Kina. 10 röster om mänskliga rättigheter

Kina. 10 röster om mänskliga rättigheter. Huvudredaktör Mats Winborg. Bilda 2007. 111 s.

Ohut antologia posauttaa hauleja laajalle, mutta ei oikein osu kohteeseen. Kirjasen tekstit ovat liian lyhyitä. Asiaa kaikki silti.
Kirjoittajat ovat tutkijoita ja toimittajia, itäaasian asiantuntijoita. Yhtä poikkeusta lukuunottamatta ruotsalaisia, jotka vaikuttavat lähinnä Tukholmassa tai Lundissa.
Katsauksissa kuvataan miten heikolla tolalla talouskasvusta huolimatta yhteiskunnalliset asiat ovat Kiinassa. Maan lainsäädäntö on väljä antaen tulkinnanvaraa ja valtaa viranomaisille, korruptio on juurtunut syvälle hallintoon ja sananvapaus on olematon. Vaikka Kiina on 1980-luvulta lähtien avautunut, vapautunut ja muuttunut liberaalimpaan suuntaan ja tietoisesti sopeuttanut talouttaan kapitalistiseen markkinatalouteen, on se diktatuuri, jossa hallitseva kommunistinen puolue tekee kaikkensa pitääkseen jatkossakin valtansa.
Mielivaltaiset säännökset ajavat ihmisiä tukalaan asemaan. Muuttolupia on vaikea saada, joten köyhä väki rynnistää maaseudulta laittomasti kasvaviin kaupunkeihin käytännössä orjatyövoimaksi tehtaisiin, joissa tuotetaan krääsää länsimaihin. Tehdastyöläiset ovat usein nuoria tyttöjä/naisia, jotka kuvittelevat pääsevänsä ryysyistä rikkauksiin. Kaupallistuneet kaupungit, joiden vaurastunut keskiluokka ostelee uusia vaatteita ja tekniikkaa näyttää tytöille tavoiteltavalta ja saavutettavalta unelmalta. Karu totuus kuitenkin valkenee pian. Palkka hädin tuskin riittää elinkustannuksiin, tyttöjen on yövyttävä tehdassaleissa ja sairastuminen tai loukkaantuminen voivat tärvellä kaiken. Hoitoa kun saa vain siellä missä on kirjoilla. Työpäivät venyvät hirveiksi ja kuluttaviksi.

Mutta ei tarvitse kuin kurottaa historiassa pari sukupolvea taaksepäin, joskus ehkei edes niinkään paljoa. Samanlaista se oli täälläkin. Ruotsin teollisuus veti väen Suomen syrjäseuduilta. Kuinka moni ruotsinsuomalainen onkaan täällä siksi, että 1960- ja 1970-luvulla lähti kerran köyhä pohjoissuomalainen torpan tyttö töihin tekstiilitehtaisiin Boråsiin? Tai siivoamaan sairaaloihin Tukholmaan? Tai kokoamaan autoja Trollhättaniin tai Göteborgiin? Tekemään monotonista, helvetillistä, vartaloa kuluttavaa työtä? Kuinka moni telakan työläisistä asui kelvottomissa parakeissa, kuinka moni päätyi betonilähiöihin, joita myöhemmin haukuttiin siirtolaisslummeiksi? Kun tänne tultiin saatiin juokseva vesi, tilava asunto. Palkkatyö toi tuohta, antoi elintason, josta oli Suomessa edes vaikea uneksia. Silti ruotsalaiset katsoivat kieroon: ammattiyhdistysliike ja sosiaalidemokraattinen puolue halusivat pysäyttää siirtolaisuuden, ne väittivät suomalaissiirtolaisten polkevan palkkoja ja pilaavan urakat. Monille suomalaisille muutto Ruotsiin oli matka parempaan, vaikka raportit tehtaiden ja kaivosten oloista olivat karmivia.
Vaikka moni oli yhteiskunnan työtätekevää pohjasakkaa, piti Suomeen jääneille sukulaisille esittää kesäisin omaa pärjäämistä. Talvet väännettiin eteenpäin väkisin, toisilla se tuska purkautui mielenterveydellisinä ongelmina ja alkoholismina. Suhde Suomeen ja suomalaisuuteen muuttui osalle erittäin kipeäksi, jopa vihaksi.
On ruotsinsuomalaisia, jotka vuosikymmenten jälkeen uskaltautuvat suomenlaivaan. Satamassa Helsingissä ei sitten pystykään astumaan maihin. Mieleen vuolahtavat halveksinta ja torjunta, köyhyys ja häpeä, kova maaseudun kulttuuri, joka ei siedä ruodusta sivulle astumisia ja pärjäämisen pakko ja näyttämisen halu, epäonnistuminen siinä ja se, ettei tunne enää ketään ja kieli on muuttunut eikä hallitse enää kunnolla sitä, omaa äidinkieltään ja lasten kielenvaihto ja sulautuminen ruotsalaisuuteen...

Liitteeksi antologiaan on laitettu YK:n ihmisoikeuksien julistus vuodelta 1948. Sääli, että siitä toteutuu niin vähän, useimmille ihmiskunnan jäsenille se on yhä sananhelinää. Viikko sitten
Kansanpuolueen puheenjohtajaksi valittu Jan Björklund totesi ensipuheessaan Västeråsissa 2000-luvun kuuluvan liberalismille.
YK:n ihmisoikeusjulistus on liberaalien raamattu.
Jokaisella pitäisi olla oikeus inhimilliseen elämään, oikeus olla väärässä ja sanoa se, oikeus kouluttautua ja vaurastua, oikeus omistaa ja sivistyä, oikeus asua ja liikkua. Siihen on vielä pitkä matka. Ja maailman väkirikkain valtio ottaa horjuvia askelia liberaaliin demokratiaan.
Kiinassa yhdeksän miljoonan ruotsalaisen ininä ihmisoikeuksista ja demokratiasta on kuulostaa huvittavalta, useimmat eivät luultavasti kuule siitä koskaan. Vähemmistökansallisuuksien hävittäminen ja polkeminen eivät ole rikkomusten pienimmästä päästä. Esimerkiksi uiguurit ovat ahtaalla.
Ruotsi on kiinalaisille silti tärkeä esikuva siitä miten yksipuoluejärjestelmästä voidaan rauhanomaisesti siirtyä moniarvoisempaan ja avoimenpaan yhteiskuntaan. Mutta vielä on täälläkin tehtävää. Jalkapallo-ottelussa jaeltiin hiljattain keltaisia kortteja suomen puhumisesta. Turkin valtiontelevisio antaa kurdin kielelle yhtä paljon tilaa kuin SVT, jolla oli vielä reilu viitisentoista vuotta sitten täysi monopoli televisiolähetyksiin Ruotsissa, suomen kielelle, joka on maan toiseksi yleisin äidinkieli. Södertäljeä hallitsevat sosiaalidemokraatit kielsivät äskettäin suomenkielisen vapaakoulun perustamisen segregaatiota edistävänä hankkeena. Voi vain kysyä, että ilmeisesti ruotsinkieliset Suomessa ovat syrjäytyneitä ja yhteiskuntaa hajottavia voimia, koska Suomessa sallitaan ruotsinkieliset koulut, vaikka ruotsia puhuu paljon pienempi porukka kuin suomea Ruotsissa eikä Ruotsi halua ottaa siitä mallia. Itään pitää katsoa, mutta ei liian kauaksi. Kiina on vähemmistö- ja ihmisoikeusasioissa huono tiennäyttäjä, Suomi paljon parempi.