John Simon: Koneen ruhtinas. Pekka Herlinin elämä

John Simon: Koneen ruhtinas. Pekka Herlinin elämä. Otava, 2011. 416 s.

Taloushistoriallisessa mielessä Koneen kasvutarina kansainväliseksi suuryhtiöksi on paikoin ihmeitä täynnä. Yhtiön tulevaisuus on ollut vaakalaudalla useamman kerran. Strateginen päätös alkaa ahmia kilpailijoita 1960-luvulla on nostanut sen asemaan, josta se voi määrätä markkinoita.

Koneen menestyksen taustalla on fuusioitumisten lisäksi panostus teknisiin innovaatioihin. Ei riitä, että on sulauttanut itseensä muita joko saman tai alemman tason osaajia. Menestykseen tarvitaan rohkeutta innovoida. Kasvutahti hiipui 1980-luvulla ja yhtiö melkein myytiin jo kilpailijalle 1990-luvulla. Uuteen pyrähdykseen veivät konehuoneettomat hissit, jotka olivat huikea teknologinen loikka jähmettyneellä alalla. Se antoi etumatkaa.

Kone on ollut nostolaitteiden ohella myös monen muun valmistaja. Tänä päivänä on vaikea uskoa mitä kaikkea monialakonserniin on ostettu ja liitetty, ja mistä 1990-luvun alussa on luovuttu keskittyessä ydinosaamiseen eli hisseihin, liukuportaisiin ja niiden huoltoon. Kone on muun muassa valmistanut aikoinaan naisten sukkahousuja! Sinänsä tämä ei ole erikoista, koska 1960-1980-luvuilla trendi oli paisua kaikille aloille ja monesta yhtiöstä muodostui sekavia kokonaisuuksia, joiden hallinta oli hankalaa.

Merkittävää Koneessa on sen nykyisen koon lisäksi varhainen kansainvälistyminen. Se oli jäänmurtaja Suomen vientiteollisuudessa, joka avasi markkinoita muille. Kone lähti varhain ja käytännössä ensimmäisenä suomalaisyrityksenä laajentumaan muille markkinoille. Tietysti paperi- ja puuteollisuus suuntautui luonnollisesti alusta alkaen kansainvälisille markkinoille, mutta Koneen turpoaminen oli aktiivista ja tietoista strategiaa.

Koneeseen kiteytyy Herlinin suku. Kone on leimallisesti yhä perheyhtiö. Se on sen vahvuus, että suvun kannalta tragedia. Yksi syy miksi Pekka Herlinin elämäkerta päätyi lukulistalleni heti sen ilmestyttyä 2009 oli Pekan pojan Niklaksen kommentti julkaistusta kirjasta.

Niklas Herlin muun muassa toteaa suorasanaisesti, että "ihmisenä isäni oli kusipää, ihmishirviö, pahinta laatua oleva sika, joka olisi pitänyt steriloida hyvissä ajoin. On yhteiskunnallisesti vaarallista, kun hulluimmat levittävät sairaita geenejään."

Hän jatkaa, että "´Koneen ruhtinas - Pekka Herlinin elämä´ kannattaa lukea. Siinä on aika hyvää materiaalia suomalaisesta talouselämästä, olemattomasta yrityskulttuurista ja pahasta ihmisestä, jonka joskus läsnä ollessa kasvoin "aikuiseksi". Ja ennen kaikkea: kirja on hyvin kirjoitettu. New Yorkin juutalainen John Simon saapui Suomeen Kone Oy:n palvelukseen jo 1980-luvulla ja näin ollen osaa katsoa aihetta, yhtiötä ja suomalaista yhteiskuntaa sekä sisä- että ulkopuolisena."

Kun poika sanoo tällaista herää luonnollisesti mielenkiinto. Johtajista rakennetaan usein myyttisiä hahmoja. Pekka Herlinkin sai Koneen menestyksen myötä ihailua. Ulkokuori kuitenkin pettää. Sisin ilmeisesti oli mätä ja paineet purkautuivat perheen sisällä tuhoisasti.

Pekan koulumenestys ei ollut erinomaista, vaan välttävää. On vaikea uskoa, että ilman perheyritystä hän olisi saavuttanut sen erikoisempaa yhteiskunnallista asemaa. Itsekeskeinen, keskinkertainen ja epävarma mies onnekseen osasi koota ympärilleen osaavia ihmisiä, jotka uskalsivat panna tarvittaessa vastaan. Vaimon merkitys on ollut ratkaiseva.

Pekka Herlin ei alkuun halunnut jatkaa perheyhtiötä, mutta käytännössä valinnanvaraa ei ollut. Eikä hänen elämänsä muutenkaan mennyt mitenkään mukavasti. Helsinki-Vantaan lentokentän kiitorataa käyttäessä voi kiittää muun muassa Pekka Herliniä. Hän oli pakkotyössä rakentamassa sitä saatuaan tuomion rattijuoppoudesta.

Ihmistä on jälkeenpäin vaikea määritellä. Mielipiteitä on monia, mutta kirjasta suodattuu kuva ristiriitaisesta epävakaasta persoonallisuudesta, joka ei olisi kivunnut ilman osakeomistusta näihin sfääreihin. Hän kuitenkin hallitsi taloudellisia kokonaisuuksia hyvin, joten talouden hyvä hallinta antoi yhtiölle etulyöntiaseman suhteessa kilpailijoihin. Euroopan markkinoiden vapautuminen toi myötätuulta laajentumiselle ja pienet paikalliset perheyhtiöt vanhentuneine tuotantotiloineen ja välineineen ikään kuin tippuivat Koneen syliin. Kone laittoi yleensä rankalla kädellä ostetut yhtiöt kuntoon ja antoi niiden säilyttää identiteettinsä. Yhtiöitä ei alkuun sulautettu siis konserniin, vaan niiden annettiin kukkia vapaasti. Tärkeintä oli tulos.

Pekka Herlin kävi julmaa valtapeliä kulisseissa ja jopa oman perheen sisällä. 1990-luvun lopun ja 2000-alun perimistaistelu tehtiin törkeästi. Hän teki röyhkeästi muiden seläntakana poikansa Antti Herlinin kanssa sopimuksen, jolla Koneen kruunu siirtyi Antille muiden jäädessä nuolemaan suhteellisesti näppejään. Muistan miten aiheesta kirjoitettiin lehdistössä ja tunsin vastenmielisyyttä Pekka Herliniä kohtaan. Kirja taustoittaa aihetta lisää, enkä yhtään ihmettele, että muiden sisarusten välit viilenivät Anttia (ja Pekkaa) kohtaan.

Kiinnostava kirja, joka kuuluu suomalaiseen yleissivistykseen ja murentaa mahtimiesten tarpeettoman ihailun. Hekin ovat ja olivat tavallisia ihmisiä puutteineen ja pusertuivat paineissa jopa alkoholisoituneiksi ihmishirviöiksi, jotka terrorisoivat läheisiään. Kirja saa miettimään mikä on elämässä tärkeintä. Mikä on elämän ydin? Onko se taloudellinen turvallisuus, onko se läheisten hyvinvointi? Pekka Herlin valitsi rahan ja yhtiön sosiaalisten suhteiden kustannuksella.