Riikka Pulkkinen: Raja. Gummerus 2007 (neljäs painos, ensimmäinen 2006). 399 s.
Kuvittele kuohuva koski, sen vimmaiset pyörteet ja virta, joka vie vääjäämättä. Sellainen on Riikka Pulkkisen esikoisteos Raja. Teos on imenyt itseensä vaikutteita kuin joki. Ja juuri jokeen kulminoituu Pulkkisen kirja. Se on tragedia olematta sitä.
Hän kuljettaa neljän alkuun täysin sattumanvaraisilta tuntuvan päähenkilön polkuja, jotka risteävät ja osoittavat yllättäviä yhteyksiä.
Ote on väkevän filosofinen, päähenkilöt elävän inhimillisiä ja aitoja. Tunteita tarkkaillaan terävästi.
Pulkkisen kieli on voimakkaan vertauskuvallista, verbit ja adjektiivit ovat rikkaita ja reheviä, jotka maalaavat mahtavan mielenmaiseman, pysäyttävät ja riuhtaisevat, tietoisen hallitusti.
Keski-ikäinen, masentunut kirjallisuuden professori aikoo murhata hoitokodissa kasvina lojuvan, muistinsa menettäneen miehensä, lukiolaistyttö rakastuu äidinkielenopettajaansa ja tämä oman avioliittonsa ongelmissa retkahtaa oppilaaseensa... Kulissina on Helsinki, kulttuuriset juuret kiemurtelevat antiikkiin asti. Tapahtumat vyöryvät valtavalla voimalla, nopeat takautumat taustoittavat tilanteita tuoden niihin uutta ulottuvuutta. Lukija yllätetään maaliviivalla ja loppuliukuma on hieno.
Kirjaa leimaa myös yhteiskuntakriittinen ote. Feministinen kritiikki siitä millaiseen maailman nuoret naiset sosiaalistetaan on tylyn osuvaa. Pätkät lapsen näkökulmasta ovat hellyttävää luettavaa.
Symbolisella tasolla tarinat lainaavat etenkin antiikin myyttejä, tuovat niitä erinomaisesti tähän päivään. Samalla keskustellaan kirjallisuudesta, pohditaan elämisen olemusta ja taiteen ja todellisuuden häilyvyyttä. Sitä pientä rajaa, joka erottaa meidät ikuisesta tuonpuoleisesta ja hetkistä, joiden takia kaikki onkin toisin.
Täytyy tunnustaa, että harvoin tempautuu näin intensiivisesti kirjan mukaan ja hämmästelee kirjoittajan taituruutta pakollisten hengähdystaukojen lomassa. Tekstin poikkeuksellinen kypsyys luo huimia toiveita nuoren kirjailijan tulevaisuudesta.
Ps.
Steve Wasserman kirjoittaa muuten tuoreimmassa syys-lokakuun Columbia Journalism Reviewin numerossa kiinnostavasti kirjallisuuskritiikin tilasta ja tulevaisuudesta. Essee on pitkä, mutta lukemisen arvoinen (Goodbye all to All That. The decline of coverage of books isn´t new, benign, or necessery).
Trendi Yhdysvalloissa on ollut huolestuttava. Sanomalehdet ovat lopettaneet tai vähentäneet roimasti kirja-arvostelujen julkaisua. Los Angeles Times Book Review lahdattiin, jonka päätoimittajana Wasserman oli 1996-2005. Tämän vuoden aikana esimerkiksi Atlanta Journal-Constitution ja The Dallas Morning News ovat lopettaneet kirjojen tarkkailun. Wassermanin mukaan sanomalehden laadun mittarina on sen kirjallisuudelle antaman tilan määrä. Hän kysyykin onko vakava kirjallisuuskritiikki mahdollista massayhteiskunnassa, jossa eletään kaupallisen viihteen pinnallisen humun ehdoilla. Kirja-arvosteluista on tullut lyhyitä, syvällisille pohdiskeluille ei ole sijaa. Wasserman väittää kirjallisuuden ja sanomalehtien kirjallisuuskritiikin olevan kantavia yhteiskunnallisia voimia, blogeilla ei sitä aukkoa voi paikata. Hänen mielestään pätevä uutispäällikkö ymmärtää, että parhaita uutisia ovat hyvät kirjat, ja parhaimmat kirjat säilyttävät uutisarvonsa vuosikymmeniä.
3 kommenttia:
Ymmärsinköhän oikein tuon amerikkalaistoimittajan huolen? Eikös blogit juuri ole loistavia paikkaajia, koska a) niissä voi kirjoittaa kuinka vanhoista kirjoista tahansa ja b) niissä ei ole merkkirajaa. Eli vaikka sanomalehdet vähentäisivät palstatilaa ja poimisivat vain uutuuskirjoja, bloggaajat voivat kertoa mistä kirjoista tahansa kuinka paljon tahansa.
Wassermanin lähtökohtana lienee ajatus nettimaailman elitistisyydestä.
Yksittäiset blogit keräävät vähän väkeä suurten sanomalehtien levikkeihin verrattuna. Kuilu kirjoja lukevan porukan ja muiden välillä kasvaa. Sanomalehtien välityksellä olisi edes teoreettinen mahdollisuus laajaan yhteiskunnalliseen keskusteluun ja massan tavoittamiseen, ja sitä myötä sivistykseen.
No sepä on kyllä totta. Olen viime aikona kiinnittänyt itsekin huomiota siihen, että loppujen lopuksi Hesarissakin aika vähän kirja-arvioita julkaistaan, jopa hämmentävän vähän. Ei niitä monta ehdi yhden viikon aikana ilmestyä.
Toisaalta, netissä teksti elää ns. ikuisesti ja löytää lukijoita sitä paremmin, mitä kauemmin linkki ehtii saatavilla olla. Vuosien päästä satunnainen lukija tietoa etsiessään löytää taatusti nopeammin blogilinkin, sen sijaan että menisi kirjastoon selaamaan paperilehtien arkistoja. Olen tätä asiaa aika lailla viime aikoina miettinyt ja mielenkiinnolla seuraan tilanteen kehittymistä.
Lähetä kommentti