Janne Seppänen: Katseen voima. Kohti visuaalista lukutaitoa. Vastapaino, 2002. 249 s.
Tämäkin kirja kuuluu tiedotusopin perusopintojen lukemistoon. Media on kuvien kyllästämä, ja meidän maailma on median kyllästämä. Siksi on tärkeää osata avata kuvia ja niiden viestejä.
Kuvilla muokataan käsityksiä ja synnytetään myyttejä. Niillä voidaan häivyttää ja niillä voidaan herättää huomiota. Janne Seppänen käy läpi niin uutiskuvia kuin mainoskuvia ja pistää miettimään merkityksiä kuvissa.
Mielenkiintoinen, ajatuksia herättävä kirja.
maanantai 28. helmikuuta 2011
Risto Kunelius: Viestinnän vallassa. Johdatus joukkoviestinnän kysymyksiin
Risto Kunelius: Viestinnän vallassa. Johdatus joukkoviestinnän kysymyksiin. WSOY, 2003 (5. painos). 271 s.
Tämän mainion kirjan luin ensi kerran jo vuosikymmen sitten toimittajanraakileena. Nyt se tuli eteen opinnoissa. Suoritan tiedotusopin perusopintoja Tampereen yliopistossa harrastusmielessä. Tiedotusoppi on aina kiinnostanut ja alan kirjallisuuteen olen ahkerasti tutustunut. Vasta nyt päätin hommata myös muodollisen pätevyyden siitä. Tällä hetkellä toimin suomen kielen opettajana, mutta aiemmassa elämässä olen ollut niin toimittajana kuin päätoimittajana eri lehdissä Suomessa ja Ruotsissa. Tiedä vaikka joskus vielä sillekin uralla uudestaan eksyisi.
Joka tapauksessa Kunelius johdattaa alkuun historiaan, tuo sitten tähän päivään ja vie kaupallisuuden ytimeen pohtimaan peruskysymyksiä. Eniten luin tällä kertaa lukua kuusi joukkoviestinnän vaikutuksista ja mietin esseessä perussuomalaisten nousua gallupeissa. Päädyin osaltani tulkitsemaan Soinin poppoon menestystä hiljaisuuden spiraalin kautta. Tämän mekanismin merkittävyys näkyy silloin kun jokin ryhmä saa julkisuudessa uskomaan, että mielipiteet ovat kääntymässä sen hyväksi. Silloin tapahtuu tsunami. Ihminen luonnostaan tarkkailee muita ja haluaa olla samaa mieltä kuin muut.
Kuneliuksen kirja on oikeastaan yleissivistyksellinen kirja, jonka lukemisesta hyötyy itse kukin median kuluttaja ja tuottaja. Sen voisi liittää osaksi lukion viestintäkasvatusta.
Tämän mainion kirjan luin ensi kerran jo vuosikymmen sitten toimittajanraakileena. Nyt se tuli eteen opinnoissa. Suoritan tiedotusopin perusopintoja Tampereen yliopistossa harrastusmielessä. Tiedotusoppi on aina kiinnostanut ja alan kirjallisuuteen olen ahkerasti tutustunut. Vasta nyt päätin hommata myös muodollisen pätevyyden siitä. Tällä hetkellä toimin suomen kielen opettajana, mutta aiemmassa elämässä olen ollut niin toimittajana kuin päätoimittajana eri lehdissä Suomessa ja Ruotsissa. Tiedä vaikka joskus vielä sillekin uralla uudestaan eksyisi.
Joka tapauksessa Kunelius johdattaa alkuun historiaan, tuo sitten tähän päivään ja vie kaupallisuuden ytimeen pohtimaan peruskysymyksiä. Eniten luin tällä kertaa lukua kuusi joukkoviestinnän vaikutuksista ja mietin esseessä perussuomalaisten nousua gallupeissa. Päädyin osaltani tulkitsemaan Soinin poppoon menestystä hiljaisuuden spiraalin kautta. Tämän mekanismin merkittävyys näkyy silloin kun jokin ryhmä saa julkisuudessa uskomaan, että mielipiteet ovat kääntymässä sen hyväksi. Silloin tapahtuu tsunami. Ihminen luonnostaan tarkkailee muita ja haluaa olla samaa mieltä kuin muut.
Kuneliuksen kirja on oikeastaan yleissivistyksellinen kirja, jonka lukemisesta hyötyy itse kukin median kuluttaja ja tuottaja. Sen voisi liittää osaksi lukion viestintäkasvatusta.
lauantai 12. helmikuuta 2011
Novellin vuodenajat
Novellin vuodenajat (toim. Pekka Tarkka), Amer-yhtymä Finnreklama 1987, 663 s.
Reilu kuukausi on vierähtänyt edellisestä postauksesta. Elämässä aika on harmittavan tiukalla ja ahtaalta näyttää kesään asti. Tietysti päivityksiä auttaisi, jos luettavana olisi lyhyempiä teoksia.
Novellin vuodenajat kun on tuhti tapaus. 52 novellia 25 vuoden ajalta on kunnioitusta herättävä sukellus suomalaiseen tarinointiin. Kirjoittajien joukossa ovat kaikki kärkinimet 1970- ja 1980-luvulta, monet yhä aktiivisia kynänkäyttäjiä.
En voi väittää ihastuneeni kaikkiin. Novelleja ei myöskään voi lukea yhtä laukaten kuin romaaneja. Novellit vaativat pysähtymistä.
Olisi huutava vääryys niputtaa kaikkia samaan kategoriaan. Yhdessä ne kuitenkin maalaavat samansävyistä mielenmaisemaa. En innostunut erityisemmin maaseutukuvauksista, joita oli runsaasti etenkin vanhemman polven rustaajilla. Huomiota kiinnitti Puolan esiintyminen useammassa tekstissä tavalla tai toisella. Matkailu keskittyi Itä-Euroopan maihin, muuten mentiin kotikonnuilla.
Ennakkoluulot pitivät pintansa. Kirjailijat, joiden tuotanto on ollut vaikeasti nieltävää, olivat tässäkin kokoelmassa karvaita. Yleisesti ottaen taso oli korkeaa tai huikaisevaa. Työläisromantiikasta mentiin historialliseen draamaan. Käytännössä vain kunnon fantasia-, dekkari- ja skifityypit uupuivat lajikirjosta.
Mieleen painuivat ainakin Joni Skiftesvikin Kolme miestä Kostamuksessa, Veikko Huovisen Kasvissyöntikausi, Aulikki Oksasen Torsti, Jukka Pakkasen Halkeama, Pamela Mandartin Parin vaihto, Martti Joenpolven Halpa ammattimies, Timo T. Mukan Sankarihymni, Daniel Katzin Talo Sleesiassa ja Eeva Tikan Alumiinnikihlat.
Kokoelmien hyvänä puolena on, että ne yleensä innostaa tutustumaan lisää kiinnostavien kirjailijoiden tuotantoon. Kokoelmat ovat kivoja katsauksia kirjallisuuden kirjavaan kenttään.
Reilu kuukausi on vierähtänyt edellisestä postauksesta. Elämässä aika on harmittavan tiukalla ja ahtaalta näyttää kesään asti. Tietysti päivityksiä auttaisi, jos luettavana olisi lyhyempiä teoksia.
Novellin vuodenajat kun on tuhti tapaus. 52 novellia 25 vuoden ajalta on kunnioitusta herättävä sukellus suomalaiseen tarinointiin. Kirjoittajien joukossa ovat kaikki kärkinimet 1970- ja 1980-luvulta, monet yhä aktiivisia kynänkäyttäjiä.
En voi väittää ihastuneeni kaikkiin. Novelleja ei myöskään voi lukea yhtä laukaten kuin romaaneja. Novellit vaativat pysähtymistä.
Olisi huutava vääryys niputtaa kaikkia samaan kategoriaan. Yhdessä ne kuitenkin maalaavat samansävyistä mielenmaisemaa. En innostunut erityisemmin maaseutukuvauksista, joita oli runsaasti etenkin vanhemman polven rustaajilla. Huomiota kiinnitti Puolan esiintyminen useammassa tekstissä tavalla tai toisella. Matkailu keskittyi Itä-Euroopan maihin, muuten mentiin kotikonnuilla.
Ennakkoluulot pitivät pintansa. Kirjailijat, joiden tuotanto on ollut vaikeasti nieltävää, olivat tässäkin kokoelmassa karvaita. Yleisesti ottaen taso oli korkeaa tai huikaisevaa. Työläisromantiikasta mentiin historialliseen draamaan. Käytännössä vain kunnon fantasia-, dekkari- ja skifityypit uupuivat lajikirjosta.
Mieleen painuivat ainakin Joni Skiftesvikin Kolme miestä Kostamuksessa, Veikko Huovisen Kasvissyöntikausi, Aulikki Oksasen Torsti, Jukka Pakkasen Halkeama, Pamela Mandartin Parin vaihto, Martti Joenpolven Halpa ammattimies, Timo T. Mukan Sankarihymni, Daniel Katzin Talo Sleesiassa ja Eeva Tikan Alumiinnikihlat.
Kokoelmien hyvänä puolena on, että ne yleensä innostaa tutustumaan lisää kiinnostavien kirjailijoiden tuotantoon. Kokoelmat ovat kivoja katsauksia kirjallisuuden kirjavaan kenttään.
torstai 30. joulukuuta 2010
John Steinbeck: Punainen poni ja muita kertomuksia
John Steinbeck: Punainen poni ja muita kertomuksia. Tammi, 1977. 126 s.
John Steinbeckin novellikokoelma oli nopeasti haukattu. Alkuperäinen The Long Valley oli paksumpi pino kertomuksia Steinbeckin kotilaaksosta Kaliforniasta, suomenkieliseen Punainen poni ja muita kertomuksia turinat on karsittu muutamaan.
Steinbeckin muuhun tuotantoon verrattuna tarinat kalpenevat, mutta niistä aistii kyllä saman paatoksen ja tekstit imaisevat mukaansa helposti. Suurin osa tämän kokoelman pätkistä kertoo pienen pojan lapsuudesta maatilalla. Jännite on yleensä rakennettu klassisten draamankaarien mukaisesti. Esimerkiksi nimikkotarinassa, joka jakautuu kolmeen itsenäiseen osaan, on ensimmäisessä osassa keskiössä hevonen. Poika saa lahjaksi hevosen, jonka kasvamista hänen on otettava vastuuta. Etäinen isä korvautuu rengillä. Rakas hevonen kuitenkin kuolee ja poika pettyy...
Steinbeckin lämminhenkinen tyyli vetää vastustamattomasti puoleensa, vaikka hänen sosioekonominen miljöönsä usein onkin kova ja kylmä, täynnä musertavia vääryyksiä.
John Steinbeckin novellikokoelma oli nopeasti haukattu. Alkuperäinen The Long Valley oli paksumpi pino kertomuksia Steinbeckin kotilaaksosta Kaliforniasta, suomenkieliseen Punainen poni ja muita kertomuksia turinat on karsittu muutamaan.
Steinbeckin muuhun tuotantoon verrattuna tarinat kalpenevat, mutta niistä aistii kyllä saman paatoksen ja tekstit imaisevat mukaansa helposti. Suurin osa tämän kokoelman pätkistä kertoo pienen pojan lapsuudesta maatilalla. Jännite on yleensä rakennettu klassisten draamankaarien mukaisesti. Esimerkiksi nimikkotarinassa, joka jakautuu kolmeen itsenäiseen osaan, on ensimmäisessä osassa keskiössä hevonen. Poika saa lahjaksi hevosen, jonka kasvamista hänen on otettava vastuuta. Etäinen isä korvautuu rengillä. Rakas hevonen kuitenkin kuolee ja poika pettyy...
Steinbeckin lämminhenkinen tyyli vetää vastustamattomasti puoleensa, vaikka hänen sosioekonominen miljöönsä usein onkin kova ja kylmä, täynnä musertavia vääryyksiä.
sunnuntai 26. joulukuuta 2010
David Finkel: Pataljoona 2-16
David Finkel: Pataljoona 2-16. WSOY, 2010. 286 s.
Paikallisetkin sodat ovat vaikutuksiltaan globaaleja. Ilman Yhdysvaltain presidentti George W. Bushin päätöstä hyökätä Irakiin olisi monien elämä toisennäköinen - oma mukaan lukien. Muistan marssineeni sodanvastaisessa rauhanmarssissa, Ruotsissa asuessa asuinalueen väestö vaihtui irakilaiseksi ja nyt irakilaiset osaltaan työllistävät minua.
Irakin diktaattori Saddam Hussein oli kuvottava liero, joka oli mädättänyt menestyneen maansa katastrofitilaan. Ennen viimeistä sotaa yhteiskunnasta muistuttivat vain perverssi turvallisuuskoneisto, muuten useimmat yhteiskunnan osa-alueet olivat luhistuneet tai luhistumassa. Tukahdutettu tiedonvälitys, kauhea kidutus, viranomaisten mielivalta ja koko valtiota kyllästänyt militaristinen paranoidisuus ja johtajan palvonta olivat sysänneet köyhtynyttä kansaa hakemaan turvaa uskonnollisista liikkeistä.
Saddam Hussein taisteli islamistisia ääriliikkeitä vastaan kovin keinoin. Terroristeja räjäytettiin ilmaan hiekkakuopissa. Irak oli maallinen maa, jossa pinnan alla kuohui.
Yhdysvaltain hyökkäys vuonna 2003 lamautti nopeasti Irakin armeijan ja puolisotilaalliset joukot. Miehitysjoukkoja oli vähän, joten maa suistui kaaokseen kun uusia järjestyksenpitäjiä ei ollut. Bush teki ison sarjan klassisia munauksia idealismin sumentamalla päällä. Perinteistä sotavaihetta seurasi sissisota, jossa osapuolia oli useampia ja kohteita kaikkialla. Siihen suurvalta-armeija ei ollut valmistautunut.
Seitsemän vuoden jälkeen amerikkalaisia sotilaita on kaatunut lähes 4500. Haavoittuneita on yli 32 000. Irakilaisia siviilejä arvellaan kuolleen noin 100 000.
Washington Postin toimittaja David Finkel seurasi yhden pataljoonan sotaa Irakissa 2007-2008. Tuolloin elettiin kiihtyneen sissisodan kautta, jolloin paitsi hyökkäykset miehitysjoukkoja vastaan myös terrorismi kylvivät kamalasti kuolemaa ja kauhua.
Pataljoona 2-16 lähetettiin Bagdadin lähiöön sotimaan. Kirja on karmea kuvaus siitä miten sodan raadollisuus pimentää nuorten miesten elämän liekit. Alkuvaiheessa into on suurta, helvetilliset olosuhteet ruoskivat henkihieveriin jokaisen.
Finkel väittää ettei maavoimat sensuroinut mitään. Tyyli on tarttuvan lakonista kuoleman kuvausta. Erotettavissa on Washingtonin sotahaukat, kotirintama, irakilaisten sekava massa ja oma pataljoona, jotka kaikki elävät omissa maailmoissa kohtalonyhteydellä toisiinsa liitettynä. Kukaan ei tunnu ymmärtävän aidosti toistensa todellisuutta ja sitä missä mennään. Ristiriitaa kärjistääkseen Finkel on liimannut pätkiä Bushin puheista lukujen alkuun.
Kirjan herättävintä antia on kuvaukset sotasairaaloista. Sitä puolta sodista harvemmin tuodaan esiin, vaikka se on yleensä sotien pitkäaikaisimpia vaikutuksia. Myös rahasummilla piikitetään toistuvasti. 150 000 dollarin panssarimaasturi tuhoutuu muutaman sadan taalan kotitekoiseen pommiin. Kymmenien miljardien dollarien vuosikulut ovat taloudellisesti raskas taakka mille maalle tahansa. Lisäksi kuolleet ja haavoittuneet ovat poissa työelämästä ja siten rasittavat kansantaloutta.
Finkel tuo sodan lähelle lukijaa. Tekstiä täydentää kuvitus ja uhrien taustoitus. Pienet sähkeuutiset tienvarsipommien räjähdyksissä kuolleista lihallistuvat tässä kirjassa. Omaisten tuska ravisuttaa.
Modernin epäsymmetrisen sodan kuvauksena kirja kohoaa korkealle. Samalla se on huutomerkki maailmamme järjettömyydestä.
Paikallisetkin sodat ovat vaikutuksiltaan globaaleja. Ilman Yhdysvaltain presidentti George W. Bushin päätöstä hyökätä Irakiin olisi monien elämä toisennäköinen - oma mukaan lukien. Muistan marssineeni sodanvastaisessa rauhanmarssissa, Ruotsissa asuessa asuinalueen väestö vaihtui irakilaiseksi ja nyt irakilaiset osaltaan työllistävät minua.
Irakin diktaattori Saddam Hussein oli kuvottava liero, joka oli mädättänyt menestyneen maansa katastrofitilaan. Ennen viimeistä sotaa yhteiskunnasta muistuttivat vain perverssi turvallisuuskoneisto, muuten useimmat yhteiskunnan osa-alueet olivat luhistuneet tai luhistumassa. Tukahdutettu tiedonvälitys, kauhea kidutus, viranomaisten mielivalta ja koko valtiota kyllästänyt militaristinen paranoidisuus ja johtajan palvonta olivat sysänneet köyhtynyttä kansaa hakemaan turvaa uskonnollisista liikkeistä.
Saddam Hussein taisteli islamistisia ääriliikkeitä vastaan kovin keinoin. Terroristeja räjäytettiin ilmaan hiekkakuopissa. Irak oli maallinen maa, jossa pinnan alla kuohui.
Yhdysvaltain hyökkäys vuonna 2003 lamautti nopeasti Irakin armeijan ja puolisotilaalliset joukot. Miehitysjoukkoja oli vähän, joten maa suistui kaaokseen kun uusia järjestyksenpitäjiä ei ollut. Bush teki ison sarjan klassisia munauksia idealismin sumentamalla päällä. Perinteistä sotavaihetta seurasi sissisota, jossa osapuolia oli useampia ja kohteita kaikkialla. Siihen suurvalta-armeija ei ollut valmistautunut.
Seitsemän vuoden jälkeen amerikkalaisia sotilaita on kaatunut lähes 4500. Haavoittuneita on yli 32 000. Irakilaisia siviilejä arvellaan kuolleen noin 100 000.
Washington Postin toimittaja David Finkel seurasi yhden pataljoonan sotaa Irakissa 2007-2008. Tuolloin elettiin kiihtyneen sissisodan kautta, jolloin paitsi hyökkäykset miehitysjoukkoja vastaan myös terrorismi kylvivät kamalasti kuolemaa ja kauhua.
Pataljoona 2-16 lähetettiin Bagdadin lähiöön sotimaan. Kirja on karmea kuvaus siitä miten sodan raadollisuus pimentää nuorten miesten elämän liekit. Alkuvaiheessa into on suurta, helvetilliset olosuhteet ruoskivat henkihieveriin jokaisen.
Finkel väittää ettei maavoimat sensuroinut mitään. Tyyli on tarttuvan lakonista kuoleman kuvausta. Erotettavissa on Washingtonin sotahaukat, kotirintama, irakilaisten sekava massa ja oma pataljoona, jotka kaikki elävät omissa maailmoissa kohtalonyhteydellä toisiinsa liitettynä. Kukaan ei tunnu ymmärtävän aidosti toistensa todellisuutta ja sitä missä mennään. Ristiriitaa kärjistääkseen Finkel on liimannut pätkiä Bushin puheista lukujen alkuun.
Kirjan herättävintä antia on kuvaukset sotasairaaloista. Sitä puolta sodista harvemmin tuodaan esiin, vaikka se on yleensä sotien pitkäaikaisimpia vaikutuksia. Myös rahasummilla piikitetään toistuvasti. 150 000 dollarin panssarimaasturi tuhoutuu muutaman sadan taalan kotitekoiseen pommiin. Kymmenien miljardien dollarien vuosikulut ovat taloudellisesti raskas taakka mille maalle tahansa. Lisäksi kuolleet ja haavoittuneet ovat poissa työelämästä ja siten rasittavat kansantaloutta.
Finkel tuo sodan lähelle lukijaa. Tekstiä täydentää kuvitus ja uhrien taustoitus. Pienet sähkeuutiset tienvarsipommien räjähdyksissä kuolleista lihallistuvat tässä kirjassa. Omaisten tuska ravisuttaa.
Modernin epäsymmetrisen sodan kuvauksena kirja kohoaa korkealle. Samalla se on huutomerkki maailmamme järjettömyydestä.
sunnuntai 28. marraskuuta 2010
Teemu Keskisarja: Vihreän kullan kirous
Teemu Keskisarja: Vihreän kullan kirous. G. A. Serlachiuksen elämä ja afäärit. Siltala, 2010. 350 s.
Helsingin Kirjamessuilta tarttui kiintoisa elämäkerta mukaan. G. A. Serlachius oli värikäs persoonallisuus, joka muistutti monessa mielessä tämän päivän sukareita ja keskisiä. Mänttä on Serlachiuksen aikaansaannosten tihentymä. Keskelle erämaata kasvoi paperiteollisuuden innovaattorikeskus, joka rahoitti myös kulttuurielämää. Vaikka paperitehdas onkin tänään parhaat päivänsä nähnyt ja Mänttä taantuva, ikääntyvä pikkukaupunki on se silti taide-elämän kannalta edelleen sijaintiaan ja kokoaan suurempi.
Omalta kannalta Mänttä on merkittävä ja läheinen. Äidinpuoleinen suku on sieltä ja mökillä vietän runsaasti aikaani.
Teemu Keskisarja kuvaa G. A. Serlachiuksen kasvutarinan köyhyydestä patruunaksi. G. A. Serlachiusta pakottivat osin olosuhteet, osin oma into poikkeavaan uraan. Köyhyyteen vajonneena koulutie ei ollut mahdollinen, vaan rappusiksi valikoitui oppisopimus apteekkialalla. Lukuisten käänteiden, useiden asuinpaikkojen ja vastoinkäymisten kautta Serlachius päätyi apteekkariksi pieneen sisämaakaupunkiin Tampereelle, jonka teollistuminen yskähteli vähitellen käyntiin.
Lääkebisnes oli käytännössä kulissi. Serlachius laajensi apteekkinsa valikoimat lähelle tavaratalon tasoa ja teki yhteistyötä muun muassa erään huomattavan tavarataloketjun perustajan G. F. H. Stockmannin kanssa. Hän kokeili periaatteessa melkein kaikkea mitä tuohon aikaan yritettiin aina oluesta sienien vientiin.
Huomattavaa oli ettei Serlachiuksella ollut omaa pääomaa paljoa. Liiketoiminta pyöri velkarahalla koko ajan konkurssiuhan alla. Syrjäisen Mäntän kosken valjastaminen puuteollisuuteen oli onnistunut liiketoimi. Sahasta ja puuhiomosta kasvoi paperitehdas, joka nojasi aikansa uutuustekniikkoihin ja päätyi keittelemään sellua.
Ongelmatonta ei ollut. Toiminta oli Serlachiuksen elinkaaren ajan koko ajan veitsenterällä. Loppu oli aina lähellä. Aktiivinen lobbaus edesauttoi kuitenkin onnistumisen edellytyksiä. Yksi tärkeimmistä ratkaisuista oli junaradan saaminen lähituntumaan. Serlachiuksen ansiosta Hangosta tehtiin talvellakin auki oleva satama.
Persoonana häntä pidettiin vaikeana ja mies oli riidoissa kaikkien kanssa. Yhtiökin meni välillä holhoukseen lainojen kivuttua yli korvien.
Jännittävä kirja, joka sukeltaa 1800-luvun loppupuolen kiihkeään teollistumiseen herkullisesti.
Lukiessa mieleen tuli, että G. A. Serlachius sopisi prikulleen Joseph Schumpeterin luomaan malliin yrittäjyydestä. Schumpeteriläistä talousteoriaa sopisi soveltaa suomalaisiin yrittäjiin. Serlachius voisi olla yksi heistä.
Helsingin Kirjamessuilta tarttui kiintoisa elämäkerta mukaan. G. A. Serlachius oli värikäs persoonallisuus, joka muistutti monessa mielessä tämän päivän sukareita ja keskisiä. Mänttä on Serlachiuksen aikaansaannosten tihentymä. Keskelle erämaata kasvoi paperiteollisuuden innovaattorikeskus, joka rahoitti myös kulttuurielämää. Vaikka paperitehdas onkin tänään parhaat päivänsä nähnyt ja Mänttä taantuva, ikääntyvä pikkukaupunki on se silti taide-elämän kannalta edelleen sijaintiaan ja kokoaan suurempi.
Omalta kannalta Mänttä on merkittävä ja läheinen. Äidinpuoleinen suku on sieltä ja mökillä vietän runsaasti aikaani.
Teemu Keskisarja kuvaa G. A. Serlachiuksen kasvutarinan köyhyydestä patruunaksi. G. A. Serlachiusta pakottivat osin olosuhteet, osin oma into poikkeavaan uraan. Köyhyyteen vajonneena koulutie ei ollut mahdollinen, vaan rappusiksi valikoitui oppisopimus apteekkialalla. Lukuisten käänteiden, useiden asuinpaikkojen ja vastoinkäymisten kautta Serlachius päätyi apteekkariksi pieneen sisämaakaupunkiin Tampereelle, jonka teollistuminen yskähteli vähitellen käyntiin.
Lääkebisnes oli käytännössä kulissi. Serlachius laajensi apteekkinsa valikoimat lähelle tavaratalon tasoa ja teki yhteistyötä muun muassa erään huomattavan tavarataloketjun perustajan G. F. H. Stockmannin kanssa. Hän kokeili periaatteessa melkein kaikkea mitä tuohon aikaan yritettiin aina oluesta sienien vientiin.
Huomattavaa oli ettei Serlachiuksella ollut omaa pääomaa paljoa. Liiketoiminta pyöri velkarahalla koko ajan konkurssiuhan alla. Syrjäisen Mäntän kosken valjastaminen puuteollisuuteen oli onnistunut liiketoimi. Sahasta ja puuhiomosta kasvoi paperitehdas, joka nojasi aikansa uutuustekniikkoihin ja päätyi keittelemään sellua.
Ongelmatonta ei ollut. Toiminta oli Serlachiuksen elinkaaren ajan koko ajan veitsenterällä. Loppu oli aina lähellä. Aktiivinen lobbaus edesauttoi kuitenkin onnistumisen edellytyksiä. Yksi tärkeimmistä ratkaisuista oli junaradan saaminen lähituntumaan. Serlachiuksen ansiosta Hangosta tehtiin talvellakin auki oleva satama.
Persoonana häntä pidettiin vaikeana ja mies oli riidoissa kaikkien kanssa. Yhtiökin meni välillä holhoukseen lainojen kivuttua yli korvien.
Jännittävä kirja, joka sukeltaa 1800-luvun loppupuolen kiihkeään teollistumiseen herkullisesti.
Lukiessa mieleen tuli, että G. A. Serlachius sopisi prikulleen Joseph Schumpeterin luomaan malliin yrittäjyydestä. Schumpeteriläistä talousteoriaa sopisi soveltaa suomalaisiin yrittäjiin. Serlachius voisi olla yksi heistä.
sunnuntai 21. marraskuuta 2010
Riikka Pulkkinen: Totta
Riikka Pulkkinen: Totta. Otava, 2010. 333 s.
Muistan miten mykistyin Ruotsissa asuessani Riikka Pulkkisen esikoisen edessä. Vasta jälkeenpäin noteerasin hänen olleen voimakkaasti Suomessa julkisuudessa - erityisesti kameraa rakastavan ulkokuorensa ansiosta, joidenkin mielestä. Raja oli taitavasti tehtyä pehmopornoa yhdistettynä tekstin kuumeiseen kauneuteen. Latasin valtavasti odotuksia tulevaan.
Piina on päättynyt. Totta on täällä. Kirja on saanut runsaasti kehuja valtamediassa. Niihin on pakko yhtyä! Suotta teos ei ole Finlandia-ehdokkaana.
Totta kuorii yhden suvun useamman sukupolven naisten kuoret ja paljastaa petoksen ja valheiden verkon. Yhä tiiviimmin siihen kietoutuu lastenhoitaja Eeva, jonka ääni saa vallan. Käytännössä seurataan eri aikatasoilla kahden naisen lähestyvää kuolemaa. Samalla riisutaan onnellisuuden kulissit, näytetään rakkauden karikot ja elämisen olemus, joka on sopeutumista ja vaikenemista vallitseviin olosuhteisiin, jopa piinaavasti.
Mieshahmot jäävät etäisen kömpelöiksi hahmotelmiksi. Niistä ei saa kunnollista otetta. Sen sijaan naisissa Pulkkinen on vahvoilla. Ne lihallistuvat seksuaalisiksi olennoiksi, joita liikuttaa ulkoiset voimat. Naiseus peilautuu oletuksista miehiin.
Pidin enemmän ehkä Rajasta, mutta Totta on varmasti vahvoilla taistelussa Finlandiasta. Riikka Pulkkinen on yksi aikamme parhaista kirjailijoista, joka lisäksi jaksaa kypsyttää kirjansa täydellisyyttä hipoviksi.
Muistan miten mykistyin Ruotsissa asuessani Riikka Pulkkisen esikoisen edessä. Vasta jälkeenpäin noteerasin hänen olleen voimakkaasti Suomessa julkisuudessa - erityisesti kameraa rakastavan ulkokuorensa ansiosta, joidenkin mielestä. Raja oli taitavasti tehtyä pehmopornoa yhdistettynä tekstin kuumeiseen kauneuteen. Latasin valtavasti odotuksia tulevaan.
Piina on päättynyt. Totta on täällä. Kirja on saanut runsaasti kehuja valtamediassa. Niihin on pakko yhtyä! Suotta teos ei ole Finlandia-ehdokkaana.
Totta kuorii yhden suvun useamman sukupolven naisten kuoret ja paljastaa petoksen ja valheiden verkon. Yhä tiiviimmin siihen kietoutuu lastenhoitaja Eeva, jonka ääni saa vallan. Käytännössä seurataan eri aikatasoilla kahden naisen lähestyvää kuolemaa. Samalla riisutaan onnellisuuden kulissit, näytetään rakkauden karikot ja elämisen olemus, joka on sopeutumista ja vaikenemista vallitseviin olosuhteisiin, jopa piinaavasti.
Mieshahmot jäävät etäisen kömpelöiksi hahmotelmiksi. Niistä ei saa kunnollista otetta. Sen sijaan naisissa Pulkkinen on vahvoilla. Ne lihallistuvat seksuaalisiksi olennoiksi, joita liikuttaa ulkoiset voimat. Naiseus peilautuu oletuksista miehiin.
Pidin enemmän ehkä Rajasta, mutta Totta on varmasti vahvoilla taistelussa Finlandiasta. Riikka Pulkkinen on yksi aikamme parhaista kirjailijoista, joka lisäksi jaksaa kypsyttää kirjansa täydellisyyttä hipoviksi.
Ihmisarvoinen työ. Kolme maata, kolme todellisuutta
Ilkka Lehdonmäki, Maippi Tapanainen & Taina Tervonen: Ihmisarvoinen työ. Kolme maata, kolme todellisuutta. SASK, TSL, 2010. (Työmaana maailma - julkaisusarjan numero 13). 119 s.
Suomen ammattiliittojen solidaarisuuskeskuksen ja Työväen sivistysliiton julkaisusarjassa on julkaistu mielenkiintoinen kirjanen, jossa käsitellään vuokratyötä Suomessa, paperittomia Ranskassa ja Intian työmarkkinoita.
Työnteettäjän näkökulmasta vuokratyö on helppo keino varautua ruuhkahuippuihin. Vuokratyötä perustellaan myös väylänä pysyvämpään työllistymiseen. Työntekijän kannalta se tarjoaa nopeasti työtä, mutta tuo mukanaan valtavan epävarmuuden. Pääoma siirtää riskinsä heikommalle. Vuokratyöntekijästä pääsee eroon tarvittaessa minuuteissa. Normaalit työlain ja työehtosopimusten säädökset eivät vuokratyöntekijän kohdalla yllättäen pädekään - vaikka muun muassa Euroopan Unionin tuorehko vuokratyödirektiivi pyrkiikin saattamaan vuokratyöläiset samalle viivalle muiden työläisten kanssa.
Ilkka Lehdonmäki maalaa mustansynkän kuvan vuokratyöstä.
Omasta kokemuksesta voin toki osin näkemyksiin yhtyä, osin en. Kolme kertaa on työsuhteeni ollut vuokratyötä. Kaksi kertaa olen ollut Varamiespalvelun, nykyisen VMP-Groupin palveluksessa.
Ensimmäisellä kerralla jouduin helvetillisiin työolosuhteisiin suurpesulaan mankeloimaan. Palkka oli kuitenkin korkeahko, Varamiespalvelu maksoi oikein, mutta työskentelyolosuhteet asiakasyrityksessä olivat kaameat. Tarvitsin kuitenkin armeijan jälkeen satunnaista iltatyötä aloittamieni opintojen lomaan. Vuokratyö oli oiva väylä siihen. Tosin puolen vuoden jälkeen väsähdin ja siirryin siivoamaan Lassila & Tikanojalle suoraan heidän palkkalistoille - pienemmällä palkalla, mutta reilummassa ympäristössä.
Toisen kerran ajauduin Varamiespalvelun hoteisiin muutettua takaisin Suomeen Ruotsista pari vuotta sitten. Tarvitsin nopeasti taas työtä, joten kävelin toimistolle ja pääsin aloittamaan miltein saman tien perheyrityksen varastolla/toimistolla. Yhteistyö molempien kanssa pelasi, vaikka tessin alin palkkaus harmitti ja siirryin toisen vuokratyöfirman palvelukseen, joka maksoi paremmin, mutta paljasti vuokratyön raadollisuuden.
Go on -yhtiöt oli kamala kokemus. Sitä yritystä kehotan vahvasti välttämään. Yhteistyö asiakasyrityksenkin kanssa takkuili ja ilman mitään varoituksia joululoman jälkeen huomasin olevani työtä vailla, vaikka puolin ja toisin oli lupailtu parin viikon irtisanoutumisaikaa, jotta osaisin hakea uutta työtä, jos siltä näyttäisi. Kaikkein ikävimmältä kuulosti, että asiakasyritys ei lopettanut työtäni taloudellisin perustein, vaan palkkasi uuden vuokratyöläisen. Ilmeisesti ei naama miellyttänyt, mutta eivät kehdanneet sanoa sitä kasvotusten. Jätti pahan maun muuten mukavasta paikasta.
Tietoisena vuokratyön riskeistä olin onneksi hankkinut samaan aikaan toisen työn ISS:n palveluksesta, joten viikonlopputyö vaihtui hetkeksi arkityöksi ennen kuin pääsin kaupungin palvelukseen koulutusta vastaavaan työhön opettajaksi.
Toisin sanoen vuokratyö on osunut omalla erilaisiin elämän saumakohtiin, jolloin tärkeintä on ollut nopea työllistyminen. Siinä mielessä se on ollut kohdallani tehokas työntäjä työmarkkinoille. Asiakasyrityksiin en ole vakinaistunut, mutta askeleena kohti pysyvämpiä työsuhteita se lienee toiminut. Toisaalta työhistoriani on monipolvinen ja viimeksi Varamiespalvelussa naurettiin, että miljoona paperia nähty.
Sirpaleinen ansioluettelo on toisaalta osoitus työntekijän aktiivisuudesta, toisaalta se herättää kysymyksiä siitä kuinka kauan hakija haluaa tehdä haettavaa työtä. Se on myös osoitus työmarkkinoiden mullistuksesta, jossa lyhyet projektit ja kvartaalit jylläävät. Itse olen oppinut, ettei pysyvää ole ja että muutos on jatkuvaa. Ratkaisuna siihen olen pitänyt useampaa työnantajaa ja palkkatulojen muuttamista pääomatuloiksi hajauttamalla moneen maahan sijoituksia.
Jotain kertonee myös ansioluettelossani se, että neljän työnantajan palveluksessa olen ollut vähintään kahdesti. Tuskin huonoa tekijää uudestaan palkattaisiin. Huvittava piirre on, että monesti olen tehnyt niin sanottua paskaduunia ja korkeasti arvostettua ammattia rinnakkain. En siis nirsoile, vaan koen kaiken työn arvokkaaksi. Lisäksi koen ihmisten lokeroimisen ammattien perusteella vastenmieliseksi. Ihminen on särmikäs persoonallisuus, joka pystyy paljoon ja kykenee luovasti joustamaan tilanteen mukaan. Me näemme yleensä vain pienen osan yksilön piirteistä.
Joka tapauksessa Ilkka Lehdonmäen teesit ovat, ettei vuokratyö toimi kunnolla tienä pysyvämpiin työsuhteisiin. Vaikka vuokratyö on yhä marginaalista Suomen työmarkkinoilla, on se lisääntynyt hurjasti.
Suomi irtautui ILO:n yleissopimuksesta 1992. Tarkoituksena oli helpottaa ja parantaa yksityisten työnvälitysten toimintaa keskellä syvää lamaa. Kaksi vuotta sitten Suomessa oli 1200 vuokratyöntekijöitä päätoimisesti välittävää yritystä. Henkilöstönvuokrausta tekee myös jonkin verran firmat sivubisneksenä. Ilkka Lehdonmäen mukaan henkilöstönvuokrausyritysten määrä on 2000-luvulla kaksinkertaistunut ja liikevaihto nelinkertaistunut.
Eri lähteistä riippuen vuokratyöyritysten palkkalistoilla olisi ollut 2008 32 000-151 000 työntekijää.
Lehdonmäki toteaa vuokratyön todellisuudessa heikentävän työllistymismahdollisuuksia, koska urakehityksestä on turha haaveilla. Arvioiden mukaan vakituiseen työsuhteeseen päätyisi reilu neljännes vuokratyöntekijöistä, mutta Lehdonmäki ei usko näihin lukuihin vaan päätyy pitämään niitä liioiteltuina. Vuokratyötä ei voi pitää ihmisarvoisena, koska siinä eletään jatkuvassa epävarmuudessa työnteettäjän mielivallan alla.
Ilkka Lehdonmäki sanoo vuokratyöläisen tekevän töitä pienellä palkalla ilman lomia. Lomapalkka maksetaan joka tilin yhteydessä ja palkka yleensä noudattelee tessin minimejä. Yllättävät tilanteet pakottavat työläisen joustoihin, jotka voivat sulattaa palkan pois. Esimerkiksi ravintolan terassilla oleva työläinen voidaan lähettää kotiin kaatosateen tullessa. Toisaalta työläinen voi joutua paiskimaan pitkää päivää odottamatta. Työtarjoukset tulevat lyhyellä varoitusajalla, eikä niistä kannata kieltäytyä, koska työvuorojen saanti tyrehtyy helposti.
Taina Tervonen kirjoittaa Ranskan paperittomista työläisistä, jotka pitävät maata pystyssä raadannallaan. Ranska ottaa USA:n jälkeen toiseksi eniten maahanmuuttajia maailmassa. Asukaslukuun suhteutettuna Ranska on ykkönen.
Ranskan maahanmuuttopolitiikka on ollut poukkoilevaa, joten ongelmat ovat kärjistyneet ja ajaneet ihmisiä loukkoihin. Vielä 1960-luvulla Ranskaan pääsi helposti, mutta 1974 työperäinen maahanmuutto lopetettiin lailla. Käytännössä tämä ajoi ihmiset paperittomiksi siirtolaisiksi.
Tämän jälkeen on tehty sarja erilaisia epäonnistuneita armahdusuudistuksia, jotka ovat käytännössä kannustaneet väärinkäytöksiin. Ranskassa arvioidaan olevan jopa 800 000 laittomasti maassa oleskelevaa ulkomaalaista.
Työehdot ovatkin heikot, koska työntekijät elävät jatkuvassa pelossa. Tunnelmat kiristyivät lokakuussa 2009 kärjistyen lakoksi. Paperittomat valtasivat työpaikkojaan. Yli 6 000 oli lakossa aina kesäkuuhun 2010 asti. Kirjassa seurataan jännittävästi katkeraa lakkotaistelua laihaan loppuun.
Maippi Tapanainen vie lukijan Intiaan. Maailman toiseksi väkirikkain maa on työmarkkinoiltaan pohjoismaisesta näkökulmasta poikkeava. Virallinen sektori työllistää murto-osan väestä, epävirallinen sektori on työmarkkinoilla normi.
Kasti määrää paikan edelleen. Huonoimmat työt jaetaan alimmille kasteille. Paljon puhutut puhelinkeskukset eivät ole paratiisi. Työ niissä on toki haluttua, mutta rankkaa. Eikä siitä ole työllistämään Intian valtavaa väkimäärää. Tyypillinen työ on palvelutyöt. Kotitöitä on ulkoistettu palvelusväelle, joka on erikoistunut tekemään tiettyjä töitä. Ammattiyhdistysliike on heikko, vaikka onkin vahvistumassa.
Suomen ammattiliittojen solidaarisuuskeskuksen ja Työväen sivistysliiton julkaisusarjassa on julkaistu mielenkiintoinen kirjanen, jossa käsitellään vuokratyötä Suomessa, paperittomia Ranskassa ja Intian työmarkkinoita.
Työnteettäjän näkökulmasta vuokratyö on helppo keino varautua ruuhkahuippuihin. Vuokratyötä perustellaan myös väylänä pysyvämpään työllistymiseen. Työntekijän kannalta se tarjoaa nopeasti työtä, mutta tuo mukanaan valtavan epävarmuuden. Pääoma siirtää riskinsä heikommalle. Vuokratyöntekijästä pääsee eroon tarvittaessa minuuteissa. Normaalit työlain ja työehtosopimusten säädökset eivät vuokratyöntekijän kohdalla yllättäen pädekään - vaikka muun muassa Euroopan Unionin tuorehko vuokratyödirektiivi pyrkiikin saattamaan vuokratyöläiset samalle viivalle muiden työläisten kanssa.
Ilkka Lehdonmäki maalaa mustansynkän kuvan vuokratyöstä.
Omasta kokemuksesta voin toki osin näkemyksiin yhtyä, osin en. Kolme kertaa on työsuhteeni ollut vuokratyötä. Kaksi kertaa olen ollut Varamiespalvelun, nykyisen VMP-Groupin palveluksessa.
Ensimmäisellä kerralla jouduin helvetillisiin työolosuhteisiin suurpesulaan mankeloimaan. Palkka oli kuitenkin korkeahko, Varamiespalvelu maksoi oikein, mutta työskentelyolosuhteet asiakasyrityksessä olivat kaameat. Tarvitsin kuitenkin armeijan jälkeen satunnaista iltatyötä aloittamieni opintojen lomaan. Vuokratyö oli oiva väylä siihen. Tosin puolen vuoden jälkeen väsähdin ja siirryin siivoamaan Lassila & Tikanojalle suoraan heidän palkkalistoille - pienemmällä palkalla, mutta reilummassa ympäristössä.
Toisen kerran ajauduin Varamiespalvelun hoteisiin muutettua takaisin Suomeen Ruotsista pari vuotta sitten. Tarvitsin nopeasti taas työtä, joten kävelin toimistolle ja pääsin aloittamaan miltein saman tien perheyrityksen varastolla/toimistolla. Yhteistyö molempien kanssa pelasi, vaikka tessin alin palkkaus harmitti ja siirryin toisen vuokratyöfirman palvelukseen, joka maksoi paremmin, mutta paljasti vuokratyön raadollisuuden.
Go on -yhtiöt oli kamala kokemus. Sitä yritystä kehotan vahvasti välttämään. Yhteistyö asiakasyrityksenkin kanssa takkuili ja ilman mitään varoituksia joululoman jälkeen huomasin olevani työtä vailla, vaikka puolin ja toisin oli lupailtu parin viikon irtisanoutumisaikaa, jotta osaisin hakea uutta työtä, jos siltä näyttäisi. Kaikkein ikävimmältä kuulosti, että asiakasyritys ei lopettanut työtäni taloudellisin perustein, vaan palkkasi uuden vuokratyöläisen. Ilmeisesti ei naama miellyttänyt, mutta eivät kehdanneet sanoa sitä kasvotusten. Jätti pahan maun muuten mukavasta paikasta.
Tietoisena vuokratyön riskeistä olin onneksi hankkinut samaan aikaan toisen työn ISS:n palveluksesta, joten viikonlopputyö vaihtui hetkeksi arkityöksi ennen kuin pääsin kaupungin palvelukseen koulutusta vastaavaan työhön opettajaksi.
Toisin sanoen vuokratyö on osunut omalla erilaisiin elämän saumakohtiin, jolloin tärkeintä on ollut nopea työllistyminen. Siinä mielessä se on ollut kohdallani tehokas työntäjä työmarkkinoille. Asiakasyrityksiin en ole vakinaistunut, mutta askeleena kohti pysyvämpiä työsuhteita se lienee toiminut. Toisaalta työhistoriani on monipolvinen ja viimeksi Varamiespalvelussa naurettiin, että miljoona paperia nähty.
Sirpaleinen ansioluettelo on toisaalta osoitus työntekijän aktiivisuudesta, toisaalta se herättää kysymyksiä siitä kuinka kauan hakija haluaa tehdä haettavaa työtä. Se on myös osoitus työmarkkinoiden mullistuksesta, jossa lyhyet projektit ja kvartaalit jylläävät. Itse olen oppinut, ettei pysyvää ole ja että muutos on jatkuvaa. Ratkaisuna siihen olen pitänyt useampaa työnantajaa ja palkkatulojen muuttamista pääomatuloiksi hajauttamalla moneen maahan sijoituksia.
Jotain kertonee myös ansioluettelossani se, että neljän työnantajan palveluksessa olen ollut vähintään kahdesti. Tuskin huonoa tekijää uudestaan palkattaisiin. Huvittava piirre on, että monesti olen tehnyt niin sanottua paskaduunia ja korkeasti arvostettua ammattia rinnakkain. En siis nirsoile, vaan koen kaiken työn arvokkaaksi. Lisäksi koen ihmisten lokeroimisen ammattien perusteella vastenmieliseksi. Ihminen on särmikäs persoonallisuus, joka pystyy paljoon ja kykenee luovasti joustamaan tilanteen mukaan. Me näemme yleensä vain pienen osan yksilön piirteistä.
Joka tapauksessa Ilkka Lehdonmäen teesit ovat, ettei vuokratyö toimi kunnolla tienä pysyvämpiin työsuhteisiin. Vaikka vuokratyö on yhä marginaalista Suomen työmarkkinoilla, on se lisääntynyt hurjasti.
Suomi irtautui ILO:n yleissopimuksesta 1992. Tarkoituksena oli helpottaa ja parantaa yksityisten työnvälitysten toimintaa keskellä syvää lamaa. Kaksi vuotta sitten Suomessa oli 1200 vuokratyöntekijöitä päätoimisesti välittävää yritystä. Henkilöstönvuokrausta tekee myös jonkin verran firmat sivubisneksenä. Ilkka Lehdonmäen mukaan henkilöstönvuokrausyritysten määrä on 2000-luvulla kaksinkertaistunut ja liikevaihto nelinkertaistunut.
Eri lähteistä riippuen vuokratyöyritysten palkkalistoilla olisi ollut 2008 32 000-151 000 työntekijää.
Lehdonmäki toteaa vuokratyön todellisuudessa heikentävän työllistymismahdollisuuksia, koska urakehityksestä on turha haaveilla. Arvioiden mukaan vakituiseen työsuhteeseen päätyisi reilu neljännes vuokratyöntekijöistä, mutta Lehdonmäki ei usko näihin lukuihin vaan päätyy pitämään niitä liioiteltuina. Vuokratyötä ei voi pitää ihmisarvoisena, koska siinä eletään jatkuvassa epävarmuudessa työnteettäjän mielivallan alla.
Ilkka Lehdonmäki sanoo vuokratyöläisen tekevän töitä pienellä palkalla ilman lomia. Lomapalkka maksetaan joka tilin yhteydessä ja palkka yleensä noudattelee tessin minimejä. Yllättävät tilanteet pakottavat työläisen joustoihin, jotka voivat sulattaa palkan pois. Esimerkiksi ravintolan terassilla oleva työläinen voidaan lähettää kotiin kaatosateen tullessa. Toisaalta työläinen voi joutua paiskimaan pitkää päivää odottamatta. Työtarjoukset tulevat lyhyellä varoitusajalla, eikä niistä kannata kieltäytyä, koska työvuorojen saanti tyrehtyy helposti.
Taina Tervonen kirjoittaa Ranskan paperittomista työläisistä, jotka pitävät maata pystyssä raadannallaan. Ranska ottaa USA:n jälkeen toiseksi eniten maahanmuuttajia maailmassa. Asukaslukuun suhteutettuna Ranska on ykkönen.
Ranskan maahanmuuttopolitiikka on ollut poukkoilevaa, joten ongelmat ovat kärjistyneet ja ajaneet ihmisiä loukkoihin. Vielä 1960-luvulla Ranskaan pääsi helposti, mutta 1974 työperäinen maahanmuutto lopetettiin lailla. Käytännössä tämä ajoi ihmiset paperittomiksi siirtolaisiksi.
Tämän jälkeen on tehty sarja erilaisia epäonnistuneita armahdusuudistuksia, jotka ovat käytännössä kannustaneet väärinkäytöksiin. Ranskassa arvioidaan olevan jopa 800 000 laittomasti maassa oleskelevaa ulkomaalaista.
Työehdot ovatkin heikot, koska työntekijät elävät jatkuvassa pelossa. Tunnelmat kiristyivät lokakuussa 2009 kärjistyen lakoksi. Paperittomat valtasivat työpaikkojaan. Yli 6 000 oli lakossa aina kesäkuuhun 2010 asti. Kirjassa seurataan jännittävästi katkeraa lakkotaistelua laihaan loppuun.
Maippi Tapanainen vie lukijan Intiaan. Maailman toiseksi väkirikkain maa on työmarkkinoiltaan pohjoismaisesta näkökulmasta poikkeava. Virallinen sektori työllistää murto-osan väestä, epävirallinen sektori on työmarkkinoilla normi.
Kasti määrää paikan edelleen. Huonoimmat työt jaetaan alimmille kasteille. Paljon puhutut puhelinkeskukset eivät ole paratiisi. Työ niissä on toki haluttua, mutta rankkaa. Eikä siitä ole työllistämään Intian valtavaa väkimäärää. Tyypillinen työ on palvelutyöt. Kotitöitä on ulkoistettu palvelusväelle, joka on erikoistunut tekemään tiettyjä töitä. Ammattiyhdistysliike on heikko, vaikka onkin vahvistumassa.
lauantai 6. marraskuuta 2010
Maahanmuuttajien oppimisvaikeudet
Leena Nissilä & Hanna-Mari Sarlin (toim.): Maahanmuuttajien oppimisvaikeudet. Opetushallitus, 2009. 184 s.
Omassa työssä kohtaan päivittäin maahanmuuttajia, joilla on oppimisvaikeuksia. Oppimisvaikeuksien tunnistaminen ja niihin reagoiminen onkin vaikeaa. Normaalit aikuisiän kielenopiskelujen ongelmat peittävät ne alleen.
Suomessakin on havahduttu kaksi- ja monikielisten oppimisvaikeuksien tunnistamiseen. Tutkittua tietoa on niukalti. Haastavaksi työn tekee usein ongelmien kasautuminen ja eri häiriöiden oireiden samankaltaisuus. Tästä esimerkkinä voisi nostaa esiin post-traumaattisen stressihäiriön (PSTD) ja tarkkaavaisuus- ylivilkkaushäiriön (ADHD) oirekartan monet yhtäläisyydet, mutta juurten eroavuudet. Väärän diagnoosin uhka on suuri.
Opetushallitus on onneksi nyt koonnut kirjaksi artikkeleita kaikilta kouluasteilta. Niissä on paljon käytännön toimintamalleja ja rusinoina on lukuisa määrä esimerkkitarinoita.
Runsaasta artikkelikokoelmasta itselle kiinnostavimmaksi kohosivat Anu Peltoniemen (Aikuisten maahanmuuttajien tuki) ja Carla Schubertin (Traumaattisten kokemusten vaikutus oppimiseen) kirjoitukset.
Varsinaisesti "uutta" tietoa en imenyt, lähinnä sain vahvistusta omien opetusmetodien oikeasuuntaisuuteen. Itse yritän nähdä jokaisen oppijan yksilönä, jolla omat taipumukset, heikkoudet ja vahvuudet. He kaikki tarvitsevat tukea eri lailla.
Hitaalle, mahdollisesti oppimisvaikeuksia omaavalle oppijalle on kuitenkin löydettävissä yhdistäviä piirteitä, joihin puuttuminen parantaa oppimistuloksia huomattavasti.
Useasti hitaan kielenoppijan taustalla on epävakaa lapsuus, vähäinen koulutus ja matala sosioekonominen tausta. He ovat voineet olleet sopeutuneet silti alkuperäiseen elinympäristöönsä kohtuudella, mutta suomalainen yhteiskunta, joka vaatii luku- ja kirjoitustaitoa tuottaa suuria vaikeuksia. Kamalat kokemukset kotimaasta myös saattavat aiheuttaa mielenterveydellisiä reaktioita, jotka ylikuormittavat aivoja hidastaen uuden oppimista. Voi olla myös, että oma vahvimmin opittu kieli muistuttaa kirjaimistoltaan ja rakenteeltaan suomea todella vähän. Pelkästään kirjoitussuunta saattaa olla korkea muuri. Äänneasu voi olla liki mahdoton. Omassa kielessä kenties ei ole äänteitä, joita suomessa on. Aivot ovat tottuneet suodattamaan ne pois, joten jää "kuuroksi" osittain saati kykenisi itse tuottamaan niitä.
Anu Peltoniemi kertookin luku- ja kirjoitustaitojen vaikeuksista ja siitä kuinka taitoja voisi vahvistaa. Mekaaninen kopioiminen on hyvä keino, mutta niitä voisi vahvistaa helpoilla luetun ymmärtämisen tehtävillä. Tarkoituksena olisi vahvistaa kirjoitettujen sanahahmojen, sanojen ja merkitysten välissä olevan suhteen ymmärtämistä. Tätä tuetaan äänne-kirjaintason harjoituksilla.
Omalla kohdalla käytännössä tämä on tarkoittanut runsasta perussanojen kirjoittamista, verbien taivuttamista. Niiden liittämistä lauseyhteyteen ja aukkotehtäviä. Säännöllinen sanelu, jossa on mukana muun muassa äänteellisesti haastavia kaksoiskonsonantteja ja u- ja y -kirjaimia on täydentänyt palettia. Sanojen merkityssisältöjä on sitten tarkistusvaiheessa yhdessä avattu. Melko yksinkertaista, mutta tuloksellista! Perusytimen ympärillä on myös kielioppiharjoituksia, lehtileikkeitä, televisiodokumentteja, kulttuuria... ja paljon toiminnallista kuten teatteria ja vierailuja aidoissa ympäristöissä, jotka tuottavat aina pieniä onnistumisen iloja, jotka vahvistavat itsetuntoa.
Paljon olen hyödyntänyt myös kuvia ja sanoista että lauseista piirtämistä.
Anu Peltoniemi sanoo, että on havaittu, että suomen kielen kursseilla on harjoiteltu niukasti äänteitä ja äänne-kirjainvastaavuuksia. Toisin on ollut omassa opetuksessa! Esimerkiksi hirsipuu-peli soveltuu täydellisesti tähän tarkoitukseen saneluiden lisäksi. Omat opiskelijat rakastavat hirsipuuta. Peltoniemen mukaan juuri tätä tarvittaisiin paljon.
Anu Peltoniemi kiinnittää huomiota myös opiskelutaitoihin, joita opettajan tulisi opiskelijalle antaa. Monesti hitaasti oppivilla käytänteet ovat hukassa. Ihan perusasiat kuten, että yksi oppiaine yhteen vihkoon pitäisi opettaa. Jos opiskelija esimerkiksi kirjoittaa samaan vihkoon sekaisin matematiikan ja suomen kielen harjoituksia, on myöhemmin vaikea löytää muistiinpanoja.
Oppimisen tulisi lähteä opiskelijasta itsestään ja opettajan tulisi lähteä opiskelijan omista käsityksistä omasta oppimisestaan. Kaikenlaisia keinoja kannattaisi kokeilla avoimesti, jotta löytyisi yksilöllinen oppimispolku.
Carla Schubert pureutuu järkyttäviin kokemuksiin. Niiden vaikutus oppimiseen on suuri. Ihminen voi sulkeutua ja torjua, hän voi olla valmiustilassa kykenemättä keskittymään. Tunneheilahtelut voivat olla voimakkaita. Tämä saattaa tuottaa jännitystä luokan ilmapiiriin ja häiritä paitsi henkilön omaa opiskelua myös muiden.
