Paulo Coelho: Alkemisten. Bazar 2006 (sjunde tryckningen, alkuperäinen 1988). 190 s.
Toisten mielestä Paulo Coelhon Alkemisti (Alkemisten) on kulttikirja, joka mullistaaa lukijan elämää. Hyvä se on, mutta ei kai se nyt sentään aivan sellainen ole.
Kieli on kaunista, teksti pohdiskelevaa ja viisasta, riisuttua.
Kouluja hivenen käynyt espanjalaispoika ei halua lukea papiksi vaan ryhtyy paimeneksi. Hän kiertelee maita ja mantuja kunnes tuntee Andalusian ja eläimet kuin omat taskut. Hän ihastuu yhden kylän tyttöön, mutta tapaa mystisen kuninkaan jouduttua sitä ennen mustalaisen ennustajaeukon huijaamaksi. Eukko kun väitti, että pojan näkemä uni merkitsi, että hän löytäisi aarteen Egyptin pyramideilta. Kuningas vahvistaa väitteen ja patistaa pojan liikkeelle. Poika matkaa Tangeriin, ryöstetään ja pestautuu kauppiaan apulaiseksi. Vuoden päästä hän lähtee karavaanin mukana kohti Egyptiä ja tutustuu englantilaiseen kahjoon, joka tavoittelee salaperäistä alkemistia. Keitaalla poika näkee näkyjä taas ja pelastaa heidät klaanisodan hirveyksiltä, hän myös rakastuu ja tapaa Alkemistin, joka johdattaa pojan pyramideille, sitä ennen he joutuvat klaanin vangiksi ja Alkemisti pistää pojan muuttumaan tuuleksi. Kaivaessaan aarretta poika ryöstetään ja ryöstäjä kertoo omasta typerästä unesta, jonka mukaan aarre olisi andalusialaisen kirkon raunioissa... Poika on löytänyt aarteensa. Espanjassa tuuli tuo tuoksun rakkaimmasta.
Teos liikkuu tarinaa enemmän symbolisella tasolla ja on sisällöltään varsin monitasoisen vertauskuvallinen. Sen voi lukea tavanomaisena seikkailuna, tai sitten siitä voi erottaa viittauksia ja jännittäviä symbolisia tasoja. Miten kukin tykkää.
Viestiksi voisi väittää, että elämä on jatkuvaa rajan vetoa ja sattumaa, liikkumista kuoleman rajalla, kohtalon kuljettamaa ja saavutettavaa päämäärää, mikäli sen eteen itse ahertaa.
2 kommenttia:
Harkittuja fraaseja, kliseita, latteuksia, viisastelua ja tunteilua. Varma resepti saavuttaa satojen miljoonien kotirouvien suosio. Sentin paksuisen kirjan lukemiseen minulta meni varmaan kuukausi, kun nukahdin aina, enkä koskaan muistanut, olinko jo lukenut tuon sivun vai en. Opetus oli muistaakseni että hyvyys on vahvempi kuin pahuus, ja elämä on laiffii, tai jotain sinne päin.
Coelho meni kyllä kerralla, mutta varma unilääke on Antti Hyry.
Volter Kilven Alastalon salissa on joidenkin mielestä kaikkien aikojen paras suomalainen teos. Vaikeaselkoinen ja puuduttava, jota en ole lukuisista yrityksistä huolimatta päässyt koskaan sataa sivua pidemmälle. Minkäs sille mahtaa, kun on tällainen keskinkertaisin lahjoin varustettu tollo, jonka aivot eivät raksuta riittävästi ja pää vuotaa kuin seula...
Erlend Loen Fakta om Finland on edelleenkin lukematta. Aloittanut olen sitä monesti, kesken on jäänyt. Mutta kaivoin sen äsken hyllystä sängyn viereen, taas kerran. :)
Lähetä kommentti