maanantai 25. tammikuuta 2010

Sofi Oksanen: Puhdistus

Sofi Oksanen: Puhdistus. WSOY, 2009 (kuudestoista painos). 382 s.

Sofi Oksasen Puhdistus yllätti syvyydellään. Olihan sitä kehuttu ja palkittu, mutta en osannut olettaa näin hyväksi.

No, ehkä liioittelen, mutta rakenne on nerokas, samoin henkilöhahmojen sommittelu. Tarina luisuu kiihtyvällä vauhdilla karmeaan kurjuuteen yhtä aikaa nykyisyyden (1990-luvun alku) ja menneisyyden (1940- ja 1950-luvut) kanssa törmäten lopulta tuhoisasti jättäen samalla kuitenkin kutkuttavasti tulevia tapahtumia auki.

Viron lähimenneisyyttä avataan väkivaltaisesti. Traumat tuodaan menneisyyden varjoista tämän päivän valoon.

Sofi Oksanen asettaa lukijan vaikeaan rakoon. Pitäisikö tuntea myötätuntoa vanhusta kohtaan? Entä nuorta tyttöä? Miehet ovat teoksen pahuuden ydin. Seksuaalinen väkivalta raastaa naisia aikakaudesta huolimatta hirvittävästi. Miesten teot heijastuvat naisiin, ja saavat naiset reagoimaan rajusti, jopa väkivaltaisesti.

Kieliasu on upeaa. Lauseet ovat paikoin pitkiä rihmastoja täynnä värisyttäviä kielikuvia. Osaa olisi voinut vielä hioa, osassa suomen kieli täydellistyy taitavasti.

Erityisesti mieltä liikahdutti seuraava lause: "Seinät natisivat, hellassa paukkui tuli, talon lasisilmien eteen vedetyt verhot huohottivat, ja Aliide painoi oman odotuksensa maahan." (s. 200)

Lauseessa hyödynnetään verbejä rikkaasti, esineet puhalletaan eläviksi olennoiksi. Tunnelma on tiheä, käsinkosketeltavan paksu. Vau!

Tämäntasoista kirjallisuutta toivoisi lisää suomalaiseen kirjallisuuskenttään.

1 kommentti:

Hanneles bokparadis kirjoitti...

Kuuntelin kun Oksanen itse luki vahvaa kirjaansa.