Veikko Huovinen: Lyhyet erikoiset

Veikko Huovinen: Lyhyet erikoiset. WSOY 1991 (ensimmäinen painos 1967). 221 s.

Kerrankin on kirjan nimi kohdallaan. Lyhyet erikoiset ei voisi paremmin kuvata lyhyitä erikoisia tarinoita. Jo omistuskirjoitus osoittaa, ettei käsissä ole täysin tavanomainen opus.

Veikko Huovinen vyöryttää hulvattomia alkuun hivenen kummallisia, kirjan loppua kohden enemmän parodian puolelle kallistuvia absurdisia pläjäyksiä.

Osa tuotoksista muodostaa pienoismaailmansa omine lainalaisuuksineen. Ne ovat lähellä omaamme, mutta naiivistinen liioittelu vie vanteilta.

Koska olen taipuvaisempi realistisempiin teoksiin, koin loppupään paremmaksi. Alkuosan kudotut kertomukset kummallisuuksineen oli kenties liian omituista minun makuuni. Juonen päästä ei päässy puristamaan.

Hyväksi osoittautui hupaisa parodia sotaromaanista, jossa hävitettiin hiihtäen vihollisen huoltokeskus kaukana selustassa. Sama hyökkäys oli tehty vihulaisen niskaan jouluisin. Veli venäläinen oli tällä kertaa ovelampi, kuten asiaan kuuluu isompana. Pasifistinen sanoma kyllästää kertomuksen kivasti.

Muina mainittakoon esseistiset pohdinnat. Yhdessä mietitään Tarzanin selviämistä Suomen luonnossa. Kertoja teilaa tylysti teorian faktalla. Tarzan vilustuisi, kuusikossa olisi hankala hypellä oksalta oksalle, lehmien ja lampaiden kanssa seurusteleva saisi sosiaaliviranomaiset kimppuunsa. Kertoja ei uskonut metsänelävien kiltteyteen eikä liioin pitänyt mukana raakkuvaa varisparvea ylevänä näkynä...

Missien mukana mennään maailmalla. Missit mokailevat mahtavasti.

Veikko Huovinen on verraton kumppani lukijalle, joka kaipaa vakavien filosofisten mietteiden lomaan kevyitä kertomuksia, jotka liihottelevat yläilmoissa ja saavat suupielet rentouttavasti virneeseen. Sopii luettavaksi sateen ropistessa rankasti tai auringon paisteessa laiturinnokassa. Jättää oikein hyvälle mielelle. Kiitos kivasta kirjasta!

Leo Tolstoi: Polikuska

Leo Tolstoi: Polikuska. Karisto 1980. 117 s.

Juhani Konkan suomentama Leo Tolstoin Polikuska on kuin oppikirja siitä kuinka kirjoitetaan laatuproosaa.

Tolstoi tunnetaan paremmin järkäleistään, mutta osaa hän maalata jyrkin sävyin lyhyestikin. Polikuska on tästä mainio esimerkki. Kertoja luo jännitettä lyhyin vedoin, draama kärjistyy ja lukija aavistaa, että kehnosti käy. Lukijaa vedetään kiheltävästi väistämättömään törmäyspisteeseen, jonka jälkeen kertomus luhistuu traagisiin tapahtumiin.

Kyseessä on kertomus asevelvollisten lähettämisestä kartanon hirmuvallassa olevasta kylästä. Huonostihan siinä osaa onnistaa, toisilla lykkyä on liikaakin. Mystiikkaa sekoitetaan soppaan kummituskertomuksilla, joita kristinusko siittää pakanakulttuurissa.

Kun kerran Tolstoin teoksen aloittaa, havahtuu vasta viimeiseltä sivulta. Että näin. Näin sitä pitää kirjoittaa!

George Orwell: Puilla paljailla Pariisissa ja Lontoossa

George Orwell: Puilla paljailla Pariisissa ja Lontoossa. WSOY 1985. 209 s.

George Orwellin esikoinen on itsessään jo klassikko, vaikka hänen myöhemmät teokset junttasivat miehen pysyvästi laajan lukevan yleisön tietoisuuteen.

Eric Blair haki elämälleen suuntaa 1920-luvun lopulla ja 1930-luvun alussa Pariisissa ja Lontoossa. Hän tahtoi kirjailijaksi, köyhtyneenä hän elätti itsensä tilapäistöillä ja kurjaliston kurjuudesta kypsyivät kokemukset reportaasikirjaksi Puilla paljailla Pariisissa ja Lontoossa.

Sen lukeminen tekee kaikille hyvää. Hotelli- ja ravintolabisnes olivat tuolloin Pariisissa pelkkää fuskaamista. Ainakin, jos on Orwelliin uskomista. Ja taitaapi olla yhä kaikissa kaupungissa.

Työläiset raatavat pitämässä julkisivua puhtaana. Takahuoneissa loimottaa helvetti. Hygieniasta ei piitata pätkääkään. Lyhytnäköinen voitontavoittelu aiheuttaa kovaa kaikki kaikkia vastaan kilpailua, jossa jokainen pyrkii vetämään vähän välistä. Kastijako on ankara. Eipä tee mieli mennä taas vähään aikaan ravintolaan syömään tämän teoksen uudelleenlukaisun jälkeen...

Hän pakenee Lontooseen, mutta luvattu työ menee alta. Miesparka joutuu katukulkuriksi ja näkee yhteiskunnan ruman sivun. Pariisissa tuntunut paratiisi-Lontoo osoittautuu köyhälle kauheaksi kidutukseksi.

Kuten jo edellisessä postauksessa ihmettelin taiteilijasielujen taloudellista tilannetta, on syytä olla kiitollinen, että Eric Blair alias George Orwell onnistui kipuamaan köyhyydestä ja julkaisemaan teoksiaan. Kuinkahan moni lahjakkuus tärvätään typerällä sosiaalipolitiikalla?

Jokaisella ihmisellä tulisi olla mahdollisuus säälliseen, omalla työllä hankittuun toimeentuloon, ravintoon ja majasijaan, jossa lepuuttaa kehoaan. Kilpailu jalostaa, siinä ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta pudota ei pitäisi pohjattomaan kuiluun, jos ei kilpailussa pärjää.

Yhteiskuntien sivistys mitataan miten se kohtelee syrjäytyneitä ja heikoimpiaan. Kenenkään ei pidä olettaa antautuvansa passiiviseksi holhottavaksi, yksilöitä tulisi kannustaa aktiivisuuteen ja tarjota mahdollisuuksia yhteiskuntaan kiinnittymiseen. Siinä voittavat kaikki.

Pentti Saarikoski: Asiaa tai ei

Pentti Saarikoski: Asiaa tai ei. Otava 1990 (toinen painos). 187 s.

Puolen vuosikymmenen Ruotsissa oleskelun jälkeen on kiintoisaa palata Pentti Saarikosken rutinoihin.

Ei voi kun todeta, että oikeassa Pentti oli. Ei ruotsinsuomalaisista ole ollut kulttuurinluojiksi. Pienet ikääntyvät porukat puurtavat keskinkertaisuuksia hajallaan. Kosketuspinnat ovat olemattomat. Kulutusta kulttuurille ei ole. Kaupallisesti ei kukaan rohkene yrittää tuottaa ruosukulttuuria. Kaikki on vapaaehtoisten sinnikkyyden varassa.

Pentti Saarikoski pohjusti epäilynsä koulujen ja korkeakoulujen puutteeseen. Vielä Saarikosken aikoihin oli sentään satoja suomenkielisiä alaluokkia. 1980-luvulla puhuri pyyhkäisi valtaosan pois, 1990-luvulla kylmä kyyti jatkui ja vähemmistöaseman myötä 2000-luvulla luokkien määrä romahti. Nyt on jäljellä enää neljä kunnallista suomalaisluokkaa koko maassa. Muutama yksityinen ruotsinsuomalainen koulu pyristelee pesäkkeinä koululakia rikkoen.

Saarikosken aikaan sentään oli päivälehti Finn-Sanomat, joka sekin uuvahti tilaajakannan vähyyteen. 2000-luvun puolivälissä pyrki pinnalle uusi päivälehti Ruotsin Sanomat, joka lerpahti 1,5 vuoden päänhakkaamisen jälkeen tilaajien olemattomuuteen. Viikkoviestillä oli kymmenisentuhatta tilaajaa, Ruotsin Sanomiksi muuttuneena lehti menetti enemmistön. Vain parisen tuhatta ruosua ilmaisi haluavansa siirtää suomea sukupolvilta toisille, samaa totesi jokunen mainostaja. Ne eivät riittäneet.

Kulttuuri vaatii elääkseen kuluttajan. Kirja esimerkiksi syntyy vasta lukijan päässä dialogissa, jota hän käy kirjoittajan kanssa. Vähemmistökulttuuri vaatii hengittääkseen omatoimisuutta ja aktiivisuutta, jota valtaosalta ruotsinsuomalaisista on puuttunut.

En tiedä yhtäkään Ruotsissa syntynyttä ja kasvanutta, joka loisi ruotsinsuomalaista kulttuuria pääasiallisesti suomeksi edes vapaaehtoisesti. Ehkä heitä on, sirpaleinen julkisuus jättää varjoihinsa. Ruotsinsuomalainen kulttuuri on leimallisesti maahanmuuttajien maata, rivit vain harvenevat vuosi vuodelta.

Pentti Saarikoski kokee olevansa osa venäläistä kulttuuripiiriä. Ruotsissa hän on muukalainen, idässä kotonaan. Suomalaiset ja venäläiset syövät samaa leipää, ruotsalainen mussuttaa muuta. Hän haluaa pakollista venäjää Suomen kouluihin. Ajatuksen pystyy jakamaan Saarikosken kanssa.

Aihe on entistä akuutimpi. Turussa on viimeisimmän tilaston mukaan enemmän venäjänkielisiä kuin ruotsinkielisiä, koko maassa venäjänkielisiä on jo yli 45 000. Saarikoski kysyy ironisesti haluammeko osata todeta lähimmälle naapurille pelkästään "Stoi!" ja "ruki ver!" Vai ymmärtää syvällisemmin omiakin juuriamme ja kulttuuriamme. Ruotsia Saarikoski pitää riistäjänä, Venäjää verisistä sodista välittämättä vapauttajana ja ystävänä. Toisessa maailmansodassakin olisi kuulemma 1941 kannattanut marssittaa joukot Itä-Karjalan sijasta Pohjois-Ruotsin malmikentille, ne ovat olleet suomalaisalueita aikojen alusta ja strategisesti idän suuntaa taloudellisesti tärkeämpiä. Rautamalmin avulla Ruotsi on vaurastunut ja pysytellyt sotien ulkopuolella viekkaiden kauppojen ansiosta...

2000-luvun Saarikoski olisi pitänyt blogia. Päiväkirjan kautta pääsee lähelle herkkää ja eriskummallista miestä, joka kuvaa köyhyyttään ja sairaalloisuuttaan. Taide täydellistyy kärsimyksessä.

Saa miettimään mikä pistää taiteilijat sietämään masokistisesti taloudellista epävarmuutta ja niukkuutta, sitkuttelemaan päivästä toiseen. Silti he luovat teoksia, joiden taloudellinen tuotto heille itselleen saattaa olla surkeata. Tästä huolimatta taiteilijat ovat yhteiskuntien varaventtiileitä ja rasvoittajia, jotka laittavat hankauskohtien kitkat yleiseen tietoisuuteen ja saavat osaset sujuvasti uudelleen liikkeelle.

Hauskaa on huomata, miten samat politiikan nimet pyörivät yhä areenoilla. Toiset eivät osaa luovuttaa ja antaa tilaa tuleville polville, vaan ovat tulppina kehitykselle hidastaen yhteiskunnallista dynamiikkaa.

Vasili Sleptsov: Ensimmäinen oppitunti

Vasili Sleptsov: Ensimmäinen oppitunti. Jack-in-the-Box 1997. 60 s.

Useimmat taitavat unohtaneen Vasili Sleptsovin (1836-1878), vaikka häntä nostettiin muinoin venäläisten humoristien kärkikaartiin.

Erinomaisissa jälkisanoissa suomentaja Martti Anhava sijoittaa Sleptsovin paikalleen kirjallisuuden kentässä. Hän lukeutui niiden lukuisien venäläiskirjailijoiden joukkoon, jotka elivät lyhyen ankaran elämän, jonka aikana he heräsivät yhteiskunnallisiin räikeyksiin ja yrittivät puuttua niihin nostaen kirjoissaan ongelmia esiin.

Radikaalikirjailija Vasili Sleptsov muistetaan etenkin työstään tasa-arvon puolesta ja naisten aseman parantamiseksi. Hän esimerkiksi perusti naisten asemaan keskittyneen lehden Zenskii mir (Naisten maailma). Aleksanteri II:n vuoden 1866 murhayrityksen selvittelyissä vangittiin myös Sleptsov, jonka terveys romahti vankilassa. Hän kuoli keuhkotautiin 1878.

Eläessään Sleptsov kierteli ahkerasi kävellen Moskovan liepeitä tutustuen teollisuuteen ja työväestöön.

Russkii rets-lehdessä julkaistiin 1861 tallustelun tuloksena syntynyttä lyhytproosaa. Ensimmäinen oppitunti oli sarjan aloitus.

Siinä kertoja lähtee Ivanovskojeen aluksi kävellen, mutta liftaa kyydin hevoskuskilta. Kohtelu kylässä on tyly. Kukaan ei tahdo avautua urkkijalle. Tehtaita ei näytellä, ollaan ylimalkaisia. Kertomus on absurdi, jotenkin lapsellinen.

Ilman jälkisanoja en ehkä olisi ymmärtänyt uudelleenjulkaisua suomeksi reilun sadan vuoden jälkeen. Kulttuurihistoriallisesti tarinassa ei ole mitään arvokasta, se on tomua. Hauskakaan se ei oikein osaa olla. Melkoisen joutavaa jorinaa, tusinatavaraa. Kertomus on selvästi tuoretuotetta, paikallaan omassa ajassaan. Aika on selvästi tehnyt tehtävänsä.

Läpyskä on myös kolmas osa kustantamon Pieni kävelykirjasto-sarjaa, joten kenties se on ollut syynä julkaisuun... En todellakaan tiedä.

Ljubov Kabo: Moskovan koulussa

Ljubov Kabo: Moskovan koulussa. Gummerus 1958. 421 s.

Neuvostokirjallisuudessa minua on viehättänyt erityisesti yksi teos. Ljubov Kabon Moskovan koulussa on mystistä voimaa, joka jaksaa innostaa useampiin lukukertoihin.

Epätasaisuudestaan ja päälleliimatusta neuvostopropagandasta huolimatta alta erottuu kärkäs kriittinen kerros. Ei ihme, että kirjailijatar päätyi itäeurooppalaisten toisinajattelijoiden surullisen pitkälle listalle.

Ljubov Kabo opiskeli opettajaksi, joten aihe on lähellä häntä itseään. Perusjuoneltaan kirja on tyypillinen kirjailijoiden alkuvaiheen tuotos. Keskeisenä päähenkilönä on sodassa selvinnyt kirjallisuudenopettajamies, joka palaa pitkällisten pähkäilyjen jälkeen ammattiinsa ja hakeutuu moskovalaiseen lukiokouluun. Tämä mies ilmaantuu sivuille kuitenkin vasta sadan sivun jälkeen, sitä ennen on esitelty hänen tulevia oppilaitaan. Kirja on jonkinlainen yksilöiden kasvukertomusten ja kollektiiviromaanin ristisiitos.

Sitä tärvelee toki pauhaava propaganda, joka lapsellisessa tökeryydessään saa nykylukijan kavahtamaan. Mutta sivuille livahtaa upeita kohtauksia, jotka on selvästi kirjoitettu inspiraation vimman viemänä. Muun muassa pioneerileiri Volgalla ja lomamatka Leningradiin takertuvat kuin takiaiset. Volgan mahtavat maisemat maistaa, Leningradin jykevän komeuden aistii.

Ljubov Kabo on tallentanut eläväisesti tuntemukset miltä tuntuu tulla ensi kertaa nykyiseen Pietariin ja nähdä kirjoista tutut talot ja tiet. Vaikka kirjan henkilöt kokivat tämän 1950-luvun alussa, oli minulla samanlaisia mietteitä kävellessä joskus 14-vuotiaana Nevski Prospektia ensi kertaa päästä päähän, tuijottaessa Nevaa ja Eremitaasin loputtomia tauluja, joiden paljous aiheuttaa ähkyä. Yöllä nostettavaa siltaa ja pimeydessä lipuvaa rahtilaivaa, metron väentungosta, sivukujia ja romahtamaisillaan olevia rakennuksia, sotkuisia puistoja. Pietarissa on jotakin maagista!

Takaisin teokseen. Ljubov Kabo ujuttaa yhteiskuntakritiikkiä sekä julkeasti että peitellysti. Opettaja on intomielinen idealisti, joka opettaa oppilaansa ajattelemaan omatoimisesti. Sellainen ei sovi rehtorille, eikä puolueelle. Tilanne tietysti kärjistyy. Opettaja häviää taistelun, mutta saa torjuntavoiton ja siirretään toiseen kouluun.

Kabo kehittelee romansseja, mutta kuten elämäkin, roihahtavat ne ujosti, hillitysti ja hiipuvat. Poikakoulun oppilaat miehistyvät ja sijoittuvat lokeroihinsa.

Kehenkään hahmoista lukija ei silti pääse perehtymään syvällisemmin. Ote lipsuu ja on hätäinen. Tapahtumia vyörytetään voimalla, toisaalta takerrutaan epäolennaiseen jaaritteluun.

Kirjan alku on tunkkaisen typerä. Sen olisi mainiosti mitään menettämättä voinut pyyhkiä pois. Aloittaa olisi voinut suoraan opettajasta, samoin olisi voinut paremmin keskittyä vain muutamiin oppilaisiin ja heidän sielunelämään. Nyt kirja hajoaa hieman liikaa, vaikka kaksi hahmoa enemmän erottuukin, mutta he eivät kirkastu tarpeeksi.

Kokonaisuutena kelpo kirja.

Venäläinen tapakulttuuri. Perinteitä ja nykypäivää

Suomi-Venäjä-Seura: Venäläinen tapakulttuuri. Perinteitä ja nykypäivää. Helsinki 2002. 72 s.

Yleistysten maalailu kansojen tavoista on yleensä typeryyttä. Liian yksioikoiset oletukset ihmisten käyttäytymisestä voivat hämmentää toisten toimiessa toisin. Silti maantieteellisten ja poliittisten rajojen sisällä syntyy kulttuureja, jotka leviävät alakulttuureista kaikkiin kansankerroksiin ja juurruttavat tottumuksia. Kohdatessaan piintyneet tavat tietysti oudoksuttavat, etenkään jos ei tiedä syvällisemmin taustoista.

Kirjailijalle ensiarvoisen tärkeää on muissa maissa liikuttaessa yrittää jäljentää paikallisia tapoja mahdollisimman uskottavasti menemättä kuitenkaan stereotyyppisiin yleistyksiin. Tuskinpa kukaan suomalainen esimerkiksi innostuu lukevansa olevansa puukkoa kantava juoppo. Siksi stereotyyppien rikkominen hahmoja inhimillistämällä on tärkeää.

Omassa kirjoittelussa olen sijoittanut paljon tarinointia Venäjälle. Monikansallisena suurmaana sieltä ammentaminen on kirjailijalle aarreaitta. Luonnonoloiltaan vaihteleva, rikkaan, mutta traagisen historian omaava maa, jossa kulttuurien piirteet ovat juonelle jännitystä helposti luovat, on kirjailijan kannalta toisaalta helppo, mutta vaativa ratkaisu.

Tämmöistä pohdin lukiessa Suomi-Venäjä-seuran Venäläinen tapakulttuuri. Perinteitä ja nykypäivää -kirjasta. Se esimerkiksi toistaa, että venäläiset juovat aina lasista. Tarkoituksella olen värittänyt omissa novelleissa juomista myös kiertävästä pullonsuusta. Tosin siinä tilanteessa on isäntäväki jo juovuksissa, joten lasit "unohtuvat". Mikäli näitä novelleja joskus jossain julkaistaan, on joku Venäjällä valtavasti ravannut kriitikko varmasti valmis tyrmäämään venäläisen kulttuurin tuntemukseni hataraksi ja minun sijoittaneen räikeitä virheitä teoksiini. Kriitikko voi katsoa peiliin. Kuinka useasti hän juo suomalaisena pelkästään suoraan pullonsuusta? Totta, tulee sitä lasiakin käytettyä joskus ryypätessä miestä väkevämpää, kuten venäläiset yleensä. Ennakkoluuloja on hyvä karistaa, mutta samalla tiedostaa yleisesti käytössä olevia käyttäytymissääntöjä.

