Tässä on harvinaisen hyvä kirja. Kirja alkaa melankolisena amerikkalaisen valkoisen köyhälistön perhedraamana, mutta vaihtaa vaihdetta puolenvälin jälkeen kiihdyttäen skifiksi. Siihen asti juoni on uskottavaa päähenkilön paranoidisen skitsofrenian kuvausta, mutta sitten se muuttuu kökön korniksi skifitrilleriksi, jonka vain taitava kirjailija kykenee syöttämään lukijalle uskottavasti. Toimii.
Yksinkertaisuudessaan kirja kertoo miehestä, joka on jo kohdussa kuullut tulevasta maailmanlopusta. Miehen isoveljestä tulee kokaiininraunioittama urheilutähti, vanhemmat sairaita juoppoja ja miehestä itsestään lahjakkaiden luokan käynyt alkoholisti. Mukana on myös ensirakkaus, jonka hylkäämäksi hän joutuu puheidensa takia.
Challengerin tuho vuodelta 1986 piirretään melodramaattisesti mieleen. Mieleen painuu myös pyörätuoliin joutuneen mustan miehen itsemurhaisku sosiaalivirastoon. Sitä mies on avustamassa. Hivenen tahtomattaan, mutta koska maailmanloppu tulee, hän kysyy koko ajan "onko millään mitä teen mitään merkitystä?".
Miehen julistaessa maailmanloppua riittävän kuuluvasti nappaavat turvallisuusviranomaiset hänet haaviinsa. Hänet passitetaan amerikkalaiselle vankileirille Bulgariaan. Maailmanloppu on tosiaan tulossa, mutta paniikin estämiseksi siitä ei saa puhua. Häntä kohdellaan aluksi terroristina, mutta myöhemmin hänet työllistetään huippuasiantuntijaksi huippusalaiseen siirtokuntaprojektiin. Isän sairastuminen syöpään herpaannuttaa huomion ja perheen kuolleeksi uskoma mies naamioituneena huumetokkurassa kehittää tehokkaan lääkkeen viime hetkellä.
Kun kaikki näyttää suuntaavaan kohti uutta planeettaa, kirjan juoni rutistetaan taas kerran kasaan ja alkaa huikea loppu, joka muovaa alunkin uusiksi. Huh! sanon minä. Näin sitä pitää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti