Barbara Demick: Suljettu maa. Elämää Pohjois-Koreassa. Atena, 2013. 436 s.
Harvoin lukee yhtä tyrmistyttävää ja järkyttävää kirjaa kuin Barbara Demickin Suljettu maa. Elämää Pohjois-Koreassa. Se perustuu pohjoiskorealaisten loikkareiden kertomuksiin maasta, jossa valtiovallan mielivalta ulottuu yksityiselämän intiimeihinkin alueisiin.
Täysin järjettömällä politiikalla on iso kansakunta saatu takaisin kivikauteen ja teljettyä vankilaan, jossa aivopesu läpäisee kaikki yhteiskunnan osa-alueet ja kärsitään nälästä.
Vieressä ovat Japani ja Etelä-Korea, joka on aivan eri aikakaudella ja muuten kehittyneet maat kuten Kiina ja Venäjä.
Pohjois-Korea on yhtä aikaa kuin jostain parodiasta, jossa iso paksu poika tykkää leikkiä sotaa ja on päätynyt valtionjohtajaksi ja käyttäytyy kuin pikkupoika, joka saa itkupotkuraivareita. Samalla se on mitä totisinta tragediaa, joka muistuttaa Neuvostoliiton, Kiinan ja Saksan keskitysleirejä ja totalitarismia. Historiallinen haamu, joka hönkii tässä ajassa. Feodalistinen hallinto tukeutuu tiukkaan kastisysteemiin perustuvaan luokkajärjestelmään kuristaessaan kansaa. Ikään kuin ihmiskunnan eri järjestelmien kaikki huonoimmat puolet olisi kerätty yhteen kauhugalleriaan.
Kirja on tosiaan hurjaa luettavaa. Tuntuu käsittämättömältä miten samaan aikaan kun itse on tehnyt eri asioita, on toiset taistelleet nälkäkuolemaa vastaan.
Yhteen mielenkiintoiseen seikkaan kiinnitin huomiota. Pohjoiskorealaisten sopeutumiseen Etelä-Koreaan. Monet kertomukset muistuttivat ruotsinsuomalaisten kertomuksia kun he olivat muuttaneet köyhästä jälkeenjääneestä Suomesta 1960-70-luvuilla Ruotsiin. Elintasoero herätti ihmetystä ja uusi teknologia hämmennystä.
Tämä kirja kannattaa kyllä hankkia lukemistoon.
lauantai 7. kesäkuuta 2014
sunnuntai 16. maaliskuuta 2014
Kati Hiekkapelto: Kolibri
Kati Hiekkapelto: Kolibri. Otava, 2013. 381 s.
Kati Hiekkapellon Kolibri on koukuttava dekkari, jonka päähenkilönä on serbianunkarilainen naispoliisi Anna. Jonkin verran Anna muistuttaa Silta-sarjan Sagaa, mutta ei ole yhtä kova eikä yhtä sosiaalisesti kyvytön.
Vaikka Anna on asunut Suomessa lapsesta asti, ei hän koe itseään suomalaiseksi. Ei vaikka on käynyt armeijankin. Keskusteluissa hän viittaa kotimaahansa ja sen kulttuuriin. Lomat hän viettää siellä. Ulkopuolisuus paistaa läpi. Ulkopuolisuutta ei helpota suomalaisten asenteet. Etenkin yksi uusista työkavereista on kuin voissa paistettu rasisti. Muut myös ihmettelevät hänen suomen kielen taitoa esimerkiksi, minkä ei pitäisi olla poliisin ammattiin päässeelle mikään ihmettelyn aihe. Käsittääkseni poliisikoulun pääsykokeissa testataan suomen kielen taitoa ja moni suomalainenkin hakija karsiutuu siihen.
Dekkarissa kiertää kaksi trilleriä. Toinen tyypillisempi, johon sotkeutuu kolme raakaa murhaa ja irrallisemmaksi jäävä kunnianmurhiin liittyvä jännitysdraama, joka kiertää ulompaa kehää ja johon ei syvennytä. Sen kaari kerrotaan oikeastaan vasta lopussa. Sekin vain lähinnä uhrin kertomana. Oikeastaan sitä seurataan lähinnä uhrin päiväkirjan kautta ja lopun sähköpostin muodossa.
Ansiokkainta ja valtavirrasta poikkeavaa kirjassa on sen esittelemien kulttuurien kirjo. Dialogeissa viljellään unkaria ja kurdikulttuuriin saa kosketuksen. Teos pohtii myös maahanmuuttajien kotoutumista.
Rakenteeltaan kirja on tyypillinen dekkaridraama, johon sisältyy klassiset elementit ja yllätykset. Toisaalta poliiseista saa irstaan, härskin kuvan. Teos pysyy hyvin kasassa lopun juoksuammuskeluun asti ja onnistuu pitämään hyvin otteessaan.
Kati Hiekkapellon Kolibri on koukuttava dekkari, jonka päähenkilönä on serbianunkarilainen naispoliisi Anna. Jonkin verran Anna muistuttaa Silta-sarjan Sagaa, mutta ei ole yhtä kova eikä yhtä sosiaalisesti kyvytön.
Vaikka Anna on asunut Suomessa lapsesta asti, ei hän koe itseään suomalaiseksi. Ei vaikka on käynyt armeijankin. Keskusteluissa hän viittaa kotimaahansa ja sen kulttuuriin. Lomat hän viettää siellä. Ulkopuolisuus paistaa läpi. Ulkopuolisuutta ei helpota suomalaisten asenteet. Etenkin yksi uusista työkavereista on kuin voissa paistettu rasisti. Muut myös ihmettelevät hänen suomen kielen taitoa esimerkiksi, minkä ei pitäisi olla poliisin ammattiin päässeelle mikään ihmettelyn aihe. Käsittääkseni poliisikoulun pääsykokeissa testataan suomen kielen taitoa ja moni suomalainenkin hakija karsiutuu siihen.
Dekkarissa kiertää kaksi trilleriä. Toinen tyypillisempi, johon sotkeutuu kolme raakaa murhaa ja irrallisemmaksi jäävä kunnianmurhiin liittyvä jännitysdraama, joka kiertää ulompaa kehää ja johon ei syvennytä. Sen kaari kerrotaan oikeastaan vasta lopussa. Sekin vain lähinnä uhrin kertomana. Oikeastaan sitä seurataan lähinnä uhrin päiväkirjan kautta ja lopun sähköpostin muodossa.
Ansiokkainta ja valtavirrasta poikkeavaa kirjassa on sen esittelemien kulttuurien kirjo. Dialogeissa viljellään unkaria ja kurdikulttuuriin saa kosketuksen. Teos pohtii myös maahanmuuttajien kotoutumista.
Rakenteeltaan kirja on tyypillinen dekkaridraama, johon sisältyy klassiset elementit ja yllätykset. Toisaalta poliiseista saa irstaan, härskin kuvan. Teos pysyy hyvin kasassa lopun juoksuammuskeluun asti ja onnistuu pitämään hyvin otteessaan.
sunnuntai 23. helmikuuta 2014
Daniel Defoe: Robinson Crusoe
Daniel Defoe: Robinson Crusoe. Otava, 2012. 718 s.
Daniel Defoen Robinson Crusoe on klassikko, jonka tarinan tuntevat kaikki. Se on innoittanut lukuisiin muunnelmiin ja muihin teoksiin. Viime lukemasta on vierähtänyt pitkä tovi, joten kun Akateemisen kirjakaupan alennusmyynnissä oli pokkariversio tuoreimmasta suomennoksesta, jossa on molemmat osat yhdessä, tarjouksessa parilla eurolla, niin olihan kirja pakko saada omaan kirjahyllyyn.
Varmasti valtaosaa ihmisistä on joskus kutkuttanut ajatus omasta saaresta paratiisissa. Robinson Crusoe sellaisen saa, tahtomattaan. Nuori mies karkaa merille ja joka matka on epäonninen. Alkuun jo kärsitään ihan kotirannoilla, sitten hän joutuu vangiksi Afrikassa. Brasiliasta hän päätyy nykyisen Venezuelan edustalle saarelle, joka muistuttaa muodoiltaan ja sijainniltaan Tobagoa.
Haaksirikkoutunut miesparka jää ainoana henkiin 1600-luvun lopulla Karibian saarelle. Laiva on ajautunut kauaksi laivareiteiltä tutkimattomille seuduille. Onneksi hänelle jää haaksirikosta kaikenlaista tarpeellista, jonka avulla uusi yksinäinen elämä on mahdollista aloittaa.
Teos on tutkielma ihmisen sopeutumisesta ja sinnikkäästä selviämisestä. Nykyisen kaltainen maailma on muotoutumassa ja asutus ja yhteydet tiivistymässä. Eletään globalisaation nopeaa kehitysvaihetta, jossa kulttuurit kohtaavat paikoin verisestikin.
Defoe ottaa kantaa uskontoon ja tuomitsee espanjalaisten raakamaisuudet Amerikassa. Orjuuteen hän suhtautuu suopeasti, mutta kuitenkin yksilöä kunnioittaen. Samoin luontoa kohdellaan hellävaroen.
Crusoe viettää saarellaan 28 vuotta törmäten lopulta intiaaneihin. Yhden hän pelastaa ensin, myöhemmin toisen ja yhden espanjalaisen. Laivakaappauksen ansiosta hänen luonnistuu paeta takaisin Eurooppaan. Käy ilmi, että hänestä on tullut rikas ja nyt on aivan toisenlaiset ongelmat edessä.
Jatko-osassa palataankin saarelle ja kerrotaan miten sinne jäänyt siirtokunta on muotoutunut. Samalla ympätään uskonnollista pohdintaa paljon. Sen lisäksi kierretään Aasian kautta Venäjän halki takaisin Eurooppaan. Jatko-osan Crusoe on paikoin ristiriitainen hahmo, jonka teot ja moraali poukkoilee. Välillä hän on estämässä kansanmurhaa, välillä sitä suorittamassa. Kiintoisaa oli pohdinta matkareitistä. Esimerkiksi Suomeen hän ei uskaltautunut.
Etenkin yhteen asiaan kiinnittää huomiota: naista ei Robinson tunnu kaipaavan. Kyllä hän menee naimisiin palattuaan takaisin ja saa pari lasta, mutta asia kuitataan parilla lauseella. Joka tapauksessa nautinnollista luettavaa.
Paljon huomiota saa ravinnonhankinta ja onhan se itsellekin yksi mielenkiinnon kohteista tässä elämässä niin nautinnolla lukee ja riemuitsee ruuista mitä Robinson onnistuu hankkimaan.
Kuten olen maininnut joskus aiemminkin, niin olen pyrkinyt sellaiseen ravintoon mitä esi-isämme ovat popsineet. Tosin ihmisen vahvuus on ollut kyky syödä melkein kaikkea. Mutta omalla yksinkertaisella järjellä olen todennut ruuansulatuselimistön sopeutuneen parhaiten metsästäjä-keräilijöiden dieettiin. Siihen eivät kuulu sokeroidut ateriat. Olen siis pyrkinyt monipuolistamaan ruokavaliotani ravinteikkailla siemenillä ja marjoilla. Toisin sanoen syön chiaa, inkamarjoja, chlorellaa ja spirulinaa, pakurikääpää yms. superruokaa. Näillä leveysasteilla D-vitamiinia on vaikea saada riittävästi ruuasta ja auringosta, joten nautin 100 mikrogramman lisää talvisin. Terveenä olen pysytellyt.
Daniel Defoen Robinson Crusoe on klassikko, jonka tarinan tuntevat kaikki. Se on innoittanut lukuisiin muunnelmiin ja muihin teoksiin. Viime lukemasta on vierähtänyt pitkä tovi, joten kun Akateemisen kirjakaupan alennusmyynnissä oli pokkariversio tuoreimmasta suomennoksesta, jossa on molemmat osat yhdessä, tarjouksessa parilla eurolla, niin olihan kirja pakko saada omaan kirjahyllyyn.
Varmasti valtaosaa ihmisistä on joskus kutkuttanut ajatus omasta saaresta paratiisissa. Robinson Crusoe sellaisen saa, tahtomattaan. Nuori mies karkaa merille ja joka matka on epäonninen. Alkuun jo kärsitään ihan kotirannoilla, sitten hän joutuu vangiksi Afrikassa. Brasiliasta hän päätyy nykyisen Venezuelan edustalle saarelle, joka muistuttaa muodoiltaan ja sijainniltaan Tobagoa.
