F.E. Sillanpää: Elämä ja aurinko

F.E. Sillanpää: Elämä ja aurinko. SKS 1994. 241 s.

Marras-joulukuun vaihde on otollisin aika kaivaa F.E. Sillanpään Elämä ja aurinko kirjahyllystä käteen. Ärsyttävistä piirteistään huolimatta se on kerrassaan kutkuttavan vastustamaton teos. Laulavainen lyyrisyys tuhotaan kaikkitietävän kertojan härskillä osoittelulla, modernia muotoa saostetaan teennäisyyksillä ja kuluneilla kikoilla.

F.E. Sillanpään esikoisen henkilöhahmot jäävät etäisiksi kudelmiksi, jotka leijuvat ajassa ja paikassa ilman sen suurempia siteitä. Aistit ja havaintomaailma kuihtuvat lähes olemattomiin, päähenkilöitä liikuttaa kesässä heitä kuohuttavat kohtaukset, jotka saavat ylivallan. Luonto personoituu eloisaksi moninaisuudeksi, säällä ilmaistaan tunnelmaa ja paljastetaan mielenliikkeitä. Vertaukset ovat paikoin omituisia, jopa tökeröitä. Kertoja keskeyttää raivostuttavasti, tarina etenee löysästi ja kokonaisuutena osaset ovat irrallaan toisistaan. Silti sanasto on rikasta ja lauseet toisinaan huikaisevia maalauksia, jotka saavat upeudessaan haukkomaan henkeä.

Ankkurointia yhteiskunnalliseen todellisuuteen ja omaan aikaan ei oikeastaan ole. Riehuva maailmanpalo ei kirjansivuille heijastu. Seikka, joka hänen myöhemmässä tuotannossa kyllä korjautui. Maaseudun kuvaus on viattoman hyväntahtoista, lämmintä ja lapsellista, josta tulee hilpeälle mielelle haistaen kesäiset tuoksut ja imaisee kehoonsa rakkauden tainnuttavan huuman.