Kirjanen liikkuu laajalla alueella. Joskus mennään täysin tarpeettomiin yksityiskohtiin. Esimerkiksi idioottimaiselta tuntuvat kuinka hissejä käytetään. Venäjällä, kuten muuallakin, on vaihteleva rakennuskanta. Talot ovat eri aikakausilta, joten niin ovat hissitkin. Kenties henkilölle, joka ei vaikkapa ole Helsingin keskustan kiinteistöissä liikuskellut, voi tulla yllätyksenä vanhat veräjät yms. Niiden käyttö tuskin on hankalaa. Sen sijaan kiusallista saattaa olla lähiöissä viisikerroksiset 1950- ja 1960-luvulla nopeasti kyhätyt elementtitalot, joissa ei hissiä ole laisinkaan.

Hyödyllistä tietoa on varmasti myös vinkkaaminen rakennusten kerroksista, joissa on yksi yhteisovi, josta vasta pääsee käytävään, jossa ovat ovet huoneistoihin.

Suomalaista saattaa ihmetyttää myös se, ettei venäläisillä ole mattoja lattioilla. Sen sijaan seinillä riippuu ryijyjä.

Kirjanen muistuttaa vuosikymmeniä kestäneestä mielipidevainosta, joka on saanut venäläiset epäluuloisiksi muukalaisia kohtaan. Ei tiedetä kenelle raportoit, joten sinulle ei hölistä kaikesta ja vastaukset jäävät epämääräisiksi olankohautuksiksi, vaikka sinua muuten ystävällisesti kohdeltaisiinkin. Läheiset ystävyyssuhteet niveltyvät suurperheiden kautta, jotka vahtaavat jäseniään tarkasti. Porukka pitää yhtä, koska muihin - ei etenkään valtioon ole ollut luottamista.

Talousjärjestelmä totutti neuvostovuosina laadun sijasta määrään. Niukat varat kohdistivat kunnossapidon vain välttämättömimpään. Kunhan joku asia jotenkuten toimii, niin sen annetaan olla. Vastuuta yhteisistä asioista vältellään, joten vesiputki saattaa lorottaa vuorokausia ilman, että kukaan kiinnittää siihen huomiota. Uuttakin rakennetaan yhä hutiloimalla.

Tärkeä kirjasen viesti on myös muistutus tuliaisten tuomisesta. Mielellään niiden tulisi olla omasta maasta. Venäläisille ei pitäisi ojentaa suomalaisten lempiesinettä puukkoa. Venäläisessä kulttuurissa sellainen ei ole soveliasta. Jos välttämättä sellaisen haluaa antaa, niin sen voi tehdä läksiäisrituaaleissa saatesanojen kanssa. On syytä korostaa suomalaisen kulttuurin ajatusmallia siitä, että puukkoja annetaan vain ystäville, jotka eivät lyö selkään. Venäläiset ymmärtävät mielellään muita kulttuureja ja ovat imarreltuja.

Samalla on hyvä pitää mielessä, että venäläinen kulttuuri vaatii vastalahjan lahjasta. Se voi tuottaa kiusallisia tilanteita hyvää tarkoittaville suomalaisille. Syödessä ei kannata ahmia lautasta täysin tyhjäksi. Emäntä kantaa komeroista kaiken vieraalle, jonka nälkä muuten näyttää hillittömältä ja tarpeen vaatiessa emäntä lähtee lainaamaan lisää köyhiltä naapureilta. Ryypätessä napostellaan pikkuista, joten senkin puolesta on hyvä jättää jotain. Jossain vaiheessa nostetaan malja naisille.

Venäläiset myös koskettelevat toisiaan useammin kuin suomalaiset, jotka ovat poikkeus koko maailmassa syrjäänvetäytyvällä käytöksellään, joka ei salli toisen kosketuksia kuin todella läheisiltä ja niitäkin harvoin...

Juteltaessa teitittely on tärkeää, samoin porukan pomon kunnioittaminen ja kehuminen. Keskusteltaessa on kannattavaa viitata isoherraan. Esimerkiksi aloittamalla, että "Ivan Ivanovitsh puhui erinomaisesti venäläisten näkökulmasta. Yhtään vähättelemättä herra Ivan Ivanovitshin ansiokkaita ehdotuksia, haluaisin tarkentaa ja täsmentää joitakin asioita suomalaisten kannalta..." Alkukehujen jälkeen voi teilata täysin typeryydet loukkaamatta liikaa isäntää.

Suuri Johtaja torjuu yleensä ehdotukset ja pitää kiinni omista teeseistään. Koirat vieressä ovat hiljaa. Suuri Johtaja kuitenkin hyvyyttään hyväksyy vieraiden joitakin näkökohtia ja periaatteellisista kysymyksistä ollaan yleensä yhteisymmärryksessä. Jänkäämään ei kannata ruveta vaan etsiä Suuren Johtajan puheesta omia kantoja tukevia kohtia ja manipuloida Suuren Johtajan luulemaan, että ajatukset olivat alunperin hänen.

Tämän jälkeen tulkit vetäytyvät luonnostelemaan sopimuksen ja kun pöytäkirja on valmis, on Suuren Johtajan allekirjoitus hyvin tärkeä muodollisuus, joka takaa sopimuksen pitävyyden.

Mainiossa kirjasessa kerrotaan myös muun muassa juhlapäivistä, kuinka kirkossa ollaan ja loppuosaa täydentää mukavasti venäläinen vitsivalikoima ja katsaus ruokakulttuuriin. Jopa joitakin ruokaohjeitakin on liitteenä nälkäisimmille.

Liitteistä tarpeellisin on kutsumanimiluettelo. Ne kun eivät noudata suomalaista logiikkaa ja itse ainakin olen ollut monesti pulassa kenestä oikein nyt puhutaan, koska samasta tyypistä voidaan käyttää useita kutsumanimiä. Venäläisillä on myös vain yksi etunimi, jota täydennetään isän nimellä.

Kaiken kaikkiaan oikein raikas esitys, joka varoo yleistämästä liikaa, mutta muistuttaa riittävästi venäläisen kulttuurin yleisimmistä piirteistä, jotka tietysti vaihtelevat yksilöistä toisiin.

Helge Nygrén: Politiikkaa olympian ympyröissä

Helge Nygrén: Politiikkaa olympian ympyröissä. Scandia kirjat 1977. 223 s.

Helge Nygrénin Politiikkaa olympian ympyröissä on jo kolmenkymmenen vuoden takaa. Mustavalkoinen kansi ei suoraan sanoen houkuttele yhtään lukemaan, mutta aihe on puoleensavetävä. Onhan käynnissä taas kansainväliset urheilun suurkisat jalkapallossa, kohta mitellään olympialaisissa Kiinassa.

Helge Nygrénin jutusteleva pakinatyyli toimii. Turha akateemisuus tarkkoine lähdeviitteineen on jätetty pois, mutta se ei lukijaa häiritse, joka haluaa yleiskatsauksen kuinka politiikka ja talous ovat kietoutuneet urheiluun maailmassa.

Nygrén muistuttaa huvittuneesti kiemuroista, jotka ovat sotkeneet Kansainvälisen Olympiakomitean kuvioita.

Taas pauhaavat pasuunat ihmisoikeuksien puolesta ja kärjekkäimmät äänenpainot vaativat edes avajaisten boikotoimista Kiinassa. Ei mitään uutta auringon alla. Pelkästään jo Kiinan saaminen maailman urheilevan nuorison mittelöihin oli vuosikymmeniä kestänyttä köydenvetoa, jossa joku aina hanasi vastaan. Piikkinä kiinalaisten lihassa on ollut Taiwan, joka on hiertänyt kivuliaita ongelmia.

Separatistismi ja nationalismi ovat huokuneet alusta asti. Ketkä ovat olympialaisiin saaneet osallistua ja millaisin tunnuksin ovat kiihdyttäneet kovia kiistoja. Esimerkiksi Suomen asemasta ei päästy selvyyteen 1900-luvun alussa. Suomi määrättiin marssimaan osana Venäjän joukkuetta, suomalaiset laahustivat hajuraon jättäen ja mitalijaoissa salkoon nostettiin Venäjän lippu suomalaisten protesteista välittämättä. Tukholman kisoissa esimerkiksi syntyi koominen tilanne Suomen voitettua Venäjän jalkapallossa. Venäjän lipun kanssa liehumaan nostettiin lappu ja kuulutettiin Suomen voittaneen.

Myös ammattilaisuus on hiertänyt kivenä kengässä. KOK halusi urheilun olevan puhdasta kaupallisuudesta ja tosissaan tahkovista palkkaurheilijoista. Ihanteena oli muun toimeentulon ohessa urheileva harrastelija. Nämä säännöt ja niiden tulkinta osoittautuivat sekaviksi sekä epäonnistuneiksi. Maailma muuttui nopeasti. Menestyvä urheilija kiinnitti massojen huomiota, joten mainostajalle kyseessä oli tuhannen taalan tilaisuus herättää kaupallista kohinaa halvalla. Urheilija puolestaan menestyäkseen tarvitsi ammattimaistumista ja harjoittelun tekemistä työksi, josta tulisi taattu toimeentulo. Modernistuva maailma ajoi KOK:n ohitse, sekoiluista kärsi eniten itse KOK, joka ei idealismissaan ymmärtänyt urheilun raadollista todellisuutta.

Etelä-Afrikka ja Rhodesia suljettiin rotuerottelun takia. Se puolestaan heijastui laajalle urheilukenttään. Natsi-Saksa hyödynsi omia kisojaan pestessään jo tuolloin nuhraantunutta mainettaan.

Mitaliseremoniat muodostuivat myös poliittisiksi muun muassa Yhdysvaltain mustien kamppaillessa oikeuksistaan, arabiterroristit iskivät verisesti 1972 saaden teolleen koko maailman tuomion.

Teos olla taitaa pakkolukemista jokaiselle yhteiskunnallisesti aktiiville urheiluhullulle, vaikka paljon on kapitaalia virrannut kemissä ja uusia yhteenottoja otettu poliittisesti niin kunnallis- ja paikallistasoilla kuin kansainvälisestikin sitten kirjan kirjoittamisen.

Maria Jotuni: Kun on tunteet

Maria Jotuni: Kun on tunteet. Otava 1993 (ensimmäinen painos 1913). 124 s.

Maria Jotunia pidetään yhtenä suomalaisen kirjallisuuden kärkinimistä, jonka tekstien tenho ei himmene. Ajanhammas on usein ankara eikä anna sääliä.

Kun on tunteet -novellikokoelma raastaa rakkauden arvet auki. Rakenteeltaan ne ovat suurelta osin dialogeja, joissa toinen nainen kertoo toiselle naiselle päättyneistä parisuhteistaan. Se unelmien kumppaniehdokas on syystä tai toisesta vahingossa lempattu ja tilalle tuli luuseri, jota nainen ei edes rakastanut, mutta kun yksinkään ei voinut olla. Oli myös naisia, jotka olivat valinneet sinkkuelämän, varttuneempia naisia jotka vamppasivat nuorukaisen...

Lyhyet tarinat ovat tarkkaan rajattuja. Yksityiselämästä ei nosteta liikaa katsetta yleiseen, vaikka naisen asemasta jauhetaankin novellien kautta. Keskitytään olennaiseen. Minimalismissaan ne hohtavat tälle vuosituhannelle. Lämminhenkisiä, mutta raakoja kuvauksia elämästä.

Kieli on vanhahtavaa, ilmaukset herättävät huvittuneisuutta nykylukijassa. Miljöö on maaseutua. Aihepiiri on kuitenkin kovin lähellä. Ihmisiä me olemme lopulta kaikki, aikakaudesta välittämättä. Kun meillä on ne hiivatun tunteet...

Salaisen poliisin valtakunta. KGB, FSB ja suhteet Suomeen

Anne Kuorsalo, Ilmari Susiluoto & Martti Valkonen. Salaisen poliisin valtakunta. KGB, FSB ja suhteet Suomeen. Kleio 2003. 301 s.

Lueskelin tässä taannoin Vladimir Putinin puhetta Venäjän strategiasta 2020. Disinformaatiosta ja historian vääristelystä huolimatta ei voinut kuin nyökytellä hyväksyvästi tätä retoriikan taidonnäytettä ihaillessa. Dramaattinen alku maalasi kuvan vaikeuksissa olevasta Venäjästä, jota uhkasivat niin etniset, sosiaaliset kuin separatistisetkin levottomuudet. Terroristit räjäyttelivät taloja, Dagestaniin hyökättiin raukkamaisesti. Palkat olivat maksamatta, talous huojui, korruptio rehotti. Mutta isänmaalliset venäläiset selättivät Putinin johdolla vaikeudet. Media laitettiin kuriin kansan tahdosta, enää eivät rääväsuut räyhää asiattomuuksia. Venäjä on monista ongelmista huolimatta tänään taloudellisesti vakaa ja vauraus on levinnyt yhä laajempiin kansankerroksiin, väitti Putin.

Kehujen jälkeen tulee ankaraa itsekritiikkiä, korruptoitunutta koneistoa ruoskitaan raa´asti. Epäilevä kääntää viimeistään tässä kohtaa kelkkansa. Putinhan puhuu totta! Näinhän ne asiat ovat Venäjällä! Hän vaatii ihmisoikeuksia, kansalaisyhteiskuntaa ja aidosti juurtunutta demokratiaa. Venäjästä on tultava halutuin maahanmuuttomaa, koska pätevää työvoimaa tarvitaan todella runsaasti. Heikoimmassa asemassa olevien tilannetta on helpotettava, koulutuksen tasoa on nostettava. Kaikista on tultava innovatiivisia! Fraasit ovat kuin paatuneimman länsiliberaalin suusta. Venäjästä tulee vapauden Mekka. 60-70 prosenttia venäläisistä on tuleva oleva vaurasta keskiluokkaa...

Sitten sävy synkkenee taas. Kehitys lähialueilla ja maailmassa on johtamassa suursodan uhkaan kymmenen vuoden sisällä. Rauhaa rakastavat venäläiset haluaisivat olla rauhassa, mutta vihamieliset voimat hengittävät niskassa. Aggressiivinen Nato on rajoilla. Sotia aloitetaan tekosyin. Siksi armeijaan on panostettava paljon. Budjetti moninkertaistetaan yms. Venäjän täytyy tarvittaessa puolustaa ihmisoikeuksia muissa maissa vaikka asevoimin.

Puhe on kuin kaiku menneisyydestä. Ei tiedä miten sen sulattaisi, kummalla jalalla seisoisi. Blogin lukijoista suurin osa varmasti alleviivaisi puheesta isoimman osan ja kannattaisi. Retoriikan kuplan takana oleva todellisuus on kuitenkin toista. Venäjä on ajautunut Putinin päätöksillä kauemmaksi puheen tavoitteista. Ihmisiä katoaa, kidutetaan, kuolee ja karkotetaan. Mediaa manipuloidaan, valtaapitävä turvallisuuskoneisto on kietoutunut härskisti järjestäytyneeseen rikollisuuteen. On vaikea erottaa kuka on kuka. Sama henkilö saattaa olla sekä liikemies, tiedustelupalvelun palveluksessa että mafian organisaattori.

Talouden tilankin on moni kyseenalaistanut. Öljy- ja kaasurahaa on pihissyt Venäjälle, suurkaupunkien keskustoja on siistitty ja kiillotettu. Varakkaiden asuinalueita on Moskovan laitamien metsiin ilmaantunut kuin sieniä sateen jälkeen. Samoin kauppakeskuksia ja gallerioita, joihin riittää asiakkaita. Mutta suurin osa kansasta kituuttaa nälkärajalla. Köyhyyttä on kitkemättä kaikkialta. Elintasokuilu on Venäjän sisällä suurempi kuin Suomen ja Venäjän välillä.

Jotta Putinin puheen pystyy asettamaan oikeisiin raameihin, on sitä tarkasteltava historiallisista kehyksistä. Siihen tarkoitukseen soveltuu jo viiden vuoden takaa oleva, mutta yhä ajankohtainen Anne Kuorsalon, Ilmari Susiluodon ja Martti Valkosen Salaisen poliisin valtakunta. KGB, FSB ja suhteet Suomeen.

Aluksi Ilmari Susiluoto käy rivakasti lävitse Venäjän turvallisuuspalveluiden pimeän historian aina ohranan ajoista KGB:n kautta FSB:hen. Esitystä on maustettu henkilökohtaisilla muistoilla.

Martti Valkonen selvittää kuinka FSB päätyi Kremlin isännäksi ja kuinka KGB/FSB on toiminut Suomessa ja pitänyt suomalaispoliitikkoja/mediaa kuristusotteessa. Näin nyt vellovan vaalirahoitusskandaalin aikana on hyvä muistaa, että valuuttaa on virrannut idästä valtoimenaan. Martti Valkosen mukaan asia oli levitä yleiseen tietoisuuteen sisäpiiristä 1992 Neuvostoliiton kommunistisen puolueen viimeisen Suomen-osaston työntekijän kautta, joka esitelmöi Ulkopoliittisessa instituutissa Helsingissä. Anatoli Smirnovilla oli hallussaan papereita, jotka todistivat leväperäisen puoluerahoituksen ja suomalaispoliitikkojen suhteet NKP:n ja KGB:n työntekijöihin. Hänet kuitenkin vaiennettiin.

Martti Valkonen kirjoittaa, että "hänellä oli käsissään poliittinen pommi, joka olisi räjähtäessään liannut tai ehkä tuhonnut monta - yhä jatkuvaa - suomalaisen poliitikon uraa ja poliitikkojen ohella koko joukon virkamiehiä, diplomaatteja, professoreita ja toimittajia. Työpaikkoja olisi vapautunut niin ministeriöissä kuin yliopistoissakin mediasta puhumattakaan. Jos hän olisi paljastanut asiakirjojen sisällön kokonaan, Suomessakin olisi ollut pakko aloittaa neuvostoajan tapahtumien pyykinpesu. Se olisi ulottunut Venäjälle, eivätkä tshekistit olisi enää matkailleet Suomeen noutamaan palkintojaan."

Hurjimpien arvoiden mukaan KGB:llä olisi ollut kolmisensataa Suomen kansalaista agenttina Suomessa 1970- ja 1980-luvuilla. Käytännössä siis koko maan poliittinen kerma. Värväyksiä tehtiin tehokkaasti nuorisojärjestöissä. Ne ihmiset ovat tänään politiikan eliittiä. Ei tarvitse paljoa kuunnella poliitikkojen puheita, niin tietää kuka taluttaa...

Anne Kuorsalo kertoo miten Venäjän turvallisuuskoneisto hallitsee disinformaatiolla, huhuilla, skandaaleilla, vihakampanjoilla, kiristyksillä ja terrorismilla.

Mitään faktaa tai lausuntoa ei siis pidä ottaa tosissaan. Etenkään joukkotiedotusvälineissä levitettyä parjausta, eikä muita väitteitä. Tieto on valtaa ja sitä salataan sekä vääristellään tahallisesti. Taipumusta on paisutteluun. Muunneltuja puolitotuuksia viljellään ahkerasti. Pääsääntöisesti tehdään toista kuin todetaan tekevän.

KGB ei kadonnut minnekään. Se säilyi Neuvostoliiton luhistumisesta ja on yhä Venäjän ydin. Kenties likaisempana ja voimakkaampana kuin koskaan. Kun kansakunta haaskaa parhaimmistonsa kurikoneiston paranoidiseen kulttuuriin, ei se tiedä tulevaisuudelle hyvää. Neuvostoliitto perusti tieteensä ja sotateollisen kompleksinsa härskiin vakoiluun, sitä rataa jatkaa Venäjä. Siitä suosta on hankala nousta demokratian ja hyvinvoinnin kovalle maalle, totuttautua avoimeen liberaaliin markkinatalousyhteiskuntaan.