lauantai 19. marraskuuta 2011

Uurali keelte sõnastik

Uurali keelte sõnastik. MTÜ Fenno-Ugria Asutus, 2011. Tallinn. 143 s. (toinen, parannettu ja täydennetty painos)

Tallinnassa käydessä käsiin osui uralilaisten kielten sanasto Uurali keelte sõnastik. Esipuheessa muistutetaan, että vaikka uralilaisilla kielillä on noin 25 miljoonaa puhujaa ympäri maailman, etenkin alueella, joka ulottuu Länsi-Norjasta Siperian tundralle ja Unkarin aroille, uhkaa useimpia kieliryhmän kieliä katoaminen. Unkarinkielisiä on noin 15 miljoonaa, suomenkielisiä viitisen miljoonaa, vironkielisiä miljoona.

Suomea toki hävitetään esimerkiksi Ruotsissa sulauttamalla pohjoismaiden suurinta vähemmistöä valtaväestöön, mutta suomi, unkari ja viro eivät ole kuitenkaan suuressa vaarassa hävitä, koska niillä on turvanaan omat kansallisvaltiot, joiden virallisia kieliä ne ovat. Mutta kaikki muut uralilaisten kielten puhujat ovat laskettavissa joko yhden tai kahden käden sormin, korkeintaan muutamissa sadoissa tuhansissa.

Tässä sanastossa on esillä uralilaisista kielistä 20. Joitakin on jätetty pois. Esimerkiksi meänkieli ja kainuu (kveeni). Mainio opus. Ensin on perusfraaseja, sitten perussanastoa ja lauseita. Lopuksi on kaikille uralilaisille kielille yhteisiä sanoja. Niitä on tähän sanastoon valittu 11. Vesi, kala, joki, lumi, suksi, sydän, silmä, koivu, puu, nuoli ja tuli. Luontoon ja kehoon liittyviä sanoja.

Sanastoa lukemalla kyllä huomaa, että suomen puhujakin ymmärtää enemmän sanoja, koska suomen monissa murteissa käytetään samaa sanastoa kuin sukukielissä. Yksi tällainen sana on hunaja, joka esiintyy sellaisena vain suomessa. Muissa uralilaisissa kielissä on mesi. Myös tervehdykset liippaavat läheltä.

Kiinnostava kirja. Kirjantekijät suosittelevat tiedonjanoisille myös kotisivuaan fennougria.ee.

Turkka Hautala: Salo

Turkka Hautala: Salo. Gummerus, 2009. 320 s.

Turkka Hautalan Salo on epätasainen, hajanainen romaani, jonka tarinamatto muodostaa löyhän novellimaisen pinnan.

Alkuun en pitänyt siitä lainkaan. Alku vaikutti väkisin väännetyltä karikatyyriltä, jolla ei ollut uskottavuutta eikä syvyyttä. Juonenkäänne myöskin tuntui tökeröltä. Kirja etenee tartuntoina. Näkökulma siirtyy kohdatun kohtalon nahkoihin toviksi. Siinä ajassa yleensä yritetään kutoa kokoon koko elämää, joten ei sekään kovin luontevalta vaikuta. Yritys on hyvää ja teksti monin paikoin riemastuttavaa.

Tyhjäkäyntiä on silti ja porukkaa on laidasta laitaan kaikenlaisista yhteiskunnallisista kerrostumista sosiaalisiin oloihin. On kuin pakolla puristettu kasaan joukko toisilleen vieraita, mutta silti samassa yhteisössä vaikuttavia tahoja yhteen kirjaan, jotta kokonaisuus olisi mahdollisimman monipuolinen. Hyvä kirja ei kerro kuitenkaan kaikkea. Usein olennaista on se mistä vaietaan, mitä kertova kirjailija jättää kirjoittamatta.

Miljöönä on eteläsuomalainen pikkukaupunki, jonka elinkeinorakenne on yhden ison matkapuhelintehtaan varassa. Sen vaikeudet ja menestys säteilevät laajalti yhteisöön. Lukija voi olettaa kaupungin olevan Salo kuten kirjan nimikin vihjaa. Yleisemmin ottaen kuitenkin kyseessä voisi olla moni muukin yhden ison yrityksen varassa sinnittelevä paikkakunta.

Ensimmäisenä kohdataan menestynyt insinööri. Henkilöhahmoista hän oli huonoin. Meinasin jättää jo kirjan kesken, mutta sisukkaasti pyristelin eteenpäin. Seuraavaksi on huumehörhö. Heti alkuun lyödään siis ääripäät vastakkain. Niin kuin usein yhteiskunnassa on.

Myöhemmin tutustutaan muun muassa yögrillin tätiin, lehdenjakajaan, syrjäytyneeseen erakkonuoreen, keski-ikäistyvään yksinäiseen hemmoon, kurdilaiseen maahanmuuttajaan, hattutätiin.... kirjo on lavea.

Rakenteellisesti mieleen tulee vähän oma eräs romaaniraakile, jossa kunnianhimoisena tavoitteena on tarkastella William Faulknerin hengessä sadan samaan aikaan tavaratalossa olevan ihmisen mielenliikkeitä jonkinlaisena ajatusvirtana yhden minuutin aikana. Taiteellisesti kyseessä on upea hanke, mutta hahmojen hallinta sekä kirjoittajan että lukijan kannalta on vähintäänkin haasteellista, koska toisaalta pyrkimys jonkin asteiseen realismiin häivyttää hahmojen taustat pelkästään kertojan tietoon ja tuloksena on irrallisia rönsyjä hälinässä. Ei siis kovinkaan lukukelpoista. Ei ainakaan lukijan kannalta. Vähän vastaavaa tekniikkaa kuin Turkka Hautala Salossa hyödynsin myös ensimmäisessä kirjassani olevassa novellissa.

lauantai 12. marraskuuta 2011

Jera & Jyri Hänninen: Tuhansien aatteiden maa. Ääriajattelua nyky-Suomessa

Jera & Jyri Hänninen: Tuhansien aatteiden maa. Ääriajattelua nyky-Suomessa. WSOY, 2010. 267 s.

Joskus tuntuu liberaalina yksinäiseltä.

Jos yrittäisi kiteyttää oman maailmankatsomuksen, niin voisi vaikka määritellä sitä siten, että minun puolesta aikuiset ihmiset saavat tehdä keskenään omasta vapaasta tahdosta mitä haluavat. Heidän tekonsa eivät kuulu muille niin kauan kuin ne eivät rajoita tai estä muiden vapauksia.

Lyhyesti tämä tarkoittaa sitä, että jokainen saa pariutua sen kanssa joka tahtoo samaa. Muiden ei tarvitse puuttua asiaan. Ei heteroseksuaalien taikka homoseksuaalien. Samoin jokaisen pitäisi saada opiskella, hankkia toimeentulonsa ja muutenkin elää elämäänsä mahdollisimman vapaasti. Tasa-arvoa siis.

Hienot ihanteet, jotka on lakiin astikin kirjattu. Niiden toteutuminen on vain vähän niin ja näin. Valitettavasti. Sitä paitsi maailmassa ja Suomessa on kasvava joukko ahdasmielisiä hörhöjä, jotka mölisevät äänekkäästi ihmisoikeuksia vastaan.

Veljekset Jera ja Jyri Hänninen kartoittavat suomalaista ääriajattelua kirjassaan. Vakiintuneen poliittisen kentän lisäksi yhteiskunnassa vaikuttaa kovaäänisiä persoonia puoluekentän laitamilla. Lisäksi pakkaa sekoittaa perussuomalaisten propellipäisten pöhköjen rynnistys valtakunnan suurimpien puolueiden joukkoon. Varsinaisesti äärimmäisyyshenkilöitä on vähän, mutta internetin välityksellä he vivuttavat joukkovoimaansa. Hämmennystä herättää heidän toimintansa monissa, jopa ristikkäisissä liikkeissä, ja toisinaan epävakaa takinkääntö, joka johtaa kameleontit uusien aatteiden etujoukkoihin. He ovat myös ilmeisen narsistisia persoonia ja ryhmittymät leimautuvat ja hajoavat heihin.

Aluksi kirjoittajat tarkastelevat maahanmuuttajia ja heidän kriitikoita. He nostavat esiin muun muassa Suomen vastarintaliikkeen avoimen kansallissosialistisen toiminnan, joka on purkautunut väkivaltaisuuksina ja yhteyksinä muuhun pohjoismaalaiseen äärioikeistolaiseen liikehdintään.

Maltillisempaa fasismia edustaa perussuomalaiset, joiden joukkoon on pesiytynyt Suomen Sisun propellipäitä kuten Timo Soini kutsuu halla-aholaisia. Kirjassa kerrotaan sisulaisten istuvan monessa kunnanvaltuustossa.

Pamfletissa todetaan myös islamistifundamentalistien aiheuttavan vaaraa. Maahanmuuttajien joukossa on muslimeja, jotka radikalisoituvat ja vihaavat esimerkiksi homoseksuaaleja. Heidän vihansa saattaa purkautua väkivaltana homoja kohtaan. Samoin kunniaväkivaltaa esiintyy ja siitä kärsivät erityisesti naiset, jotka alistetaan patriarkaaliseen kulttuuriin.

Luterilaisen kirkon siipien alla on levinnyt fundamentalistista tulkintaa uskosta. Ja siitä on irronnut muun muassa Luther-säätiö, joka julistaa ahdasmielistä uskoa. Myös herätysliikkeillä on vaikutusvaltaa usean elämään.

Kaikkein erikoisin sikermä on Suomen antifasistisen komitean Safkan porukka. Ennen pidin itseäni antifasistina, mutta Safka on värittänyt termin vastenmieliseksi Venäjän nuoleskeluksi. Dosentti Johan Bäckmanin ja kirkkoherra Juha Molarin johtama lahko tuottaa täysipäiväisesti lausuntoja milloin mistäkin tukien totalitääristä terroria ja sortoa sekä syyttäen milloin ketäkin fasismista ja natsismista. He ilmestyvät aina sinne minne mediakin ja ovat ilmeisen taitavia tekemään sirkustemppuja, jotka herättävät median mielenkiinnon. Lausunnot ovat ristiriitaisia ja sekavia, yksisilmäisiä ja vääristyneitä. Etenkin Venäjän media tuntuu heidän syöttinsä syövän ahnaasti ja siten he ovat pilanneet Suomen ja Venäjän välejä ahkerasti kertomalla kummallisuuksia Suomesta ja Virosta Venäjälle.

Varsin vähän kirjassa tarkastellaan punavihreää vasemmistoa ja anarkisteja. Ehkä siitä on tullut valtavirtaa? Onhan ministerinä yksi niistä piireistä ponnistanut. Enemmän keskitytään kettytyttöihin, joiden kultakausi ulottuu reilun vuosikymmenen taakse. Laitavasemmistosta saisi tehtyä varmasti aivan oman kirjansa.

Kokonaisuutena kirja on pintaraapaisua aiheesta, johon tutkijoiden soisi tarttuvan tiiviimmin. Sinänsä se on hyvä kokonaiskuva ja katsaus tämän hetken ääriliikehdintään, joka karnevalisoituu usein valtamediassa pelleilyksi ja vihapuheiksi internetissä.

Kannattaa katsoa myös nykyisen entisen (!) kirkkoherran vastaus tähän kirjoitukseen hänen blogissa. Siitäkin huolimatta, että se on täynnä karkeita asiavirheitä niin se on myös erinomainen kurkistus äärimmäisajatusten sumentamaan maailmaan. Tai ehkä juuri siksi. Hän myös nostaa esiin Seppo Ruotsalaisen väitöskirjasta kirjoittamani kritiikin.

Toisenlaista tietoa Safkan sekoiluista on esimerkiksi täällä.

sunnuntai 6. marraskuuta 2011

Karo Hämäläinen: Erottaja

Karo Hämäläinen: Erottaja. WSOY, 2011. 462 s.

Tunnelmat ovat tällä hetkellä hyvin samankaltaiset kuin syksyllä 2008. Kreikka sätkii, vuoden 2008 finanssikriisiä elvytettiin lisäämällä rahanmäärää ja velkaantumalla entisestään. Isoista eurotalouksista vaikeuksissa on Italia ja Espanjakin horjuu. Ranskan pankit ovat pahassa pinteessä. Talouskriisi on hallitsemattomassa kaoottisessa vaiheessa ja seuraamukset voivat olla tavalliselle ihmiselle arvaamattomia.

Youtubessa on muutama mainio video tulevaisuudesta:


Karo Hämäläisen Erottaja on hykerryttävä trilleri finanssimaailman mädännäisyydestä. Ajallisesti se sijoittuu syksyn 2008 romahduspäiviin kun isot amerikkalaiset firmat rytisivät tuhoisasti alas. Taloustsunami pyyhkäisi laajalti kaataen velkavivuttajat syvälle suohon.

Miljöönä on rahastoyhtiö, jonka omistajat ovat myyneet kalliilla Ruotsiin ja uuden emon kompuroidessa he ovat ostamassa puljua takaisin. Taloustilanteen kärjistyessä paljastuu kuitenkin kupru arvostetussa rahastossa. Rahastonhoitaja on tehnyt laittomuuksia ja vipannut yritysjärjestelyllä rahastosta rahaa omaan pussiin luvattomasti. Jännitysmomenttia luo kidnappaus, joka kuitenkin syö uskottavuutta loppupeleissä kirjalta. Myöskään saman kaapparikaksikon myöhempi toiminta ei vakuuta. Se on ikään kuin umpisuoli, turha lisäke muuten mainiossa kirjassa, koska se ei vaikuta keskeisesti kirjan juoneen.

Tarina pysyy kasassa loppuun asti. Epilogikaan ei kuraa kirjaa kuten niin usein jännityskirjoissa valitettavasti tapahtuu. Kirja on samalla katsaus taloushistoriaan ja sosiaalihistoriallinen kurkistus tietyn aikakauden tiettyyn sosioekonomiseen lokeroon.

Monelle lukijalle mieleen vyöryy varmasti islantilaispankkien sekoilut Suomessa ja FIM:n vaiherikkaat käänteet.

Loistavaa tekstiä, jota luki nautinnolla.

sunnuntai 30. lokakuuta 2011

Niko Kazantzakis: Kerro minulle, Zorbas

Niko Kazantzakis: Kerro minulle, Zorbas. Tammi, (ei vuotta, 13. painos, ensimmäinen 1954). 308 s.

Yksi kirja, johon jatkuvan säännöllisesti palaan, on Niko Kazantzakisin Kerro minulle, Zorbas. Se on maailmankirjallisuuden valioita, joka kuuluu kaikkien peruslukemistoon muun muassa Cervantesin Don Quijoten ja Orhan Pamukin Uuden elämän ohella.

Tällä hetkellä kirja on sitä paitsi tahattoman ajankohtainen. Kirjan tarinoiden tilkkutäkkiä kehystää kreetalainen maisema.

Kertojana oleva kreikkalaiskirjailija saa riesakseen makedonialaista alkuperää olevan levottoman maailmankansalaisen. Yhdessä he matkustavat Kreetalle. Kulissiksi kasataan hiilikaivos. Zorbas on naisiin ja viinaan menevä vanhempi sielu, kertova kirjailija ujohko nuori mies, joka tahtoo upota kirjallisuuteen ja paeta todellisuutta. Voittoa hiilikaivos ei tuota. Sen sijaan kirjailija kuulee Zorbakselta villejä tarinoita eletystä elämästä ja lopussa heidän jo erottuaan Zorbaksen vaiherikkaista viimeisistä ajoista kirjeitse. Paikallisyhteisö on myös surullisen kaunista kuvausta ihmisen ja ihmisyyden julmasta petollisuudesta itseä ja muita kohtaan. Elämä näyttäytyy rehevänä, viettien ahdistama ja kurjana.

Viestinä on, että elämästä täytyy nauttia nyt ja tässä. Kuoleman jälkeisiin karkeloihin ei ole luottamista. Elämä voi myös loppua yllättäen. Elä siis hetkessä. Kirjat ovat kivoja, mutta älä takerru ainoastaan niihin. Elämisen suola on parisuhteissa.

lauantai 22. lokakuuta 2011

E.T.A. Hoffmann: Yökappaleita

E.T.A. Hoffmann: Yökappaleita. Teos, 2011. 390 s.

Ken tahtoo lukea outoja tragikoomisia ja karmaisevia tarinoita, ottakoon lukulistalle E.T.A. Hoffmannin Yökappaleita.

Hoffmann oli 1800-luvun alun romanttinen kirjailija, joka on jättänyt jälkensä nykykirjallisuuteen.

Kokoelman alkuosa oli loisteliaampi, loppua kohden lepatus vaimenee. Lukija voi löytää useita tasoja kertomuksista, niitä voi myös lukea ja ymmärtää monella tavalla. Saman tarinan voi käsittää mielenterveydellisistä häiriöistä kertovana, toisaalta hulvattomana kauhufantasiana. Onpa myös dekkarimaisia piirteitäkin havaittavissa. Musiikki on voimakkaasti tarinoissa läsnä.

Kolme novellia jäi parhaiten mieleen. Ensimmäinen oli "Nukuttaja", toinen "Ignaz Denner", kolmas "Autio talo".

Hoffmanilla on jännä tyyli kertoa tarina kahteen kertaan, jolloin sama asia näyttäytyy uudesta näkökulmasta aivan toiselta. En tiedä johtuuko kääntäjästä, mutta kieli on monimutkaista ja rihmastoista, joten lukeminen vaatii keskittymistä, joka palkitaan mielihyvällä.

sunnuntai 2. lokakuuta 2011

Gao Xingjian: Vaarin onkivapa

Gao Xingjian: Vaarin onkivapa. Otava, 2009. 381 s.

Tykästyin Gao Xingjianiin, joten täytyi lukea lisää hänen tuotantoaan.

Vaarin onkivapa -novellikokoelman novellit ovat -80 -luvulta. Tai ehkei niitä pitäisi kutsua novelleiksi. Ei ainakaan perinteisessä mielessä kuten kirjailija jälkisanoissaan toteaa.

Päällimmäiseksi teemaksi mieleen jäi sarja yksilöiden kohtaamisia. Useimmissa tarinoissa perusjujuna on kahden kohtalon hetkittäinen yhteenkietoutuminen. Monesti edetään dialogissa, joskus monologisesti kirjoitetaan toiselle. Maaseutua paikoin yliromantisoidaan, toisaalla kyllä tuodaan kurjuuskin esiin. Miljoonakaupunkien kaoottinen kuhina ja kulttuurivallankumouksen järjetön verijyrä kuumottavat taustalla.

Pääsääntöisesti tunnelmoidaan eikä maisemankuvaus ole kovinkaan tarkkaa ja päällysrakenteesta vajotaan muistoihin, joihin sotkeutuu moderni nykyhetki.

Huonoa novellia ei ollut. Jostain syystä eniten kolahti kohdalle vanhenevan sairaslomalla olevan miehen monologinen muistelu samanikäiselle naispuoliselle ystävälle. Tunnistin paljon samaa omassa elämässä. Paras ystäväni on nainen, joka asuu täysin toisella puolella Eurooppaa. Miehen kirjoituksessa naiselle oli paljon yhteistä omille kirjeille. Molemmat olivat pariutuneet toisen kanssa ja elämä erottanut kauas, mutta syvä ystävyys kestänyt vuosikymmenten tuskan.

Mahtavaa sanailua, jota lukee ahmien.

lauantai 24. syyskuuta 2011

Ismail Kadare: Kivisen kaupungin kronikka

Ismail Kadare: Kivisen kaupungin kronikka. Gummerus, 2000. 234 s.

Maailma on maailmansotaan verrattavissa olevan kriisin partaalla. Tällä hetkellä talous rytisee hallitsemattomasti, eivätkä poliitikot ole onnistuneet hillitsemään kaaosta. Puolan valtionvarainministeri varoitti viime viikolla suursodan vaarasta Euroopassa kymmenen vuoden tähtäimellä tällä menolla, jos tarkastelee historiallista taustaa vasten.

Albanialaisen klassikkokirjailijan Ismail Kadaren Kivisen kaupungin kronikka vie toisen maailmansodan päiviin Etelä-Albaniassa sijaitsevassa Girokastërin kivikaupungissa. Näkökulma on pienen pojan.

Kaupunki yrittää sykkiä erilaisten miehittäjien saappaan alla. Veri virtaa miehittäjien vaihtuessa. Italialaiset, kreikkalaiset, saksalaiset, kommunistit... Pieni poika ihailee italialaisten pommikoneita, aikuiset kiroavat. Väki pakenee ensin perheen kodin kellariin, myöhemmin kaupungin linnoitukseen ja lopulta maaseudulle kunnes palaavat takaisin tuhottuun ja hirtettyyn kaupunkiin, joka jatkaa elämäänsä.

Sotaan poimuttuu pikkupojan kuvitelmat ja leikit, karmeudet ja kurjuus.

Tarinaa pilkkoo tiivis kronikoitsija ja kaupunkilaisten häly. Inhimillisyys nytkii puristuksissakin.

Vaikuttavan kaunis kirja. Ehkei niitä kaikkein parhaita, mutta muuten mainiona muistuttamassa elämän jatkumisesta keskellä kriisejäkin ja etenkin niiden jälkeen.

sunnuntai 18. syyskuuta 2011

Gao Xingjian: Vapaan miehen raamattu

Gao Xingjian: Vapaan miehen raamattu. Otava, 2002. 584 s.

Kiinalaistaustaisen Gao Xingjianin "Vapaan miehen raamattu" on painava juureton globaali romaani, joka sekoittaa ihmisten kammottavan kollektiivisen pimeyden kaipuuseen yksilön vapauksista ja oikeuksista omiin ajatuksiin.

Teos limittyy kahteen päätarinatasoon. Toista kerrotaan Hän-persoonassa, toista Sinä-persoonassa. Toisen tapahtumat sijoittuvat Kiinaan ja kulminoituvat varsinkin kokemuksiin kulttuurivallankumouksesta. Toinen liikkuu laajemmalla maantieteellisellä alueella ja ajallisesti sijoittuu aikaan juuri ennen Hong Kongin siirtymistä takaisin kiinalaisille.

Kertoja on kiinalaistaustainen kirjailija, joka on Hong Kongissa käymässä ja vastentahtoisesti alkaa kertomaan naiselle taustastaan. Juttu lähteekin nihkeästi liikkeelle ja kirja on alkuun enemmän pornografiaa kuin filosofiaa. Haavojen repeytyessä auki upotaan yhä syvemmälle kauheuksiin. Välillä ponnistetaan takaisin nykyisyyteen ja liikutaan niin New Yorkissa, Australiassa kuin Italiassa, Espanjassa ja Ranskassa.

Keskiössä on myös rakastamisen vaikeus ja miehen yksinäisyys.

Tärkeä nobelistin omaelämäkerrallinen teos, joka jättää sekavaan, pessimistiseen olotilaan. Tämän romaanin tulen lukemaan vielä monesti.

keskiviikko 7. syyskuuta 2011

Ling Meng-tšu: Kiinalaisia lemmentarinoita

Ling Meng-tšu: Kiinalaisia lemmentarinoita. Eroottisia ja hauskan suorasukaisia. Gummerus, 1988. 254 s.

Muun muassa Kalevalaa ja Kanteletarta kerättäessä tallennettiin runsaasti ronskeja seksuaalissävytteisiä kertomuksia, jotka siistittiin pois painetuista kirjoista. Niitä on edelleen ilmeisesti runsaasti julkaisematta, vaikka jotkut tutkijat ovatkin sittemmin raottaneet suomalaisten kansankertomusten eroottista puolta.

Kiinalaisetkin rustasivat samanlaista viihdettä jo varhain. Siitähän ihmisyydessä on pohjimmiltaan kyse: ravinto, yöpymispaikka ja seksi ovat olennaisia mielenterveyden pilareita. Niihin kytkeytyvät vietit ja himot ohjaavat elämäämme ja saattavat niin hurmiollisiin kuin hävettäviinkin tilanteisiin. Joskus ne sumentavat mielen ja saavat ryhtymään mielettömiin tekoihin.

Ling Meng-tšu edustaa 1500-luvun kiinalaisen kirjallisuuden realistista aikakautta. Ehkäpä eurooppalainen lukija voisi nähdä hänen Kiinalaisissa lemmentarinoissa selvimmin yhtymäkohtia Giovanni Boccaccion 1300-luvun puolivälin Decameroneen. Toki Decamerone poikkeaa paljon rakenteensa ja tarinoiden laajuuden vuoksi, mutta sävy on monessa mielessä sama. Ling Meng-tšu tosin rajaa tarina-aihiot kiellettyyn rakkauteen ja novelleissa on siveellisyyteen kehottava lopetus ja opetus.

Hämmentävintä on tarinoiden bi-seksuaalisuus. Vanhat munkkimiehet kuksii puutteessa nuorukaisia ja tilaisuuden tullen nuoria leskirouvia ja karkuteillä olevia tuoreita vaimoja. Härski homostelu häiritsee heteroseksuaalista lukijaa.

Tapahtumapaikat ovat usein temppeleitä ja lemmenleikkijät selibaattilupauksen antaneita nunnia ja munkkeja, jotka viettelevät ja raiskaavat ohikulkijoita. Pahimmillaan meno yltyy ryhmäseksiksi - yleensä tyyliin viisikymppinen ukko, nuori mies ja nuori nainen. Yhdessä tarinassa nuori teinipoika panee nelikymppistä nunnaluostarin päällikköä ja parikymppisiä nunnia. Orgiat ovat villejä. Yhdessä tarinassa aviomiehet himoitsevat toistensa vaimoja. Ja kumpikin pääsee tyydyttämään tarpeitaan.

Ulkopuolinen kertojan ääni tekee tarinoista hauskan lämminhenkisiä. Kieli ei ole rivoa - ainakaan tämän päivän asteikon perusteella. Niitä siis voi lukea herkempikin pahemmin kiusaantumatta.

sunnuntai 4. syyskuuta 2011

Anna-Lena Laurén: "Hulluja nuo venäläiset" Tuokiokuvia Venäjältä

Anna-Lena Laurén: "Hulluja nuo venäläiset" Tuokiokuvia Venäjältä. Teos & Söderströms, 2010. 186 s.

Anna-Lena Laurénin "Hulluja nuo venäläiset" Tuokiokuvia Venäjältä on ollut pitkään lukulistalla. Kirja on kuin kasa päiväkirjamerkintöjä ja esseitä.

Venäjä on vieressä ja valtava maa, jonka syke heiluttaa Suomeakin. Suomi on osa itäeurooppalaista kulttuuria, vaikka osa suomalaisen yhteiskunnan pintakerrostumista sitä yrittää peittää ja kieltää liittämällä suomalaisuutta skandinaaviseen elämänmenoon. Eikä sekään tietysti ole täysin väärin. Suomi on ja on ollut taloudellisten ja kulttuuristen virtojen risteyksessä ja vaikutteita on imetty monesta maasta. Kulttuurisesti Suomi jakautuu yhä selvästi Pähkinäsaaren rauhan rajojen mukaan.

Anna-Lena Laurén vertaa venäläisyyttä usein ruotsalaisuuteen. Venäläiset ovat historiatietoinen kansa, joka on perillä Suomen historiasta ja yhteisestä menneisyydestä. Ruotsalaiset taas yleensä ovat täysin tietämättömiä Suomesta saati edes oman maansa historiallisista vähemmistöistä. Se kertoo paljon siitä kenen kanssa aidosti koetaan olevan yhtä - juhlapuheista välittämättä.

Anna-Lena Laurénin pohdinnat ulottavat useita elämänaloja. Hän käsittelee niin sukupuolieroja kuin rahaa ja alkoholismia sekä demokratian heiveryyttä. Venäjä on ristiriitainen yhteiskunta, jossa selviytymiseen tarvitaan sopiva annos luovuutta, nöyryyttä, röyhkeyttä ja itsekkyyttä - sekä kollektiivisuutta. Pohdinnat kumpuavat omasta elämästä ja eteentulleista tilanteista, kulttuurisista konflikteista ja byrokraattisista järjettömyyksistä.

Venäjästä ja venäläisyydestä kiinnostuneille kelpo kirja.

lauantai 3. syyskuuta 2011

Harri Nykänen: Virginialainen

Harri Nykänen: Virginialainen. WSOY, 2010. 227 s.

Raidista parhaiten tunnettu Harri Nykänen iskee tarinaa todellisuudesta. Virginialainen perustuu tositapahtumiin, amerikkalaisen b-luokan tv-tähden juhannuskiertueeseen vuonna 1971 Suomessa. Ilman oikeaa taustaakin kirja olisi ollut kuin mehevä pihvi. Nyt tarulla ryyditetty todellisuus maistuu kerrassaan mahtavalta.

Koko ajan kirjassa on koominen pohjavire. Känniset suomalaiset, kotimaassa lähes tuntemattoman miehen supertähteys kaukomailla ja amerikkalaismiehen esittely sirkuseläimen lailla rahasta kaikelle kansalle.

Tietämättä tapahtumista sen enempää muuten värittyy romaanista hupaisa ajankuva. Uskottavakin se on, joten fiktio hämärtyy oivallisesti.

Pieni dekkarimainen koukkukin kirjassa on, mikä paljastuu jälkisanoissa. Usein jälkisanat ovat hätäistä hölkkäämistä, kun kirjailijan on ollut pakko saada tarinalle jokin järkevä piste. Tässä tapauksessa niin ei ole, vaan loppusanat sitovat kertomuksen kasaan kivasti, humoristisesti.

Hyvä kirja!

sunnuntai 28. elokuuta 2011

Juhani Aho: Yksin

Juhani Aho: Yksin. SKS, 2003. 10 s.

"Tähän aikaan, jolloin paljon uusia kirjoja ilmestyy ja kirjan nimestä, jopa vaikka puolet sisällöstäkin lukisi, ei voi arvata mitä saastaa loppu saattaa sisältää, olisi hyvä että jo nimilehdellä ilmoitettaisiin että sisällys on pornografillista laatua. Silloin ei ainakaan tietämättänsä rahojansa tuhlaisi." (Uusi Suometar, 27.11.1890)

Uuden Suomettaren arvostelija tuohtui Juhani Ahon valtion varoilla Pariisiin tekemän matkan tuloksesta, romaanista Yksin. Muut kriitikot olivat vastaanottavaisempia mehukkaasta kirjasta. Uutta Juhani Ahon tyylissä oli mielenliikkeitä tarkasti tutkiva vivahde. Aho siirtyi myös kertomaan rakkaudesta - ikivanhasta ja klassisesta kirjallisuuden aiheesta. Juonenkaava sinänsä on yksinkertainen, moneen kertaan toistettu.

Keski-ikäinen, kirjailijan itsensä oloinen mies pettyy rakkaudessa, mutta rakastuu silti vielä kerran tulisesti. Rakkauden kohteena on ystävän nuoruutensa kukkaan puhjennut sisko. Kiltistä vokottelusta huolimatta vastakaiku ei herää. Kertoja pakenee Helsingistä Pariisiin. Pariisin moderni ihmemaailma on kuin satua periferiasta tulleelle. Tekniset uutuudet, ihmispaljous hämmentävät.

Rakkaus kuitenkin riutuu miehen rinnassa ja suomalaissanomalehden kihlausuutinen järkyttää miesparan pökerryksiin. Hän hakeutuu prostituoidun petiin. Mutta teko kalvaa koko yön mieltä eikä hän nauti naisen seurasta.

Kieleltään teos on kaunista. Lauserihmastot ovat kenties kieliopillisesti kehnoja, mutta varhaisena tajunnanvirtatekniikkana mahtavia. Ne ovat paikoin kuin sarjoja välähdyksiä, jotka luovat moninaisia eläviä maisemia.

Ekstrana tässä versiossa on Jyrki Nummen esipuhe ja liitteenä lopussa joukko aikalaisarvosteluja.

sunnuntai 21. elokuuta 2011

Kari Hotakainen: Ihmisen osa

Kari Hotakainen: Ihmisen osa. Siltala, 2009. 276 s.

Kari Hotakaisen Ihmisen osaan sisäänpääsyyn vaadittiin kymmeniä sivuja turhautunutta lukemista. Ei se sittenkaan sekavuudessaan makuhermoja hivellyt, mutta luetuksi tuli.

Hotakainen ei noudata totuttua kaavaa, vaan pläjäyttää lukijan kasvoille vanhan naisen kautta yhden suvun surut kuin irtolehtinä. Loppua kohden tutuntuntuiset tragikoomiset mieshahmot voimaantuvat ja nousevat romaanin parhaimmaksi anniksi. Suuhun jää maku sarjasta irrallisia vitsejä, jotka lomittavat muuten tarpeetonta tavaraa.

Mieshahmoista melkein olisi voinut sinänsä kirjoittaa omat kirjat. Esimerkiksi hautajaisissa kuokkiva lurjus on hersyvän hauska kelmi.

Työelämää ja kapitalistista yhteiskuntajärjestelmää piikitellään kuin tulevaa Jumalan sanaa enteillen.

Kaikkein häiritsevintä on paikoin esiintyvät kilometrilauseet. Taiteellisesti toki taitavia, mutta lukemista tökkiviä.

sunnuntai 14. elokuuta 2011

Ylirajainen kulttuuri. Etnisyys Suomessa 2000-luvulla

Tuomas Martikainen (toim.): Ylirajainen kulttuuri. Etnisyys Suomessa 2000-luvulla. Tietolipas 212, SKS. 2006. 308 s.

Neuvostoliiton hajoamisen myötä myös Suomi muuttui. Varsinkin 2000-luvulla katukuva on värittynyt monissa kaupungeissa. Perinteisen lähialueilta suuntautuneen muuttoliikkeen lisäksi maahanmuuttoa on tullut kauempaa kuten Lähi-idästä, Pohjois-Afrikan maista ja Aasiasta asti. Sotien ruokkima kurjuus on paiskannut ihmiskohtaloita kauas pohjoiseen. Toisaalta lisääntynyt kaukomatkailu on edistänyt kansainvälistä avioitumista. Inkeriläisten paluumuutto on kasvattanut isohkon, jopa syrjityn venäjänkielisen vähemmistön, vaikka suomenkielisyyden ja suomalaistaustaisuuden kuviteltiin olevan kotoutumisesta edistävä asia.

Ylirajainen kulttuuri. Etnisyys Suomessa 2000-luvulla on räväkkä katsaus tämän päivän suomalaiseen yhteiskuntaan.

Suomalainen yhteiskunta on aina ollut monimuotoinen ja monikulttuurinen valtiollisella tasolla muista pohjoismaista poiketen. Kun Ruotsi ja Norja ovat pyrkineet hävittämään vähemmistönsä on Suomi antanut kielten kukkia. Kansalaisten keskuudessa Suomi on kuitenkin näyttäytynyt yhtenäiskulttuurina, joka on toisaalta kärsinyt kolonialistisen ruotsin kielen puristuksessa, toisaalta potkinut pimentoon muita Suomenniemellä asuneita kieliryhmittymiä. Ristiriitoja on siis ollut ja on edelleen. Uutena sotkuna soppaan on ollut lisääntynyt maahanmuutto kaukomailta.

Laura Huttusen artikkeli bosnialaisten diasporasta tuo esiin tuttuja piirteitä ruotsinsuomalaisten tutkimuksista. Lomilla halutaan näyttäytyä ja esitellä varakkuutta.

Hannu Sirkkilän artikkelissa tuodaan esiin suomalaismiesten käsityksiä thaimaalaisista vaimoista. Sinänsä näkemykset eivät olleet yllättäviä. Melko sovinistisia, suomalaisia naisia halveksivia ja thaimaalaisia ylistäviä. Suhteissa on jähmettyneet sukupuoliroolit, dominantti mies ja alistuva nainen.

Heli Niemelän katsaus suomensomalialaisten nuorten tyttöjen maailmaan on ravisteleva. Yhdistäviä piirteitä on havaittavissa esimerkiksi lestadiolaisuuteen (eikä se ole yhtään huono asia). Ikävintä on tyttöjen pariutumisen rajaaminen omaan etniseen ryhmään, kun taas pojat saavat avioitua suomalaisenkin tytön kanssa.

Sari Pietikäinen kuvaa saamenkielistä ja venäjänkielistä mediaa toimittajien haastattelujen kautta. Tämä on yllättävää, koska Ruotsissa valtaväestön tutkijoita tai valtamediaa ei kiinnosta vähemmistömedia. Suomessa valtaväestöstä tuleva tutkija tutustuu vähemmistön maisemiin. Artikkelissa kuvataan myös miten valtaväestön poliitikot osallistuvat vähemmistömedian julkisuuteen vähemmistön kielellä mikä on esimerkiksi Ruotsiin verrattuna ennen kuulumatonta.

Elli Heikkilä
ja Maria Pikkarainen käsittelevät maahanmuuttajien työllisyyttä. Näin 2011 keskellä yhtä maailmantalouden historian pahinta pyöritystä artikkelissa toistuva fraasi työvoimapulasta särähtää ironisesti korvaan.

Sitä paitsi Suomesta uupuu tällä hetkellä teollisuudenala, joka vetäisi heikosti koulutettua työväkeä. Korkeasti koulutettujen työpaikoista puhumattakaan. Palvelusektori huutaa monin paikoin työvoiman perään, mutta kunnollisen kielitaidon puute hidastaa maahanmuuttajien työllistymistä eikä erityisemmin houkuttele itsessään muuttamaan sen takia Suomeen. Työntäviä tekijöitä maailmalla on kyllä. Välimeren maissa nuorisotyöttömyys lähentelee viittäkymmentä prosenttia. Suomi on toistaiseksi harvoja levottomuuksilta ja pahalta talouskriisiltä välttyneitä maailmankolkkia, mutta ilmasto ja vientivetoinen talous eivät ime massoittain maahanmuuttajia. En ainakaan usko. Ne harvat jotka tänne suostuu asettumaan ovat minun puolesta tervetulleita.

Mainio kirja kaiken kaikkiaan.