävien kirjoista.
Strategiassa kehiteltiin syvälle vihollisen selustaan iskeviä liikkuvia joukkoja. Painotusalueita olisivat olleet raskaat pommikoneet, jotka olisivat kylväneet tuhoa kaupungeissa ja olleet psykologisesti tehokas pelote sekä maahanlaskujoukot, jotka olisivat ottaneet haltuun taktisesti tärkeitä kohteita. Niitä olisivat tukeneet massiiviset panssarijoukot, jotka olisivat rynnineet karmivasti vihollisen linjojen lävitse. Stalin kuitenkin henkilökohtaisesti tuhahti halveksuen suunnitelmille. Pommikoneita ei rakennettu kuin pari, tärkeimmät strategit ja keksijät joko tapettiin tai vangittiin...
Svante Beckman: Utvecklingens hjältar
Svante Beckman: Utvecklingens hjältar. Om den innovativa individen i samhällstänkandet. Carlssons 1990. 232 s.
Svante Beckmanin kirjaa voisi kuvailla parhaimmin paksuksi puuroksi. Siitä tulee ähky välittömästi. Käsitteellinen kieli liihottaa korkeuksissa, onneksi kuviot selventävät pahimpia tukoksia. Filosofiset möykyt ovat kuitenkin vaikeata sulateltavaa. Pakko oli pomppia eteenpäin, kun ei ajatuksenjuoksua ymmärtänyt ja jokaisella rivillä olevat viittaukset ovat raskasta luettavaa.
Tieteellisen tekstin rikkoo hauskasti - Beckmanin viitattua tunnontarkasti 149 sivua satoihin tutkijoihin ja muihin tieteilijöihin - yllättävä toteamus William Jamesin sanomisiin osoittaessa, ettei Beckman muistanut tarkkaa kohtaa.
Svante Beckmanin tarkoituksena oli tutkia luovan yksilön roolia historiassa yhteiskunnallisen ajattelun mukaan. Vielä parisen sataa vuotta sittenhän historia oli pelkästään kuninkaiden historiaa. Sen jälkeen eri virtaukset ovat latistaneet poikkeusihmiset osaksi massaa ja näkemykset joukkoliikkeiden vallasta yhteiskuntia muokkaavina voimina ovat korostuneet. Virtauksia on kuitenkin ollut monenlaisia filosofiassa. 1980-luvulla sankarihahmot palasivat näkyvästi esille.
Beckman käy uuvuttavasti lävitse viimeisten parin vuosisadan ajalta keskustelua yksilöstä ja persoonallisuuksista historiassa. Jonkinlaisena perusteesinä voi Beckaminilla nähdä schumpeteriläisen yrittäjyyden käsityksen. Yrittäjyys nähdään laajempana ilmiönä, eikä sitä sidota mihinkään muodolliseen asemaan talouselämän organisaatioissa tai yhteiskuntaluokissa. Useimmat yrittäjät eivät ole "yrittäjiä" vaan vaikuttavat kaikilla yhteiskunnan osa-alueilla organisoiden, järjestellen ja kanavoiden pääoma-, tieto- ja kulttuurivirtoja. Kyse on eräänlaisesta luovasta johtajuudesta.
Hauska nosto kirjasta on Beckmanin pätkä sankareista ja kertomusmuodosta. Hän referoi Hayden Whiten Metahistory (1973) kirjaa, jossa White on jakanut 1800-luvun suuret yhteiskuntatieteilijät ryhmiin kertomusmuodon mukaan. White erottaa viisi perusmuotoa: romantiikan, komedian, tragedian, satiirin ja ironisen kertomuksen. Marx ja Hegels käyttävät komediaa, Jules Michelet on romantikko. De Tocqueville on traagikko. Thomas Carlyle satiirikko.
Kaikkein hämmentävintä on 231 sivun jälkeen olevat loppusanat. Beckman on uutterasti esitellyt moninaisia näkemyksiä, mutta ei lähde päättelemään mitään. Svante Beckman tiivistää kirjansa sisällön yhdelle sivulle ja väittää ettei yhteiskuntatieteellinen doktriininmuodostus ole vielä kypsynyt sille tasolle, että sankarihahmojen merkityksestä voisi saada rationaalisen, empiiriseen tutkimukseen perustuvan selvyyden. Toisen maailmansodan jälkeen usko sankarihahmoihin hiipui tiedepiireissä, 1980-luvulla koettiin renessanssia. Beckmanin mielestä olisi aika nostaa persoonallisuus ja yksilöiden roolit historiassa kunnollisen tieteellisen keskustelun aihelmaksi.
Svante Beckmanin kirjaa voisi kuvailla parhaimmin paksuksi puuroksi. Siitä tulee ähky välittömästi. Käsitteellinen kieli liihottaa korkeuksissa, onneksi kuviot selventävät pahimpia tukoksia. Filosofiset möykyt ovat kuitenkin vaikeata sulateltavaa. Pakko oli pomppia eteenpäin, kun ei ajatuksenjuoksua ymmärtänyt ja jokaisella rivillä olevat viittaukset ovat raskasta luettavaa.
Tieteellisen tekstin rikkoo hauskasti - Beckmanin viitattua tunnontarkasti 149 sivua satoihin tutkijoihin ja muihin tieteilijöihin - yllättävä toteamus William Jamesin sanomisiin osoittaessa, ettei Beckman muistanut tarkkaa kohtaa.
Svante Beckmanin tarkoituksena oli tutkia luovan yksilön roolia historiassa yhteiskunnallisen ajattelun mukaan. Vielä parisen sataa vuotta sittenhän historia oli pelkästään kuninkaiden historiaa. Sen jälkeen eri virtaukset ovat latistaneet poikkeusihmiset osaksi massaa ja näkemykset joukkoliikkeiden vallasta yhteiskuntia muokkaavina voimina ovat korostuneet. Virtauksia on kuitenkin ollut monenlaisia filosofiassa. 1980-luvulla sankarihahmot palasivat näkyvästi esille.
Beckman käy uuvuttavasti lävitse viimeisten parin vuosisadan ajalta keskustelua yksilöstä ja persoonallisuuksista historiassa. Jonkinlaisena perusteesinä voi Beckaminilla nähdä schumpeteriläisen yrittäjyyden käsityksen. Yrittäjyys nähdään laajempana ilmiönä, eikä sitä sidota mihinkään muodolliseen asemaan talouselämän organisaatioissa tai yhteiskuntaluokissa. Useimmat yrittäjät eivät ole "yrittäjiä" vaan vaikuttavat kaikilla yhteiskunnan osa-alueilla organisoiden, järjestellen ja kanavoiden pääoma-, tieto- ja kulttuurivirtoja. Kyse on eräänlaisesta luovasta johtajuudesta.
Hauska nosto kirjasta on Beckmanin pätkä sankareista ja kertomusmuodosta. Hän referoi Hayden Whiten Metahistory (1973) kirjaa, jossa White on jakanut 1800-luvun suuret yhteiskuntatieteilijät ryhmiin kertomusmuodon mukaan. White erottaa viisi perusmuotoa: romantiikan, komedian, tragedian, satiirin ja ironisen kertomuksen. Marx ja Hegels käyttävät komediaa, Jules Michelet on romantikko. De Tocqueville on traagikko. Thomas Carlyle satiirikko.
Kaikkein hämmentävintä on 231 sivun jälkeen olevat loppusanat. Beckman on uutterasti esitellyt moninaisia näkemyksiä, mutta ei lähde päättelemään mitään. Svante Beckman tiivistää kirjansa sisällön yhdelle sivulle ja väittää ettei yhteiskuntatieteellinen doktriininmuodostus ole vielä kypsynyt sille tasolle, että sankarihahmojen merkityksestä voisi saada rationaalisen, empiiriseen tutkimukseen perustuvan selvyyden. Toisen maailmansodan jälkeen usko sankarihahmoihin hiipui tiedepiireissä, 1980-luvulla koettiin renessanssia. Beckmanin mielestä olisi aika nostaa persoonallisuus ja yksilöiden roolit historiassa kunnollisen tieteellisen keskustelun aihelmaksi.
tiistai 22. tammikuuta 2008
Anders Isaksson: Den politiska adeln
Anders Isaksson: Den politiska adeln. Bonnier fakta 2006. 224 s.
Joseph Schumpeter aavisteli kirjassa Capitalism, socialism and democracy politiikan ammattimaistuvan ja puolueiden kaventuvan kampanjakoneiksi, jotka kalastelevat massoilta ääniä. Anders Isakssonin kirja Ruotsiin muodostuneesta poliittisesta aatelistosta osoittaa kehityksen kulkeneen siihen suuntaan. Schumpeterin haihatteleman meritokratian (yhteiskunnan, jossa viisaiden valta perustuu yksilöiden ansioihin ja kykyihin varallisuuden ja sosiaalisen aseman sijasta) sijasta meno on mennyt nepotismiin (sukulaisten suosiminen), jossa pätevyyden sijasta ratkaisee kuka olet.
Viime viikolla muun muassa Dagens Nyheter (17/1 2008) uutisoi sosiaalidemokraattien nuorisojärjestössä SSU:ssa olevan enää 1 233 jäsentä ja järjestön pudonneen viidenneksi suurimmaksi poliittiseksi nuorisojärjestöksi Ruotsissa. Parissa vuodessa on häipynyt noin 95 prosenttia SSU:n jäsenistä. Toki parin vuoden takainen parikymmentätuhatta jäsentä on sekin raju pudotus viime vuosisadan alun sataantuhanteen nuorisoliittolaiseen. Vaikka kato on koetellut kovimmin demareita, on sitä ollut muissakin puolueissa, mutta ei aivan yhtä rajusti.
Emopuolueidenkin jäsenmäärät ovat romahtaneet. Ammattiyhdistysliikkeen luovuttua jäsentensä pakkojäsenyydestä sosiaalidemokraattisessa puolueessa 1990-luvulla lähti väkeä hurjasti ja alamäki on vain kiihtynyt. Tällä menolla viimeinen sosiaalidemokraatti repisi jäsenkirjansa viimeistään vuonna 2017. Ainoastaan ympäristöpuolue on pysynyt kasassa ja kansanpuolue on jopa onnistunut kasvattamaan jäsenmääräänsä, joka sinänsä on ollut monista muista puolueista poiketen melkoisen pieni. Kansanpuolue on ollut riippuvaisin liikkuvista äänestäjistä, liikettä on ollut lähinnä sosiaalidemokraateista ja moderaateista, molempiin suuntiin.
Toinen hätkähdyttävä uutinen viime viikolla puolestaan tuli Göteborgin yliopistolta, jossa on ruotsalaisen äänestäjäkunnan rakennetta, liikettä, järjestäytymistä ja tietoisuutta selvitetty jo vuosikymmeniä. Ruotsalaiset äänestäjät ovat olleet yhdysvaltalaisiin verrattuna poikkeuksellisen valveutuneita. Osallistuvuuskin on ollut korkeata. Esimerkiksi vuoden 1976 vaaleissa, joissa murtui sosiaalidemokraattien vuosikymmeniä jatkunut itsevaltius, äänestysprosentti kohosi päälle 90 prosentin. Ja korkea se on edelleenkin, noin 80 prosentissa.
Mielenkiintoista viime vaaleissa oli lisäksi se, että sosiaalidemokraattien listoilla oli eniten ylimpiin tuloluokkiin kuuluvia. Listojen kärkinimet olivat poikkeuksetta miljonäärejä sosiaalidemokraateilla. Tämä selittyi valtion- ja kuntien virkamiehillä, ay-liikkeen toimihenkilöillä ja puoluejyrillä, kansanedustajilla ja kunnallispolitiikan pampuilla. Sosiaalidemokraattien ehdokkaiden koulutustaso oli kuitenkin kaikista matalin. Joten seuraavan kerran, kun sosiaalidemokraattinen poliitikko tai ay-liikkeen johtohahmo puhuu solidaarisuudesta, siitä miten sairaita sorretaan ja ihmisiä pakotetaan töihin, niin on hyvä muistaa äänessä olevan hyväosaisen. Kognitiivinen dissonanssi on tuolloin näkyvissä räikeimmillään.
Esimerkiksi Eskilstunassa on vasemmistolla 15 kunnanneuvosta, joille maksetaan 50 - 65 000 kruunua kuukaudessa kokopäiväisestä politikoinnista. Noin 93 000 asukkaan kokoisessa kaupungissa. Kaupunki pulittaa myös vuodessa ylimääräistä puoluetukea 250 000 kruunua (!) kunnanvaltuutettua kohden. Demokratialla on hintansa.
Mutta rahan syytäminen ei ole auttanut. Äänestäjäkunnan tietoisuus on romahtanut. Kuilu päättäjien ja muiden välillä on revennyt. Suurin osa elää toisen käden todellisuudessa, toisin sanoen heille todellisuus näyttäytyy pelkästään tiedotusvälineiden kautta ja kosketus päättäjiin on pinnallinen. Harva tuntee poliitikkoja henkilökohtaisesti. Media puolestaan vääristää, personoi ja skandaloi. Politiikka esitetään teatterina.
Göran Perssonin hallitessa maata vaalikaudella 2002-2006 ei 55 prosenttia äänestäjistä tiennyt kuka ja ketä piti maassa jöötä. Tietämättömien parissa sosiaalidemokraattien kannatus oli kuitenkin suurinta ja vuoden 2006 vaaleissa sosiaalidemokraattien kannatuskunta koostui suoraan sanoen tunteilevista typeryksistä. Kaikkein valveutuneimpia ja fiksuimpia olivat tutkimuksen mukaan kansanpuoluetta kannattaneet, sitten moderaatteja. He tiesivät ketä äänestivät ja miksi, he tiesivät ketä ja ketkä pitivät maassa valtaa.
Näitä taustoja vasten Anders Isakssonin laajennettu versio vuoden 2002 menestysteoksesta on herkullista ja kuohuttavaa luettavaa. Isaksson on kartoittanut poliittiset suvut ja vallanpitäjien suhteet, hän kuvaa Ruotsin muutosta 1900-luvulla ja kertoo uuden (sosiaalidemokraattisen) aatelisluokan synnystä. Luokkakierto on pysähtynyt, demokratia kuihtunut koristesanaksi. Valtaan ei nousta lahjoilla vaan syntymällä, poliittinen uusaatelisto on luonut itseitseään täydentävän loisten työmarkkinat, jotka parasiitteina imevät tulonsa toisten taskuista ja elävät erillään etuisuuksien maailmassa ja valitsevat puolisonsa tästä luokasta.
Vaikka piirre on näkyvissä muissakin puolueissa, on se sosiaalidemokraateissa ja heidän eri peitejärjestöissä ollut ilmeisin. Valta on periytynyt, kyliä, kuntia ja valtiota ovat hallinneet sukujen muodostamat klaanit, joiden ulkopuolelta ei ole ollut asiaa tikkaille enää aikoihin. Suuntaus alkoi 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä, jolloin ensimmäiset mahtiperheet junttasivat kiilansa. Tyypillinen nousukas oli nopean uran ammattiyhdistyksessä tehnyt kouluttamaton nuorukainen, joka pääsi valtiopäiville ja vaurastui ja istui sitkeästi lukuisilla palleilla välittäen läheisilleen yhteiskunnallisia asemia. 1970-luvulta lähtien tilanne on jähmettynyt yhä enemmän. SSU oli monien koulu ja tie luokkanousuun, kunnes se tie tyrehtyi myöhemmin nepotismiin. Nuorisojärjestön ja muiden organisaatioiden hallinnolliset tehtävät oli varattu klaanien jäsenille, samoin kaikki valtion virat ja muut luottamustoimet.
Isakssonin kirjan mukaan jopa Göran Persson oli tyrmistynyt sosiaalidemokraattisten kansanedustajien sivistymättömyydestä ja kelpaamattomuudesta hallinnollisiin tehtäviin. Persson ei voinut nostaa hallitukseen kansanedustajia ministereiksi, koska he olivat niihin tehtäviin täysin soveltumattomia napinpainajia. Siksi vain kolmannes ministereistä rekrytoitiin valtiopäiviltä, loput Persson valikoi kavereistaan ja tuttavistaan. Taloushistorian professorin Lena Sommerstadin yllättävä nousu valtioneuvostoon selittyi Perssonin halulla kohottaa hallituksen akateemista tasoa, joka oli herättänyt kansainvälisestikin huomiota olemattomuudellaan. Useimpien ainoa koulu oli ollut SSU lukion tai peruskoulun jälkeen.
Anders Isakssonin kuva Ruotsin yhteiskunnan tilasta on lohduton, mutta hänellä on erilaisia ideoita, joilla demokratiaa voitaisiin juurruttaa takaisin ja saada dynamiikkaa luokkakiertoon. Hän esimerkiksi tihentäisi vaaleja niin, että joka vuosi äänestettäisiin jossain Ruotsin kolkassa kansanedustajista. Auttaisikohan se?
Suomessa eri vaalit on hajautettu ja äänestysprosentti on silti laimea. Suomessa on myös todelliset henkilövaalit Ruotsin listavaalin sijaan. Siinä mielessä Suomi on Ruotsia demokraattisempi, vaikka osallistuvuus on heikompi. Suomessakin poliittinen valta on kasaantunut samoille suvuille ja pienille ystäväpiireille, eivätkä erot puolueiden linjoissa ole suuria. Yhteistyötä tehdään vaalituloksesta riippuen käytännössä kenen kanssa tahansa. Äänestäjän on vaikea arvata ketkä lopulta kolmesta suuresta ja suomenruotsalaisesta kiintiöstä muodostavat hallituksen. Ruotsissa jako on sentään selkeämmin kahtia, eikä yhtä pirstaleinen. Toisaalta esimerkiksi vasemmistokartelli ei ole mistään samaa mieltä ja sosiaalidemokraateilla on fraasien takana ideologinen tyhjiö, apupuolueet ovat piskuisia räksyttäjiä, joiden ehdotuksia tuskin kukaan ottaa vakavissaan.
Joseph Schumpeter aavisteli kirjassa Capitalism, socialism and democracy politiikan ammattimaistuvan ja puolueiden kaventuvan kampanjakoneiksi, jotka kalastelevat massoilta ääniä. Anders Isakssonin kirja Ruotsiin muodostuneesta poliittisesta aatelistosta osoittaa kehityksen kulkeneen siihen suuntaan. Schumpeterin haihatteleman meritokratian (yhteiskunnan, jossa viisaiden valta perustuu yksilöiden ansioihin ja kykyihin varallisuuden ja sosiaalisen aseman sijasta) sijasta meno on mennyt nepotismiin (sukulaisten suosiminen), jossa pätevyyden sijasta ratkaisee kuka olet.
Viime viikolla muun muassa Dagens Nyheter (17/1 2008) uutisoi sosiaalidemokraattien nuorisojärjestössä SSU:ssa olevan enää 1 233 jäsentä ja järjestön pudonneen viidenneksi suurimmaksi poliittiseksi nuorisojärjestöksi Ruotsissa. Parissa vuodessa on häipynyt noin 95 prosenttia SSU:n jäsenistä. Toki parin vuoden takainen parikymmentätuhatta jäsentä on sekin raju pudotus viime vuosisadan alun sataantuhanteen nuorisoliittolaiseen. Vaikka kato on koetellut kovimmin demareita, on sitä ollut muissakin puolueissa, mutta ei aivan yhtä rajusti.
Emopuolueidenkin jäsenmäärät ovat romahtaneet. Ammattiyhdistysliikkeen luovuttua jäsentensä pakkojäsenyydestä sosiaalidemokraattisessa puolueessa 1990-luvulla lähti väkeä hurjasti ja alamäki on vain kiihtynyt. Tällä menolla viimeinen sosiaalidemokraatti repisi jäsenkirjansa viimeistään vuonna 2017. Ainoastaan ympäristöpuolue on pysynyt kasassa ja kansanpuolue on jopa onnistunut kasvattamaan jäsenmääräänsä, joka sinänsä on ollut monista muista puolueista poiketen melkoisen pieni. Kansanpuolue on ollut riippuvaisin liikkuvista äänestäjistä, liikettä on ollut lähinnä sosiaalidemokraateista ja moderaateista, molempiin suuntiin.
Toinen hätkähdyttävä uutinen viime viikolla puolestaan tuli Göteborgin yliopistolta, jossa on ruotsalaisen äänestäjäkunnan rakennetta, liikettä, järjestäytymistä ja tietoisuutta selvitetty jo vuosikymmeniä. Ruotsalaiset äänestäjät ovat olleet yhdysvaltalaisiin verrattuna poikkeuksellisen valveutuneita. Osallistuvuuskin on ollut korkeata. Esimerkiksi vuoden 1976 vaaleissa, joissa murtui sosiaalidemokraattien vuosikymmeniä jatkunut itsevaltius, äänestysprosentti kohosi päälle 90 prosentin. Ja korkea se on edelleenkin, noin 80 prosentissa.
Mielenkiintoista viime vaaleissa oli lisäksi se, että sosiaalidemokraattien listoilla oli eniten ylimpiin tuloluokkiin kuuluvia. Listojen kärkinimet olivat poikkeuksetta miljonäärejä sosiaalidemokraateilla. Tämä selittyi valtion- ja kuntien virkamiehillä, ay-liikkeen toimihenkilöillä ja puoluejyrillä, kansanedustajilla ja kunnallispolitiikan pampuilla. Sosiaalidemokraattien ehdokkaiden koulutustaso oli kuitenkin kaikista matalin. Joten seuraavan kerran, kun sosiaalidemokraattinen poliitikko tai ay-liikkeen johtohahmo puhuu solidaarisuudesta, siitä miten sairaita sorretaan ja ihmisiä pakotetaan töihin, niin on hyvä muistaa äänessä olevan hyväosaisen. Kognitiivinen dissonanssi on tuolloin näkyvissä räikeimmillään.
Esimerkiksi Eskilstunassa on vasemmistolla 15 kunnanneuvosta, joille maksetaan 50 - 65 000 kruunua kuukaudessa kokopäiväisestä politikoinnista. Noin 93 000 asukkaan kokoisessa kaupungissa. Kaupunki pulittaa myös vuodessa ylimääräistä puoluetukea 250 000 kruunua (!) kunnanvaltuutettua kohden. Demokratialla on hintansa.
Mutta rahan syytäminen ei ole auttanut. Äänestäjäkunnan tietoisuus on romahtanut. Kuilu päättäjien ja muiden välillä on revennyt. Suurin osa elää toisen käden todellisuudessa, toisin sanoen heille todellisuus näyttäytyy pelkästään tiedotusvälineiden kautta ja kosketus päättäjiin on pinnallinen. Harva tuntee poliitikkoja henkilökohtaisesti. Media puolestaan vääristää, personoi ja skandaloi. Politiikka esitetään teatterina.
Göran Perssonin hallitessa maata vaalikaudella 2002-2006 ei 55 prosenttia äänestäjistä tiennyt kuka ja ketä piti maassa jöötä. Tietämättömien parissa sosiaalidemokraattien kannatus oli kuitenkin suurinta ja vuoden 2006 vaaleissa sosiaalidemokraattien kannatuskunta koostui suoraan sanoen tunteilevista typeryksistä. Kaikkein valveutuneimpia ja fiksuimpia olivat tutkimuksen mukaan kansanpuoluetta kannattaneet, sitten moderaatteja. He tiesivät ketä äänestivät ja miksi, he tiesivät ketä ja ketkä pitivät maassa valtaa.
Näitä taustoja vasten Anders Isakssonin laajennettu versio vuoden 2002 menestysteoksesta on herkullista ja kuohuttavaa luettavaa. Isaksson on kartoittanut poliittiset suvut ja vallanpitäjien suhteet, hän kuvaa Ruotsin muutosta 1900-luvulla ja kertoo uuden (sosiaalidemokraattisen) aatelisluokan synnystä. Luokkakierto on pysähtynyt, demokratia kuihtunut koristesanaksi. Valtaan ei nousta lahjoilla vaan syntymällä, poliittinen uusaatelisto on luonut itseitseään täydentävän loisten työmarkkinat, jotka parasiitteina imevät tulonsa toisten taskuista ja elävät erillään etuisuuksien maailmassa ja valitsevat puolisonsa tästä luokasta.
Vaikka piirre on näkyvissä muissakin puolueissa, on se sosiaalidemokraateissa ja heidän eri peitejärjestöissä ollut ilmeisin. Valta on periytynyt, kyliä, kuntia ja valtiota ovat hallinneet sukujen muodostamat klaanit, joiden ulkopuolelta ei ole ollut asiaa tikkaille enää aikoihin. Suuntaus alkoi 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä, jolloin ensimmäiset mahtiperheet junttasivat kiilansa. Tyypillinen nousukas oli nopean uran ammattiyhdistyksessä tehnyt kouluttamaton nuorukainen, joka pääsi valtiopäiville ja vaurastui ja istui sitkeästi lukuisilla palleilla välittäen läheisilleen yhteiskunnallisia asemia. 1970-luvulta lähtien tilanne on jähmettynyt yhä enemmän. SSU oli monien koulu ja tie luokkanousuun, kunnes se tie tyrehtyi myöhemmin nepotismiin. Nuorisojärjestön ja muiden organisaatioiden hallinnolliset tehtävät oli varattu klaanien jäsenille, samoin kaikki valtion virat ja muut luottamustoimet.
Isakssonin kirjan mukaan jopa Göran Persson oli tyrmistynyt sosiaalidemokraattisten kansanedustajien sivistymättömyydestä ja kelpaamattomuudesta hallinnollisiin tehtäviin. Persson ei voinut nostaa hallitukseen kansanedustajia ministereiksi, koska he olivat niihin tehtäviin täysin soveltumattomia napinpainajia. Siksi vain kolmannes ministereistä rekrytoitiin valtiopäiviltä, loput Persson valikoi kavereistaan ja tuttavistaan. Taloushistorian professorin Lena Sommerstadin yllättävä nousu valtioneuvostoon selittyi Perssonin halulla kohottaa hallituksen akateemista tasoa, joka oli herättänyt kansainvälisestikin huomiota olemattomuudellaan. Useimpien ainoa koulu oli ollut SSU lukion tai peruskoulun jälkeen.
Anders Isakssonin kuva Ruotsin yhteiskunnan tilasta on lohduton, mutta hänellä on erilaisia ideoita, joilla demokratiaa voitaisiin juurruttaa takaisin ja saada dynamiikkaa luokkakiertoon. Hän esimerkiksi tihentäisi vaaleja niin, että joka vuosi äänestettäisiin jossain Ruotsin kolkassa kansanedustajista. Auttaisikohan se?
Suomessa eri vaalit on hajautettu ja äänestysprosentti on silti laimea. Suomessa on myös todelliset henkilövaalit Ruotsin listavaalin sijaan. Siinä mielessä Suomi on Ruotsia demokraattisempi, vaikka osallistuvuus on heikompi. Suomessakin poliittinen valta on kasaantunut samoille suvuille ja pienille ystäväpiireille, eivätkä erot puolueiden linjoissa ole suuria. Yhteistyötä tehdään vaalituloksesta riippuen käytännössä kenen kanssa tahansa. Äänestäjän on vaikea arvata ketkä lopulta kolmesta suuresta ja suomenruotsalaisesta kiintiöstä muodostavat hallituksen. Ruotsissa jako on sentään selkeämmin kahtia, eikä yhtä pirstaleinen. Toisaalta esimerkiksi vasemmistokartelli ei ole mistään samaa mieltä ja sosiaalidemokraateilla on fraasien takana ideologinen tyhjiö, apupuolueet ovat piskuisia räksyttäjiä, joiden ehdotuksia tuskin kukaan ottaa vakavissaan.
sunnuntai 20. tammikuuta 2008
"Bäste bröder"
Ylva Hasselberg & Tom Petersson (red.): "Bäste bröder". Nätverk, entreprenörskap och innovation i svenskt näringsliv. Gidlunds förlag 2006. 365 s.
Joukko johtavia ruotsalaisia taloushistorian tutkijoita on raaputtanut Ruotsin elinkeinoelämän verkostoja 1900-luvulla. Yhdeksän kirjoittajan joukossa on myös oma ohjaaja FD Therese Nordlund Tukholman yliopiston taloushistorian laitokselta, hän kertoo Axel Ax:son Johnsonista ja Johnsonkonsernista.
Verkostoista ja verkottumisesta on kohkattu viimeisen vuosikymmenen aikana niin, että sanat on melkein kulutettu puhki. Muun muassa Manuel Castells nosti ilmiön pinnalle ja nyt on taloushistorian tutkimuskin innostunut laajemmassa määrin tarkastelemaan niiden vaikutusta.
Etenkin uusklassisissa talousteorioissa ovat korostuneet yksilöt, joita on riivannut sietämätön itsekkyys ja häikäilemätön omaneduntavoittelu. Sellaiset strategiat ovatkin toimineet siirtymätalouksissa ja markkinoilla, joilla pelisäännöt ovat olleet epäselvät ja kehittymättömät, maissa, joissa instituutiot ovat vasta muotoutumassa. Villi länsi 1800-luvulle asti Yhdysvalloissa ja Venäjä 1990-luvulla ovat näistä hyviä esimerkkejä.
Ruotsissa sen sijaan röyhkeä peli ei oikein ole vedellyt sitten viikinkiaikojen. Väkivaltaisia yhteiskunnallisia mullistuksia ei maa ole kokenut, vaikka jännitteet ovat olleet rajuja. Sahateollisuudessa lakkoja tukahdutettiin raa´asti 1800-luvun lopulla, Tukholmassa mellakoitiin rajusti 1917, mutta selvittiin ilman kuolonuhreja. 1920-luvulla Ruotsissa lakkoiltiin tiheimmin Euroopassa. Ådalenissa armeija ampui mielenosoittajia 1930-luvulla, sen jälkeen meno on ollut hillitympää ja työmarkkinaosapuolet ovat vääntäneet kättä melkoisen sivistyneesti joitakin tukkanuottasia lukuunottamatta. Etniset vähemmistöt on tukahdutettu ja niitä on hävitetty modernisaatiolla. Eurooppaa raunioittaneet suursodatkin ovat hönkäilleet ainoastaan vierestä. Olot ovat siis kaikin puolin olleet vakaat, ja 1800-luvulta lähtien yrittämiselle erityisen suotuisat. Oikeusjärjestelmä on vetänyt selkeät raamit.
Menestymiseen on tarvittu hyviä vuorovaikutustaitoja ja suhteita mahdollisimman laajoihin kontaktipintoihin, ihmisiin, jotka ovat olleet päättävissä asemissa.
Kirjan tutkielmat kattavat isoja osia Ruotsin elinkeinoelämästä. Pääpaino on perhe-(suku-)yrityksissä ja niiden voimahahmoissa sekä eliiteissä, mutta tarkastelua ulotetaan myös poliittiseen uusaatelistoon, joka kohosi 1900-luvulla ammattiyhdistysliikkeen ja sosiaalidemokraattisen puolueen symbioosissa merkittäväksi tekijäksi Ruotsin talouselämässä. Sosiaalidemokraatit esimerkiksi hallitsevat edelleen Ruotsin hautausbisnestä. Rakennusalalla sosiaalidemokraattinen ammattiyhdistysliike on myös mahtitekijä. Carina Gråbacke kertoo kiehtovasti Knut Johanssonista ja Riksbyggenistä. Knut Johansson oli rakennustyöväenliiton pitkäaikainen puheenjohtaja, kansanedustaja, istui sosiaalidemokraattisen puolueen johdossa ja oli ay-liikkeen omistamien rakennusliikkeiden johtajana. Samanaikaisesti. Puolue junaili kunnissa tontteja pilkkahinnalla yhtiöille, Puolue päätti halvoista valtionlainoista, Puolue junaili lakeja... Eturistiriitaa ei haluttu nähdä, eikä reilua kilpailua sallia.
Niinpä esimerkiksi matkatoimistoalalla, jolla Puolue kokeili liiketoimintaa, rämmittiin, koska jouduttiin toimimaan markkinoiden ehdoilla. Ei voitu lennättää Puolueen jäseniä etelän lämpöön halvalla, vaan toiminnan piti kannattaa. Lehtimarkkinoillakaan Puolue ja ammattiyhdistysliike eivät pärjänneet.
Mats Larsson analysoi Bonnieria artikkelissa "Succession och nätverk. Bonnierföretagen i media och industri 1952-1990". Larsson osoittaa kuinka elintärkeitä suhteet verkostoissa ovat. Bonnierin suvun verkostot olivat painottuneet media-alalle, heillä oli heikosti linkkejä teollisuudessa. Siksi Larssonin mielestä Bonniereiden bisnekset sujuivat osiltaan kehnosti teollisuudessa, mutta kukoistivat tiedotusvälineissä ja kustannuspuolella.
Erittäin makoisa on myös kirjan johdatus alan tutkimukseen. Lähes satasivuisen älykkään johdannon lopuksi on 12-sivuinen lähdeluettelo. Sitä täydentävät jokaisen kirjoittajan omat lähdeluettelot, joten jatkoluettavaa löytyy runsaasti sitä kaipaavalle.
Ylva Hasselberg & Tom Petersson ovat kirjoittaneet lopuksi analyysin kirjan annista. Kovin pitkälle meneviä päätelmiä eivät he ole valmiita vetämään, mutta toteavat kirjan peilaavan markkinoiden ja verkostojen välistä suhdetta. Keskeisin päätelmä on yritysten nelikenttäjako: "Det entreprenöriella nätverksföretaget, Det rena nätverksföretaget, Det marknadsstyrda företaget, Det imploderande företaget".
Joukko johtavia ruotsalaisia taloushistorian tutkijoita on raaputtanut Ruotsin elinkeinoelämän verkostoja 1900-luvulla. Yhdeksän kirjoittajan joukossa on myös oma ohjaaja FD Therese Nordlund Tukholman yliopiston taloushistorian laitokselta, hän kertoo Axel Ax:son Johnsonista ja Johnsonkonsernista.
Verkostoista ja verkottumisesta on kohkattu viimeisen vuosikymmenen aikana niin, että sanat on melkein kulutettu puhki. Muun muassa Manuel Castells nosti ilmiön pinnalle ja nyt on taloushistorian tutkimuskin innostunut laajemmassa määrin tarkastelemaan niiden vaikutusta.
Etenkin uusklassisissa talousteorioissa ovat korostuneet yksilöt, joita on riivannut sietämätön itsekkyys ja häikäilemätön omaneduntavoittelu. Sellaiset strategiat ovatkin toimineet siirtymätalouksissa ja markkinoilla, joilla pelisäännöt ovat olleet epäselvät ja kehittymättömät, maissa, joissa instituutiot ovat vasta muotoutumassa. Villi länsi 1800-luvulle asti Yhdysvalloissa ja Venäjä 1990-luvulla ovat näistä hyviä esimerkkejä.
Ruotsissa sen sijaan röyhkeä peli ei oikein ole vedellyt sitten viikinkiaikojen. Väkivaltaisia yhteiskunnallisia mullistuksia ei maa ole kokenut, vaikka jännitteet ovat olleet rajuja. Sahateollisuudessa lakkoja tukahdutettiin raa´asti 1800-luvun lopulla, Tukholmassa mellakoitiin rajusti 1917, mutta selvittiin ilman kuolonuhreja. 1920-luvulla Ruotsissa lakkoiltiin tiheimmin Euroopassa. Ådalenissa armeija ampui mielenosoittajia 1930-luvulla, sen jälkeen meno on ollut hillitympää ja työmarkkinaosapuolet ovat vääntäneet kättä melkoisen sivistyneesti joitakin tukkanuottasia lukuunottamatta. Etniset vähemmistöt on tukahdutettu ja niitä on hävitetty modernisaatiolla. Eurooppaa raunioittaneet suursodatkin ovat hönkäilleet ainoastaan vierestä. Olot ovat siis kaikin puolin olleet vakaat, ja 1800-luvulta lähtien yrittämiselle erityisen suotuisat. Oikeusjärjestelmä on vetänyt selkeät raamit.
Menestymiseen on tarvittu hyviä vuorovaikutustaitoja ja suhteita mahdollisimman laajoihin kontaktipintoihin, ihmisiin, jotka ovat olleet päättävissä asemissa.
Kirjan tutkielmat kattavat isoja osia Ruotsin elinkeinoelämästä. Pääpaino on perhe-(suku-)yrityksissä ja niiden voimahahmoissa sekä eliiteissä, mutta tarkastelua ulotetaan myös poliittiseen uusaatelistoon, joka kohosi 1900-luvulla ammattiyhdistysliikkeen ja sosiaalidemokraattisen puolueen symbioosissa merkittäväksi tekijäksi Ruotsin talouselämässä. Sosiaalidemokraatit esimerkiksi hallitsevat edelleen Ruotsin hautausbisnestä. Rakennusalalla sosiaalidemokraattinen ammattiyhdistysliike on myös mahtitekijä. Carina Gråbacke kertoo kiehtovasti Knut Johanssonista ja Riksbyggenistä. Knut Johansson oli rakennustyöväenliiton pitkäaikainen puheenjohtaja, kansanedustaja, istui sosiaalidemokraattisen puolueen johdossa ja oli ay-liikkeen omistamien rakennusliikkeiden johtajana. Samanaikaisesti. Puolue junaili kunnissa tontteja pilkkahinnalla yhtiöille, Puolue päätti halvoista valtionlainoista, Puolue junaili lakeja... Eturistiriitaa ei haluttu nähdä, eikä reilua kilpailua sallia.
Niinpä esimerkiksi matkatoimistoalalla, jolla Puolue kokeili liiketoimintaa, rämmittiin, koska jouduttiin toimimaan markkinoiden ehdoilla. Ei voitu lennättää Puolueen jäseniä etelän lämpöön halvalla, vaan toiminnan piti kannattaa. Lehtimarkkinoillakaan Puolue ja ammattiyhdistysliike eivät pärjänneet.
Mats Larsson analysoi Bonnieria artikkelissa "Succession och nätverk. Bonnierföretagen i media och industri 1952-1990". Larsson osoittaa kuinka elintärkeitä suhteet verkostoissa ovat. Bonnierin suvun verkostot olivat painottuneet media-alalle, heillä oli heikosti linkkejä teollisuudessa. Siksi Larssonin mielestä Bonniereiden bisnekset sujuivat osiltaan kehnosti teollisuudessa, mutta kukoistivat tiedotusvälineissä ja kustannuspuolella.
Erittäin makoisa on myös kirjan johdatus alan tutkimukseen. Lähes satasivuisen älykkään johdannon lopuksi on 12-sivuinen lähdeluettelo. Sitä täydentävät jokaisen kirjoittajan omat lähdeluettelot, joten jatkoluettavaa löytyy runsaasti sitä kaipaavalle.
Ylva Hasselberg & Tom Petersson ovat kirjoittaneet lopuksi analyysin kirjan annista. Kovin pitkälle meneviä päätelmiä eivät he ole valmiita vetämään, mutta toteavat kirjan peilaavan markkinoiden ja verkostojen välistä suhdetta. Keskeisin päätelmä on yritysten nelikenttäjako: "Det entreprenöriella nätverksföretaget, Det rena nätverksföretaget, Det marknadsstyrda företaget, Det imploderande företaget".
torstai 17. tammikuuta 2008
Schumpeter. Om skapande förstörelse och entreprenörskap
Schumpeter. Om skapande förstörelse och entreprenörskap. I urval av Richard Swedberg. Ratio 1994. 236 s.
Useimmille Joseph Schumpeter tuskin sanoo yhtään mitään. Yksi 1900-luvun nerokkaimmista kansantaloustieteilijöistä on jäänyt valtaväestöltä unohduksiin ja hautautunut historian hämäriin pölyttymään. Osittain varmasti siksi, että hän hutki vähän joka suuntaan ja tunsi itsensä ulkopuoliseksi kaikkialla. Viimeiset elinvuotensa hän riutui maanpaossa Yhdysvalloissa syvässä masennuksessa.
Joseph Schumpeterin elämä oli melkoista vuoristorataa. Mies totesi 1930-luvun puolivälissä itserakkaasti hänellä olleen kolme tavoitetta elämässä: olla maailman paras ekonomi, maailman paras rakastaja ja maailman paras ratsastaja. Valitettavasti hän oli saavuttanut vain kaksi näistä tavoitteista.
Richard Swedbergin mukaan Joseph Schumpeter syntyi 1883 nykyisessä Slovakiassa sijaitsevassa Trestin kaupungissa. Isä kuoli varhain, joten Joseph muutti äitinsä kanssa Wieniin, jossa hän isäpuolen avustuksella pääsi eliittikouluun. Schumpeter suoritti lukion parhain arvosanoin ja jatkoi opintojaan Wienin yliopistolla, josta valmistui keisarikunnan nuorimpana kansantaloustieteen tohtorina 23-vuotiaana. Ennen akateemiselle uralle suuntautumista hän päätti maistella muuta elämää ja työskenteli muun muassa juristina Egyptissä ja koki onnettoman avioliiton englannittaren kanssa. Palattuaan Itävaltaan hänet palkattiin valtakunnan nuorimmaksi kansantaloustieteen professoriksi Graziin 1911. Hän urakoi nopeasti kolme tukevaa teosta, joiden tasoa ihmeteltiin ja ylistettiin.
Joseph Schumpeter kokeili kannuksiaan myös politiikassa, mutta hänet potkittiin mielipiteittensä takia pois sosiaalidemokraattisesta puolueesta puolen vuoden jälkeen. Poliittisen uran kariuduttua Schumpeter heittäytyi elinkeinoelämään. Akateemisella puolella palkat kun olivat kehnot, eikä tilanne tyydyttänyt kunnianhimoista miestä. Hän pääsi suhteilla töihin wieniläiseen yksityispankkiin. Elämä oli ruusuista pari vuotta. Schumpeter vaurastui nopeasti ja biletti näyttävästi nousukkaan elkein. Hän pukeutui elegantisti, hankki hevosia, asui loisteliaasti ja piti kauniista naisista, joita hänen ympärillään pyöri. Itävallan talous kuitenkin romahti. Hän menetti hetkessä kaikki sijoituksensa ja velkaantui. Joseph-parka potkaistiin epäselvyyksien takia pankista. Vuosi 1924 oli Joseph Schumpeterille vaikea. Hänellä ei ollut töitä, ei tuloja ja valtavat velat ahdistivat. Professuuri Bonnissa 1925 oli pelastava oljenkorsi.
Elämä kääntyi taas kohti valoa. Pian työllistymisen jälkeen hän avioitui parikymmentä vuotta nuoremman kaunottaren kanssa. Tyttö oli porttivahdin tytär Josephin lapsuudenkodista Wienistä. Schumpeter palvoi tyttöä kuin jumalatarta. Vain puoli vuotta häistä menehtyi Josephin äiti, kuukausi siitä kuoli nuori vaimo lapsivuoteeseen. Schumpeter romahti henkisesti, eikä toipunut tapahtumista koskaan. Hän teki surutyönä luennointimatkoja Harvardiin ja Japaniin, jossa hän oli Swedbergin mukaan todella suosittu.
Aiemmin tuottelias Schumpeter oli lukossa: hän ei kyennyt kirjoittamaan. Terapiana hän kopioi edesmenneen vaimonsa päiväkirjaa joka päivä kuolemaansa asti yli kahdenkymmenen vuoden ajan. Harvardista tuli Josephin koti loppuelämäksi liki vahingossa 1932. Bonnin kotiin jäivät melkein kaikki tavarat odottamaan paluuta, jota ei koskaan tapahtunut.
Joseph Schumpeter myös avioitui kolmannen kerran. Toisen maailmansodan aikana hänen väitettyjä mielipiteitään pidettiin maanpetoksellisina ja FBI vakoili pariskuntaa vuosia. J. Edgar Hoover johti henkilökohtaisesti operaatiota saadakseen Josephin nalkkiin, mutta ei onnistunut. Schumpeter vihasi kaikkia liki patologisesti: hän vihasi natseja, hän vihasi kommunisteja, hän vihasi Rooseveltia sairaalloisesti. Schumpeterin sanotaan todenneen kutsuilla äänestävänsä mieluummin Hitleriä presidentiksi ja Stalinia varapresidentiksi kuin Rooseveltia.
Samanaikaisesti Schumpeter syöksyi yhä syvemmälle masennukseen ja erakoitui. Hän työsti giganttista teosta kansantalouden historiasta ja tappoi itsensä työllä. Hän kuoli yllättäen 66-vuotiaana tammikuussa 1950, teoksen ollessa melkein valmis. Vaimo työsti History of economic analysis –teoksen lopulta valmiiksi ja järjesteli miehensä paperit tutkijoille Harvardin arkistoon Cambrigdeen.
Joku sananen täytynee todeta myös miehen teosten sisällöstä. Richard Swedberg kun on valikoinut otoksia kiehtovimmista teksteistä kokoelmaan.
Joseph Schumpeterin nuoruuden teoksia pidetään tärkeimpinä. Esikoinen Das Wesen und der Haupinhalt der theoretischen Nationalökonomie analysoi Walrasin tasapainomallia, mutta ei kovinkaan omaperäisesti. Swedberg sanoo teosta siteerattavan nykyisin ainoastaan ”metodologisen individualismin” käsitteen takia. Schumpeter antoi tälle käsitteelle kunnon sisällön.
Tärkeimmäksi nuoruuden teokseksi mainitaan kirja kakkonen Theorie de wirtschaftlichen Entwicklung. Tässä teoksessa hän lanseerasi kuuluisan teoriansa yrittäjyydestä. Kirjassa Joseph Schumpeter laskee viisi yrittäjyyden päätyyppiä. Swedberg on poiminut kokoelmaan teoriaa sivuavan artikkelin.
Schumpeter ulotti ajatteluaan myös sosiologiaan ja tunnetuin sosiologinen artikkeli on verovaltion kriisistä.
Yhdysvaltain ajan teoksista tärkein on jo mainittu viimeiseksi jäänyt sekä vuonna 1942 ilmestynyt Capitalism, socialism and democracy. Joseph Schumpeter oli vakuuttunut, että kapitalismi tuhoutuisi ja korvautuisi sosialismilla, jota hän ei silti kannattanut. Sosialismia hän kuvasi vankiloukoksi, kapitalistisen kilpailun tappava tempo puolestaan kauhistutti.
Joseph Schumpeter oli perehtynyt syvällisesti Marxin tuotantoon ja piti marxilaisuutta uskontona, joka huijasi ihmisiä lupaamalla paratiisia, jota se ei silti onnistuisi luomaan.
Joseph Schumpeterin viimeiseksi jäänyttä, postuumisti julkaistua History of economic analysis – kirjaa pidetään yhtenä kaikkien aikojen parhaista kansantalouden historiaa yhteen vetävistä teoksista. 1 200 -sivuinen järkäle on lukemisen arvoinen, vaikka taitaakin olla liian kunnianhimoista lukea sitä kannesta kanteen. Lähdekirjana se lienee silti verraton.
Richard Swedbergin kokoama kokoelma Joseph Schumpeterin teksteistä on antoisaa luettavaa. Monesti tulee mieleen Karl Marx, ja Joseph Schumpeteriä onkin haukuttu porvareiden Marxiksi. Etenkin yrittäjyydestä puhuessaan hän on mahtava.
Useimmille Joseph Schumpeter tuskin sanoo yhtään mitään. Yksi 1900-luvun nerokkaimmista kansantaloustieteilijöistä on jäänyt valtaväestöltä unohduksiin ja hautautunut historian hämäriin pölyttymään. Osittain varmasti siksi, että hän hutki vähän joka suuntaan ja tunsi itsensä ulkopuoliseksi kaikkialla. Viimeiset elinvuotensa hän riutui maanpaossa Yhdysvalloissa syvässä masennuksessa.
Joseph Schumpeterin elämä oli melkoista vuoristorataa. Mies totesi 1930-luvun puolivälissä itserakkaasti hänellä olleen kolme tavoitetta elämässä: olla maailman paras ekonomi, maailman paras rakastaja ja maailman paras ratsastaja. Valitettavasti hän oli saavuttanut vain kaksi näistä tavoitteista.
Richard Swedbergin mukaan Joseph Schumpeter syntyi 1883 nykyisessä Slovakiassa sijaitsevassa Trestin kaupungissa. Isä kuoli varhain, joten Joseph muutti äitinsä kanssa Wieniin, jossa hän isäpuolen avustuksella pääsi eliittikouluun. Schumpeter suoritti lukion parhain arvosanoin ja jatkoi opintojaan Wienin yliopistolla, josta valmistui keisarikunnan nuorimpana kansantaloustieteen tohtorina 23-vuotiaana. Ennen akateemiselle uralle suuntautumista hän päätti maistella muuta elämää ja työskenteli muun muassa juristina Egyptissä ja koki onnettoman avioliiton englannittaren kanssa. Palattuaan Itävaltaan hänet palkattiin valtakunnan nuorimmaksi kansantaloustieteen professoriksi Graziin 1911. Hän urakoi nopeasti kolme tukevaa teosta, joiden tasoa ihmeteltiin ja ylistettiin.
Joseph Schumpeter kokeili kannuksiaan myös politiikassa, mutta hänet potkittiin mielipiteittensä takia pois sosiaalidemokraattisesta puolueesta puolen vuoden jälkeen. Poliittisen uran kariuduttua Schumpeter heittäytyi elinkeinoelämään. Akateemisella puolella palkat kun olivat kehnot, eikä tilanne tyydyttänyt kunnianhimoista miestä. Hän pääsi suhteilla töihin wieniläiseen yksityispankkiin. Elämä oli ruusuista pari vuotta. Schumpeter vaurastui nopeasti ja biletti näyttävästi nousukkaan elkein. Hän pukeutui elegantisti, hankki hevosia, asui loisteliaasti ja piti kauniista naisista, joita hänen ympärillään pyöri. Itävallan talous kuitenkin romahti. Hän menetti hetkessä kaikki sijoituksensa ja velkaantui. Joseph-parka potkaistiin epäselvyyksien takia pankista. Vuosi 1924 oli Joseph Schumpeterille vaikea. Hänellä ei ollut töitä, ei tuloja ja valtavat velat ahdistivat. Professuuri Bonnissa 1925 oli pelastava oljenkorsi.
Elämä kääntyi taas kohti valoa. Pian työllistymisen jälkeen hän avioitui parikymmentä vuotta nuoremman kaunottaren kanssa. Tyttö oli porttivahdin tytär Josephin lapsuudenkodista Wienistä. Schumpeter palvoi tyttöä kuin jumalatarta. Vain puoli vuotta häistä menehtyi Josephin äiti, kuukausi siitä kuoli nuori vaimo lapsivuoteeseen. Schumpeter romahti henkisesti, eikä toipunut tapahtumista koskaan. Hän teki surutyönä luennointimatkoja Harvardiin ja Japaniin, jossa hän oli Swedbergin mukaan todella suosittu.
Aiemmin tuottelias Schumpeter oli lukossa: hän ei kyennyt kirjoittamaan. Terapiana hän kopioi edesmenneen vaimonsa päiväkirjaa joka päivä kuolemaansa asti yli kahdenkymmenen vuoden ajan. Harvardista tuli Josephin koti loppuelämäksi liki vahingossa 1932. Bonnin kotiin jäivät melkein kaikki tavarat odottamaan paluuta, jota ei koskaan tapahtunut.
Joseph Schumpeter myös avioitui kolmannen kerran. Toisen maailmansodan aikana hänen väitettyjä mielipiteitään pidettiin maanpetoksellisina ja FBI vakoili pariskuntaa vuosia. J. Edgar Hoover johti henkilökohtaisesti operaatiota saadakseen Josephin nalkkiin, mutta ei onnistunut. Schumpeter vihasi kaikkia liki patologisesti: hän vihasi natseja, hän vihasi kommunisteja, hän vihasi Rooseveltia sairaalloisesti. Schumpeterin sanotaan todenneen kutsuilla äänestävänsä mieluummin Hitleriä presidentiksi ja Stalinia varapresidentiksi kuin Rooseveltia.
Samanaikaisesti Schumpeter syöksyi yhä syvemmälle masennukseen ja erakoitui. Hän työsti giganttista teosta kansantalouden historiasta ja tappoi itsensä työllä. Hän kuoli yllättäen 66-vuotiaana tammikuussa 1950, teoksen ollessa melkein valmis. Vaimo työsti History of economic analysis –teoksen lopulta valmiiksi ja järjesteli miehensä paperit tutkijoille Harvardin arkistoon Cambrigdeen.
Joku sananen täytynee todeta myös miehen teosten sisällöstä. Richard Swedberg kun on valikoinut otoksia kiehtovimmista teksteistä kokoelmaan.
Joseph Schumpeterin nuoruuden teoksia pidetään tärkeimpinä. Esikoinen Das Wesen und der Haupinhalt der theoretischen Nationalökonomie analysoi Walrasin tasapainomallia, mutta ei kovinkaan omaperäisesti. Swedberg sanoo teosta siteerattavan nykyisin ainoastaan ”metodologisen individualismin” käsitteen takia. Schumpeter antoi tälle käsitteelle kunnon sisällön.
Tärkeimmäksi nuoruuden teokseksi mainitaan kirja kakkonen Theorie de wirtschaftlichen Entwicklung. Tässä teoksessa hän lanseerasi kuuluisan teoriansa yrittäjyydestä. Kirjassa Joseph Schumpeter laskee viisi yrittäjyyden päätyyppiä. Swedberg on poiminut kokoelmaan teoriaa sivuavan artikkelin.
Schumpeter ulotti ajatteluaan myös sosiologiaan ja tunnetuin sosiologinen artikkeli on verovaltion kriisistä.
Yhdysvaltain ajan teoksista tärkein on jo mainittu viimeiseksi jäänyt sekä vuonna 1942 ilmestynyt Capitalism, socialism and democracy. Joseph Schumpeter oli vakuuttunut, että kapitalismi tuhoutuisi ja korvautuisi sosialismilla, jota hän ei silti kannattanut. Sosialismia hän kuvasi vankiloukoksi, kapitalistisen kilpailun tappava tempo puolestaan kauhistutti.
Joseph Schumpeter oli perehtynyt syvällisesti Marxin tuotantoon ja piti marxilaisuutta uskontona, joka huijasi ihmisiä lupaamalla paratiisia, jota se ei silti onnistuisi luomaan.
Joseph Schumpeterin viimeiseksi jäänyttä, postuumisti julkaistua History of economic analysis – kirjaa pidetään yhtenä kaikkien aikojen parhaista kansantalouden historiaa yhteen vetävistä teoksista. 1 200 -sivuinen järkäle on lukemisen arvoinen, vaikka taitaakin olla liian kunnianhimoista lukea sitä kannesta kanteen. Lähdekirjana se lienee silti verraton.
Richard Swedbergin kokoama kokoelma Joseph Schumpeterin teksteistä on antoisaa luettavaa. Monesti tulee mieleen Karl Marx, ja Joseph Schumpeteriä onkin haukuttu porvareiden Marxiksi. Etenkin yrittäjyydestä puhuessaan hän on mahtava.
torstai 10. tammikuuta 2008
Alpo Ruuth: Riidanalainen tapaus
Alpo Ruuth: Riidanalainen tapaus. Tammi 1992. 170 s.
Päätin aloittaa Alpo Ruuthin (1943-2002) tuotantoon tutustumisen hänen kolmannesta novellikokoelmastaan Riidanalainen tapaus.
Wikipedia vinkkaa viitisen vuotta sitten kuolleen Ruuthin olleen kirjailija, joka ei vältellyt yhteiskunnallisia aihelmia. Helsingin työläiskaupunginosien kuvaajana kunnostautunut Alpo Ruuth käsitteli myös Ruotsiin muuttoa (Kotimaa, 1974).
Ilta kuluikin kivasti rommia tissutellessa sateen ropistessa ikkunaan. Alkupään novellit eivät hetkauta, ne kahlaa suuremmitta tunteitta. Pieni pakolainen pysäyttää. Kaunis kertomus inkerinsuomalaisesta pakolaispojasta julmassa turvattomassa maailmassa kostuttaa väkisin silmät. Ruuth vetoaa lukijan empaattisuuteen salakavalan voimakkaasti ja saa hurjistumaan pienen pojan kohtelusta. Novelli ravistelee. Millaiseksi olisi muodostunut aikuistuneen lapsen kohtalo, kun alkukaan ei näyttänyt lupaavalta? Kertoja kuitenkin vaikuttaa juuri tältä aikuiselta, joka muistelee menneitä hyväntahtoisen huvittuneesti, vaikka tapahtumat sinällään ovat karmivia, tosin niihin sisältyy aimo annos hyvyyttäkin ja hetki hellyyttä, joka osoitetaan kielletyksi. Ehkä pojalle ei jäänytkään mieltä luhistavia traumoja riesaksi ja taakaksi?
Loppua kohden tuntuvat novellit muutenkin paranevan, tai sitten alkaa tottumaan Alpo Ruuthin tyyliin. Viimeisimpänä on pienoisromaania lähentelevä tarina, joka kuorii hitaasti, löysästi ja vähän sekavasti esiin kauhean totuuden. Kertomuksessa liikutetaan useaa tasoa, jotka menevät ristiin. Syöpään kuolemaisillaan olevan toimittajaystävä, joka kamppailee omissa avioliitto-ongelmissa, on päähenkilö, jota kuoleva patistaa lukemaan päiväkirjat 1960-luvulta ja kirjoittamaan tunnustusjutun. Loppu on suorastaan hävyttömän tragikoominen.
Päätin aloittaa Alpo Ruuthin (1943-2002) tuotantoon tutustumisen hänen kolmannesta novellikokoelmastaan Riidanalainen tapaus.
Wikipedia vinkkaa viitisen vuotta sitten kuolleen Ruuthin olleen kirjailija, joka ei vältellyt yhteiskunnallisia aihelmia. Helsingin työläiskaupunginosien kuvaajana kunnostautunut Alpo Ruuth käsitteli myös Ruotsiin muuttoa (Kotimaa, 1974).
Ilta kuluikin kivasti rommia tissutellessa sateen ropistessa ikkunaan. Alkupään novellit eivät hetkauta, ne kahlaa suuremmitta tunteitta. Pieni pakolainen pysäyttää. Kaunis kertomus inkerinsuomalaisesta pakolaispojasta julmassa turvattomassa maailmassa kostuttaa väkisin silmät. Ruuth vetoaa lukijan empaattisuuteen salakavalan voimakkaasti ja saa hurjistumaan pienen pojan kohtelusta. Novelli ravistelee. Millaiseksi olisi muodostunut aikuistuneen lapsen kohtalo, kun alkukaan ei näyttänyt lupaavalta? Kertoja kuitenkin vaikuttaa juuri tältä aikuiselta, joka muistelee menneitä hyväntahtoisen huvittuneesti, vaikka tapahtumat sinällään ovat karmivia, tosin niihin sisältyy aimo annos hyvyyttäkin ja hetki hellyyttä, joka osoitetaan kielletyksi. Ehkä pojalle ei jäänytkään mieltä luhistavia traumoja riesaksi ja taakaksi?
Loppua kohden tuntuvat novellit muutenkin paranevan, tai sitten alkaa tottumaan Alpo Ruuthin tyyliin. Viimeisimpänä on pienoisromaania lähentelevä tarina, joka kuorii hitaasti, löysästi ja vähän sekavasti esiin kauhean totuuden. Kertomuksessa liikutetaan useaa tasoa, jotka menevät ristiin. Syöpään kuolemaisillaan olevan toimittajaystävä, joka kamppailee omissa avioliitto-ongelmissa, on päähenkilö, jota kuoleva patistaa lukemaan päiväkirjat 1960-luvulta ja kirjoittamaan tunnustusjutun. Loppu on suorastaan hävyttömän tragikoominen.
lauantai 5. tammikuuta 2008
Raija Piironen: Täysi navetta
Raija Piironen: Täysi navetta. Compania Comder förlag 2007. 96 s.
Vuodenvaihteen pyhistä ja harvasta päivittelystä huolimatta on blogin kävijävirta pysynyt tasaisen korkeana. Parhaimmillaan lukijoita on ollut 35 päivässä. Moni näköjään päätyi Kauppalehden sivuston linkityksen kautta ja viipyili pitkään, ehkä kinkkuja sulatellessa on ollut aikaa lueskella kirjablogejakin ennen bisneskiireitä.
Viime vuosi oli ruotsinsuomalaisessa kirjallisuudessa pönäkkä. Vakiintuneilta nimiltä pukkasi pari kirjaa ja uusia debytoi. Tukholmassa perustettiin viiden ruosunaisen voimaryhmä Q-manus, jonka tarkoituksena on saattaa korkeatasoista ruotsinsuomalaista naiskirjallisuutta julkisuuteen. Osa ryhmästä on jo julkaissut esikoisensa, osa odottelee vielä vastauksia kustantajilta.
Konkurssiin karahtaneessa päivälehti Ruotsin Sanomissakin hauskuttaneen Raija Piirosen pakinakokoelma on maininnan arvoinen tapaus. Ja onhan hän Q-manuksen jäsenkin. Esikoiskirja kummastelee pilke silmäkulmassa eloa kahden murrosikäisen kirjoittamista harrastavana laiskana ruotsinsuomalaisena äitinä. Piironen oivaltaa lämminhenkisesti ja älykkäästi arkipäivästä komiikkaa ja järjettömyyksiä. Siivoamisesta ja tiskikoneesta, koirasta ja uudesta tietotekniikasta, kirjoittamisesta ja hieman höperön ystävättären Hannan edesottamuksista, hyväntahtoisesti ja hauskasti.
Teksti on kevyttä ja ilmavaa, tarttuvaa ja toimeliasta tajunnanvirtaa täynnä solisevia mielleyhtymiä, tilannekomiikkaa ja tarkkoja piirtoja yhteiskunnastamme, jossa elämme. Kiva kuvitus piristää ja innostaa.
Kansi on monista onnettomista ja kliseisistä ruosukirjoista, joissa leijailevat pilvenhattarat ja vesielementit tai muuten käsittämättömiä huonosti leikattuja ja valotettuja (oma)kuvia, poiketen täysosuma ja antaa raikkaan vaikutelman vauhdikkaasta ja huvittavasta teoksesta.
Täytyy vain toivoa, että Raija Piironen pökkää pian pesään lisää tekstiä, ennen kuin Täysi navetta kuluu kirjahyllystäni täysin lukukelvottomaan kuntoon.
Vuodenvaihteen pyhistä ja harvasta päivittelystä huolimatta on blogin kävijävirta pysynyt tasaisen korkeana. Parhaimmillaan lukijoita on ollut 35 päivässä. Moni näköjään päätyi Kauppalehden sivuston linkityksen kautta ja viipyili pitkään, ehkä kinkkuja sulatellessa on ollut aikaa lueskella kirjablogejakin ennen bisneskiireitä.
Viime vuosi oli ruotsinsuomalaisessa kirjallisuudessa pönäkkä. Vakiintuneilta nimiltä pukkasi pari kirjaa ja uusia debytoi. Tukholmassa perustettiin viiden ruosunaisen voimaryhmä Q-manus, jonka tarkoituksena on saattaa korkeatasoista ruotsinsuomalaista naiskirjallisuutta julkisuuteen. Osa ryhmästä on jo julkaissut esikoisensa, osa odottelee vielä vastauksia kustantajilta.
Konkurssiin karahtaneessa päivälehti Ruotsin Sanomissakin hauskuttaneen Raija Piirosen pakinakokoelma on maininnan arvoinen tapaus. Ja onhan hän Q-manuksen jäsenkin. Esikoiskirja kummastelee pilke silmäkulmassa eloa kahden murrosikäisen kirjoittamista harrastavana laiskana ruotsinsuomalaisena äitinä. Piironen oivaltaa lämminhenkisesti ja älykkäästi arkipäivästä komiikkaa ja järjettömyyksiä. Siivoamisesta ja tiskikoneesta, koirasta ja uudesta tietotekniikasta, kirjoittamisesta ja hieman höperön ystävättären Hannan edesottamuksista, hyväntahtoisesti ja hauskasti.
Teksti on kevyttä ja ilmavaa, tarttuvaa ja toimeliasta tajunnanvirtaa täynnä solisevia mielleyhtymiä, tilannekomiikkaa ja tarkkoja piirtoja yhteiskunnastamme, jossa elämme. Kiva kuvitus piristää ja innostaa.
Kansi on monista onnettomista ja kliseisistä ruosukirjoista, joissa leijailevat pilvenhattarat ja vesielementit tai muuten käsittämättömiä huonosti leikattuja ja valotettuja (oma)kuvia, poiketen täysosuma ja antaa raikkaan vaikutelman vauhdikkaasta ja huvittavasta teoksesta.
Täytyy vain toivoa, että Raija Piironen pökkää pian pesään lisää tekstiä, ennen kuin Täysi navetta kuluu kirjahyllystäni täysin lukukelvottomaan kuntoon.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)