Koska oireet voivat ilmaantua suurellakin viiveellä, on tunnistaminen haastavaa. Tämän takia olisi hyvä saavuttaa henkilön kanssa luottamukselliset välit, jotta taustaa selviäisi. Omasta kokemuksesta voisin lisätä, että sama koskee koko opiskelijaryhmää. Muut opettajat ovat todenneet hivenen huvittuneesti meillä tuntien olleen jälleen kuin ryhmäterapiaa. Olemme olleet kiinnostuneita toisista. Suosittu harjoitus onkin kaikki kysyy yksi vastaa. Siinä huomaamatta oppivat kaikki suomea ja samalla pystyy jakamaan tuntojaan ja purkamaan mieltään! Toki tämä harjoitus vaatii jo kielitaitoa, joten omassa ryhmässä siirryimme tähän harjoitusmuotoon vasta tasolla A2.1. Aiemmin oli yksi kysyy yksi vastaa tyyppinen harjoitus peruskysymyksistä lähinnä kertauksena. Väittäisin osaltaan tämän "ryhmäterapian" vaikuttaneen positiivisesti ilmapiiriin ja opiskelumotivaatioon. Ainakin ryhmäytyminen näyttää onnistuneen kohtuudella.
Schubert sanoo traumatisoituneiden lasten (ja miksei myös aikuisten) tarvitsevan turvallisen (oppimis)ympäristön. Sellaista olenkin tietoisesti pyrkinyt luomaan. Muuten epävakaassa elämänvaiheessa oleville opiskelijoille koulu on turvallinen satama, joka antaa eväitä ja suuntia jatkoelämään.
Kokonaisuutena kirja, jota suosittelen lämpimästi kaikille opettajille ja muille oppimisvaikeuksista kiinnostuneille.
Omassa työssä kohtaan päivittäin maahanmuuttajia, joilla on oppimisvaikeuksia. Oppimisvaikeuksien tunnistaminen ja niihin reagoiminen onkin vaikeaa. Normaalit aikuisiän kielenopiskelujen ongelmat peittävät ne alleen.
Suomessakin on havahduttu kaksi- ja monikielisten oppimisvaikeuksien tunnistamiseen. Tutkittua tietoa on niukalti. Haastavaksi työn tekee usein ongelmien kasautuminen ja eri häiriöiden oireiden samankaltaisuus. Tästä esimerkkinä voisi nostaa esiin post-traumaattisen stressihäiriön (PSTD) ja tarkkaavaisuus- ylivilkkaushäiriön (ADHD) oirekartan monet yhtäläisyydet, mutta juurten eroavuudet. Väärän diagnoosin uhka on suuri.
Opetushallitus on onneksi nyt koonnut kirjaksi artikkeleita kaikilta kouluasteilta. Niissä on paljon käytännön toimintamalleja ja rusinoina on lukuisa määrä esimerkkitarinoita.
Runsaasta artikkelikokoelmasta itselle kiinnostavimmaksi kohosivat Anu Peltoniemen (Aikuisten maahanmuuttajien tuki) ja Carla Schubertin (Traumaattisten kokemusten vaikutus oppimiseen) kirjoitukset.
Varsinaisesti "uutta" tietoa en imenyt, lähinnä sain vahvistusta omien opetusmetodien oikeasuuntaisuuteen. Itse yritän nähdä jokaisen oppijan yksilönä, jolla omat taipumukset, heikkoudet ja vahvuudet. He kaikki tarvitsevat tukea eri lailla.
Hitaalle, mahdollisesti oppimisvaikeuksia omaavalle oppijalle on kuitenkin löydettävissä yhdistäviä piirteitä, joihin puuttuminen parantaa oppimistuloksia huomattavasti.
Useasti hitaan kielenoppijan taustalla on epävakaa lapsuus, vähäinen koulutus ja matala sosioekonominen tausta. He ovat voineet olleet sopeutuneet silti alkuperäiseen elinympäristöönsä kohtuudella, mutta suomalainen yhteiskunta, joka vaatii luku- ja kirjoitustaitoa tuottaa suuria vaikeuksia. Kamalat kokemukset kotimaasta myös saattavat aiheuttaa mielenterveydellisiä reaktioita, jotka ylikuormittavat aivoja hidastaen uuden oppimista. Voi olla myös, että oma vahvimmin opittu kieli muistuttaa kirjaimistoltaan ja rakenteeltaan suomea todella vähän. Pelkästään kirjoitussuunta saattaa olla korkea muuri. Äänneasu voi olla liki mahdoton. Omassa kielessä kenties ei ole äänteitä, joita suomessa on. Aivot ovat tottuneet suodattamaan ne pois, joten jää "kuuroksi" osittain saati kykenisi itse tuottamaan niitä.
Anu Peltoniemi kertookin luku- ja kirjoitustaitojen vaikeuksista ja siitä kuinka taitoja voisi vahvistaa. Mekaaninen kopioiminen on hyvä keino, mutta niitä voisi vahvistaa helpoilla luetun ymmärtämisen tehtävillä. Tarkoituksena olisi vahvistaa kirjoitettujen sanahahmojen, sanojen ja merkitysten välissä olevan suhteen ymmärtämistä. Tätä tuetaan äänne-kirjaintason harjoituksilla.
Omalla kohdalla käytännössä tämä on tarkoittanut runsasta perussanojen kirjoittamista, verbien taivuttamista. Niiden liittämistä lauseyhteyteen ja aukkotehtäviä. Säännöllinen sanelu, jossa on mukana muun muassa äänteellisesti haastavia kaksoiskonsonantteja ja u- ja y -kirjaimia on täydentänyt palettia. Sanojen merkityssisältöjä on sitten tarkistusvaiheessa yhdessä avattu. Melko yksinkertaista, mutta tuloksellista! Perusytimen ympärillä on myös kielioppiharjoituksia, lehtileikkeitä, televisiodokumentteja, kulttuuria... ja paljon toiminnallista kuten teatteria ja vierailuja aidoissa ympäristöissä, jotka tuottavat aina pieniä onnistumisen iloja, jotka vahvistavat itsetuntoa.
Paljon olen hyödyntänyt myös kuvia ja sanoista että lauseista piirtämistä.
Anu Peltoniemi sanoo, että on havaittu, että suomen kielen kursseilla on harjoiteltu niukasti äänteitä ja äänne-kirjainvastaavuuksia. Toisin on ollut omassa opetuksessa! Esimerkiksi hirsipuu-peli soveltuu täydellisesti tähän tarkoitukseen saneluiden lisäksi. Omat opiskelijat rakastavat hirsipuuta. Peltoniemen mukaan juuri tätä tarvittaisiin paljon.
Anu Peltoniemi kiinnittää huomiota myös opiskelutaitoihin, joita opettajan tulisi opiskelijalle antaa. Monesti hitaasti oppivilla käytänteet ovat hukassa. Ihan perusasiat kuten, että yksi oppiaine yhteen vihkoon pitäisi opettaa. Jos opiskelija esimerkiksi kirjoittaa samaan vihkoon sekaisin matematiikan ja suomen kielen harjoituksia, on myöhemmin vaikea löytää muistiinpanoja.
Oppimisen tulisi lähteä opiskelijasta itsestään ja opettajan tulisi lähteä opiskelijan omista käsityksistä omasta oppimisestaan. Kaikenlaisia keinoja kannattaisi kokeilla avoimesti, jotta löytyisi yksilöllinen oppimispolku.
Carla Schubert pureutuu järkyttäviin kokemuksiin. Niiden vaikutus oppimiseen on suuri. Ihminen voi sulkeutua ja torjua, hän voi olla valmiustilassa kykenemättä keskittymään. Tunneheilahtelut voivat olla voimakkaita. Tämä saattaa tuottaa jännitystä luokan ilmapiiriin ja häiritä paitsi henkilön omaa opiskelua myös muiden.
Koska oireet voivat ilmaantua suurellakin viiveellä, on tunnistaminen haastavaa. Tämän takia olisi hyvä saavuttaa henkilön kanssa luottamukselliset välit, jotta taustaa selviäisi. Omasta kokemuksesta voisin lisätä, että sama koskee koko opiskelijaryhmää. Muut opettajat ovat todenneet hivenen huvittuneesti meillä tuntien olleen jälleen kuin ryhmäterapiaa. Olemme olleet kiinnostuneita toisista. Suosittu harjoitus onkin kaikki kysyy yksi vastaa. Siinä huomaamatta oppivat kaikki suomea ja samalla pystyy jakamaan tuntojaan ja purkamaan mieltään! Toki tämä harjoitus vaatii jo kielitaitoa, joten omassa ryhmässä siirryimme tähän harjoitusmuotoon vasta tasolla A2.1. Aiemmin oli yksi kysyy yksi vastaa tyyppinen harjoitus peruskysymyksistä lähinnä kertauksena. Väittäisin osaltaan tämän "ryhmäterapian" vaikuttaneen positiivisesti ilmapiiriin ja opiskelumotivaatioon. Ainakin ryhmäytyminen näyttää onnistuneen kohtuudella.
Schubert sanoo traumatisoituneiden lasten (ja miksei myös aikuisten) tarvitsevan turvallisen (oppimis)ympäristön. Sellaista olenkin tietoisesti pyrkinyt luomaan. Muuten epävakaassa elämänvaiheessa oleville opiskelijoille koulu on turvallinen satama, joka antaa eväitä ja suuntia jatkoelämään.
Kokonaisuutena kirja, jota suosittelen lämpimästi kaikille opettajille ja muille oppimisvaikeuksista kiinnostuneille.
perjantai 22. lokakuuta 2010
Inhimillistä turvallisuutta rakentamassa - näkökulmia ja käytännön esimerkkejä
Oili Alma ja Tapio Juntunen (toim.): Inhimillistä turvallisuutta rakentamassa - näkökulmia ja käytännön esimerkkejä. Katu, 2010. 207 s.
Takakansi lupailee paljon: "Tämä kirja on historiallinen: ensimmäistä kertaa julkaistaan turvallisuuspoliittisia artikkeleita inhimillisestä turvattomuudesta ja turvallisuudesta suomen kielellä".
Ehkä olen väärässä, mutta mielestäni asiasta on puhuttu kauan - kenties toisilla nimillä, mutta kuitenkin... Ainakin turvallisuuspolitiikan luennoilla on tämäkin aspekti ollut valokeilassa sotilaallisen ohella. Eri asteisten konfliktien vanavedessä ovat syynä ja seurauksena yksilöiden kokemat epävarmuudet, turvattomuus ja luottamuksen puute eskaloituneet ja johtaneet jopa kriisien tulehtumiseen äärimmilleen.
Joka tapauksessa maailmalla on inhimillisestä turvallisuudesta kohkattu kauan. Siksi odotukset kirjaa kohtaa ovatkin suuret. Alkuosa täyttää odotukset, mutta lopun haastattelut ovat turhaa sivuntäytettä.
Ihmiskunta on kohtaamassa suurimman haasteensa: kuinka tarjota kovasti kasvavalle kansalle kunnollinen arki. Maapallo tukehtuu lajiimme. Kaupungistuminen haukkaa kelvollisen maan asutusmattojen alle, työllistäminen ontuu ja kamppailu elintarvikkeista ja vedestä kiihtyy.
Huomattava osa ihmiskunnasta elää suunnattomassa kurjuudessa toivottomuudessa. Monen maan sisäinen ehyys horjuu, luokkaerot kärjistyvät lännessäkin. Romahtaneiden yhteiskuntien vaara on ilmeinen. Elämme keskellä yhtä taloushistorian pahimmista kriiseistä. Maailmantalous yskii ja korjausliikkeet ovat rajuja. Velkaelvytys ja setelipainopolitiikka uhkaavat ajaa yhä syvempään pimeään. Näkymät eivät ole lohdulliset. Samaan aikaan kun jyllää ruokakriisi, joka nostaa holtittomasti hintoja. Vaikeita aikoja on edessä, vaikka kuinka positiivinen yrittäisikin olla.
Senja Korhosen artikkeli on mainio avaus inhimillisen turvallisuuden käsiteryteikköön. Kuten hän toteaa ajatus ei ole uusi. Se tuotiin ilmi muun muassa Yhdistyneiden Kansakuntien perustamiskokouksessa. Hän ruotiikin kuinka YK:ssa käsite ymmärretään.
Inhimillinen turvallisuus on nimenomaan yksilön mahdollisuuksia pysyä hengissä ilman pelkoa fyysisestä, taloudellisesta tai poliittisesta uhasta. Inhimillinen turvallisuus on ensi sijaisesti subjektiivinen kokemus, joten painotukset vaihtuvat silmäparin mukaan. Voidaan puhua kapeasta näkökulmasta, jolloin suorat pelot korostuvat, laajemmasta näkökulmasta, jolloin uhkien määrä monistuu ja syvemmästä näkökulmasta, jolloin vastuuta siirretään myös yksilölle itselleen.
YK jakaa inhimillisen turvallisuuden seitsemään osa-alueeseen: talousturvallisuus, ruokaturvallisuus, terveysturvallisuus, ympäristöturvallisuus, henkilökohtainen turvallisuus, yhteisöturvallisuus ja poliittinen turvallisuus.
Muissa artikkeleissa luodataan asiaa esimerkkien myötä. Tarja Seppä tarkastelee kiinnostavasti valtioiden suojeluvastuun periaatetta Darfurissa, Terhi Nieminen-Mäkynen ja Kalle Sysikaski tarkastelevat Itä-Timoria...
Osaa artikkeleista värjää ideologina humanistinen naiivismi. Kriittinen ote lipsuu. Ratkaisuja ylistetään sokeasti. Ehkä todellisuus ei ole yhtä idealistisen pumpulin pehmentämää vaan brutaalin raadollista selviytymiskamppailua julmassa maailmassa... Tällainen maku jäi muun muassa Anna Rosenlewin tarinassa Senegalin naisten säästöringeistä, samoin Outi Hakkaraisen artikkelissa Länsi-Meksikon naisosuuskunnista.
Kokonaisuutena kuitenkin kunnon kirja, jonka artikkelit jäävät roiskaisuiksi määrän takia. Karsimalla olisi voinut saada herkullisemman teoksen. Laajentamalla valikoituja artikkeleita anti olisi ollut tuhdimpi. Mutta kyllä tämä näinkin menettelee!
Takakansi lupailee paljon: "Tämä kirja on historiallinen: ensimmäistä kertaa julkaistaan turvallisuuspoliittisia artikkeleita inhimillisestä turvattomuudesta ja turvallisuudesta suomen kielellä".
Ehkä olen väärässä, mutta mielestäni asiasta on puhuttu kauan - kenties toisilla nimillä, mutta kuitenkin... Ainakin turvallisuuspolitiikan luennoilla on tämäkin aspekti ollut valokeilassa sotilaallisen ohella. Eri asteisten konfliktien vanavedessä ovat syynä ja seurauksena yksilöiden kokemat epävarmuudet, turvattomuus ja luottamuksen puute eskaloituneet ja johtaneet jopa kriisien tulehtumiseen äärimmilleen.
Joka tapauksessa maailmalla on inhimillisestä turvallisuudesta kohkattu kauan. Siksi odotukset kirjaa kohtaa ovatkin suuret. Alkuosa täyttää odotukset, mutta lopun haastattelut ovat turhaa sivuntäytettä.
Ihmiskunta on kohtaamassa suurimman haasteensa: kuinka tarjota kovasti kasvavalle kansalle kunnollinen arki. Maapallo tukehtuu lajiimme. Kaupungistuminen haukkaa kelvollisen maan asutusmattojen alle, työllistäminen ontuu ja kamppailu elintarvikkeista ja vedestä kiihtyy.
Huomattava osa ihmiskunnasta elää suunnattomassa kurjuudessa toivottomuudessa. Monen maan sisäinen ehyys horjuu, luokkaerot kärjistyvät lännessäkin. Romahtaneiden yhteiskuntien vaara on ilmeinen. Elämme keskellä yhtä taloushistorian pahimmista kriiseistä. Maailmantalous yskii ja korjausliikkeet ovat rajuja. Velkaelvytys ja setelipainopolitiikka uhkaavat ajaa yhä syvempään pimeään. Näkymät eivät ole lohdulliset. Samaan aikaan kun jyllää ruokakriisi, joka nostaa holtittomasti hintoja. Vaikeita aikoja on edessä, vaikka kuinka positiivinen yrittäisikin olla.
Senja Korhosen artikkeli on mainio avaus inhimillisen turvallisuuden käsiteryteikköön. Kuten hän toteaa ajatus ei ole uusi. Se tuotiin ilmi muun muassa Yhdistyneiden Kansakuntien perustamiskokouksessa. Hän ruotiikin kuinka YK:ssa käsite ymmärretään.
Inhimillinen turvallisuus on nimenomaan yksilön mahdollisuuksia pysyä hengissä ilman pelkoa fyysisestä, taloudellisesta tai poliittisesta uhasta. Inhimillinen turvallisuus on ensi sijaisesti subjektiivinen kokemus, joten painotukset vaihtuvat silmäparin mukaan. Voidaan puhua kapeasta näkökulmasta, jolloin suorat pelot korostuvat, laajemmasta näkökulmasta, jolloin uhkien määrä monistuu ja syvemmästä näkökulmasta, jolloin vastuuta siirretään myös yksilölle itselleen.
YK jakaa inhimillisen turvallisuuden seitsemään osa-alueeseen: talousturvallisuus, ruokaturvallisuus, terveysturvallisuus, ympäristöturvallisuus, henkilökohtainen turvallisuus, yhteisöturvallisuus ja poliittinen turvallisuus.
Muissa artikkeleissa luodataan asiaa esimerkkien myötä. Tarja Seppä tarkastelee kiinnostavasti valtioiden suojeluvastuun periaatetta Darfurissa, Terhi Nieminen-Mäkynen ja Kalle Sysikaski tarkastelevat Itä-Timoria...
Osaa artikkeleista värjää ideologina humanistinen naiivismi. Kriittinen ote lipsuu. Ratkaisuja ylistetään sokeasti. Ehkä todellisuus ei ole yhtä idealistisen pumpulin pehmentämää vaan brutaalin raadollista selviytymiskamppailua julmassa maailmassa... Tällainen maku jäi muun muassa Anna Rosenlewin tarinassa Senegalin naisten säästöringeistä, samoin Outi Hakkaraisen artikkelissa Länsi-Meksikon naisosuuskunnista.
Kokonaisuutena kuitenkin kunnon kirja, jonka artikkelit jäävät roiskaisuiksi määrän takia. Karsimalla olisi voinut saada herkullisemman teoksen. Laajentamalla valikoituja artikkeleita anti olisi ollut tuhdimpi. Mutta kyllä tämä näinkin menettelee!
lauantai 16. lokakuuta 2010
Outsider: Patarouva ja Ruutukuningas
Outsider: Patarouva ja Ruutukuningas. Otava, 1945. 127 s.
Outsider jätti jälkeensä paksun pinon lämminhenkistä seikkailu- ja rikoskirjallisuutta. Arkkitehti-salapoliisi Klaus Karman arvoitukset 1940-luvulta ovatkin mukavaa viihdettä viikonloppuun.
Oman tuotantoni harvat lukijat voivat havaita intertekstualisuutta vähäisen tuotantoni ja Outsiderin kirjallisuuden välillä. Ilmeisin lienee Patarouvassa ja Ruutukuninkaassa esiintyvä komissaari Kangas ja oma sankarini eskilstunalainen rikoskomisario Kent Kangas...
Rakenteeltaan Patarouva ja Ruutukuningas noudattaa klassista kaavaa, mutta lähestymiskulmat tapahtumiin ovat usein peräti kadehdittavan nokkelia. Juonen jännite kasvaa kierros kierrokselta ja pysyy tasaisessa kiidossa loppuun asti ilman lässähdyksiä. Koherenssi on kohdallaan ja kieli kunnossa.
Lyhyesti puristettuna pikkukaupungin putiikista löydetään murhattu myyjätyttö, hänen altaan kaksi pelikorttia. Keskeiset henkilöhahmot tuodaan näyttämölle miltein välittömästi ja heti perään saapuu paikalle lomaileva Klaus Karma, joka tyrmää poliisin teorian puutteiden takia. Alkaa kihelmöivä salapoliisityö, joka paljastaa rikosjengin tatuointeineen. Ruumiita tulee loppua kohden lisää ja syyt selviävät.
Outsider jätti jälkeensä paksun pinon lämminhenkistä seikkailu- ja rikoskirjallisuutta. Arkkitehti-salapoliisi Klaus Karman arvoitukset 1940-luvulta ovatkin mukavaa viihdettä viikonloppuun.
Oman tuotantoni harvat lukijat voivat havaita intertekstualisuutta vähäisen tuotantoni ja Outsiderin kirjallisuuden välillä. Ilmeisin lienee Patarouvassa ja Ruutukuninkaassa esiintyvä komissaari Kangas ja oma sankarini eskilstunalainen rikoskomisario Kent Kangas...
Rakenteeltaan Patarouva ja Ruutukuningas noudattaa klassista kaavaa, mutta lähestymiskulmat tapahtumiin ovat usein peräti kadehdittavan nokkelia. Juonen jännite kasvaa kierros kierrokselta ja pysyy tasaisessa kiidossa loppuun asti ilman lässähdyksiä. Koherenssi on kohdallaan ja kieli kunnossa.
Lyhyesti puristettuna pikkukaupungin putiikista löydetään murhattu myyjätyttö, hänen altaan kaksi pelikorttia. Keskeiset henkilöhahmot tuodaan näyttämölle miltein välittömästi ja heti perään saapuu paikalle lomaileva Klaus Karma, joka tyrmää poliisin teorian puutteiden takia. Alkaa kihelmöivä salapoliisityö, joka paljastaa rikosjengin tatuointeineen. Ruumiita tulee loppua kohden lisää ja syyt selviävät.
sunnuntai 10. lokakuuta 2010
Mika Waltari: Kuun maisema
Suomen kirjallisuuden valiot. Aleksis Kivestä Hannu Salamaan. IV. Valitut Palat, 1975.
(Mika Waltari: Kuun Maisema, 58 s.)
Työmatkalla kesällä Porvoossa tuli piipahdettua antikvariaatissa. Myynnissä oli Suomen kirjallisuuden valiot sarja kolmellakymmenellä sentillä kappale. Vastustamaton tarjous.
Kyseisen kirjasarjan neljännessä osassa oli sopiva novelli sunnuntain rentouttavaksi ratoksi. Mika Waltarin laaja tuotanto sisältää tyyliltään ja tasoltaan kirjavan kattauksen. Kokoelmaan on näytteeksi valikoitunut novelli Kuun maisema (1953). Mainio valinta. Lukeminen sykähdyttää aina yhtä paljon!
Musta novelli kylmää kyynisyydessään. Pessimismin kyllästämä kirja poreilee pahuutta. Ohuena punaisena lankana kiemurteleva rakkauden illuusioita peilaileva ydinkertomus saa lihaksi ympärilleen maailman julmuuden. Siitä muodostuu sodan tuhoaman sukupolven pettymyksen täyttymys. Kammottavat kerrostumat sulattavat sielut, jähmettävät elämän, tappavat taimet.
Alun varhaisnuorta kertojapoikaa viedään kauhujen kautta värittömään aikuisuuteen.
Waltari leikkaa kehityskertomuksen lomaan yhteiskunnallista kuohuntaa, joka sysää puolestaan yksityistä puolta omille urilleen. Tempo on kiihkeän hengästyttävä.
Tiivistettynä nuori poika matkaa maalle sedän ja tädin tykö. Hän kokee ensimmäiset eroottiset elämykset, samalla tuodaan näyttämölle ensin sivuhahmona vähän nuorempi tyttö, josta poika ei piittaa. Uskonnollinen kidutus, jonka piirteet piirretään jo kättelyssä kylvää kauhua sedän ja tädin luona. Tyttöparka joutuu kasvattilapsena heidän uhriksi.
Vuodet vierivät, lapset aikuistuvat. Poika keskeyttää teologian opinnot, suuntaa armeijaan ja lopulta kielitieteiden kautta käväisee Palestiinassa. Sodan sytyttyä maailmanpalo vie rintamalle ja vasta käden silpoutuminen vapauttaa. Tyttö puolestaan pyristelee irti ja taistelee itsensä teatterikouluun ja ajautuu lopulta filmitähdeksi.
Novellissa on runsaasti tanakoita lauseita, jotka sopii irrottaa kontekstistaan. Niissä on syvää sanomaa. Esimerkiksi seuraavassa saarnataan uskontoa vastaan. Kertojapoika perustelee päätöstään luopua teologian opiskelusta:
"Todelliset syyt olivat jo hiljaisuudessa patoutuneet mieleeni. Olin lukenut kirkkohistoriaa, olin lukenut kuvariidoista, kirkolliskokouksista, uskonsodista. Kirkon historiaa oli mielikuvituksessani alkanut ympäröidä rovioiden käry ja miljoonien ruumiiden verihuuru. Minua kammotti ajatus, miten suunnattoman paljon pahaa saattoivat saada aikaan juuri ne, jotka tarkoittivat eniten hyvää. Usko sanoi: joko - tai, kaikki muu oli puolinaista, mutta se oli kiihkon ja suvaitsemattomuuden sanoma ihmisten maailmassa. Aloin vihata suvaitsemattomuutta ymmärtämättä että tällaiseenkin vihaan sisältyi jo suvaitsemattomuuden polttava siemen." (Mika Waltari, Kuun maisema)
Kaikki syyt olla lukematta Mika Waltaria ovat tekosyitä. Hän jos kuka olisi Nobelin ansainnut.
(Mika Waltari: Kuun Maisema, 58 s.)
Työmatkalla kesällä Porvoossa tuli piipahdettua antikvariaatissa. Myynnissä oli Suomen kirjallisuuden valiot sarja kolmellakymmenellä sentillä kappale. Vastustamaton tarjous.
Kyseisen kirjasarjan neljännessä osassa oli sopiva novelli sunnuntain rentouttavaksi ratoksi. Mika Waltarin laaja tuotanto sisältää tyyliltään ja tasoltaan kirjavan kattauksen. Kokoelmaan on näytteeksi valikoitunut novelli Kuun maisema (1953). Mainio valinta. Lukeminen sykähdyttää aina yhtä paljon!
Musta novelli kylmää kyynisyydessään. Pessimismin kyllästämä kirja poreilee pahuutta. Ohuena punaisena lankana kiemurteleva rakkauden illuusioita peilaileva ydinkertomus saa lihaksi ympärilleen maailman julmuuden. Siitä muodostuu sodan tuhoaman sukupolven pettymyksen täyttymys. Kammottavat kerrostumat sulattavat sielut, jähmettävät elämän, tappavat taimet.
Alun varhaisnuorta kertojapoikaa viedään kauhujen kautta värittömään aikuisuuteen.
Waltari leikkaa kehityskertomuksen lomaan yhteiskunnallista kuohuntaa, joka sysää puolestaan yksityistä puolta omille urilleen. Tempo on kiihkeän hengästyttävä.
Tiivistettynä nuori poika matkaa maalle sedän ja tädin tykö. Hän kokee ensimmäiset eroottiset elämykset, samalla tuodaan näyttämölle ensin sivuhahmona vähän nuorempi tyttö, josta poika ei piittaa. Uskonnollinen kidutus, jonka piirteet piirretään jo kättelyssä kylvää kauhua sedän ja tädin luona. Tyttöparka joutuu kasvattilapsena heidän uhriksi.
Vuodet vierivät, lapset aikuistuvat. Poika keskeyttää teologian opinnot, suuntaa armeijaan ja lopulta kielitieteiden kautta käväisee Palestiinassa. Sodan sytyttyä maailmanpalo vie rintamalle ja vasta käden silpoutuminen vapauttaa. Tyttö puolestaan pyristelee irti ja taistelee itsensä teatterikouluun ja ajautuu lopulta filmitähdeksi.
Novellissa on runsaasti tanakoita lauseita, jotka sopii irrottaa kontekstistaan. Niissä on syvää sanomaa. Esimerkiksi seuraavassa saarnataan uskontoa vastaan. Kertojapoika perustelee päätöstään luopua teologian opiskelusta:
"Todelliset syyt olivat jo hiljaisuudessa patoutuneet mieleeni. Olin lukenut kirkkohistoriaa, olin lukenut kuvariidoista, kirkolliskokouksista, uskonsodista. Kirkon historiaa oli mielikuvituksessani alkanut ympäröidä rovioiden käry ja miljoonien ruumiiden verihuuru. Minua kammotti ajatus, miten suunnattoman paljon pahaa saattoivat saada aikaan juuri ne, jotka tarkoittivat eniten hyvää. Usko sanoi: joko - tai, kaikki muu oli puolinaista, mutta se oli kiihkon ja suvaitsemattomuuden sanoma ihmisten maailmassa. Aloin vihata suvaitsemattomuutta ymmärtämättä että tällaiseenkin vihaan sisältyi jo suvaitsemattomuuden polttava siemen." (Mika Waltari, Kuun maisema)
Kaikki syyt olla lukematta Mika Waltaria ovat tekosyitä. Hän jos kuka olisi Nobelin ansainnut.
lauantai 11. syyskuuta 2010
Jani Saxell: Unenpäästäjä Florian
Jani Saxell: Unenpäästäjä Florian. Avain, 2010. 209 s.
Tietoisella tarkoituksella blogissa on vältelty tuoreimpien teosten tuomista esiin. Mutta aina joskus pitää poiketa vakiintuneesta käytännöstä.
Viikko sitten julkaistiin Jani Saxellin Unenpäästäjä Florian. Maagista realismia huokuva kirja liippaa läheltä poliittista pamflettia. Siinä on tendenssikirjan sävyjä. Myönteisessä mielessä.
Ruotsi potki Romanian romaneita maasta, nyt Ranska tekee samaa suuren kohun saattelemana. Helsingissäkin on kiinnitetty huomiota katujen kerjäläisiin ja Kalasataman mustalaisleiriin, joka on häätöuhan alla.
Unenpäästäjä Florian on siis ajankohtaista ajankohtaisempi.
Kyseessä lienee ensimmäinen valkolaisen "mustalaiskirja". Ja lienee myös ensimmäinen suomalainen kirja, jonka päähenkilö on Romanian romani. Historiallista siis.
Skifi-henkisen kirjan päähenkilö on keski-ikäistyvä valelääkäri, joka on helsinkiläistynyt romanialainen romani. Hän on myös moninkertainen uhri. Lapsuudessa Ceausescun Securitate-valtiossa hänet valittiin ihmiskokeeseen, jossa joukkoa mustalaislapsia säteilytettiin, jotta heidän telepaattiset kyvyt korostuisivat. Tarkoituksena oli luoda psykologiseen sodankäyntiin kykeneviä henkilöitä... Florianin kyvyksi valikoituivat unet. Hän pystyi näkemään toisten uniin ja johdattamaan heitä niihin.
Sosialistinen terrorihallinto romahti ja romanien asema Itä-Euroopassa heikkeni. Florian, joka oli kokeen ansiosta päässyt yliopistoon opiskelemaan, ei enää menestynytkään tenteissä. Ranskan kautta hän päätyi pohjoiseen Helsinkiin.
Uuden vuosituhannen myötä eurooppalaiset olivat kadottaneet unet. Romanien romanien joukossa on näitä unenpäästäjiä, jotka palauttavat takaisin uniin. Florian pitää omaa praktiikkaa maksukykyisille.
Vastapuoleksi piirtyy vanhempi rikoskonstaapeli Nuortamo. Hän muistuttaa entistä sisäministeri Kari Rajamäkeä. Nuortamo näkee peikkoja ja luo paranoidisia salaliittoja maahanmuuttajamafiasta, joka uhkaa suomalaista lintukotoa. Hän ylittää toimivaltuuksia.
Takaumien myötä tarinarihmastot vievät useisiin aikakausiin, moniin henkilötragedioihin, kymmenille paikkakunnille. Yksi toistuva teema on Mäkkylän leiri Espoossa, jonne Karjalasta pakolaisiksi joutuneet mustalaiset sijoitettiin sodan jälkeen. Sen kautta tuodaan yleisimmin esiin vainotun vähemmistön kohtaloa Euroopassa. Juutalaisten kansanmurhan kaikki tietävät. Harvempi romanien vastaavaa, paikoin totaalisempaa tuhoa. Holokaustille on patsaat, museot ja maksavat turistit. Romaneille ei mitään. Heidät on unohdettu ja heitä vainotaan yhä. Sorto on niin sosiaalista kuin taloudellista ja etnistä.
Kiintoisasti sivuhahmoiksi on valikoitunut peilautumia yhteiskunnan eliitistä. Esimerkiksi Nuuti on kuin vastine Stubbista.
Fokalisaatio on sumeaa. On vaikea hahmottaa kuka kertoo. Yleiskertojalla on niskalenkki, mutta teksti on ryhmitetty henkilöhahmojen näkökulmiin päiväyksien ja paikkakuntien alle. Lauseisiin on upotettu viittauksia niin valtakulttuurin poreileviin pintailmiöihin kuin alakulttuurien pyörteisiin. Intertekstuaalisuus jyrää. Tyypillistä Jani Saxellia. Siten luodaan konfliktia, valaistaan vallitsevia ristiriitoja ja yhteiskunnallisia varjoja. Ajastamme irrotetaan inhorealistisesti veriset väkivaltaisuudet.
Jännitys nousee trillerimäisesti ja Florianin kotiin tehty murto on käännekohta, joka suuntaa loppuräjähdykseen. Odotuksia luodaan, mutta hivenen lässähtää. Jää keskeneräisen maku. Ehkä koska lopussa lauseisiin tungetaan tietoa tulevasta.
Globalisaation ajan kirjallisuutta, jossa rajat ovat keinotekoisia luomuksia, jotka erottavat yksilöiden kohtaloita. Parahdus yleisinhimillisen humanismin puolesta.
Tietoisella tarkoituksella blogissa on vältelty tuoreimpien teosten tuomista esiin. Mutta aina joskus pitää poiketa vakiintuneesta käytännöstä.
Viikko sitten julkaistiin Jani Saxellin Unenpäästäjä Florian. Maagista realismia huokuva kirja liippaa läheltä poliittista pamflettia. Siinä on tendenssikirjan sävyjä. Myönteisessä mielessä.
Ruotsi potki Romanian romaneita maasta, nyt Ranska tekee samaa suuren kohun saattelemana. Helsingissäkin on kiinnitetty huomiota katujen kerjäläisiin ja Kalasataman mustalaisleiriin, joka on häätöuhan alla.
Unenpäästäjä Florian on siis ajankohtaista ajankohtaisempi.
Kyseessä lienee ensimmäinen valkolaisen "mustalaiskirja". Ja lienee myös ensimmäinen suomalainen kirja, jonka päähenkilö on Romanian romani. Historiallista siis.
Skifi-henkisen kirjan päähenkilö on keski-ikäistyvä valelääkäri, joka on helsinkiläistynyt romanialainen romani. Hän on myös moninkertainen uhri. Lapsuudessa Ceausescun Securitate-valtiossa hänet valittiin ihmiskokeeseen, jossa joukkoa mustalaislapsia säteilytettiin, jotta heidän telepaattiset kyvyt korostuisivat. Tarkoituksena oli luoda psykologiseen sodankäyntiin kykeneviä henkilöitä... Florianin kyvyksi valikoituivat unet. Hän pystyi näkemään toisten uniin ja johdattamaan heitä niihin.
Sosialistinen terrorihallinto romahti ja romanien asema Itä-Euroopassa heikkeni. Florian, joka oli kokeen ansiosta päässyt yliopistoon opiskelemaan, ei enää menestynytkään tenteissä. Ranskan kautta hän päätyi pohjoiseen Helsinkiin.
Uuden vuosituhannen myötä eurooppalaiset olivat kadottaneet unet. Romanien romanien joukossa on näitä unenpäästäjiä, jotka palauttavat takaisin uniin. Florian pitää omaa praktiikkaa maksukykyisille.
Vastapuoleksi piirtyy vanhempi rikoskonstaapeli Nuortamo. Hän muistuttaa entistä sisäministeri Kari Rajamäkeä. Nuortamo näkee peikkoja ja luo paranoidisia salaliittoja maahanmuuttajamafiasta, joka uhkaa suomalaista lintukotoa. Hän ylittää toimivaltuuksia.
Takaumien myötä tarinarihmastot vievät useisiin aikakausiin, moniin henkilötragedioihin, kymmenille paikkakunnille. Yksi toistuva teema on Mäkkylän leiri Espoossa, jonne Karjalasta pakolaisiksi joutuneet mustalaiset sijoitettiin sodan jälkeen. Sen kautta tuodaan yleisimmin esiin vainotun vähemmistön kohtaloa Euroopassa. Juutalaisten kansanmurhan kaikki tietävät. Harvempi romanien vastaavaa, paikoin totaalisempaa tuhoa. Holokaustille on patsaat, museot ja maksavat turistit. Romaneille ei mitään. Heidät on unohdettu ja heitä vainotaan yhä. Sorto on niin sosiaalista kuin taloudellista ja etnistä.
Kiintoisasti sivuhahmoiksi on valikoitunut peilautumia yhteiskunnan eliitistä. Esimerkiksi Nuuti on kuin vastine Stubbista.
Fokalisaatio on sumeaa. On vaikea hahmottaa kuka kertoo. Yleiskertojalla on niskalenkki, mutta teksti on ryhmitetty henkilöhahmojen näkökulmiin päiväyksien ja paikkakuntien alle. Lauseisiin on upotettu viittauksia niin valtakulttuurin poreileviin pintailmiöihin kuin alakulttuurien pyörteisiin. Intertekstuaalisuus jyrää. Tyypillistä Jani Saxellia. Siten luodaan konfliktia, valaistaan vallitsevia ristiriitoja ja yhteiskunnallisia varjoja. Ajastamme irrotetaan inhorealistisesti veriset väkivaltaisuudet.
Jännitys nousee trillerimäisesti ja Florianin kotiin tehty murto on käännekohta, joka suuntaa loppuräjähdykseen. Odotuksia luodaan, mutta hivenen lässähtää. Jää keskeneräisen maku. Ehkä koska lopussa lauseisiin tungetaan tietoa tulevasta.
Globalisaation ajan kirjallisuutta, jossa rajat ovat keinotekoisia luomuksia, jotka erottavat yksilöiden kohtaloita. Parahdus yleisinhimillisen humanismin puolesta.
sunnuntai 5. syyskuuta 2010
Hannu Raittila: Canal Grande
Hannu Raittila: Canal Grande. WSOY, 2001. 328 s.
Hannu Raittilan Canal Grande oli pettymys. En muista olenko lukenut sen aiemmin, joten luettavaksi tuli. Ei ihme, etten muista olenko lukenut. Ei ollut häävi.
Suomalainen asiantuntijaryhmä matkaa Venetsiaan pelastamaan sitä hukkumiselta. Kirjassa kulkee kaksi päätarinalinjaa: ensimmäinen etenee lukuina insinööri Marrasjärven näkökulmasta, toisessa seurataan kulttuuripersoonallisuus Saraspään päiväkirjaa. Lopussa sivuhahmosta päähenkilöksi kasvanut poikatyttö Tuuli saa suunvuoron ja tarinalinjat sulautetaan referoiden yhteen. Luvut ja päiväkirja lomittavat toisiaan.
Kylmä tekninen maailmankuva kohtaa rehevän kulttuurihistorian ja häviää. Insinööriproosaa jota rikotaan Saraspään sekoilulla.
Henkilöhahmot ovat ohuita karikatyyrejä, joiden vitsi ei kanna kauas. Toisto turruttaa. Intertekstuaalisuus kyllästää kirjan. Syövän lailla Kuoleman Venetsiassa uudelleenkirjoitus vie tilaa omalta ääneltä.
Mennyttä Venetsiaa vertaillaan myös Yhdysvaltoihin.
En tiedä pitäisikö tätä lukea komediana, draamana vai tragediana. Se yrittää olla niitä kaikkia, mutta ei ole mitään. Talvimyrsky on kriisi johon kaikki kärjistyy, mutta punainen lanka uupuu eikä sanoma selviä. Tarina hajoaa ilman että se kunnolla koskaan käynnistyy.
Mutta kyllä tätä lukee.
Hannu Raittilan Canal Grande oli pettymys. En muista olenko lukenut sen aiemmin, joten luettavaksi tuli. Ei ihme, etten muista olenko lukenut. Ei ollut häävi.
Suomalainen asiantuntijaryhmä matkaa Venetsiaan pelastamaan sitä hukkumiselta. Kirjassa kulkee kaksi päätarinalinjaa: ensimmäinen etenee lukuina insinööri Marrasjärven näkökulmasta, toisessa seurataan kulttuuripersoonallisuus Saraspään päiväkirjaa. Lopussa sivuhahmosta päähenkilöksi kasvanut poikatyttö Tuuli saa suunvuoron ja tarinalinjat sulautetaan referoiden yhteen. Luvut ja päiväkirja lomittavat toisiaan.
Kylmä tekninen maailmankuva kohtaa rehevän kulttuurihistorian ja häviää. Insinööriproosaa jota rikotaan Saraspään sekoilulla.
Henkilöhahmot ovat ohuita karikatyyrejä, joiden vitsi ei kanna kauas. Toisto turruttaa. Intertekstuaalisuus kyllästää kirjan. Syövän lailla Kuoleman Venetsiassa uudelleenkirjoitus vie tilaa omalta ääneltä.
Mennyttä Venetsiaa vertaillaan myös Yhdysvaltoihin.
En tiedä pitäisikö tätä lukea komediana, draamana vai tragediana. Se yrittää olla niitä kaikkia, mutta ei ole mitään. Talvimyrsky on kriisi johon kaikki kärjistyy, mutta punainen lanka uupuu eikä sanoma selviä. Tarina hajoaa ilman että se kunnolla koskaan käynnistyy.
Mutta kyllä tätä lukee.
tiistai 27. heinäkuuta 2010
Kirjallisuudentutkimuksen peruskäsitteitä
Outi Alanko & Tiina Käkelä-Puumala (toim.): Kirjallisuudentutkimuksen peruskäsitteitä. Tietolipas 174. SKS, 2001. 319 s.
Blogia ei ole päivitelty pitkiin aikoihin. Aikaa ei ole liiennyt kirjoittelulle. Nelisenkymmentä kirjaa olen silti kahlannut - viimeisimpänä Kirjallisuudentutkimuksen peruskäsitteitä.
Antologia nimensä mukaisesti aukoo lukijalle kirjallisuudentutkimuksen peruskäsitteitä, jotka saattavat toisinaan maallikosta tuntua olevan toisesta todellisuudesta.
Monet kirjoittajat käsittelevät artikkeleissaan lukemista.
