Juha Siro: Linnun muotokuva

Juha Siro: Linnun muotokuva. Like, 2011. 239 s.

Ketäpä ei herkuttele ajatuksella äkkilähdöistä? Juha Siron Linnun muotokuvan päähenkilö on sellaisia tehnyt koko elämänsä. Opiskelut ovat jääneet kesken, työpaikat tympääntymisen takia vaihtuneet. Hän on tekstityöläinen, jolle on välillä maistunut varastohommatkin.

Tarinaa kerrotaan useissa persoonissa: välillä etäännytetään puhumalla sarjakuvan pseudonyymeillä. Keskiössä on kolmiodraama, jonka lähde on nuoruudessa ja joka säteilee läpi vuosikymmenien.

Intertekstuaalisuuden kyllästämä rehevä kertomus vyöryttää mielenmaisemia ja näkökulmia. Eksistentialismi lakoaa ja leviää herkullisesti. Yksityisestä kokemuksesta piirtyy sukupolvien yhteisiä avaimia. Lokeroiminen on hankalaa. Tekstin moninaisuus läkähdyttää. Kelpo kamaa.

Jorma Ranivaara: Asiakas Rydz

Jorma Ranivaara: Asiakas Rydz. WSOY, 2008. 256 s.

Viitisen vuotta sitten kehuskelin Jorma Ranivaaran Eläkepommimiestä. Asiakas Rydz on romaanin itsenäinen jatko. Luonteeltaan se on toisenlainen. Koominen sävy on vaihtunut ironiseen draamaan.

Lähdin lukemaan teosta humoristisena kirjana, joten suhtautuminen heilahteli. Muutaman päivän mietittyä tykästyin sittenkin kertomukseen miehen vajoamisesta mielenhäiriöön. Heti lukemisen jälkeen, kun petyin. Hyvää kirjaa täytyy märehtiä.

Totuus kyseenalaistuu ja pirstoutuu. Hahmot elävät ja muuntautuvat. Toistuvuus toisintaa tarinaa tuhdiksi. Virtuaalisen maailman kritiikki on kärkevää. Ihmiset vieraantuvat toisistaan lumetodellisuuksiin ja hajottavat mielensä.

Asiakas Rydz on yksi päähenkilön persoonallisuuksista. Päähenkilö on eläkepommimiehen syrjäytynyt poika, joka on luonut oman maailman. Ystävinä ovat televisiosta tulleet kaksi kiinalaista ja venäläinen virtuaalimorsian. Kaveriparka on siis pahasti sekaisin. Ja yhä hullummaksi menee. Surullinen satiiri Suomesta globaalissa maailmassa.

Leo Hartvaara: Suden uhrit

Leo Hartvaara: Suden uhrit. Kirjavaaka, 1984. 242 s.

Uskonto voi antaa ihmiselle paljon. Parhaimmillaan se kiinteyttää yksilöä ja yhteisöä kaaoksessa. Pahimmillaan vääristyessään siitä muodostuu mielen vankila, joka terrorisoi itseä ja muita.

Lajina homo sapiens on tuore tulokas. Evoluutiopsykologisessa mielessä uskonnollisuudella on ollut selvä funktionsa lajin selviytymisen kannalta. Osana ryhmäytymistä sosiaaliset rituaalit ovat olleet oivallisia. Jokainen ryhmä tarvitsee yhdistäviä kokemuksia säilyäkseen yhdessä. Uskonnolliset palvontamenot ovat olleet siihen hyvä keino. Uskonnolla ollaan luotu yhteistä historiaa, mytologiaa ja toivetta tulevaan sekä kuolemaan.

Metsästäjä-keräilijät palvoivat eläimiä ja erilaisia metsissä ja merissä oletettuja jumalolentoja. Rikkaat jumaltarustot toimivat myös peruskouluna jälkikasvulle. Maanviljelyskulttuurin ja kaupungistumisen myötä paimentolaisille kasvoi toiset tarpeet. Sääilmiöihin liittyvät uskomukset tulivat tärkeiksi. Jonkinlaisena esiyhdistelmänä voidaan nähdä antiikin kreikkalaisia mytologioita, joissa kohosi voimakas pääjumalhahmo Zeus. Se säteili vaikutustaan takaisin Välimeren itäreunan kulttuurisulattamoihin, joissa monikulttuurisissa kaupunkivaltioissa yhdisteltiin egyptiläisiä, kreikkalaisia ja muita uskomuksia. Esimerkiksi Ugaritissa kehitettiin Ba´al El myyttiä, jonka nähdään olevan jonkinlaista esiastetta nykyisille seemiläisperäisille uskonnoille (juutalaisuus, kristinusko, islam).

Tieteeseen perustava ateistinen maailmankuva on vielä myöhäisempää perua. Eikä se ole juurtunut syvälle kulttuurisiin kerrostumiin. Vaikka maailma muuttuu hurjasti ja teknologia mullistaa olemista ylipäätään, uskoo ihmiskunnan enemmistö satuihin ja jumaliin. Jokaiselle se sallittakoon.

Lauman lujittamiseen käytettyjä keinoja on sosiaalipsykologisessa mielessä ollut sekä sairaalloisia että terveitä. Sairaalloisissa erimielisistä ja alistumattomista on päästy eroon verenvuodatuksella. Puhdistukset ovat riistäytyneet usein mielivaltaisiksi kansanmurhiksi.

Samat mekanismit näyttäytyvät niin pienissä yhteisöissä kuin valtakunnissakin kansainvälisellä tasolla. Eristäytyminen, valikoivuus, henkinen terrori, suvaitsemattomuus, joukkohysteriä... Kun yhteisö sairastuu henkisesti voivat seuraukset olla katastrofaalisia. Erityisen alttiita ovat muun muassa vaativasta persoonallisuudesta kärsivät (tautiluokitus F60.5), jonka piirteitä minussakin häiritsevissä määrin tunnistettavissa. Israelissa on kehitelty kosher psykologiaa ultraortodoksijuutalaisille (haredi), jotka yrittävät ahdistuneina noudattaa ylitunnollisesti uskontonsa määräyksiä ja sen seurauksena saavat muun muassa lapset kärsiä heidän hyökkäyksistä.

Samaa mekanismia on tunnistettavissa niin Natsi-Saksassa, Neuvostoliitossa, Kuubassa, Kiinassa, Pohjois-Koreassa kuin Iranissa ja Saudi-Arabiassakin... Ideologiasta ja uskonnosta viis. Yksilö kärsii yhteisön kollektiivisesta henkisestä romahduksesta, jonka takana saattavat olla sairaalloiset johtavat yksilöt, jotka mädättävät yhteisönsä.

Suomessa vaikuttaa voimakas uskonnollinen yhteisö evankelisluterilaisen kirkon sisällä: Lestadiolaisuus. Tosin sekin on hajonnut useammaksi haaraksi. Vanhoillislestadiolaisuus on konservatiivisen suuntauksen suurin lahko. Se on organisoitunut SRK:n ympärille. Uskovia on ilmeisesti parisensataatuhatta. Leimallisia piirteitä ovat eristäytyminen muusta maallisesta yhteiskunnasta ja kulttuurista, askeettisuus, esiaviollisen seksuaalisuuden rajoittaminen ja aviossa ehkäisyn välttäminen sekä yhteisön johdon kyseenalaistamisen ja kritiikin kieltäminen. Siis suurperheitä seuroissa kuuntelemassa saarnoja. Salaisesta syntilistasta voi lukea lisää täältä. He uskovat myös olevansa Jumalan Valtakunta, jolla ainoastaan on oikeus päästää oikeasti uskova kuoleva taivaaseen. Jos ei noudata yhteisön moraalikoodistoa ja normistoa, voidaan hylätä ja evätä taivaspaikka. Hylätty uskova on armottoman yksin. Hänellä ei ole läheisiä kontakteja kuin muihin uskoviin ja kun sosiaalinen kanssakäyminen katkaistaan voi ahdistus olla valtavaa. Siksi parannukseen pyritään ja alistutaan patriarkaalisen yhteisön johdon mielivaltaan. Naisten asemaa on heikennetty esimerkiksi kieltämällä avioituminen vääräuskoisten kanssa. Miehille se sallitaan, joten naimattomia vanhoillislestadiolaisnaisia on valtavasti. Joskus usko voi saada äärimmäisiä muotoja ja saada elämästä vallan.

Joka tapauksessa pitkän pohdiskelevan johdannon myötä pääsen Leo Hartvaaran tositapahtumiin perustuvaan Suden uhrit -romaaniin, joka kertoo vanhoillislestadiolaista yhteisöä voimakkaasti traumatisoituneesta vaiheesta eli 1970-luvun lopun puhdistuksista niin sanotuista hoitokokouksista. Niissä käytettiin tavallisia uskovia vastaan järkyttävää henkistä väkivaltaa.

Kirja on puhuttelevaa kuvausta ihmisen maallisesta raadollisuudesta ja yhteisön henkisestä häiriintymisestä maallisista haluista puhkeavista syistä, jotka verhotaan uskonnon kaapuun. Päähenkilö Aabraham Ström on menestyvä sahanomistaja, joka on kääntynyt vanhoillislestadiolaisuuteen toisen vaimonsa takia. Hän on vahva maallikkosaarnaaja, joka pitelee laumaansa pihdeissään ja rahoittaa uskonnollisen yhteisönsä toiminnan. Tämän poika Taisto Ström liehittelee kahta naista ja toinen suuttuu. Osana keskusyhdistyksen kampanjaa kutsutaan keskusyhdistyksen puhujat paikalle. Ihmisiä syytetään mielivaltaisesti ja erotetaan liikkeestä. Seurauksena on esimerkiksi itsemurha. Myös Aabraham viskataan pois. Hänet, joka on antanut elämänsä ja varallisuutensa liikkeelle.

Aina kun luulee, ettei meininki voisi mennä hurjemmaksi ja järkevyys voittaa, tulee pimeys entistä vahvempana päälle. Ihmisten hätä ja petollisuus on hurjaa. Suvut revitään riitoihin keskenään että sisäisesti. Vallasta ja mammonasta kamppaillaan häikäilemättömästi.

Suden uhrit -teoksesta on tehty näyttävää dramatisointia Ylen Matkalippu helvettiin -ohjelmaan. Ohjelmasta ja kirjasta kerrotaan lisää myös etnisten vanhoillislestadiolaisten sivustolla.

Antonio Muñoz Molina: Kuun tuuli

Antonio Muñoz Molina: Kuun tuuli. Tammi, 2011. 323 s.

Nuoren pojan kasvukertomus on loppua kohden huikeaa luettavaa. Aikatasot menevät tihentyvästi ristiin. Samoin mielikuvitus ja todellisuus limittyvät hämmentävän lämpimästi. Ajan nopeus tuodaan kouriintuntuvasti esiin. Sitä hätkähtää huomaamaan omankin elämän rajallisuuden ja sen vääjäämättömän hupenemisen.

Keskiössä ovat amerikkalaisten kuunvalloitus ja sitä seuraava teini-ikään ennättänyt poika. 1960-luvun lopun francolainen diktatuuri modernistuvan maailman puristuksissa on tästä perspektiivistä huvittavaa katsottavaa. Sitä aikaa eläneille ahdistavaa aikaa.

Kertojan fantasiat astronauttien ajatuksista tuovat huumaavan lisäpinnan todellisuuksien ulottuvuuteen. Ihmiskunnan avaruusvalloituksen ensiaskeleet eivät tavallisia espanjalaisia hetkauta. Kirjoihin karua arkea pakenevaa nuorukaista sen sijaan se sykähdyttää maanisesti.

Nykyihminen on hätäinen. Kuussa ei ole käyty vuosikymmeniin alkuinnon lopahdettua. Silti uskon avaruusajan olevan varsinaisesti vasta edessä päin. Ihminen on utelias ja luonnonvaisto vie elämää uusiin ekolokeroihin. Kunnon joukkomuutto Amerikkaan käynnistyi vasta satoja vuosia Kolumbuksen käynnin jälkeen. Toki intiaaneja terrorisoitiin hetimmiten, mutta laajan siirtolaisuuden mahdollistivat höyrylaivat. Sitä ennen orjia rahdattiin Afrikasta tuhoisin seurauksin suomalaisista materiaaleista valmistetuissa purjelaivoissa. Ensimmäiset kaupalliset avaruusalukset ovat käynnistelemässä toimintaansa. Kenties jo minun vanhuudessa avaruudessa lentely on mahdollista jo useammille kansankerroksille varakkaimmissa yhteiskunnissa. Tulevaisuus on toivoa täynnä!

Ainoa häiritsevä tekijä on etäisyyksien ja muinaisten aikojen kohdalla lipsahtaneet virheellisyydet. En tiedä onko kyse kääntäjästä vai alkutekstistä, mutta tuntuu tökeröltä väite esimerkiksi dinosaurusten sukupuutosta 62 tuhatta vuotta sitten. Samankaltaisia kömmähdyksiä on useita.

Donna Leon: Unelmien tyttö

Donna Leon: Unelmien tyttö. Komisario Guido Brunettin tutkimuksia. Otava, 2011. 286 s.

Unelmien tyttö ei ole aivan tyypillinen dekkari. Siinä ollaan sivuraiteella ensimmäiset satakunta sivua ennen kuin päästään varsinaiseen rikokseeen, jonka ympärille kirja lopulta muotoutuu.

Venetsian tunnelmoinnissa Donna Leon onnistuu hyvin. Venetsiaan sijoittuva kirja vierähtää usein tahattomasti romantisoinniksi. Vaikka romantiikkaa kirjasta löytyykin ei se yleensä mene överiksi. Kirjassa kulkee oikeastaan kaksi tutkintaa. Sivututkinta on huijaripappi, päätarina kietoutuu romanitytön kuolemaan.

Jännitystä on, mutta se laimenee eikä kirja pysy kasassa. Se ikään kuin hajoaa pirstaleiksi lopuksi.

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Taivaalta pudonnut eläintarha

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Taivaalta pudonnut eläintarha. Atena, 2008. 414 s.

Pasi Ilmari Jääskeläinen kirjoittaa kutkuttavasti kummallisuuksista. Novellikokoelman lävistää outojen maailmojen kirjo. Miljööt ovat välillä kuin tolkienmaista keskiaikaisromantiikkaa, toisinaan futuristista tulevaisuutta. Yhteistä on, ettei kaikki ole kohdallaan, vaan jotain on vinossa ja hivenen oudosti. Olo on kuin katsoisi todellisuutta vähän vääristävien silmälasien läpi.

En voi väittää, että kaikki novellit nappasivat. Ei. Joukossa oli sellaisia, jotka kahlasi nopeammin jäljellä olevia sivuja tuskaillen. Esipuhe, joka olikin kokoelman avausraita, alkuun miellytti, loppua kohden tympäännytti. Hauska vitsi ei kestänyt. Myöskään Kummitustalo, Rakettitehtaankatu 1 ei iskenyt tajuntaan.

Sen sijaan On Murmaa kaatunut! oli kerrostuneisuudellaan kiehtovaa fantasiatrilleriä. Junafobiaa tihkuva painajainen Missä junat kääntyvät oli mahtavaa luettavaa. Mielikuvitus on laukannut nerokkaasti ja tarina tiputellaan kootusti ja lukijaa yllätetään jatkuvasti positiivisesti. Klassikko.

Olisimmepa mekin täällä oli mieltä murtavaa materiaalia. Ihmiset imaistaan ruumistaan tietokoneen syövereihin. Siitä rakennetaan loistavaa draamaa, joka vuotaa hurjia käänteitä.

Oi niitä aikoja: elämäni kirjastonhoitajattaren kanssa oli huikeaa tekstitaituruutta. Siinä pilkotaan lineaarinen aikakäsitys uusiksi ja lukijalle avautuu huikaisevia maisemia toisenlaisiin todellisuuksiin.

Michael Maloney: Guide to investing in Gold & Silver. Protect Your Financial Future

Michael Maloney: Guide to investing in Gold & Silver. Protect Your Financial Future. Business Plus, 2008. 207 s.

Taloushistoria toistaa itseään. Talous velloo sykleissä, joissa kertynyt varallisuus jaetaan uudestaan. Parhaillaan käynnissä on yksi maailmanhistorian suurimmista varallisuudenjaoista. Sitä kaikki eivät vain halua nähdä taikka vielä myöntää.

Monetaristisen taloustieteen näkemyksen mukaan keskeisin taloutta muokkaava voima on valuutan määrä. Lisääntyvä valuutan määrä taloudessa kiihdyttää inflaatiota ja syö omaisuuksien arvoa. Tärkeää on erottaa nimellisarvo ja reaaliarvo. Toisin sanoen hinta suhteessa muiden tuotteiden ostovoimaan. Vaikka hinta nousee voi sen arvo oikeasti laskea, kun se ei nouse yhtä nopeasti inflaation kanssa.

Michael Maloney kertaa taloushistoriaa. Ensin hän kuitenkin painottaa valuutan ja rahan eroja. Ihmiskunnan historiassa valuuttaa ovat olleet niin erilaiset elintarvikkeet kuin muutkin tarvikkeet, mutta rahaa ovat olleet ainoastaan kulta ja hopea. Monet mieltävät valuutan rahaksi. Hän toteaa, että useimmat käteistä saadessaan olettavat sen olevan rahaa. Sitä se ei ole. Käteinen on valuuttaa, jolla voit hankkia jotain jolla on arvoa. Se on keino siirtää arvoa omaisuuslajista toiseen, mutta ei säilö itsessään arvoa.

Raha puolestaan on aina valuuttaa. Menee sekavaksi, mutta Maloney vertaa sadan dollarin seteliin. Tuskin paperilappu sinänsä on sadan dollarin arvoinen. Se vain edustaa arvoa, joka on varastoitu muualle. Ennen raha oli sidottu kultakantaan, mutta 1970-luvulla siitä luovuttiin. Tällä hetkellä maailman kaikki valuutat ovat niin sanottuja kelluvia fiat valuuttoja. Niin euro kuin dollarikin. Niiden arvo ja hinta perustuu uskoon. Kun se menee, romahtaa fiat valuutta kuten parhaillaan on tapahtumassa.

Fiat valuutta on rakenteeltaan suunniteltu arvoaan menettäväksi. Sen tarkoituksena on siirtää sinun hyvinvointisi piiloverona valtiolle. Kulta ja hopea ovat taistelleet kautta aikojen fiat valuuttoja vastaan. Kulta ja hopea ovat aina voittaneet.

Antiikin Kreikassa ateenalaiset keksivät finanssikriisissä sekoittaa jalometallikolikoihin puolet kuparia. Siten tuhannesta kolikosta tuli kaksi tuhatta. Parissa vuodessa rahasta tuli arvotonta valuuttaa. Ne onnekkaat, jotka olivat säilyttäneet vanhat kolikot, huomasivat vaurastuneensa valtavasti. Ateena päätyi Rooman imperiumin alle.

Roomalaiset eivät oppineet historiasta. Myös he sekoittivat muita metalleja kolikoihin juoniessaan miten saada valtion varat riittämään. Seurauksena oli maailmanhistorian ensimmäinen dokumentoitu hyperinflaatio. Vuonna 301 pauna kultaa maksoi 50 000 denaaria. Viisikymmentä vuotta myöhemmin 2,12 miljardia denaaria. Kullan hinta nousi 42 400 kertaiseksi! Maloney antaa perspektiiviä vertaamalla tähän päivään. Viisikymmentä vuotta sitten Yhdysvalloissa kulta maksoi 35 dollaria troy-unssilta. Vastaava nousu tarkoittaisi 1,5 miljoonaa dollaria unssilta. Jos tavallinen auto maksoi 2000 taalaa viisikymmentä vuotta sitten niin nyt se maksaisi 85 miljoonaa.

Hän muistuttaa myös Hollannissa 1600-luvulla riehuneesta tulppaanimaniasta, kun tulppaanin sipuleista tuli järjettömän keinottelun kohde ja sen nopeasta kaoottisesta lopusta.

Toinen tapaus on skotlantilaistaustainen heppu nimeltään John Law, joka aiheutti Ranskan talouden totaalisen romahduksen 1700-luvun alussa.

Myöhempien aikojen rahapolitiikan kauhistuttava esimerkki on Weimarin tasavalta. Hän analysoi myös Suurta lamaa.

Michael Maloney on erittäin kriittinen Yhdysvaltain keskuspankkia Fediä kohtaan. Sen toiminta on osin ristiriidassa perustuslain kanssa. Yksityisomistuksessa oleva salaperäinen pankki säätelee valuutan määrää markkinoilla, vaikka sen pitäisi olla liittovaltion tehtävä. Rahaa ei myöskään ole enää sidottu kultaan kuten perustuslaki määrää.

Yhdysvaltain hallinto ei kyllä ole aina seurannut perustuslain henkeä. Vuonna 1933 Yhdysvalloissa kiellettiin kullan omistus yksityishenkilöiltä. Tämä kielto kumottiin vasta joitakin vuosikymmeniä sitten. Kullanhinta jäädytettiin 35 dollariin unssilta. Vuonna 1974, kun yksityisomistus sallittiin taas, lähti hinta rajuun nousuun. Vuosikymmenen lopussa kolkuteltiin 300 dollarissa.

Taloussysteemi on ollut häiriötilassa vuosikymmeniä. Useat kuplat ovat seuranneet toisiaan. Osake- ja kiinteistömarkkinoilla ne ovat olleet näkyvimpiä. Halpa lainaraha on turvottanut hintoja ja ilma on puhallettu pois kriisiytyessä. Vastauksena kuplien puhkeamiseen keskuspankit ovat työntäneet maailmalle lisää seteleitä ja elvyttäneet uuteen kuplaan. Se on ollut kestämätöntä rahapolitiikkaa. Näennäisesti osakemarkkinat ovatkin elpyneet, mutta Michael Maloney osoittaa miten todellisuudessa Dow Jones on laskenut arvoltaan. Yhdysvaltain inflaatiotilastojakin manipuloidaan. Kun tilastot ovat alkaneet näyttää epämiellyttäviltä, tilastointitapaa on muutettu. Alkuperäisellä tavalla mitattuna luvut ovat karmivia. Lähteenä hän käyttää Shadowstats.comia, joka ylläpitää riippumatonta tilastointia taloudesta Amerikassa.

Michael Maloney povaa täyttä talousmyrskyä. Liikenteessä on ihmisjärjelle käsittämätön summa fiat valuuttaa. Velkaantuneisuus on kestämättömällä tasolla. Yhdysvallat ei kykene maksamaan velkojaan.

Ainoa järkevä mahdollisuus säilyttää omaisuutensa (ja mahdollisesti tienata taantumassa) on investoida kultaan ja hopeaan. Maloneyn suositus on sijoittaminen fyysiseen kultaan ja hopeaan. Numismaattiseen materiaan hän ei usko. Hänen valinta on harkot ja laatat. Hopean hän ennakoi raketoivan kultaakin enemmän. Myöskään paperikulta eli erilaiset ETF:ät eivät häntä innosta. Sen sijaan kaivososakkeet ovat hyvä lisä hajautettuun sijoitussalkkuun.

Suomessa kulta on verovapaata, hopeasta joutuu pulittamaan arvonlisäveroa, joten suomalaisen sijoittajan kannattaa pyörähtää lahden toisella laidalla. Esimerkiksi tänään kilon australialainen hopeakolikko maksaa Tavexilla Suomessa reilu 1200 euroa ja vastaava saman konsernin konttorissa Tallinnassa Tavidilla 950 euroa. Takaisinostohinta on Suomessa 750 euroa ja Virossa reilu 800 euroa.

Kotona säilytettäväksi Maloney suosittelee korkeintaan 3-100 unssia kultaa ja vastaavan arvon verran hopeaa. Pankin talletuslokeroita hän kehottaa harkitsemaan, koska pankit voidaan sulkea, etkä pääse käsiksi varoihisi. Yhdysvalloissa on markkinoilla myös muita pankeista riippumattomia säilytysratkaisuja. Maantieteellinen hajautus on suositeltavaa suuremmissa määrissä.

Michael Maloneylla on mainio sivusto jalometallisijoittamisesta kiinnostuneilla.

Megafonissa on mielenkiintoinen Kalle Sepän artikkeli nykyisestä talouskriisistä historiallista taustaa vasten.

Suomessa kultaa (ja hopeaa) kannattaa hamstrata tulevaisuutensa turvaksi isoilta luotettavilta välittäjiltä. Kultabuumi on tuonut markkinoilla kaikenlaista vilunkiveijaria ja huijaria. Tavex ja K. A Rasmussen ovat turvallisia kauppapaikkoja.

Markku Kuisma: Suomen poliittinen taloushistoria 1000-2000

Markku Kuisma: Suomen poliittinen taloushistoria 1000-2000. Siltala, 2009. 240 s.

Markku Kuisman Suomen poliittinen taloushistoria 1000-2000 on vallitsevan käsityksen mukainen kertomus Suomen taloudellisesta kehityksestä historiallisena aikana.

Monin paikoin harmittaa suppeus, mutta aiheista enemmän kiinnostuneille on palkintona lopussa kirjallisuusluettelo. Myöskään Suomen talouspoliittisia oloja radikaalisti mullistaneita ratkaisuja 1990-luvun lopulla, kuten yhteiseen yleiseurooppalaiseen valuuttaan siirtymistä ei käsitellä.

Raha on muutenkin sivuosassa kirjassa. Vallitsevista valuutoista mainitaan vain ohimennen. Suomen rahapajan sivulla on rahahistoriaa tiivistetysti. Ensimmäiset kolikkorahat Suomessa olivat Turussa keskiajalla lyötyjä äyrityisiä ja penninkejä. Ne oli sidottuja hansan ja Tallinnan valuuttoihin, Kuisma kertoo.

Suomi oli 1000-luvun alussa harvaan asuttu vähäväkinen maankolkka, jota kansoittivat luontaistaloudessa eläneet saamelaiset, suomalaiset, hämäläiset ja karjalaiset. Väkiluku oli laskettavissa kymmenissä tuhansissa, eikä valtiollisia rakenteita ollut muodostunut. Väestö oli keskittynyt Varsinais-Suomeen, Laatokan reunoille Karjalan kannaksella ja eteläiseen Hämeeseen. Valtaosa Suomenniemestä oli erämaata.

Se, mitä Suomessa oli runsaasti, oli turkiseläimet ja kalat. Niitä tarvitsivat etelä-eurooppalaisetkin. Suomesta puolestaan uupui suolaa, joten vaihtokauppa oli luontevaa perifeerisellekin alueelle.

Suomenniemen molemmin puolin vahvistui esivaltiollisia, laajentumishaluisia muodostumia Ruotsi ja Novgorod. Erinäisten sotien ja yhteenottojen seurauksena Pähkinäsaaren rauhassa suomalaisheimojen maat jaettiin kahtia 1323 kasvavien suurvaltojen kesken. Pääosin kuitenkin Ruotsille.

Olisi kuitenkin väärin arvioida syntyvän Ruotsin valtakunnan itäisiä maakuntia omana kokonaisuutena saati erillisenä maana. Sitä se ei ollut. Varsinais-Suomi muodosti oman kiinteän ytimensä uuden valtakunnan sydämeen. Sen sijaan muu osa silloisesta Suomesta oli hajanaista, lähes hallitsematonta keskushallinnon ulottumattomissa ollutta syrjäseutua. Siihen asti Suomeen muuttaneet olivat sulautuneet valtaväestöön. Nyt heidän 1300-luvulle jatkunut voimakas siirtolaisuutensa jätti näkyvän jälkensä yhteisöön. Ruotsin kielestä tuli hallinnon ja vallan kieli.

Ruotsista tuli valtio Kustaa Vaasan myötä 1500-luvulla. Tuolloin Ruotsi valtasi nykyisen maansa eteläosat Tanskalta. Toisaalta samalla valtakunnan painopiste siirtyi Mälarinlaakson ja Aurajokilaakson muodostamasta vaa´asta länteen brittiläisen imperiumin turvotessa ja imiessä tervaa sekä rautaa Ruotsi-Suomesta kasvavissa määrin. Suomeen perustettiin toiveikkaasti rautaruukkeja. Kauppaa rajoitettiin merkantilisesti kaupunkeihin ja salakauppa rehoitti. Sen kitkemiseksi perustettiin uusia kaupunkeja. 1600-luvulla Ruotsi saavutti Itämeren herruuden. Finanssinsa sekoittanut suurvalta silti horjui. Aatelisille oli läänitetty liikaa ja valtionkassa kolisi tyhjyyttään. Väestönlasku osoitti suurvallan asukasluvuksi reilu kaksi miljoonaa.

Alkoi vetäytymisen vaihe, jonka aikana Venäjä miehitti Suomen kahteen kertaan 1700-luvulla ja siirsi rajaa yhä lännemmäs. Geopolitiikkaa muutti ratkaisevasti Pietarin kaupungin perustaminen. Pietarista tuli uuden mahtivaltakunnan pääkaupunki ja se tarvitsi puskuria ympärilleen.

Suomen siirtyminen Venäjän valtakunnan yhteyteen aiheutti identiteettikriisin. Ruotsista lohkotut maakunnat eivät muodostaneet yhtenäistä kansaa vaan koostui äskettäin maahanmuuttaneista talouttahallitsevista rikkaista ruotsalaisista, maataviljelevistä ja kalastavista vuosisatoja jo maassa asuneista rantaruotsalaisista, kaupunkien muun muassa saksalais- ja hollantilaistaustaisista porvareista sekä keskenään riitelevistä suomalaisheimoista, joiden kieli muodosti selkeän enemmistön, mutta kielellä ei kirjoitettu eikä hallittu.

Venäjän ratkaisu oli säilyttää ruotsalainen hallintomuoto ja antaa autonominen asema. Suomen sitomiseksi Venäjään suomen kielen asemaa kohennettiin. Taloutta vapautettiin ja maata teollistettiin. Oma raha markka korosti erityisasemaa. 1800-luku oli monessa mielessä myönteistä aikaa. Ruotsin vallan aikana väkiluku jopa laski reilusti. 1800-luvulla väkiluku turposi 0,8 miljoonasta 1,8 miljoonaan. Helsinki paisui muutaman tuhannen ihmisen kyläpahasesta sadantuhannen asukkaan keskukseksi. Toki 1860-luvun katovuodet olivat tuhoisia.

Tilanne kuitenkin kärjistyi poliittisesti. Markku Kuisma vertaa varsin usein tilanteita ja valtioita nykyisiin kansainvälisiin suuryhtiön. Niin nytkin. Venäjä halusi yhtenäistää konserniaan eikä eri latuja etenevä Suomi sopinut kuvaan. Tällä kertaa hän vertaa Microsoftiin. Eihän se sopisi tänäänkään, että Microsoftin Suomen tytär haastaisi emoaan. Hieman anakronistinen maku jää vertauksista suuhun, mutta jääköön. Kirjahan on tarkoitettu nykyihmisen ymmärrettäväksi ja vertauksia on haettava nykyisestä miellemaisemasta.

Ensimmäisen maailmansodan pyörteet katkaisivat vientisuhteet Eurooppaan ja korosti vientiä Venäjälle. Suomi koki sodan myötä talousbuumin Venäjän sotatalouden vetäessä valtavasti suomalaista tavaraa. Vallankumous syöksi Suomen kaoottiseen tilaan. Sitä ei helpottanut itsenäistyminen ja verinen sisällissota, joka sai länsimaat karsastamaan barbaarista tulokasta itsenäisten maiden yhteisössä.

1920-luvun puoliväli oli kaikesta huolimatta eheytymisen aikaa, jonka leikkasi Yhdysvalloista 1929 alkanut lama. Suomessa se oli pahimmillaan 1931. Uusi nousu nosti köyhää maata jalkeilleen. Toinen maailmansota oli raskas isku nousulle. Sodan seurauksena Suomi menetti paljon. Alkoi kuitenkin rauhanaika, joka johti odottamattomaan nousuputkeen, joka tyrehtyi vasta 1970-luvun öljykriiseihin. Sodanjälkeinen aika muovasi talouspoliittista ympäristöä uudelleen ja kytki Neuvostoliittoon.

Tämä järjestelmä luhistui yleismaailmallisiin uudistuksiin 1980-luvulla. Teknologisten mullistusten ja talouden vapauttamisen myötä Suomen elintaso kohosi korkeimmilleen kautta aikojen. Täystyöllisyys oli totta. Vain hetken. Kotikutoinen pankkikriisi ja Neuvostoliiton romahdus syöksivät 1990-luvulla syvään lamaan. Alkoi Eurooppaan yhdentymisen aikakausi.

Kirja osoittaa miten poliittiset päätökset ovat herkästi muovanneet suomalaista talousmaisemaa. Suomi on ollut ja on yhä riippuvainen kansainvälisistä taloussuhdanteista ja megatrendeistä, joiden pärskeet ovat ulottuneet Pohjolan perukoille asti. Kielloista huolimatta kysyntä on siivittänyt taloutta ja synnyttänyt tarvittaessa markkinoita maan alle toisin sanoen harmaata taloutta. Markkinoita on vaikea kahlehtia taikka tukahduttaa. Sääntelystä vapauttaminen puolestaan taas on pullistanut kuplia ja edistänyt hyvinvointia - pääsääntöisesti.

Sebastian Faulks: Viikko joulukuussa

Sebastian Faulks: Viikko joulukuussa. Gummerus, 2010. 504 s.

Kirjan nimi Viikko joulukuussa ei ole houkutteleva. Se on lakonisen mitäänsanomaton. Nimeen mitäänsanomattomuus loppuu.

Lontoo on tarina-aihion keskiö, josta ikään kuin hämähäkin seitit, sinkoilee juonenpätkiä sinne sun tänne. Seurannassa on kuusi enemmän tai vähemmän vieraantunutta olentoa, joiden polut risteävät. Näkökulmaa vaihdetaan tiuhaan ja Sebastian Faulksilla on jännä tapa versoa takaumia. Aikataulullisesti päätarinataso rajautuu yhteen viikkoon joulukuussa 2007, mutta takaumien kautta tavoitetaan laajempaa aika-avaruutta ja miljöötä.

Henkilöhahmot ovat itsekkäitä ja ahneita, kukin omalla tavallaan. Kaikkein selvimmin se piirtyy esiin investointipankkiiri John Vealsista, joka ei kaihda romahduttaa kansantalouksia ja syöstä kokonaisia maanosia nälänhätään omien taloudellisten voittojen tieltä. Hän on häikäilemättömän julma ja vuosien 2007-2008 finanssikriisin ruumiillistuma. Tosin sama meininki on menossa taas.

Ironisin hahmo on surkuhupaisa kirjallisuuskriitikko R. Tranter, joka teilaa jokaisen nykykirjan ja juonii voittaakseen pitsaketjun kirjallisuuspalkinnon omalla kirjallaan.

Pelottavimmaksi hahmoksi osoittautuu toisen polven siirtolainen Hassan, joka on eksynyt yliopiston äärivasemmistopiirien läpi takaisin islamiin ja joutunut terroristiseen soluun valmistelemaan kauhistuttavaa iskua sairaalaan.

Metronkuljettaja Jenni sävyttää kirjaa romantiikalla.

Puistattava, mutta lämminhenkinen kuvaus ahneuden aikakaudesta, jossa elämme.

Globaalikapitalismin kritiikkinä kirja on iskevä.

Antti Kauranne: Punainen Porvoo. Venäjän öljysotaretki Suomeen

Antti Kauranne: Punainen Porvoo. Venäjän öljysotaretki Suomeen. Majakka, 2008. 400 s.

Tänään on taas talvisodan syttymisen vuosipäivä. Suomi joutui suurvallan puristukseen heikosti varustautuneena ja valmistautuneena. Toki tietyissä kansalaispiireissä taitoja oli harjotettu ja viimeisenä vuotena ennen sodan puhkeamista koulutusta ja linnoittamista lisätty. Kaikkien yllätykseksi Suomi ei luhistunut välittömästi, vaan sinnitteli kaameissa oloissa urheasti vastaan. 30.11.1939 alkoi sotien sarja, joka loppui vasta vuosien päästä. Hinta oli kova, mutta silvottu Suomi säilytti itsenäisyyden ja liikkumatilansa maailmassa, osin tosin voittajan talutusnuoraan kytkettynä.

Viime sotien kauhuja on terapioitu kirjoittamalla valtava määrä kirjoja. Etäisyyden kasvaessa kiinnostus tulevaan on kuitenkin lisääntynyt. Rauhan aika on ollut poikkeuksellisen pitkä.

Maailma on muuttunut ja Itämeren altaan geopoliittinen kartta on runnottu uusiksi. Baltian maiden vapautuminen neuvostodiktatuurin ikeestä on luonut sotilaallisen tyhjiön Itämeren itärannoille, Venäjän kupeeseen. Ruotsi on luopunut asevelvollisuusarmeijasta ja menettänyt mahtinsa, joka sillä oli huipussaan kylmän sodan vuosina. Nato-maa Norja on viime vuosina Venäjän kehityksestä huolestuneena vahvistanut asevoimiaan määrätietoisesti. Venäjä on toipumassa Neuvostoliiton romahduksesta ja sen aiheuttamista kouristuksista ja supistuksista armeijassa.

Suomi on tällä hetkellä Pohjois-Euroopan sotilaallinen suurvalta. Niin kummalliselta kuin se kuulostaakin niin ikäluokkien pienentymisen aiheuttamista leikkauksista huolimatta Suomella riittää muskelia muihin verrattuna. Erityisesti tykistöä on käsittämättömästi. Myös valtaosa nuorista miehistä pakotetaan sotaväkeen yhä ja siten taisteluvalmius on kova. Varustus vanhentuneisuudesta huolimatta on melkoisen hyvää. Kiinalaisia rynnäkkökivääreitä on jaettavissa melkein jokaiselle mökin mummollekin asti. Sinkoja on yllin kyllin, samoin miinoja. Panssarivaunukaluston kärki on modernihkoa, vaikkakin määrältään vähäistä. Samoin torjuntahävittäjät ovat tällä hetkellä elinvoimaisimmillaan. Ei niitä montaa ole, mutta puutteistaan huolimatta laadukkaita. Suomen kyllästää militaristinen kulttuuri ja voimakas maanpuolustushenki, joka läntisistä naapurimaista uupuu täysin.

Montaa varusmiespalveluksen suorittanutta kutkuttaa kysymys entä jos. Entä jos ajaudutaan aseelliseen konfliktiin teknisesti ja sotataidollisesti edistyneen ja taitavan suurvallan kanssa. Kuinka käy? Miten nopeasti Venäjä voittaisi Suomen sodassa? Missä käytäisiin ratkaisutaistelut? Miten niissä pärjättäisiin?

Antti Kauranteen Punainen Porvoo. Venäjän öljysotaretki Suomeen visioi yhden sodan kulun 2010-luvun maailmassa. Sotaromaanissa Suomea johtaa presidentti Matti Vanhanen ja pääministeriksi on noussut Eero Heinäluoma. Venäjällä valtaa on keskittynyt isolle öljy- ja kaasukonsernille, jolle Suomenlahden pohjukan satama on elintärkeä. Sotaan johtavia sattumia on useita. Ihan niin kuin todellisuudessakin. Radikaalit luontoaktivistit kaappaavat öljytankkerin Suomen edustalla. Samaan aikaan Venäjän valtiojohto surmataan pommi-iskussa ja maan poliittisiksi päättäjiksi nousee äärioikeistolaisia slavofiileja. Yhdessä yhtiön kanssa he vaativat öljykuljetusten turvaamiseksi Suomen miehitystä. Suomi sanoo ei. Alkaa härnääminen joka johtaa ilmataisteluun, jonka myötä helvetti pääsee irti.

Venäjä on valmistellut hyökkäyksen huolellisesti ja moukaroi maalta, mereltä ja ilmasta. Pohjois-Suomi menetetään nopeasti. Ahvenanmaan valtaus luonnistuu venäläisiltä verta vuodattamatta hetkessä. Risteilyohjukset sinkoilevat liikekannallepanon perustamiskeskuksiin. Erikoisjoukot hyökkäävät strategisesti tärkeisiin kohteisiin. Panssarit vyöryvät Kaakkois-Suomeen. Suomen ilmavoimat murskataan sodan ensitunteina, samoin laivasto. Porvoon edustalle tehdään iso maihinnousu. Maahanlaskujoukkoja tiputetaan eri puolelle maata.

Sota etenee kuin sotaharjoitusten käsikirjoituksissa. Vihollinen vyöryy voimalla aiheuttaen paikallispuolustukselle huomattavia tappioita. Taisteluiden painopiste on pääkaupunkiseudulla, itäisellä Uudellamaalla ja Kaakkois-Suomessa. Apua Suomi ei alkuun saa. Lopulta Kiina lähettää rajalleen joukkoja ja vaatii sotatoimien välitöntä keskeytystä. Kiina vaatii myös huomattavia maa-alueita Venäjältä. Venäjän valtiojohto on hämmentynyt ja aikoo käyttää joukkotuhoaseita Suomen hävittämiseksi. Myös Naton joukot joutuvat pieneen kahnaukseen venäläisten kanssa. Venäjän asevoimat vastustaa joukkotuhoaseiden käyttöä vaativaa presidenttiä ja tekee vallankaappauksen. Suomen kannalta rauhaan päästään viime hetkillä ja yllättävin ehdoin.

Antti Kauranteen sotakuvaus on realistinen näkymä nykysodasta. Näin sen kulku suunnilleen oletetaan valistuneiden reserviläisten ja puolustusvoimien piirissä. Tällaiseen sodankäyntiin on yritetty varautua. Tänään Helsingin Sanomissa kerrottiin maavoimien taistelutavan muuttuvan. Taistelutavan muutos näyttää seurailevan tapaa, jonka kirjassakin suomalaiset oppivat. Pienet ryhmät käyvät joustavasti ja itsenäisesti vihollisen kimppuun. Kirjassa tilanne muuttuu miehitetyillä alueilla myös aktiiviseksi vastarinnaksi. Vähän samanlaiseksi terrorismiksi kuin Afganistanissa ja Irakissa esimerkiksi. Siviilit väijyttävät venäläisiä.

Kirja on ahdettu täyteen teknologiaa. Se on kuin teknopornoa aiheesta kiinnostuneille, muille aseteknisten yksityiskohtien luennointi on puuduttavaa. Yhtään selkeää päähenkilöä ei ole. Tapahtumia tarkastellaan useasta vinkkelistä varsin kollektiivisesti. Mieleenpainuvia pysäytyskuvia on muun muassa Helsingin Malmin pommituksista ja Porvoon saariston taisteluista. Kehenkään ei samaistu kunnolla ja luennointia häiritsee mertarantamainen tyyli vitsailla. Ei kirja silti huono ole. Harva kirja pysyy käsissä vielä puoli kolmelta aamuyöllä, kun ei tahdo keskeyttää lukemista!

Maantiede rajoittaa Suomen valtaamiseen soveltuvia taktiikoita. Kirja noudattelee vuosisataisia polkuja. Suomen puolustus on suunniteltu niiden varaan. Siihen, että hyökkäys suuntautuu idästä maata pitkin Kaakkois-Suomessa ja Uudellemaalle maihinnousun ja maahanlaskun yhdistelmänä. Koska siihen on varauduttu, on sellaiseen hankkeeseen ryhtyvän varauduttuva mittaviin tappioihin niillä seuduin. Ehkä Suomen valloittajan pitäisi katsella vaihtoehtoisia suuntia? Sisällissodan aikaan valkoiset voittajat vyöryivät Pohjanmaalta. Jos sinne tekisi maahanlaskun ja etenisi Seinäjoelta etelään? Valkoisia avustaneet saksalaiset nousivat Hankoon ja etenivät Helsinkiin. Ruotsi on puolustuksellisesti heikko. Jos Ruotsin valtaisi ensin? Ja Baltian maat. Silloin Suomi olisi supussa ja näännytettävissä? Kaikki on spekulaatiota. Toivottavasti ei koskaan totta.

Ron Currie Jr: Juniorin erikoinen elämä

Ron Currie Jr: Juniorin erikoinen elämä. Bazar, 2011. 363 s.

Tässä on harvinaisen hyvä kirja. Kirja alkaa melankolisena amerikkalaisen valkoisen köyhälistön perhedraamana, mutta vaihtaa vaihdetta puolenvälin jälkeen kiihdyttäen skifiksi. Siihen asti juoni on uskottavaa päähenkilön paranoidisen skitsofrenian kuvausta, mutta sitten se muuttuu kökön korniksi skifitrilleriksi, jonka vain taitava kirjailija kykenee syöttämään lukijalle uskottavasti. Toimii.

Yksinkertaisuudessaan kirja kertoo miehestä, joka on jo kohdussa kuullut tulevasta maailmanlopusta. Miehen isoveljestä tulee kokaiininraunioittama urheilutähti, vanhemmat sairaita juoppoja ja miehestä itsestään lahjakkaiden luokan käynyt alkoholisti. Mukana on myös ensirakkaus, jonka hylkäämäksi hän joutuu puheidensa takia.

Challengerin tuho vuodelta 1986 piirretään melodramaattisesti mieleen. Mieleen painuu myös pyörätuoliin joutuneen mustan miehen itsemurhaisku sosiaalivirastoon. Sitä mies on avustamassa. Hivenen tahtomattaan, mutta koska maailmanloppu tulee, hän kysyy koko ajan "onko millään mitä teen mitään merkitystä?".

Miehen julistaessa maailmanloppua riittävän kuuluvasti nappaavat turvallisuusviranomaiset hänet haaviinsa. Hänet passitetaan amerikkalaiselle vankileirille Bulgariaan. Maailmanloppu on tosiaan tulossa, mutta paniikin estämiseksi siitä ei saa puhua. Häntä kohdellaan aluksi terroristina, mutta myöhemmin hänet työllistetään huippuasiantuntijaksi huippusalaiseen siirtokuntaprojektiin. Isän sairastuminen syöpään herpaannuttaa huomion ja perheen kuolleeksi uskoma mies naamioituneena huumetokkurassa kehittää tehokkaan lääkkeen viime hetkellä.

Kun kaikki näyttää suuntaavaan kohti uutta planeettaa, kirjan juoni rutistetaan taas kerran kasaan ja alkaa huikea loppu, joka muovaa alunkin uusiksi. Huh! sanon minä. Näin sitä pitää.

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja. WSOY, 2010. 130 s.

Kuunnelmina nämä pakinat ovat luultavasti toimineet, mutta kirjana 80-vuotiaan ukon purkaukset eivät aina iske.

Lyhyet jorinat noudattavat suunnilleen samaa peruskaavaa, joka oli joidenkin kolumnistien ja pakinoitsijoiden suosiossa vuosikymmeniä sitten ja jotkut iäkkäämmät jatkavat vielä tänä päivänä samalla linjalla. Juttu alkaa lähes aina sutkauksella Kyllä minä niin mieleni pahoitin...

Käsiteltävien asioiden kirjo on laaja, mutta ytimenä on maailman muutos ja kertojan mukaan huonompaan suuntaan. Kirjassa tavoitetaan hyvin ennen sotia syntyneen sukupolven mielenmaisemaa. Yhtenä punaisena lankana on säästäväisyys ja itsepäisyys.

Montaa kertaa ei naurattanut, mutta hyvälle mielelle jäi useasti.

Uurali keelte sõnastik

Uurali keelte sõnastik. MTÜ Fenno-Ugria Asutus, 2011. Tallinn. 143 s. (toinen, parannettu ja täydennetty painos)

Tallinnassa käydessä käsiin osui uralilaisten kielten sanasto Uurali keelte sõnastik. Esipuheessa muistutetaan, että vaikka uralilaisilla kielillä on noin 25 miljoonaa puhujaa ympäri maailman, etenkin alueella, joka ulottuu Länsi-Norjasta Siperian tundralle ja Unkarin aroille, uhkaa useimpia kieliryhmän kieliä katoaminen. Unkarinkielisiä on noin 15 miljoonaa, suomenkielisiä viitisen miljoonaa, vironkielisiä miljoona.

Suomea toki hävitetään esimerkiksi Ruotsissa sulauttamalla pohjoismaiden suurinta vähemmistöä valtaväestöön, mutta suomi, unkari ja viro eivät ole kuitenkaan suuressa vaarassa hävitä, koska niillä on turvanaan omat kansallisvaltiot, joiden virallisia kieliä ne ovat. Mutta kaikki muut uralilaisten kielten puhujat ovat laskettavissa joko yhden tai kahden käden sormin, korkeintaan muutamissa sadoissa tuhansissa.

Tässä sanastossa on esillä uralilaisista kielistä 20. Joitakin on jätetty pois. Esimerkiksi meänkieli ja kainuu (kveeni). Mainio opus. Ensin on perusfraaseja, sitten perussanastoa ja lauseita. Lopuksi on kaikille uralilaisille kielille yhteisiä sanoja. Niitä on tähän sanastoon valittu 11. Vesi, kala, joki, lumi, suksi, sydän, silmä, koivu, puu, nuoli ja tuli. Luontoon ja kehoon liittyviä sanoja.

Sanastoa lukemalla kyllä huomaa, että suomen puhujakin ymmärtää enemmän sanoja, koska suomen monissa murteissa käytetään samaa sanastoa kuin sukukielissä. Yksi tällainen sana on hunaja, joka esiintyy sellaisena vain suomessa. Muissa uralilaisissa kielissä on mesi. Myös tervehdykset liippaavat läheltä.

Kiinnostava kirja. Kirjantekijät suosittelevat tiedonjanoisille myös kotisivuaan fennougria.ee.

Turkka Hautala: Salo

Turkka Hautala: Salo. Gummerus, 2009. 320 s.

Turkka Hautalan Salo on epätasainen, hajanainen romaani, jonka tarinamatto muodostaa löyhän novellimaisen pinnan.

Alkuun en pitänyt siitä lainkaan. Alku vaikutti väkisin väännetyltä karikatyyriltä, jolla ei ollut uskottavuutta eikä syvyyttä. Juonenkäänne myöskin tuntui tökeröltä. Kirja etenee tartuntoina. Näkökulma siirtyy kohdatun kohtalon nahkoihin toviksi. Siinä ajassa yleensä yritetään kutoa kokoon koko elämää, joten ei sekään kovin luontevalta vaikuta. Yritys on hyvää ja teksti monin paikoin riemastuttavaa.

Tyhjäkäyntiä on silti ja porukkaa on laidasta laitaan kaikenlaisista yhteiskunnallisista kerrostumista sosiaalisiin oloihin. On kuin pakolla puristettu kasaan joukko toisilleen vieraita, mutta silti samassa yhteisössä vaikuttavia tahoja yhteen kirjaan, jotta kokonaisuus olisi mahdollisimman monipuolinen. Hyvä kirja ei kerro kuitenkaan kaikkea. Usein olennaista on se mistä vaietaan, mitä kertova kirjailija jättää kirjoittamatta.

Miljöönä on eteläsuomalainen pikkukaupunki, jonka elinkeinorakenne on yhden ison matkapuhelintehtaan varassa. Sen vaikeudet ja menestys säteilevät laajalti yhteisöön. Lukija voi olettaa kaupungin olevan Salo kuten kirjan nimikin vihjaa. Yleisemmin ottaen kuitenkin kyseessä voisi olla moni muukin yhden ison yrityksen varassa sinnittelevä paikkakunta.

Ensimmäisenä kohdataan menestynyt insinööri. Henkilöhahmoista hän oli huonoin. Meinasin jättää jo kirjan kesken, mutta sisukkaasti pyristelin eteenpäin. Seuraavaksi on huumehörhö. Heti alkuun lyödään siis ääripäät vastakkain. Niin kuin usein yhteiskunnassa on.

Myöhemmin tutustutaan muun muassa yögrillin tätiin, lehdenjakajaan, syrjäytyneeseen erakkonuoreen, keski-ikäistyvään yksinäiseen hemmoon, kurdilaiseen maahanmuuttajaan, hattutätiin.... kirjo on lavea.

Rakenteellisesti mieleen tulee vähän oma eräs romaaniraakile, jossa kunnianhimoisena tavoitteena on tarkastella William Faulknerin hengessä sadan samaan aikaan tavaratalossa olevan ihmisen mielenliikkeitä jonkinlaisena ajatusvirtana yhden minuutin aikana. Taiteellisesti kyseessä on upea hanke, mutta hahmojen hallinta sekä kirjoittajan että lukijan kannalta on vähintäänkin haasteellista, koska toisaalta pyrkimys jonkin asteiseen realismiin häivyttää hahmojen taustat pelkästään kertojan tietoon ja tuloksena on irrallisia rönsyjä hälinässä. Ei siis kovinkaan lukukelpoista. Ei ainakaan lukijan kannalta. Vähän vastaavaa tekniikkaa kuin Turkka Hautala Salossa hyödynsin myös ensimmäisessä kirjassani olevassa novellissa.

Jera & Jyri Hänninen: Tuhansien aatteiden maa. Ääriajattelua nyky-Suomessa

Jera & Jyri Hänninen: Tuhansien aatteiden maa. Ääriajattelua nyky-Suomessa. WSOY, 2010. 267 s.

Joskus tuntuu liberaalina yksinäiseltä.

Jos yrittäisi kiteyttää oman maailmankatsomuksen, niin voisi vaikka määritellä sitä siten, että minun puolesta aikuiset ihmiset saavat tehdä keskenään omasta vapaasta tahdosta mitä haluavat. Heidän tekonsa eivät kuulu muille niin kauan kuin ne eivät rajoita tai estä muiden vapauksia.

Lyhyesti tämä tarkoittaa sitä, että jokainen saa pariutua sen kanssa joka tahtoo samaa. Muiden ei tarvitse puuttua asiaan. Ei heteroseksuaalien taikka homoseksuaalien. Samoin jokaisen pitäisi saada opiskella, hankkia toimeentulonsa ja muutenkin elää elämäänsä mahdollisimman vapaasti. Tasa-arvoa siis.

Hienot ihanteet, jotka on lakiin astikin kirjattu. Niiden toteutuminen on vain vähän niin ja näin. Valitettavasti. Sitä paitsi maailmassa ja Suomessa on kasvava joukko ahdasmielisiä hörhöjä, jotka mölisevät äänekkäästi ihmisoikeuksia vastaan.

Veljekset Jera ja Jyri Hänninen kartoittavat suomalaista ääriajattelua kirjassaan. Vakiintuneen poliittisen kentän lisäksi yhteiskunnassa vaikuttaa kovaäänisiä persoonia puoluekentän laitamilla. Lisäksi pakkaa sekoittaa perussuomalaisten propellipäisten pöhköjen rynnistys valtakunnan suurimpien puolueiden joukkoon. Varsinaisesti äärimmäisyyshenkilöitä on vähän, mutta internetin välityksellä he vivuttavat joukkovoimaansa. Hämmennystä herättää heidän toimintansa monissa, jopa ristikkäisissä liikkeissä, ja toisinaan epävakaa takinkääntö, joka johtaa kameleontit uusien aatteiden etujoukkoihin. He ovat myös ilmeisen narsistisia persoonia ja ryhmittymät leimautuvat ja hajoavat heihin.

Aluksi kirjoittajat tarkastelevat maahanmuuttajia ja heidän kriitikoita. He nostavat esiin muun muassa Suomen vastarintaliikkeen avoimen kansallissosialistisen toiminnan, joka on purkautunut väkivaltaisuuksina ja yhteyksinä muuhun pohjoismaalaiseen äärioikeistolaiseen liikehdintään.

Maltillisempaa fasismia edustaa perussuomalaiset, joiden joukkoon on pesiytynyt Suomen Sisun propellipäitä kuten Timo Soini kutsuu halla-aholaisia. Kirjassa kerrotaan sisulaisten istuvan monessa kunnanvaltuustossa.

Pamfletissa todetaan myös islamistifundamentalistien aiheuttavan vaaraa. Maahanmuuttajien joukossa on muslimeja, jotka radikalisoituvat ja vihaavat esimerkiksi homoseksuaaleja. Heidän vihansa saattaa purkautua väkivaltana homoja kohtaan. Samoin kunniaväkivaltaa esiintyy ja siitä kärsivät erityisesti naiset, jotka alistetaan patriarkaaliseen kulttuuriin.

Luterilaisen kirkon siipien alla on levinnyt fundamentalistista tulkintaa uskosta. Ja siitä on irronnut muun muassa Luther-säätiö, joka julistaa ahdasmielistä uskoa. Myös herätysliikkeillä on vaikutusvaltaa usean elämään.

Kaikkein erikoisin sikermä on Suomen antifasistisen komitean Safkan porukka. Ennen pidin itseäni antifasistina, mutta Safka on värittänyt termin vastenmieliseksi Venäjän nuoleskeluksi. Dosentti Johan Bäckmanin ja kirkkoherra Juha Molarin johtama lahko tuottaa täysipäiväisesti lausuntoja milloin mistäkin tukien totalitääristä terroria ja sortoa sekä syyttäen milloin ketäkin fasismista ja natsismista. He ilmestyvät aina sinne minne mediakin ja ovat ilmeisen taitavia tekemään sirkustemppuja, jotka herättävät median mielenkiinnon. Lausunnot ovat ristiriitaisia ja sekavia, yksisilmäisiä ja vääristyneitä. Etenkin Venäjän media tuntuu heidän syöttinsä syövän ahnaasti ja siten he ovat pilanneet Suomen ja Venäjän välejä ahkerasti kertomalla kummallisuuksia Suomesta ja Virosta Venäjälle.

Varsin vähän kirjassa tarkastellaan punavihreää vasemmistoa ja anarkisteja. Ehkä siitä on tullut valtavirtaa? Onhan ministerinä yksi niistä piireistä ponnistanut. Enemmän keskitytään kettytyttöihin, joiden kultakausi ulottuu reilun vuosikymmenen taakse. Laitavasemmistosta saisi tehtyä varmasti aivan oman kirjansa.

Kokonaisuutena kirja on pintaraapaisua aiheesta, johon tutkijoiden soisi tarttuvan tiiviimmin. Sinänsä se on hyvä kokonaiskuva ja katsaus tämän hetken ääriliikehdintään, joka karnevalisoituu usein valtamediassa pelleilyksi ja vihapuheiksi internetissä.

Kannattaa katsoa myös nykyisen entisen (!) kirkkoherran vastaus tähän kirjoitukseen hänen blogissa. Siitäkin huolimatta, että se on täynnä karkeita asiavirheitä niin se on myös erinomainen kurkistus äärimmäisajatusten sumentamaan maailmaan. Tai ehkä juuri siksi. Hän myös nostaa esiin Seppo Ruotsalaisen väitöskirjasta kirjoittamani kritiikin.

Toisenlaista tietoa Safkan sekoiluista on esimerkiksi täällä.