Arne Nevanlinna: Harharetkiä Helsingissä. Kaksitoista tarinaa siitä miten on mahdollista, että muutama askel pitkin museokatua vie saman verran aikaa kuin kokonainen ihmisikä. WSOY, 2001. 172 s.
Arne Nevanlinnan Harharetkiä Helsingissä on oiva sukellus kadonneeseen kaupunkiin, katsaus nuoren kaupungin kerrostumiin ja kiivailuun kaupunkitilasta. Kaksitoista pohdiskelevaa esseetä leijailevat yksittäisistä sanoista paksuiksi pilviksi.
Helsinkihän on luonnoton luomus. Vuonna 1550 Kustaa Vaasan Koskelan kylän paikalle perustama kaupunki kuihtui käytännössä kokoon 1700-luvulle mennessä. Yleensä kaupungit perustetaan tärkeiden kauppareittien solmukohtiin. Helsinki kulkukelvottoman joen rantaan matalan lahden perukoille. Turku, Tampere, Hämeenlinna, Viipuri, Porvoo... Kaikki muut olisivat olleet taloudellisessa mielessä parempia paikkoja. Siksi niihin on syntynyt asutuskeskukset luonnostaan.
Helsinki perustettiin vastineeksi Tallinnalle, mutta siinäkään tehtävässä tarkoitus ei täyttynyt. 1700-luvun alussa Helsinki autioitui vuosikymmeneksi. Edes Pietari Brahen päätös siirtää keskustaa kymmenisen kilometriä etelään Vironniemelle 1640 ei auttanut asiaa.
Geopolitiittinen tilanne muuttui 1703. Ruotsi oli menettänyt Suomenlahden pohjukan ja Pietari Suuri perusti Nevanlinnan paikalle Pietarin kaupungin. Pietarista paisui valtapesäke, joka muokkasi Helsingistä tärkeämmän.
Kenties ratkaisevin käänne Helsingin kohtalossa oli ruotsalaisten päätös linnoittaa Suomenlahden pohjoisrannikko. Osana linnoitusketjua tehtiin vuodesta 1748 alkaen Suomenlinnaa. Rakennustyöt moninkertaistivat Helsingin väestön. Suomenlinna oli Helsingin ydin.
Venäläisten vapautettua Suomen pääkaupunki vaihtui Turusta Helsingiksi. Tulipalon tuhoama pikkukaupunki sai Engelin suunnittelemat uusklassiset mahtipontiset kulissit.
Hallinnon keskittäminen veti väkeä puoleensa ja Helsinki lähti vihdoin kasvuun. Kaupungistuminen oli hurjaa 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa. Uusia asuinalueita levisi viertoteiden varsille, entisille sotilasalueille. Uusi tiheätahtisempi kasvu tapahtui 1960- ja 1970-luvuilla, kun radanvarsille ja itään puhkesi betonilähiöitä. Niitä seurasi täydennysrakentaminen ja 1990-luvulla kokonaan uudet kaupunginosat...
Nevanlinna pohtii muun muassa kaupallisten tilojen muutosta. Sitä miten hän kävi pikkupoikana kerrostalon alakerroksen lähikaupassa ja Stockmannilla Senaatintorin laidalla ja miten Stockmannin tavaratalo rakentui helsinkiläisyyden symboliksi 1930-luvulla.
Hauska kirjoitus on Piha. Siinä Nevanlinna kuvaa miten pihat ovat muokkautuneet teknisen kehityksen ja käyttötarkoitusten myötä. Jätehuolto määrää paljon.
Mukava ja miellyttävä kirja kaikille helsinkiläisyydestä kiinnostuneille ja helsinkiläisiksi itsensä kuvitteleville. Kotikaupunkiin saa uuden kurkistuksen, näkymille historiallisen ymmärryksen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti