Alpo Ruuth: Kolme miestä Toyotassa. Tammi 1993. 282 s.
1990-luvun alku oli synkkää Suomessa. 1980-luvun lopun huuma musteni rajumyrskyksi, joka runteli ihmisten elämät hetkessä sijoiltaan. Omaa lapsuutta itähelsinkiläisessä lähiössä sävyttivät iltaisin televisiouutiset uusista joukkoirtisanomisista, idänkaupan takkuamisesta, tiedot repeilevästä Neuvostoliitosta ja kaoottisesta uudesta Venäjästä sekä sodasta Persianlahdella ja väkivaltaisuuksista Balkanilla.
Kaikki kurjistui silmissä: kirpputorit rehottivat, ihmisten hätä oli hurjaa. Työvoimapulaa harmitellussa pohjolan Japanissa oli äkkiä puoli miljoonaa työnsä menettänyttä työläistä ja konkurssin tehnyttä yrittäjää. Asuntonsa velkarahalla ostaneet havaitsivat olevansa kadulla velkaloukussa. Pankkien pelastamiseksi pumpattiin miljardimäärin markkoja huvenneisiin kassoihin täytteeksi. Moraali karisi, yhteiskuntasopimus rakoili.
Yleislakolla uhiteltiin, poliisi perusti joukkojenhallintayksikön (joka sittemmin pahoinpiteli henkihieveriin minutkin mielenosoituksessa vuosituhannen vaihteessa)...
Markkaa puolustettiin pitkään, kunnes se laskettiin kellumaan. Halpoja valuuttalainoja ottaneet kiristelivät hampaitaan ahdistuksissa velkojen kohottua pilviin.
Alpo Ruuthin Kolme miestä Toyotassa on osuva ajankuvaus suomalaisuudesta silloin. Miehet ovat menettäneet porvarilliset ammattinsa, eronneet ja asuvat autotallissa. Jotenkin pitää itsensä elättää ja kun perässä ovat poliisit sortuvat miehet kaidalta tieltä. Romaani on synkistelevää viinanhuuruista kaahailua pääosin pääkaupunkiseudulla. Mikko Rimminen on varmasti saanut Pussikaljaromaaniinsa virikkeitä tästä teoksesta.
Miehet kohtaavat koko ajan ihmisiä joiden elämä on luhistunut. Ruuth luonnehtii autioituneita liiketiloja ja hajoavia rakennuksia surullisen kauniisti, tilaisuus tekee ihmisistä varkaita ja he pystyvät tekoihin, joihin eivät olisi vielä tovi sitten itsekään uskoneet. Rakkaus on raakaa. Edes suomalainen ongelmanratkaisu itsemurha ei onnistu.
Teos on kollektiiviromaani, jossa kuljetetaan päänaruna keski-ikäisen Sepen tarinaa. Siihen kietoutuu nuoren Sarin lanka. Yksikään hahmoista ei silti nouse ylitse muiden, vaan ovat riippuvaisia toisistaan. Juonta kyllästetään radio- ja lehtiuutisilla talouselämän ja politiikan myllerryksistä. Mielialat ovat maassa, kun valtionvarainministerikin ilmoittaa, että iloitkaa tästä päivästä, sillä huominen on huonompi ja ylihuominen sitäkin surkeampi.
Joten voisi melkeinpä väittää laman olevan keskeisin päähenkilö ja miesten olevan riepoteltavia sivuhahmoja tarinassa, joka käsittelee karun laskusuhdanteen muhentamaa maailmaa. Alempien sosiaaliluokkien poliittiset, usein rasistiset mielipiteet räväytetään sumeilematta silmille. Omasta tilasta syytetään niitä, joilla on vieläkin kehnommin. Ruuthin antikapitalistinen saarnaus kipunoi omistavalle luokalle.
Romaani päättyy pankkiryöstöön, jonka miehet epätoivoissaan tekevät. He toteavat nakkikioskinryöstöstä tulevan yhtä paljon linnaa kuin pankista, joten parempi kokeilla lihavampaa kohdetta. Ryöstö onnistuukin. Melkein. Tai osittain. Lukekaa itse.
Kirja on melankolinen ja synkkä, pieniä valonpilkahduksia lukuunottamatta. Kulttuurisessa mielessä ei kai voisi löytää kirjaa, jossa esitellään näin selkeästi kaikki suomalaisuuden pahimmat stereotypiat. On saunomista, tappelua, vahvoja naisia, juopottelua ja köyhyyttä. Ja puhumattomia miehiä, jotka eivät onnistu missään. Herraviha, ahdasmielisyys ja mielenterveydelliset ongelmat kukoistavat. Se on sitä itseään. Niin perin suomalaista. Ja Aleksis Kiven aloittaman tragikoomisen polun jatkoa...
Uskottava se on silti. Siihen aikaan moni ajautui sellaiseen liemeen, että oli valmis tekemään mitä vain. Lapsuudenkodinkin eteen jättivät kerran läheisen pankin rosvonneet pakoautonsa ja kaahasivat karkuun toisella... Olin kaakeloimassa kylpyhuonetta ja ihmettelimme kaasuttelua remonttimiehen kanssa poliisiautojen pillien ulvoessa taustalla.
Muutenkin kasvuympäristö opetti epäluuloiseksi ja ensimmäisissä työpaikoissa kiinteistönhoitajana itähelsinkiläisissä huoltoyhtiöissä oli kortteleita, joihin ei menty yksin, eikä varsinkaan ilman kättä pidempää. Mitään ei voinut jättää edes hetkeksi pois silmistä, sillä kaikki vietiin minkä voi viedä. Talojen yleisistä tiloista kelpasivat jopa hehkulamput rapuista ja saunatiloista varastettiin niin vessapaperit kuin pöntötkin... Eräs herra erehtyi kalliimmalla autolla käymään huonomaisen ostoskeskuksen kioskilla. Muutamassa minuutissa oli nuorisojengi vauhdikkaasti kuin formulamekaanikot ikään vieneet renkaat. Tapaus jäi mieleen, sillä kävelin sattumalta juuri ohitse ja mietin miten kukaan uskaltaa tänne tollaisella autolla. Pian nurkan takaa kuuluikin kiroilua. Saman mekaanikkojengin yllätimme peräkärrymme kimpusta irrottamasta pultteja renkaista, annoimme heille tallin käyttöön ja pikkutöitä. Taitaviahan he olivat käsistään ja parempihan se oli saada koulunsa keskeyttäneiden poikien lahjat hyötykäyttöön.
Poliisit asioivat tietyissä taloissa ainoastaan isolla porukalla raskaassa suojavarustuksessa ja naureskelivat ivallisesti juuri meidän tarvitsevan oikeasti suojaliivejä. Kerran esimerkiksi päivystävä huoltomies houkuteltiin väijytykseen ja huoltoauto kivitettiin hajalle.
Yhden kerran koputettiin taas huoltotuvan oveen. Koputtaja oli huumepöllyssä oleva kolmikymppinen mies, joka takellen, mutta uskottavasti selitti äitinsä asuntoon murtaudutun edellisenä yönä. Huoneisto oli sama, jonka ovea oli naapuri nähnyt jonkun vääntävän sorkkaraudalla aamuyöstä auki. Poliisit olivat käväisseet ovella, mutta eivät tavoittaneet ketään. Mies toivoi meidän korjaavan jäljet mahdollisimman nopeasti. Lupasimme tulla tauon jälkeen. Mies palasi tyytyväisenä huoneistolle. Kun saavuimme sille olisi kaveri tarjonnut kahvit ja kauhisteli millaiseksi maailma on mennyt. Teimme siistiä jälkeä ja vaihdoimme jopa listatkin. Mies kiitteli kovasti ja työnsi seteleitä, joista kieltäydyimme.
Parin tunnin päästä soitti poliisi. Komisariosetä oli vihainen. Olimme hävittäneet rikospaikan jäljet ja mies oli mitä luultavimmin tuntomerkeistä päätellen tunnettu vaarallinen vankikarkuri, jota he olivat jahdanneet jo jonkin aikaa...
Ikävintä oli kai heittää kerrostalon rappukäytävässä lämmitellyt ja itseään piikittänyt heroinisti talvipakkasiin. Järkyttävin tapaus lienee ollut ilmoitus hajusta, joka paikallistui huoneistoon, jonne tunkeuduimme väkisin. Keittiössä makasi ulosteissaan halvaantunut nainen, tyhjiä viina- ja olutpulloja lojui kaikkialla. Olohuoneesta hyökkäsi humalainen mies, joka uhkasi oikeustoimilla. Vasta poliisien taltutettua miehen saatiin lattialla päiväkausia kitunut nainen ambulanssiin. Valitettavasti pian tuli kuitenkin ilmoitus lipun laskemisesta puolitankoon.
Hakaniemessä ammattiliiton tiloista kokouksesta palatessa kaverin kanssa meidät piiritti lauma nuoria mustalaisia, jotka vaativat omaisuutta. Kaveri kaiveli lompakkoaan ja tarjosi väinölinnaansa, jonka ahnaat kädet sieppasivat. Omassa päässä kuitenkin kilahti ja kamppailulajeja harrastaneena uhosin laskevani kolmeen ja sitten tulee teille turpaan. Kahden kohdalla olivat johtajan takaa liuenneet koirat ja johtajakin livahti kolmosessa karkuun. Olisi siinä voinut käydä toisinkin.
Lapsuudenkodin läheisessä risteyksessä liikennevaloihin pysähtyneen romuauton ovi tempaistiin auki ja narkkari viilsi nuorta kuljettajaa kuolettavasti kaulaan... Ilman tien toisella puolella ollutta bussia ja sen kuskia ei poika olisi selvinnyt hengissä.
Ruotsissa suurimpia shokkeja onkin ollut vähempi rikollisuus. Toki sitäkin täällä on ja turvatonta on suurkaupungeissa. Rikollisliigat (etenkin suomalaistaustaiset) ovat iskeneet näyttävästi postiin ja pankkeihin sekä arvokuljetuksiin. Maanmiehet ja -naiset ovat yliedustettuina kansankodin vankiloissa. Kadulla suomea vieressä kuullessa tarkistaa kyllä automaattisesti lompakkonsa sijainnin. Jostain kumman syystä.
Huvittava tapaus sattui muutama vuosi sitten parhaan ystävättären kotikaupungissa Norassa, jossa tyttö jätti kännykkänsä torille pysäköidyn auton etupenkille. Ja me lähdimme kävelemään järven rantaan. Kun huomautin huolestuneena kännykästä ystävätär vain kohautti harteitaan, että kuka sen nyt täällä veisi. Eikä sitä kukaan ollut vienyt. Helsingissä olisi ikkuna ollut rikottuna ja kännykkä kateissa välittömästi. Tilaisuus kun tekee varkaan ja laman jäljet ovat syöpyneet syvälle suomalaisiin.
tiistai 29. tammikuuta 2008
perjantai 25. tammikuuta 2008
Entrepreneurship in Business and Research
Entrepreneurship in Business and Research. Essays in Honour of Håkan Lindgren. Edited by Magnus Henrekson, Mats Larsson and Hans Sjögren. Handelhögskolan i Stockholm, Institute for Research in Economic History 2001. 360 s.
Henkilöiden merkkipäivien kunniaksi kirjoitetut antologiat ovat mielenkiintoinen ilmiö. Etenkin, jos ne ovat tarkoitettu myös laajempaan levitykseen. Lukija tulee miettineeksi eikö antologiaa olisi saatu kasaan ilman henkilöpalvontaa. Oma reaktio ainakin on ollut tämän kategorian kirjoihin ollut automaattisesti kavahtava, ehkä on tullut nautittua neuvostokirjallisuutta yliannostus. Mutta joskus kavahtaa ihan syyttäkin.
Tukholman kauppakorkeakoulun taloushistorian professorin 60-vuotisjuhlan kunniaksi kirjoitettu antologia on kiinnostavaa luettavaa. Tarkoitus oli poimia pari esseetä, mutta sivuja harppoessa silmät nauliutuivat ja sitä huomasi uppoutuneensa milloin mihinkin. Toki antologialla on kattoteema, mutta esseitä lukiessa kyllä toteaa sen olevan melkoisen lavean.
Kirjassa käsitellään muun muassa kreikkalaisten pankkien modernisaatiota diktatuurin jälkeen, tutkitaan skottilaisia pankkeja 1800-luvun alussa, käsitellään Joseph Schumpeteriä ja sovelletaan hänen ajatuksiaan kahteen kohteeseen Ruotsin taloushistoriassa, tarkastellaan verotusta Ruotsissa, verrataan konkursseja Ruotsissa ja Yhdysvalloissa ja yrittäjyyden jatkamista niiden jälkeen ja lentoliikenteen lapsuuden kasvukipuja Ruotsissa 1900-luvun alussa.
Susanna Fellman ja Riitta Hjerppe kirjoittavat Strendbergin tupakkatehtaan laajentumisesta Ruotsiin 1900-luvun alussa. Se oli Suomen ensimmäisiä monikansallisia yhtiöitä ja kahmaisi Ruotsin tupakkamarkkinoista puolet. Yhtiö oli merkittävä työllistäjä Ruotsissa, kunnes 1914 tupakantuotanto kansallistettiin.
Magnus Henreksonin yrittäjyydestä ja Ruotsin mallia käsittelevästä tekstistä silmään pistää tilasto vuodelta 1991, joka kuvaa maahanmuuttajien yrittäjyyttä Ruotsissa. Suomalaiset ovat häntäpäässä, jopa alle kantaväestön. Turkkilaiset ovat kolme kertaa ruosuja hanakkaampia perustamaan yrityksiä. Pahnanpohjimmaisina ovat chileläiset, jotka ovat erittäin laiskoja perustamaan yrityksiä Ruotsissa. Henrekson ei lähde analysoimaan sen kummemmin tilastoa, mikä selittyy varmasti suurelta osin maahanmuuttajien rakenteella, koulutustaustalla, poliittisilla asenteilla ja lähtöalueen toimeentulokulttuurilla ja sijoittumisella Ruotsiin.
Antologian jokaista kirjoitusta olisi kiva referoida, mutta ylitse muiden poikkeavuudellaan menee ehdottomasti viimeinen Lennart Samuelsonin essee neuvostoliittolaisista sota-teollisen kompleksin yrittäjistä ennen suuria puhdistuksia. Hän herkuttelee ajatuksella miten olisi käynyt, jos ei stalinistinen hirmukoneisto olisi vainoharhaisuudessaan vanginnut ja murhannut keskeisiä innovaattoreita ja pyyhkinyt koulutettua upseeristoa pois elävien kirjoista.
Strategiassa kehiteltiin syvälle vihollisen selustaan iskeviä liikkuvia joukkoja. Painotusalueita olisivat olleet raskaat pommikoneet, jotka olisivat kylväneet tuhoa kaupungeissa ja olleet psykologisesti tehokas pelote sekä maahanlaskujoukot, jotka olisivat ottaneet haltuun taktisesti tärkeitä kohteita. Niitä olisivat tukeneet massiiviset panssarijoukot, jotka olisivat rynnineet karmivasti vihollisen linjojen lävitse. Stalin kuitenkin henkilökohtaisesti tuhahti halveksuen suunnitelmille. Pommikoneita ei rakennettu kuin pari, tärkeimmät strategit ja keksijät joko tapettiin tai vangittiin...
Henkilöiden merkkipäivien kunniaksi kirjoitetut antologiat ovat mielenkiintoinen ilmiö. Etenkin, jos ne ovat tarkoitettu myös laajempaan levitykseen. Lukija tulee miettineeksi eikö antologiaa olisi saatu kasaan ilman henkilöpalvontaa. Oma reaktio ainakin on ollut tämän kategorian kirjoihin ollut automaattisesti kavahtava, ehkä on tullut nautittua neuvostokirjallisuutta yliannostus. Mutta joskus kavahtaa ihan syyttäkin.
Tukholman kauppakorkeakoulun taloushistorian professorin 60-vuotisjuhlan kunniaksi kirjoitettu antologia on kiinnostavaa luettavaa. Tarkoitus oli poimia pari esseetä, mutta sivuja harppoessa silmät nauliutuivat ja sitä huomasi uppoutuneensa milloin mihinkin. Toki antologialla on kattoteema, mutta esseitä lukiessa kyllä toteaa sen olevan melkoisen lavean.
Kirjassa käsitellään muun muassa kreikkalaisten pankkien modernisaatiota diktatuurin jälkeen, tutkitaan skottilaisia pankkeja 1800-luvun alussa, käsitellään Joseph Schumpeteriä ja sovelletaan hänen ajatuksiaan kahteen kohteeseen Ruotsin taloushistoriassa, tarkastellaan verotusta Ruotsissa, verrataan konkursseja Ruotsissa ja Yhdysvalloissa ja yrittäjyyden jatkamista niiden jälkeen ja lentoliikenteen lapsuuden kasvukipuja Ruotsissa 1900-luvun alussa.
Susanna Fellman ja Riitta Hjerppe kirjoittavat Strendbergin tupakkatehtaan laajentumisesta Ruotsiin 1900-luvun alussa. Se oli Suomen ensimmäisiä monikansallisia yhtiöitä ja kahmaisi Ruotsin tupakkamarkkinoista puolet. Yhtiö oli merkittävä työllistäjä Ruotsissa, kunnes 1914 tupakantuotanto kansallistettiin.
Magnus Henreksonin yrittäjyydestä ja Ruotsin mallia käsittelevästä tekstistä silmään pistää tilasto vuodelta 1991, joka kuvaa maahanmuuttajien yrittäjyyttä Ruotsissa. Suomalaiset ovat häntäpäässä, jopa alle kantaväestön. Turkkilaiset ovat kolme kertaa ruosuja hanakkaampia perustamaan yrityksiä. Pahnanpohjimmaisina ovat chileläiset, jotka ovat erittäin laiskoja perustamaan yrityksiä Ruotsissa. Henrekson ei lähde analysoimaan sen kummemmin tilastoa, mikä selittyy varmasti suurelta osin maahanmuuttajien rakenteella, koulutustaustalla, poliittisilla asenteilla ja lähtöalueen toimeentulokulttuurilla ja sijoittumisella Ruotsiin.
Antologian jokaista kirjoitusta olisi kiva referoida, mutta ylitse muiden poikkeavuudellaan menee ehdottomasti viimeinen Lennart Samuelsonin essee neuvostoliittolaisista sota-teollisen kompleksin yrittäjistä ennen suuria puhdistuksia. Hän herkuttelee ajatuksella miten olisi käynyt, jos ei stalinistinen hirmukoneisto olisi vainoharhaisuudessaan vanginnut ja murhannut keskeisiä innovaattoreita ja pyyhkinyt koulutettua upseeristoa pois elävien kirjoista.
Strategiassa kehiteltiin syvälle vihollisen selustaan iskeviä liikkuvia joukkoja. Painotusalueita olisivat olleet raskaat pommikoneet, jotka olisivat kylväneet tuhoa kaupungeissa ja olleet psykologisesti tehokas pelote sekä maahanlaskujoukot, jotka olisivat ottaneet haltuun taktisesti tärkeitä kohteita. Niitä olisivat tukeneet massiiviset panssarijoukot, jotka olisivat rynnineet karmivasti vihollisen linjojen lävitse. Stalin kuitenkin henkilökohtaisesti tuhahti halveksuen suunnitelmille. Pommikoneita ei rakennettu kuin pari, tärkeimmät strategit ja keksijät joko tapettiin tai vangittiin...
Svante Beckman: Utvecklingens hjältar
Svante Beckman: Utvecklingens hjältar. Om den innovativa individen i samhällstänkandet. Carlssons 1990. 232 s.
Svante Beckmanin kirjaa voisi kuvailla parhaimmin paksuksi puuroksi. Siitä tulee ähky välittömästi. Käsitteellinen kieli liihottaa korkeuksissa, onneksi kuviot selventävät pahimpia tukoksia. Filosofiset möykyt ovat kuitenkin vaikeata sulateltavaa. Pakko oli pomppia eteenpäin, kun ei ajatuksenjuoksua ymmärtänyt ja jokaisella rivillä olevat viittaukset ovat raskasta luettavaa.
Tieteellisen tekstin rikkoo hauskasti - Beckmanin viitattua tunnontarkasti 149 sivua satoihin tutkijoihin ja muihin tieteilijöihin - yllättävä toteamus William Jamesin sanomisiin osoittaessa, ettei Beckman muistanut tarkkaa kohtaa.
Svante Beckmanin tarkoituksena oli tutkia luovan yksilön roolia historiassa yhteiskunnallisen ajattelun mukaan. Vielä parisen sataa vuotta sittenhän historia oli pelkästään kuninkaiden historiaa. Sen jälkeen eri virtaukset ovat latistaneet poikkeusihmiset osaksi massaa ja näkemykset joukkoliikkeiden vallasta yhteiskuntia muokkaavina voimina ovat korostuneet. Virtauksia on kuitenkin ollut monenlaisia filosofiassa. 1980-luvulla sankarihahmot palasivat näkyvästi esille.
Beckman käy uuvuttavasti lävitse viimeisten parin vuosisadan ajalta keskustelua yksilöstä ja persoonallisuuksista historiassa. Jonkinlaisena perusteesinä voi Beckaminilla nähdä schumpeteriläisen yrittäjyyden käsityksen. Yrittäjyys nähdään laajempana ilmiönä, eikä sitä sidota mihinkään muodolliseen asemaan talouselämän organisaatioissa tai yhteiskuntaluokissa. Useimmat yrittäjät eivät ole "yrittäjiä" vaan vaikuttavat kaikilla yhteiskunnan osa-alueilla organisoiden, järjestellen ja kanavoiden pääoma-, tieto- ja kulttuurivirtoja. Kyse on eräänlaisesta luovasta johtajuudesta.
Hauska nosto kirjasta on Beckmanin pätkä sankareista ja kertomusmuodosta. Hän referoi Hayden Whiten Metahistory (1973) kirjaa, jossa White on jakanut 1800-luvun suuret yhteiskuntatieteilijät ryhmiin kertomusmuodon mukaan. White erottaa viisi perusmuotoa: romantiikan, komedian, tragedian, satiirin ja ironisen kertomuksen. Marx ja Hegels käyttävät komediaa, Jules Michelet on romantikko. De Tocqueville on traagikko. Thomas Carlyle satiirikko.
Kaikkein hämmentävintä on 231 sivun jälkeen olevat loppusanat. Beckman on uutterasti esitellyt moninaisia näkemyksiä, mutta ei lähde päättelemään mitään. Svante Beckman tiivistää kirjansa sisällön yhdelle sivulle ja väittää ettei yhteiskuntatieteellinen doktriininmuodostus ole vielä kypsynyt sille tasolle, että sankarihahmojen merkityksestä voisi saada rationaalisen, empiiriseen tutkimukseen perustuvan selvyyden. Toisen maailmansodan jälkeen usko sankarihahmoihin hiipui tiedepiireissä, 1980-luvulla koettiin renessanssia. Beckmanin mielestä olisi aika nostaa persoonallisuus ja yksilöiden roolit historiassa kunnollisen tieteellisen keskustelun aihelmaksi.
Svante Beckmanin kirjaa voisi kuvailla parhaimmin paksuksi puuroksi. Siitä tulee ähky välittömästi. Käsitteellinen kieli liihottaa korkeuksissa, onneksi kuviot selventävät pahimpia tukoksia. Filosofiset möykyt ovat kuitenkin vaikeata sulateltavaa. Pakko oli pomppia eteenpäin, kun ei ajatuksenjuoksua ymmärtänyt ja jokaisella rivillä olevat viittaukset ovat raskasta luettavaa.
Tieteellisen tekstin rikkoo hauskasti - Beckmanin viitattua tunnontarkasti 149 sivua satoihin tutkijoihin ja muihin tieteilijöihin - yllättävä toteamus William Jamesin sanomisiin osoittaessa, ettei Beckman muistanut tarkkaa kohtaa.
Svante Beckmanin tarkoituksena oli tutkia luovan yksilön roolia historiassa yhteiskunnallisen ajattelun mukaan. Vielä parisen sataa vuotta sittenhän historia oli pelkästään kuninkaiden historiaa. Sen jälkeen eri virtaukset ovat latistaneet poikkeusihmiset osaksi massaa ja näkemykset joukkoliikkeiden vallasta yhteiskuntia muokkaavina voimina ovat korostuneet. Virtauksia on kuitenkin ollut monenlaisia filosofiassa. 1980-luvulla sankarihahmot palasivat näkyvästi esille.
Beckman käy uuvuttavasti lävitse viimeisten parin vuosisadan ajalta keskustelua yksilöstä ja persoonallisuuksista historiassa. Jonkinlaisena perusteesinä voi Beckaminilla nähdä schumpeteriläisen yrittäjyyden käsityksen. Yrittäjyys nähdään laajempana ilmiönä, eikä sitä sidota mihinkään muodolliseen asemaan talouselämän organisaatioissa tai yhteiskuntaluokissa. Useimmat yrittäjät eivät ole "yrittäjiä" vaan vaikuttavat kaikilla yhteiskunnan osa-alueilla organisoiden, järjestellen ja kanavoiden pääoma-, tieto- ja kulttuurivirtoja. Kyse on eräänlaisesta luovasta johtajuudesta.
Hauska nosto kirjasta on Beckmanin pätkä sankareista ja kertomusmuodosta. Hän referoi Hayden Whiten Metahistory (1973) kirjaa, jossa White on jakanut 1800-luvun suuret yhteiskuntatieteilijät ryhmiin kertomusmuodon mukaan. White erottaa viisi perusmuotoa: romantiikan, komedian, tragedian, satiirin ja ironisen kertomuksen. Marx ja Hegels käyttävät komediaa, Jules Michelet on romantikko. De Tocqueville on traagikko. Thomas Carlyle satiirikko.
Kaikkein hämmentävintä on 231 sivun jälkeen olevat loppusanat. Beckman on uutterasti esitellyt moninaisia näkemyksiä, mutta ei lähde päättelemään mitään. Svante Beckman tiivistää kirjansa sisällön yhdelle sivulle ja väittää ettei yhteiskuntatieteellinen doktriininmuodostus ole vielä kypsynyt sille tasolle, että sankarihahmojen merkityksestä voisi saada rationaalisen, empiiriseen tutkimukseen perustuvan selvyyden. Toisen maailmansodan jälkeen usko sankarihahmoihin hiipui tiedepiireissä, 1980-luvulla koettiin renessanssia. Beckmanin mielestä olisi aika nostaa persoonallisuus ja yksilöiden roolit historiassa kunnollisen tieteellisen keskustelun aihelmaksi.
tiistai 22. tammikuuta 2008
Anders Isaksson: Den politiska adeln
Anders Isaksson: Den politiska adeln. Bonnier fakta 2006. 224 s.
Joseph Schumpeter aavisteli kirjassa Capitalism, socialism and democracy politiikan ammattimaistuvan ja puolueiden kaventuvan kampanjakoneiksi, jotka kalastelevat massoilta ääniä. Anders Isakssonin kirja Ruotsiin muodostuneesta poliittisesta aatelistosta osoittaa kehityksen kulkeneen siihen suuntaan. Schumpeterin haihatteleman meritokratian (yhteiskunnan, jossa viisaiden valta perustuu yksilöiden ansioihin ja kykyihin varallisuuden ja sosiaalisen aseman sijasta) sijasta meno on mennyt nepotismiin (sukulaisten suosiminen), jossa pätevyyden sijasta ratkaisee kuka olet.
Viime viikolla muun muassa Dagens Nyheter (17/1 2008) uutisoi sosiaalidemokraattien nuorisojärjestössä SSU:ssa olevan enää 1 233 jäsentä ja järjestön pudonneen viidenneksi suurimmaksi poliittiseksi nuorisojärjestöksi Ruotsissa. Parissa vuodessa on häipynyt noin 95 prosenttia SSU:n jäsenistä. Toki parin vuoden takainen parikymmentätuhatta jäsentä on sekin raju pudotus viime vuosisadan alun sataantuhanteen nuorisoliittolaiseen. Vaikka kato on koetellut kovimmin demareita, on sitä ollut muissakin puolueissa, mutta ei aivan yhtä rajusti.
Emopuolueidenkin jäsenmäärät ovat romahtaneet. Ammattiyhdistysliikkeen luovuttua jäsentensä pakkojäsenyydestä sosiaalidemokraattisessa puolueessa 1990-luvulla lähti väkeä hurjasti ja alamäki on vain kiihtynyt. Tällä menolla viimeinen sosiaalidemokraatti repisi jäsenkirjansa viimeistään vuonna 2017. Ainoastaan ympäristöpuolue on pysynyt kasassa ja kansanpuolue on jopa onnistunut kasvattamaan jäsenmääräänsä, joka sinänsä on ollut monista muista puolueista poiketen melkoisen pieni. Kansanpuolue on ollut riippuvaisin liikkuvista äänestäjistä, liikettä on ollut lähinnä sosiaalidemokraateista ja moderaateista, molempiin suuntiin.
Toinen hätkähdyttävä uutinen viime viikolla puolestaan tuli Göteborgin yliopistolta, jossa on ruotsalaisen äänestäjäkunnan rakennetta, liikettä, järjestäytymistä ja tietoisuutta selvitetty jo vuosikymmeniä. Ruotsalaiset äänestäjät ovat olleet yhdysvaltalaisiin verrattuna poikkeuksellisen valveutuneita. Osallistuvuuskin on ollut korkeata. Esimerkiksi vuoden 1976 vaaleissa, joissa murtui sosiaalidemokraattien vuosikymmeniä jatkunut itsevaltius, äänestysprosentti kohosi päälle 90 prosentin. Ja korkea se on edelleenkin, noin 80 prosentissa.
Mielenkiintoista viime vaaleissa oli lisäksi se, että sosiaalidemokraattien listoilla oli eniten ylimpiin tuloluokkiin kuuluvia. Listojen kärkinimet olivat poikkeuksetta miljonäärejä sosiaalidemokraateilla. Tämä selittyi valtion- ja kuntien virkamiehillä, ay-liikkeen toimihenkilöillä ja puoluejyrillä, kansanedustajilla ja kunnallispolitiikan pampuilla. Sosiaalidemokraattien ehdokkaiden koulutustaso oli kuitenkin kaikista matalin. Joten seuraavan kerran, kun sosiaalidemokraattinen poliitikko tai ay-liikkeen johtohahmo puhuu solidaarisuudesta, siitä miten sairaita sorretaan ja ihmisiä pakotetaan töihin, niin on hyvä muistaa äänessä olevan hyväosaisen. Kognitiivinen dissonanssi on tuolloin näkyvissä räikeimmillään.
Esimerkiksi Eskilstunassa on vasemmistolla 15 kunnanneuvosta, joille maksetaan 50 - 65 000 kruunua kuukaudessa kokopäiväisestä politikoinnista. Noin 93 000 asukkaan kokoisessa kaupungissa. Kaupunki pulittaa myös vuodessa ylimääräistä puoluetukea 250 000 kruunua (!) kunnanvaltuutettua kohden. Demokratialla on hintansa.
Mutta rahan syytäminen ei ole auttanut. Äänestäjäkunnan tietoisuus on romahtanut. Kuilu päättäjien ja muiden välillä on revennyt. Suurin osa elää toisen käden todellisuudessa, toisin sanoen heille todellisuus näyttäytyy pelkästään tiedotusvälineiden kautta ja kosketus päättäjiin on pinnallinen. Harva tuntee poliitikkoja henkilökohtaisesti. Media puolestaan vääristää, personoi ja skandaloi. Politiikka esitetään teatterina.
Göran Perssonin hallitessa maata vaalikaudella 2002-2006 ei 55 prosenttia äänestäjistä tiennyt kuka ja ketä piti maassa jöötä. Tietämättömien parissa sosiaalidemokraattien kannatus oli kuitenkin suurinta ja vuoden 2006 vaaleissa sosiaalidemokraattien kannatuskunta koostui suoraan sanoen tunteilevista typeryksistä. Kaikkein valveutuneimpia ja fiksuimpia olivat tutkimuksen mukaan kansanpuoluetta kannattaneet, sitten moderaatteja. He tiesivät ketä äänestivät ja miksi, he tiesivät ketä ja ketkä pitivät maassa valtaa.
Näitä taustoja vasten Anders Isakssonin laajennettu versio vuoden 2002 menestysteoksesta on herkullista ja kuohuttavaa luettavaa. Isaksson on kartoittanut poliittiset suvut ja vallanpitäjien suhteet, hän kuvaa Ruotsin muutosta 1900-luvulla ja kertoo uuden (sosiaalidemokraattisen) aatelisluokan synnystä. Luokkakierto on pysähtynyt, demokratia kuihtunut koristesanaksi. Valtaan ei nousta lahjoilla vaan syntymällä, poliittinen uusaatelisto on luonut itseitseään täydentävän loisten työmarkkinat, jotka parasiitteina imevät tulonsa toisten taskuista ja elävät erillään etuisuuksien maailmassa ja valitsevat puolisonsa tästä luokasta.
Vaikka piirre on näkyvissä muissakin puolueissa, on se sosiaalidemokraateissa ja heidän eri peitejärjestöissä ollut ilmeisin. Valta on periytynyt, kyliä, kuntia ja valtiota ovat hallinneet sukujen muodostamat klaanit, joiden ulkopuolelta ei ole ollut asiaa tikkaille enää aikoihin. Suuntaus alkoi 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä, jolloin ensimmäiset mahtiperheet junttasivat kiilansa. Tyypillinen nousukas oli nopean uran ammattiyhdistyksessä tehnyt kouluttamaton nuorukainen, joka pääsi valtiopäiville ja vaurastui ja istui sitkeästi lukuisilla palleilla välittäen läheisilleen yhteiskunnallisia asemia. 1970-luvulta lähtien tilanne on jähmettynyt yhä enemmän. SSU oli monien koulu ja tie luokkanousuun, kunnes se tie tyrehtyi myöhemmin nepotismiin. Nuorisojärjestön ja muiden organisaatioiden hallinnolliset tehtävät oli varattu klaanien jäsenille, samoin kaikki valtion virat ja muut luottamustoimet.
Isakssonin kirjan mukaan jopa Göran Persson oli tyrmistynyt sosiaalidemokraattisten kansanedustajien sivistymättömyydestä ja kelpaamattomuudesta hallinnollisiin tehtäviin. Persson ei voinut nostaa hallitukseen kansanedustajia ministereiksi, koska he olivat niihin tehtäviin täysin soveltumattomia napinpainajia. Siksi vain kolmannes ministereistä rekrytoitiin valtiopäiviltä, loput Persson valikoi kavereistaan ja tuttavistaan. Taloushistorian professorin Lena Sommerstadin yllättävä nousu valtioneuvostoon selittyi Perssonin halulla kohottaa hallituksen akateemista tasoa, joka oli herättänyt kansainvälisestikin huomiota olemattomuudellaan. Useimpien ainoa koulu oli ollut SSU lukion tai peruskoulun jälkeen.
Anders Isakssonin kuva Ruotsin yhteiskunnan tilasta on lohduton, mutta hänellä on erilaisia ideoita, joilla demokratiaa voitaisiin juurruttaa takaisin ja saada dynamiikkaa luokkakiertoon. Hän esimerkiksi tihentäisi vaaleja niin, että joka vuosi äänestettäisiin jossain Ruotsin kolkassa kansanedustajista. Auttaisikohan se?
Suomessa eri vaalit on hajautettu ja äänestysprosentti on silti laimea. Suomessa on myös todelliset henkilövaalit Ruotsin listavaalin sijaan. Siinä mielessä Suomi on Ruotsia demokraattisempi, vaikka osallistuvuus on heikompi. Suomessakin poliittinen valta on kasaantunut samoille suvuille ja pienille ystäväpiireille, eivätkä erot puolueiden linjoissa ole suuria. Yhteistyötä tehdään vaalituloksesta riippuen käytännössä kenen kanssa tahansa. Äänestäjän on vaikea arvata ketkä lopulta kolmesta suuresta ja suomenruotsalaisesta kiintiöstä muodostavat hallituksen. Ruotsissa jako on sentään selkeämmin kahtia, eikä yhtä pirstaleinen. Toisaalta esimerkiksi vasemmistokartelli ei ole mistään samaa mieltä ja sosiaalidemokraateilla on fraasien takana ideologinen tyhjiö, apupuolueet ovat piskuisia räksyttäjiä, joiden ehdotuksia tuskin kukaan ottaa vakavissaan.
Joseph Schumpeter aavisteli kirjassa Capitalism, socialism and democracy politiikan ammattimaistuvan ja puolueiden kaventuvan kampanjakoneiksi, jotka kalastelevat massoilta ääniä. Anders Isakssonin kirja Ruotsiin muodostuneesta poliittisesta aatelistosta osoittaa kehityksen kulkeneen siihen suuntaan. Schumpeterin haihatteleman meritokratian (yhteiskunnan, jossa viisaiden valta perustuu yksilöiden ansioihin ja kykyihin varallisuuden ja sosiaalisen aseman sijasta) sijasta meno on mennyt nepotismiin (sukulaisten suosiminen), jossa pätevyyden sijasta ratkaisee kuka olet.
Viime viikolla muun muassa Dagens Nyheter (17/1 2008) uutisoi sosiaalidemokraattien nuorisojärjestössä SSU:ssa olevan enää 1 233 jäsentä ja järjestön pudonneen viidenneksi suurimmaksi poliittiseksi nuorisojärjestöksi Ruotsissa. Parissa vuodessa on häipynyt noin 95 prosenttia SSU:n jäsenistä. Toki parin vuoden takainen parikymmentätuhatta jäsentä on sekin raju pudotus viime vuosisadan alun sataantuhanteen nuorisoliittolaiseen. Vaikka kato on koetellut kovimmin demareita, on sitä ollut muissakin puolueissa, mutta ei aivan yhtä rajusti.
Emopuolueidenkin jäsenmäärät ovat romahtaneet. Ammattiyhdistysliikkeen luovuttua jäsentensä pakkojäsenyydestä sosiaalidemokraattisessa puolueessa 1990-luvulla lähti väkeä hurjasti ja alamäki on vain kiihtynyt. Tällä menolla viimeinen sosiaalidemokraatti repisi jäsenkirjansa viimeistään vuonna 2017. Ainoastaan ympäristöpuolue on pysynyt kasassa ja kansanpuolue on jopa onnistunut kasvattamaan jäsenmääräänsä, joka sinänsä on ollut monista muista puolueista poiketen melkoisen pieni. Kansanpuolue on ollut riippuvaisin liikkuvista äänestäjistä, liikettä on ollut lähinnä sosiaalidemokraateista ja moderaateista, molempiin suuntiin.
Toinen hätkähdyttävä uutinen viime viikolla puolestaan tuli Göteborgin yliopistolta, jossa on ruotsalaisen äänestäjäkunnan rakennetta, liikettä, järjestäytymistä ja tietoisuutta selvitetty jo vuosikymmeniä. Ruotsalaiset äänestäjät ovat olleet yhdysvaltalaisiin verrattuna poikkeuksellisen valveutuneita. Osallistuvuuskin on ollut korkeata. Esimerkiksi vuoden 1976 vaaleissa, joissa murtui sosiaalidemokraattien vuosikymmeniä jatkunut itsevaltius, äänestysprosentti kohosi päälle 90 prosentin. Ja korkea se on edelleenkin, noin 80 prosentissa.
Mielenkiintoista viime vaaleissa oli lisäksi se, että sosiaalidemokraattien listoilla oli eniten ylimpiin tuloluokkiin kuuluvia. Listojen kärkinimet olivat poikkeuksetta miljonäärejä sosiaalidemokraateilla. Tämä selittyi valtion- ja kuntien virkamiehillä, ay-liikkeen toimihenkilöillä ja puoluejyrillä, kansanedustajilla ja kunnallispolitiikan pampuilla. Sosiaalidemokraattien ehdokkaiden koulutustaso oli kuitenkin kaikista matalin. Joten seuraavan kerran, kun sosiaalidemokraattinen poliitikko tai ay-liikkeen johtohahmo puhuu solidaarisuudesta, siitä miten sairaita sorretaan ja ihmisiä pakotetaan töihin, niin on hyvä muistaa äänessä olevan hyväosaisen. Kognitiivinen dissonanssi on tuolloin näkyvissä räikeimmillään.
Esimerkiksi Eskilstunassa on vasemmistolla 15 kunnanneuvosta, joille maksetaan 50 - 65 000 kruunua kuukaudessa kokopäiväisestä politikoinnista. Noin 93 000 asukkaan kokoisessa kaupungissa. Kaupunki pulittaa myös vuodessa ylimääräistä puoluetukea 250 000 kruunua (!) kunnanvaltuutettua kohden. Demokratialla on hintansa.
Mutta rahan syytäminen ei ole auttanut. Äänestäjäkunnan tietoisuus on romahtanut. Kuilu päättäjien ja muiden välillä on revennyt. Suurin osa elää toisen käden todellisuudessa, toisin sanoen heille todellisuus näyttäytyy pelkästään tiedotusvälineiden kautta ja kosketus päättäjiin on pinnallinen. Harva tuntee poliitikkoja henkilökohtaisesti. Media puolestaan vääristää, personoi ja skandaloi. Politiikka esitetään teatterina.
Göran Perssonin hallitessa maata vaalikaudella 2002-2006 ei 55 prosenttia äänestäjistä tiennyt kuka ja ketä piti maassa jöötä. Tietämättömien parissa sosiaalidemokraattien kannatus oli kuitenkin suurinta ja vuoden 2006 vaaleissa sosiaalidemokraattien kannatuskunta koostui suoraan sanoen tunteilevista typeryksistä. Kaikkein valveutuneimpia ja fiksuimpia olivat tutkimuksen mukaan kansanpuoluetta kannattaneet, sitten moderaatteja. He tiesivät ketä äänestivät ja miksi, he tiesivät ketä ja ketkä pitivät maassa valtaa.
Näitä taustoja vasten Anders Isakssonin laajennettu versio vuoden 2002 menestysteoksesta on herkullista ja kuohuttavaa luettavaa. Isaksson on kartoittanut poliittiset suvut ja vallanpitäjien suhteet, hän kuvaa Ruotsin muutosta 1900-luvulla ja kertoo uuden (sosiaalidemokraattisen) aatelisluokan synnystä. Luokkakierto on pysähtynyt, demokratia kuihtunut koristesanaksi. Valtaan ei nousta lahjoilla vaan syntymällä, poliittinen uusaatelisto on luonut itseitseään täydentävän loisten työmarkkinat, jotka parasiitteina imevät tulonsa toisten taskuista ja elävät erillään etuisuuksien maailmassa ja valitsevat puolisonsa tästä luokasta.
Vaikka piirre on näkyvissä muissakin puolueissa, on se sosiaalidemokraateissa ja heidän eri peitejärjestöissä ollut ilmeisin. Valta on periytynyt, kyliä, kuntia ja valtiota ovat hallinneet sukujen muodostamat klaanit, joiden ulkopuolelta ei ole ollut asiaa tikkaille enää aikoihin. Suuntaus alkoi 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä, jolloin ensimmäiset mahtiperheet junttasivat kiilansa. Tyypillinen nousukas oli nopean uran ammattiyhdistyksessä tehnyt kouluttamaton nuorukainen, joka pääsi valtiopäiville ja vaurastui ja istui sitkeästi lukuisilla palleilla välittäen läheisilleen yhteiskunnallisia asemia. 1970-luvulta lähtien tilanne on jähmettynyt yhä enemmän. SSU oli monien koulu ja tie luokkanousuun, kunnes se tie tyrehtyi myöhemmin nepotismiin. Nuorisojärjestön ja muiden organisaatioiden hallinnolliset tehtävät oli varattu klaanien jäsenille, samoin kaikki valtion virat ja muut luottamustoimet.
Isakssonin kirjan mukaan jopa Göran Persson oli tyrmistynyt sosiaalidemokraattisten kansanedustajien sivistymättömyydestä ja kelpaamattomuudesta hallinnollisiin tehtäviin. Persson ei voinut nostaa hallitukseen kansanedustajia ministereiksi, koska he olivat niihin tehtäviin täysin soveltumattomia napinpainajia. Siksi vain kolmannes ministereistä rekrytoitiin valtiopäiviltä, loput Persson valikoi kavereistaan ja tuttavistaan. Taloushistorian professorin Lena Sommerstadin yllättävä nousu valtioneuvostoon selittyi Perssonin halulla kohottaa hallituksen akateemista tasoa, joka oli herättänyt kansainvälisestikin huomiota olemattomuudellaan. Useimpien ainoa koulu oli ollut SSU lukion tai peruskoulun jälkeen.
Anders Isakssonin kuva Ruotsin yhteiskunnan tilasta on lohduton, mutta hänellä on erilaisia ideoita, joilla demokratiaa voitaisiin juurruttaa takaisin ja saada dynamiikkaa luokkakiertoon. Hän esimerkiksi tihentäisi vaaleja niin, että joka vuosi äänestettäisiin jossain Ruotsin kolkassa kansanedustajista. Auttaisikohan se?
Suomessa eri vaalit on hajautettu ja äänestysprosentti on silti laimea. Suomessa on myös todelliset henkilövaalit Ruotsin listavaalin sijaan. Siinä mielessä Suomi on Ruotsia demokraattisempi, vaikka osallistuvuus on heikompi. Suomessakin poliittinen valta on kasaantunut samoille suvuille ja pienille ystäväpiireille, eivätkä erot puolueiden linjoissa ole suuria. Yhteistyötä tehdään vaalituloksesta riippuen käytännössä kenen kanssa tahansa. Äänestäjän on vaikea arvata ketkä lopulta kolmesta suuresta ja suomenruotsalaisesta kiintiöstä muodostavat hallituksen. Ruotsissa jako on sentään selkeämmin kahtia, eikä yhtä pirstaleinen. Toisaalta esimerkiksi vasemmistokartelli ei ole mistään samaa mieltä ja sosiaalidemokraateilla on fraasien takana ideologinen tyhjiö, apupuolueet ovat piskuisia räksyttäjiä, joiden ehdotuksia tuskin kukaan ottaa vakavissaan.
sunnuntai 20. tammikuuta 2008
"Bäste bröder"
Ylva Hasselberg & Tom Petersson (red.): "Bäste bröder". Nätverk, entreprenörskap och innovation i svenskt näringsliv. Gidlunds förlag 2006. 365 s.
Joukko johtavia ruotsalaisia taloushistorian tutkijoita on raaputtanut Ruotsin elinkeinoelämän verkostoja 1900-luvulla. Yhdeksän kirjoittajan joukossa on myös oma ohjaaja FD Therese Nordlund Tukholman yliopiston taloushistorian laitokselta, hän kertoo Axel Ax:son Johnsonista ja Johnsonkonsernista.
Verkostoista ja verkottumisesta on kohkattu viimeisen vuosikymmenen aikana niin, että sanat on melkein kulutettu puhki. Muun muassa Manuel Castells nosti ilmiön pinnalle ja nyt on taloushistorian tutkimuskin innostunut laajemmassa määrin tarkastelemaan niiden vaikutusta.
Etenkin uusklassisissa talousteorioissa ovat korostuneet yksilöt, joita on riivannut sietämätön itsekkyys ja häikäilemätön omaneduntavoittelu. Sellaiset strategiat ovatkin toimineet siirtymätalouksissa ja markkinoilla, joilla pelisäännöt ovat olleet epäselvät ja kehittymättömät, maissa, joissa instituutiot ovat vasta muotoutumassa. Villi länsi 1800-luvulle asti Yhdysvalloissa ja Venäjä 1990-luvulla ovat näistä hyviä esimerkkejä.
Ruotsissa sen sijaan röyhkeä peli ei oikein ole vedellyt sitten viikinkiaikojen. Väkivaltaisia yhteiskunnallisia mullistuksia ei maa ole kokenut, vaikka jännitteet ovat olleet rajuja. Sahateollisuudessa lakkoja tukahdutettiin raa´asti 1800-luvun lopulla, Tukholmassa mellakoitiin rajusti 1917, mutta selvittiin ilman kuolonuhreja. 1920-luvulla Ruotsissa lakkoiltiin tiheimmin Euroopassa. Ådalenissa armeija ampui mielenosoittajia 1930-luvulla, sen jälkeen meno on ollut hillitympää ja työmarkkinaosapuolet ovat vääntäneet kättä melkoisen sivistyneesti joitakin tukkanuottasia lukuunottamatta. Etniset vähemmistöt on tukahdutettu ja niitä on hävitetty modernisaatiolla. Eurooppaa raunioittaneet suursodatkin ovat hönkäilleet ainoastaan vierestä. Olot ovat siis kaikin puolin olleet vakaat, ja 1800-luvulta lähtien yrittämiselle erityisen suotuisat. Oikeusjärjestelmä on vetänyt selkeät raamit.
Menestymiseen on tarvittu hyviä vuorovaikutustaitoja ja suhteita mahdollisimman laajoihin kontaktipintoihin, ihmisiin, jotka ovat olleet päättävissä asemissa.
Kirjan tutkielmat kattavat isoja osia Ruotsin elinkeinoelämästä. Pääpaino on perhe-(suku-)yrityksissä ja niiden voimahahmoissa sekä eliiteissä, mutta tarkastelua ulotetaan myös poliittiseen uusaatelistoon, joka kohosi 1900-luvulla ammattiyhdistysliikkeen ja sosiaalidemokraattisen puolueen symbioosissa merkittäväksi tekijäksi Ruotsin talouselämässä. Sosiaalidemokraatit esimerkiksi hallitsevat edelleen Ruotsin hautausbisnestä. Rakennusalalla sosiaalidemokraattinen ammattiyhdistysliike on myös mahtitekijä. Carina Gråbacke kertoo kiehtovasti Knut Johanssonista ja Riksbyggenistä. Knut Johansson oli rakennustyöväenliiton pitkäaikainen puheenjohtaja, kansanedustaja, istui sosiaalidemokraattisen puolueen johdossa ja oli ay-liikkeen omistamien rakennusliikkeiden johtajana. Samanaikaisesti. Puolue junaili kunnissa tontteja pilkkahinnalla yhtiöille, Puolue päätti halvoista valtionlainoista, Puolue junaili lakeja... Eturistiriitaa ei haluttu nähdä, eikä reilua kilpailua sallia.
Niinpä esimerkiksi matkatoimistoalalla, jolla Puolue kokeili liiketoimintaa, rämmittiin, koska jouduttiin toimimaan markkinoiden ehdoilla. Ei voitu lennättää Puolueen jäseniä etelän lämpöön halvalla, vaan toiminnan piti kannattaa. Lehtimarkkinoillakaan Puolue ja ammattiyhdistysliike eivät pärjänneet.
Mats Larsson analysoi Bonnieria artikkelissa "Succession och nätverk. Bonnierföretagen i media och industri 1952-1990". Larsson osoittaa kuinka elintärkeitä suhteet verkostoissa ovat. Bonnierin suvun verkostot olivat painottuneet media-alalle, heillä oli heikosti linkkejä teollisuudessa. Siksi Larssonin mielestä Bonniereiden bisnekset sujuivat osiltaan kehnosti teollisuudessa, mutta kukoistivat tiedotusvälineissä ja kustannuspuolella.
Erittäin makoisa on myös kirjan johdatus alan tutkimukseen. Lähes satasivuisen älykkään johdannon lopuksi on 12-sivuinen lähdeluettelo. Sitä täydentävät jokaisen kirjoittajan omat lähdeluettelot, joten jatkoluettavaa löytyy runsaasti sitä kaipaavalle.
Ylva Hasselberg & Tom Petersson ovat kirjoittaneet lopuksi analyysin kirjan annista. Kovin pitkälle meneviä päätelmiä eivät he ole valmiita vetämään, mutta toteavat kirjan peilaavan markkinoiden ja verkostojen välistä suhdetta. Keskeisin päätelmä on yritysten nelikenttäjako: "Det entreprenöriella nätverksföretaget, Det rena nätverksföretaget, Det marknadsstyrda företaget, Det imploderande företaget".
Joukko johtavia ruotsalaisia taloushistorian tutkijoita on raaputtanut Ruotsin elinkeinoelämän verkostoja 1900-luvulla. Yhdeksän kirjoittajan joukossa on myös oma ohjaaja FD Therese Nordlund Tukholman yliopiston taloushistorian laitokselta, hän kertoo Axel Ax:son Johnsonista ja Johnsonkonsernista.
Verkostoista ja verkottumisesta on kohkattu viimeisen vuosikymmenen aikana niin, että sanat on melkein kulutettu puhki. Muun muassa Manuel Castells nosti ilmiön pinnalle ja nyt on taloushistorian tutkimuskin innostunut laajemmassa määrin tarkastelemaan niiden vaikutusta.
Etenkin uusklassisissa talousteorioissa ovat korostuneet yksilöt, joita on riivannut sietämätön itsekkyys ja häikäilemätön omaneduntavoittelu. Sellaiset strategiat ovatkin toimineet siirtymätalouksissa ja markkinoilla, joilla pelisäännöt ovat olleet epäselvät ja kehittymättömät, maissa, joissa instituutiot ovat vasta muotoutumassa. Villi länsi 1800-luvulle asti Yhdysvalloissa ja Venäjä 1990-luvulla ovat näistä hyviä esimerkkejä.
Ruotsissa sen sijaan röyhkeä peli ei oikein ole vedellyt sitten viikinkiaikojen. Väkivaltaisia yhteiskunnallisia mullistuksia ei maa ole kokenut, vaikka jännitteet ovat olleet rajuja. Sahateollisuudessa lakkoja tukahdutettiin raa´asti 1800-luvun lopulla, Tukholmassa mellakoitiin rajusti 1917, mutta selvittiin ilman kuolonuhreja. 1920-luvulla Ruotsissa lakkoiltiin tiheimmin Euroopassa. Ådalenissa armeija ampui mielenosoittajia 1930-luvulla, sen jälkeen meno on ollut hillitympää ja työmarkkinaosapuolet ovat vääntäneet kättä melkoisen sivistyneesti joitakin tukkanuottasia lukuunottamatta. Etniset vähemmistöt on tukahdutettu ja niitä on hävitetty modernisaatiolla. Eurooppaa raunioittaneet suursodatkin ovat hönkäilleet ainoastaan vierestä. Olot ovat siis kaikin puolin olleet vakaat, ja 1800-luvulta lähtien yrittämiselle erityisen suotuisat. Oikeusjärjestelmä on vetänyt selkeät raamit.
Menestymiseen on tarvittu hyviä vuorovaikutustaitoja ja suhteita mahdollisimman laajoihin kontaktipintoihin, ihmisiin, jotka ovat olleet päättävissä asemissa.
Kirjan tutkielmat kattavat isoja osia Ruotsin elinkeinoelämästä. Pääpaino on perhe-(suku-)yrityksissä ja niiden voimahahmoissa sekä eliiteissä, mutta tarkastelua ulotetaan myös poliittiseen uusaatelistoon, joka kohosi 1900-luvulla ammattiyhdistysliikkeen ja sosiaalidemokraattisen puolueen symbioosissa merkittäväksi tekijäksi Ruotsin talouselämässä. Sosiaalidemokraatit esimerkiksi hallitsevat edelleen Ruotsin hautausbisnestä. Rakennusalalla sosiaalidemokraattinen ammattiyhdistysliike on myös mahtitekijä. Carina Gråbacke kertoo kiehtovasti Knut Johanssonista ja Riksbyggenistä. Knut Johansson oli rakennustyöväenliiton pitkäaikainen puheenjohtaja, kansanedustaja, istui sosiaalidemokraattisen puolueen johdossa ja oli ay-liikkeen omistamien rakennusliikkeiden johtajana. Samanaikaisesti. Puolue junaili kunnissa tontteja pilkkahinnalla yhtiöille, Puolue päätti halvoista valtionlainoista, Puolue junaili lakeja... Eturistiriitaa ei haluttu nähdä, eikä reilua kilpailua sallia.
Niinpä esimerkiksi matkatoimistoalalla, jolla Puolue kokeili liiketoimintaa, rämmittiin, koska jouduttiin toimimaan markkinoiden ehdoilla. Ei voitu lennättää Puolueen jäseniä etelän lämpöön halvalla, vaan toiminnan piti kannattaa. Lehtimarkkinoillakaan Puolue ja ammattiyhdistysliike eivät pärjänneet.
Mats Larsson analysoi Bonnieria artikkelissa "Succession och nätverk. Bonnierföretagen i media och industri 1952-1990". Larsson osoittaa kuinka elintärkeitä suhteet verkostoissa ovat. Bonnierin suvun verkostot olivat painottuneet media-alalle, heillä oli heikosti linkkejä teollisuudessa. Siksi Larssonin mielestä Bonniereiden bisnekset sujuivat osiltaan kehnosti teollisuudessa, mutta kukoistivat tiedotusvälineissä ja kustannuspuolella.
Erittäin makoisa on myös kirjan johdatus alan tutkimukseen. Lähes satasivuisen älykkään johdannon lopuksi on 12-sivuinen lähdeluettelo. Sitä täydentävät jokaisen kirjoittajan omat lähdeluettelot, joten jatkoluettavaa löytyy runsaasti sitä kaipaavalle.
Ylva Hasselberg & Tom Petersson ovat kirjoittaneet lopuksi analyysin kirjan annista. Kovin pitkälle meneviä päätelmiä eivät he ole valmiita vetämään, mutta toteavat kirjan peilaavan markkinoiden ja verkostojen välistä suhdetta. Keskeisin päätelmä on yritysten nelikenttäjako: "Det entreprenöriella nätverksföretaget, Det rena nätverksföretaget, Det marknadsstyrda företaget, Det imploderande företaget".
torstai 17. tammikuuta 2008
Schumpeter. Om skapande förstörelse och entreprenörskap
Schumpeter. Om skapande förstörelse och entreprenörskap. I urval av Richard Swedberg. Ratio 1994. 236 s.
Useimmille Joseph Schumpeter tuskin sanoo yhtään mitään. Yksi 1900-luvun nerokkaimmista kansantaloustieteilijöistä on jäänyt valtaväestöltä unohduksiin ja hautautunut historian hämäriin pölyttymään. Osittain varmasti siksi, että hän hutki vähän joka suuntaan ja tunsi itsensä ulkopuoliseksi kaikkialla. Viimeiset elinvuotensa hän riutui maanpaossa Yhdysvalloissa syvässä masennuksessa.
Joseph Schumpeterin elämä oli melkoista vuoristorataa. Mies totesi 1930-luvun puolivälissä itserakkaasti hänellä olleen kolme tavoitetta elämässä: olla maailman paras ekonomi, maailman paras rakastaja ja maailman paras ratsastaja. Valitettavasti hän oli saavuttanut vain kaksi näistä tavoitteista.
Richard Swedbergin mukaan Joseph Schumpeter syntyi 1883 nykyisessä Slovakiassa sijaitsevassa Trestin kaupungissa. Isä kuoli varhain, joten Joseph muutti äitinsä kanssa Wieniin, jossa hän isäpuolen avustuksella pääsi eliittikouluun. Schumpeter suoritti lukion parhain arvosanoin ja jatkoi opintojaan Wienin yliopistolla, josta valmistui keisarikunnan nuorimpana kansantaloustieteen tohtorina 23-vuotiaana. Ennen akateemiselle uralle suuntautumista hän päätti maistella muuta elämää ja työskenteli muun muassa juristina Egyptissä ja koki onnettoman avioliiton englannittaren kanssa. Palattuaan Itävaltaan hänet palkattiin valtakunnan nuorimmaksi kansantaloustieteen professoriksi Graziin 1911. Hän urakoi nopeasti kolme tukevaa teosta, joiden tasoa ihmeteltiin ja ylistettiin.
Joseph Schumpeter kokeili kannuksiaan myös politiikassa, mutta hänet potkittiin mielipiteittensä takia pois sosiaalidemokraattisesta puolueesta puolen vuoden jälkeen. Poliittisen uran kariuduttua Schumpeter heittäytyi elinkeinoelämään. Akateemisella puolella palkat kun olivat kehnot, eikä tilanne tyydyttänyt kunnianhimoista miestä. Hän pääsi suhteilla töihin wieniläiseen yksityispankkiin. Elämä oli ruusuista pari vuotta. Schumpeter vaurastui nopeasti ja biletti näyttävästi nousukkaan elkein. Hän pukeutui elegantisti, hankki hevosia, asui loisteliaasti ja piti kauniista naisista, joita hänen ympärillään pyöri. Itävallan talous kuitenkin romahti. Hän menetti hetkessä kaikki sijoituksensa ja velkaantui. Joseph-parka potkaistiin epäselvyyksien takia pankista. Vuosi 1924 oli Joseph Schumpeterille vaikea. Hänellä ei ollut töitä, ei tuloja ja valtavat velat ahdistivat. Professuuri Bonnissa 1925 oli pelastava oljenkorsi.
Elämä kääntyi taas kohti valoa. Pian työllistymisen jälkeen hän avioitui parikymmentä vuotta nuoremman kaunottaren kanssa. Tyttö oli porttivahdin tytär Josephin lapsuudenkodista Wienistä. Schumpeter palvoi tyttöä kuin jumalatarta. Vain puoli vuotta häistä menehtyi Josephin äiti, kuukausi siitä kuoli nuori vaimo lapsivuoteeseen. Schumpeter romahti henkisesti, eikä toipunut tapahtumista koskaan. Hän teki surutyönä luennointimatkoja Harvardiin ja Japaniin, jossa hän oli Swedbergin mukaan todella suosittu.
Aiemmin tuottelias Schumpeter oli lukossa: hän ei kyennyt kirjoittamaan. Terapiana hän kopioi edesmenneen vaimonsa päiväkirjaa joka päivä kuolemaansa asti yli kahdenkymmenen vuoden ajan. Harvardista tuli Josephin koti loppuelämäksi liki vahingossa 1932. Bonnin kotiin jäivät melkein kaikki tavarat odottamaan paluuta, jota ei koskaan tapahtunut.
Joseph Schumpeter myös avioitui kolmannen kerran. Toisen maailmansodan aikana hänen väitettyjä mielipiteitään pidettiin maanpetoksellisina ja FBI vakoili pariskuntaa vuosia. J. Edgar Hoover johti henkilökohtaisesti operaatiota saadakseen Josephin nalkkiin, mutta ei onnistunut. Schumpeter vihasi kaikkia liki patologisesti: hän vihasi natseja, hän vihasi kommunisteja, hän vihasi Rooseveltia sairaalloisesti. Schumpeterin sanotaan todenneen kutsuilla äänestävänsä mieluummin Hitleriä presidentiksi ja Stalinia varapresidentiksi kuin Rooseveltia.
Samanaikaisesti Schumpeter syöksyi yhä syvemmälle masennukseen ja erakoitui. Hän työsti giganttista teosta kansantalouden historiasta ja tappoi itsensä työllä. Hän kuoli yllättäen 66-vuotiaana tammikuussa 1950, teoksen ollessa melkein valmis. Vaimo työsti History of economic analysis –teoksen lopulta valmiiksi ja järjesteli miehensä paperit tutkijoille Harvardin arkistoon Cambrigdeen.
Joku sananen täytynee todeta myös miehen teosten sisällöstä. Richard Swedberg kun on valikoinut otoksia kiehtovimmista teksteistä kokoelmaan.
Joseph Schumpeterin nuoruuden teoksia pidetään tärkeimpinä. Esikoinen Das Wesen und der Haupinhalt der theoretischen Nationalökonomie analysoi Walrasin tasapainomallia, mutta ei kovinkaan omaperäisesti. Swedberg sanoo teosta siteerattavan nykyisin ainoastaan ”metodologisen individualismin” käsitteen takia. Schumpeter antoi tälle käsitteelle kunnon sisällön.
Tärkeimmäksi nuoruuden teokseksi mainitaan kirja kakkonen Theorie de wirtschaftlichen Entwicklung. Tässä teoksessa hän lanseerasi kuuluisan teoriansa yrittäjyydestä. Kirjassa Joseph Schumpeter laskee viisi yrittäjyyden päätyyppiä. Swedberg on poiminut kokoelmaan teoriaa sivuavan artikkelin.
Schumpeter ulotti ajatteluaan myös sosiologiaan ja tunnetuin sosiologinen artikkeli on verovaltion kriisistä.
Yhdysvaltain ajan teoksista tärkein on jo mainittu viimeiseksi jäänyt sekä vuonna 1942 ilmestynyt Capitalism, socialism and democracy. Joseph Schumpeter oli vakuuttunut, että kapitalismi tuhoutuisi ja korvautuisi sosialismilla, jota hän ei silti kannattanut. Sosialismia hän kuvasi vankiloukoksi, kapitalistisen kilpailun tappava tempo puolestaan kauhistutti.
Joseph Schumpeter oli perehtynyt syvällisesti Marxin tuotantoon ja piti marxilaisuutta uskontona, joka huijasi ihmisiä lupaamalla paratiisia, jota se ei silti onnistuisi luomaan.
Joseph Schumpeterin viimeiseksi jäänyttä, postuumisti julkaistua History of economic analysis – kirjaa pidetään yhtenä kaikkien aikojen parhaista kansantalouden historiaa yhteen vetävistä teoksista. 1 200 -sivuinen järkäle on lukemisen arvoinen, vaikka taitaakin olla liian kunnianhimoista lukea sitä kannesta kanteen. Lähdekirjana se lienee silti verraton.
Richard Swedbergin kokoama kokoelma Joseph Schumpeterin teksteistä on antoisaa luettavaa. Monesti tulee mieleen Karl Marx, ja Joseph Schumpeteriä onkin haukuttu porvareiden Marxiksi. Etenkin yrittäjyydestä puhuessaan hän on mahtava.
Useimmille Joseph Schumpeter tuskin sanoo yhtään mitään. Yksi 1900-luvun nerokkaimmista kansantaloustieteilijöistä on jäänyt valtaväestöltä unohduksiin ja hautautunut historian hämäriin pölyttymään. Osittain varmasti siksi, että hän hutki vähän joka suuntaan ja tunsi itsensä ulkopuoliseksi kaikkialla. Viimeiset elinvuotensa hän riutui maanpaossa Yhdysvalloissa syvässä masennuksessa.
Joseph Schumpeterin elämä oli melkoista vuoristorataa. Mies totesi 1930-luvun puolivälissä itserakkaasti hänellä olleen kolme tavoitetta elämässä: olla maailman paras ekonomi, maailman paras rakastaja ja maailman paras ratsastaja. Valitettavasti hän oli saavuttanut vain kaksi näistä tavoitteista.
Richard Swedbergin mukaan Joseph Schumpeter syntyi 1883 nykyisessä Slovakiassa sijaitsevassa Trestin kaupungissa. Isä kuoli varhain, joten Joseph muutti äitinsä kanssa Wieniin, jossa hän isäpuolen avustuksella pääsi eliittikouluun. Schumpeter suoritti lukion parhain arvosanoin ja jatkoi opintojaan Wienin yliopistolla, josta valmistui keisarikunnan nuorimpana kansantaloustieteen tohtorina 23-vuotiaana. Ennen akateemiselle uralle suuntautumista hän päätti maistella muuta elämää ja työskenteli muun muassa juristina Egyptissä ja koki onnettoman avioliiton englannittaren kanssa. Palattuaan Itävaltaan hänet palkattiin valtakunnan nuorimmaksi kansantaloustieteen professoriksi Graziin 1911. Hän urakoi nopeasti kolme tukevaa teosta, joiden tasoa ihmeteltiin ja ylistettiin.
Joseph Schumpeter kokeili kannuksiaan myös politiikassa, mutta hänet potkittiin mielipiteittensä takia pois sosiaalidemokraattisesta puolueesta puolen vuoden jälkeen. Poliittisen uran kariuduttua Schumpeter heittäytyi elinkeinoelämään. Akateemisella puolella palkat kun olivat kehnot, eikä tilanne tyydyttänyt kunnianhimoista miestä. Hän pääsi suhteilla töihin wieniläiseen yksityispankkiin. Elämä oli ruusuista pari vuotta. Schumpeter vaurastui nopeasti ja biletti näyttävästi nousukkaan elkein. Hän pukeutui elegantisti, hankki hevosia, asui loisteliaasti ja piti kauniista naisista, joita hänen ympärillään pyöri. Itävallan talous kuitenkin romahti. Hän menetti hetkessä kaikki sijoituksensa ja velkaantui. Joseph-parka potkaistiin epäselvyyksien takia pankista. Vuosi 1924 oli Joseph Schumpeterille vaikea. Hänellä ei ollut töitä, ei tuloja ja valtavat velat ahdistivat. Professuuri Bonnissa 1925 oli pelastava oljenkorsi.
Elämä kääntyi taas kohti valoa. Pian työllistymisen jälkeen hän avioitui parikymmentä vuotta nuoremman kaunottaren kanssa. Tyttö oli porttivahdin tytär Josephin lapsuudenkodista Wienistä. Schumpeter palvoi tyttöä kuin jumalatarta. Vain puoli vuotta häistä menehtyi Josephin äiti, kuukausi siitä kuoli nuori vaimo lapsivuoteeseen. Schumpeter romahti henkisesti, eikä toipunut tapahtumista koskaan. Hän teki surutyönä luennointimatkoja Harvardiin ja Japaniin, jossa hän oli Swedbergin mukaan todella suosittu.
Aiemmin tuottelias Schumpeter oli lukossa: hän ei kyennyt kirjoittamaan. Terapiana hän kopioi edesmenneen vaimonsa päiväkirjaa joka päivä kuolemaansa asti yli kahdenkymmenen vuoden ajan. Harvardista tuli Josephin koti loppuelämäksi liki vahingossa 1932. Bonnin kotiin jäivät melkein kaikki tavarat odottamaan paluuta, jota ei koskaan tapahtunut.
Joseph Schumpeter myös avioitui kolmannen kerran. Toisen maailmansodan aikana hänen väitettyjä mielipiteitään pidettiin maanpetoksellisina ja FBI vakoili pariskuntaa vuosia. J. Edgar Hoover johti henkilökohtaisesti operaatiota saadakseen Josephin nalkkiin, mutta ei onnistunut. Schumpeter vihasi kaikkia liki patologisesti: hän vihasi natseja, hän vihasi kommunisteja, hän vihasi Rooseveltia sairaalloisesti. Schumpeterin sanotaan todenneen kutsuilla äänestävänsä mieluummin Hitleriä presidentiksi ja Stalinia varapresidentiksi kuin Rooseveltia.
Samanaikaisesti Schumpeter syöksyi yhä syvemmälle masennukseen ja erakoitui. Hän työsti giganttista teosta kansantalouden historiasta ja tappoi itsensä työllä. Hän kuoli yllättäen 66-vuotiaana tammikuussa 1950, teoksen ollessa melkein valmis. Vaimo työsti History of economic analysis –teoksen lopulta valmiiksi ja järjesteli miehensä paperit tutkijoille Harvardin arkistoon Cambrigdeen.
Joku sananen täytynee todeta myös miehen teosten sisällöstä. Richard Swedberg kun on valikoinut otoksia kiehtovimmista teksteistä kokoelmaan.
Joseph Schumpeterin nuoruuden teoksia pidetään tärkeimpinä. Esikoinen Das Wesen und der Haupinhalt der theoretischen Nationalökonomie analysoi Walrasin tasapainomallia, mutta ei kovinkaan omaperäisesti. Swedberg sanoo teosta siteerattavan nykyisin ainoastaan ”metodologisen individualismin” käsitteen takia. Schumpeter antoi tälle käsitteelle kunnon sisällön.
Tärkeimmäksi nuoruuden teokseksi mainitaan kirja kakkonen Theorie de wirtschaftlichen Entwicklung. Tässä teoksessa hän lanseerasi kuuluisan teoriansa yrittäjyydestä. Kirjassa Joseph Schumpeter laskee viisi yrittäjyyden päätyyppiä. Swedberg on poiminut kokoelmaan teoriaa sivuavan artikkelin.
Schumpeter ulotti ajatteluaan myös sosiologiaan ja tunnetuin sosiologinen artikkeli on verovaltion kriisistä.
Yhdysvaltain ajan teoksista tärkein on jo mainittu viimeiseksi jäänyt sekä vuonna 1942 ilmestynyt Capitalism, socialism and democracy. Joseph Schumpeter oli vakuuttunut, että kapitalismi tuhoutuisi ja korvautuisi sosialismilla, jota hän ei silti kannattanut. Sosialismia hän kuvasi vankiloukoksi, kapitalistisen kilpailun tappava tempo puolestaan kauhistutti.
Joseph Schumpeter oli perehtynyt syvällisesti Marxin tuotantoon ja piti marxilaisuutta uskontona, joka huijasi ihmisiä lupaamalla paratiisia, jota se ei silti onnistuisi luomaan.
Joseph Schumpeterin viimeiseksi jäänyttä, postuumisti julkaistua History of economic analysis – kirjaa pidetään yhtenä kaikkien aikojen parhaista kansantalouden historiaa yhteen vetävistä teoksista. 1 200 -sivuinen järkäle on lukemisen arvoinen, vaikka taitaakin olla liian kunnianhimoista lukea sitä kannesta kanteen. Lähdekirjana se lienee silti verraton.
Richard Swedbergin kokoama kokoelma Joseph Schumpeterin teksteistä on antoisaa luettavaa. Monesti tulee mieleen Karl Marx, ja Joseph Schumpeteriä onkin haukuttu porvareiden Marxiksi. Etenkin yrittäjyydestä puhuessaan hän on mahtava.
torstai 10. tammikuuta 2008
Alpo Ruuth: Riidanalainen tapaus
Alpo Ruuth: Riidanalainen tapaus. Tammi 1992. 170 s.
Päätin aloittaa Alpo Ruuthin (1943-2002) tuotantoon tutustumisen hänen kolmannesta novellikokoelmastaan Riidanalainen tapaus.
Wikipedia vinkkaa viitisen vuotta sitten kuolleen Ruuthin olleen kirjailija, joka ei vältellyt yhteiskunnallisia aihelmia. Helsingin työläiskaupunginosien kuvaajana kunnostautunut Alpo Ruuth käsitteli myös Ruotsiin muuttoa (Kotimaa, 1974).
Ilta kuluikin kivasti rommia tissutellessa sateen ropistessa ikkunaan. Alkupään novellit eivät hetkauta, ne kahlaa suuremmitta tunteitta. Pieni pakolainen pysäyttää. Kaunis kertomus inkerinsuomalaisesta pakolaispojasta julmassa turvattomassa maailmassa kostuttaa väkisin silmät. Ruuth vetoaa lukijan empaattisuuteen salakavalan voimakkaasti ja saa hurjistumaan pienen pojan kohtelusta. Novelli ravistelee. Millaiseksi olisi muodostunut aikuistuneen lapsen kohtalo, kun alkukaan ei näyttänyt lupaavalta? Kertoja kuitenkin vaikuttaa juuri tältä aikuiselta, joka muistelee menneitä hyväntahtoisen huvittuneesti, vaikka tapahtumat sinällään ovat karmivia, tosin niihin sisältyy aimo annos hyvyyttäkin ja hetki hellyyttä, joka osoitetaan kielletyksi. Ehkä pojalle ei jäänytkään mieltä luhistavia traumoja riesaksi ja taakaksi?
Loppua kohden tuntuvat novellit muutenkin paranevan, tai sitten alkaa tottumaan Alpo Ruuthin tyyliin. Viimeisimpänä on pienoisromaania lähentelevä tarina, joka kuorii hitaasti, löysästi ja vähän sekavasti esiin kauhean totuuden. Kertomuksessa liikutetaan useaa tasoa, jotka menevät ristiin. Syöpään kuolemaisillaan olevan toimittajaystävä, joka kamppailee omissa avioliitto-ongelmissa, on päähenkilö, jota kuoleva patistaa lukemaan päiväkirjat 1960-luvulta ja kirjoittamaan tunnustusjutun. Loppu on suorastaan hävyttömän tragikoominen.
Päätin aloittaa Alpo Ruuthin (1943-2002) tuotantoon tutustumisen hänen kolmannesta novellikokoelmastaan Riidanalainen tapaus.
Wikipedia vinkkaa viitisen vuotta sitten kuolleen Ruuthin olleen kirjailija, joka ei vältellyt yhteiskunnallisia aihelmia. Helsingin työläiskaupunginosien kuvaajana kunnostautunut Alpo Ruuth käsitteli myös Ruotsiin muuttoa (Kotimaa, 1974).
Ilta kuluikin kivasti rommia tissutellessa sateen ropistessa ikkunaan. Alkupään novellit eivät hetkauta, ne kahlaa suuremmitta tunteitta. Pieni pakolainen pysäyttää. Kaunis kertomus inkerinsuomalaisesta pakolaispojasta julmassa turvattomassa maailmassa kostuttaa väkisin silmät. Ruuth vetoaa lukijan empaattisuuteen salakavalan voimakkaasti ja saa hurjistumaan pienen pojan kohtelusta. Novelli ravistelee. Millaiseksi olisi muodostunut aikuistuneen lapsen kohtalo, kun alkukaan ei näyttänyt lupaavalta? Kertoja kuitenkin vaikuttaa juuri tältä aikuiselta, joka muistelee menneitä hyväntahtoisen huvittuneesti, vaikka tapahtumat sinällään ovat karmivia, tosin niihin sisältyy aimo annos hyvyyttäkin ja hetki hellyyttä, joka osoitetaan kielletyksi. Ehkä pojalle ei jäänytkään mieltä luhistavia traumoja riesaksi ja taakaksi?
Loppua kohden tuntuvat novellit muutenkin paranevan, tai sitten alkaa tottumaan Alpo Ruuthin tyyliin. Viimeisimpänä on pienoisromaania lähentelevä tarina, joka kuorii hitaasti, löysästi ja vähän sekavasti esiin kauhean totuuden. Kertomuksessa liikutetaan useaa tasoa, jotka menevät ristiin. Syöpään kuolemaisillaan olevan toimittajaystävä, joka kamppailee omissa avioliitto-ongelmissa, on päähenkilö, jota kuoleva patistaa lukemaan päiväkirjat 1960-luvulta ja kirjoittamaan tunnustusjutun. Loppu on suorastaan hävyttömän tragikoominen.
lauantai 5. tammikuuta 2008
Raija Piironen: Täysi navetta
Raija Piironen: Täysi navetta. Compania Comder förlag 2007. 96 s.
Vuodenvaihteen pyhistä ja harvasta päivittelystä huolimatta on blogin kävijävirta pysynyt tasaisen korkeana. Parhaimmillaan lukijoita on ollut 35 päivässä. Moni näköjään päätyi Kauppalehden sivuston linkityksen kautta ja viipyili pitkään, ehkä kinkkuja sulatellessa on ollut aikaa lueskella kirjablogejakin ennen bisneskiireitä.
Viime vuosi oli ruotsinsuomalaisessa kirjallisuudessa pönäkkä. Vakiintuneilta nimiltä pukkasi pari kirjaa ja uusia debytoi. Tukholmassa perustettiin viiden ruosunaisen voimaryhmä Q-manus, jonka tarkoituksena on saattaa korkeatasoista ruotsinsuomalaista naiskirjallisuutta julkisuuteen. Osa ryhmästä on jo julkaissut esikoisensa, osa odottelee vielä vastauksia kustantajilta.
Konkurssiin karahtaneessa päivälehti Ruotsin Sanomissakin hauskuttaneen Raija Piirosen pakinakokoelma on maininnan arvoinen tapaus. Ja onhan hän Q-manuksen jäsenkin. Esikoiskirja kummastelee pilke silmäkulmassa eloa kahden murrosikäisen kirjoittamista harrastavana laiskana ruotsinsuomalaisena äitinä. Piironen oivaltaa lämminhenkisesti ja älykkäästi arkipäivästä komiikkaa ja järjettömyyksiä. Siivoamisesta ja tiskikoneesta, koirasta ja uudesta tietotekniikasta, kirjoittamisesta ja hieman höperön ystävättären Hannan edesottamuksista, hyväntahtoisesti ja hauskasti.
Teksti on kevyttä ja ilmavaa, tarttuvaa ja toimeliasta tajunnanvirtaa täynnä solisevia mielleyhtymiä, tilannekomiikkaa ja tarkkoja piirtoja yhteiskunnastamme, jossa elämme. Kiva kuvitus piristää ja innostaa.
Kansi on monista onnettomista ja kliseisistä ruosukirjoista, joissa leijailevat pilvenhattarat ja vesielementit tai muuten käsittämättömiä huonosti leikattuja ja valotettuja (oma)kuvia, poiketen täysosuma ja antaa raikkaan vaikutelman vauhdikkaasta ja huvittavasta teoksesta.
Täytyy vain toivoa, että Raija Piironen pökkää pian pesään lisää tekstiä, ennen kuin Täysi navetta kuluu kirjahyllystäni täysin lukukelvottomaan kuntoon.
Vuodenvaihteen pyhistä ja harvasta päivittelystä huolimatta on blogin kävijävirta pysynyt tasaisen korkeana. Parhaimmillaan lukijoita on ollut 35 päivässä. Moni näköjään päätyi Kauppalehden sivuston linkityksen kautta ja viipyili pitkään, ehkä kinkkuja sulatellessa on ollut aikaa lueskella kirjablogejakin ennen bisneskiireitä.
Viime vuosi oli ruotsinsuomalaisessa kirjallisuudessa pönäkkä. Vakiintuneilta nimiltä pukkasi pari kirjaa ja uusia debytoi. Tukholmassa perustettiin viiden ruosunaisen voimaryhmä Q-manus, jonka tarkoituksena on saattaa korkeatasoista ruotsinsuomalaista naiskirjallisuutta julkisuuteen. Osa ryhmästä on jo julkaissut esikoisensa, osa odottelee vielä vastauksia kustantajilta.
Konkurssiin karahtaneessa päivälehti Ruotsin Sanomissakin hauskuttaneen Raija Piirosen pakinakokoelma on maininnan arvoinen tapaus. Ja onhan hän Q-manuksen jäsenkin. Esikoiskirja kummastelee pilke silmäkulmassa eloa kahden murrosikäisen kirjoittamista harrastavana laiskana ruotsinsuomalaisena äitinä. Piironen oivaltaa lämminhenkisesti ja älykkäästi arkipäivästä komiikkaa ja järjettömyyksiä. Siivoamisesta ja tiskikoneesta, koirasta ja uudesta tietotekniikasta, kirjoittamisesta ja hieman höperön ystävättären Hannan edesottamuksista, hyväntahtoisesti ja hauskasti.
Teksti on kevyttä ja ilmavaa, tarttuvaa ja toimeliasta tajunnanvirtaa täynnä solisevia mielleyhtymiä, tilannekomiikkaa ja tarkkoja piirtoja yhteiskunnastamme, jossa elämme. Kiva kuvitus piristää ja innostaa.
Kansi on monista onnettomista ja kliseisistä ruosukirjoista, joissa leijailevat pilvenhattarat ja vesielementit tai muuten käsittämättömiä huonosti leikattuja ja valotettuja (oma)kuvia, poiketen täysosuma ja antaa raikkaan vaikutelman vauhdikkaasta ja huvittavasta teoksesta.
Täytyy vain toivoa, että Raija Piironen pökkää pian pesään lisää tekstiä, ennen kuin Täysi navetta kuluu kirjahyllystäni täysin lukukelvottomaan kuntoon.
tiistai 18. joulukuuta 2007
Maria Küchen: Att skriva börjar här. Version 2.0
Maria Küchen: Att skriva börjar här. Version 2.0. Ordfront 2007. 288 s.
Jaahas. Maria Küchenin kirjoittamiskirjan uudistettu laitos on hutaisu, jossa on vähän sitä sun tätä, mutta ei syvällisemmin yhtään mitään.
Se on kuin tehty kirjoittamisesta idiooteille tyyliin kirjastoon kannattaa mennä koska siellä on kirjoja joita kannattaa lukea mutta jos ei jaksa lukea kirjoja voi katsoa elokuvia mutta mikäli sekin on liian työlästä voi toljotella mainoksia ja miettiä miten ne on tehty mutta jos nyt kuitenkin kirjoja aikoo kirjoittaa niin voi suurena salaisuutena paljastaa kirjastoissa olevan aikakauslehtiä jotka kirjoittavat kirjallisuuskritiikkiä johon olisi hyvä tutustua mutta myös päivälehdissä on kirja-arvosteluja joita voi bongailla netistä ja sitten tietysti voi mennä kirjoituskursseille joissa kollektiivisesti ihmetellään luomisen tuskaa mutta kuitenkin kirjoittaminen on yksilöllinen prosessi ja yksinäistä puuhaa ja ruotsalaiskustantamot saavat käsikirjoituksia paljon ja ne luetaan ryhmätyönä suurimmissa kustantamoissa jotta yksikään mestariteos ei livahtaisi haavista ja niistä keskustellaan ja annetaan sitten yhteisarvosana ennen kuin käsikirjoitus viskataan roskikseen ja kaupallisuus on pahasta mutta tarpeellista ja trendejä on vaikea ennustaa että hohhoijaa...
Ikävin puute on, että välillä on vaikea erottaa kuka sanoo ja mitä, väliin haastattelut ovat pelkkää ranskalaista viivaa ilman toimittamista ja analyyttistä otetta. Silpusta on puristettu epätasainen ja epä-älyllinen kirja.
Silti tätä kirjaa väitetään takakannessa käytettävän oppikirjana.
Ilmeisesti aikuisille.
Sopisi kenties parhaiten teini-ikäisille, mutta ei silloinkaan lukutoukille. Jos tämän tason vinkit ovat tarpeellisia ja uusia, niin kyllä kannattaa odotella omaa kypsymistä ja sivistymistä vielä vuosikymmeniä. Lapselliset ohjeet turhauttavat ja saavat lukijan kyselemään jatkuvasti, että tyhmänäkö minua pidät. Mutta kaipa tällaisillekin sepustuksille on kysyntää ja osaavat auttaa jota kuta lähemmäksi kustantajan kynnystä.
Vähemmälläkin sivumäärällä olisi kirjoittajia ja kirjailijoiksi aikovia voinut ohjeistaa: elä, lue ja kirjoita. Kaikkia monipuolisesti ja paljon. Se lienee ainoa avain menestykseen, tuurin lisäksi.
Tai no jos jonkun kirjoittamisoppaan haluaa nostaa esiin, jota kannattaa vähintäänkin silmäillä, niin sellainen on Tom Lundbergin Kirjoita, vaikuta, menesty! Siitä on ihan oikeasti hyötyä itsekullekin.
Jaahas. Maria Küchenin kirjoittamiskirjan uudistettu laitos on hutaisu, jossa on vähän sitä sun tätä, mutta ei syvällisemmin yhtään mitään.
Se on kuin tehty kirjoittamisesta idiooteille tyyliin kirjastoon kannattaa mennä koska siellä on kirjoja joita kannattaa lukea mutta jos ei jaksa lukea kirjoja voi katsoa elokuvia mutta mikäli sekin on liian työlästä voi toljotella mainoksia ja miettiä miten ne on tehty mutta jos nyt kuitenkin kirjoja aikoo kirjoittaa niin voi suurena salaisuutena paljastaa kirjastoissa olevan aikakauslehtiä jotka kirjoittavat kirjallisuuskritiikkiä johon olisi hyvä tutustua mutta myös päivälehdissä on kirja-arvosteluja joita voi bongailla netistä ja sitten tietysti voi mennä kirjoituskursseille joissa kollektiivisesti ihmetellään luomisen tuskaa mutta kuitenkin kirjoittaminen on yksilöllinen prosessi ja yksinäistä puuhaa ja ruotsalaiskustantamot saavat käsikirjoituksia paljon ja ne luetaan ryhmätyönä suurimmissa kustantamoissa jotta yksikään mestariteos ei livahtaisi haavista ja niistä keskustellaan ja annetaan sitten yhteisarvosana ennen kuin käsikirjoitus viskataan roskikseen ja kaupallisuus on pahasta mutta tarpeellista ja trendejä on vaikea ennustaa että hohhoijaa...
Ikävin puute on, että välillä on vaikea erottaa kuka sanoo ja mitä, väliin haastattelut ovat pelkkää ranskalaista viivaa ilman toimittamista ja analyyttistä otetta. Silpusta on puristettu epätasainen ja epä-älyllinen kirja.
Silti tätä kirjaa väitetään takakannessa käytettävän oppikirjana.
Ilmeisesti aikuisille.
Sopisi kenties parhaiten teini-ikäisille, mutta ei silloinkaan lukutoukille. Jos tämän tason vinkit ovat tarpeellisia ja uusia, niin kyllä kannattaa odotella omaa kypsymistä ja sivistymistä vielä vuosikymmeniä. Lapselliset ohjeet turhauttavat ja saavat lukijan kyselemään jatkuvasti, että tyhmänäkö minua pidät. Mutta kaipa tällaisillekin sepustuksille on kysyntää ja osaavat auttaa jota kuta lähemmäksi kustantajan kynnystä.
Vähemmälläkin sivumäärällä olisi kirjoittajia ja kirjailijoiksi aikovia voinut ohjeistaa: elä, lue ja kirjoita. Kaikkia monipuolisesti ja paljon. Se lienee ainoa avain menestykseen, tuurin lisäksi.
Tai no jos jonkun kirjoittamisoppaan haluaa nostaa esiin, jota kannattaa vähintäänkin silmäillä, niin sellainen on Tom Lundbergin Kirjoita, vaikuta, menesty! Siitä on ihan oikeasti hyötyä itsekullekin.
lauantai 15. joulukuuta 2007
Väinö Linna: Päämäärä
Väinö Linna: Päämäärä. WSOY 2001, kolmas painos. 167 s.
Tuntematon sotilas ja Täällä Pohjantähden alla -trilogia ovat kuluneet useimpien suomalaisten lukijoiden käsissä. Eikä syyttä. Teokset ovat suomalaisen kirjallisuuden itsestään selvää kaanonia. Mutta kirjoitti Väinö Linna muutakin suomalaista sielua sykähdyttävää, jota harvempi voi väittää lukeneensa.
Sodassa kirjoitettu käsikirjoitus tyrmättiin, joten tamperelaistunut nuorukainen palasi takaisin tehtaaseen töihin. Siinä sivussa hän urakoi esikoisteoksen Päämäärä, joka on kudottu ilmeisen omakohtaisista tuntemuksista ja kokemuksista. Ainekset olivat liiankin lähellä häntä itseään, joten toista painosta ei kirjasta otettu vuoden 1947 jälkeen ennen vuosituhannen vaihdetta. Linnaa kun kirja myöhemmin kadutti ja hävetti. Ei se huono ole, vaikka ei menestystä niittänytkään. Kirja sai tyypillisen vastaanoton eli huomioitiin, mutta ei haukuttu eikä ylistetty. Ja unohdettiin.
Tapahtumaköyhä teos on voimakkaan eksistentialistinen ja psykologisesti verevä kuvaus elämänsä tyhjyyttä vihaavasta nuorukaisesta, jota riivaa halu jättää jälki ihmiskuntaan ja tulla suureksi kirjailijaksi. Alussa Valte Mäkinen häippäisee kotoaan kartanon töllistä Tampereen oloiseen kaupunkiin työläiseksi. Muutos onkin hyppyä oravanpyörästä toiseen, asumista hulluuteen vajoavan työväestön keskuudessa yksinäisyydessä. Poikaa ahdistaa ja hän alkaa kirjoittaa. Valte epäilee mielenterveyttään ja lohduttautuu sillä, että kaikki kirjailijat ovat olleet kahjoja. Lähetettyä käsikirjoituksen kustantajalle hän vaeltelee levottomasti kaupungilla ja odottaa vastausta, joka on kielteinen. Masentuneena Valte riehaantuu seikkailuun kaupungille ja päättää hukuttautua koskeen. Mutta ei pysty. Silloin hän kypsyy ja hänelle valkenee elämisen suuruus...
Häiritsevintä kirjassa on ehkä paikoin fanaattiseksi yltyvä filosofinen paasaus, jota olisi voinut karsia, alku on myös kömpelö ja takkuilee. Myöhemmin kone hurahtaa kierroksille, paatosta piisaa ja tarina jyskyttää eteenpäin. Loppu on hivenen tökerö. Taattu lukunautinto silti. Kokonaisuutena. Vaikka Linna ei itse kirjasta pitänytkään.
Tuntematon sotilas ja Täällä Pohjantähden alla -trilogia ovat kuluneet useimpien suomalaisten lukijoiden käsissä. Eikä syyttä. Teokset ovat suomalaisen kirjallisuuden itsestään selvää kaanonia. Mutta kirjoitti Väinö Linna muutakin suomalaista sielua sykähdyttävää, jota harvempi voi väittää lukeneensa.
Sodassa kirjoitettu käsikirjoitus tyrmättiin, joten tamperelaistunut nuorukainen palasi takaisin tehtaaseen töihin. Siinä sivussa hän urakoi esikoisteoksen Päämäärä, joka on kudottu ilmeisen omakohtaisista tuntemuksista ja kokemuksista. Ainekset olivat liiankin lähellä häntä itseään, joten toista painosta ei kirjasta otettu vuoden 1947 jälkeen ennen vuosituhannen vaihdetta. Linnaa kun kirja myöhemmin kadutti ja hävetti. Ei se huono ole, vaikka ei menestystä niittänytkään. Kirja sai tyypillisen vastaanoton eli huomioitiin, mutta ei haukuttu eikä ylistetty. Ja unohdettiin.
Tapahtumaköyhä teos on voimakkaan eksistentialistinen ja psykologisesti verevä kuvaus elämänsä tyhjyyttä vihaavasta nuorukaisesta, jota riivaa halu jättää jälki ihmiskuntaan ja tulla suureksi kirjailijaksi. Alussa Valte Mäkinen häippäisee kotoaan kartanon töllistä Tampereen oloiseen kaupunkiin työläiseksi. Muutos onkin hyppyä oravanpyörästä toiseen, asumista hulluuteen vajoavan työväestön keskuudessa yksinäisyydessä. Poikaa ahdistaa ja hän alkaa kirjoittaa. Valte epäilee mielenterveyttään ja lohduttautuu sillä, että kaikki kirjailijat ovat olleet kahjoja. Lähetettyä käsikirjoituksen kustantajalle hän vaeltelee levottomasti kaupungilla ja odottaa vastausta, joka on kielteinen. Masentuneena Valte riehaantuu seikkailuun kaupungille ja päättää hukuttautua koskeen. Mutta ei pysty. Silloin hän kypsyy ja hänelle valkenee elämisen suuruus...
Häiritsevintä kirjassa on ehkä paikoin fanaattiseksi yltyvä filosofinen paasaus, jota olisi voinut karsia, alku on myös kömpelö ja takkuilee. Myöhemmin kone hurahtaa kierroksille, paatosta piisaa ja tarina jyskyttää eteenpäin. Loppu on hivenen tökerö. Taattu lukunautinto silti. Kokonaisuutena. Vaikka Linna ei itse kirjasta pitänytkään.
torstai 13. joulukuuta 2007
Johan Myhrman: Hur Sverige blev rikt
Johan Myhrman: Hur Sverige blev rikt. SNS 2003, andra upplagan. 267 s.
Johan Myhrmanin teosta voisi suositella kaikille vasemmistoa kannattaville, etenkin sosiaalidemokraateille, joiden kuva Ruotsin taloushistoriasta kaipaisi tuuletusta myyteistä. Myhrmanin kirja voisi riuhtaista suomut silmiltä. Teos on liberaalin markkinatalouden kärkäs ja analyyttinen puolustuspuhe, joka soveltaa Douglas C. Northin instituutioteoriaa.
Johan Myhrman oli Tukholman kauppakorkeakoulun professori, joka menehtyi melko pian vuosikymmeniä työstämänsä kirjan julkaisun jälkeen 1997.
Myhrmanin mukaan kansankodin hyvinvointi ei ollut sosiaalidemokraattien ansiota. Siihen he olivat liian heikkoja. Tärkeimpänä taloudenmoottorina olivat 1800-luvun liberaalit institutionaaliset uudistukset, jotka siivittivät huimaan kasvuun. 1930-luvulla tärkein tekijä oli rahapolitiikan sidos Iso-Britanniaan. Liberaalin markkinatalouden rakenteet olivat vahvoja eikä sosialidemokraatit kyenneet ajamaan läpi vaatimuksia sosialisoinnista, vaikka he yrittivät sitä tosissaan 1920, 1928 ja suunnitelmataloutta 1948. Sosiaalidemokraatit joutuivat sopeuttamaan politiikkaansa liberaaliin suuntaan.
Saltsjöbadenin sopimusta 1938 sanotaan Ruotsin mallin aluksi, mutta kirjan mukaan malli muodostui jo kauan ennen sitä. Sitä paitsi sosiaalidemokraatit alkuun vastustivat sopimusta. Sopimus toi työrauhan 1950- ja 1960-luvuille. Sosiaalidemokraatit luopuivat yrityksistä suunnitelmatalouteen 1950-luvulla ja linjaksi muotoutui markkinamyönteinen reformismi propagandasta huolimatta. Ruotsin talous kasvoi 1950-1965 ennätyksellisesti, mikä osaltaan johtui vakaudesta rahamarkkinoilla maailmalla. Julkisten menojen osuus ei myöskään ollut suurempi kuin muissa länsimaissa. Ruotsin talouspolitiikka ei vaikuttanut olosuhteiseen merkittävästi ennen 1960-luvun puoliväliä, jolloin sosiaalidemokraatit käänsivät kelkkaa vasemmalle. Inflaatio kiihtyi 1970-luvulle tullessa ja verot nousivat. Palkkakustannukset kohosivat hallitsemattomasti. Valtiontalous meni kuralle.
1970-luvulla valtio puuttui yhä ärhäkkäämmin työmarkkinoihin. Irtisanomisajat määriteltiin laeilla, rakennustyömaille sai palkata ainoastaan työvoimatoimiston kautta, eläkeikää laskettiin, työntekijöille annettiin valtaa ottaa vapaata opiskelua varten määräättömäksi ajaksi, työnantaja pakotettiin maksamaan palkkaa ammattiyhdistysaktiiveille, loma-aikoja pidennettiin ja niin edelleen. Myös työnantajamaksut kasvoivat. 1970 palkasta meni 12,5 prosenttia työnantajamaksuihin, 1979 osuus oli 36,7 prosenttia.
1975 ja 1976 Ruotsin palkkakustannukset nousivat 40 prosenttia tuhtien palkankorotusten ansiosta. Samanaikaisesti maailman rahamarkkinoilla jylläsi. Uusi porvarihallitus devalvoi, mutta se ei auttanut. Vuoden 1977 palkkaneuvottelut päättyivät huimiin korotuksiin. Ruotsin teollisuus oli syvimmässä kriisissä sitten 1930-luvun. Vienti tukahtui ja esimerkiksi telakkateollisuus oli heittämässä hanskoja tiskiin. Porvarihallitus pumppasi miljardeja kruunuja tukiaisina kaivoon kaoottisen tilanteen lievittämiseksi. Valtio otti haltuunsa telakoita ja terästeollisuutta. Myhrman huomauttaa osuvasti, että 1978-1979 valtio tuki telakkateollisuutta 214 000 kruunulla työläistä kohden, mikä oli tuplaten työnantajan keskimääräisen vuosittaisen palkkakustannuksen verran!
1980-lukua Myhrman kutsuu illuusioiden ajaksi. Pörssihuumassa jäi huomaamatta, että yhtiöiden voitot olivat inflaationvaikutusta, ne olivat toisin sanoen kuvitelmaa. Lisäksi valuuttamarkkinoiden vapauttaminen toi maahan irtonaista rahaa, joka puhalsi kiinteistömarkkinat kuplaksi. Esimerkiksi vuosina 1987-1989 lisääntyivät lainat keskimäärin 27 prosenttia vuodessa. 1980-luvulla Ruotsin talous oli myös tehotonta. 1990-luvun alussa Ruotsin talous sukelsi syvimmälle sen historiassa.
Myhrmanin perusteesi on, että Ruotsin talouden kasvu ei ole perustunut raaka-aineiden kysyntään ulkomailla, vaan talouden tila on riippunut poliittisen järjestelmän kyvystä organisoida selvät pelisäännöt kotimaisille markkinoille ja sen lukemattomille osapuolille. 1960-luvun puoliväliin liberaali markkinatalous jylläsi ja kasvatti hyvinvointia, sen jälkeen sosiaalidemokraatit ja ammattiyhdistysliike sai kuristusotteen ja tukahdutti talouselämää typeryyksillään. 1980-luvulla liberaali markkinatalous alkoi saada jälleen sijaa, mutta rahapolitiikka oli järjetöntä ja devalvaatiot ja kruunun arvon puolustus aiheuttivat lopulta suurempaa vahinkoa kuin hyötyä. Samalla talouden perusrakenteita ei uudistettu riittävästi. Instituutiot ovat olleet Ruotsin heikkous että vahvuus.
Johan Myhrmanin teosta voisi suositella kaikille vasemmistoa kannattaville, etenkin sosiaalidemokraateille, joiden kuva Ruotsin taloushistoriasta kaipaisi tuuletusta myyteistä. Myhrmanin kirja voisi riuhtaista suomut silmiltä. Teos on liberaalin markkinatalouden kärkäs ja analyyttinen puolustuspuhe, joka soveltaa Douglas C. Northin instituutioteoriaa.
Johan Myhrman oli Tukholman kauppakorkeakoulun professori, joka menehtyi melko pian vuosikymmeniä työstämänsä kirjan julkaisun jälkeen 1997.
Myhrmanin mukaan kansankodin hyvinvointi ei ollut sosiaalidemokraattien ansiota. Siihen he olivat liian heikkoja. Tärkeimpänä taloudenmoottorina olivat 1800-luvun liberaalit institutionaaliset uudistukset, jotka siivittivät huimaan kasvuun. 1930-luvulla tärkein tekijä oli rahapolitiikan sidos Iso-Britanniaan. Liberaalin markkinatalouden rakenteet olivat vahvoja eikä sosialidemokraatit kyenneet ajamaan läpi vaatimuksia sosialisoinnista, vaikka he yrittivät sitä tosissaan 1920, 1928 ja suunnitelmataloutta 1948. Sosiaalidemokraatit joutuivat sopeuttamaan politiikkaansa liberaaliin suuntaan.
Saltsjöbadenin sopimusta 1938 sanotaan Ruotsin mallin aluksi, mutta kirjan mukaan malli muodostui jo kauan ennen sitä. Sitä paitsi sosiaalidemokraatit alkuun vastustivat sopimusta. Sopimus toi työrauhan 1950- ja 1960-luvuille. Sosiaalidemokraatit luopuivat yrityksistä suunnitelmatalouteen 1950-luvulla ja linjaksi muotoutui markkinamyönteinen reformismi propagandasta huolimatta. Ruotsin talous kasvoi 1950-1965 ennätyksellisesti, mikä osaltaan johtui vakaudesta rahamarkkinoilla maailmalla. Julkisten menojen osuus ei myöskään ollut suurempi kuin muissa länsimaissa. Ruotsin talouspolitiikka ei vaikuttanut olosuhteiseen merkittävästi ennen 1960-luvun puoliväliä, jolloin sosiaalidemokraatit käänsivät kelkkaa vasemmalle. Inflaatio kiihtyi 1970-luvulle tullessa ja verot nousivat. Palkkakustannukset kohosivat hallitsemattomasti. Valtiontalous meni kuralle.
1970-luvulla valtio puuttui yhä ärhäkkäämmin työmarkkinoihin. Irtisanomisajat määriteltiin laeilla, rakennustyömaille sai palkata ainoastaan työvoimatoimiston kautta, eläkeikää laskettiin, työntekijöille annettiin valtaa ottaa vapaata opiskelua varten määräättömäksi ajaksi, työnantaja pakotettiin maksamaan palkkaa ammattiyhdistysaktiiveille, loma-aikoja pidennettiin ja niin edelleen. Myös työnantajamaksut kasvoivat. 1970 palkasta meni 12,5 prosenttia työnantajamaksuihin, 1979 osuus oli 36,7 prosenttia.
1975 ja 1976 Ruotsin palkkakustannukset nousivat 40 prosenttia tuhtien palkankorotusten ansiosta. Samanaikaisesti maailman rahamarkkinoilla jylläsi. Uusi porvarihallitus devalvoi, mutta se ei auttanut. Vuoden 1977 palkkaneuvottelut päättyivät huimiin korotuksiin. Ruotsin teollisuus oli syvimmässä kriisissä sitten 1930-luvun. Vienti tukahtui ja esimerkiksi telakkateollisuus oli heittämässä hanskoja tiskiin. Porvarihallitus pumppasi miljardeja kruunuja tukiaisina kaivoon kaoottisen tilanteen lievittämiseksi. Valtio otti haltuunsa telakoita ja terästeollisuutta. Myhrman huomauttaa osuvasti, että 1978-1979 valtio tuki telakkateollisuutta 214 000 kruunulla työläistä kohden, mikä oli tuplaten työnantajan keskimääräisen vuosittaisen palkkakustannuksen verran!
1980-lukua Myhrman kutsuu illuusioiden ajaksi. Pörssihuumassa jäi huomaamatta, että yhtiöiden voitot olivat inflaationvaikutusta, ne olivat toisin sanoen kuvitelmaa. Lisäksi valuuttamarkkinoiden vapauttaminen toi maahan irtonaista rahaa, joka puhalsi kiinteistömarkkinat kuplaksi. Esimerkiksi vuosina 1987-1989 lisääntyivät lainat keskimäärin 27 prosenttia vuodessa. 1980-luvulla Ruotsin talous oli myös tehotonta. 1990-luvun alussa Ruotsin talous sukelsi syvimmälle sen historiassa.
Myhrmanin perusteesi on, että Ruotsin talouden kasvu ei ole perustunut raaka-aineiden kysyntään ulkomailla, vaan talouden tila on riippunut poliittisen järjestelmän kyvystä organisoida selvät pelisäännöt kotimaisille markkinoille ja sen lukemattomille osapuolille. 1960-luvun puoliväliin liberaali markkinatalous jylläsi ja kasvatti hyvinvointia, sen jälkeen sosiaalidemokraatit ja ammattiyhdistysliike sai kuristusotteen ja tukahdutti talouselämää typeryyksillään. 1980-luvulla liberaali markkinatalous alkoi saada jälleen sijaa, mutta rahapolitiikka oli järjetöntä ja devalvaatiot ja kruunun arvon puolustus aiheuttivat lopulta suurempaa vahinkoa kuin hyötyä. Samalla talouden perusrakenteita ei uudistettu riittävästi. Instituutiot ovat olleet Ruotsin heikkous että vahvuus.
maanantai 10. joulukuuta 2007
Finlands och Sveriges ekonomier på 1900-talet
Juhana Aunesluoma & Susanna Fellman (red.): Svenskt i Finland - finskt i Sverige III. Från olika till jämlika. Finlands och Sveriges ekonomier på 1900-talet. Svenska litteratursällskapet i Finland 2006. 404 s.
Blogin päivittely on harventunut kiusallisesti, mutta kasvavat kävijämäärät kannustavat kivasti. Marraskuussa lähenneltiin jo tuhatta kuukausittaista lukijaa. Monet palaavat yhä uudestaan ja viihtyvät jopa tuntikausia. Suurin osa on tietysti Suomesta, mutta vakilukijoita on etenkin Espanjassa, Ranskassa, Belgiassa, Hollannissa ja Saksassa kotimaan Ruotsin lisäksi. Yhteydenottojen perusteella tyypillinen lukija olisi plus kolmekymppinen korkeastikoulutettu urakiidossa oleva nainen. Kiitos kaikille näin yhteisesti mielenkiinnosta! Se lämmittää mieltä.
Johdanto kurottanee kätevästi aasinsiltana opuksen pariin, jota olen viime aikoina selaillut lähdekirjana. Nimittäin suuren tutkimushankkeen Kahden puolen Pohjanlahtea / Svenskt i Finland - finskt i Sverige kolmanteen osaraporttiin naapurusten talouksista ja integraatiosta.
En ala tässä referoimaan herkullista sisältöä. Muutama maininta riittänee.
Kirja on jaettu kolmeen palaan. Johdannon jälkeen on neljä artikkelia kasvusta ja kriiseistä. Ne käsittelevät taloudellisen kehityksen vertailua Suomessa ja Ruotsissa 1800- ja 1900-luvuilla, 1990-luvun kriisin vertailua sekä Aasian kriisin ja Ruotsin kriisin vertailua.
Seuraavassa luvussa tarkastellaan kauppaa ja integraatiota. Muun muassa toisen maailmansodan jälkeistä molempien maiden länsi-integraatiota 1944-1974, Ruotsin ja Suomen teollisuuden yhteistyötä sekä Pohjanlahtea talousalueena ja ulkomaankaupan merkitystä sille.
Kolmas luku on kenties kiehtovin. Sen neljässä artikkelissa kirjoitetaan yrityksistä ja investoinneista. Siitä miten naapurimaa on toiminut ensimmäisenä askeleena maailmanmarkkinoille. Toisin kuin yleinen käsitys on ollut, ovat suomalaiset yritykset olleet varhain liikkeellä Ruotsin markkinoilla. Kova kilpailu ja melko läheiset kulttuurit ovat johtaneet fuusioihin ja globaaleihin pelureihin monilla aloilla.
Suomi harppasi 1900-luvulla taloudellisesti Ruotsin rinnalle, ja 2000-luvun alussa meni jopa bruttokansantuotteella mitattuna ohitse. Suomalaiset ja suomalaistaustaiset yritykset ovat ottaneet haltuunsa isoja alueita Ruotsin talouselämästä. Ja toki päinvastoin myös. Harva maa on näin sidoksissa toisiinsa kuin Suomi ja Ruotsi, ja muistuttavat talouselämältään toisiaan niin paljon. Erojakin toki on. Suomi on esimerkiksi suuntaunut enemmän itään. Ruotsi on seissyt lähinnä läntisen pilarin varassa, Saksan, Iso-Britannian ja Yhdysvaltojen näytellessä isoa roolia.
Blogin päivittely on harventunut kiusallisesti, mutta kasvavat kävijämäärät kannustavat kivasti. Marraskuussa lähenneltiin jo tuhatta kuukausittaista lukijaa. Monet palaavat yhä uudestaan ja viihtyvät jopa tuntikausia. Suurin osa on tietysti Suomesta, mutta vakilukijoita on etenkin Espanjassa, Ranskassa, Belgiassa, Hollannissa ja Saksassa kotimaan Ruotsin lisäksi. Yhteydenottojen perusteella tyypillinen lukija olisi plus kolmekymppinen korkeastikoulutettu urakiidossa oleva nainen. Kiitos kaikille näin yhteisesti mielenkiinnosta! Se lämmittää mieltä.
Johdanto kurottanee kätevästi aasinsiltana opuksen pariin, jota olen viime aikoina selaillut lähdekirjana. Nimittäin suuren tutkimushankkeen Kahden puolen Pohjanlahtea / Svenskt i Finland - finskt i Sverige kolmanteen osaraporttiin naapurusten talouksista ja integraatiosta.
En ala tässä referoimaan herkullista sisältöä. Muutama maininta riittänee.
Kirja on jaettu kolmeen palaan. Johdannon jälkeen on neljä artikkelia kasvusta ja kriiseistä. Ne käsittelevät taloudellisen kehityksen vertailua Suomessa ja Ruotsissa 1800- ja 1900-luvuilla, 1990-luvun kriisin vertailua sekä Aasian kriisin ja Ruotsin kriisin vertailua.
Seuraavassa luvussa tarkastellaan kauppaa ja integraatiota. Muun muassa toisen maailmansodan jälkeistä molempien maiden länsi-integraatiota 1944-1974, Ruotsin ja Suomen teollisuuden yhteistyötä sekä Pohjanlahtea talousalueena ja ulkomaankaupan merkitystä sille.
Kolmas luku on kenties kiehtovin. Sen neljässä artikkelissa kirjoitetaan yrityksistä ja investoinneista. Siitä miten naapurimaa on toiminut ensimmäisenä askeleena maailmanmarkkinoille. Toisin kuin yleinen käsitys on ollut, ovat suomalaiset yritykset olleet varhain liikkeellä Ruotsin markkinoilla. Kova kilpailu ja melko läheiset kulttuurit ovat johtaneet fuusioihin ja globaaleihin pelureihin monilla aloilla.
Suomi harppasi 1900-luvulla taloudellisesti Ruotsin rinnalle, ja 2000-luvun alussa meni jopa bruttokansantuotteella mitattuna ohitse. Suomalaiset ja suomalaistaustaiset yritykset ovat ottaneet haltuunsa isoja alueita Ruotsin talouselämästä. Ja toki päinvastoin myös. Harva maa on näin sidoksissa toisiinsa kuin Suomi ja Ruotsi, ja muistuttavat talouselämältään toisiaan niin paljon. Erojakin toki on. Suomi on esimerkiksi suuntaunut enemmän itään. Ruotsi on seissyt lähinnä läntisen pilarin varassa, Saksan, Iso-Britannian ja Yhdysvaltojen näytellessä isoa roolia.
torstai 6. joulukuuta 2007
F.E. Sillanpää: Elämä ja aurinko
F.E. Sillanpää: Elämä ja aurinko. SKS 1994. 241 s.
Marras-joulukuun vaihde on otollisin aika kaivaa F.E. Sillanpään Elämä ja aurinko kirjahyllystä käteen. Ärsyttävistä piirteistään huolimatta se on kerrassaan kutkuttavan vastustamaton teos. Laulavainen lyyrisyys tuhotaan kaikkitietävän kertojan härskillä osoittelulla, modernia muotoa saostetaan teennäisyyksillä ja kuluneilla kikoilla.
F.E. Sillanpään esikoisen henkilöhahmot jäävät etäisiksi kudelmiksi, jotka leijuvat ajassa ja paikassa ilman sen suurempia siteitä. Aistit ja havaintomaailma kuihtuvat lähes olemattomiin, päähenkilöitä liikuttaa kesässä heitä kuohuttavat kohtaukset, jotka saavat ylivallan. Luonto personoituu eloisaksi moninaisuudeksi, säällä ilmaistaan tunnelmaa ja paljastetaan mielenliikkeitä. Vertaukset ovat paikoin omituisia, jopa tökeröitä. Kertoja keskeyttää raivostuttavasti, tarina etenee löysästi ja kokonaisuutena osaset ovat irrallaan toisistaan. Silti sanasto on rikasta ja lauseet toisinaan huikaisevia maalauksia, jotka saavat upeudessaan haukkomaan henkeä.
Ankkurointia yhteiskunnalliseen todellisuuteen ja omaan aikaan ei oikeastaan ole. Riehuva maailmanpalo ei kirjansivuille heijastu. Seikka, joka hänen myöhemmässä tuotannossa kyllä korjautui. Maaseudun kuvaus on viattoman hyväntahtoista, lämmintä ja lapsellista, josta tulee hilpeälle mielelle haistaen kesäiset tuoksut ja imaisee kehoonsa rakkauden tainnuttavan huuman.
Marras-joulukuun vaihde on otollisin aika kaivaa F.E. Sillanpään Elämä ja aurinko kirjahyllystä käteen. Ärsyttävistä piirteistään huolimatta se on kerrassaan kutkuttavan vastustamaton teos. Laulavainen lyyrisyys tuhotaan kaikkitietävän kertojan härskillä osoittelulla, modernia muotoa saostetaan teennäisyyksillä ja kuluneilla kikoilla.
F.E. Sillanpään esikoisen henkilöhahmot jäävät etäisiksi kudelmiksi, jotka leijuvat ajassa ja paikassa ilman sen suurempia siteitä. Aistit ja havaintomaailma kuihtuvat lähes olemattomiin, päähenkilöitä liikuttaa kesässä heitä kuohuttavat kohtaukset, jotka saavat ylivallan. Luonto personoituu eloisaksi moninaisuudeksi, säällä ilmaistaan tunnelmaa ja paljastetaan mielenliikkeitä. Vertaukset ovat paikoin omituisia, jopa tökeröitä. Kertoja keskeyttää raivostuttavasti, tarina etenee löysästi ja kokonaisuutena osaset ovat irrallaan toisistaan. Silti sanasto on rikasta ja lauseet toisinaan huikaisevia maalauksia, jotka saavat upeudessaan haukkomaan henkeä.
Ankkurointia yhteiskunnalliseen todellisuuteen ja omaan aikaan ei oikeastaan ole. Riehuva maailmanpalo ei kirjansivuille heijastu. Seikka, joka hänen myöhemmässä tuotannossa kyllä korjautui. Maaseudun kuvaus on viattoman hyväntahtoista, lämmintä ja lapsellista, josta tulee hilpeälle mielelle haistaen kesäiset tuoksut ja imaisee kehoonsa rakkauden tainnuttavan huuman.
lauantai 24. marraskuuta 2007
Don DeLillo: Falling Man
Don DeLillo: Falling Man. Atlantis 2007. 254 s.
Don DeLillon Falling Man on paljon kehuttu kirja. Pitihän se siis lukaista. Dramaattinen alku tyrehtyy paikallaan polkevaksi kerronnaksi ja ote hiipuu. Hahmoihin ei saa tuntumaa ja ne jäävät etäisiksi. Jotkut luvut ovat irrallisia rönsyjä, joita ei kirjaan olisi tarvinnut ottaa mukaan. Sellaiselta esimerkiksi vaikuttavat kuvaukset terroristeista, jotka ovat pinnallisia ja jotenkin harppauksia sivupoluille.
Pääosaa näyttelee syyskuun yhdestoista vuonna 2001 ja New Yorkin kaksoistorneihin tehty tuhoisa terrori-isku. Alku on tosiaan tuhkanmakuinen, mutta sitten lässähtää. Loppuun asti toki jaksaa kahlata, muttei suurella intohimolla. Tahtomattomia taukoja tulee pidettyä lukuisia, kun teoksen vetovoima hiipuu. Ihmiskohtaloita kuljetetaan läpi ennen ja jälkeen iskun.
Filosofinen pohdiskelu uskovaisuudesta jää myös hataraksi. Sitä olisi ollut varaa syventää roimasti. Käsitykset jumalantahdostahan menivät tässä tapauksessa pahasti ristiin. Terroristit ilmeisesti kokivat hyökkäävänsä suurta saatanaa vastaan pyhän sodan nimissä, uhrit ja omaiset, kristityt, amerikkalaiset ja muu vapaa maailma puolestaan hämmentyneenä ihmettelivät mikä saa ihmisen toteuttamaan sellaisen teon...
Uskonnollisen fanatismin luulisi hiipuvan tiedon lisääntyessä. Enää kun ei tarvitse ihmetellä ilmiöitä sokean uskon varassa, vaan niitä voi järkiperäisesti selittää faktoilla ja yrittää ymmärtää. Äärimmäisyyksiin valmiita häiriintyneitä lienee silti joukossa aina.
Tietysti se on helpompaa syyttää omista vastoinkäymisistä ja katastrofeista korkeampia voimia kuin omaa itseä ja pyrkiä muuttamaan sosioekonomisia suhteita. Syyttää ulkopuolista saatanaa pahuudesta kuin tajuta hyvyyden suhteellisuuden, oman jatkuvan sisäisen kamppailun oikeellisuudesta ja toiminnan lähtökohtien mahdollisen egoistisyyden kaikista hyvistä aikeista huolimatta.
Ehkä jumala tuottaa turvaa fiktiivisenä isähahmona joillekin paremmin kuin kohdata sitä tosiasiaa silmästä silmään, ettei maailmankaikkeudella kenties ole logiikkaa. Kaikki on ehkä pelkkää kaoottista sattumaa ilman selkeää päämäärää.
Voi olla kauhistuttavaa todeta, että kerran kauan sitten syöksyi sattumalta pöpöinen meteoriitti kiehuvaan kattilaan ja tartutti maapallon... eikä palloparka ole toipunut vieläkään siitä taudista. Me ja muu luomakunta olemme niiden pöpöjen hivenen kehittyneempiä ja sopeutuneempia muotoja, jotka ovat muokkaantuneet evoluutiossa. Mistä se pöpömeteoriitti sitten tuli, sitä me emme saane koskaan tietää. Tuskinpa se kuitenkaan oli mikään jumala, joka nakkasi sen murikan matkaan.
Ehkä on ihmisjärjelle helpompi kuvitella elämän jatkuvan vaikkapa taivaassa ikuisesti, kuin yrittää hahmottaa olemassaoloaan ajassa ja paikassa, tajuta omaa mitättömyyttä suunnattomassa avaruudessa ja tietoisuuden välähdysmäistä hetkeä siinä ja ikuista häviämistä tuntemattomaan. Ymmärtää omien aistien ja mielen rajoittuneisuuden ja kypsymättömyyden todellisuutta tulkittaessa. Sitä miten lyhyen aikaa lajimme on pallolla tallustellut, sitä miten vähän aikaa olemme kuokkineet maata ja kaupungistuneet ja täyttäneet maailman. Kieli on kehittynyt vasta viimeisten satojentuhansien vuosien aikana ja vasta harppaus ilmastonmuutoksen myötä kymmenisentuhatta vuotta takaperin maanviljelykseen heitti alkeelliseen sivistykseen ja johti kirjakieleen. Metalleja olemme osanneet käsitellä viitisentuhatta vuotta, höyryvoimaa parituhatta vuotta ja soveltaa niitä vasta parisataa vuotta. Avaruudessa käytiin joitakin kymmeniä vuosia sitten ensikerran.
Ei ihme, että ainakin osa meistä on enemmän tai vähemmän sekaisin - jos ei melkein kaikki.
Silti täällä on elettävä ja siedettävä kanssaihmisiä.
Vaikka välillä se hivenen vaikeaa olisikin.
Don DeLillon Falling Man on paljon kehuttu kirja. Pitihän se siis lukaista. Dramaattinen alku tyrehtyy paikallaan polkevaksi kerronnaksi ja ote hiipuu. Hahmoihin ei saa tuntumaa ja ne jäävät etäisiksi. Jotkut luvut ovat irrallisia rönsyjä, joita ei kirjaan olisi tarvinnut ottaa mukaan. Sellaiselta esimerkiksi vaikuttavat kuvaukset terroristeista, jotka ovat pinnallisia ja jotenkin harppauksia sivupoluille.
Pääosaa näyttelee syyskuun yhdestoista vuonna 2001 ja New Yorkin kaksoistorneihin tehty tuhoisa terrori-isku. Alku on tosiaan tuhkanmakuinen, mutta sitten lässähtää. Loppuun asti toki jaksaa kahlata, muttei suurella intohimolla. Tahtomattomia taukoja tulee pidettyä lukuisia, kun teoksen vetovoima hiipuu. Ihmiskohtaloita kuljetetaan läpi ennen ja jälkeen iskun.
Filosofinen pohdiskelu uskovaisuudesta jää myös hataraksi. Sitä olisi ollut varaa syventää roimasti. Käsitykset jumalantahdostahan menivät tässä tapauksessa pahasti ristiin. Terroristit ilmeisesti kokivat hyökkäävänsä suurta saatanaa vastaan pyhän sodan nimissä, uhrit ja omaiset, kristityt, amerikkalaiset ja muu vapaa maailma puolestaan hämmentyneenä ihmettelivät mikä saa ihmisen toteuttamaan sellaisen teon...
Uskonnollisen fanatismin luulisi hiipuvan tiedon lisääntyessä. Enää kun ei tarvitse ihmetellä ilmiöitä sokean uskon varassa, vaan niitä voi järkiperäisesti selittää faktoilla ja yrittää ymmärtää. Äärimmäisyyksiin valmiita häiriintyneitä lienee silti joukossa aina.
Tietysti se on helpompaa syyttää omista vastoinkäymisistä ja katastrofeista korkeampia voimia kuin omaa itseä ja pyrkiä muuttamaan sosioekonomisia suhteita. Syyttää ulkopuolista saatanaa pahuudesta kuin tajuta hyvyyden suhteellisuuden, oman jatkuvan sisäisen kamppailun oikeellisuudesta ja toiminnan lähtökohtien mahdollisen egoistisyyden kaikista hyvistä aikeista huolimatta.
Ehkä jumala tuottaa turvaa fiktiivisenä isähahmona joillekin paremmin kuin kohdata sitä tosiasiaa silmästä silmään, ettei maailmankaikkeudella kenties ole logiikkaa. Kaikki on ehkä pelkkää kaoottista sattumaa ilman selkeää päämäärää.
Voi olla kauhistuttavaa todeta, että kerran kauan sitten syöksyi sattumalta pöpöinen meteoriitti kiehuvaan kattilaan ja tartutti maapallon... eikä palloparka ole toipunut vieläkään siitä taudista. Me ja muu luomakunta olemme niiden pöpöjen hivenen kehittyneempiä ja sopeutuneempia muotoja, jotka ovat muokkaantuneet evoluutiossa. Mistä se pöpömeteoriitti sitten tuli, sitä me emme saane koskaan tietää. Tuskinpa se kuitenkaan oli mikään jumala, joka nakkasi sen murikan matkaan.
Ehkä on ihmisjärjelle helpompi kuvitella elämän jatkuvan vaikkapa taivaassa ikuisesti, kuin yrittää hahmottaa olemassaoloaan ajassa ja paikassa, tajuta omaa mitättömyyttä suunnattomassa avaruudessa ja tietoisuuden välähdysmäistä hetkeä siinä ja ikuista häviämistä tuntemattomaan. Ymmärtää omien aistien ja mielen rajoittuneisuuden ja kypsymättömyyden todellisuutta tulkittaessa. Sitä miten lyhyen aikaa lajimme on pallolla tallustellut, sitä miten vähän aikaa olemme kuokkineet maata ja kaupungistuneet ja täyttäneet maailman. Kieli on kehittynyt vasta viimeisten satojentuhansien vuosien aikana ja vasta harppaus ilmastonmuutoksen myötä kymmenisentuhatta vuotta takaperin maanviljelykseen heitti alkeelliseen sivistykseen ja johti kirjakieleen. Metalleja olemme osanneet käsitellä viitisentuhatta vuotta, höyryvoimaa parituhatta vuotta ja soveltaa niitä vasta parisataa vuotta. Avaruudessa käytiin joitakin kymmeniä vuosia sitten ensikerran.
Ei ihme, että ainakin osa meistä on enemmän tai vähemmän sekaisin - jos ei melkein kaikki.
Silti täällä on elettävä ja siedettävä kanssaihmisiä.
Vaikka välillä se hivenen vaikeaa olisikin.
keskiviikko 21. marraskuuta 2007
Edgar Allan Poe: Ett fat amontillado
Edgar Allan Poe: Ett fat amontillado. Bakhåll 2007. 95 s.
Jos yksi kirjallinen esikuva pitäisi nimetä, epäilemättä vahva ehdokas olisi amerikkalainen 1800-luvun kynävirtuoosi Edgar Allan Poe. Hän eli oudon, äkillisesti katkenneen elämän, kärsi häpeästä, köyhyydestä ja mielenterveydellisistä ongelmista, mutta jätti jälkeensä liudan merkillisiä, piinaavan tunnelman luovia tekstejä, jotka ovat erikoisen moderneja. Kummajainen olikin monen kirjallisuuden genren alkuunpanija, jonka vaikutus on näkyvä. Voisi jopa väittää jälkipolvien kirjallisuuden olevan tulkintoja Poen tarinoista.
Kun stereoissa soi Arvo Pärt, ulkona raivoaa pimenevässä illassa syysmyrsky ja kömpii sänkyyn peiton alle Poen novelleiden kanssa, ei täydellisyyden tuntu ole kaukana. Pois unohtuvat maailman murheet alta aikayksikön! Poe vie välittömästi mukanaan. Vaikka novellit olisikin lukenut jo ties kuinka monesti.
Ett fat amontillado -kirja sisältää Poen kauhunovellien klassikot, jotka ovat psykologista draamaa parhaimmillaan. Poe leikkii taitavasti mielen häilyvyydellä. Uutukaisen suolana lienee kuitenkin Poen runo kaksikielisesti; se on sekä englanniksi että ruotsiksi. Lopuksi on Poen analyysi The Raven / Korpen -runosta.
Jälkisanoissa Peter Glas puolestaan kertoo lyhyesti Poen kohtalosta, tuotannosta ja elämästä. Poe alkoi saamaan menestystä vasta viimeisinä elinvuosinaan, joten suosiosta nauttiminen jäi lyhyeksi. Se myös kilahti kirjailijan päähän ja hän ahdisteli lukuisia naisia stalkerina. Toisaalta seurapiirinaaraat lankesivat kohutun kuuluisuuden edessä ja viettelivät. Mutta huumeet ja alkoholi veivät miehen katuojaan. Poe katosi ryypiskelyreissulle ja löydettiin vasta parin päivän päästä toisen miehen vaatteissa. Mitä hän oli tehnyt viimeisinä vuorokausina elossa ollessaan ja miten päätynyt kadulle ruumiiksi on edelleenkin arvoitus. Sen sijaan väitetyt reissut Eurooppaan ja vangitseminen Pietarissa ovat huttua, jonka Poe keitti palatessaan nuorena armeijan leipiin selitykseksi poissaololleen.
Jos yksi kirjallinen esikuva pitäisi nimetä, epäilemättä vahva ehdokas olisi amerikkalainen 1800-luvun kynävirtuoosi Edgar Allan Poe. Hän eli oudon, äkillisesti katkenneen elämän, kärsi häpeästä, köyhyydestä ja mielenterveydellisistä ongelmista, mutta jätti jälkeensä liudan merkillisiä, piinaavan tunnelman luovia tekstejä, jotka ovat erikoisen moderneja. Kummajainen olikin monen kirjallisuuden genren alkuunpanija, jonka vaikutus on näkyvä. Voisi jopa väittää jälkipolvien kirjallisuuden olevan tulkintoja Poen tarinoista.
Kun stereoissa soi Arvo Pärt, ulkona raivoaa pimenevässä illassa syysmyrsky ja kömpii sänkyyn peiton alle Poen novelleiden kanssa, ei täydellisyyden tuntu ole kaukana. Pois unohtuvat maailman murheet alta aikayksikön! Poe vie välittömästi mukanaan. Vaikka novellit olisikin lukenut jo ties kuinka monesti.
Ett fat amontillado -kirja sisältää Poen kauhunovellien klassikot, jotka ovat psykologista draamaa parhaimmillaan. Poe leikkii taitavasti mielen häilyvyydellä. Uutukaisen suolana lienee kuitenkin Poen runo kaksikielisesti; se on sekä englanniksi että ruotsiksi. Lopuksi on Poen analyysi The Raven / Korpen -runosta.
Jälkisanoissa Peter Glas puolestaan kertoo lyhyesti Poen kohtalosta, tuotannosta ja elämästä. Poe alkoi saamaan menestystä vasta viimeisinä elinvuosinaan, joten suosiosta nauttiminen jäi lyhyeksi. Se myös kilahti kirjailijan päähän ja hän ahdisteli lukuisia naisia stalkerina. Toisaalta seurapiirinaaraat lankesivat kohutun kuuluisuuden edessä ja viettelivät. Mutta huumeet ja alkoholi veivät miehen katuojaan. Poe katosi ryypiskelyreissulle ja löydettiin vasta parin päivän päästä toisen miehen vaatteissa. Mitä hän oli tehnyt viimeisinä vuorokausina elossa ollessaan ja miten päätynyt kadulle ruumiiksi on edelleenkin arvoitus. Sen sijaan väitetyt reissut Eurooppaan ja vangitseminen Pietarissa ovat huttua, jonka Poe keitti palatessaan nuorena armeijan leipiin selitykseksi poissaololleen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)