Esimerkiksi Kai Mikkonen pohtii lukemista tulkintana. Hän kairautuu aina antiikin kreikkalaiseen ja raamatulliseen traditioon ja toteaa, ettei uuden vuosituhannen alussa tulkinnalle ole yhtä yleistä teoriaa. Hän referoi ranskalaista Paul Ricoeuria, joka sanoo tutkijan joutuvan valitsemaan eri tyyleistä. Mikkonen painottaa keskeisimmän eron olevan mitä tulkinnalla tavoittelee. Pyrkiikö palauttamaan viestin alkumuotoonsa vai yritetäänkö tulkinnalla kaivaa sisältö tekstistä...
Antologian antoisin otos on kuitenkin Eva Maria Korsisaaren artikkeli "Keskeisiä kirjallisuudentutkimuksen suuntauksia". Siinä onnistutaan tiivistämään olennainen aiheesta, josta on kirjoitettu kokonaisia kirjoja.
Ensimmäisenä hän ruotii venäläistä formalismia. Suuntaus syntyi hivenen ennen 1917 vallankumousta. He ohittivat siihen asti vallalla olleen halun penkoa kirjailijan persoonaa ja taustaa. Korsisaari korostaa formalistien tahtoneen "tehdä kirjallisuudentutkimuksesta teoreettisen perustan omaavan tieteenalan keskittymällä kuvaamaan sitä, millaisesta on kirjallisuuden kieli ja mikä tekee kirjallisuudesta kirjallisuutta". Keskeiseksi käsitteeksi muotoutui kirjallisuudellisuus. Kieli muuttuu ja vieraannuttaa arkisesta kommunikaatiosta. Muoto oli tärkeintä tutkijalle.
Englannissa 1920-luvulla sai alkunsa uuskritiikki, joka levisi voimatekijäksi Atlantin taakse. Uuskriitikoille hivenen formalistien tapaan teksti oli se olennainen asia kirjallisuudessa. Uuskriitikot veivät vielä pidemmälle tämän piintymän. He kehittivät strategiaksi lähiluvun, joka meni äärimmäisyyksiin etenkin Yhdysvalloissa. Yhdysvalloissa uuskriitikot esittivät, "että kirjailijan aikeet ja kokemukset eivät vaikuta hänen teostensa arvoon tai merkitykseen". He laativat tarkkoja tulkintoja tekstistä ja metodi elää yhä kirjallisuustieteessä. Korsaari kirjoittaa, että "sen sijaan uuskriitikoiden näkemys itsenäisinä objekteina, joita on mahdollista tutkia irrallaan teoksen ulkopuolisesta todellisuudesta on saanut väistyä muun muassa psykoanalyyttisen, feministisen ja jälkikolonialistisen kirjallisuudentutkimuksen tieltä, jotka ottavat huomioon myös kirjallisten teosten suhteet ympäröivään maailmaan".
Toista lähestymiskulmaa edustavat fenomologinen kirjallisuudentutkimus, reader-respons-teoriat ja reseptioestetiikka. Ne tutkivat lukijaa.
Myös fenomologia kehittyi 1900-luvun alkupuolella. Korsisaaren mukaan se tähdentää subjektin osuutta merkityksen muodostumisessa. "Maailma on sellainen, millaisena se ihmisen tietoisuudessa näyttäytyy", Korsisaari kirjoittaa Edmund Husserliniin viitaten. Roman Ingarden esittää Korsisaaren mukaan, että "kirjallisen teoksen merkitykset konkretisoituvat vasta luettaessa".
Reader-response-teoriat juurtaa itsensä fenomologiaan, mutta on väljä käsite eikä muodosta yhtenäistä koulukuntaa. Pääasiassa ne tutkivat teosten vastaanottoa, mutta voivat myös keskittyä toistuviin teemoihin, tilanteisiin, henkilöhahmoihin ja niiden kautta lukija voi päästä kirjailijan tietoisuuden syvärakenteisiin.
Struktualismi juontaa sveitsiläiseen Ferdinand de Saussureen. Korsisaari kirjoittaa, että se "tutkii ihmismielen tapoja järjestää maailmaa, luoda merkityksiä ja luokitella ilmiöitä." Hän jatkaa, että heidän mukaan "minkä tahansa järjestelmän yksittäiset osat saavat merkityksensä vain suhteessa toisiinsa, osana kokonaisuudesta ja vuorovaikutuksessa toistensa ja kokonaisuuden kanssa. Tarkoituksena on palauttaa yksittäiset ilmiöt yleisiin lakeihin. Parhaiten näitä jäsentämisen taustalla olevia lakeja ilmentää kieli".
De Saussuren teorian seurauksena sanat tuottavat todellisuuden, eivätkä heijasta sitä. Ahkera (jälki)struktualisti on ranskalainen Roland Barthes, joka soveltaa sitä laajalla repertuaarilla eri ilmiöistä.
Psykoanalyyttinen kirjallisuudentutkimus pyrkii tiedostamattoman ja tukahdutettuja tarpeiden ja toiveiden paljastamiseen kirjoista ja lukijoista.
Feministinen kirjallisuudentutkimus on politisoitunutta tiedettä, joka on hajonnut lukuisiin lahkoihin, jotka ovat jopa antagonistisia keskenään. Pääasiana on silti patriarkaalisen yksisilmäisyyden purkaminen ja kirjallisuuden kaanonin laventaminen molempiin sukupuoliin. Tärkeitä nimiä ovat Virginia Woolf ja Simone de Beauvoir.
Enemmän tätä päivää ovat kulttuurintutkimus, uushistorismi ja jälkikolonialistinen kirjallisuudentutkimus. Paletit ja kentät ovat moninaiset. Teorioita yhdistellään ja sovitellaan. Kaikki kietoutuvat toisiinsa.
Kulttuurintutkimus kehittyi Englannissa 1950-luvulla ja laajensi kirjallisuuden käsitettä työläiskulttuurien viikkolehtiin ja iskelmiin. Yhdysvalloissa 1980-luvulla syntynyt uushistorismi kahleutuu kulttuurintutkimukseen. Taustalla ovat Michel Foucault´n ja Louis Althusserin ajatukset kulttuurin ja vallan keskinäisestä riippuvuudesta.
Jälkikolonialistinen tutkimus rakentuu etenkin Edward Saidin klassikon Orientalism ympärille. Se kritisoi läntistä ylemmyyttä, imperalistista riistoa ja etnosentrismiä.
Korsisaari jättää käsittelemättä marxilaisen kirjallisuuden tutkimuksen, joka on ollut pohjana useimmille nykyään vallalla olleille suuntauksille. Siitä kiinnostuneille suosittelen tutustumista esimerkiksi mainioon Lasse Koskelan ja Lea Rojolan Lukijan ABC-kirjaan, joka itselläkin oli yhtenä peruslähteenä gradua kirjoittaessa. Muuten Korsisaari onnistuu vääntämään selkeämmin rautalangasta olennaisimman, joten artikkeli soveltuu moniin tarkoituksiin.
Blogia ei ole päivitelty pitkiin aikoihin. Aikaa ei ole liiennyt kirjoittelulle. Nelisenkymmentä kirjaa olen silti kahlannut - viimeisimpänä Kirjallisuudentutkimuksen peruskäsitteitä.
Antologia nimensä mukaisesti aukoo lukijalle kirjallisuudentutkimuksen peruskäsitteitä, jotka saattavat toisinaan maallikosta tuntua olevan toisesta todellisuudesta.
Monet kirjoittajat käsittelevät artikkeleissaan lukemista.
Esimerkiksi Kai Mikkonen pohtii lukemista tulkintana. Hän kairautuu aina antiikin kreikkalaiseen ja raamatulliseen traditioon ja toteaa, ettei uuden vuosituhannen alussa tulkinnalle ole yhtä yleistä teoriaa. Hän referoi ranskalaista Paul Ricoeuria, joka sanoo tutkijan joutuvan valitsemaan eri tyyleistä. Mikkonen painottaa keskeisimmän eron olevan mitä tulkinnalla tavoittelee. Pyrkiikö palauttamaan viestin alkumuotoonsa vai yritetäänkö tulkinnalla kaivaa sisältö tekstistä...
Antologian antoisin otos on kuitenkin Eva Maria Korsisaaren artikkeli "Keskeisiä kirjallisuudentutkimuksen suuntauksia". Siinä onnistutaan tiivistämään olennainen aiheesta, josta on kirjoitettu kokonaisia kirjoja.
Ensimmäisenä hän ruotii venäläistä formalismia. Suuntaus syntyi hivenen ennen 1917 vallankumousta. He ohittivat siihen asti vallalla olleen halun penkoa kirjailijan persoonaa ja taustaa. Korsisaari korostaa formalistien tahtoneen "tehdä kirjallisuudentutkimuksesta teoreettisen perustan omaavan tieteenalan keskittymällä kuvaamaan sitä, millaisesta on kirjallisuuden kieli ja mikä tekee kirjallisuudesta kirjallisuutta". Keskeiseksi käsitteeksi muotoutui kirjallisuudellisuus. Kieli muuttuu ja vieraannuttaa arkisesta kommunikaatiosta. Muoto oli tärkeintä tutkijalle.
Englannissa 1920-luvulla sai alkunsa uuskritiikki, joka levisi voimatekijäksi Atlantin taakse. Uuskriitikoille hivenen formalistien tapaan teksti oli se olennainen asia kirjallisuudessa. Uuskriitikot veivät vielä pidemmälle tämän piintymän. He kehittivät strategiaksi lähiluvun, joka meni äärimmäisyyksiin etenkin Yhdysvalloissa. Yhdysvalloissa uuskriitikot esittivät, "että kirjailijan aikeet ja kokemukset eivät vaikuta hänen teostensa arvoon tai merkitykseen". He laativat tarkkoja tulkintoja tekstistä ja metodi elää yhä kirjallisuustieteessä. Korsaari kirjoittaa, että "sen sijaan uuskriitikoiden näkemys itsenäisinä objekteina, joita on mahdollista tutkia irrallaan teoksen ulkopuolisesta todellisuudesta on saanut väistyä muun muassa psykoanalyyttisen, feministisen ja jälkikolonialistisen kirjallisuudentutkimuksen tieltä, jotka ottavat huomioon myös kirjallisten teosten suhteet ympäröivään maailmaan".
Toista lähestymiskulmaa edustavat fenomologinen kirjallisuudentutkimus, reader-respons-teoriat ja reseptioestetiikka. Ne tutkivat lukijaa.
Myös fenomologia kehittyi 1900-luvun alkupuolella. Korsisaaren mukaan se tähdentää subjektin osuutta merkityksen muodostumisessa. "Maailma on sellainen, millaisena se ihmisen tietoisuudessa näyttäytyy", Korsisaari kirjoittaa Edmund Husserliniin viitaten. Roman Ingarden esittää Korsisaaren mukaan, että "kirjallisen teoksen merkitykset konkretisoituvat vasta luettaessa".
Reader-response-teoriat juurtaa itsensä fenomologiaan, mutta on väljä käsite eikä muodosta yhtenäistä koulukuntaa. Pääasiassa ne tutkivat teosten vastaanottoa, mutta voivat myös keskittyä toistuviin teemoihin, tilanteisiin, henkilöhahmoihin ja niiden kautta lukija voi päästä kirjailijan tietoisuuden syvärakenteisiin.
Struktualismi juontaa sveitsiläiseen Ferdinand de Saussureen. Korsisaari kirjoittaa, että se "tutkii ihmismielen tapoja järjestää maailmaa, luoda merkityksiä ja luokitella ilmiöitä." Hän jatkaa, että heidän mukaan "minkä tahansa järjestelmän yksittäiset osat saavat merkityksensä vain suhteessa toisiinsa, osana kokonaisuudesta ja vuorovaikutuksessa toistensa ja kokonaisuuden kanssa. Tarkoituksena on palauttaa yksittäiset ilmiöt yleisiin lakeihin. Parhaiten näitä jäsentämisen taustalla olevia lakeja ilmentää kieli".
De Saussuren teorian seurauksena sanat tuottavat todellisuuden, eivätkä heijasta sitä. Ahkera (jälki)struktualisti on ranskalainen Roland Barthes, joka soveltaa sitä laajalla repertuaarilla eri ilmiöistä.
Psykoanalyyttinen kirjallisuudentutkimus pyrkii tiedostamattoman ja tukahdutettuja tarpeiden ja toiveiden paljastamiseen kirjoista ja lukijoista.
Feministinen kirjallisuudentutkimus on politisoitunutta tiedettä, joka on hajonnut lukuisiin lahkoihin, jotka ovat jopa antagonistisia keskenään. Pääasiana on silti patriarkaalisen yksisilmäisyyden purkaminen ja kirjallisuuden kaanonin laventaminen molempiin sukupuoliin. Tärkeitä nimiä ovat Virginia Woolf ja Simone de Beauvoir.
Enemmän tätä päivää ovat kulttuurintutkimus, uushistorismi ja jälkikolonialistinen kirjallisuudentutkimus. Paletit ja kentät ovat moninaiset. Teorioita yhdistellään ja sovitellaan. Kaikki kietoutuvat toisiinsa.
Kulttuurintutkimus kehittyi Englannissa 1950-luvulla ja laajensi kirjallisuuden käsitettä työläiskulttuurien viikkolehtiin ja iskelmiin. Yhdysvalloissa 1980-luvulla syntynyt uushistorismi kahleutuu kulttuurintutkimukseen. Taustalla ovat Michel Foucault´n ja Louis Althusserin ajatukset kulttuurin ja vallan keskinäisestä riippuvuudesta.
Jälkikolonialistinen tutkimus rakentuu etenkin Edward Saidin klassikon Orientalism ympärille. Se kritisoi läntistä ylemmyyttä, imperalistista riistoa ja etnosentrismiä.
Korsisaari jättää käsittelemättä marxilaisen kirjallisuuden tutkimuksen, joka on ollut pohjana useimmille nykyään vallalla olleille suuntauksille. Siitä kiinnostuneille suosittelen tutustumista esimerkiksi mainioon Lasse Koskelan ja Lea Rojolan Lukijan ABC-kirjaan, joka itselläkin oli yhtenä peruslähteenä gradua kirjoittaessa. Muuten Korsisaari onnistuu vääntämään selkeämmin rautalangasta olennaisimman, joten artikkeli soveltuu moniin tarkoituksiin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)