lauantai 6. maaliskuuta 2010

Lauri Hakulinen: Suomen kielen rakenne ja kehitys

Lauri Hakulinen: Suomen kielen rakenne ja kehitys. Otava, 1979. 633 s.

Kielten historia on poreilevan rönsyistä. On vaikea ajoittaa muutoksia ennen historiallista aikaa, jolta on säilynyt kirjallisia dokumentteja todistamaan kielen käyttötavoista. Suomestakin kirjallisia todisteita alkaa olemaan vasta 1300-luvulta lähtien. Myös 1900-luvun alkua hallinnut nationalistinen näkemys yhtenäisistä kansoista ja niiden kielistä samentaa näkymiä menneisyyteen.

Kielitieteilijän (ja -historioitsijan) on syytä erottaa etnisyys ja kieli toisistaan. Vaikka ne menevät limittäin, ei yhtäläisyysmerkkejä sovi vetää liian lujasti.

Olisi liian yksinkertaista hahmotella myyttisiä sankaritaruja "kansasta", joka vaelsi alkukodista nykyisille asuinsijoille muodostamaan valtiota.

Arkeologisten löytöjen perusteella voidaan päätellä tietyntyyppisen kulttuurin vallinneen jollakin alueella, mutta kielestä ja kansasta ei voi väittää vakavasti paljoa. Ne jäävät poissulkevien hypoteesien tasolle yleensä.

Suomalais-ugrilainen kieliryhmä on ollut "alusta" asti hajallaan laajalla alueella Pohjois- ja Itä-Euroopassa. Itämerensuomalaisten kielten kantajat ovat siirtyneet ilmeisesti jo useita tuhansia vuosia sitten Volgalta nykyisen Itämeren muodostavalle altaalle.

Lauri Hakulinen kirjoittaa kantasuomen kutoutuneen nykyisen Viron eteläosan tienoilla - ja myös alueella joka ulottui sieltä melkoisen laajalti etelään ja itään. Hänen mukaansa hajautuminen tytärkieliksi tapahtui todennäköisesti ajanlaskun alun aikoihin.

Suomalaisten siirtyminen Suomenlahden pohjoispuolelle on alkanut Hakulisen mukaan vuoden 100 tietämillä. Hän huomauttaa nykyisin suomeksi sanomamme kielen kuitenkin muovautuneen vasta ensimmäisen vuosituhannen lopulla alkuperäisten suomalaisten joutuessa kiinteämpiin kosketuksiin hämäläisten kanssa. Kolmas suomenmaalainen kansa tai heimo oli karjalaiset. Varsinaissuomalaisten suomi oli lähellä viroa.

Kieliyhteys saamelaisiin katkesi kenties jo 3000 vuotta sitten. Ennen itämerensuomalaista yhteisaikaa oli suomalais-volgalaisen kieliyhteyden aika, sitä edeltävä aika oli suomalais-permiläisen kieliyhteyden kausi. Vielä vanhempi kerrostuma, suomalais-ugrilaisen kieliyhteyden aika päättyi mahdollisesti 5 000 vuotta sitten. Sitä edeltänyt uralilaisen kieliyhteyden aika saattoi päättyä 6 500 vuotta sitten.

Suomen kielen erityispiirteitä on konsonanttien harvalukuisuus. Yleiskielessä on vain 13 konsonanttia ja 8 vokaalia. Esimerkiksi ruotsista löytyy 19 konsonanttia, karjalasta 21 ja unkarista 24. Hakulinen sanoo suomen kielen äännerakenteen luonteenomaisiin piirteisiin kuuluvan sen vokaalien käytön runsaus konsonantteihin verrattuna. Hän muun muassa kertoo vokaalien suosimisen kuvastuvan siinäkin, että diftongeja on niin runsaasti kuin 18, toisin sanoen selvästi enemmän kuin nyky-Euroopan muissa kielissä.

Hakulinen painottaa, että läpinäkyvänä periaatteena suomen foneemien sanoiksi rakentumisessa voidaan huomata olevan suhteellisen jäntevää puhe-elimen käyttöä edellyttävien äännösten karttamisen. Leimaa antavana piirteenä onkin suomalais-ugrilaisesta kantakielestä periytyvä vokaalisointu. Samassa yhdistämättömässä sanassa on joko taka- tai etuvokaaleja, silti etuvokaalit e ja i saattavat esiintyä myös takavokaalisissa sanoissa.

Yksi erikoinen piirre on lisäksi se, ettei tavu koskaan ala konsonanttiyhtymällä.

Sanaluokkien kehitys on myös mielenkiintoista. Rajat ovat olleet häilyviä ja myöhäissyntyisiä. Hakulisen mukaan sellaisia muinaismuistoja kielessämme on muun muassa joukko johtamattomia verbejä, joiden vartalo esiintyy yhä nykyäänkin nominina. Hän nostaa esiin esimerkiksi kuivaa ~ kuiva, kylmää ~ kylmä, sulaa ~ sula, kusee ~ kusi ja pieree ~ pieri (pieru).
Hakulinen toteaa konsonanttivartaloiden olleen ennen nykyistä yleisempiä. Vanhassa kirjasuomessa oli sellaisiakin konsonanttivartaloisia muotoja, jotka ovat nykykielestä miltein kokonaan hävinneet. Esimerkiksi tonna (totena), totuunna (totuutena), kolmanna (kolmantena), neljännä (neljäntenä)...

Nominit ovat suomessa nykyisin 15 sijamuodossa. Kaikki olivat jo mukana myöhäiskantasuomessa, mutta ei varhaisimmissa versioissa. Radikaalia eroa muihin kieliryhmiin kuvastaa se, että ranskassa on vain 1, englannissa ja ruotsissa 2 nominien sijaa.

Omasta mielestä suomen kieltä hauskasti värittävä rikastava piirre ovat sekundaariset nominikantaiset nomininjohtimet. Niistä esimerkiksi suosikkini on -rva, -rvä, joita on neljässä adjektiivissa kellervä, punerva, sinervä, vihervä. Hakulinen sanoo myöheisempiä toisintoja verbikantaisista olevan kellertävä, punertava, sinertävä ja vihertävä.

Toinen itsekin paljon viljelemä on -ska, skä ~ -sko, skö ~ sku. Monet näistä sanoista rajoittuu osaan nykysuomen murteista ja venäjän deminutiivijohdin -ška on ilmeisesti vaikuttanut suffiksin syntyyn.

Myös -tar ja -tär ovat kivoja. Vaikka muoto on vanhahtava, niin balttilaista perää olevaan tytär-sanaan palautettavissa oleva lyhentymä on mielestäni virkistävä hellittely naispuolisista henkilöistä.

Verbit ovat kuitenkin suomen suola. Niillä kykenee turvottamaan tekstit ilmeikkäiksi väriläiskiksi. Esimerkiksi yksinkertaisista verbikantaisista verbinjohtimista hyvä on -ise. Luonteeltaanhan -ise-sanat ovat enimmäkseen onomatopoieettisdeskriptiivisiä kontinuatiiviverbejä kuten helisee, hälisee, kalisee, pakisee... Etenkin urheilutoimittajalle ne tarjoavat aarrearkun pelien tapahtumien eloisaan kuvailuun.

Sanasto kertoo paljon kielen kontakteista ja taloudellisesta taustasta. Suomessakin on runsaasti vanhaa omaperäistä sanastoa, jotka ovat fyysiselle elämälle tärkeimpien käsitteiden nimiä. Esimerkiksi ruumin jäsenten, osien ja eritteiden nimitykset. Omaperäistä sanastoa on yllättävän paljon säilötty tuhansien vuosien takaa. Nykyteinit suoltavat suusta samoja sanoja kuin edeltäjänsä jopa suomalais-ugrilaisella kaudella jossain arolla. Niitä tuskin tarvitsee tässä toistaa.

Omaperäistä sanastoa mielenkiintoisempaa on silti lainasanakerrostumat. Suomi on jäädyttänyt lainoja alkuasuun. Merkittävää on huomata vanhempien germaanisten lainojen tulleen jo kadonneista germaanikielistä, joiden puhujat ovat ilmeisesti sulautuneet itämerensuomalaisiin heimoihin. Ruotsin vaikutus on alkanut vasta muinaisruotsista vuosina 1000-1525. Ja on ollut tärkein sanaston välittäjä siitä lähtien. Ruotsi on ollut lähinnä passiivinen vastaanottaja etelämpää Euroopasta tulleille kulttuurisanoille, jotka se on sitten tuupannut suomeen. Harva lainasana on varsinaisesti alkuperäistä ruotsalais-skandinaavista sanastoa.

Itse olen yrittänyt tehdä pientä etymologista tutkimusta ruotsin tuna ja suomen tönö -sanojen alkuperästä. Minua viisaampien kielentutkijoiden mukaan niiden menneisyys on hämärän peitossa.

Ruotsissa tuna on levinnyt paikannimistöön lähinnä Mälarinlaaksossa ja erityisesti Uplannissa. Etymologisesti sana juontuu pakanuuteen ja on tarkoittanut pyhää puurakennusta. Jonkinlaista temppeliä. Ruotsin kielen tutkijoiden mukaan sana ei ole peräisin ruotsia lähellä olevista germaanisista kielistä, vaan Mälarinlaaksoa aiemmin asuttaneelta kansalta.

Suomen hämäläismurteissa puolestaan esiintyy tönö. Senkin etymologinen alkuperä on tuntematon. Kyseessä epäillään olevan vanha lainasana. Ja sekin tarkoittaa vanhaa puurakennusta.

Olenkin muodostanut omaa teoriaa kyseisten sanojen yhteisestä alkuperästä. Foneettisestihan ne kuulostavat miltein samalta ja merkityssisältö on erittäin likeinen. Ainahan tapahtuu sanojen irtoamista alkuperäisestä asiayhteydestä, mutta näiden sanojen kohdalla merkittävää muutosta ei edes ole havaittavissa, joten voisikohan se olla samalta suunnalta kuin muun muassa perkeleen suomeen siittäneet? Eli siis todennäköisesti baltialaista tai germaanista alkuperää ollut vasarakirveskansa, joka asutti Varsinais-Suomea ja Mälarinlaaksoa ennen muinoin. Tiedä sitten miten lähellä totuutta olen tai vai olenko aivan pihalla...

Kuukaudet ovat eurooppalaisissa kielissä yleensä johdettavissa latinaan ja kreikkaan. Ei suomessa. Niiden analysointi on ollut ongelmallista tutkijoillekin. Ilmeisesti maatalouteen ja sääolosuhteiden kuvaukseen ne jotenkin liittyvät. Marras on esimerkiksi arjalaista alkuperää ja tarkoittaa kuollutta. Huhti puolestaan rinnastuu huhta-substantiivin paradigmaan ja liittyy kaskeamiseen. Kesä ei Hakulisen mukaan liity suven alkuun vaan merkitys piilee vanhassa lounaissuomalaisessa kesanto-sanassa. Tammi sen sijaan on käsittämätön tutkijoille. Toisin sanoen voisi väittää suomen kuukausien juurten olevan agraaris-meteorologisessa sanastossa, johon kulkeutunut kaukaa lainaa.

Lauri Hakulisen mainiosta klassikkoteoksesta voisi sanailla loputtomiin. Sen verran rehevä se on. Vasta Iso suomen kielioppi on syrjäyttänyt sen aseman suomen kielen keskeisimpänä kuvaajana. Hakulisen pariin kannattaa kyllä itse kunkin sanataiteilijan palailla säännöllisesti muistia virkistämään.

Ei kommentteja: