Kazuo Ishiguro: Me orvot. Tammi 2002. 418 s.
Kazuo Ishiguron Me orvot on eriskummallisimpia kirjoja, joita olen lukenut. Edes vuosien jälkeen en ole kyennyt muodostamaan kunnollista mielipidettä teoksesta. Pohjimmiltaan se on kauhea, mutta samalla kaunis kirja, joka muuttaa luonnettaan jatkuvasti. Kohtaukset ovat kuin repäisyjä, rytmitys erikoisen epätasainen ja juoni kulkee tässä hetkessä sukeltaen takautumien kautta samalla syvälle päähenkilön lapsuuteen. Jännitys tihenee äärimmilleen päähenkilön rynnistäessä pakkomielteisesti 1930-luvun lopussa kiivaiden katutaistelujen repimään Shanghain slummiin. Painajaismainen sodankuvaus on kirjallisuuden historian upeimpia, sota näyttäytyy yököttävänä järjettömyytenä, jossa kärsivät kaikki. Teos saa siellä käsittämättömän käänteen, kuten monissa kohdissa aiemminkin. Juuri tällaisten epäuskottavien ratkaisujen takia en osaa sanoa pidänkö kirjasta, silti juuri ne kohottavat synkän tarinan vetovoimaisuuden hurjille kierroksille.
Jos lyhyesti yrittäisi luonnehtia kirjan juonta, niin voisi sanoa sen kuvaavan lapsena äkillisesti orvoksi jääneen sulkeutuneen miehen turvattomuutta ja itsensä etsintää. Teoksessa on kuin kaksi vaakakuppia: Lontoo ja Shanghai, länsi ja itä. Idyllinen maailma särkyy, vuosisadan suursotia sivutaan niiden alkuvaiheista tai lopuista, unohdetuista sivujuonista. Ihminen osoittautuu petolliseksi pedoksi. Päähenkilö ei osaa rakastaa, ja rakkaus viedään hänen ulottumattomiin. Ketään ei kaipaa häntä lopulta kumppaniksi. Hän ryhtyy kuitenkin huoltajaksi orvolle kanadalaistytölle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti