Pär Isaksson: Har Sverige en chans? Globaliseringen och vi. Svenska förlaget 2006. 191 s.
Aamutee meinasi mennä väärään kurkkuun, kun kaupalliselta radiokanavalta tärähti Sekon parahdus protektionismin puolesta. Työpaikat karkaavat kuulemma Eskilstunasta pienempien palkkojen perässä Suomeen. Esimerkkinä oli kruunujen valmistuksen siirto itään ja tuhatvuotisen perinteen katkeaminen. Se ei ole Sekon mielestä oikein, vaan huutava vääryys, joka pitää estää.
Toisella tauolla Seko pauhasi telemarkkinoiden vapauttamista vastaan. Sitä ei olisi saanut tehdä, koska nyt kuulemma pistetään piuhat poikki lankaverkosta pohjoisen haja-asutusalueilla. Markkinavoimat mylläävät ja se on väärin. Sekon mielestä ennen oli kaikki paremmin. Valtio tuhlasi kuluttajista piittaamatta. Kilpailunpuute piti hinnat korkealla ja esti kehitystä. Talous oli tehotonta. Ilman laajakaistoja ja kännyköitä olisimme Sekon valitsemalla tiellä jääneet. Ne olisivat ylellisyystavaraa, johon harvalla olisi varaa.
Maailma on kieltämättä muuttunut nopeasti. Hitaimpien on ollut vaikea pysyä kurveissa mukana. Työmarkkinat ovat perverssit. Kun 1960-luvulla ja vielä 1980-luvulla pääsi heikommallakin koulutuksella tarrautumaan kohtuulliseen toimeentuloon, näyttää todellisuus toiselta tänään. Edes koulutus ja kokemus eivät välttämättä takaa työpaikkaa. Ruotsin nuorisotyöttömyys on Euroopan suurinta.
Teollisuus työllistää yhä runsaasti, mutta lisäksi tuottaa aivan hurjasti. Tehtaissa puurtaa nykyisin työläisten eliitti, joka ohjaa pitkälle automatisoituja prosesseja. Ruotsin verorakenteen takia palveluammatteja ei ole syntynyt niin paljon kuin olisi mahdollista. Sosiaalidemokraatit vastustivat palvelusektorin muodostumista, joka ulkoistaisi kotitöitä ja tarjoaisi töitä monille. Heistä vain rikkaimmat saisivat nauttia näistä eduista. Heistä oli mielekkäämpää antaa 1,5 miljoonan työmarkkinoilta syrjäytyneen vajota passiivisuuteen tuilla elätettäviksi. Sosiaalidemokraattien politiikka suosi pitkään samassa työsuhteessa olleita. Nuorten, naisten ja siirtolaisten kustannuksella.
Pär Isakssonin kirjan kirjoittamisen aikaan (2006) eivät porvarit olleet vallankahvassa. Siksi tilanne näytti monien väestöryhmien osalta synkältä. Porvarihallitus on politiikallaan onnistunut vähentämään radikaalisti syrjäytymistä. Työllisyysaste on noussut ennätyslukemiin. Toki tietysti korkeasuhdanteen ansiosta, mutta Suhdanneinstituutin mukaan reilusti myös hallituksen poliitikan takia. Veronalennukset ovat suosineet työssäkäyviä, joten työnteko on ollut entistä kannattavampaa ja työväestön marginaalit ovat kasvaneet. Koulutuspolitiikassa kurssin kääntäminen on hitaampaa, mutta suunta on selvästi ammatilliseen ja tasoon panostava. Heikoimpia autetaan koulunkäynnissä välittömästi, ei vasta vuosien päästä, kun se alkaa olemaan jo myöhäistä.
Isakssonin kirja koostuu hänen taloustoimittajana Affärsvärlden-lehteen tekemistä reportaaseista, jotka on muokattu kirjaan sopiviksi. Se on mielenkiintoinen käytännön pikakatsaus nykyajan taloushistoriaan, samalla se on poliittinen kannanotto vapaakaupan ja liberaalin markkinatalouden puolesta.
Talousjärjestelmä on parissa kymmenessä vuodessa muuntunut melkoisesti. 1980-luvulla käynnistyneet valtiollisten monopolien purkamiset, valuuttakaupan vapauttaminen ja tullien poistot ovat siivittäneet huikeisiin mullistuksiin. Niitä on vauhdittanut it-vallankumous, joka on raivannut kommunikaatiokatkoksia ja tehnyt yhteydenpidosta huomattavasti helpompaa.
Tärkeänä seikkana Isaksson huomaa verkostotalouden, joka linkittää tuotantoprosesseja yhteen. Yritykset erikoistuvat, eivätkä yritä tehdä kaikkea enää itse. Samalla sisäänostosta on tullut salonkikelpoista. Siitä on tullut yritysten tärkeimpiä osia, koska kunnollisesti kilpailuttamalla voidaan painaa kustannuksia reilusti alas. Logistiikka on uusiutunut hienovaraisemmaksi. Varastoja ei täytellä turhaan, vaan tilauksesta, joka myös toimitetaan aikaisempaa nopeammin.
Isakssonin teesi on, että globalisaatiosta hyötyvät kaikki. Ei pidä harmitella työpaikkojen katoamista, koska uusia syntyy toisaalla. Hän lainaa amerikkalaisprofessorin arviota, että 25 globalisaatiosta hyötyvää kohti on yksi häviäjä, jonka työpaikka häviää halvempien tuotantokustannusten maihin. Ruotsilla on hyvät edellytykset pärjätä globalisoituneessa taloudessa.
Loppukaneettina kansainvälistymisen puolesta hän muistuttaa August Strindbergin viettäneen 25 vuotta elämästään ulkomailla. Suurteokset, jotka ovat vaikuttaneet valtavasti ruotsalaisuuteen, on kirjoitettu Ruotsin rajojen ulkopuolella.
keskiviikko 30. huhtikuuta 2008
maanantai 28. huhtikuuta 2008
Heikki Kotka: ESSY 1970-1989
Heikki Kotka: Eskilstunan Suomenkielinen Sosiaalidemokraattinen Yhdistys ESSY 1970-1989. ABF i Eskilstuna & Arbetshistoriska Rådet i Eskilstuna 2007. 183 s.
Vappu oli vielä 1970-luvun lopulla vireää Eskilstunassa. Kaupungin keskustasta marssi yli 5 000 sosiaalidemokraattia Kansanpuistoon, siellä noin 20 000 ihmistä kuunteli palopuheita, jotka pidettiin kahdella kielellä: suomeksi ja ruotsiksi. Ruotsinsuomalaiset sosiaalidemokraatit olivat järjestäytyneet omaksi yhdistykseksi ESSY:ksi, jossa oli mahtavimmillaan kuutisensataa jäsentä. Vappumarssiin ESSY osallistui omin plakaatein. Esimerkiksi 1973 kylteissä luki muun muassa "Opi ruotsia - paranna mahdollisuuksiasi".
Tänä päivänä noista ajoista on jäljellä muisto vain. ESSY:n kuolinkorahdus kuultiin 1989. Ruotsinkielisellä puolella kidutaan. Vappumarssi haalii nykyisin kourallisen väkeä, lähinnä samoja ikääntyneitä aktiiveja, jotka ovat olleet uskollisesti mukana useita vuosikymmeniä. Kulkukyvyttömät rahdataan eläintarhan minijunalla puheidenpitopaikalle. Ruotsinsuomalaiset on unohdettu kokonaan.
ESSY:ssä koko sen elinkaaren ajan vaikuttanut Heikki Kotka on kirjoittanut ytimekkään, mutta asiapitoisen historiikin paikkaamaan ruosuhistorian pahaa aukkoa, jota on toistaiseksi vasta vähän valotettu. Kirja on kaksikielinen, joten valtaväestölle ja ruotsalaistuneille jälkipolville tarjoutuu mahdollisuus kurkistaa mitä maahanmuuttaneet suuren aallon ruotsinsuomalaiset touhusivat poliittisesti. Samalla paljastuu monien nykyisten eskilstunalaisten ruosuvaikuttajien poliittinen taustayhteisö nuoruudesta.
Heikki Kotkan mukaan ESSY kypsyi 1969 Sirkka ja Aarre Pohjolaisen kotona käydyistä keskusteluista. Suuri muuttoaalto oli juuri tuolloin huipentumassa, Eskilstunassa oli runsaasti nuorta suomalaista työikäistä väkeä, jotka ahersivat tehtailla. Tämä ei tietystikään sujunut ongelmitta. Sosiaaliset ja kulttuuriset kysymykset kärjistyivät. Niiden lieventämiseksi tarvittiin poliittista integroitumista yhteiskuntaan. Oma sosiaalidemokraattinen suomenkielinen yhdistys perustettiin ruotsinkielisten myötävaikutuksella, jotka suhtautuivat tuolloin vielä suopeasti ruotsinsuomalaisten poliittiseen aktivoitumiseen. Yhdistys imuroi äkkiä puolentuhatta jäsentä.
Toiminta oli alkuun vilkasta. Kuukausikokouksissa oli alustuksia ja keskusteluja. Vappumarsseihin osallistuttiin omin tunnuksin. Yhdistys oli mukana taistelemassa siirtolaisille äänioikeutta kunnallis- ja maakäräjävaaleihin. Vaadittiin suomenkielisiä palveluja ja niitä saatiin.
Jäsenkato alkoi jo heti kahden toimintavuoden jälkeen. Vuonna 1972 oli jäsenmäärä puolittunut. 1976 jäseniä oli enää 120. 1970-luvun lopulla käydään vielä päälle kahdensadan, mutta into laimenee ja putoaa 1980-luvulla rajusti. Passiivisuus ja jäsenmäärän romahtaminen ajavat yhdistyksen ahtaalle. 1989 pistetään tarinalle piste.
Syitä lopahtamiseen on tietysti monia, joita Heikki Kotka ei lähde pahemmin penkomaan. Yhteiskunta on esimerkiksi kaupallistunut ja yksilöllistynyt, yhdistys epäonnistui uusintamisessa ja jäi sukupolviliikehdinnäksi. Poliittiset liikkeet ovat aaltoja, joissa vaikuttavien enemmistö osallistuu vain vuoden tai pari, ennen kuin seuraava nuorten sukupolvi ottaa liikkeen haltuun edeltäjiltä, jotka ovat perheellistyneet eikä aikaa töiden ja kodin ulkopuolelle oikein liikene. Harva jatkaa aktiivisena pidempään tai siirtyy kokopäiväiseksi ammattipoliitikoksi. Räikeimmillään tämä pistää silmään kunnallispolitiikassa, jossa opiskelijoiden ja eläkeläisten osuus on luottamustehtävissä suhteettoman suuri. He ovat väestöryhmiä, joilla on aikaa ja kiinnostusta politikoimiseen, mikäli tarmoa on. 30-40-vuotiaat ovat harvinaisia kummajaisia.
Heikki Kotka ei nosta esiin edes mielestäni keskeisintä seikkaa. Valtakunnantasolla nimittäin emopuolue suhtautui nihkeästi suomalaisiin, eikä ruosujen s-yhdistyksiä useista yrityksistä huolimatta koskaan hyväksytty virallisesti osaksi liikettä. Ne eivät saaneet puolueosastojen statusta, vaan nähtiin puuhasteluna, joka kanavoi ruotsinkielen oppineita valtaväestön osastojen puolelle sulautumaan. Toimintaa ei täten koettu mielekkäänä, koska siihen osallistuminen ei tuonut poliittista vaikutusvaltaa emopuolueessa.
Toinen merkittävä seikka, jota Heikki Kotka kyllä hivenen raottaa esiin, oli ruotsinsuomalaisten havainto, ettei sosiaalidemokraattinen puolue ajanut työväestön ja kielivähemmistöjen etuja. Erityisesti riita kunnanvaltuustossa suomenkielisestä kouluhenkilökunnasta repi ruotsalaiset sosiaalidemokraatit ja ruotsinsuomalaisen s-väen kahtia. Sosiaalidemokraatit halusivat ajaa alas suomenkielisen koulutoiminnan 1980-luvun lopulla. Kaksi ruotsinsuomalaista sosiaalidemokraattia loikkasi porvariopposition puolelle ratkaisevassa äänestyksessä 1986, mutta se ei riittänyt, koska toiset kaksi ruotsinsuomalaista jätti tuntemattomasta syystä tulematta kunnanvaltuuston kokoukseen. Sosiaalidemokraatit runnoivat päätöksen äänin 39-40.
