Väinö Linna: Päämäärä. WSOY 2001, kolmas painos. 167 s.
Tuntematon sotilas ja Täällä Pohjantähden alla -trilogia ovat kuluneet useimpien suomalaisten lukijoiden käsissä. Eikä syyttä. Teokset ovat suomalaisen kirjallisuuden itsestään selvää kaanonia. Mutta kirjoitti Väinö Linna muutakin suomalaista sielua sykähdyttävää, jota harvempi voi väittää lukeneensa.
Sodassa kirjoitettu käsikirjoitus tyrmättiin, joten tamperelaistunut nuorukainen palasi takaisin tehtaaseen töihin. Siinä sivussa hän urakoi esikoisteoksen Päämäärä, joka on kudottu ilmeisen omakohtaisista tuntemuksista ja kokemuksista. Ainekset olivat liiankin lähellä häntä itseään, joten toista painosta ei kirjasta otettu vuoden 1947 jälkeen ennen vuosituhannen vaihdetta. Linnaa kun kirja myöhemmin kadutti ja hävetti. Ei se huono ole, vaikka ei menestystä niittänytkään. Kirja sai tyypillisen vastaanoton eli huomioitiin, mutta ei haukuttu eikä ylistetty. Ja unohdettiin.
Tapahtumaköyhä teos on voimakkaan eksistentialistinen ja psykologisesti verevä kuvaus elämänsä tyhjyyttä vihaavasta nuorukaisesta, jota riivaa halu jättää jälki ihmiskuntaan ja tulla suureksi kirjailijaksi. Alussa Valte Mäkinen häippäisee kotoaan kartanon töllistä Tampereen oloiseen kaupunkiin työläiseksi. Muutos onkin hyppyä oravanpyörästä toiseen, asumista hulluuteen vajoavan työväestön keskuudessa yksinäisyydessä. Poikaa ahdistaa ja hän alkaa kirjoittaa. Valte epäilee mielenterveyttään ja lohduttautuu sillä, että kaikki kirjailijat ovat olleet kahjoja. Lähetettyä käsikirjoituksen kustantajalle hän vaeltelee levottomasti kaupungilla ja odottaa vastausta, joka on kielteinen. Masentuneena Valte riehaantuu seikkailuun kaupungille ja päättää hukuttautua koskeen. Mutta ei pysty. Silloin hän kypsyy ja hänelle valkenee elämisen suuruus...
Häiritsevintä kirjassa on ehkä paikoin fanaattiseksi yltyvä filosofinen paasaus, jota olisi voinut karsia, alku on myös kömpelö ja takkuilee. Myöhemmin kone hurahtaa kierroksille, paatosta piisaa ja tarina jyskyttää eteenpäin. Loppu on hivenen tökerö. Taattu lukunautinto silti. Kokonaisuutena. Vaikka Linna ei itse kirjasta pitänytkään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti