Nikolai Gogol: Kuolleet sielut. Otava, 2000. 344 s.
Maailmankirjallisuudessa on omasta mielestä yksi aikakausi ylitse muiden. Nimittäin 1800-luvun venäläinen kirjallisuus. Käsittämätön määrä kestävää kamaa syntyi lukemattomien lukijoiden riemuksi.
Nikolai Gogol lukeutuu näiden mestareiden kärkikaartiin. Hänen vivahteikkaassa tuotannossa yhdistyy arkipäivän komiikka kriittiseen realismiin. Hän taisi huumorin, ja samalla piirsi laajempaa yhteiskunnallista kaarta sävyttäen sitä syvällisesti. Psykologiseen ulottuvuuteen liitetään nokkelasti fantasialla ryyditetty satiiri.
Kuolleet sielut ei ehkä ole tekijänsä taidonnäytteiden terävintä kärkeä, mutta toimii taitavasti suurimman osan tarinaa. Lopussa pakka hajoaa. Syynä kenties on epäonnistunut yritys laajentaa kertomus kolmiosaiseksi trilogiaksi. Romaani on toisin sanoen kuin pannukakku, joka lässähtää kasaan lopuksi.
Kertomuksen runkona on Pavel Ivanovits Tsitsikovin kummallinen keino vaurastua. Hän kiertää eräässä kaupungissa ostamassa maanomistajilta kuolleita maaorjia. Omistavan luokan ahneus läkähdyttää. Jännitys tihenee juhliin, joissa kaikki menee mönkään. Kulissit repeytyvät. Gogol menettää otteen tarinaan ja johdattaa sankarinsa karkuun kaupungista. Samalla loikataan Tsitsikovin menneisyyteen ja kertoja kohottaa ääntään saarnaukseksi.
Kelpo kirja.
torstai 11. maaliskuuta 2010
lauantai 6. maaliskuuta 2010
Marina Tsvetajeva: Piru ja yhdeksän muuta kertomusta
Marina Tsvetajeva: Piru ja yhdeksän muuta kertomusta. Like, 2006. 255 s.
Tämä novellikokoelma meni minulta yli ymmärryksen. Sekavat omaelämäkerralliset sadut muodostavat oma mystisen maailman, johon sekoittuu modernien tyylisuuntien kirjo.
Niiden luonnehdinta on vaativaa. Itse olen löytävinäni peräti futuristisia, toisaalta jopa dadaistisia (!) elementtejä. Impressionismi kenties voisi olla yksi hyvä sana. En tiedä.
Nimikkonovelli oli ainakin minusta käsittämätön. Lopussa on muutama novelli, jotka kykenee jollakin tavoin lukemaan.
Ei ollut minun juttuni. Varmasti mustavalkoinen kirja, josta joko tykkää tai ei. Ken tykkää ihastuu luultavasti syvästi.
Tämä novellikokoelma meni minulta yli ymmärryksen. Sekavat omaelämäkerralliset sadut muodostavat oma mystisen maailman, johon sekoittuu modernien tyylisuuntien kirjo.
Niiden luonnehdinta on vaativaa. Itse olen löytävinäni peräti futuristisia, toisaalta jopa dadaistisia (!) elementtejä. Impressionismi kenties voisi olla yksi hyvä sana. En tiedä.
Nimikkonovelli oli ainakin minusta käsittämätön. Lopussa on muutama novelli, jotka kykenee jollakin tavoin lukemaan.
Ei ollut minun juttuni. Varmasti mustavalkoinen kirja, josta joko tykkää tai ei. Ken tykkää ihastuu luultavasti syvästi.
Lauri Hakulinen: Suomen kielen rakenne ja kehitys
Lauri Hakulinen: Suomen kielen rakenne ja kehitys. Otava, 1979. 633 s.
Kielten historia on poreilevan rönsyistä. On vaikea ajoittaa muutoksia ennen historiallista aikaa, jolta on säilynyt kirjallisia dokumentteja todistamaan kielen käyttötavoista. Suomestakin kirjallisia todisteita alkaa olemaan vasta 1300-luvulta lähtien. Myös 1900-luvun alkua hallinnut nationalistinen näkemys yhtenäisistä kansoista ja niiden kielistä samentaa näkymiä menneisyyteen.
Kielitieteilijän (ja -historioitsijan) on syytä erottaa etnisyys ja kieli toisistaan. Vaikka ne menevät limittäin, ei yhtäläisyysmerkkejä sovi vetää liian lujasti.
Olisi liian yksinkertaista hahmotella myyttisiä sankaritaruja "kansasta", joka vaelsi alkukodista nykyisille asuinsijoille muodostamaan valtiota.
Arkeologisten löytöjen perusteella voidaan päätellä tietyntyyppisen kulttuurin vallinneen jollakin alueella, mutta kielestä ja kansasta ei voi väittää vakavasti paljoa. Ne jäävät poissulkevien hypoteesien tasolle yleensä.
Suomalais-ugrilainen kieliryhmä on ollut "alusta" asti hajallaan laajalla alueella Pohjois- ja Itä-Euroopassa. Itämerensuomalaisten kielten kantajat ovat siirtyneet ilmeisesti jo useita tuhansia vuosia sitten Volgalta nykyisen Itämeren muodostavalle altaalle.
Lauri Hakulinen kirjoittaa kantasuomen kutoutuneen nykyisen Viron eteläosan tienoilla - ja myös alueella joka ulottui sieltä melkoisen laajalti etelään ja itään. Hänen mukaansa hajautuminen tytärkieliksi tapahtui todennäköisesti ajanlaskun alun aikoihin.
Suomalaisten siirtyminen Suomenlahden pohjoispuolelle on alkanut Hakulisen mukaan vuoden 100 tietämillä. Hän huomauttaa nykyisin suomeksi sanomamme kielen kuitenkin muovautuneen vasta ensimmäisen vuosituhannen lopulla alkuperäisten suomalaisten joutuessa kiinteämpiin kosketuksiin hämäläisten kanssa. Kolmas suomenmaalainen kansa tai heimo oli karjalaiset. Varsinaissuomalaisten suomi oli lähellä viroa.
Kieliyhteys saamelaisiin katkesi kenties jo 3000 vuotta sitten. Ennen itämerensuomalaista yhteisaikaa oli suomalais-volgalaisen kieliyhteyden aika, sitä edeltävä aika oli suomalais-permiläisen kieliyhteyden kausi. Vielä vanhempi kerrostuma, suomalais-ugrilaisen kieliyhteyden aika päättyi mahdollisesti 5 000 vuotta sitten. Sitä edeltänyt uralilaisen kieliyhteyden aika saattoi päättyä 6 500 vuotta sitten.
Suomen kielen erityispiirteitä on konsonanttien harvalukuisuus. Yleiskielessä on vain 13 konsonanttia ja 8 vokaalia. Esimerkiksi ruotsista löytyy 19 konsonanttia, karjalasta 21 ja unkarista 24. Hakulinen sanoo suomen kielen äännerakenteen luonteenomaisiin piirteisiin kuuluvan sen vokaalien käytön runsaus konsonantteihin verrattuna. Hän muun muassa kertoo vokaalien suosimisen kuvastuvan siinäkin, että diftongeja on niin runsaasti kuin 18, toisin sanoen selvästi enemmän kuin nyky-Euroopan muissa kielissä.
Hakulinen painottaa, että läpinäkyvänä periaatteena suomen foneemien sanoiksi rakentumisessa voidaan huomata olevan suhteellisen jäntevää puhe-elimen käyttöä edellyttävien äännösten karttamisen. Leimaa antavana piirteenä onkin suomalais-ugrilaisesta kantakielestä periytyvä vokaalisointu. Samassa yhdistämättömässä sanassa on joko taka- tai etuvokaaleja, silti etuvokaalit e ja i saattavat esiintyä myös takavokaalisissa sanoissa.
Yksi erikoinen piirre on lisäksi se, ettei tavu koskaan ala konsonanttiyhtymällä.
Sanaluokkien kehitys on myös mielenkiintoista. Rajat ovat olleet häilyviä ja myöhäissyntyisiä. Hakulisen mukaan sellaisia muinaismuistoja kielessämme on muun muassa joukko johtamattomia verbejä, joiden vartalo esiintyy yhä nykyäänkin nominina. Hän nostaa esiin esimerkiksi kuivaa ~ kuiva, kylmää ~ kylmä, sulaa ~ sula, kusee ~ kusi ja pieree ~ pieri (pieru).
Hakulinen toteaa konsonanttivartaloiden olleen ennen nykyistä yleisempiä. Vanhassa kirjasuomessa oli sellaisiakin konsonanttivartaloisia muotoja, jotka ovat nykykielestä miltein kokonaan hävinneet. Esimerkiksi tonna (totena), totuunna (totuutena), kolmanna (kolmantena), neljännä (neljäntenä)...
Nominit ovat suomessa nykyisin 15 sijamuodossa. Kaikki olivat jo mukana myöhäiskantasuomessa, mutta ei varhaisimmissa versioissa. Radikaalia eroa muihin kieliryhmiin kuvastaa se, että ranskassa on vain 1, englannissa ja ruotsissa 2 nominien sijaa.
Kielten historia on poreilevan rönsyistä. On vaikea ajoittaa muutoksia ennen historiallista aikaa, jolta on säilynyt kirjallisia dokumentteja todistamaan kielen käyttötavoista. Suomestakin kirjallisia todisteita alkaa olemaan vasta 1300-luvulta lähtien. Myös 1900-luvun alkua hallinnut nationalistinen näkemys yhtenäisistä kansoista ja niiden kielistä samentaa näkymiä menneisyyteen.
Kielitieteilijän (ja -historioitsijan) on syytä erottaa etnisyys ja kieli toisistaan. Vaikka ne menevät limittäin, ei yhtäläisyysmerkkejä sovi vetää liian lujasti.
Olisi liian yksinkertaista hahmotella myyttisiä sankaritaruja "kansasta", joka vaelsi alkukodista nykyisille asuinsijoille muodostamaan valtiota.
Arkeologisten löytöjen perusteella voidaan päätellä tietyntyyppisen kulttuurin vallinneen jollakin alueella, mutta kielestä ja kansasta ei voi väittää vakavasti paljoa. Ne jäävät poissulkevien hypoteesien tasolle yleensä.
Suomalais-ugrilainen kieliryhmä on ollut "alusta" asti hajallaan laajalla alueella Pohjois- ja Itä-Euroopassa. Itämerensuomalaisten kielten kantajat ovat siirtyneet ilmeisesti jo useita tuhansia vuosia sitten Volgalta nykyisen Itämeren muodostavalle altaalle.
Lauri Hakulinen kirjoittaa kantasuomen kutoutuneen nykyisen Viron eteläosan tienoilla - ja myös alueella joka ulottui sieltä melkoisen laajalti etelään ja itään. Hänen mukaansa hajautuminen tytärkieliksi tapahtui todennäköisesti ajanlaskun alun aikoihin.
Suomalaisten siirtyminen Suomenlahden pohjoispuolelle on alkanut Hakulisen mukaan vuoden 100 tietämillä. Hän huomauttaa nykyisin suomeksi sanomamme kielen kuitenkin muovautuneen vasta ensimmäisen vuosituhannen lopulla alkuperäisten suomalaisten joutuessa kiinteämpiin kosketuksiin hämäläisten kanssa. Kolmas suomenmaalainen kansa tai heimo oli karjalaiset. Varsinaissuomalaisten suomi oli lähellä viroa.
Kieliyhteys saamelaisiin katkesi kenties jo 3000 vuotta sitten. Ennen itämerensuomalaista yhteisaikaa oli suomalais-volgalaisen kieliyhteyden aika, sitä edeltävä aika oli suomalais-permiläisen kieliyhteyden kausi. Vielä vanhempi kerrostuma, suomalais-ugrilaisen kieliyhteyden aika päättyi mahdollisesti 5 000 vuotta sitten. Sitä edeltänyt uralilaisen kieliyhteyden aika saattoi päättyä 6 500 vuotta sitten.
Suomen kielen erityispiirteitä on konsonanttien harvalukuisuus. Yleiskielessä on vain 13 konsonanttia ja 8 vokaalia. Esimerkiksi ruotsista löytyy 19 konsonanttia, karjalasta 21 ja unkarista 24. Hakulinen sanoo suomen kielen äännerakenteen luonteenomaisiin piirteisiin kuuluvan sen vokaalien käytön runsaus konsonantteihin verrattuna. Hän muun muassa kertoo vokaalien suosimisen kuvastuvan siinäkin, että diftongeja on niin runsaasti kuin 18, toisin sanoen selvästi enemmän kuin nyky-Euroopan muissa kielissä.
Hakulinen painottaa, että läpinäkyvänä periaatteena suomen foneemien sanoiksi rakentumisessa voidaan huomata olevan suhteellisen jäntevää puhe-elimen käyttöä edellyttävien äännösten karttamisen. Leimaa antavana piirteenä onkin suomalais-ugrilaisesta kantakielestä periytyvä vokaalisointu. Samassa yhdistämättömässä sanassa on joko taka- tai etuvokaaleja, silti etuvokaalit e ja i saattavat esiintyä myös takavokaalisissa sanoissa.
Yksi erikoinen piirre on lisäksi se, ettei tavu koskaan ala konsonanttiyhtymällä.
Sanaluokkien kehitys on myös mielenkiintoista. Rajat ovat olleet häilyviä ja myöhäissyntyisiä. Hakulisen mukaan sellaisia muinaismuistoja kielessämme on muun muassa joukko johtamattomia verbejä, joiden vartalo esiintyy yhä nykyäänkin nominina. Hän nostaa esiin esimerkiksi kuivaa ~ kuiva, kylmää ~ kylmä, sulaa ~ sula, kusee ~ kusi ja pieree ~ pieri (pieru).
Hakulinen toteaa konsonanttivartaloiden olleen ennen nykyistä yleisempiä. Vanhassa kirjasuomessa oli sellaisiakin konsonanttivartaloisia muotoja, jotka ovat nykykielestä miltein kokonaan hävinneet. Esimerkiksi tonna (totena), totuunna (totuutena), kolmanna (kolmantena), neljännä (neljäntenä)...
Nominit ovat suomessa nykyisin 15 sijamuodossa. Kaikki olivat jo mukana myöhäiskantasuomessa, mutta ei varhaisimmissa versioissa. Radikaalia eroa muihin kieliryhmiin kuvastaa se, että ranskassa on vain 1, englannissa ja ruotsissa 2 nominien sijaa.
Omasta mielestä suomen kieltä hauskasti värittävä rikastava piirre ovat sekundaariset nominikantaiset nomininjohtimet. Niistä esimerkiksi suosikkini on -rva, -rvä, joita on neljässä adjektiivissa kellervä, punerva, sinervä, vihervä. Hakulinen sanoo myöheisempiä toisintoja verbikantaisista olevan kellertävä, punertava, sinertävä ja vihertävä.
Toinen itsekin paljon viljelemä on -ska, skä ~ -sko, skö ~ sku. Monet näistä sanoista rajoittuu osaan nykysuomen murteista ja venäjän deminutiivijohdin -ška on ilmeisesti vaikuttanut suffiksin syntyyn.
Myös -tar ja -tär ovat kivoja. Vaikka muoto on vanhahtava, niin balttilaista perää olevaan tytär-sanaan palautettavissa oleva lyhentymä on mielestäni virkistävä hellittely naispuolisista henkilöistä.
Verbit ovat kuitenkin suomen suola. Niillä kykenee turvottamaan tekstit ilmeikkäiksi väriläiskiksi. Esimerkiksi yksinkertaisista verbikantaisista verbinjohtimista hyvä on -ise. Luonteeltaanhan -ise-sanat ovat enimmäkseen onomatopoieettisdeskriptiivisiä kontinuatiiviverbejä kuten helisee, hälisee, kalisee, pakisee... Etenkin urheilutoimittajalle ne tarjoavat aarrearkun pelien tapahtumien eloisaan kuvailuun.
Sanasto kertoo paljon kielen kontakteista ja taloudellisesta taustasta. Suomessakin on runsaasti vanhaa omaperäistä sanastoa, jotka ovat fyysiselle elämälle tärkeimpien käsitteiden nimiä. Esimerkiksi ruumin jäsenten, osien ja eritteiden nimitykset. Omaperäistä sanastoa on yllättävän paljon säilötty tuhansien vuosien takaa. Nykyteinit suoltavat suusta samoja sanoja kuin edeltäjänsä jopa suomalais-ugrilaisella kaudella jossain arolla. Niitä tuskin tarvitsee tässä toistaa.
Omaperäistä sanastoa mielenkiintoisempaa on silti lainasanakerrostumat. Suomi on jäädyttänyt lainoja alkuasuun. Merkittävää on huomata vanhempien germaanisten lainojen tulleen jo kadonneista germaanikielistä, joiden puhujat ovat ilmeisesti sulautuneet itämerensuomalaisiin heimoihin. Ruotsin vaikutus on alkanut vasta muinaisruotsista vuosina 1000-1525. Ja on ollut tärkein sanaston välittäjä siitä lähtien. Ruotsi on ollut lähinnä passiivinen vastaanottaja etelämpää Euroopasta tulleille kulttuurisanoille, jotka se on sitten tuupannut suomeen. Harva lainasana on varsinaisesti alkuperäistä ruotsalais-skandinaavista sanastoa.
Itse olen yrittänyt tehdä pientä etymologista tutkimusta ruotsin tuna ja suomen tönö -sanojen alkuperästä. Minua viisaampien kielentutkijoiden mukaan niiden menneisyys on hämärän peitossa.
Ruotsissa tuna on levinnyt paikannimistöön lähinnä Mälarinlaaksossa ja erityisesti Uplannissa. Etymologisesti sana juontuu pakanuuteen ja on tarkoittanut pyhää puurakennusta. Jonkinlaista temppeliä. Ruotsin kielen tutkijoiden mukaan sana ei ole peräisin ruotsia lähellä olevista germaanisista kielistä, vaan Mälarinlaaksoa aiemmin asuttaneelta kansalta.
Suomen hämäläismurteissa puolestaan esiintyy tönö. Senkin etymologinen alkuperä on tuntematon. Kyseessä epäillään olevan vanha lainasana. Ja sekin tarkoittaa vanhaa puurakennusta.
Olenkin muodostanut omaa teoriaa kyseisten sanojen yhteisestä alkuperästä. Foneettisestihan ne kuulostavat miltein samalta ja merkityssisältö on erittäin likeinen. Ainahan tapahtuu sanojen irtoamista alkuperäisestä asiayhteydestä, mutta näiden sanojen kohdalla merkittävää muutosta ei edes ole havaittavissa, joten voisikohan se olla samalta suunnalta kuin muun muassa perkeleen suomeen siittäneet? Eli siis todennäköisesti baltialaista tai germaanista alkuperää ollut vasarakirveskansa, joka asutti Varsinais-Suomea ja Mälarinlaaksoa ennen muinoin. Tiedä sitten miten lähellä totuutta olen tai vai olenko aivan pihalla...
Kuukaudet ovat eurooppalaisissa kielissä yleensä johdettavissa latinaan ja kreikkaan. Ei suomessa. Niiden analysointi on ollut ongelmallista tutkijoillekin. Ilmeisesti maatalouteen ja sääolosuhteiden kuvaukseen ne jotenkin liittyvät. Marras on esimerkiksi arjalaista alkuperää ja tarkoittaa kuollutta. Huhti puolestaan rinnastuu huhta-substantiivin paradigmaan ja liittyy kaskeamiseen. Kesä ei Hakulisen mukaan liity suven alkuun vaan merkitys piilee vanhassa lounaissuomalaisessa kesanto-sanassa. Tammi sen sijaan on käsittämätön tutkijoille. Toisin sanoen voisi väittää suomen kuukausien juurten olevan agraaris-meteorologisessa sanastossa, johon kulkeutunut kaukaa lainaa.
Lauri Hakulisen mainiosta klassikkoteoksesta voisi sanailla loputtomiin. Sen verran rehevä se on. Vasta Iso suomen kielioppi on syrjäyttänyt sen aseman suomen kielen keskeisimpänä kuvaajana. Hakulisen pariin kannattaa kyllä itse kunkin sanataiteilijan palailla säännöllisesti muistia virkistämään.
sunnuntai 21. helmikuuta 2010
Liza Marklund: Paradiset
Liza Marklund: Paradiset. Pirat, 2002. 426 s.
Kaikki kohkaavat Euroopassa ruotsalaisista dekkareista. Niiden vanavedessä suomalaisetkin ovat päässeet keskieurooppalaisten kustantajien listoille.
Kuvaavaa ruotsalaisen rikoskirjallisuuden reilun vuosikymmenen kestäneelle buumille on naiskirjailijoiden vankka asema. Karkeasti arvioiden on Ruotsissa vuosina 1998-2007 noussut julkisuuteen 80 naiskirjailijaa. Mutta ei rikosromaanit ole uusi asia.
Ensimmäinen ruotsalainen rikosromaani sijoittui vanhaan kotikaupunkiini Eskilstunaan. Kyseinen kirja julkaistiin 1893. Myös naiset olivat alusta alkaen ahkeria dekkaristeja.
Liza Marklundia on kutsuttu yhdeksi Ruotsin dekkarikuningattarista. Eikä syyttä. Juuri hän on ollut intensiivisesti vauhdittamassa lumivyöryä.
Kenties juuri naisten sankka osuus kirjoittajina on muovannut ruotsalaisdekkareista omintakeisia. Perhesuhteet, pariutuminen, lapset ja raaka kotiväkivalta ovat niiden keskeisiä piirteitä. Yhteiskunnallinen kritiikki on rajua, ja naisten ja lasten oikeuksia puolustetaan julman kärjistetysti. Maskuliininen adrenaliinitoiminta jää tunteiden taustalle. Myös sankarihahmoissa naiset ovat hyvin edustettuja. Ainakin jos keskeisiä piirteitä yhtään yrittää yleistää.
Paradiset ei ole poikkeus. Se on itsenäinen osa laajaksi venähtänyttä sarjaa toimittaja Annika Bengtzonista. Häiritsevä piirre on päällemaalaava stereotypisointi. Idästä huokuu pahuus. Suomi ja suomalaiset saavat osansa tästä, vaikka Venäjä ja Balkan ovatkin tässä kirjassa päällimmäisinä. Ennakkoluuloisuus upotetaan sanavalintoihin, etenkin adjektiiveihin, joilla kuvataan Itä-Eurooppaa todellisuutta kaameammaksi.
No, viihdekirjanahan tätä täytyisi lukea, mutta asenneilmasto paikoin ahdistaa mustavalkoisuudellaan.
Tarina ei pysy kunnolla kasassa, vaan osia siitä roikkuu irrallisina riekaleina kuin pilvilautat taivaalla. Rytmitys ei myöskään onnistu täysin, vaan jännitys hiipuu ennen aikojaan ja vesittyy. Tarinan loppu kun paljastetaan parikymmentä sivua ennen kirjan loppua, joten lukijan mielenkiinto lopahtaa ja pettymys jää kalvamaan, kun ei yllätyskäännettä olekaan luvassa viimeisillä sivuilla.
Kohtaukset ovat naiiveja, luonnottomia. Seksi kuulostaa naisille suunnatuista eroottisista kioskikirjoista revityltä.
Pääpiirteissään kirja kuitenkin kantaa yllättävän hyvin. Tosin olin aloittanut sen jo vuosia sitten, joten jotain kertoo sekin, että sain vasta nyt sen luettua loppuun.
Jos lyhyesti yrittää referoida niin kirja kertoo iltapäivälehden toimittaja Annikasta, joka saa vihjeen salaperäisestä säätiöstä, joka auttaa murhalla uhattuja naisia. Samaan aikaan mestataan miehiä tukholmalaisessa satamassa. Silminnäkijä soittaa Annikalle ja pyytää apua. Kaikki kiertyy yhteen. Taustalla on Bosnian sota, Jugoslavian hirmuhallinto ja serbimafia, joka pyörittää savukkeiden salakuljetusta Ruotsiin. Jutun auetessa Annika rakastuu ja tulee raskaaksi... ja isoäiti kuolee.
Lukeehan tätä, mutta ei suurella intohimolla.
Kaikki kohkaavat Euroopassa ruotsalaisista dekkareista. Niiden vanavedessä suomalaisetkin ovat päässeet keskieurooppalaisten kustantajien listoille.
Kuvaavaa ruotsalaisen rikoskirjallisuuden reilun vuosikymmenen kestäneelle buumille on naiskirjailijoiden vankka asema. Karkeasti arvioiden on Ruotsissa vuosina 1998-2007 noussut julkisuuteen 80 naiskirjailijaa. Mutta ei rikosromaanit ole uusi asia.
Ensimmäinen ruotsalainen rikosromaani sijoittui vanhaan kotikaupunkiini Eskilstunaan. Kyseinen kirja julkaistiin 1893. Myös naiset olivat alusta alkaen ahkeria dekkaristeja.
Liza Marklundia on kutsuttu yhdeksi Ruotsin dekkarikuningattarista. Eikä syyttä. Juuri hän on ollut intensiivisesti vauhdittamassa lumivyöryä.
Kenties juuri naisten sankka osuus kirjoittajina on muovannut ruotsalaisdekkareista omintakeisia. Perhesuhteet, pariutuminen, lapset ja raaka kotiväkivalta ovat niiden keskeisiä piirteitä. Yhteiskunnallinen kritiikki on rajua, ja naisten ja lasten oikeuksia puolustetaan julman kärjistetysti. Maskuliininen adrenaliinitoiminta jää tunteiden taustalle. Myös sankarihahmoissa naiset ovat hyvin edustettuja. Ainakin jos keskeisiä piirteitä yhtään yrittää yleistää.
Paradiset ei ole poikkeus. Se on itsenäinen osa laajaksi venähtänyttä sarjaa toimittaja Annika Bengtzonista. Häiritsevä piirre on päällemaalaava stereotypisointi. Idästä huokuu pahuus. Suomi ja suomalaiset saavat osansa tästä, vaikka Venäjä ja Balkan ovatkin tässä kirjassa päällimmäisinä. Ennakkoluuloisuus upotetaan sanavalintoihin, etenkin adjektiiveihin, joilla kuvataan Itä-Eurooppaa todellisuutta kaameammaksi.
No, viihdekirjanahan tätä täytyisi lukea, mutta asenneilmasto paikoin ahdistaa mustavalkoisuudellaan.
Tarina ei pysy kunnolla kasassa, vaan osia siitä roikkuu irrallisina riekaleina kuin pilvilautat taivaalla. Rytmitys ei myöskään onnistu täysin, vaan jännitys hiipuu ennen aikojaan ja vesittyy. Tarinan loppu kun paljastetaan parikymmentä sivua ennen kirjan loppua, joten lukijan mielenkiinto lopahtaa ja pettymys jää kalvamaan, kun ei yllätyskäännettä olekaan luvassa viimeisillä sivuilla.
Kohtaukset ovat naiiveja, luonnottomia. Seksi kuulostaa naisille suunnatuista eroottisista kioskikirjoista revityltä.
Pääpiirteissään kirja kuitenkin kantaa yllättävän hyvin. Tosin olin aloittanut sen jo vuosia sitten, joten jotain kertoo sekin, että sain vasta nyt sen luettua loppuun.
Jos lyhyesti yrittää referoida niin kirja kertoo iltapäivälehden toimittaja Annikasta, joka saa vihjeen salaperäisestä säätiöstä, joka auttaa murhalla uhattuja naisia. Samaan aikaan mestataan miehiä tukholmalaisessa satamassa. Silminnäkijä soittaa Annikalle ja pyytää apua. Kaikki kiertyy yhteen. Taustalla on Bosnian sota, Jugoslavian hirmuhallinto ja serbimafia, joka pyörittää savukkeiden salakuljetusta Ruotsiin. Jutun auetessa Annika rakastuu ja tulee raskaaksi... ja isoäiti kuolee.
Lukeehan tätä, mutta ei suurella intohimolla.
lauantai 6. helmikuuta 2010
A. E. Ingman: Rimpisuon usvapatsas
A. E. Ingman: Rimpisuon usvapatsas. Seikkailukertomus Pohjan periltä. SKS, 2007 (ensipainos 1915). 152 s.
Aamupäivä eteni rivakasti vaasalaisen vankilapapin ja opettajan Alfred Emil Ingmanin seikkailukertomuksen Rimpisuon usvapatsaan parissa. Vauhdikas fantasiatarina on ryyditty suomalaisilla sananlaskuilla ja siihen on sulautettu klassisten seikkailukirjojen elementit. Toki kirjasta on julkaistu kieliasultaan päivitettyjä versioita, mutta 2007 otettiin uusintapainos ensipainoksen alkuperäisessä ilmiasussa. Toimii.
Rimpisuon usvapatsaan sanotaan olevan suomalaisen nuoriso- ja eräkirjallisuuden alku. Jos Aleksis Kivi kirjoitti ensimmäisen suomenkielisen romaanin, jolle ei ole vielä löytynyt voittajaa, niin Ingman loi kirjallisuudenhaaralleen vankan perustuksen, jonka kaltaista kertojalahjakkuutta kaipaisi tähän päivään.
Koherenssi kertomuksessa on kunnossa. Itseä viehättää eniten kirjan salakavala pedagoginen motiivi. Kirjailija halusi sivistää nuorukaisia heidän itsensä huomaamatta. Yksi keskeinen rikastava piirre teoksessa on päähenkilöiden Jussin ja Matin jatkuva naljailu toisilleen sananlaskujen muodossa. Lukijaa opastetaan myös eränkävijäntaitoihin.
Teksti on sanastoltaan mehukasta, kuten takakannessakin todetaan. Pojat lähtevät samoamaan jäätyneen nevan ylitse tutkimattomille Lapin maille ja löytävät aarresaaren paratiisista. He asettuvat uudisraivaajiksi lappalaisten salaperäiselle uhrisaarelle, jonka keskellä ryöppyää kuuma geysiri. Fantasiaan sekoittuu intialaista mytologiaa, saamelaista mystiikkaa ja suomalaista eksotiikkaa. Järvistä he noukkivat helmiä simpukoista ja vuoresta vuotaa kultaa. Sitä ennen he voittavat urhoollisesti vastukset kuten susilauman ja petomaisen karhun.
Lopuksi he palaavat jääkiitäjällä ihmisten ilmoille ostamaan löytönsä ja ilmoittavat perustavansa paratiisiinsa oman kylän.
Tarina pitää otteessa loppuun asti, eikä loppua ole pilattu. Sopii vanhemmallekin kirjallisuuden ystävälle. Pojat ovat tietysti luonnottoman kunnollisia ja ahkeria. He eivät tupakoi, työskentelevät pitkiä päiviä. Tytötkin ovat mielessä vain yhdessä lyhyessä keskustelukohtauksessa - ilmeisesti pakollisessa, ettei heidän seksuaalisesti suuntautumisesta jäisi harhakuvaa lukijalle. Toisenlaisenkin mielikuvan kun voisi saada.
Aamupäivä eteni rivakasti vaasalaisen vankilapapin ja opettajan Alfred Emil Ingmanin seikkailukertomuksen Rimpisuon usvapatsaan parissa. Vauhdikas fantasiatarina on ryyditty suomalaisilla sananlaskuilla ja siihen on sulautettu klassisten seikkailukirjojen elementit. Toki kirjasta on julkaistu kieliasultaan päivitettyjä versioita, mutta 2007 otettiin uusintapainos ensipainoksen alkuperäisessä ilmiasussa. Toimii.
Rimpisuon usvapatsaan sanotaan olevan suomalaisen nuoriso- ja eräkirjallisuuden alku. Jos Aleksis Kivi kirjoitti ensimmäisen suomenkielisen romaanin, jolle ei ole vielä löytynyt voittajaa, niin Ingman loi kirjallisuudenhaaralleen vankan perustuksen, jonka kaltaista kertojalahjakkuutta kaipaisi tähän päivään.
Koherenssi kertomuksessa on kunnossa. Itseä viehättää eniten kirjan salakavala pedagoginen motiivi. Kirjailija halusi sivistää nuorukaisia heidän itsensä huomaamatta. Yksi keskeinen rikastava piirre teoksessa on päähenkilöiden Jussin ja Matin jatkuva naljailu toisilleen sananlaskujen muodossa. Lukijaa opastetaan myös eränkävijäntaitoihin.
Teksti on sanastoltaan mehukasta, kuten takakannessakin todetaan. Pojat lähtevät samoamaan jäätyneen nevan ylitse tutkimattomille Lapin maille ja löytävät aarresaaren paratiisista. He asettuvat uudisraivaajiksi lappalaisten salaperäiselle uhrisaarelle, jonka keskellä ryöppyää kuuma geysiri. Fantasiaan sekoittuu intialaista mytologiaa, saamelaista mystiikkaa ja suomalaista eksotiikkaa. Järvistä he noukkivat helmiä simpukoista ja vuoresta vuotaa kultaa. Sitä ennen he voittavat urhoollisesti vastukset kuten susilauman ja petomaisen karhun.
Lopuksi he palaavat jääkiitäjällä ihmisten ilmoille ostamaan löytönsä ja ilmoittavat perustavansa paratiisiinsa oman kylän.
Tarina pitää otteessa loppuun asti, eikä loppua ole pilattu. Sopii vanhemmallekin kirjallisuuden ystävälle. Pojat ovat tietysti luonnottoman kunnollisia ja ahkeria. He eivät tupakoi, työskentelevät pitkiä päiviä. Tytötkin ovat mielessä vain yhdessä lyhyessä keskustelukohtauksessa - ilmeisesti pakollisessa, ettei heidän seksuaalisesti suuntautumisesta jäisi harhakuvaa lukijalle. Toisenlaisenkin mielikuvan kun voisi saada.
perjantai 5. helmikuuta 2010
Reino Helismaa: Henkipattojen kylä ja muita lännennovelleja
Reino Helismaa: Henkipattojen kylä ja muita lännennovelleja. Suomen Länkkäriseura, 2009. 127 s.
Kukapa ei olisi lukenut lapsuudessa ja nuoruudessa lännentarinoita? Ne ovat merkittävä osa euroatlanttista kulttuuriperintöä, kenties vahvimpina tuotannollisina keskuksina Italia, Iso-Britannia ja tietysti Yhdysvallat itse, jossa villin lännen mytologia on kansallisen itseymmärryksen peruspalikoita.
Suomessa kukoistuskausi oli viime vuosisadan puolessa välissä. Samaan siivuun liittyy tukkilaisromantiikka ja Lapin kultakuumeen romantisointi.
Juri Nummelin kertoo esipuheessa, että suomalaisen lännenkirjallisuuden historia on vielä kirjoittamatta. Paljon ilmestyi 1930- ja 1940-lukujen taitteessa lukulehdissä, mutta myös pokkareita kirjoitettiin runsaasti.
Yksi näistä ahkerista rustaajista oli iskelmistä ja elokuvista tunnettu Reino Helismaa, joka kirjoitti osin salanimellä.
Kokoelmassa on julkaistu uudelleen Isku-lehdessä 1940 ja 1941 ilmestyneitä Helismaan novelleja.
Yhden niistä muistan lukeneeni aiemmin. Tarinat ovat jännittäviä seikkailuja, joita kuuluisi lueskella kuumalla mökkilaiturilla tai hetekassa kesäisen vesisateen hakatessa vintin kattoa. Aina ei voi lukupaikkaa valita. Menettelee se keskitalvikin.
Ajallisesti tarinat sijoittuvat modernisaation kynnykselle, villin lännen aikakauden loppuun. Vaikka pääpaino on toiminnallisessa paukuttelussa, hyvän ja pahan vastakkainasettelussa, on sosiaalisia suhteita kuvattu analyyttisesti ja uskottavasti. Melkein kaikissa tarinoissa hyvis selättää juonikkaasti pahisjoukon. Yhdessä tilanne on tragikoominen, surkuhupaisa. Rehentelevä sheriffi surmaa väärinkäsityksessä toisen kylän sheriffin, vapauttaa pahan roiston ja joutuu rosvon ryöväämäksi...
Lajityypin takia naiskuva on kapea. Hahmot ovat miehiä, naisesta kamppaillaan. Tarinoiden naiset eivät ole kuitenkaan pelkkiä miehisyyden uhreja, vaan aktiivisia toimijoita - he osallistuvat sankarimiehen rinnalla tulitaisteluihin. Sankarillisuus silti sysätään miehille, naiset ovat kiitollisia pelastettavia ja suloisia palkintoja.
Mielenkiintoista ja viihdyttävää luettavaa.
Kukapa ei olisi lukenut lapsuudessa ja nuoruudessa lännentarinoita? Ne ovat merkittävä osa euroatlanttista kulttuuriperintöä, kenties vahvimpina tuotannollisina keskuksina Italia, Iso-Britannia ja tietysti Yhdysvallat itse, jossa villin lännen mytologia on kansallisen itseymmärryksen peruspalikoita.
Suomessa kukoistuskausi oli viime vuosisadan puolessa välissä. Samaan siivuun liittyy tukkilaisromantiikka ja Lapin kultakuumeen romantisointi.
Juri Nummelin kertoo esipuheessa, että suomalaisen lännenkirjallisuuden historia on vielä kirjoittamatta. Paljon ilmestyi 1930- ja 1940-lukujen taitteessa lukulehdissä, mutta myös pokkareita kirjoitettiin runsaasti.
Yksi näistä ahkerista rustaajista oli iskelmistä ja elokuvista tunnettu Reino Helismaa, joka kirjoitti osin salanimellä.
Kokoelmassa on julkaistu uudelleen Isku-lehdessä 1940 ja 1941 ilmestyneitä Helismaan novelleja.
Yhden niistä muistan lukeneeni aiemmin. Tarinat ovat jännittäviä seikkailuja, joita kuuluisi lueskella kuumalla mökkilaiturilla tai hetekassa kesäisen vesisateen hakatessa vintin kattoa. Aina ei voi lukupaikkaa valita. Menettelee se keskitalvikin.
Ajallisesti tarinat sijoittuvat modernisaation kynnykselle, villin lännen aikakauden loppuun. Vaikka pääpaino on toiminnallisessa paukuttelussa, hyvän ja pahan vastakkainasettelussa, on sosiaalisia suhteita kuvattu analyyttisesti ja uskottavasti. Melkein kaikissa tarinoissa hyvis selättää juonikkaasti pahisjoukon. Yhdessä tilanne on tragikoominen, surkuhupaisa. Rehentelevä sheriffi surmaa väärinkäsityksessä toisen kylän sheriffin, vapauttaa pahan roiston ja joutuu rosvon ryöväämäksi...
Lajityypin takia naiskuva on kapea. Hahmot ovat miehiä, naisesta kamppaillaan. Tarinoiden naiset eivät ole kuitenkaan pelkkiä miehisyyden uhreja, vaan aktiivisia toimijoita - he osallistuvat sankarimiehen rinnalla tulitaisteluihin. Sankarillisuus silti sysätään miehille, naiset ovat kiitollisia pelastettavia ja suloisia palkintoja.
Mielenkiintoista ja viihdyttävää luettavaa.
maanantai 25. tammikuuta 2010
Sofi Oksanen: Puhdistus
Sofi Oksanen: Puhdistus. WSOY, 2009 (kuudestoista painos). 382 s.
Sofi Oksasen Puhdistus yllätti syvyydellään. Olihan sitä kehuttu ja palkittu, mutta en osannut olettaa näin hyväksi.
No, ehkä liioittelen, mutta rakenne on nerokas, samoin henkilöhahmojen sommittelu. Tarina luisuu kiihtyvällä vauhdilla karmeaan kurjuuteen yhtä aikaa nykyisyyden (1990-luvun alku) ja menneisyyden (1940- ja 1950-luvut) kanssa törmäten lopulta tuhoisasti jättäen samalla kuitenkin kutkuttavasti tulevia tapahtumia auki.
Viron lähimenneisyyttä avataan väkivaltaisesti. Traumat tuodaan menneisyyden varjoista tämän päivän valoon.
Sofi Oksanen asettaa lukijan vaikeaan rakoon. Pitäisikö tuntea myötätuntoa vanhusta kohtaan? Entä nuorta tyttöä? Miehet ovat teoksen pahuuden ydin. Seksuaalinen väkivalta raastaa naisia aikakaudesta huolimatta hirvittävästi. Miesten teot heijastuvat naisiin, ja saavat naiset reagoimaan rajusti, jopa väkivaltaisesti.
Kieliasu on upeaa. Lauseet ovat paikoin pitkiä rihmastoja täynnä värisyttäviä kielikuvia. Osaa olisi voinut vielä hioa, osassa suomen kieli täydellistyy taitavasti.
Erityisesti mieltä liikahdutti seuraava lause: "Seinät natisivat, hellassa paukkui tuli, talon lasisilmien eteen vedetyt verhot huohottivat, ja Aliide painoi oman odotuksensa maahan." (s. 200)
Lauseessa hyödynnetään verbejä rikkaasti, esineet puhalletaan eläviksi olennoiksi. Tunnelma on tiheä, käsinkosketeltavan paksu. Vau!
Tämäntasoista kirjallisuutta toivoisi lisää suomalaiseen kirjallisuuskenttään.
Sofi Oksasen Puhdistus yllätti syvyydellään. Olihan sitä kehuttu ja palkittu, mutta en osannut olettaa näin hyväksi.
No, ehkä liioittelen, mutta rakenne on nerokas, samoin henkilöhahmojen sommittelu. Tarina luisuu kiihtyvällä vauhdilla karmeaan kurjuuteen yhtä aikaa nykyisyyden (1990-luvun alku) ja menneisyyden (1940- ja 1950-luvut) kanssa törmäten lopulta tuhoisasti jättäen samalla kuitenkin kutkuttavasti tulevia tapahtumia auki.
Viron lähimenneisyyttä avataan väkivaltaisesti. Traumat tuodaan menneisyyden varjoista tämän päivän valoon.
Sofi Oksanen asettaa lukijan vaikeaan rakoon. Pitäisikö tuntea myötätuntoa vanhusta kohtaan? Entä nuorta tyttöä? Miehet ovat teoksen pahuuden ydin. Seksuaalinen väkivalta raastaa naisia aikakaudesta huolimatta hirvittävästi. Miesten teot heijastuvat naisiin, ja saavat naiset reagoimaan rajusti, jopa väkivaltaisesti.
Kieliasu on upeaa. Lauseet ovat paikoin pitkiä rihmastoja täynnä värisyttäviä kielikuvia. Osaa olisi voinut vielä hioa, osassa suomen kieli täydellistyy taitavasti.
Erityisesti mieltä liikahdutti seuraava lause: "Seinät natisivat, hellassa paukkui tuli, talon lasisilmien eteen vedetyt verhot huohottivat, ja Aliide painoi oman odotuksensa maahan." (s. 200)
Lauseessa hyödynnetään verbejä rikkaasti, esineet puhalletaan eläviksi olennoiksi. Tunnelma on tiheä, käsinkosketeltavan paksu. Vau!
Tämäntasoista kirjallisuutta toivoisi lisää suomalaiseen kirjallisuuskenttään.
keskiviikko 20. tammikuuta 2010
Serdar Özkan: Omer ja Kuoleman enkeli
Serdar Özkan: Omer ja Kuoleman enkeli. Minerva, 2009. 210 s.
Oma elämä mullistui vuodenvaihteessa. Alkuvuosi on ollut vauhdikas. Tuntuu kuin pelkät päivät olisivat vanhentaneet vuosia. Puolitoistavuotinen työsuhde katkesi täysin odottamatta ja yllättäen. Ajelehdin hetken hakien suuntaa ja olen ankkuroitumassa uuteen satamaan. Kiitos monipuolisen kokemuksen ja koulutuksen.
Toki olen oppinut kaiken kestävän aikansa, tässä maailmassa kun ei ole mitään pysyvää, vaan haihtuu, muuntuu ja loppuu. Silti äkkinäiset heilahtelut eivät tee hyvää ihmisen psyykkeelle. Olisi ollut helpompaa prosessoida omaa uutta ammatti-identiteettiä jos olisi osannut valmistautua hivenenkin aiemmin.
Serdar Özkanin Omer ja Kuoleman enkeli kertookin juuri olemisen mitättömyydestä. Kirja on sekoitus kolmea uskonnollista kirjaa ja Dickensin Saituria. Häivähdys Tähtien sotaa on tietenkin myös läsnä.
Kyseessä on siis mystiikkaa yhdistelevä filosofinen romaani, joka tarjoaa lukuisia lähestymiskulmia tulkintaan. Sen voi lukea mielipuolen päiväkirjana, toisaalta älyllisenä kritiikkinä ihmiskuntaa kohtaan ja kunnioituksena elämisen ihmeelle.
Perusrunko koostuu päähenkilöstä, jonka elämää läpivalaistaan loppuvaiheesta ja lapsuudesta. Mystinen taso tuo kuvaan mukaan puhuvat eläimet ja enkelit. Omer-lapsi riutuu yksinäisyydessä ja saa eläinystäviä. Samalla vanhus luovuttaa hänelle Toivon-kirjan, joka Omerin täytyy aikanaan antaa eteenpäin...
Teksti on kevyttä, joten teoksen lukee vauhdilla. Pääsanoma lienee, että muistaa rakastaa lähimmäisiään nyt ja tässä. Ennen kuin se on liian myöhäistä.
Oma elämä mullistui vuodenvaihteessa. Alkuvuosi on ollut vauhdikas. Tuntuu kuin pelkät päivät olisivat vanhentaneet vuosia. Puolitoistavuotinen työsuhde katkesi täysin odottamatta ja yllättäen. Ajelehdin hetken hakien suuntaa ja olen ankkuroitumassa uuteen satamaan. Kiitos monipuolisen kokemuksen ja koulutuksen.
Toki olen oppinut kaiken kestävän aikansa, tässä maailmassa kun ei ole mitään pysyvää, vaan haihtuu, muuntuu ja loppuu. Silti äkkinäiset heilahtelut eivät tee hyvää ihmisen psyykkeelle. Olisi ollut helpompaa prosessoida omaa uutta ammatti-identiteettiä jos olisi osannut valmistautua hivenenkin aiemmin.
Serdar Özkanin Omer ja Kuoleman enkeli kertookin juuri olemisen mitättömyydestä. Kirja on sekoitus kolmea uskonnollista kirjaa ja Dickensin Saituria. Häivähdys Tähtien sotaa on tietenkin myös läsnä.
Kyseessä on siis mystiikkaa yhdistelevä filosofinen romaani, joka tarjoaa lukuisia lähestymiskulmia tulkintaan. Sen voi lukea mielipuolen päiväkirjana, toisaalta älyllisenä kritiikkinä ihmiskuntaa kohtaan ja kunnioituksena elämisen ihmeelle.
Perusrunko koostuu päähenkilöstä, jonka elämää läpivalaistaan loppuvaiheesta ja lapsuudesta. Mystinen taso tuo kuvaan mukaan puhuvat eläimet ja enkelit. Omer-lapsi riutuu yksinäisyydessä ja saa eläinystäviä. Samalla vanhus luovuttaa hänelle Toivon-kirjan, joka Omerin täytyy aikanaan antaa eteenpäin...
Teksti on kevyttä, joten teoksen lukee vauhdilla. Pääsanoma lienee, että muistaa rakastaa lähimmäisiään nyt ja tässä. Ennen kuin se on liian myöhäistä.
maanantai 4. tammikuuta 2010
Orkneylaisten saaga
Orkneylaisten saaga. Otava, 2008. 333 s.
Antti Tuuri on ahkerasti kääntänyt pohjoismaisia saagoja.
Niiden lukuarvo piilee lähinnä ajankuvassa. Sisällöltään saagat ovat maskuliinisia verikemuja, joissa ryövätään, raiskataan ja murhataan.
Orkneylaisten saaga jatkaa samaa sarjaa. Suunnilleen samanlaista raamatullista orgiaa ovat sivut täynnä. Ehkä parhaiten sopisi luonnehdinta, että se on oman aikansa vastine meidän äksönfilmeille ja pornolle.
Antti Tuuri esittää jälkipuheessa saagan olevan tärkeä historiallinen lähde. Hmmm. Mene ja tiedä. Ehkä osittain, mutta tuskin niitä täysin tosina tulee ottaa. Fantasia on sekoittunut menneeseen melkoisesti.
Ei kai kukaan väittäisi esimerkiksi Antti Tuurin ansiokasta tuotantoa vaikkapa amerikansuomalaisuuden kuvauksista historiallisiksi lähteiksi. Toki tarinoissa on tanakka annos totta, mutta ne on luettava kaunokirjallisina taideteoksina, jotka ammentavat aiheensa todellisuudesta.
Skandinavian saagoissa mielenkiintoinen seikka on niiden asutushistoriallinen olettamus väestön alkuperästä. Niissä nimittäin suvut juontaa Suomeen ja sen kuninkaisiin. Orkneylaisten saagan mukaan Suomen kuninkaan pojat Nor ja Or lähtevät siskon jäljitykseen ja valloittavat uusia maita. Nor saa haltuunsa nykyisen Norjan ja alistaa sen väestön. Or puolestaan päätyy Orkneylle ja saa omistukseensa ne.
Tuoreimpien arkeologien löytöjen perusteella näyttääkin juuri siltä, että ensimmäiset asutusvirrat Skandinaviaan suuntautuivat juuri Suomen kautta pohjoisesta. Aivan kuten saagoissa sanotaan. Kiehtovaa!
Nämä löydökset ovat kuitenkin 11 000 vuoden takaa, saagat on kirjoitettu suunnilleen
1200-luvulla ja kertovat viikinkiajasta noin 700-1100-luvuilla, joten kansat ja kulttuurit ovat ehtineet vaihtua, muuttua ja sekoittua sekä uudistua moneen kertaan siinä välissä...
Lukukokemuksena raikas, mutta vastenmielinen.
Antti Tuuri on ahkerasti kääntänyt pohjoismaisia saagoja.
Niiden lukuarvo piilee lähinnä ajankuvassa. Sisällöltään saagat ovat maskuliinisia verikemuja, joissa ryövätään, raiskataan ja murhataan.
Orkneylaisten saaga jatkaa samaa sarjaa. Suunnilleen samanlaista raamatullista orgiaa ovat sivut täynnä. Ehkä parhaiten sopisi luonnehdinta, että se on oman aikansa vastine meidän äksönfilmeille ja pornolle.
Antti Tuuri esittää jälkipuheessa saagan olevan tärkeä historiallinen lähde. Hmmm. Mene ja tiedä. Ehkä osittain, mutta tuskin niitä täysin tosina tulee ottaa. Fantasia on sekoittunut menneeseen melkoisesti.
Ei kai kukaan väittäisi esimerkiksi Antti Tuurin ansiokasta tuotantoa vaikkapa amerikansuomalaisuuden kuvauksista historiallisiksi lähteiksi. Toki tarinoissa on tanakka annos totta, mutta ne on luettava kaunokirjallisina taideteoksina, jotka ammentavat aiheensa todellisuudesta.
Skandinavian saagoissa mielenkiintoinen seikka on niiden asutushistoriallinen olettamus väestön alkuperästä. Niissä nimittäin suvut juontaa Suomeen ja sen kuninkaisiin. Orkneylaisten saagan mukaan Suomen kuninkaan pojat Nor ja Or lähtevät siskon jäljitykseen ja valloittavat uusia maita. Nor saa haltuunsa nykyisen Norjan ja alistaa sen väestön. Or puolestaan päätyy Orkneylle ja saa omistukseensa ne.
Tuoreimpien arkeologien löytöjen perusteella näyttääkin juuri siltä, että ensimmäiset asutusvirrat Skandinaviaan suuntautuivat juuri Suomen kautta pohjoisesta. Aivan kuten saagoissa sanotaan. Kiehtovaa!
Nämä löydökset ovat kuitenkin 11 000 vuoden takaa, saagat on kirjoitettu suunnilleen
1200-luvulla ja kertovat viikinkiajasta noin 700-1100-luvuilla, joten kansat ja kulttuurit ovat ehtineet vaihtua, muuttua ja sekoittua sekä uudistua moneen kertaan siinä välissä...
Lukukokemuksena raikas, mutta vastenmielinen.
Christian Oster: Siivooja
Christian Oster: Siivooja. Atena, 2009. 164 s.
Ulkoasultaan ja nimeltään Christian Osterin Siivooja ei ole puoleensavetävä. Sisältö sen sijaan yllättää tasokkuudella. Tai no jos pitää edes hivenen kaunokirjallisuudeksi naamioidusta pornosta.
Särmää keski-ikäisen miehen ja nuoren naisen suhteessa on, ja lukuisia yllättäviä käänteitä, joista viimeinen lause vie voiton.
Henkilöhahmoista paljastuu uusia kuoria koko ajan. Kehenkään ei oikeastaan voi luottaa ja me näemme toisista vain sitä mitä itse haluamme. Siksi rakkaus pettää.
Tarinan runko on sinänsä yksinkertainen. Viisikymppinen eronnut mies huomaa elävänsä saastassa ja palkkaa siivoojan kotiansa puhdistamaan. Nainen muuttaa miehen luokse, he pakenevat ex-rouvaa rantakylään vanhan tutun luokse, joka osoittautuu ex-rouvan entiseksi/nykyiseksi ja lopulta rannalla eroaa huvittavasti naisen ja miehen tiet.
Ulkoasultaan ja nimeltään Christian Osterin Siivooja ei ole puoleensavetävä. Sisältö sen sijaan yllättää tasokkuudella. Tai no jos pitää edes hivenen kaunokirjallisuudeksi naamioidusta pornosta.
Särmää keski-ikäisen miehen ja nuoren naisen suhteessa on, ja lukuisia yllättäviä käänteitä, joista viimeinen lause vie voiton.
Henkilöhahmoista paljastuu uusia kuoria koko ajan. Kehenkään ei oikeastaan voi luottaa ja me näemme toisista vain sitä mitä itse haluamme. Siksi rakkaus pettää.
Tarinan runko on sinänsä yksinkertainen. Viisikymppinen eronnut mies huomaa elävänsä saastassa ja palkkaa siivoojan kotiansa puhdistamaan. Nainen muuttaa miehen luokse, he pakenevat ex-rouvaa rantakylään vanhan tutun luokse, joka osoittautuu ex-rouvan entiseksi/nykyiseksi ja lopulta rannalla eroaa huvittavasti naisen ja miehen tiet.
Jean Giono: Mies joka istutti puita
Jean Giono: Mies joka istutti puita. Basam Books, 2008. 62 s.
Jean Gionon simppeli novelli Mies joka istutti puita sysäsi aikoinaan ympäristöliikettä vyöryyn - ja taitaa vaikuttaa yhä. En ole varma olenko lukenut tätä aiemmin. Kumman tutulta se tuntui. Hyvähän se on, joten uusintakaan ei haittaa.
1900-luku oli Euroopassa väkivaltainen, mutta silti ranskalainen mies onnistuu erakoitumaan vuorille istuttamaan puuntaimia. Outoahan sellainen todellisessa elämässä olisi, mutta novellin ajatus on olennaisempi: se kuinka ihminen omilla toimilla muokkaa ympäristöään.
Novellissa kertoja matkaa Ylä-Provencen vuoristoon katsomaan kuihtunutta maaseutua ja kuolevia kyliä. Sattumalta hän eksyy paimeneksi luulemansa miehen mökkiin ja jää seuraamaan tämän erikoisia touhuja toviksi. Yksinäisyyteen vetäytynyt mies puurtaa pitkiä päiviä istuttamalla puita.
Karu maisema metsittyy ja kukoistaa vuosikymmenten saatossa. Kukaan ei vain aavista ketä on kaiken takana. Ihmisten aika kuluu toisten kurkussa. Kertoja palaa aina paikalle väkivaltaisuuksien jälkeen ihmettelemään saavutuksia ja uudet metsät suojellaan "luonnonmetsinä".
Upea vähäeleinen novelli, jolla on keveydestään huolimatta painavaa sanottavaa.
Jean Gionon simppeli novelli Mies joka istutti puita sysäsi aikoinaan ympäristöliikettä vyöryyn - ja taitaa vaikuttaa yhä. En ole varma olenko lukenut tätä aiemmin. Kumman tutulta se tuntui. Hyvähän se on, joten uusintakaan ei haittaa.
1900-luku oli Euroopassa väkivaltainen, mutta silti ranskalainen mies onnistuu erakoitumaan vuorille istuttamaan puuntaimia. Outoahan sellainen todellisessa elämässä olisi, mutta novellin ajatus on olennaisempi: se kuinka ihminen omilla toimilla muokkaa ympäristöään.
Novellissa kertoja matkaa Ylä-Provencen vuoristoon katsomaan kuihtunutta maaseutua ja kuolevia kyliä. Sattumalta hän eksyy paimeneksi luulemansa miehen mökkiin ja jää seuraamaan tämän erikoisia touhuja toviksi. Yksinäisyyteen vetäytynyt mies puurtaa pitkiä päiviä istuttamalla puita.
Karu maisema metsittyy ja kukoistaa vuosikymmenten saatossa. Kukaan ei vain aavista ketä on kaiken takana. Ihmisten aika kuluu toisten kurkussa. Kertoja palaa aina paikalle väkivaltaisuuksien jälkeen ihmettelemään saavutuksia ja uudet metsät suojellaan "luonnonmetsinä".
Upea vähäeleinen novelli, jolla on keveydestään huolimatta painavaa sanottavaa.
sunnuntai 13. joulukuuta 2009
Vilhelm Moberg: Utvandrarna. Invandrarna
Vilhelm Moberg: Utvandrarna (444 s.). Invandrarna (490 s.). Albert Bonniers Förlag, 1995.
Juuri sopivasti kesken luku-urakan tiedotettiin Ruotsalaisen teatterin remontin valmistumisen jälkeen esitettävän ensimmäisenä sen kunniaksi Kristina från Duvemåla. Abba-ukkojen musikaali perustuu Vilhem Mobergin neliosaiseen romaanisarjaan Amerikkaan muuttaneista ruotsalaisista.
Kyseessä on ruotsalaisen kirjallisuuden klassikko, jota voinee varsin hyvin verrata Väinö Linnan Täällä pohjantähden alla -trilogiaan. Teoksen asema ruotsalaisuuden sielunmaisemassa on vähintäänkin yhtä syvä.
Ruotsin historiassa on kaksi merkittävää muuttoliikettä ulos maasta. Vuosina 1150-1300 lähdettiin Mälarinlaaksosta, tarkemmin sanottuna Uplannin Roslagenin seudulta merestä kohoavalle rannikolle itään, nykyiseen Suomeen siis. Muuttoliike hiipui 1300-luvulla riehuneeseen ruttoon, mutta uuteen maahan muuttaneet eivät sulautuneet suomalaisiin, hämäläisiin, karjalaisiin tai virolaisiin, vaan vakiinnuttivat valta-asemansa sitoen miehittämäänsä maata emämaahan. Varsinais-Suomesta muodostui svealaisten valtakunnan ydintä. Esimerkiksi Turku oli pitkään pääkaupunkia Tukholmaa väkirikkaampi.
Kolmas hivenen vähäisempi maastamuutto koettiin 1600-luvulla, mutta se pohjusti tulevaa todella dramaattista. Uuden löydetyn mantereen myötä pyrki Ruotsikin omalla siirtokunnalla osaksi maailmantalouden silloista tärkeintä murrosta. Delawareen perustettiin Uusi Ruotsi - ja Karibialta hankittiin oma saari. Lähtijöitä ei aluksi ollut, joten kuningas päätti pakottaa metsiä Ruotsin keskiosissa kaskipeltoja varten polttavia suomalaisia asuttamaan uutta mannerta (kuningas tarvitsi puut raudanjalostukseen). Kun suomalaiset siirtolaiset havaitsivatkin yllätyksekseen paikan hyväksi, he käynnistivät lähes hallitsemattomaksi ryöpsähtäneen joukkopaon Värmlannin suomalaismetsistä. Esimerkiksi yksi tunnetuimmista heidän jälkeläisistään on ex-presidentti George W. Bush, joka esi-isä muutti ensin Suomesta Keski-Ruotsiin ja jatkoi rapakon taakse.
Heikentynyt Ruotsi menetti siirtokuntansa ja muutolle tuli toistaiseksi piste. Kipinä kuitenkin jäi kytemään.
Teollinen vallankumous sysäsi modernisaation, joka mahdollisti väkijoukkojen kuljetuksen Atlantin ylitse. Vieläkään se ei ollut helppoa ja moni menehtyi vaarallisella matkalla. Silti vuosina 1850-1929 muutti toista miljoonaa ruotsalaista rapakon taakse Yhdysvaltoihin. Väkilukuun suhteutettuna kato oli kova ja kansakunnalle traumaattinen kokemus.
Vilhelm Moberg kasasi toisen maailmansodan jälkeen kokemuksista kansakuntaa yhdistäneen kehyksen itseymmärryksen tueksi. Tuloksena oli nelisosaiseksi paisunut sarja Maastamuuttajat, jonka kaksi ensimmäistä osaa sain juuri luetuksi. Ei ole vain aiemmin tullut luettua, vaikka on pitänyt.
Kirjoista (tai siis nämä kaksi osaa oli nidottu yhteen) näkee, että Moberg on tehnyt mittavan taustatyön teoksensa tukevoittamiseksi.
Ehkä juuri siitä syystä luettavuus kärsii erityisesti alkuvaiheessa Mobergin pohjustaessa tietokirjamaisesti sedällisellä otteella. Faktaa paiskotaan päin naamaa ilman, että sitä upotettaisiin kertomukseen.
Päähenkilöinä ovat smoolantilaiset nuoret Karl Oskar ja Kristina, jotka lapsineen lähtevät vuonna 1850 siirtolaisiksi Amerikkaan. Olosuhteet ovat karmivat, joten päätös on tuskallisen helppo. Seurakseen he saavat muuta kaltoinkohdeltua sukulaisväkeä. Muun muassa.
Määränpää on Minnesotassa. Pitkä matka vertautuu Raamatun toisen Mooseksen kirjan Exodukseen. Karl Oskar on kuin Mooses seuranaan sekalainen seurakunta.
Kertojana Moberg on huono. Kaunokirjallinen anti on pikemmin kuvottavaa. Sisältö sen sijaan parantuu hänen päästessä vihdoin vauhtiin. Kirjassa on klassiset vastakkainasettelut tuomassa draamaa, eikä Moberg sorru romantisoimaan ja armahda ihmeillä päähenkilöitä. Elämä on mitä elämä on. Ja etenkin mitä se tuolloin köyhälle maahanmuuttajalle oli. Piinallista selviytymistä seuraavaan päivään. Sairaudet suistavat, Jumala pettää. Ruoka loppuu. Ponnistaminen pinnalle voi katketa pieneen virheeseen tai onnettomaan sattumaan.
Etenkään naisen osa ei ole helppo. Karl Oskariin Moberg ei saa luonnollista otetta, Kristina kohoaa rosoisemmaksi ja inhimillisemmäksi hahmoksi. Karl Oskaria vaivaa sankarin mytologisointi, vaikka teoksen toinen osa raaputtaakin pahimpia siloitteluja pois.
Ensimmäinen osa alkaa varsinaisesti vasta laivamatkan kestettyä. Lukeminen muuttuu kiinnostavammaksi ja jännittäväksi. Puuduttavuus poistuu, vaikka Moberg yhä käyttää sosiaalipsykologian kliseitä yhteisön jännitteiden kuvauksissa. Esimerkiksi hahmoina ovat huora ja madonna. Eteen tulee odotettuja tilanteita ja kohtauksia siitä mitä ryhmän liikkuessa vain voi kuvitella ja odottaa. Taisteluparit on rakennettu harkiten, joten Moberg kykenee tarkemmin filosofisoimaan ja vastustamaan uskonnosta seonneita lahkolaisia - ilman, että uskottavuus kärsii. Moberg kykenee myös sävyttämään henkilögalleriaansa, joten muoto ja väri muuttuu teoksen myötä todellisemmaksi.
Kulttuurienväliset kohtaamiset käyvät hallitusti ilman nationalistista paatosta. Omista maanmiehistä tehdään rosvoja. Ihmiset ovat ihmisiä uudessa maailmassakin. Kuva päähenkilöille itselleenkin intiaaneista on ristiriitainen ja Moberg kertoo peittelemättä maahanmuuttajien rikoksista alkuperäisasukkaita kohtaan. Suomalainen esiintyy laivan toiseksi korkeimpana herrana myönteisessä valossa.
Herkullista luettavaa on tulo New Yorkiin, mutta teoksen toinen osa vasta räjäyttää pankin. Sen lukemiseen meni murto-osa ensimmäisen osan ajasta. Sen luki herpaantumatta.
Tämmöisten teosten myötä arvostaa yhä enemmän omaa asemaansa ajassa ja paikassa. Kaupungistuminen on vieraannuttanut luonnosta niin, että tuskin selviäisin hengissä vastaavissa oloissa.
Vaikka elämä ei ole helppoa niin, silti saa olla kiitollinen. Aiemmat sukupolvet olisivat ikionnellisia elintasosta, josta muun muassa Pohjoismaissa yhteiskunnan heikoimmassakin asemassa olevat nauttivat nykyään. Paljon on kiinni omasta itsestä millaiseksi elämä muodostuu. Sellaista mahdollisuutta ei vielä edes kahta sukupolvea sitten Suomessa saati Euroopassa useimmilla ollut. Nykyään on. Se on paljon se.
Suhtautuminen ruokaan on omalla kohdalla viimeksi kuluneiden vuosien aikana muuttunut rajusti. Vaikka aiemminkin olen kunnioittanut elintarvikkeita, niin nykyään suorastaan nuukaillen palvon niitä. Kenties vaikuttavin tekijä on ollut työskentely suuressa tavaratalossa viikonloppuisin, jolloin on joutunut kosketuksiin myös ruokakaupan elintarvikepuolen kanssa. Kun on nähnyt (ja fyysisesti kokenut) miten paljon sinänsä kelvollista syötävää roudataan kompostiin vain siksi, että päiväys on vanhentunut, ei tiedä itkeä vaiko nauraa.
Tässä taloudessa kunniasiana on, ettei mitään päätyisi pois. Kaikki syötävä mikä kannetaan kotiin myös kulutetaan. Se on johtanut kasvisruuan suosimiseen, kauppakassin pienentymiseen ja tietysti selvään taloudelliseen säästöön. Kyllä pyrkimys ekologisuuteen kannattaa kaikilla rintamilla.
Ruoka ja lämmin yösija eivät ole edelleenkään itsestään selvyyksiä isolle osalle ihmiskuntaa. Omaa aikaamme kuvaavia seikkoja ovat käynnissä oleva ihmiskunnan historian suurin muuttoliike eli virta Kiinan maaseudulta rannikon kaupunkeihin ja globaali ruokakriisi, jonka seurauksena absoluuttinen nälänhätä on ennennäkemätön. Yli miljardi ihmistä kärsii ja yrittää turvata toimeentuloa muuttamalla. Osa Afrikasta Eurooppaan, toiset kasvaviin kaupunkeihin, mutta ennen kaikkea Kiinan rannikolle.
Elämme historiallisia aikoja.
Tämä oli myös blogin 200. postaus.
Tahti on alun jälkeen hiipunut johtuen osaksi muun muassa omasta maahanmuutosta, mutta lukijakunta on selvästi pysynyt ja laajentunut. Nöyrin kiitos siitä!
Yhä useampi näyttäisi tarkistavan lähes päivittäin päivityksiä ja eniten aikaa vietetään blogissa Yhdysvalloista, jonne on kertynyt rypäs uskollisia lukijoita moneen osavaltioon. Etenkin Teksasiin ja Kaliforniaan. Melkein vastaava ryhmä erottuu Länsi-Euroopasta (Ranska, Belgia, Hollanti, Saksa, Iso-Britannia). Toki Ruotsistakin käydään säännöllisesti kylässä ja Suomesta on yhä eniten lukijoita tasaisesti ympäri maata (lähinnä yliopistokaupungeissa). Suomi on globaali kieli, joka yhdistää maita ja mantereita! :)
Juuri sopivasti kesken luku-urakan tiedotettiin Ruotsalaisen teatterin remontin valmistumisen jälkeen esitettävän ensimmäisenä sen kunniaksi Kristina från Duvemåla. Abba-ukkojen musikaali perustuu Vilhem Mobergin neliosaiseen romaanisarjaan Amerikkaan muuttaneista ruotsalaisista.
Kyseessä on ruotsalaisen kirjallisuuden klassikko, jota voinee varsin hyvin verrata Väinö Linnan Täällä pohjantähden alla -trilogiaan. Teoksen asema ruotsalaisuuden sielunmaisemassa on vähintäänkin yhtä syvä.
Ruotsin historiassa on kaksi merkittävää muuttoliikettä ulos maasta. Vuosina 1150-1300 lähdettiin Mälarinlaaksosta, tarkemmin sanottuna Uplannin Roslagenin seudulta merestä kohoavalle rannikolle itään, nykyiseen Suomeen siis. Muuttoliike hiipui 1300-luvulla riehuneeseen ruttoon, mutta uuteen maahan muuttaneet eivät sulautuneet suomalaisiin, hämäläisiin, karjalaisiin tai virolaisiin, vaan vakiinnuttivat valta-asemansa sitoen miehittämäänsä maata emämaahan. Varsinais-Suomesta muodostui svealaisten valtakunnan ydintä. Esimerkiksi Turku oli pitkään pääkaupunkia Tukholmaa väkirikkaampi.
Kolmas hivenen vähäisempi maastamuutto koettiin 1600-luvulla, mutta se pohjusti tulevaa todella dramaattista. Uuden löydetyn mantereen myötä pyrki Ruotsikin omalla siirtokunnalla osaksi maailmantalouden silloista tärkeintä murrosta. Delawareen perustettiin Uusi Ruotsi - ja Karibialta hankittiin oma saari. Lähtijöitä ei aluksi ollut, joten kuningas päätti pakottaa metsiä Ruotsin keskiosissa kaskipeltoja varten polttavia suomalaisia asuttamaan uutta mannerta (kuningas tarvitsi puut raudanjalostukseen). Kun suomalaiset siirtolaiset havaitsivatkin yllätyksekseen paikan hyväksi, he käynnistivät lähes hallitsemattomaksi ryöpsähtäneen joukkopaon Värmlannin suomalaismetsistä. Esimerkiksi yksi tunnetuimmista heidän jälkeläisistään on ex-presidentti George W. Bush, joka esi-isä muutti ensin Suomesta Keski-Ruotsiin ja jatkoi rapakon taakse.
Heikentynyt Ruotsi menetti siirtokuntansa ja muutolle tuli toistaiseksi piste. Kipinä kuitenkin jäi kytemään.
Teollinen vallankumous sysäsi modernisaation, joka mahdollisti väkijoukkojen kuljetuksen Atlantin ylitse. Vieläkään se ei ollut helppoa ja moni menehtyi vaarallisella matkalla. Silti vuosina 1850-1929 muutti toista miljoonaa ruotsalaista rapakon taakse Yhdysvaltoihin. Väkilukuun suhteutettuna kato oli kova ja kansakunnalle traumaattinen kokemus.
Vilhelm Moberg kasasi toisen maailmansodan jälkeen kokemuksista kansakuntaa yhdistäneen kehyksen itseymmärryksen tueksi. Tuloksena oli nelisosaiseksi paisunut sarja Maastamuuttajat, jonka kaksi ensimmäistä osaa sain juuri luetuksi. Ei ole vain aiemmin tullut luettua, vaikka on pitänyt.
Kirjoista (tai siis nämä kaksi osaa oli nidottu yhteen) näkee, että Moberg on tehnyt mittavan taustatyön teoksensa tukevoittamiseksi.
Ehkä juuri siitä syystä luettavuus kärsii erityisesti alkuvaiheessa Mobergin pohjustaessa tietokirjamaisesti sedällisellä otteella. Faktaa paiskotaan päin naamaa ilman, että sitä upotettaisiin kertomukseen.
Päähenkilöinä ovat smoolantilaiset nuoret Karl Oskar ja Kristina, jotka lapsineen lähtevät vuonna 1850 siirtolaisiksi Amerikkaan. Olosuhteet ovat karmivat, joten päätös on tuskallisen helppo. Seurakseen he saavat muuta kaltoinkohdeltua sukulaisväkeä. Muun muassa.
Määränpää on Minnesotassa. Pitkä matka vertautuu Raamatun toisen Mooseksen kirjan Exodukseen. Karl Oskar on kuin Mooses seuranaan sekalainen seurakunta.
Kertojana Moberg on huono. Kaunokirjallinen anti on pikemmin kuvottavaa. Sisältö sen sijaan parantuu hänen päästessä vihdoin vauhtiin. Kirjassa on klassiset vastakkainasettelut tuomassa draamaa, eikä Moberg sorru romantisoimaan ja armahda ihmeillä päähenkilöitä. Elämä on mitä elämä on. Ja etenkin mitä se tuolloin köyhälle maahanmuuttajalle oli. Piinallista selviytymistä seuraavaan päivään. Sairaudet suistavat, Jumala pettää. Ruoka loppuu. Ponnistaminen pinnalle voi katketa pieneen virheeseen tai onnettomaan sattumaan.
Etenkään naisen osa ei ole helppo. Karl Oskariin Moberg ei saa luonnollista otetta, Kristina kohoaa rosoisemmaksi ja inhimillisemmäksi hahmoksi. Karl Oskaria vaivaa sankarin mytologisointi, vaikka teoksen toinen osa raaputtaakin pahimpia siloitteluja pois.
Ensimmäinen osa alkaa varsinaisesti vasta laivamatkan kestettyä. Lukeminen muuttuu kiinnostavammaksi ja jännittäväksi. Puuduttavuus poistuu, vaikka Moberg yhä käyttää sosiaalipsykologian kliseitä yhteisön jännitteiden kuvauksissa. Esimerkiksi hahmoina ovat huora ja madonna. Eteen tulee odotettuja tilanteita ja kohtauksia siitä mitä ryhmän liikkuessa vain voi kuvitella ja odottaa. Taisteluparit on rakennettu harkiten, joten Moberg kykenee tarkemmin filosofisoimaan ja vastustamaan uskonnosta seonneita lahkolaisia - ilman, että uskottavuus kärsii. Moberg kykenee myös sävyttämään henkilögalleriaansa, joten muoto ja väri muuttuu teoksen myötä todellisemmaksi.
Kulttuurienväliset kohtaamiset käyvät hallitusti ilman nationalistista paatosta. Omista maanmiehistä tehdään rosvoja. Ihmiset ovat ihmisiä uudessa maailmassakin. Kuva päähenkilöille itselleenkin intiaaneista on ristiriitainen ja Moberg kertoo peittelemättä maahanmuuttajien rikoksista alkuperäisasukkaita kohtaan. Suomalainen esiintyy laivan toiseksi korkeimpana herrana myönteisessä valossa.
Herkullista luettavaa on tulo New Yorkiin, mutta teoksen toinen osa vasta räjäyttää pankin. Sen lukemiseen meni murto-osa ensimmäisen osan ajasta. Sen luki herpaantumatta.
Tämmöisten teosten myötä arvostaa yhä enemmän omaa asemaansa ajassa ja paikassa. Kaupungistuminen on vieraannuttanut luonnosta niin, että tuskin selviäisin hengissä vastaavissa oloissa.
Vaikka elämä ei ole helppoa niin, silti saa olla kiitollinen. Aiemmat sukupolvet olisivat ikionnellisia elintasosta, josta muun muassa Pohjoismaissa yhteiskunnan heikoimmassakin asemassa olevat nauttivat nykyään. Paljon on kiinni omasta itsestä millaiseksi elämä muodostuu. Sellaista mahdollisuutta ei vielä edes kahta sukupolvea sitten Suomessa saati Euroopassa useimmilla ollut. Nykyään on. Se on paljon se.
Suhtautuminen ruokaan on omalla kohdalla viimeksi kuluneiden vuosien aikana muuttunut rajusti. Vaikka aiemminkin olen kunnioittanut elintarvikkeita, niin nykyään suorastaan nuukaillen palvon niitä. Kenties vaikuttavin tekijä on ollut työskentely suuressa tavaratalossa viikonloppuisin, jolloin on joutunut kosketuksiin myös ruokakaupan elintarvikepuolen kanssa. Kun on nähnyt (ja fyysisesti kokenut) miten paljon sinänsä kelvollista syötävää roudataan kompostiin vain siksi, että päiväys on vanhentunut, ei tiedä itkeä vaiko nauraa.
Tässä taloudessa kunniasiana on, ettei mitään päätyisi pois. Kaikki syötävä mikä kannetaan kotiin myös kulutetaan. Se on johtanut kasvisruuan suosimiseen, kauppakassin pienentymiseen ja tietysti selvään taloudelliseen säästöön. Kyllä pyrkimys ekologisuuteen kannattaa kaikilla rintamilla.
Ruoka ja lämmin yösija eivät ole edelleenkään itsestään selvyyksiä isolle osalle ihmiskuntaa. Omaa aikaamme kuvaavia seikkoja ovat käynnissä oleva ihmiskunnan historian suurin muuttoliike eli virta Kiinan maaseudulta rannikon kaupunkeihin ja globaali ruokakriisi, jonka seurauksena absoluuttinen nälänhätä on ennennäkemätön. Yli miljardi ihmistä kärsii ja yrittää turvata toimeentuloa muuttamalla. Osa Afrikasta Eurooppaan, toiset kasvaviin kaupunkeihin, mutta ennen kaikkea Kiinan rannikolle.
Elämme historiallisia aikoja.
Tämä oli myös blogin 200. postaus.
Tahti on alun jälkeen hiipunut johtuen osaksi muun muassa omasta maahanmuutosta, mutta lukijakunta on selvästi pysynyt ja laajentunut. Nöyrin kiitos siitä!
Yhä useampi näyttäisi tarkistavan lähes päivittäin päivityksiä ja eniten aikaa vietetään blogissa Yhdysvalloista, jonne on kertynyt rypäs uskollisia lukijoita moneen osavaltioon. Etenkin Teksasiin ja Kaliforniaan. Melkein vastaava ryhmä erottuu Länsi-Euroopasta (Ranska, Belgia, Hollanti, Saksa, Iso-Britannia). Toki Ruotsistakin käydään säännöllisesti kylässä ja Suomesta on yhä eniten lukijoita tasaisesti ympäri maata (lähinnä yliopistokaupungeissa). Suomi on globaali kieli, joka yhdistää maita ja mantereita! :)
tiistai 27. lokakuuta 2009
Saša Stanišić: Farfar upp i graven
Saša Stanišić: Farfar upp i graven. Norstedts, 2008. 303 s. (Wie der Soldat das Grammofon repariert, 2006)
Saša Stanišić käsittääkseni kohautti Saksassa jokunen vuosi sitten kirjallaan. Sittemmin esikoisromaania on käännetty kymmenille kielille. Myös ruotsiksi.
Sodan sylkäisemä teos on kuin venäläinen moottoritie. Toisin sanoen epätasainen kuin pakkasenpurema kynnetty pelto. Välillä viiletetään vauhdilla, yht´äkkiä kolistellaan kuoppaan.
Teknisesti taitavasti tehty teos upottaa kertomuksia kertomuksiin. Tunne on kuin laskeutuisi portaita. Unenomaiset jaksot sekoittuvat tiukkaan realismiin. Tarinaa ryyditetään tihennetyillä peilauksilla.
Juoni on höttöä, josta uupuu punainen lanka. Sellainen ydin yrittää olla nuori nainen Asija, jota päähenkilö jäljittää. Tiivistetysti todettuna teos kuvaa kuinka yhteisö hajoaa sisällissotaan ja pirstoutuu palasiksi maailmalle. Näkökulma on lapsen, joka pakenee Višegradista Saksaan. Hän ei voi unohtaa kohtaamaansa kaunista tyttöä... ja poika aikuistuttuaan palaa kaupunkiin, joka ei ole enää entisensä.
Mielenkiintoinen kirja.
Erikoisuus, johon takertuu, on isoisovanhempien keskeinen läsnäolo kirjassa. Ehkä se osiltaan johtuu omasta orpoudesta; en itse ole tavannut koskaan omia isoisovanhempia - muun muassa Suomen sisällissodan keskitysleirien takia. Verinen historia heijastuu tähän päivään.
Kirjassa pojalle rakas isoisä kuolee kesken Carl Lewisin juoksun ja käynnistää kaaoksen... Suru yhdistää suvun ääripäät tavalla, josta lyyrisyys ei ole kaukana.
Rakkaus kirjan päähenkilöllä on ihastumista omaan mielikuvaan illuusioiden tytöstä. Tätä teemaa olisi voinut terästää. Edesmenneisiin kohdistuu ripustautuvaa palvontaa. Päähenkilön juurettomuus ja hämmennys omasta identiteetistä ovat voimakkaasti esillä.
Lukiessa kiteytyi mielessä elämisen olemuksesta mietelauseeksi, että miehisyys on naiseuden arvoituksen ratkaisemisen loputonta yrittämistä ja miehessä piileskelevien väkivaltaisten viettien tukahduttamista - siinä kuitenkaan onnistumatta. Muuten ei voisi sotia oikein selittää modernissa maailmassa. Mikä saa surmaamaan naapurinsa? Mikä saa raiskaamaan naapurintytön? Mikä tuhoamaan yhteisönsä?
Saša Stanišić käsittääkseni kohautti Saksassa jokunen vuosi sitten kirjallaan. Sittemmin esikoisromaania on käännetty kymmenille kielille. Myös ruotsiksi.
Sodan sylkäisemä teos on kuin venäläinen moottoritie. Toisin sanoen epätasainen kuin pakkasenpurema kynnetty pelto. Välillä viiletetään vauhdilla, yht´äkkiä kolistellaan kuoppaan.
Teknisesti taitavasti tehty teos upottaa kertomuksia kertomuksiin. Tunne on kuin laskeutuisi portaita. Unenomaiset jaksot sekoittuvat tiukkaan realismiin. Tarinaa ryyditetään tihennetyillä peilauksilla.
Juoni on höttöä, josta uupuu punainen lanka. Sellainen ydin yrittää olla nuori nainen Asija, jota päähenkilö jäljittää. Tiivistetysti todettuna teos kuvaa kuinka yhteisö hajoaa sisällissotaan ja pirstoutuu palasiksi maailmalle. Näkökulma on lapsen, joka pakenee Višegradista Saksaan. Hän ei voi unohtaa kohtaamaansa kaunista tyttöä... ja poika aikuistuttuaan palaa kaupunkiin, joka ei ole enää entisensä.
Mielenkiintoinen kirja.
Erikoisuus, johon takertuu, on isoisovanhempien keskeinen läsnäolo kirjassa. Ehkä se osiltaan johtuu omasta orpoudesta; en itse ole tavannut koskaan omia isoisovanhempia - muun muassa Suomen sisällissodan keskitysleirien takia. Verinen historia heijastuu tähän päivään.
Kirjassa pojalle rakas isoisä kuolee kesken Carl Lewisin juoksun ja käynnistää kaaoksen... Suru yhdistää suvun ääripäät tavalla, josta lyyrisyys ei ole kaukana.
Rakkaus kirjan päähenkilöllä on ihastumista omaan mielikuvaan illuusioiden tytöstä. Tätä teemaa olisi voinut terästää. Edesmenneisiin kohdistuu ripustautuvaa palvontaa. Päähenkilön juurettomuus ja hämmennys omasta identiteetistä ovat voimakkaasti esillä.
Lukiessa kiteytyi mielessä elämisen olemuksesta mietelauseeksi, että miehisyys on naiseuden arvoituksen ratkaisemisen loputonta yrittämistä ja miehessä piileskelevien väkivaltaisten viettien tukahduttamista - siinä kuitenkaan onnistumatta. Muuten ei voisi sotia oikein selittää modernissa maailmassa. Mikä saa surmaamaan naapurinsa? Mikä saa raiskaamaan naapurintytön? Mikä tuhoamaan yhteisönsä?
sunnuntai 18. lokakuuta 2009
Samuli Paronen: Tämä on huone 8
Samuli Paronen: Tämä on huone 8. Otava, 1969. 194 s.
Samuli Parosta voisi vääntää samaan lokeroon Alpo Ruuthin kanssa. Heidän tuotannoissaan on samaa lähestymistä yhteiskuntaan.
Novellikokoelma Tämä on huone 8 valikoitui luettavaksi lähinnä siksi, että kaipasin jotakin suomalaista tekstiä ulkokielisten lomaan. Samuli Paronen muistui ensinnä mieleen tasokkaana tekijänä. Eikä tarvinnut pettyä.
Jos parilla sanalla kiteyttäisi suomalaista kirjallisuutta, niin luultavasti sota ja ryysyköyhälistö mahduttaisivat sisälleen laajat alueet kirjavasta ja laveasta härmäläisen kirjallisuuden kentästä. Novellikokoelmassa läsnä ovat keskeisesti molemmat elementit.
Pari alkunovellia kuvaavat sisällissotaa lapsen näkökulmasta. Lopuissa liikutaan toisen maailmansodan jälkeisissä modernismin kuohuissa alempien sosiaalikerrostumien todellisuuksissa.
Kieli on kiintoisaa, paikoin kummallista. Rosoiset tarinat eivät leimahda liekkeihin, mutta innostavat kiehtovina ajankuvina tiirailemaan lävitse. Laatu on ylempää keskiluokkaa. Helmiä ei kokoelmassa ole, muttei pahempia pettymyksiäkään.
Aforismeistaan parhaiten muistetun Samuli Parosen kynä jätti jälkeensä kelpo novellejakin.
Samuli Parosta voisi vääntää samaan lokeroon Alpo Ruuthin kanssa. Heidän tuotannoissaan on samaa lähestymistä yhteiskuntaan.
Novellikokoelma Tämä on huone 8 valikoitui luettavaksi lähinnä siksi, että kaipasin jotakin suomalaista tekstiä ulkokielisten lomaan. Samuli Paronen muistui ensinnä mieleen tasokkaana tekijänä. Eikä tarvinnut pettyä.
Jos parilla sanalla kiteyttäisi suomalaista kirjallisuutta, niin luultavasti sota ja ryysyköyhälistö mahduttaisivat sisälleen laajat alueet kirjavasta ja laveasta härmäläisen kirjallisuuden kentästä. Novellikokoelmassa läsnä ovat keskeisesti molemmat elementit.
Pari alkunovellia kuvaavat sisällissotaa lapsen näkökulmasta. Lopuissa liikutaan toisen maailmansodan jälkeisissä modernismin kuohuissa alempien sosiaalikerrostumien todellisuuksissa.
Kieli on kiintoisaa, paikoin kummallista. Rosoiset tarinat eivät leimahda liekkeihin, mutta innostavat kiehtovina ajankuvina tiirailemaan lävitse. Laatu on ylempää keskiluokkaa. Helmiä ei kokoelmassa ole, muttei pahempia pettymyksiäkään.
Aforismeistaan parhaiten muistetun Samuli Parosen kynä jätti jälkeensä kelpo novellejakin.
sunnuntai 4. lokakuuta 2009
Kim Lindström: Vaurastu arvo-osakkeilla
Kim Lindström: Vaurastu arvo-osakkeilla. Talentum, 2007. 297 s.
Elämä on täynnä valintoja. Jokainen meistä ohjaa kassavirtoja käytännössä päivittäin. Pienillä taloudellisilla päätöksillä vaikutamme ratkaisevasti omaan tulevaisuuteen että naapurin hyvinvointiin.
Esimerkiksi euro päivässä tuntuu mitättömältä summalta. Vuodessa kasa on kuitenkin tavallisen matalapalkkaisen työläisen viikkoansion verran. Kahdella eurolla päivässä säästöön jää jo kahden viikon palkka, neljällä kuukauden bruttoansiot. Ei enää kuulosta vähäiseltä?
Kun on järjestänyt omat kassavirtansa niin, että viivan alle jää ylimääräistä kuukausittain, haluaa tietysti investoida varansa turvallisen tuottavasti. Siten ettei riski muodostu liian rajuksi, mutta kapitaali kasvaisi kurinalaisesti.
Pankin käyttötilillä rahojen makuuttaminen on tuhoontuomittua. Nollakorkoiset tilit tosi asiassa syövät ajan mittaan omaisuutta. Inflaatio nakertaa varallisuutta väistämättä. Toki jokaisella olisi hyvä olla parin-kolmen kuukauden menoja vastaava summa mahdollisimman likvidissä muodossa tarpeen tullen. Käyttelytilillä siis kohtuullisesti ja sijoitustilillä sitten enemmän.
Seuraava askel puskurissa ovat pitkän koron lainat. Itselle on valikoitunut pankin obligaatiorahasto sellaiseksi. Tuotto on pankkitilejä tuhdimpi, mutta volaliteetti eli arvonvaihtelu osakemarkkinoita vähäisempi. Ne rahat kykenee realisoimaan pakkotilanteessa ilman pelkoa suurista tappioista.
Riskiltään suurempi, mutta pakkomyynneissä todennäköisesti turvallisempi vaihtoehto ovat osakerahastot. Niihinkin olen ohjannut omaa kapitaaliani kasvamaan. Ne on oma puskurinsa.
Luonteeltaan nämä kaikki ovat silti defensiivisiä sijoituksia. Niiden tarkoituksena on luoda psyykkistä mielenrauhaa ja taata yöunet, kun ei tarvitse murehtia mistä murkinaa seuraavaksi päiväksi tai mistä vippaisi maksuvaatimuksiin. Osa niistä on myös lyhyemmän aikavälin säästötavoitteita, joten riskeeraus ei ole suositeltavaa...
Uloimmainen kehä eli se suurin ja vaurastumiseen tähtäävä offensiivinen osa taloudenpidostani ovat suorat sijoitukset osakkeisiin. Moni kokee osakemarkkinat etäisiksi rikkaiden leikkikentiksi. On "helpompi" sijoittaa pajatsoon, lottoon, arpaan ja viinaksiin. Ja kirota rikastuvia rikkaita. Osa on innostunut pörssihuuman helteissä ostamaan kasvuyhtiöiden kalliita osakkeita ja joutunut pettymään pahasti kurssien syöksyttyä sittemmin pohjamutiin. On tullut maksettua kalliit oppirahat.
Nykyisin osakemarkkinoille onkin helppo tulla ja pienellä vaivalla sieltä saa sieviä siivuja kammettua kotiinkin asti. Kunhan ottaa ensin perusasioista selvää.
Suorissa osakesijoituksissa riskit ovat suuria. Siksi olisikin ensiarvoisen tärkeää tuntea sijoituskohteensa, luonteensa ja tavoitteensa.
Sijoitukset voivat olla symbolisia (omassa salkussa esimerkiksi Gazprom ja Ericsson). Niitä voi olla kertynyt salkkuun vain koska yhtiöitä on kiva omistaa, ei niiden erityisen hyvyyden takia. Symboliset sijoitukset kannattaakin pitää vaatimattomina.
Sen sijaan varmimmin vaurastumisen makuun pääsee arvoyhtiöiden osakkeilla. Sellaisia ovat esimerkiksi omankin salkun kolmen kärki (Nokia, The Coca-Cola Company ja McDonald´s).
Kim Lindströmin Vaurastu arvo-osakkeilla on oivallinen johdatus arvo-osakkeiden maailmaan. Alkuun hän selvittää tieteellisten tutkimusten perusteella miksi kannattaa kasvuosakkeiden sijasta suosia arvo-osakkeita. Taloushistoria on kiistaton, vaikka vielä ei olekaan aivan täysin selvää miksi juuri arvo-osakkeet näyttävät tarjoavan parhaimman tuoton trendikkäiden kasvuosakkeiden sijasta. Hohto haihtuu, mutta tasainen tulosta tuova kassavirta palkitaan pidemmällä aikavälillä.
Arvo-osakkeiden tunnistus on tietysti joskus turhauttavaa, ja siksi suositeltavaa on jakaa sijoituksensa useampaan yhtiöön. Kukaan ei koskaan tiedä tulevaa. Aavistella voi ja valistuneilla arvauksilla kriittinen osakesäästäjä pötkii pitkälle. Teknisellä analyysillä voi haarukoida ostoajankohtaa parin viikon tähtäimellä, mutta tärkeämpää on tunnistaa tiettyjä perustekijöitä.
Arvoyhtiöllä on usein määräävä markkina-asema, jota ei ole horjutettu vuosikymmeniin. Velkaa on vähän, sisään tulee rahaa runsaasti, osinkoja jaetaan säännöllisesti ja ne nousevat. Myös yhtiön omistusta täytyy vilkuilla ja johtoa. Liiketoiminta on ymmärrettävää ja pörssikurssi on realistisessa suhteessa kassavirran tuottoihin. Tarkoittaen sitä, että osakkeeseen sijoitettavan pääoman tienaa takaisin kohtuullisessa ajassa, eikä vasta satojen vuosien päästä kuten IT-buumin huippuaikoina joidenkin yhtiöiden kohdalla.
Trendien tunnistus on tärkeää, jotta onnistuu ajoittamaan ostonsa oikein.
Vaurastu arvo-osakkeilla kuuluu osakesäästäjien peruslukemistoon. Teoriasta huolimatta kieli on riisuttu turhasta akateemisuudesta, joten sitä kyennee seuraamaan asiasta tietämättömämpikin. Pitkä lähdeluettelo on antoisa vinkkilista edistyneemmille.
Tämä kirja kourassa uskaltaa ujompikin mennä pähkähullun Mr. Marketin puheille, joka on milloin myymässä, milloin ostamassa, milloin masentunut, milloin kiimassa...
Elämä on täynnä valintoja. Jokainen meistä ohjaa kassavirtoja käytännössä päivittäin. Pienillä taloudellisilla päätöksillä vaikutamme ratkaisevasti omaan tulevaisuuteen että naapurin hyvinvointiin.
Esimerkiksi euro päivässä tuntuu mitättömältä summalta. Vuodessa kasa on kuitenkin tavallisen matalapalkkaisen työläisen viikkoansion verran. Kahdella eurolla päivässä säästöön jää jo kahden viikon palkka, neljällä kuukauden bruttoansiot. Ei enää kuulosta vähäiseltä?
Kun on järjestänyt omat kassavirtansa niin, että viivan alle jää ylimääräistä kuukausittain, haluaa tietysti investoida varansa turvallisen tuottavasti. Siten ettei riski muodostu liian rajuksi, mutta kapitaali kasvaisi kurinalaisesti.
Pankin käyttötilillä rahojen makuuttaminen on tuhoontuomittua. Nollakorkoiset tilit tosi asiassa syövät ajan mittaan omaisuutta. Inflaatio nakertaa varallisuutta väistämättä. Toki jokaisella olisi hyvä olla parin-kolmen kuukauden menoja vastaava summa mahdollisimman likvidissä muodossa tarpeen tullen. Käyttelytilillä siis kohtuullisesti ja sijoitustilillä sitten enemmän.
Seuraava askel puskurissa ovat pitkän koron lainat. Itselle on valikoitunut pankin obligaatiorahasto sellaiseksi. Tuotto on pankkitilejä tuhdimpi, mutta volaliteetti eli arvonvaihtelu osakemarkkinoita vähäisempi. Ne rahat kykenee realisoimaan pakkotilanteessa ilman pelkoa suurista tappioista.
Riskiltään suurempi, mutta pakkomyynneissä todennäköisesti turvallisempi vaihtoehto ovat osakerahastot. Niihinkin olen ohjannut omaa kapitaaliani kasvamaan. Ne on oma puskurinsa.
Luonteeltaan nämä kaikki ovat silti defensiivisiä sijoituksia. Niiden tarkoituksena on luoda psyykkistä mielenrauhaa ja taata yöunet, kun ei tarvitse murehtia mistä murkinaa seuraavaksi päiväksi tai mistä vippaisi maksuvaatimuksiin. Osa niistä on myös lyhyemmän aikavälin säästötavoitteita, joten riskeeraus ei ole suositeltavaa...
Uloimmainen kehä eli se suurin ja vaurastumiseen tähtäävä offensiivinen osa taloudenpidostani ovat suorat sijoitukset osakkeisiin. Moni kokee osakemarkkinat etäisiksi rikkaiden leikkikentiksi. On "helpompi" sijoittaa pajatsoon, lottoon, arpaan ja viinaksiin. Ja kirota rikastuvia rikkaita. Osa on innostunut pörssihuuman helteissä ostamaan kasvuyhtiöiden kalliita osakkeita ja joutunut pettymään pahasti kurssien syöksyttyä sittemmin pohjamutiin. On tullut maksettua kalliit oppirahat.
Nykyisin osakemarkkinoille onkin helppo tulla ja pienellä vaivalla sieltä saa sieviä siivuja kammettua kotiinkin asti. Kunhan ottaa ensin perusasioista selvää.
Suorissa osakesijoituksissa riskit ovat suuria. Siksi olisikin ensiarvoisen tärkeää tuntea sijoituskohteensa, luonteensa ja tavoitteensa.
Sijoitukset voivat olla symbolisia (omassa salkussa esimerkiksi Gazprom ja Ericsson). Niitä voi olla kertynyt salkkuun vain koska yhtiöitä on kiva omistaa, ei niiden erityisen hyvyyden takia. Symboliset sijoitukset kannattaakin pitää vaatimattomina.
Sen sijaan varmimmin vaurastumisen makuun pääsee arvoyhtiöiden osakkeilla. Sellaisia ovat esimerkiksi omankin salkun kolmen kärki (Nokia, The Coca-Cola Company ja McDonald´s).
Kim Lindströmin Vaurastu arvo-osakkeilla on oivallinen johdatus arvo-osakkeiden maailmaan. Alkuun hän selvittää tieteellisten tutkimusten perusteella miksi kannattaa kasvuosakkeiden sijasta suosia arvo-osakkeita. Taloushistoria on kiistaton, vaikka vielä ei olekaan aivan täysin selvää miksi juuri arvo-osakkeet näyttävät tarjoavan parhaimman tuoton trendikkäiden kasvuosakkeiden sijasta. Hohto haihtuu, mutta tasainen tulosta tuova kassavirta palkitaan pidemmällä aikavälillä.
Arvo-osakkeiden tunnistus on tietysti joskus turhauttavaa, ja siksi suositeltavaa on jakaa sijoituksensa useampaan yhtiöön. Kukaan ei koskaan tiedä tulevaa. Aavistella voi ja valistuneilla arvauksilla kriittinen osakesäästäjä pötkii pitkälle. Teknisellä analyysillä voi haarukoida ostoajankohtaa parin viikon tähtäimellä, mutta tärkeämpää on tunnistaa tiettyjä perustekijöitä.
Arvoyhtiöllä on usein määräävä markkina-asema, jota ei ole horjutettu vuosikymmeniin. Velkaa on vähän, sisään tulee rahaa runsaasti, osinkoja jaetaan säännöllisesti ja ne nousevat. Myös yhtiön omistusta täytyy vilkuilla ja johtoa. Liiketoiminta on ymmärrettävää ja pörssikurssi on realistisessa suhteessa kassavirran tuottoihin. Tarkoittaen sitä, että osakkeeseen sijoitettavan pääoman tienaa takaisin kohtuullisessa ajassa, eikä vasta satojen vuosien päästä kuten IT-buumin huippuaikoina joidenkin yhtiöiden kohdalla.
Trendien tunnistus on tärkeää, jotta onnistuu ajoittamaan ostonsa oikein.
Vaurastu arvo-osakkeilla kuuluu osakesäästäjien peruslukemistoon. Teoriasta huolimatta kieli on riisuttu turhasta akateemisuudesta, joten sitä kyennee seuraamaan asiasta tietämättömämpikin. Pitkä lähdeluettelo on antoisa vinkkilista edistyneemmille.
Tämä kirja kourassa uskaltaa ujompikin mennä pähkähullun Mr. Marketin puheille, joka on milloin myymässä, milloin ostamassa, milloin masentunut, milloin kiimassa...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)