1987 yhdistys ei enää jatkanut kuukausikokouksia. 1988 keskeisin vaikuttaja Maire Dahlman ilmoitti luopuvansa politiikasta täysin. Hän oli toinen niistä ruosudemareista, jotka olivat loikanneet kunnanvaltuuston äänestyksessä 1986 porvarien puolelle, mitä ei katsottu puolueessa hyvällä. Erokirjeessään hän totesi, että "olen kuitenkin jo pitkän ajan kokenut yhä vaikeammaksi puolustaa maassa nykyisin toteutettavaa politiikkaa. Mielestäni se ei vastaa ideologiaa, jonka itse yhdistän sosiaalidemokratiaan, ja joka sai minut aloittamaan poliittisen toimintani". Niinpä 1990-luvun alussa Eskilstunan kunnanvaltuustossa ei ollut ainuttakaan ruotsinsuomalaista sosiaalidemokraattia muidenkin jättäydyttyä asettumasta ehdolle. Näin puolueessa, joka väitti itseään työväenpuolueeksi, ja jolla oli puolet kunnanvaltuuston paikoista.
Mikäli haluaa lukea kriittisemmin Ruotsin sosiaalidemokraateista, kannattaa tutustua Hjalmar Rantasen (1992) Ruotsin avarassa sylissä-kirjaan, jossa hän paljastaa demareiden härskit teot ruotsinsuomalaisten tuhoamiseksi. Hjalmar Rantanen oli itse näköalapaikalla ja toimi lukuisissa tärkeissä tehtävissä ja näki läheltä miten häikäilemättömästi sosiaalidemokratia petti ruotsinsuomalaiset.
Vappu oli vielä 1970-luvun lopulla vireää Eskilstunassa. Kaupungin keskustasta marssi yli 5 000 sosiaalidemokraattia Kansanpuistoon, siellä noin 20 000 ihmistä kuunteli palopuheita, jotka pidettiin kahdella kielellä: suomeksi ja ruotsiksi. Ruotsinsuomalaiset sosiaalidemokraatit olivat järjestäytyneet omaksi yhdistykseksi ESSY:ksi, jossa oli mahtavimmillaan kuutisensataa jäsentä. Vappumarssiin ESSY osallistui omin plakaatein. Esimerkiksi 1973 kylteissä luki muun muassa "Opi ruotsia - paranna mahdollisuuksiasi".
Tänä päivänä noista ajoista on jäljellä muisto vain. ESSY:n kuolinkorahdus kuultiin 1989. Ruotsinkielisellä puolella kidutaan. Vappumarssi haalii nykyisin kourallisen väkeä, lähinnä samoja ikääntyneitä aktiiveja, jotka ovat olleet uskollisesti mukana useita vuosikymmeniä. Kulkukyvyttömät rahdataan eläintarhan minijunalla puheidenpitopaikalle. Ruotsinsuomalaiset on unohdettu kokonaan.
ESSY:ssä koko sen elinkaaren ajan vaikuttanut Heikki Kotka on kirjoittanut ytimekkään, mutta asiapitoisen historiikin paikkaamaan ruosuhistorian pahaa aukkoa, jota on toistaiseksi vasta vähän valotettu. Kirja on kaksikielinen, joten valtaväestölle ja ruotsalaistuneille jälkipolville tarjoutuu mahdollisuus kurkistaa mitä maahanmuuttaneet suuren aallon ruotsinsuomalaiset touhusivat poliittisesti. Samalla paljastuu monien nykyisten eskilstunalaisten ruosuvaikuttajien poliittinen taustayhteisö nuoruudesta.
Heikki Kotkan mukaan ESSY kypsyi 1969 Sirkka ja Aarre Pohjolaisen kotona käydyistä keskusteluista. Suuri muuttoaalto oli juuri tuolloin huipentumassa, Eskilstunassa oli runsaasti nuorta suomalaista työikäistä väkeä, jotka ahersivat tehtailla. Tämä ei tietystikään sujunut ongelmitta. Sosiaaliset ja kulttuuriset kysymykset kärjistyivät. Niiden lieventämiseksi tarvittiin poliittista integroitumista yhteiskuntaan. Oma sosiaalidemokraattinen suomenkielinen yhdistys perustettiin ruotsinkielisten myötävaikutuksella, jotka suhtautuivat tuolloin vielä suopeasti ruotsinsuomalaisten poliittiseen aktivoitumiseen. Yhdistys imuroi äkkiä puolentuhatta jäsentä.
Toiminta oli alkuun vilkasta. Kuukausikokouksissa oli alustuksia ja keskusteluja. Vappumarsseihin osallistuttiin omin tunnuksin. Yhdistys oli mukana taistelemassa siirtolaisille äänioikeutta kunnallis- ja maakäräjävaaleihin. Vaadittiin suomenkielisiä palveluja ja niitä saatiin.
Jäsenkato alkoi jo heti kahden toimintavuoden jälkeen. Vuonna 1972 oli jäsenmäärä puolittunut. 1976 jäseniä oli enää 120. 1970-luvun lopulla käydään vielä päälle kahdensadan, mutta into laimenee ja putoaa 1980-luvulla rajusti. Passiivisuus ja jäsenmäärän romahtaminen ajavat yhdistyksen ahtaalle. 1989 pistetään tarinalle piste.
Syitä lopahtamiseen on tietysti monia, joita Heikki Kotka ei lähde pahemmin penkomaan. Yhteiskunta on esimerkiksi kaupallistunut ja yksilöllistynyt, yhdistys epäonnistui uusintamisessa ja jäi sukupolviliikehdinnäksi. Poliittiset liikkeet ovat aaltoja, joissa vaikuttavien enemmistö osallistuu vain vuoden tai pari, ennen kuin seuraava nuorten sukupolvi ottaa liikkeen haltuun edeltäjiltä, jotka ovat perheellistyneet eikä aikaa töiden ja kodin ulkopuolelle oikein liikene. Harva jatkaa aktiivisena pidempään tai siirtyy kokopäiväiseksi ammattipoliitikoksi. Räikeimmillään tämä pistää silmään kunnallispolitiikassa, jossa opiskelijoiden ja eläkeläisten osuus on luottamustehtävissä suhteettoman suuri. He ovat väestöryhmiä, joilla on aikaa ja kiinnostusta politikoimiseen, mikäli tarmoa on. 30-40-vuotiaat ovat harvinaisia kummajaisia.
Heikki Kotka ei nosta esiin edes mielestäni keskeisintä seikkaa. Valtakunnantasolla nimittäin emopuolue suhtautui nihkeästi suomalaisiin, eikä ruosujen s-yhdistyksiä useista yrityksistä huolimatta koskaan hyväksytty virallisesti osaksi liikettä. Ne eivät saaneet puolueosastojen statusta, vaan nähtiin puuhasteluna, joka kanavoi ruotsinkielen oppineita valtaväestön osastojen puolelle sulautumaan. Toimintaa ei täten koettu mielekkäänä, koska siihen osallistuminen ei tuonut poliittista vaikutusvaltaa emopuolueessa.
Toinen merkittävä seikka, jota Heikki Kotka kyllä hivenen raottaa esiin, oli ruotsinsuomalaisten havainto, ettei sosiaalidemokraattinen puolue ajanut työväestön ja kielivähemmistöjen etuja. Erityisesti riita kunnanvaltuustossa suomenkielisestä kouluhenkilökunnasta repi ruotsalaiset sosiaalidemokraatit ja ruotsinsuomalaisen s-väen kahtia. Sosiaalidemokraatit halusivat ajaa alas suomenkielisen koulutoiminnan 1980-luvun lopulla. Kaksi ruotsinsuomalaista sosiaalidemokraattia loikkasi porvariopposition puolelle ratkaisevassa äänestyksessä 1986, mutta se ei riittänyt, koska toiset kaksi ruotsinsuomalaista jätti tuntemattomasta syystä tulematta kunnanvaltuuston kokoukseen. Sosiaalidemokraatit runnoivat päätöksen äänin 39-40.
1987 yhdistys ei enää jatkanut kuukausikokouksia. 1988 keskeisin vaikuttaja Maire Dahlman ilmoitti luopuvansa politiikasta täysin. Hän oli toinen niistä ruosudemareista, jotka olivat loikanneet kunnanvaltuuston äänestyksessä 1986 porvarien puolelle, mitä ei katsottu puolueessa hyvällä. Erokirjeessään hän totesi, että "olen kuitenkin jo pitkän ajan kokenut yhä vaikeammaksi puolustaa maassa nykyisin toteutettavaa politiikkaa. Mielestäni se ei vastaa ideologiaa, jonka itse yhdistän sosiaalidemokratiaan, ja joka sai minut aloittamaan poliittisen toimintani". Niinpä 1990-luvun alussa Eskilstunan kunnanvaltuustossa ei ollut ainuttakaan ruotsinsuomalaista sosiaalidemokraattia muidenkin jättäydyttyä asettumasta ehdolle. Näin puolueessa, joka väitti itseään työväenpuolueeksi, ja jolla oli puolet kunnanvaltuuston paikoista.
Mikäli haluaa lukea kriittisemmin Ruotsin sosiaalidemokraateista, kannattaa tutustua Hjalmar Rantasen (1992) Ruotsin avarassa sylissä-kirjaan, jossa hän paljastaa demareiden härskit teot ruotsinsuomalaisten tuhoamiseksi. Hjalmar Rantanen oli itse näköalapaikalla ja toimi lukuisissa tärkeissä tehtävissä ja näki läheltä miten häikäilemättömästi sosiaalidemokratia petti ruotsinsuomalaiset.
Émile Zola: Germinal
Émile Zola: Germinal. Den stora gruvstrejken. Bonnier alba 1994. 424 s.
En tiedä kuinka monesti olen lukenut Émile Zolan Germinalin (1885), mutta tutusta tapahtumien kulusta huolimatta se sykähdyttää yhä uudestaan. Germinal ei kenties ole Zolan loistokkain teos, mutta minua se ei jätä rauhaan. Ranskalainen liberaalikirjailija, joka ilmeisesti murhattiin mielipiteittensä vuoksi, osasi imeä ajastaan olennaisen.
Germinalissa kuohuu kaivoksessa. Salamyhkäinen nälkiintynyt työtön nuorukainen saapuu kaivoskylään Ranskan pohjoisosien hiilivyöhykkeellä keskellä yötä. Maailmantalous köhii. Kysyntä Amerikassa on hiipunut, alueen tuotantolaitoksiin on investoitu suuruudenhulluudessa paljon pääomaa ja tuotantoa on liikaa. Tehtaita suljetaan, työttömyys rehottaa. Kaivostyö on helvettiä, mutta nuorukainen nöyrtyy.
Asteittain Zola pistää painetta ja kuvaa elävästi kaivostyöläisten arkea lomittaen väliin kuin unikuvia omistavan porvariston tylsyydestä. Kylässä on Venäjällä tsaarin pommittamista yrittänyt terroristi, joka pakeni Ranskaan räjäytettyään rakastajattarensa kanssa vahingossa matkustajunan. Rakastajatar surmattiin raa´asti. Nuorukainen kuuntelee terroristin saarnoja anarkismista, tilaa sosialistista lehteä Belgiasta ja seuraa aikansa ajattelijoiden, kuten Karl Marxin mietteitä. Kaivostyöläiset ovat nälkiintymässä, kaivosyhtiö haluaa alentaa palkkoja nostaakseen konkurssin partaalla kieppuvan puulaakin pinnalle. Lakko pitkään kydettyään leimahtaa liekkeihin. Väkivaltaisuudet eskaloituvat. Yhteenotoissa tulee runsaasti ruumiita.
Zola kuvaa kiihkon erinomaisesti. Samalla hän kuluneesti ilmaistuna vetää jatkuvia linjoja yksityisestä yleiseen. Tarinaa kuljetetaan usean yksilöhahmon voimin, mutta raamit ovat globaalit. Hän esimerkiksi viittaa tilanteeseen Intiassa, kertoo tapahtumia pariisilaisten lehtien kautta. Tragediassa on aimo annos romantiikkaa mukana, kuten dramaattinen ja traaginen rakkauskertomus.
Zola asettuu rintamaan lapsityövoiman käyttöä vastaan, saarnaa oikeudenmukaisuudesta ja useassa kohdassa puuttuu eläinten kärsimyksiin. Kun lakko loppuu, ei hän lopeta, vaan lisää höyryä. Kierrokset käyvät kovilla kaivoksen romahdettua venäläisterroristin sabotaasista. Loukkuunjääneistä selviää vain nuorukainen, samalla Zola kärjistää rakkauskertomuksensa upeasti. Henkiinjäänyt nuorukainen pakotetaan pois paikkakunnalta, mutta poistuminen juna-asemalle ennustelee kauniisti seuraavan vuosisadan vieläkin rajummista luokkapohjaisista väkivaltaisuuksista.
Näin yli sadan vuoden jälkeen teoksen ilmestymisestä ei voi kuin huokaista Zolan olleen oikeassa. 1900-luku oli ihmiskunnan historian synkin. Emmekä me olemme ohittaneet kirjan kuvaamaa tilannetta. Tilanne on itseasiassa pelottavan tuttu kirjan ilmestymisaikaan verratessa. Maailmantalous on taantumassa, hintojen nousu livahtanut käsistä. Esimerkiksi elintarvikkeista on huutava pula kehnojen satojen myötä ja hinnat ovat kohonneet laajojen väkijoukkojen ulottumattomiin. Enemmistö ihmiskunnasta elää nälkärajalla.
Maailmalla mellakoidaankin verisesti. Isot lakkoaallot ravistelevat monia maita. Joukkoirtisanomiset ärsyttävät. Sotilaat tukahduttavat kapinoita niin Kiinassa kuin Burmassa. Monissa Lähi-idän maissa tilanne on tulenarka. Egypti, Saudi-Arabia ja Libanon ovat ruutitynnyreitä, jotka ovat luisumassa kaaokseen. Irakissa, Turkissa, Afganistanissa ja Pakistanissa käydään kaikissa jonkinasteista sotaa. Etelä-Amerikassa suursota vaanii nurkan takana, etenkin Venezuela ja Kolumbia ovat avoimessa konfliktissa ja uhkaavat vetää kriisiin naapureitaan. Afrikassa esimerkiksi Zimbabwe on syvässä syöksykierteessä. Zola on ajankohtaisempi kuin osaa aavistaakaan.
Yhdysvaltain osuus maailmantaloudesta on onneksi vähentynyt, mutta Amerikan markkinat ovat silti merkittävät. Kiina on kysymysmerkki. Riittääkö kotimarkkinat pitämään yllä talouskasvua, joka pysähtyessään laukaisee voimakkaita jännitteitä? Viimeisten vuosien aikana tapahtunut Kiinan nopea kaupungistuminen on ollut ihmiskunnan historian massiivisen muuttoliike, joka on johtanut mittaviin sosiaaliseen ja ekologisiin ongelmiin. Talouskasvun ylläpito edellyttää demokraattisia uudistuksia ja talouden liberalisointia. Miljoonien työttömien nuorten irtolaislaumat ovat kauhuskenaario, joka voi muuten toteutua. Niin kauan kuin heitä integroidaan työmarkkinoille ja tulevaisuus on toiveikas, sujuu kenties kaikki kohtuudella ilman suurempia yhteenottoja. Mutta jos talous hivenenkin horjahtaa, pääsevät populistit ja fundamentalistit valloilleen. Tuhoisin seurauksin.
En tiedä kuinka monesti olen lukenut Émile Zolan Germinalin (1885), mutta tutusta tapahtumien kulusta huolimatta se sykähdyttää yhä uudestaan. Germinal ei kenties ole Zolan loistokkain teos, mutta minua se ei jätä rauhaan. Ranskalainen liberaalikirjailija, joka ilmeisesti murhattiin mielipiteittensä vuoksi, osasi imeä ajastaan olennaisen.
Germinalissa kuohuu kaivoksessa. Salamyhkäinen nälkiintynyt työtön nuorukainen saapuu kaivoskylään Ranskan pohjoisosien hiilivyöhykkeellä keskellä yötä. Maailmantalous köhii. Kysyntä Amerikassa on hiipunut, alueen tuotantolaitoksiin on investoitu suuruudenhulluudessa paljon pääomaa ja tuotantoa on liikaa. Tehtaita suljetaan, työttömyys rehottaa. Kaivostyö on helvettiä, mutta nuorukainen nöyrtyy.
Asteittain Zola pistää painetta ja kuvaa elävästi kaivostyöläisten arkea lomittaen väliin kuin unikuvia omistavan porvariston tylsyydestä. Kylässä on Venäjällä tsaarin pommittamista yrittänyt terroristi, joka pakeni Ranskaan räjäytettyään rakastajattarensa kanssa vahingossa matkustajunan. Rakastajatar surmattiin raa´asti. Nuorukainen kuuntelee terroristin saarnoja anarkismista, tilaa sosialistista lehteä Belgiasta ja seuraa aikansa ajattelijoiden, kuten Karl Marxin mietteitä. Kaivostyöläiset ovat nälkiintymässä, kaivosyhtiö haluaa alentaa palkkoja nostaakseen konkurssin partaalla kieppuvan puulaakin pinnalle. Lakko pitkään kydettyään leimahtaa liekkeihin. Väkivaltaisuudet eskaloituvat. Yhteenotoissa tulee runsaasti ruumiita.
Zola kuvaa kiihkon erinomaisesti. Samalla hän kuluneesti ilmaistuna vetää jatkuvia linjoja yksityisestä yleiseen. Tarinaa kuljetetaan usean yksilöhahmon voimin, mutta raamit ovat globaalit. Hän esimerkiksi viittaa tilanteeseen Intiassa, kertoo tapahtumia pariisilaisten lehtien kautta. Tragediassa on aimo annos romantiikkaa mukana, kuten dramaattinen ja traaginen rakkauskertomus.
Zola asettuu rintamaan lapsityövoiman käyttöä vastaan, saarnaa oikeudenmukaisuudesta ja useassa kohdassa puuttuu eläinten kärsimyksiin. Kun lakko loppuu, ei hän lopeta, vaan lisää höyryä. Kierrokset käyvät kovilla kaivoksen romahdettua venäläisterroristin sabotaasista. Loukkuunjääneistä selviää vain nuorukainen, samalla Zola kärjistää rakkauskertomuksensa upeasti. Henkiinjäänyt nuorukainen pakotetaan pois paikkakunnalta, mutta poistuminen juna-asemalle ennustelee kauniisti seuraavan vuosisadan vieläkin rajummista luokkapohjaisista väkivaltaisuuksista.
Näin yli sadan vuoden jälkeen teoksen ilmestymisestä ei voi kuin huokaista Zolan olleen oikeassa. 1900-luku oli ihmiskunnan historian synkin. Emmekä me olemme ohittaneet kirjan kuvaamaa tilannetta. Tilanne on itseasiassa pelottavan tuttu kirjan ilmestymisaikaan verratessa. Maailmantalous on taantumassa, hintojen nousu livahtanut käsistä. Esimerkiksi elintarvikkeista on huutava pula kehnojen satojen myötä ja hinnat ovat kohonneet laajojen väkijoukkojen ulottumattomiin. Enemmistö ihmiskunnasta elää nälkärajalla.
Maailmalla mellakoidaankin verisesti. Isot lakkoaallot ravistelevat monia maita. Joukkoirtisanomiset ärsyttävät. Sotilaat tukahduttavat kapinoita niin Kiinassa kuin Burmassa. Monissa Lähi-idän maissa tilanne on tulenarka. Egypti, Saudi-Arabia ja Libanon ovat ruutitynnyreitä, jotka ovat luisumassa kaaokseen. Irakissa, Turkissa, Afganistanissa ja Pakistanissa käydään kaikissa jonkinasteista sotaa. Etelä-Amerikassa suursota vaanii nurkan takana, etenkin Venezuela ja Kolumbia ovat avoimessa konfliktissa ja uhkaavat vetää kriisiin naapureitaan. Afrikassa esimerkiksi Zimbabwe on syvässä syöksykierteessä. Zola on ajankohtaisempi kuin osaa aavistaakaan.
Yhdysvaltain osuus maailmantaloudesta on onneksi vähentynyt, mutta Amerikan markkinat ovat silti merkittävät. Kiina on kysymysmerkki. Riittääkö kotimarkkinat pitämään yllä talouskasvua, joka pysähtyessään laukaisee voimakkaita jännitteitä? Viimeisten vuosien aikana tapahtunut Kiinan nopea kaupungistuminen on ollut ihmiskunnan historian massiivisen muuttoliike, joka on johtanut mittaviin sosiaaliseen ja ekologisiin ongelmiin. Talouskasvun ylläpito edellyttää demokraattisia uudistuksia ja talouden liberalisointia. Miljoonien työttömien nuorten irtolaislaumat ovat kauhuskenaario, joka voi muuten toteutua. Niin kauan kuin heitä integroidaan työmarkkinoille ja tulevaisuus on toiveikas, sujuu kenties kaikki kohtuudella ilman suurempia yhteenottoja. Mutta jos talous hivenenkin horjahtaa, pääsevät populistit ja fundamentalistit valloilleen. Tuhoisin seurauksin.
keskiviikko 23. huhtikuuta 2008
Gården, tingen, graven
Johan Anund (red.): Gården, tingen, graven. Arkeologiska perspektiv från Mälardalen. Riksantikvarieämbetet arkeologiska undersökningar skrifter nr 71, 2007. 224 s.
Arkeologin ammatti oli opintojen alkuvaiheessa yksi vahva vaihtoehto. Tuumasin kuitenkin, ettei työllistymisen kannalta se olisi se kaikkein fiksuin teko. Joten kielitiede ja kirjallisuus sekä talous- ja sosiaalihistoria vetivät pääaineina ne pisimmät korret, sivuaineina muun muassa pedagogiikka, psykologia, espanja ja nykyhistoria. Näköjään olisi järkevintä ollut sittenkin suuntautua akateemisen yleishumpuukin sijasta perinteisiin työläisammatteihin, mutta vasta kai aika näyttää kannattiko korkeampi koulutus taloudellisesti... vielä ei ole siltä tuntunut.
Maata kuovitaan useimmiten palkatta varsinaisen arkeologin johdolla. Kunhan elämäntilanne sen joskus hamassa tulevaisuudessa sallii, aion kyllä osallistua joku kerta vapaaehtoisena kaivauksiin. Kokemuksena on varmasti sen väärti.
Riksantikvarieämbetetin julkaisusarjassa on nyt melkoisen jännä Mälarinlaaksoon keskittyvä numero. Useiden artikkeleiden voimin laitetaan alueen asutus- ja taloushistoriaa uusiksi.
Mälarinlaakso on siitä erikoinen kolkka, että se oli vielä noin 900 vuotta sitten merenlahti. Maankohoaminen on ollut nopeaa. Ensimmäisten asukkaiden tullessa jääkauden jälkeen oli tienoo ulkosaaristoa. Muutamassa tuhannessa vuodessa on maa noussut kuin pannukakku kymmeniä metrejä. Vauhti on ollut kovimmillaan parikin metriä vuosisadassa, joten muutos on näkynyt silmissä. Jostain syystä ilmeisesti tahti on myös toisinaan hidastunut lähes olemattomaksi.
Leif Karlenby tarkastelee Håbolandetin tienoota isommassa aikakehyksessä. Alkuun silloisilla luodoilla ja saarilla oleskeltiin luultavimmin kausiluontoisesti. Kun maata on ollut enempi vapaana merestä, on tilaakin ollut pysyvämmälle asutukselle. Mälarinlaakso on ollut rajamaata tuolloin etenkin Uplantia ja Varsinais-Suomea asuttaneelle vasarakirveskansalle ja kampakeraamikoille. Nimenomaan vasarakirveskansa asettui aloilleen ja alkoi kyntämään maata. Ruotsissa heidän jälkiään on tavattu Keski-Ruotsin sisäosista. Tutkimukset osoittavat jo heidän asuneen pitkissä taloissa.
Mälarinlaakson pronssikauden asukkaiden kontaktit itään olivat tiiviit ja vähintäänkin yhtä monipuoliset kuin Keski-Eurooppaan. Esimerkiksi Lausitz-kulttuurin vaikutus oli Itä-Ruotsissa erityisen näkyvää ja joidenkin tutkijoiden mukaan tämä on viitannut merkittävästä maahanmuutosta siltä suunnalta. Pronssinkäsittelyllä ja raudanmuokkauksella on ollut suurta merkitystä Pohjolan kehityksellä. Suurella todennäköisyydellä nämä taidot ovat levinneet Mälarinlaaksoon idästä, ennen kaikkea nykyiseltä Venäjältä.
Anders Nilsson kertoo uusista kaivauksista Tunassa Sollentunassa. Nykytutkimus kyseenalaistaa aikaisemmat tulkinnat.
BTW, Tuna-sana on muuten siitä mielenkiintoinen, ettei sen etymologisesta alkuperästä ole täyttä varmuutta. Mahdollisesti se on peräisin vasarakirveskansalta. Alkujaan se lienee tarkoittanut isoa puurakenteista pyhää palvontapaikkaa (temppeliä), mutta sittemmin siirtynyt ruotsalaisten suussa ilmaisemaan myös mahtikartanoa tai keskusta. Foneettisesti hämäläismurteiden sana tönö on tunaa lähellä. Myöskin tönö on etymologiselta alkuperältään hämärän peitossa. Sisällöllisesti se tarkoittaa huonokuntoista puurakennusta, joten jonkinlaista yhteistä alkuperää sanoilla oman teoriani mukaan täytyy olla. Tuna on nimenomaan Mälarinlaaksolle tyypillinen paikannimi. Sen sijaan Hämeessä tönö-nimisiä paikkoja ei ole.
Katarina Appelgren ja Anders Nilsson ihmettelevät tyhjiä hautausmaita. Sellaisiakin kun arkeologit ovat yllätyksekseen kaivaneet esiin. He sulkevat pois määrittelystä ryöstetyt haudat ja polttohautauksen. He epäilevät niiden olevan symboliseen käyttöön rakennettuja.
Johdantoartikkelissa Mathias Bäck tarkastelee viikinkiaikaisia kulttuurien välisiä kohtaamisia. Keskieurooppalaisissa lähteissä vuosina 777-900 kutsuttiin skandinavian asukkeja eri nimityksillä. Mathias Bäck on päätellyt tanskalaisilla (danskar) tarkoitetun nimenomaan tanskalaisia, jotka olivat Jyllannin lisäksi levittäytyneet Länsi-Ruotsiin ja Etelä-Ruotsiin, pohjanmiehillä (nordmän) Norjan etelärannikon ihmisiä. Mälarinlaaksossa pohjoisosan svea-kansaa ja eteläosan göta-kansaa kutsuttiin yhteisnimellä Rus. Etenkin Itä-Euroopassa Rus-nimitys on ollut suosittu, englannissa puhuttiin daneista, Ranskassa pohjanmiehistä.
Suomen kieli on säilönyt tämän viikinkiaikaisen ruotsalaisten nimityksen. Svearike, Sverige alkoi hahmottua vasta viikinkiajan jälkeen Mälarinlaaksossa. Mathias Bäck päättelee, etteivät sveat ja götat osallistuneet ryöstöretkiin, vaan painottuivat kaupankäyntiin.
Mälarinlaakson viikinkiaikaiset kylät/kaupungit olivat monikulttuurisia kohtauspaikkoja, joissa sveat ja götat olivat vähemmistöinä.
Kolmessa viimeisessä artikkelissa valotetaan Frövikin esihistoriallista asutusta Eskilstunassa kolmesta näkökulmasta.
Suomen asutushistoriaa verrataan vähän Ruotsiin. Lähinnä Mathias Bäck käyttää argumentoinnissaan suomalaislöydöksiä tuekseen. Hän viittaa esimerkkinä Luistarin röykkiöhautoihin Satakunnassa. Sieltä on löydetty muun muassa kivikirves, jota epäillään käytetyn symbolisesti, koska se on hautoja vanhempi esine. Maagisella esineellä on ollut käyttöä uskonnollisissa rituaaleissa, jolla on haluttu viestiä yhteenkuuluvuutta esi-isiin. Bäck sanoo muinaissuomalaisissa yhteiskunnissa olleen traditiona aikasykli, jonka mukaan kokoonnuttiin muistojuhliin muistamaan tietyin väliajoin kuollutta kolmen vuoden ajan. Tämän jälkeen kuollut siirtyi vainajaksi.
Bäck esittää myös konkreettisen esimerkin Suomesta siitä miten esineen vaihtunut sosiokulturellinen konteksti saattaa tiedostaen tai tiedostamatta muuttaa sen käyttötarkoitusta. Suomalaisen viikinkiajan kulttuurilla olivat tiiviit kontaktit Venäjän keskisiin ja itäosiin, lähinnä Kama ja Volga-Oka jokien tienoille. Suomessa sen aikaisissa miesten soturihaudoista on löydetty hautajaislahjana vöitä, joiden alkuperä on Kamarin alueella itäisellä Venäjällä. Siellä ne olivat nimenomaan naisten vöitä.
Arkeologin ammatti oli opintojen alkuvaiheessa yksi vahva vaihtoehto. Tuumasin kuitenkin, ettei työllistymisen kannalta se olisi se kaikkein fiksuin teko. Joten kielitiede ja kirjallisuus sekä talous- ja sosiaalihistoria vetivät pääaineina ne pisimmät korret, sivuaineina muun muassa pedagogiikka, psykologia, espanja ja nykyhistoria. Näköjään olisi järkevintä ollut sittenkin suuntautua akateemisen yleishumpuukin sijasta perinteisiin työläisammatteihin, mutta vasta kai aika näyttää kannattiko korkeampi koulutus taloudellisesti... vielä ei ole siltä tuntunut.
Maata kuovitaan useimmiten palkatta varsinaisen arkeologin johdolla. Kunhan elämäntilanne sen joskus hamassa tulevaisuudessa sallii, aion kyllä osallistua joku kerta vapaaehtoisena kaivauksiin. Kokemuksena on varmasti sen väärti.
Riksantikvarieämbetetin julkaisusarjassa on nyt melkoisen jännä Mälarinlaaksoon keskittyvä numero. Useiden artikkeleiden voimin laitetaan alueen asutus- ja taloushistoriaa uusiksi.
Mälarinlaakso on siitä erikoinen kolkka, että se oli vielä noin 900 vuotta sitten merenlahti. Maankohoaminen on ollut nopeaa. Ensimmäisten asukkaiden tullessa jääkauden jälkeen oli tienoo ulkosaaristoa. Muutamassa tuhannessa vuodessa on maa noussut kuin pannukakku kymmeniä metrejä. Vauhti on ollut kovimmillaan parikin metriä vuosisadassa, joten muutos on näkynyt silmissä. Jostain syystä ilmeisesti tahti on myös toisinaan hidastunut lähes olemattomaksi.
Leif Karlenby tarkastelee Håbolandetin tienoota isommassa aikakehyksessä. Alkuun silloisilla luodoilla ja saarilla oleskeltiin luultavimmin kausiluontoisesti. Kun maata on ollut enempi vapaana merestä, on tilaakin ollut pysyvämmälle asutukselle. Mälarinlaakso on ollut rajamaata tuolloin etenkin Uplantia ja Varsinais-Suomea asuttaneelle vasarakirveskansalle ja kampakeraamikoille. Nimenomaan vasarakirveskansa asettui aloilleen ja alkoi kyntämään maata. Ruotsissa heidän jälkiään on tavattu Keski-Ruotsin sisäosista. Tutkimukset osoittavat jo heidän asuneen pitkissä taloissa.
Mälarinlaakson pronssikauden asukkaiden kontaktit itään olivat tiiviit ja vähintäänkin yhtä monipuoliset kuin Keski-Eurooppaan. Esimerkiksi Lausitz-kulttuurin vaikutus oli Itä-Ruotsissa erityisen näkyvää ja joidenkin tutkijoiden mukaan tämä on viitannut merkittävästä maahanmuutosta siltä suunnalta. Pronssinkäsittelyllä ja raudanmuokkauksella on ollut suurta merkitystä Pohjolan kehityksellä. Suurella todennäköisyydellä nämä taidot ovat levinneet Mälarinlaaksoon idästä, ennen kaikkea nykyiseltä Venäjältä.
Anders Nilsson kertoo uusista kaivauksista Tunassa Sollentunassa. Nykytutkimus kyseenalaistaa aikaisemmat tulkinnat.
BTW, Tuna-sana on muuten siitä mielenkiintoinen, ettei sen etymologisesta alkuperästä ole täyttä varmuutta. Mahdollisesti se on peräisin vasarakirveskansalta. Alkujaan se lienee tarkoittanut isoa puurakenteista pyhää palvontapaikkaa (temppeliä), mutta sittemmin siirtynyt ruotsalaisten suussa ilmaisemaan myös mahtikartanoa tai keskusta. Foneettisesti hämäläismurteiden sana tönö on tunaa lähellä. Myöskin tönö on etymologiselta alkuperältään hämärän peitossa. Sisällöllisesti se tarkoittaa huonokuntoista puurakennusta, joten jonkinlaista yhteistä alkuperää sanoilla oman teoriani mukaan täytyy olla. Tuna on nimenomaan Mälarinlaaksolle tyypillinen paikannimi. Sen sijaan Hämeessä tönö-nimisiä paikkoja ei ole.
Katarina Appelgren ja Anders Nilsson ihmettelevät tyhjiä hautausmaita. Sellaisiakin kun arkeologit ovat yllätyksekseen kaivaneet esiin. He sulkevat pois määrittelystä ryöstetyt haudat ja polttohautauksen. He epäilevät niiden olevan symboliseen käyttöön rakennettuja.
Johdantoartikkelissa Mathias Bäck tarkastelee viikinkiaikaisia kulttuurien välisiä kohtaamisia. Keskieurooppalaisissa lähteissä vuosina 777-900 kutsuttiin skandinavian asukkeja eri nimityksillä. Mathias Bäck on päätellyt tanskalaisilla (danskar) tarkoitetun nimenomaan tanskalaisia, jotka olivat Jyllannin lisäksi levittäytyneet Länsi-Ruotsiin ja Etelä-Ruotsiin, pohjanmiehillä (nordmän) Norjan etelärannikon ihmisiä. Mälarinlaaksossa pohjoisosan svea-kansaa ja eteläosan göta-kansaa kutsuttiin yhteisnimellä Rus. Etenkin Itä-Euroopassa Rus-nimitys on ollut suosittu, englannissa puhuttiin daneista, Ranskassa pohjanmiehistä.
Suomen kieli on säilönyt tämän viikinkiaikaisen ruotsalaisten nimityksen. Svearike, Sverige alkoi hahmottua vasta viikinkiajan jälkeen Mälarinlaaksossa. Mathias Bäck päättelee, etteivät sveat ja götat osallistuneet ryöstöretkiin, vaan painottuivat kaupankäyntiin.
Mälarinlaakson viikinkiaikaiset kylät/kaupungit olivat monikulttuurisia kohtauspaikkoja, joissa sveat ja götat olivat vähemmistöinä.
Kolmessa viimeisessä artikkelissa valotetaan Frövikin esihistoriallista asutusta Eskilstunassa kolmesta näkökulmasta.
Suomen asutushistoriaa verrataan vähän Ruotsiin. Lähinnä Mathias Bäck käyttää argumentoinnissaan suomalaislöydöksiä tuekseen. Hän viittaa esimerkkinä Luistarin röykkiöhautoihin Satakunnassa. Sieltä on löydetty muun muassa kivikirves, jota epäillään käytetyn symbolisesti, koska se on hautoja vanhempi esine. Maagisella esineellä on ollut käyttöä uskonnollisissa rituaaleissa, jolla on haluttu viestiä yhteenkuuluvuutta esi-isiin. Bäck sanoo muinaissuomalaisissa yhteiskunnissa olleen traditiona aikasykli, jonka mukaan kokoonnuttiin muistojuhliin muistamaan tietyin väliajoin kuollutta kolmen vuoden ajan. Tämän jälkeen kuollut siirtyi vainajaksi.
Bäck esittää myös konkreettisen esimerkin Suomesta siitä miten esineen vaihtunut sosiokulturellinen konteksti saattaa tiedostaen tai tiedostamatta muuttaa sen käyttötarkoitusta. Suomalaisen viikinkiajan kulttuurilla olivat tiiviit kontaktit Venäjän keskisiin ja itäosiin, lähinnä Kama ja Volga-Oka jokien tienoille. Suomessa sen aikaisissa miesten soturihaudoista on löydetty hautajaislahjana vöitä, joiden alkuperä on Kamarin alueella itäisellä Venäjällä. Siellä ne olivat nimenomaan naisten vöitä.
maanantai 21. huhtikuuta 2008
Oskar Engdahl: Skatteparadis
Oskar Engdahl: Skatteparadis. Agora 2004. 176 s.
Pohjoismaissa kytee korkeastikoulutettujen kapina. Koulutus ja työnteko ovat höylätty veroin ja julkisen sektorin jälkeenjääneiden palkkojen myötä kehnosti kannattavaksi. Suomessa sairaanhoitajat kiristivät roimat palkankorotukset, parhaillaan lakkoilevat kollegat Ruotsissa ja Tanskassa. Ruotsissa vaatimuksena on muun muassa 22 000 kruunun minimipalkka. Näin aluksi.
Leimallista pohjoismaisille yhteiskunnille on tiukka tuloverotus ja palkkahaitarin pieni hajonta. Ero koulutettujen ja kouluttamattomien työntekijöiden välillä ei ole leveä. Joillakin aloilla lyhyen koulutuksen vaativat ammatit ajavat palkoissa ohitse akateemisten ammattien. Esimerkiksi kirjastonhoitajien ja sairaanhoitajien lähtöpalkat ovat alle 20 000 kruunussa, eivätkä vuosien saatossa nouse rivakasti kokemuksen karttuessa. Kun ottaa huomioon näiden ammattien ihmisten opiskelleen useita vuosia korkeakouluissa ja yliopistoissa, tuntuu trukkikuskien ja pikaruokaloiden kassojen samoissa tasoissa olevat palkat epäreiluilta. Kaivosmies tienaa Ruotsissa reilusti päälle 30 000 kruunua. Rakennustyöläiset pääsevät samoihin lukemiin urakoimalla.
Akateemisten oloja on helpotettu lieventämällä verotusta hivenen. Mutta suunnattomiin veronalennuksiin ei ole varaa. Julkiset palvelut kurnivat veroäyrejä. Monien maakäräjien budjetit ovat jo nyt pahasti punaisella, kunnat joutuvat karsimaan kuluja kouluista ja kirjastoista. Palkkakustannusten nousut ovat porvarihallituksen aikana olleet kovimpia vuosikymmeniin. Esimerkiksi kunta-alan työläisten Kommunal on keväällä kiitollisena mainostanut tuhansien kruunujen palkankorotuksia ja väittää liittoon kuulumisen kannattavan. Inflaatio on ryöstäytymässä käsistä. Sitä lietsovat paitsi muhkeat palkankorotukset myös alennetut verot sekä elintarvikkeiden hinnannousu maailmanmarkkinoilla. Odotettavissa on lähitulevaisuudessa myös suurten ikäluokkien eläköityminen, mikä rasittaa yhteiskuntia entisestään. Veropohja kutistuu. Jostakin olisi otettava kulujen kattamiseksi. Tai sitten säästettävä sieltä mistä ei oikein enää voi säästää.
Rikkaat ovat siirtäneet varallisuutensa huokeamman verotuksen maihin. Käytännössä kaikkia Ruotsin "kruununkalleuksia" hallitaan veroparatiiseista, samoin ylimmän kymmenyksen omaisuuksia. Nämä kansalaistottelemattomat aiheuttavat kansakunnan kirstuun ammottavan aukon. Toisaalta veroparatiisien kautta kanavoidaan pääomavirtoja julkisen sektorin lainoihin.
Oskar Engdahl käsittelee veroparatiiseja kirjassaan Skatteparadis. Se on ensimmäinen kelvollinen ruotsinkielinen yleistajuinen esitys aiheesta ja pohjautuu hänen väitöskirjaansa I finansvärldens bakre regioner. En studie om finansiella offshoremarknader och ekonomisk brottslighet (2003).
Engdahl esittelee aluksi veroparatiisien määrittelyn vaikeuden ja minkälaisia termejä ilmiöstä käytetään eri maissa. Sen jälkeen hän kuvaa niiden synnyn. Lyhyesti globaalia taloushistoriaa tiivistäen liittyvät ne 1960- ja 1970-luvun rahamarkkinoiden kuohuntaan ja sääntelyyn. Maailman finanssimarkkinat keskittyivät Lontooseen, mutta yhdysvaltalaiset toimijat totesivat kolonioiden olevan lähempänä Amerikkaa. Niissä oli myös kehittymättömät yhteiskunnalliset rakenteet, jotka mahdollistivat välikäsiyhtiöiden perustamisen ja ankaran yksityisyyden suojan. Läntiset teollisuusmaat, Yhdysvallat etunenässä, suhtautuivat nuivasti näihin kansainvälisiin rahavirtoihin. Yhdysvallat esimerkiksi syytti veroparatiiseja huumerahojen pesusta. Iso-Britannia puolestaan on ollut sallivampi. Yhdysvallat ja muut maat perässä joutuivat kuitenkin taipumaan veroparatiisien edessä ja vapauttivat omia rahamarkkinoitaan. Uuden tekniikan myötä mahdollisuudet nopeisiin liikkeisiin globaalilla tasolla rahamarkkinoilla ovat lisääntyneet huimasti. Veroparatiisit ovat räjähtäneet kukoistukseen. Vuosituhannen vaihteessa yhteiskunnallinen ilmapiiri veroparatiiseja kohtaan on kuitenkin taas kiristynyt ja monia veroparatiiseja on kyetty suitsimaan.
Historian lisäksi Engdahl keskustelee moraaliongelmasta veroparatiisien suhteen. Missä määrin muiden on voitava tietää toisen taloudellisesta tilanteesta. Yksi markkinatalouden edellytyksistä on vapaa tieto. Veroparatiisiyhtiöt ovat mustia hevosia, joiden kanssa kauppaa käydessä on pussi päässä. Riskit ovat suuria, kun omistussuhteet ja taloudellinen kunto ovat vastapuolella pimeinä. Voi olla, että tuotteet ja tavarat, sijoitukset ja muut rahansiirrot jäävät saamatta tai katoavat teille tietämättömiin. Jäljittäminen on hankalaa.
Kirjan lopuksi on luku lisälukemisesta asiasta enemmän kiinnostuneille.
Pohjoismaissa kytee korkeastikoulutettujen kapina. Koulutus ja työnteko ovat höylätty veroin ja julkisen sektorin jälkeenjääneiden palkkojen myötä kehnosti kannattavaksi. Suomessa sairaanhoitajat kiristivät roimat palkankorotukset, parhaillaan lakkoilevat kollegat Ruotsissa ja Tanskassa. Ruotsissa vaatimuksena on muun muassa 22 000 kruunun minimipalkka. Näin aluksi.
Leimallista pohjoismaisille yhteiskunnille on tiukka tuloverotus ja palkkahaitarin pieni hajonta. Ero koulutettujen ja kouluttamattomien työntekijöiden välillä ei ole leveä. Joillakin aloilla lyhyen koulutuksen vaativat ammatit ajavat palkoissa ohitse akateemisten ammattien. Esimerkiksi kirjastonhoitajien ja sairaanhoitajien lähtöpalkat ovat alle 20 000 kruunussa, eivätkä vuosien saatossa nouse rivakasti kokemuksen karttuessa. Kun ottaa huomioon näiden ammattien ihmisten opiskelleen useita vuosia korkeakouluissa ja yliopistoissa, tuntuu trukkikuskien ja pikaruokaloiden kassojen samoissa tasoissa olevat palkat epäreiluilta. Kaivosmies tienaa Ruotsissa reilusti päälle 30 000 kruunua. Rakennustyöläiset pääsevät samoihin lukemiin urakoimalla.
Akateemisten oloja on helpotettu lieventämällä verotusta hivenen. Mutta suunnattomiin veronalennuksiin ei ole varaa. Julkiset palvelut kurnivat veroäyrejä. Monien maakäräjien budjetit ovat jo nyt pahasti punaisella, kunnat joutuvat karsimaan kuluja kouluista ja kirjastoista. Palkkakustannusten nousut ovat porvarihallituksen aikana olleet kovimpia vuosikymmeniin. Esimerkiksi kunta-alan työläisten Kommunal on keväällä kiitollisena mainostanut tuhansien kruunujen palkankorotuksia ja väittää liittoon kuulumisen kannattavan. Inflaatio on ryöstäytymässä käsistä. Sitä lietsovat paitsi muhkeat palkankorotukset myös alennetut verot sekä elintarvikkeiden hinnannousu maailmanmarkkinoilla. Odotettavissa on lähitulevaisuudessa myös suurten ikäluokkien eläköityminen, mikä rasittaa yhteiskuntia entisestään. Veropohja kutistuu. Jostakin olisi otettava kulujen kattamiseksi. Tai sitten säästettävä sieltä mistä ei oikein enää voi säästää.
Rikkaat ovat siirtäneet varallisuutensa huokeamman verotuksen maihin. Käytännössä kaikkia Ruotsin "kruununkalleuksia" hallitaan veroparatiiseista, samoin ylimmän kymmenyksen omaisuuksia. Nämä kansalaistottelemattomat aiheuttavat kansakunnan kirstuun ammottavan aukon. Toisaalta veroparatiisien kautta kanavoidaan pääomavirtoja julkisen sektorin lainoihin.
Oskar Engdahl käsittelee veroparatiiseja kirjassaan Skatteparadis. Se on ensimmäinen kelvollinen ruotsinkielinen yleistajuinen esitys aiheesta ja pohjautuu hänen väitöskirjaansa I finansvärldens bakre regioner. En studie om finansiella offshoremarknader och ekonomisk brottslighet (2003).
Engdahl esittelee aluksi veroparatiisien määrittelyn vaikeuden ja minkälaisia termejä ilmiöstä käytetään eri maissa. Sen jälkeen hän kuvaa niiden synnyn. Lyhyesti globaalia taloushistoriaa tiivistäen liittyvät ne 1960- ja 1970-luvun rahamarkkinoiden kuohuntaan ja sääntelyyn. Maailman finanssimarkkinat keskittyivät Lontooseen, mutta yhdysvaltalaiset toimijat totesivat kolonioiden olevan lähempänä Amerikkaa. Niissä oli myös kehittymättömät yhteiskunnalliset rakenteet, jotka mahdollistivat välikäsiyhtiöiden perustamisen ja ankaran yksityisyyden suojan. Läntiset teollisuusmaat, Yhdysvallat etunenässä, suhtautuivat nuivasti näihin kansainvälisiin rahavirtoihin. Yhdysvallat esimerkiksi syytti veroparatiiseja huumerahojen pesusta. Iso-Britannia puolestaan on ollut sallivampi. Yhdysvallat ja muut maat perässä joutuivat kuitenkin taipumaan veroparatiisien edessä ja vapauttivat omia rahamarkkinoitaan. Uuden tekniikan myötä mahdollisuudet nopeisiin liikkeisiin globaalilla tasolla rahamarkkinoilla ovat lisääntyneet huimasti. Veroparatiisit ovat räjähtäneet kukoistukseen. Vuosituhannen vaihteessa yhteiskunnallinen ilmapiiri veroparatiiseja kohtaan on kuitenkin taas kiristynyt ja monia veroparatiiseja on kyetty suitsimaan.
Historian lisäksi Engdahl keskustelee moraaliongelmasta veroparatiisien suhteen. Missä määrin muiden on voitava tietää toisen taloudellisesta tilanteesta. Yksi markkinatalouden edellytyksistä on vapaa tieto. Veroparatiisiyhtiöt ovat mustia hevosia, joiden kanssa kauppaa käydessä on pussi päässä. Riskit ovat suuria, kun omistussuhteet ja taloudellinen kunto ovat vastapuolella pimeinä. Voi olla, että tuotteet ja tavarat, sijoitukset ja muut rahansiirrot jäävät saamatta tai katoavat teille tietämättömiin. Jäljittäminen on hankalaa.
Kirjan lopuksi on luku lisälukemisesta asiasta enemmän kiinnostuneille.
sunnuntai 20. huhtikuuta 2008
Claire Castillon: Insekt
Claire Castillion: Insekt. Sekwa 2007. 149 s.
Yksi ranskalaiskirjallisuuden kuumimmista nimistä on Claire Castillon. Paitsi että hän on kyennyt kaupallistamaan itsensä näyttävin kansin, osaa hän myös kirjoittaa kadehdittavasti. Insecten ruotsinnoksen kansi on vastustamaton. Alkukielistäkin vetävämpi. Ruotsinnoksessa alkuperäisestä on jäljellä takakanteen puristettu tärinäkuvakansi. Insektin (suomeksi hyönteinen) kannessa luimistelee kirjailijan sijaan punertavalla taustalla heinäsirkka. Ranskassa ilmestyneen tuoreimman teoksen On n'empêche pas un petit coeur d'aimer (2007) kansi on suoranainen taideteos. Näin sitä pitää!
19 novellin kokoelma keskittyy äitien ja tytärten välisiin kipeisiin suhteisiin. Joskus kolmessa sukupolvessa. Kivoja ne eivät ole. Eivät myöskään hauskoja tai perheonnea säteileviä. Ne ovat kertomuksia heikoista äideistä, jotka eivät ole löytäneet omaa identiteettiään ja rooliaan. Äideistä, joilla on mielenterveydellisiä ongelmia. Äideistä, jotka eivät halua olla aikuisia. Äideistä, jotka ovat paranoidisia. Sairaalloisesti. Tyttäret ovat tylyjä. Kapinoivia keskenkasvuisia, jotka pahoinpitelevät äitejään ja pitävät pelossa.
Tarinat pohtivat naiseutta ja millainen naisen tulisi olla. Hahmot ovat kaukana ihanteista. Miehet loistavat poissaolollaan. Mutta novelleissa olevat miehet ovat melkein normaaleja, kunnollisia. Heihin voi lähes luottaa. Äidit ja tyttäret sen sijaan ovat väkivaltaisia. Sekä fyysisesti että henkisesti.
Kokoelman avauksessa Bara en (Vain yksi) avautuu nainen, joka nelikymppisenä suostuu lopulta lapsentekoon miehen sitä halutessa. Hän suostuu, kunhan lapsia on vain yksi ja se on tytär. He saavat kaksoset. Nainen kauhistuu, mies on onnellinen. Rääkyvät kakarat ovat kamalinta mitä nainen voi tietää. Eräänä päivänä hän paiskaa toisen tytöistä moottoritiellä autosta ulos ja puolustaa itseään, että hän halusi ja lupautui äidiksi vain yhdelle lapselle.
Avausnovelli heijastaa hyvin kokoelman muiden novellien henkeä. Se on karmivaa kauhukirjallisuutta kauniilla kielellä ja äkkikäännöksillä. Olen myyty!
Yksi ranskalaiskirjallisuuden kuumimmista nimistä on Claire Castillon. Paitsi että hän on kyennyt kaupallistamaan itsensä näyttävin kansin, osaa hän myös kirjoittaa kadehdittavasti. Insecten ruotsinnoksen kansi on vastustamaton. Alkukielistäkin vetävämpi. Ruotsinnoksessa alkuperäisestä on jäljellä takakanteen puristettu tärinäkuvakansi. Insektin (suomeksi hyönteinen) kannessa luimistelee kirjailijan sijaan punertavalla taustalla heinäsirkka. Ranskassa ilmestyneen tuoreimman teoksen On n'empêche pas un petit coeur d'aimer (2007) kansi on suoranainen taideteos. Näin sitä pitää!
19 novellin kokoelma keskittyy äitien ja tytärten välisiin kipeisiin suhteisiin. Joskus kolmessa sukupolvessa. Kivoja ne eivät ole. Eivät myöskään hauskoja tai perheonnea säteileviä. Ne ovat kertomuksia heikoista äideistä, jotka eivät ole löytäneet omaa identiteettiään ja rooliaan. Äideistä, joilla on mielenterveydellisiä ongelmia. Äideistä, jotka eivät halua olla aikuisia. Äideistä, jotka ovat paranoidisia. Sairaalloisesti. Tyttäret ovat tylyjä. Kapinoivia keskenkasvuisia, jotka pahoinpitelevät äitejään ja pitävät pelossa.
Tarinat pohtivat naiseutta ja millainen naisen tulisi olla. Hahmot ovat kaukana ihanteista. Miehet loistavat poissaolollaan. Mutta novelleissa olevat miehet ovat melkein normaaleja, kunnollisia. Heihin voi lähes luottaa. Äidit ja tyttäret sen sijaan ovat väkivaltaisia. Sekä fyysisesti että henkisesti.
Kokoelman avauksessa Bara en (Vain yksi) avautuu nainen, joka nelikymppisenä suostuu lopulta lapsentekoon miehen sitä halutessa. Hän suostuu, kunhan lapsia on vain yksi ja se on tytär. He saavat kaksoset. Nainen kauhistuu, mies on onnellinen. Rääkyvät kakarat ovat kamalinta mitä nainen voi tietää. Eräänä päivänä hän paiskaa toisen tytöistä moottoritiellä autosta ulos ja puolustaa itseään, että hän halusi ja lupautui äidiksi vain yhdelle lapselle.
Avausnovelli heijastaa hyvin kokoelman muiden novellien henkeä. Se on karmivaa kauhukirjallisuutta kauniilla kielellä ja äkkikäännöksillä. Olen myyty!
perjantai 18. huhtikuuta 2008
Philippe Delerm: Det hade regnat hela söndagen
Philippe Delerm: Det hade regnat hela söndagen. Albert Bonniers Förlag 2000. 117 s.
Ranskalainen professori ja kirjailija Philippe Delerm on nykyisin myyvä kotimaassaan. Hän alkoi tyrkyttää käsikirjoituksia kustantajille 1976. Vasta 1983 hyväksyttiin ensimmäinen käsikirjoitus kustannettavaksi. Läpimurtonsa hän teki 1997 novellikokoelmalla La Première gorgée de bière et autres plaisirs minuscules (suomeksi suunnilleen kai Ensimmäinen hörppy olutta ja muita pikkuhauskutuksia, korjatkaa jos olen väärässä, kiitos). 35 parin sivun mittaista tarinaa sisältänyttä kirjaa on myyty yli miljoona kappaletta Ranskassa. Siis melkoisen mukavasti.
Det hade regnat hela söndagen (Oli satanut koko sunnuntain / Il Avait plu tout le dimanche) on vuosituhannen vaihteesta. Nimi on vohkittu Georges Simonen komisario Jules Maigret -tarinan Maigret et l´homme du banc (1953) (suomeksi kai Maigret ja mies penkillä) alusta.
Delerm kertoo monsieur Arnold Spitzwegista. Mies on erakoitunut konttorirotta Pariisissa, jolla ei kuitenkaan mielestään ole tylsää. Pienoisromaani kuvaa etäännyttävästi hänen kuivasta elämästään. Lukija odottaa yllätyskäänteitä tasapaksuuteen, mutta sellaisista ei Delerm edes vihjaa. On kirjassa romanssi, mutta se on kuvattu ilman empatiaa. Surumielinen tunteettomuus värjää kirjaa. Spitzweg matkustaa ja liikkuu, tölvii. Muut ovat etäisiä objekteja. Pariisi pelkkiä paikannimiä. Populaarikulttuuriin on viitteitä. Spitzweg pitää Maigreteista. Metrolla mies matkustelee iltaisin pystyäkseen jutella muiden kanssa. Tuntemattomalla kanssamatkustajalle on helpompi avata sisintään.
Kirja jättää vaivaantuneen olotilan. Pinnallisesti se on huono, mutta silti se jää pyörimään päähän, eikä lukemista pysty keskeyttämään, jos sen on ehtinyt kerran aloittaa. Kiusallista.
Ranskalainen professori ja kirjailija Philippe Delerm on nykyisin myyvä kotimaassaan. Hän alkoi tyrkyttää käsikirjoituksia kustantajille 1976. Vasta 1983 hyväksyttiin ensimmäinen käsikirjoitus kustannettavaksi. Läpimurtonsa hän teki 1997 novellikokoelmalla La Première gorgée de bière et autres plaisirs minuscules (suomeksi suunnilleen kai Ensimmäinen hörppy olutta ja muita pikkuhauskutuksia, korjatkaa jos olen väärässä, kiitos). 35 parin sivun mittaista tarinaa sisältänyttä kirjaa on myyty yli miljoona kappaletta Ranskassa. Siis melkoisen mukavasti.
Det hade regnat hela söndagen (Oli satanut koko sunnuntain / Il Avait plu tout le dimanche) on vuosituhannen vaihteesta. Nimi on vohkittu Georges Simonen komisario Jules Maigret -tarinan Maigret et l´homme du banc (1953) (suomeksi kai Maigret ja mies penkillä) alusta.
Delerm kertoo monsieur Arnold Spitzwegista. Mies on erakoitunut konttorirotta Pariisissa, jolla ei kuitenkaan mielestään ole tylsää. Pienoisromaani kuvaa etäännyttävästi hänen kuivasta elämästään. Lukija odottaa yllätyskäänteitä tasapaksuuteen, mutta sellaisista ei Delerm edes vihjaa. On kirjassa romanssi, mutta se on kuvattu ilman empatiaa. Surumielinen tunteettomuus värjää kirjaa. Spitzweg matkustaa ja liikkuu, tölvii. Muut ovat etäisiä objekteja. Pariisi pelkkiä paikannimiä. Populaarikulttuuriin on viitteitä. Spitzweg pitää Maigreteista. Metrolla mies matkustelee iltaisin pystyäkseen jutella muiden kanssa. Tuntemattomalla kanssamatkustajalle on helpompi avata sisintään.
Kirja jättää vaivaantuneen olotilan. Pinnallisesti se on huono, mutta silti se jää pyörimään päähän, eikä lukemista pysty keskeyttämään, jos sen on ehtinyt kerran aloittaa. Kiusallista.
sunnuntai 13. huhtikuuta 2008
Richard Dawkins: Illusionen om gud
Richard Dawkins: Illusionen om gud. Leopard förlag 2007. 412 s.
Oxfordin yliopiston professori Richard Dawkins on aikamme ärhäkkäimpiä ateisteja. Tuorein teos Illusionen om gud (suomeksi Jumalharha) on tuhti teos, joka mukiloi uskovaisten argumentit maanrakoon.
Dawkins sanoo suoraan sen mitä moni ei uskalla tunnustaa. Jumalia ja jumalaa ei ole. Uskonnot ovat evoluution sivutuote, josta ei ole ollut muuta kuin haittaa. Hän vierittää uskontojen niskaan pääsyyllisyyden sotiin. Hän pitää psyykkisenä pahoinpitelynä lasten kasvattamista uskovaisiksi.
Dawkins höystää huumorilla teostaan. Erityisesti hän keskittyy kristinuskon penkomiseen, ja osoittaa, ettei moraalimme onneksi kumpua raamatusta.
Tämä kirja pitäisi lisätä toisen asteen koulutuksen opetusohjelmiin. Maailmasta tulisi varmasti paljon miellyttävämpi paikka, kun olisi vähemmän uskontojen nimissä pauhaavia fundamentalisteja, jotka ovat sairaalloisen kiinnostuneita kontrolloimaan toisten seksuaalisuutta, syömistä ja olemista. Kukin eläköön miten tahtoo, mutta älköön pakottako muita.
Oxfordin yliopiston professori Richard Dawkins on aikamme ärhäkkäimpiä ateisteja. Tuorein teos Illusionen om gud (suomeksi Jumalharha) on tuhti teos, joka mukiloi uskovaisten argumentit maanrakoon.
Dawkins sanoo suoraan sen mitä moni ei uskalla tunnustaa. Jumalia ja jumalaa ei ole. Uskonnot ovat evoluution sivutuote, josta ei ole ollut muuta kuin haittaa. Hän vierittää uskontojen niskaan pääsyyllisyyden sotiin. Hän pitää psyykkisenä pahoinpitelynä lasten kasvattamista uskovaisiksi.
Dawkins höystää huumorilla teostaan. Erityisesti hän keskittyy kristinuskon penkomiseen, ja osoittaa, ettei moraalimme onneksi kumpua raamatusta.
Tämä kirja pitäisi lisätä toisen asteen koulutuksen opetusohjelmiin. Maailmasta tulisi varmasti paljon miellyttävämpi paikka, kun olisi vähemmän uskontojen nimissä pauhaavia fundamentalisteja, jotka ovat sairaalloisen kiinnostuneita kontrolloimaan toisten seksuaalisuutta, syömistä ja olemista. Kukin eläköön miten tahtoo, mutta älköön pakottako muita.
keskiviikko 9. huhtikuuta 2008
Yasmina Khadra: Sirenerna i Bagdad
Yasmina Khadra: Sirenerna i Bagdad. Alfabeta 2007. 285 s.
Yasmina Khadra, oikealta nimeltään Algeriassa syntynyt ja Ranskassa asuva Mohammed Moulesshoul kirjoittaa toiseksi uusimmassa teoksessaan juuri siitä mistä pitää eli todellisuudesta Irakissa. Käsittääkseni häntä ei ole suomennettu, mutta syytä olisi. Mies aloitti kirjoittamaan ollessaan vielä upseerina Algerian armeijassa 1984. Sotilassensuurin takia hän julkaisi kirjansa pseydonyymillä. Vuodesta 2000 hän on asunut paossa Ranskassa. Hän on teoksissaan käsitellyt terrorismin juuria ja vienyt lukijansa muun muassa Afganistanin arkeen.
Harva oikeasti käsittää mitä esimerkiksi Irakissa todella tapahtuu. Uutisista tihkuvat tiedot uusista itsemurhapommi-iskuista ja ääriryhmien välisistä taisteluista ovat useimmiten luotettavuudeltaan epäilyttäviä. Viestimet välittävät lausuntoja, joiden väitteiden lähteiden alkuperää on vaikea jäljittää. Bagdad on kaoottinen kaupunki, eivätkä läntiset tiedotusvälineet uskalla olla läsnä kuin tarkasti vartioiduilla alueilla ja mielellään amerikkalaisten mukana. Läntiset tiedotusvälineet jättävät julkaisematta kuvia silvotuista ihmisistä. Monet Lähi-idän kanavat näyttävät sodan kasvot.
Toinen ilmiö on terroristien oma kuvamateriaali, joka leviää internetin välityksellä. Lähes jokainen isku uskottomia vastaan filmataan ja pistetään tuubiin. Netissä voi nähdä miten alasammutun avustuskopterin henkiinjäänyt lentäjä pakotetaan nilkuttamaan karkuun ja ammutaan raukkamaisesti selkään. Netissä voi katsoa kuinka fundamentalistit katkovat kauloja, kuinka he saapuvat liikkeeseen moottoripyörällä ja teloittavat omistajan, kuinka he asettavat tienvarsipommin, joka jysähtää työläisiä rahtaavan pikkubussin kohdalla, kuinka he ampuvat olalta raketteja rekkoihin ja käyttävät kranaatinheittimiä ja kuinka sala-ampuja listii amerikkalaisia sotilaita... Taustalla pauhaa Allahia ylistävää musiikkia. Tekijät ovat parikymppisiä toimettomia nuorukaisia, joita väkivalta on ruokkinut uusiin väkivaltaisuuksiin.
Sirenerna i Bagdad (Les Sirènes de Bagdad) kertoo suoraan, mitään peittelemättömästi millaisesta helvetistä irakilaiset pakolaiset tulevat. Pelkästään oma kaupunginosa on parissa vuodessa muuttanut ilmettään täydellisesti. Miltein jokainen vastaantulija on nykyisin irakilainen, eikä oma kaupunginosa ole niitä suurimpia keskittymiä. Eskilstuna on lupautunut vuosittain ottaa noin 350 irakilaista pakolaista, heitä on tullut kuutisen sataa vuodessa. Ja Eskilstuna on pienen virran päätepiste. Suurempi paine on kohdistunut Södertäljeen ja Malmöhön, joihin kumpaiseenkin on saapunut kymmeniä tuhansia irakilaisia pakolaisia.
Kirjan luettua ymmärtää kyllä miksi paetaan. Romaani alkaa pienestä kylästä, joka asteittein riuhtaistaan sodan kurimukseen. Päähenkilö lähtee Bagdadiin janoamaan kostoa amerikkalaisten nöyryytyksestä ja kirja muuttuu trilleriksi, joka menee överiksi Beirutissa ja latistuu lopuksi.
Kirja on paikoin pauhaava ja saarnaava, henkilöt ovat yksinkertaistettuja ja kärjistettyjä, mutta se ei himmennä hohtoa. Kirja kohoaa lukemieni kirjojen aateliin. Milloinkohan suomalaiskirjailija uskaltaa tarttua Irakiin? Itse olen sitä joissakin julkaisemattomissa novelleissa tehnyt, mutta romaania tarvittaisiin työstämään tapahtunutta, jolla on ollut moninaisia seuraamuksia aivan lähialueille asti.
Yasmina Khadra, oikealta nimeltään Algeriassa syntynyt ja Ranskassa asuva Mohammed Moulesshoul kirjoittaa toiseksi uusimmassa teoksessaan juuri siitä mistä pitää eli todellisuudesta Irakissa. Käsittääkseni häntä ei ole suomennettu, mutta syytä olisi. Mies aloitti kirjoittamaan ollessaan vielä upseerina Algerian armeijassa 1984. Sotilassensuurin takia hän julkaisi kirjansa pseydonyymillä. Vuodesta 2000 hän on asunut paossa Ranskassa. Hän on teoksissaan käsitellyt terrorismin juuria ja vienyt lukijansa muun muassa Afganistanin arkeen.
Harva oikeasti käsittää mitä esimerkiksi Irakissa todella tapahtuu. Uutisista tihkuvat tiedot uusista itsemurhapommi-iskuista ja ääriryhmien välisistä taisteluista ovat useimmiten luotettavuudeltaan epäilyttäviä. Viestimet välittävät lausuntoja, joiden väitteiden lähteiden alkuperää on vaikea jäljittää. Bagdad on kaoottinen kaupunki, eivätkä läntiset tiedotusvälineet uskalla olla läsnä kuin tarkasti vartioiduilla alueilla ja mielellään amerikkalaisten mukana. Läntiset tiedotusvälineet jättävät julkaisematta kuvia silvotuista ihmisistä. Monet Lähi-idän kanavat näyttävät sodan kasvot.
Toinen ilmiö on terroristien oma kuvamateriaali, joka leviää internetin välityksellä. Lähes jokainen isku uskottomia vastaan filmataan ja pistetään tuubiin. Netissä voi nähdä miten alasammutun avustuskopterin henkiinjäänyt lentäjä pakotetaan nilkuttamaan karkuun ja ammutaan raukkamaisesti selkään. Netissä voi katsoa kuinka fundamentalistit katkovat kauloja, kuinka he saapuvat liikkeeseen moottoripyörällä ja teloittavat omistajan, kuinka he asettavat tienvarsipommin, joka jysähtää työläisiä rahtaavan pikkubussin kohdalla, kuinka he ampuvat olalta raketteja rekkoihin ja käyttävät kranaatinheittimiä ja kuinka sala-ampuja listii amerikkalaisia sotilaita... Taustalla pauhaa Allahia ylistävää musiikkia. Tekijät ovat parikymppisiä toimettomia nuorukaisia, joita väkivalta on ruokkinut uusiin väkivaltaisuuksiin.
Sirenerna i Bagdad (Les Sirènes de Bagdad) kertoo suoraan, mitään peittelemättömästi millaisesta helvetistä irakilaiset pakolaiset tulevat. Pelkästään oma kaupunginosa on parissa vuodessa muuttanut ilmettään täydellisesti. Miltein jokainen vastaantulija on nykyisin irakilainen, eikä oma kaupunginosa ole niitä suurimpia keskittymiä. Eskilstuna on lupautunut vuosittain ottaa noin 350 irakilaista pakolaista, heitä on tullut kuutisen sataa vuodessa. Ja Eskilstuna on pienen virran päätepiste. Suurempi paine on kohdistunut Södertäljeen ja Malmöhön, joihin kumpaiseenkin on saapunut kymmeniä tuhansia irakilaisia pakolaisia.
Kirjan luettua ymmärtää kyllä miksi paetaan. Romaani alkaa pienestä kylästä, joka asteittein riuhtaistaan sodan kurimukseen. Päähenkilö lähtee Bagdadiin janoamaan kostoa amerikkalaisten nöyryytyksestä ja kirja muuttuu trilleriksi, joka menee överiksi Beirutissa ja latistuu lopuksi.
Kirja on paikoin pauhaava ja saarnaava, henkilöt ovat yksinkertaistettuja ja kärjistettyjä, mutta se ei himmennä hohtoa. Kirja kohoaa lukemieni kirjojen aateliin. Milloinkohan suomalaiskirjailija uskaltaa tarttua Irakiin? Itse olen sitä joissakin julkaisemattomissa novelleissa tehnyt, mutta romaania tarvittaisiin työstämään tapahtunutta, jolla on ollut moninaisia seuraamuksia aivan lähialueille asti.
torstai 3. huhtikuuta 2008
Nyt kaikki kielet, murteet, soikaa!
Ruotsin kirkon virsiä 3: Nyt kaikki kielet, murteet, soikaa! Cetus noster-lauluyhtye, Michael Dierks, urut, Sven Åberg, barokkiluuttu, teorbi. Ruotsin kirkko & SR Sisuradio 2008.
Kirjallisuuteen keskittyväksi blogiksi aiottuna en ole musiikkia pahemmin käsitellyt postauksissani Kirjahyllyyn. Salla Brunou kirjoittaa kiehtovasti Pauli Hanhiniemen Soitto on sanoja-kirjasta, joten sanailenpa minäkin sitten yhdestä levystä, joka kolahti postiluukusta.
Musiikki on toki tärkeä osa ihmisyyttä. Oman käsitykseni (ja monien kielitieteilijöiden) mukaan laulut, tanssi ja musisointi olivat olemassa ennen puhetta. Puhetaito on kehittynyt vasta viimeisten satojen tuhansien vuosien aikana ja ollut pitkään melodista. Alkuun puhekin oli kuulemma sanaparien mökellystä. Tästä todistaa muistitiedon säilöminen laulurunoihin ja sosiaalisten riittien tanssit ja musisointi. Yhteisöllisyyttä on taottu yhteislauluin, lapsia on sosiaalistettu lauluin, jumalia on palvottu veisuin... Uskonto on toinen elementti, joka näyttelee edelleen tärkeää tekijää ihmiskunnan todellisuudessa. Se kenties on kehittynyt luonnonolojen ymmärtämiseksi ja oman paikan käsittämiseksi yhteisöissä viimeisten kymmenten tuhansien vuosien aikana. Ylivoimainen enemmistö ihmiskunnasta on tällä hetkellä uskovaisia. Asia, jota maallistuneessa Pohjolassa on joskus vaikea muistaa. Maailma hahmottuu monille uskomusten asettamien raamien kautta ja käsitykset juurtavat urbaanistuvien paimentolaiskansojen huumausaineita nauttineiden tai muuten psyykkisesti romahtaneiden johtavien yksilöiden harhanäkyihin. Mooses mitä luultavimmin jyysti myrkkyjuurta, Jeesus oli kymmenien samoihin aikoihin Palestiinassa juutalaisuuteen kriittisesti suhtautuneiden seonneiden saarnaajien summa, joka mytologisoitiin ja personoitiin kymmeniä ja satoja vuosia myöhemmin, Muhammed puolestaan oli pedofiiliprofeetta, joka sekosi autiomaassa saaden varttuneenpana ilmeisesti jonkinlaisen jälkitripin... Kirjoitustaito on melkoisen tuore uutuus, joten ei ihme, että ne "alkuperäiset" pyhät taulut piti aina muka hävittää tai itse jumala tuhosi käskylaatat, jotta vain tämä yksi yksilö, joka ne pääsi näkemään kertoisi muille totuuden tulkittavaksi...
Suomalais-ugrilaisessa kulttuuripiirissä uskonnollisia elämyksiä on ruokittu kärpässieniä popsimalla. Punakärpässienitee on siivittänyt monen shamaanin toisiin maailmoihin. Jostakin syystä, ehkä kristillisyyden vaikutuksesta sienten syöntiin on leimattu kuolemanvaara. Valkokärpässieniä napostelemalla henki häipyykin, mutta punaisilla myrkytysteho ei ole alkoholia pahempaa. Punaisia pitää myös ahmia kymmeniä ennen kuin hallusinaatiot ovat sellaisia, että ne huomaa alkuväsymyksen jälkeen. Myrkky kulkeutuu kehosta sellaisenaan virtsana ja ja tietäjät joivat uudestaan sen rituaaleissa, jotta arvokas aine ei menisi hukkaan...
Nyt joku suuttuu. Ja loukkaantuu. Varmaan syystäkin. Mutta jos jumala on todellakin niin suuri, ei sen pilkkaaminen jumalaa häiritse. Jumala kyllä tuomitsee epäilevän tollon, ei siihen ihmisiä tarvita rankaisemaan.
Sitä paitsi on uskonnollisissa teksteissä paljon asiaakin ja kertomukset ovat usein jänniä ja mukaansatempaavia. Ja ovathan ne varsinaisia kultuuriaarteita monasti. Pääsiäisen aikaan kävin katsastamassa J.S. Bachin Matteus-passion Johanneksen kirkossa Helsingissä. Kolmetuntinen kärsimysnäytelmä saksaksi oli kelpo kuunneltavaa ja taide-elämys.
Suositun blogin pitäjänä markkinoitsijat muistavat toistuvin lahjoituksin (piilo)markkinoinnin toivossa bloggaajaa. Alkuviikosta postitti Ruotsin kirkko tuoreen virsi-CD:n. Tukholman saksalaisessa kirkossa äänitetyllä levyllä lauletaan tuttujakin Ruotsin kirkon virsiä suomalaisin, osin uudistetuin sanoin. Virsiä on 19.
Cetus Noster ei yllä Suomen Laulun tasolle ja avausraita Vain Jumala on linnamme kalskahtaa vaatimattomana korvaan. Sen on tottunut kuulemaan jykevän maskuliinisena uhona. Tämä versio on pikkulintujen piperrystä.
Virsien veisuu kuulostaa keskiaikaiselta ja siihen yhtye on erikoistunut. Sanat soljuvat, eikä kertomuksiin keskity. Levy liukuu huomaamatta rauhoittavaksi kauniiksi taustamusiikiksi, jona se toimii mitä mainioimmin ja tarjoaa hetken hiljentymiseen kesken arjen kaikenlaisten kiireiden.
Kirjallisuuteen keskittyväksi blogiksi aiottuna en ole musiikkia pahemmin käsitellyt postauksissani Kirjahyllyyn. Salla Brunou kirjoittaa kiehtovasti Pauli Hanhiniemen Soitto on sanoja-kirjasta, joten sanailenpa minäkin sitten yhdestä levystä, joka kolahti postiluukusta.
Musiikki on toki tärkeä osa ihmisyyttä. Oman käsitykseni (ja monien kielitieteilijöiden) mukaan laulut, tanssi ja musisointi olivat olemassa ennen puhetta. Puhetaito on kehittynyt vasta viimeisten satojen tuhansien vuosien aikana ja ollut pitkään melodista. Alkuun puhekin oli kuulemma sanaparien mökellystä. Tästä todistaa muistitiedon säilöminen laulurunoihin ja sosiaalisten riittien tanssit ja musisointi. Yhteisöllisyyttä on taottu yhteislauluin, lapsia on sosiaalistettu lauluin, jumalia on palvottu veisuin... Uskonto on toinen elementti, joka näyttelee edelleen tärkeää tekijää ihmiskunnan todellisuudessa. Se kenties on kehittynyt luonnonolojen ymmärtämiseksi ja oman paikan käsittämiseksi yhteisöissä viimeisten kymmenten tuhansien vuosien aikana. Ylivoimainen enemmistö ihmiskunnasta on tällä hetkellä uskovaisia. Asia, jota maallistuneessa Pohjolassa on joskus vaikea muistaa. Maailma hahmottuu monille uskomusten asettamien raamien kautta ja käsitykset juurtavat urbaanistuvien paimentolaiskansojen huumausaineita nauttineiden tai muuten psyykkisesti romahtaneiden johtavien yksilöiden harhanäkyihin. Mooses mitä luultavimmin jyysti myrkkyjuurta, Jeesus oli kymmenien samoihin aikoihin Palestiinassa juutalaisuuteen kriittisesti suhtautuneiden seonneiden saarnaajien summa, joka mytologisoitiin ja personoitiin kymmeniä ja satoja vuosia myöhemmin, Muhammed puolestaan oli pedofiiliprofeetta, joka sekosi autiomaassa saaden varttuneenpana ilmeisesti jonkinlaisen jälkitripin... Kirjoitustaito on melkoisen tuore uutuus, joten ei ihme, että ne "alkuperäiset" pyhät taulut piti aina muka hävittää tai itse jumala tuhosi käskylaatat, jotta vain tämä yksi yksilö, joka ne pääsi näkemään kertoisi muille totuuden tulkittavaksi...
Suomalais-ugrilaisessa kulttuuripiirissä uskonnollisia elämyksiä on ruokittu kärpässieniä popsimalla. Punakärpässienitee on siivittänyt monen shamaanin toisiin maailmoihin. Jostakin syystä, ehkä kristillisyyden vaikutuksesta sienten syöntiin on leimattu kuolemanvaara. Valkokärpässieniä napostelemalla henki häipyykin, mutta punaisilla myrkytysteho ei ole alkoholia pahempaa. Punaisia pitää myös ahmia kymmeniä ennen kuin hallusinaatiot ovat sellaisia, että ne huomaa alkuväsymyksen jälkeen. Myrkky kulkeutuu kehosta sellaisenaan virtsana ja ja tietäjät joivat uudestaan sen rituaaleissa, jotta arvokas aine ei menisi hukkaan...
Nyt joku suuttuu. Ja loukkaantuu. Varmaan syystäkin. Mutta jos jumala on todellakin niin suuri, ei sen pilkkaaminen jumalaa häiritse. Jumala kyllä tuomitsee epäilevän tollon, ei siihen ihmisiä tarvita rankaisemaan.
Sitä paitsi on uskonnollisissa teksteissä paljon asiaakin ja kertomukset ovat usein jänniä ja mukaansatempaavia. Ja ovathan ne varsinaisia kultuuriaarteita monasti. Pääsiäisen aikaan kävin katsastamassa J.S. Bachin Matteus-passion Johanneksen kirkossa Helsingissä. Kolmetuntinen kärsimysnäytelmä saksaksi oli kelpo kuunneltavaa ja taide-elämys.
Suositun blogin pitäjänä markkinoitsijat muistavat toistuvin lahjoituksin (piilo)markkinoinnin toivossa bloggaajaa. Alkuviikosta postitti Ruotsin kirkko tuoreen virsi-CD:n. Tukholman saksalaisessa kirkossa äänitetyllä levyllä lauletaan tuttujakin Ruotsin kirkon virsiä suomalaisin, osin uudistetuin sanoin. Virsiä on 19.
Cetus Noster ei yllä Suomen Laulun tasolle ja avausraita Vain Jumala on linnamme kalskahtaa vaatimattomana korvaan. Sen on tottunut kuulemaan jykevän maskuliinisena uhona. Tämä versio on pikkulintujen piperrystä.
Virsien veisuu kuulostaa keskiaikaiselta ja siihen yhtye on erikoistunut. Sanat soljuvat, eikä kertomuksiin keskity. Levy liukuu huomaamatta rauhoittavaksi kauniiksi taustamusiikiksi, jona se toimii mitä mainioimmin ja tarjoaa hetken hiljentymiseen kesken arjen kaikenlaisten kiireiden.
keskiviikko 2. huhtikuuta 2008
Albert Camus: Sivullinen
Albert Camus: Sivullinen. Otava 1976. 135 s.
Jotkut fyysisesti pienet ja kevyet teokset ovat sisällöltään todella painavia. Albert Camus`n Sivullinen on sellainen, jonka soisi kuluvan muidenkin käsissä.
Joillakin kolottaa kahvihammasta, minulla laatukirjallisuuden puute aiheuttaa kamalia vieroitusoireita, eikä auta muu kuin harppoa lainastoon. Eskilstunassa kaupunginkirjaston laatulukemisto on yleensä varastossa. Suomenkieliselle osastolle ei ole hankittu uusia teoksia sitten alkusyksyn, kun suomenkielisen kirjastonhoitajan virka lopetettiin. Tilalle tuli kyltti, että suosittele tekelettä tilattavaksi, niin selvitämme voimmeko hankkia. Näköjään markkinoita ei ole ollut. Onneksi uskomaton määrä hyvää kirjallisuutta on komerossa.
Camus´n kirjaa pyytäessä kirjastotäti totesi, että romaani voi olla varastettu, koska kukaan ei ole lainannut sitä vuosiin. No, löytyipähän teos kellarista naftaliinista ja pääsin lukijan paratiisiin.
Täysin irralliselta kuulostava alkujuonto kuitenkin sopii täydellisesti teoksen teemaan: ihmisyyden ja elämisen mielettömyyteen. Tuskinpa Albert Camus laskelmoi Sivullista rustatessaan jonkun suomalaissiirtolaisen kyselevän ruotsalaisen pikkukaupungin kirjastosta kirjansa käännöstä puolen vuosisadan päästä. Eikä varmastikaan aavistanut kirjoittaneensa jotakin maagisen mestarillista. Tekstit lähtevät elämään omaa kaoottista elämäänsä. Tai ehkä hän oikeasti tavoitteli tekstiä, joka kimpoilisi mitä moninaisinpiin sosiaalisen ekologian ulottuvuuksiin. Sillä hyvä se on.
Juoni on sinänsä melko yksinkertainen. Hiljainen konttoristimies hautaa tunteettomasti äitinsä, elää arkipäivää, rakastuu ja sattuman summana surmaa häntä uhkaavan arabin. Tästä huipennuksesta alkaa eksistentialistinen kuorinta, joka paiskaa miesparan oman elämänsä ulkopuolelle. Hän on keskiössä, mutta katsomossa oikeudenkäynnissä, jossa hänen menneisyytensä ja olemuksensa raavitaan ja muovataan uuteen valoon. Hän ei tunnista itseään, tai tunnistaa, mutta ei välitä, koska millään ei ole mitään merkitystä. On aivan sama kuoleeko nyt vai vasta kahdenkymmenen vuoden kuluttua, sillä me kaikki kuolemme joskus ja meidät unohdetaan, sillä uudet elämät kukkivat ennen omaa lakastumistaan. Oikeus tuomitsee tunnekylmäksi hirviöksi paljastuneen miehen kuolemaan. Ainoa mitä mies toivoo on, että teloitusta tulisi seuraamaan runsaasti yleisöä, joka vihaisi häntä. Jumalaan mies ei usko. Elämä on kaoottista sattumaa vailla päämäärää. Se tapahtuu mitä tapahtuu eikä sitä auta surea.
Sivullisen kieli on harkittua ja lakonista. Tunteilut eivät leiskahtele, koska mieskään ei piittaa paljoa muista. Teoksen voi lukea tuhannesti, eikä siltikään kyllästy, vaikka tietää tapahtumien kulun.
Albert Camus kuuluu niihin kirjailijoihin, joiden vaikutus omaan tuotantooni on ollut selvä. Selkeimmin esimerkiksi Sivullinen näkyy novellissa Hyytävä halaus, joka julkaistiin Liekissä 4/07. Kyseinen novelli kuuluu myös kustantajille tyrkyttämääni kertomuskokoelmaan Moskovan yö ja muita kertomuksia, joka jos ei niitä kunniaa Atenan ja Parnasson proosakilvassa, julkaistaan muuten loppuvuodesta 2008 tai alkuvuodesta 2009 luultavimmin Lontoossa. Sivullinen huokuu etenkin sen novellissa Sitä mitä ei näe mutta on läsnä nyt ja tässä loppuosassa muun muassa Asko Sahlbergin Göteborg-trilogian lisäksi. Viittauksen Ruttoon voi huomata itse nimikkonovellista, jossa tosin vilisee viittauksia maailmankirjallisuuteen muutenkin valtavasti. Oma puolensa on löytyykö lukijoita nyt ja tulevaisuudessa. Kyseleekö Algerissa joku tunisialainen maahanmuuttaja ranskannosta viidenkymmenen vuoden kuluttua? Epäilenpä. Mutta eihän sitä koskaan tiedä!
Jotkut fyysisesti pienet ja kevyet teokset ovat sisällöltään todella painavia. Albert Camus`n Sivullinen on sellainen, jonka soisi kuluvan muidenkin käsissä.
Joillakin kolottaa kahvihammasta, minulla laatukirjallisuuden puute aiheuttaa kamalia vieroitusoireita, eikä auta muu kuin harppoa lainastoon. Eskilstunassa kaupunginkirjaston laatulukemisto on yleensä varastossa. Suomenkieliselle osastolle ei ole hankittu uusia teoksia sitten alkusyksyn, kun suomenkielisen kirjastonhoitajan virka lopetettiin. Tilalle tuli kyltti, että suosittele tekelettä tilattavaksi, niin selvitämme voimmeko hankkia. Näköjään markkinoita ei ole ollut. Onneksi uskomaton määrä hyvää kirjallisuutta on komerossa.
Camus´n kirjaa pyytäessä kirjastotäti totesi, että romaani voi olla varastettu, koska kukaan ei ole lainannut sitä vuosiin. No, löytyipähän teos kellarista naftaliinista ja pääsin lukijan paratiisiin.
Täysin irralliselta kuulostava alkujuonto kuitenkin sopii täydellisesti teoksen teemaan: ihmisyyden ja elämisen mielettömyyteen. Tuskinpa Albert Camus laskelmoi Sivullista rustatessaan jonkun suomalaissiirtolaisen kyselevän ruotsalaisen pikkukaupungin kirjastosta kirjansa käännöstä puolen vuosisadan päästä. Eikä varmastikaan aavistanut kirjoittaneensa jotakin maagisen mestarillista. Tekstit lähtevät elämään omaa kaoottista elämäänsä. Tai ehkä hän oikeasti tavoitteli tekstiä, joka kimpoilisi mitä moninaisinpiin sosiaalisen ekologian ulottuvuuksiin. Sillä hyvä se on.
Juoni on sinänsä melko yksinkertainen. Hiljainen konttoristimies hautaa tunteettomasti äitinsä, elää arkipäivää, rakastuu ja sattuman summana surmaa häntä uhkaavan arabin. Tästä huipennuksesta alkaa eksistentialistinen kuorinta, joka paiskaa miesparan oman elämänsä ulkopuolelle. Hän on keskiössä, mutta katsomossa oikeudenkäynnissä, jossa hänen menneisyytensä ja olemuksensa raavitaan ja muovataan uuteen valoon. Hän ei tunnista itseään, tai tunnistaa, mutta ei välitä, koska millään ei ole mitään merkitystä. On aivan sama kuoleeko nyt vai vasta kahdenkymmenen vuoden kuluttua, sillä me kaikki kuolemme joskus ja meidät unohdetaan, sillä uudet elämät kukkivat ennen omaa lakastumistaan. Oikeus tuomitsee tunnekylmäksi hirviöksi paljastuneen miehen kuolemaan. Ainoa mitä mies toivoo on, että teloitusta tulisi seuraamaan runsaasti yleisöä, joka vihaisi häntä. Jumalaan mies ei usko. Elämä on kaoottista sattumaa vailla päämäärää. Se tapahtuu mitä tapahtuu eikä sitä auta surea.
Sivullisen kieli on harkittua ja lakonista. Tunteilut eivät leiskahtele, koska mieskään ei piittaa paljoa muista. Teoksen voi lukea tuhannesti, eikä siltikään kyllästy, vaikka tietää tapahtumien kulun.
Albert Camus kuuluu niihin kirjailijoihin, joiden vaikutus omaan tuotantooni on ollut selvä. Selkeimmin esimerkiksi Sivullinen näkyy novellissa Hyytävä halaus, joka julkaistiin Liekissä 4/07. Kyseinen novelli kuuluu myös kustantajille tyrkyttämääni kertomuskokoelmaan Moskovan yö ja muita kertomuksia, joka jos ei niitä kunniaa Atenan ja Parnasson proosakilvassa, julkaistaan muuten loppuvuodesta 2008 tai alkuvuodesta 2009 luultavimmin Lontoossa. Sivullinen huokuu etenkin sen novellissa Sitä mitä ei näe mutta on läsnä nyt ja tässä loppuosassa muun muassa Asko Sahlbergin Göteborg-trilogian lisäksi. Viittauksen Ruttoon voi huomata itse nimikkonovellista, jossa tosin vilisee viittauksia maailmankirjallisuuteen muutenkin valtavasti. Oma puolensa on löytyykö lukijoita nyt ja tulevaisuudessa. Kyseleekö Algerissa joku tunisialainen maahanmuuttaja ranskannosta viidenkymmenen vuoden kuluttua? Epäilenpä. Mutta eihän sitä koskaan tiedä!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)