Haaksirikkoutunut miesparka jää ainoana henkiin 1600-luvun lopulla Karibian saarelle. Laiva on ajautunut kauaksi laivareiteiltä tutkimattomille seuduille. Onneksi hänelle jää haaksirikosta kaikenlaista tarpeellista, jonka avulla uusi yksinäinen elämä on mahdollista aloittaa.
Teos on tutkielma ihmisen sopeutumisesta ja sinnikkäästä selviämisestä. Nykyisen kaltainen maailma on muotoutumassa ja asutus ja yhteydet tiivistymässä. Eletään globalisaation nopeaa kehitysvaihetta, jossa kulttuurit kohtaavat paikoin verisestikin.
Defoe ottaa kantaa uskontoon ja tuomitsee espanjalaisten raakamaisuudet Amerikassa. Orjuuteen hän suhtautuu suopeasti, mutta kuitenkin yksilöä kunnioittaen. Samoin luontoa kohdellaan hellävaroen.
Crusoe viettää saarellaan 28 vuotta törmäten lopulta intiaaneihin. Yhden hän pelastaa ensin, myöhemmin toisen ja yhden espanjalaisen. Laivakaappauksen ansiosta hänen luonnistuu paeta takaisin Eurooppaan. Käy ilmi, että hänestä on tullut rikas ja nyt on aivan toisenlaiset ongelmat edessä.
Jatko-osassa palataankin saarelle ja kerrotaan miten sinne jäänyt siirtokunta on muotoutunut. Samalla ympätään uskonnollista pohdintaa paljon. Sen lisäksi kierretään Aasian kautta Venäjän halki takaisin Eurooppaan. Jatko-osan Crusoe on paikoin ristiriitainen hahmo, jonka teot ja moraali poukkoilee. Välillä hän on estämässä kansanmurhaa, välillä sitä suorittamassa. Kiintoisaa oli pohdinta matkareitistä. Esimerkiksi Suomeen hän ei uskaltautunut.
Etenkin yhteen asiaan kiinnittää huomiota: naista ei Robinson tunnu kaipaavan. Kyllä hän menee naimisiin palattuaan takaisin ja saa pari lasta, mutta asia kuitataan parilla lauseella. Joka tapauksessa nautinnollista luettavaa.
Paljon huomiota saa ravinnonhankinta ja onhan se itsellekin yksi mielenkiinnon kohteista tässä elämässä niin nautinnolla lukee ja riemuitsee ruuista mitä Robinson onnistuu hankkimaan.
Kuten olen maininnut joskus aiemminkin, niin olen pyrkinyt sellaiseen ravintoon mitä esi-isämme ovat popsineet. Tosin ihmisen vahvuus on ollut kyky syödä melkein kaikkea. Mutta omalla yksinkertaisella järjellä olen todennut ruuansulatuselimistön sopeutuneen parhaiten metsästäjä-keräilijöiden dieettiin. Siihen eivät kuulu sokeroidut ateriat. Olen siis pyrkinyt monipuolistamaan ruokavaliotani ravinteikkailla siemenillä ja marjoilla. Toisin sanoen syön chiaa, inkamarjoja, chlorellaa ja spirulinaa, pakurikääpää yms. superruokaa. Näillä leveysasteilla D-vitamiinia on vaikea saada riittävästi ruuasta ja auringosta, joten nautin 100 mikrogramman lisää talvisin. Terveenä olen pysytellyt.
Hanna Järvi: Tarhuri Antti
Hanna Järvi: Tarhuri Antti. Otava, 1919. 72 s.
Hanna Järven Tarhuri Antti on tolstoilainen ylistys vetäytymisestä maaseudun rauhaan hoitamaan puutarhaa. Lämminhenkisen kasvutarinan tarkoituksena lienee innostaa nuoria luonnonhoitoon ja yksinkertaiseen elämään.
Antti on köyhissä oloissa kasvava yksinhuoltajan poika, joka avustaa puutarhuria. Antilta kuolee äiti ja hän hakeutuu isoisäpuolen luokse Keski-Suomeen. Oikeat isovanhemmat ovat kuolleet. Talossa on myös isoäitipuoli. Äidin istuttama omenapuu riutuu. Antti keskittyy puutarhan laajentamiseen ja lopulta asettuu kukoistavalle tilalle loppuelämäkseen.
Teoksessa kiinnittää huomiota sen aikaisen Suomen heikkoon sosiaalihuoltoon. Toisaalta teos on hyvinkin moderni puuskahdus luontoaktivismin puolesta.
Hanna Järven Tarhuri Antti on tolstoilainen ylistys vetäytymisestä maaseudun rauhaan hoitamaan puutarhaa. Lämminhenkisen kasvutarinan tarkoituksena lienee innostaa nuoria luonnonhoitoon ja yksinkertaiseen elämään.
Antti on köyhissä oloissa kasvava yksinhuoltajan poika, joka avustaa puutarhuria. Antilta kuolee äiti ja hän hakeutuu isoisäpuolen luokse Keski-Suomeen. Oikeat isovanhemmat ovat kuolleet. Talossa on myös isoäitipuoli. Äidin istuttama omenapuu riutuu. Antti keskittyy puutarhan laajentamiseen ja lopulta asettuu kukoistavalle tilalle loppuelämäkseen.
Teoksessa kiinnittää huomiota sen aikaisen Suomen heikkoon sosiaalihuoltoon. Toisaalta teos on hyvinkin moderni puuskahdus luontoaktivismin puolesta.
keskiviikko 5. helmikuuta 2014
Helsingin pitäjä. Helsinge. 2014
Helsingin pitäjä. Helsinge. 2014. Vantaa kaupunkina 40 vuotta. Helsingin pitäjä 50 vuotta. Vantaa-Seura-Vandsällskapet ry, 2013. 272 s.
Vantaanseutua on asutettu tiiviisti tuhansia vuosia, mutta äkkikasvu on tapahtunut vasta sotien jälkeisinä vuosikymmeninä lähinnä pääradan varrelle. Vantaa on ollut iso kunta, mutta siitä on revitty osia eri suunnista. Lähinnä Helsinkiin. Muotoutuneet keskusalueet ovat siirtyneet kuntarajojen toiselle puolen. Ehkä juuri siksi; nopean kaupungistumisen ja selkeän keskuksen puutteessa, on vantaalainen identiteetti hivenen hukassa.
Asiaa ei helpota se, että uusille kaupunkilaisille ei ole yhteistä tarinaa kerrottavana ja näytettävänä. Vantaalta puuttuu kaupunginmuseo missä uudet asukkaat ja turistit voisivat perusnäyttelyn kautta saada juuret Vantaalle ja kokea kuuluvansa johonkin historialliseen yhteyteen. Olemassa ei ole myöskään kunnollista filmiä Vantaasta.
Vantaalaiset koostuvat huomattavalta osin muualta muuttaneista, lähinnä omiin lähiöihinsä jumittuneista yksilöistä ja yhteisöistä, joilla on keskenään vähän yhteistä tekemistä ja kosketusta. Itä- ja Länsi-Vantaa ovat omat maailmansa kuten myös jokainen lähiönsä suhteessa toisiinsa. Tikkurila ja Myyrmäki ovat kaksi alueellista keskusta, joista Tikkurilaan tällä hetkellä oikeasti panostetaan paljon ja se on muovautumassa todelliseksi keskukseksi Vantaalle lähivuosina.
Yhtenä vantaalaisen identiteetin luojana on ja on ollut Vantaa-Seuran vuosikirja. Se on sikermä kaikenlaisia ja tasoisia kirjoituksia aiheista, jotka tavalla tai toisella ovat sidoksissa Vantaaseen. Historiallisen materiaalin osuus on aina huomattava. Siitä on turvonnut 50 vuoden aikana lehdestä paksu kirja.
Vuoden 2014 kirja käynnistyy Jukka Hakon pikakelauksella Vantaan historiaan. Kiintoisaa toki sekin, mutta heti seuraava, runsaskuvituksinen Lauri Leppäsen artikkeli vantaalaisista työpaikoista on kiehtovaa luettavaa. Muutos on ollut huikeaa viimeisten vuosikymmenten aikana. Maisemat ovat muuttuneet ja teollisuus ja muut elinkeinot siirtyneet ja väistyneet. Suurpellot on pirsottu talojen pihoiksi. Tikkurilan tiivis teollisuus on osin säilynyt, osin hävinnyt. Hieman samaa aihetta sivuaa Jukka Kullberg artikkelissaan Vantaan kasvun vuosikymmenistä. Sen ilmakuvat ovat hätkähdyttäviä.
Toisessa pidemmässä artikkelissaan Jukka Hako perehdyttää lukijan Helsingin pitäjä-vuosikirjan historiaan.
Huikean jännä artikkeli kirjassa on myös Vernissatehtaan historiasta ja kadonneista ammateista.
Vantaanseutua on asutettu tiiviisti tuhansia vuosia, mutta äkkikasvu on tapahtunut vasta sotien jälkeisinä vuosikymmeninä lähinnä pääradan varrelle. Vantaa on ollut iso kunta, mutta siitä on revitty osia eri suunnista. Lähinnä Helsinkiin. Muotoutuneet keskusalueet ovat siirtyneet kuntarajojen toiselle puolen. Ehkä juuri siksi; nopean kaupungistumisen ja selkeän keskuksen puutteessa, on vantaalainen identiteetti hivenen hukassa.
Asiaa ei helpota se, että uusille kaupunkilaisille ei ole yhteistä tarinaa kerrottavana ja näytettävänä. Vantaalta puuttuu kaupunginmuseo missä uudet asukkaat ja turistit voisivat perusnäyttelyn kautta saada juuret Vantaalle ja kokea kuuluvansa johonkin historialliseen yhteyteen. Olemassa ei ole myöskään kunnollista filmiä Vantaasta.
Vantaalaiset koostuvat huomattavalta osin muualta muuttaneista, lähinnä omiin lähiöihinsä jumittuneista yksilöistä ja yhteisöistä, joilla on keskenään vähän yhteistä tekemistä ja kosketusta. Itä- ja Länsi-Vantaa ovat omat maailmansa kuten myös jokainen lähiönsä suhteessa toisiinsa. Tikkurila ja Myyrmäki ovat kaksi alueellista keskusta, joista Tikkurilaan tällä hetkellä oikeasti panostetaan paljon ja se on muovautumassa todelliseksi keskukseksi Vantaalle lähivuosina.
Yhtenä vantaalaisen identiteetin luojana on ja on ollut Vantaa-Seuran vuosikirja. Se on sikermä kaikenlaisia ja tasoisia kirjoituksia aiheista, jotka tavalla tai toisella ovat sidoksissa Vantaaseen. Historiallisen materiaalin osuus on aina huomattava. Siitä on turvonnut 50 vuoden aikana lehdestä paksu kirja.
Vuoden 2014 kirja käynnistyy Jukka Hakon pikakelauksella Vantaan historiaan. Kiintoisaa toki sekin, mutta heti seuraava, runsaskuvituksinen Lauri Leppäsen artikkeli vantaalaisista työpaikoista on kiehtovaa luettavaa. Muutos on ollut huikeaa viimeisten vuosikymmenten aikana. Maisemat ovat muuttuneet ja teollisuus ja muut elinkeinot siirtyneet ja väistyneet. Suurpellot on pirsottu talojen pihoiksi. Tikkurilan tiivis teollisuus on osin säilynyt, osin hävinnyt. Hieman samaa aihetta sivuaa Jukka Kullberg artikkelissaan Vantaan kasvun vuosikymmenistä. Sen ilmakuvat ovat hätkähdyttäviä.
Toisessa pidemmässä artikkelissaan Jukka Hako perehdyttää lukijan Helsingin pitäjä-vuosikirjan historiaan.
Huikean jännä artikkeli kirjassa on myös Vernissatehtaan historiasta ja kadonneista ammateista.
tiistai 4. helmikuuta 2014
Oliver Sacks: Kirjailija joka kadotti kirjaimet ja muita mielen arvoituksia
Oliver Sacks: Kirjailija joka kadotti kirjaimet ja muita mielen arvoituksia. Tammi, 2011. 288 s.
Mies joka luuli vaimoaan hatuksi oli mainio kirja ihmismielen herkkyydestä ja haavoittuvuudesta. Oliver Sacksin Kirjailija joka kadotti kirjaimet ja muita mielen arvoituksia on itsenäinen jatko tälle kirjalle.
Kirjan painopiste on näkökyvyssä ja ison osan kirjasta haukkaa hänen oma sairauskertomuksensa. Sacks sai melanooman silmäänsä. Hän myös kertoo kyvyttömyydestään tunnistaa kasvoja. Samasta kärsii eriasteisesti jopa kymmenisen prosenttia ihmiskunnasta. Nimikkotarina kertoo kirjailijasta, joka menetti aivohalvauksessa kyvyn lukea ja tunnistaa kirjaimia. Kirjoittamaan hän yhä kykeni.
Ihmisen aistit ovat joustavia sopeutumaan ja täydentämään omia ja toistensa puutteita. Kokemus todellisuudesta voi olla vääristynyt aivojen korjatessa aukkoja.
Kaikilla ihmisillä ilmeisesti on sokea pisteensä, mutta esimerkiksi itselläni on näkökentän keskiosissa vähän suurempi, jonka havaitsee vain silmälääkärin tutkimuksissa. Haittaa siitä on ainoastaan tarkkuutta vaativissa tehtävissä kuten numerosarjojen lukemisessa. Aivoni korjaavat puutteellista informaatiota joskus virheellisesti. Lääkäri epäili osittaisen sokeuteni johtuvan takaraivoon kohdistuneesta iskusta.
Näkökykyni myös heikkeni voimakkaasti varusmiespalveluksen aikoihin. Muutama vuosi sitten korjautin näköni laserleikkauksessa Tallinnassa ja muutama päivä leikkauksen jälkeen minulla oli parin päivän ajan supernäkökyky. Samalla maailma tuntui suurentuneen ja terävöityneen taas. Ilman laseja olin aiemmin melkoisen sumun ympäröimä ja yhtäkkiä näin taas kauas. Hämmentävää oli erottaa satojen metrien päästä kadunnimiä tarkasti. Näkö sittemmin normalisoitui, mutta sekin on ihan riittävää. Silti vielä parin vuoden jälkeenkin saattaa kädet hapuilla silmälaseja ja varsinkin alkuun oli alaston olo ilman laseja. Aivot ovat hassuja kapistuksia.
Sacksin kirjassa voimaannuttavia kertomuksia ihmisistä, jotka ovat menettäneet aistejaan, mutta ovat pärjänneet. Samalla mieleen tulee se miten erilaisia ihmisiä me kaikki olemme ja miten ainutlaatuisia mielikuvamme ympäröivästä maailmasta ovat. Ja kaikille yhtä totta, vaikka peräti päinvastaisia. Värit voivat vaihdella tai olla värittömiä. Syvyysnäköä voi olla tai olematta.
Itsellä on hyvä kyky suunnistaa jopa täysin tuntemattomissa ympäristöissä. Osalta se kyky uupuu. Kykenen myös äänen perusteella päättelemään tulijoita. Se taito on saattanut vahvistua likinäköisyyden aikana.
Sacks kirjoittaa lämpimästi ja runsaasti tieteelliseen tutkimukseen viitaten ja referoiden. Yliopistossa opiskelin mm. neuropsykologiaa ja psykopatologiaa alkeistasolla, joten ainakin minulle riitti kiintoisaa luettavaa siitä miten pienestä osa asioista voi olla kiinni aivokuorella. Kirja sopiikin varmasti mainiosti vanhusten ja vammaisten hoitajille, opiskelijoille ja opettajille sekä yleissivistävästi useimmille pääkopan ihmeellisyyksiä ihmetteleville.
Mies joka luuli vaimoaan hatuksi oli mainio kirja ihmismielen herkkyydestä ja haavoittuvuudesta. Oliver Sacksin Kirjailija joka kadotti kirjaimet ja muita mielen arvoituksia on itsenäinen jatko tälle kirjalle.
Kirjan painopiste on näkökyvyssä ja ison osan kirjasta haukkaa hänen oma sairauskertomuksensa. Sacks sai melanooman silmäänsä. Hän myös kertoo kyvyttömyydestään tunnistaa kasvoja. Samasta kärsii eriasteisesti jopa kymmenisen prosenttia ihmiskunnasta. Nimikkotarina kertoo kirjailijasta, joka menetti aivohalvauksessa kyvyn lukea ja tunnistaa kirjaimia. Kirjoittamaan hän yhä kykeni.
Ihmisen aistit ovat joustavia sopeutumaan ja täydentämään omia ja toistensa puutteita. Kokemus todellisuudesta voi olla vääristynyt aivojen korjatessa aukkoja.
Kaikilla ihmisillä ilmeisesti on sokea pisteensä, mutta esimerkiksi itselläni on näkökentän keskiosissa vähän suurempi, jonka havaitsee vain silmälääkärin tutkimuksissa. Haittaa siitä on ainoastaan tarkkuutta vaativissa tehtävissä kuten numerosarjojen lukemisessa. Aivoni korjaavat puutteellista informaatiota joskus virheellisesti. Lääkäri epäili osittaisen sokeuteni johtuvan takaraivoon kohdistuneesta iskusta.
Näkökykyni myös heikkeni voimakkaasti varusmiespalveluksen aikoihin. Muutama vuosi sitten korjautin näköni laserleikkauksessa Tallinnassa ja muutama päivä leikkauksen jälkeen minulla oli parin päivän ajan supernäkökyky. Samalla maailma tuntui suurentuneen ja terävöityneen taas. Ilman laseja olin aiemmin melkoisen sumun ympäröimä ja yhtäkkiä näin taas kauas. Hämmentävää oli erottaa satojen metrien päästä kadunnimiä tarkasti. Näkö sittemmin normalisoitui, mutta sekin on ihan riittävää. Silti vielä parin vuoden jälkeenkin saattaa kädet hapuilla silmälaseja ja varsinkin alkuun oli alaston olo ilman laseja. Aivot ovat hassuja kapistuksia.
Sacksin kirjassa voimaannuttavia kertomuksia ihmisistä, jotka ovat menettäneet aistejaan, mutta ovat pärjänneet. Samalla mieleen tulee se miten erilaisia ihmisiä me kaikki olemme ja miten ainutlaatuisia mielikuvamme ympäröivästä maailmasta ovat. Ja kaikille yhtä totta, vaikka peräti päinvastaisia. Värit voivat vaihdella tai olla värittömiä. Syvyysnäköä voi olla tai olematta.
Itsellä on hyvä kyky suunnistaa jopa täysin tuntemattomissa ympäristöissä. Osalta se kyky uupuu. Kykenen myös äänen perusteella päättelemään tulijoita. Se taito on saattanut vahvistua likinäköisyyden aikana.
Sacks kirjoittaa lämpimästi ja runsaasti tieteelliseen tutkimukseen viitaten ja referoiden. Yliopistossa opiskelin mm. neuropsykologiaa ja psykopatologiaa alkeistasolla, joten ainakin minulle riitti kiintoisaa luettavaa siitä miten pienestä osa asioista voi olla kiinni aivokuorella. Kirja sopiikin varmasti mainiosti vanhusten ja vammaisten hoitajille, opiskelijoille ja opettajille sekä yleissivistävästi useimmille pääkopan ihmeellisyyksiä ihmetteleville.
tiistai 28. tammikuuta 2014
Cervantes: Opettavaisia kertomuksia
Miguel de Cervantes Saavedra: Opettavaisia kertomuksia. Faros, 2008. 656 s.
Cervantes on jälkipolville lähinnä tunnettu ritarisatiiristaan, mutta novellikokoelma Opettavaisia kertomuksia väläyttää lisää hänen kertojankykyjään.
Tuhti opus sisältää alkusanat ja selityksiä, joten kerrassaan kiehtova sukellus 1500- ja 1600-lukujen vaihteen eteläeurooppalaiseen mielenmaisemaan, jossa kansainvälisyys, patriarkaaliset rakenteet ja rauhattomuus vellovat.
Hämmästyttävintä on tarinoiden tuoreus. Kekseliäät kikat tekevät niistä nautinnollisia ja hupaisat käänteet huvittavat varmasti valtaosaa lukijoista. Rakkaus, raha ja mustasukkaisuus sekä niihin liittyvä kunniallisuus ja siveellisyys lävistävät kaikkia kertomuksia. Niiden ympärille kietoutuvat tarinoiden aihiot. Osa kertomuksista on huikeita seikkailuja pitkin Välimeren levottomia laineita. Näkökulmat ovat kokeellisiakin. Viimeisimmässä viedään turinaa kahden koiran keskustelun voimin.
Mahtavaa, miellyttävää sanataiturointia, jota olisi voinut seurata vielä pitempäänkin.
keskiviikko 25. joulukuuta 2013
Pentti-Oskari Kangas: Onnellisen miehen tarinoita 2
Pentti-Oskari Kangas: Onnellisen miehen tarinoita 2. Rymättylän Herrankukkaro Oy, 2012. 96 s.
Nuoremmille lukijoille nimi Pentti-Oskari Kangas tuskin enää paljoa sanoo. Sen sijaan hänen aikaansaannoksensa varmasti suurin osa tuntee: Seitsemän seinähullua veljestä ja Herrankukkaro, muutamia mainitakseni.
Miehen positiivisten muistojen virtaa on hupaisaa lukea. Välillä juttu karkaa omille teille, mutta palaa takaisin uomiinsa. Jutut ovat lyhyitä kaskumaisia hetkiä hauskoista tilanteista. Ne vievät menneisyyden Suomeen, sen valtarakenteisiin ja viihdetaiteilijoihin. Käydäänpä Kiinassa asti.
Tekstejä täydentävät pilapiirrokset, joten kirjan lukee helposti yhdellä istumalla suunpielet virneessä. Loppusanoissa raotetaan positiivisuuden viitan alle; ei kaikki niin kauniilta näytä, jos näkökulmaa vaihtaa.
Nuoremmille lukijoille nimi Pentti-Oskari Kangas tuskin enää paljoa sanoo. Sen sijaan hänen aikaansaannoksensa varmasti suurin osa tuntee: Seitsemän seinähullua veljestä ja Herrankukkaro, muutamia mainitakseni.
Miehen positiivisten muistojen virtaa on hupaisaa lukea. Välillä juttu karkaa omille teille, mutta palaa takaisin uomiinsa. Jutut ovat lyhyitä kaskumaisia hetkiä hauskoista tilanteista. Ne vievät menneisyyden Suomeen, sen valtarakenteisiin ja viihdetaiteilijoihin. Käydäänpä Kiinassa asti.
Tekstejä täydentävät pilapiirrokset, joten kirjan lukee helposti yhdellä istumalla suunpielet virneessä. Loppusanoissa raotetaan positiivisuuden viitan alle; ei kaikki niin kauniilta näytä, jos näkökulmaa vaihtaa.
maanantai 25. marraskuuta 2013
Jan Guillou: Sillanrakentajat
Jan Guillou: Sillanrakentajat. Suuri vuosisata I. Like, 2012. 605 s.
Jan Guilloun poliittisista mielipiteistä voi olla montaa mieltä, mutta romaaneja hän osaa kirjoittaa. Sillanrakentajat on kymmenosaiseksi tarkoitetun sosiaalihistoriallisen sarjan aloitusosa. Sillanrakentajat kuvaa kolmen norjalaisveljeksen kohtaloita 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa päättyen ensimmäisen maailmansodan loppuun.
Tarina on uskomaton, mutta niin on aikakin. Teollisen vallankumouksen laineet lyövät maailmaa uusiksi. Kalastajan lesken lapset lähetetään Saksaan lukemaan insinööreiksi. Vastineeksi koulutuksesta heidän odotetaan osallistuvan mahdottomalta tuntuvan junaradan rakentamiseen etelänorjalaiseen vuoristoon. Vain yksi veljistä palaa toteuttamaan lupausta, muut livahtavat maailmalle.
Tässä vaiheessa seuranta supistuu kahteen veljeen. Toinen on Afrikassa seikkailemassa, toinen hytistelee ankeissa oloissa Norjassa. Afrikan veli vaurastuu, mutta kotiinpaluu viivästyy sotaan. Historiankirjoissa harvemmin esillä olevat ensimmäisen maailmansodan taistelut Afrikassa tuovat oivan lisän kirjaan. Itselle oli yllätys, että Norjassa olisi ollut ensimmäisen maailmansodan aikaan saksalaisvihaa, mutta ilmeisesti näin oli, mikäli romaanin historiallisuuteen on uskomista.
Välillä Guilloun kirja on ärsyttävää päivittelyä, mutta puutteistaan huolimatta lukuelämys on huikea. Henkilöhahmoihin pystyy paikoin samaistumaan syvästi ja pitää heidän puoliaan.
Tämän kirjan perusteella odottaa kyllä tulevia osia innolla.
Jan Guilloun poliittisista mielipiteistä voi olla montaa mieltä, mutta romaaneja hän osaa kirjoittaa. Sillanrakentajat on kymmenosaiseksi tarkoitetun sosiaalihistoriallisen sarjan aloitusosa. Sillanrakentajat kuvaa kolmen norjalaisveljeksen kohtaloita 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa päättyen ensimmäisen maailmansodan loppuun.
Tarina on uskomaton, mutta niin on aikakin. Teollisen vallankumouksen laineet lyövät maailmaa uusiksi. Kalastajan lesken lapset lähetetään Saksaan lukemaan insinööreiksi. Vastineeksi koulutuksesta heidän odotetaan osallistuvan mahdottomalta tuntuvan junaradan rakentamiseen etelänorjalaiseen vuoristoon. Vain yksi veljistä palaa toteuttamaan lupausta, muut livahtavat maailmalle.
Tässä vaiheessa seuranta supistuu kahteen veljeen. Toinen on Afrikassa seikkailemassa, toinen hytistelee ankeissa oloissa Norjassa. Afrikan veli vaurastuu, mutta kotiinpaluu viivästyy sotaan. Historiankirjoissa harvemmin esillä olevat ensimmäisen maailmansodan taistelut Afrikassa tuovat oivan lisän kirjaan. Itselle oli yllätys, että Norjassa olisi ollut ensimmäisen maailmansodan aikaan saksalaisvihaa, mutta ilmeisesti näin oli, mikäli romaanin historiallisuuteen on uskomista.
Välillä Guilloun kirja on ärsyttävää päivittelyä, mutta puutteistaan huolimatta lukuelämys on huikea. Henkilöhahmoihin pystyy paikoin samaistumaan syvästi ja pitää heidän puoliaan.
Tämän kirjan perusteella odottaa kyllä tulevia osia innolla.
perjantai 27. syyskuuta 2013
Dieter Hermann Schmitz: Täällä pohjoisnavan alla. Matkani saunankestäväksi suomalaiseksi
Dieter Hermann Schmitz: Täällä pohjoisnavan alla. Matkani saunankestäväksi suomalaiseksi. Atena, 2013. 305 s.
Tätä kirjaa voisi hyvin verrata Miika Nousiaisen Vadelmavenepakolaiseen. Hyvin paljon samaa tematiikkaa löytyy kummastakin kirjasta. Dieter Hermann Schmitzin Täällä pohjoisnavan alla. Matkani saunankestäväksi suomalaiseksi -kirjassa suomalaistuminen on päämääränä. Suomi ja suomalaisuus näyttäytyvät omituisine piirteineenkin tavoiteltavana ihanteena.
Suomalaistuminen ei ole kertojalle helppo tie. Saksalaisella asenteella ongelmanratkaisuksi löytyy seitsenkohtainen ohjelma, jonka toteutumista kirja seuraa. Monessa kohtaan saa nauraa. Kliseitäkin koetellaan. Ja niistä hyvin selvitään. Pienen maan pienet piirit loksauttavat palat kohdilleen.
Mainio kirja maahanmuuttajakomiikasta kiinnostuneille ja niille, jotka uskaltavat katsoa suomalaisuutta maahanmuuttajan silmin.
Tätä kirjaa voisi hyvin verrata Miika Nousiaisen Vadelmavenepakolaiseen. Hyvin paljon samaa tematiikkaa löytyy kummastakin kirjasta. Dieter Hermann Schmitzin Täällä pohjoisnavan alla. Matkani saunankestäväksi suomalaiseksi -kirjassa suomalaistuminen on päämääränä. Suomi ja suomalaisuus näyttäytyvät omituisine piirteineenkin tavoiteltavana ihanteena.
Suomalaistuminen ei ole kertojalle helppo tie. Saksalaisella asenteella ongelmanratkaisuksi löytyy seitsenkohtainen ohjelma, jonka toteutumista kirja seuraa. Monessa kohtaan saa nauraa. Kliseitäkin koetellaan. Ja niistä hyvin selvitään. Pienen maan pienet piirit loksauttavat palat kohdilleen.
Mainio kirja maahanmuuttajakomiikasta kiinnostuneille ja niille, jotka uskaltavat katsoa suomalaisuutta maahanmuuttajan silmin.
torstai 15. elokuuta 2013
Emmy Wu & Larry Engelman: Kuin höyhen myrskytuulessa
Emmy Wu & Larry Engelman: Kuin höyhen myrskytuulessa. Gummerus, 2008. 384 s.
Kun edellinen kirja oli japanilaista näkökulmaa, niin tämä edusti kiinalaista. Aikakausi on vallankumouksen jälkeinen.
Sisällöltään puistattava ja järkyttävä kirja, jonka lukeminen piti toisinaan keskeyttää ja olla kiitollinen omasta asemasta. Valtioterrorin mielettömyys hämmästyttää. Miten ihmiset saadaan osallistumaan tällaisiin järjettömyyksiin.
Ehdotonta luettavaa jokaiselle historiasta ja ihmisyydestä kiinnostuneelle.
Kun edellinen kirja oli japanilaista näkökulmaa, niin tämä edusti kiinalaista. Aikakausi on vallankumouksen jälkeinen.
Sisällöltään puistattava ja järkyttävä kirja, jonka lukeminen piti toisinaan keskeyttää ja olla kiitollinen omasta asemasta. Valtioterrorin mielettömyys hämmästyttää. Miten ihmiset saadaan osallistumaan tällaisiin järjettömyyksiin.
Ehdotonta luettavaa jokaiselle historiasta ja ihmisyydestä kiinnostuneelle.
Ruriko Kumoi Pilgrim: Etäällä koittaa kevät
Ruriko Kumoi Pilgrim: Etäällä koittaa kevät. Otava, 2000. 362 s.
Kesällä tuli luettua paljon kirjoja. Bloggauksia en kerinnyt tekemään. Eniten luin Maigretteja. Heti loman alkuun lukaisin alkukesästä myös toisesta maailmansodasta japanilaisesta näkökulmasta kertovan Etäällä koittaa kevät.
Se on riipaise kertomus suvusta maailmanhistorian melskeissä. Se on kuvausta japanilaisten kipeästä modernisoitumisprosessista keisarin ajasta atomipommien jälkeiseen maailmaan. Ennen kaikkea se on kuvausta naisten roolin muutoksesta.
Mielenkiintoinen kirja. Etenkin aasialaisista kulttuureista kiinnostuneille.
Kesällä tuli luettua paljon kirjoja. Bloggauksia en kerinnyt tekemään. Eniten luin Maigretteja. Heti loman alkuun lukaisin alkukesästä myös toisesta maailmansodasta japanilaisesta näkökulmasta kertovan Etäällä koittaa kevät.
Se on riipaise kertomus suvusta maailmanhistorian melskeissä. Se on kuvausta japanilaisten kipeästä modernisoitumisprosessista keisarin ajasta atomipommien jälkeiseen maailmaan. Ennen kaikkea se on kuvausta naisten roolin muutoksesta.
Mielenkiintoinen kirja. Etenkin aasialaisista kulttuureista kiinnostuneille.
sunnuntai 9. kesäkuuta 2013
Susan Travers: Rohkeutta huomiseen
Susan Travers: Rohkeutta huomiseen. Suuri suomalainen kirjakerho (Otava), 2001. 330 s.
Jos haluaa lukea jotain uskomatonta ja samalla sotahistoriaa poikkeavasta näkökulmasta, niin Susan Traversin Rohkeutta huomiseen on se juttu.
Se on muistelmateos, joka kertoo nuoren naisen epätoivoisista suhteista ja sodasta Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän rintamilla. Susan Travers oli ranskalaistunut englantilainen, joka vietti yläluokan seesteistä biletyselämää ennen toista maailmansotaa. Sodan alettua hän hakeutui vapaaehtoiseksi Suomeen ja lopulta päätyi Ranskan muukalaislegioonan mukana koviin taisteiluihin muun muassa Saharaan. Samalla rakkaussuhteet kukoistivat.
Useinkaan suomalainen ei tule ajatelleeksi miten monisyinen konflikti toinen maailmansota oli. Esimerkiksi Lähi-idässä ja Afrikassa kyse oli pitkään ennen kaikkea Ranskan sisällissodasta. Ranska antautui hanakkaasti saksalaisille ja iso osa kansasta kannatti uusia valtiaita. Sisällissota ei Vapaan Ranskan joukoilta alkuun onnistunut mairittelevasti. Toisaalta vastarintaliikkeelle luotiin sodan jälkeen myyttisempi maine, joka ei tainnut mantereen osalta ainakaan olla täysin totuudellinen.
Kirja saa myös ihmettelemään joidenkin hinkua taistelukentille vapaaehtoisesti. Ihminen on kai jännitykseen ja väkivaltaan taipuvainen olento. Lähtijöitä on aina ollut. Niin heimosodissa kuin nytkin Syyrian sotaan.
Kirjassa kuvataan myös realistisesti sodan kauheuksia, joten oppina tuleville polville se olisi hyvää luettavaa. Ettei toistuisi taas. Mutta taitaa olla turha toive. Ihminen ei opi.
Jos haluaa lukea jotain uskomatonta ja samalla sotahistoriaa poikkeavasta näkökulmasta, niin Susan Traversin Rohkeutta huomiseen on se juttu.
Se on muistelmateos, joka kertoo nuoren naisen epätoivoisista suhteista ja sodasta Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän rintamilla. Susan Travers oli ranskalaistunut englantilainen, joka vietti yläluokan seesteistä biletyselämää ennen toista maailmansotaa. Sodan alettua hän hakeutui vapaaehtoiseksi Suomeen ja lopulta päätyi Ranskan muukalaislegioonan mukana koviin taisteiluihin muun muassa Saharaan. Samalla rakkaussuhteet kukoistivat.
Useinkaan suomalainen ei tule ajatelleeksi miten monisyinen konflikti toinen maailmansota oli. Esimerkiksi Lähi-idässä ja Afrikassa kyse oli pitkään ennen kaikkea Ranskan sisällissodasta. Ranska antautui hanakkaasti saksalaisille ja iso osa kansasta kannatti uusia valtiaita. Sisällissota ei Vapaan Ranskan joukoilta alkuun onnistunut mairittelevasti. Toisaalta vastarintaliikkeelle luotiin sodan jälkeen myyttisempi maine, joka ei tainnut mantereen osalta ainakaan olla täysin totuudellinen.
Kirja saa myös ihmettelemään joidenkin hinkua taistelukentille vapaaehtoisesti. Ihminen on kai jännitykseen ja väkivaltaan taipuvainen olento. Lähtijöitä on aina ollut. Niin heimosodissa kuin nytkin Syyrian sotaan.
Kirjassa kuvataan myös realistisesti sodan kauheuksia, joten oppina tuleville polville se olisi hyvää luettavaa. Ettei toistuisi taas. Mutta taitaa olla turha toive. Ihminen ei opi.
sunnuntai 7. huhtikuuta 2013
Eugen Ruge: Vähenevän valon aikaan
Eugen Ruge: Vähenevän valon aikaan. Atena, 2012. 429 s.
Eugen Rugen Vähenevän valon aikaan -kirjaa ei uskoisi esikoiseksi. Ilmaisu, rakenne ja tematiikka kielivät kokeneesta kirjoittajasta. Tiivistetysti todeten kyseessä itäsaksalaisen suvun kohtalot puolen vuosisadan aikana. Aikatasoja on useita, mutta samaa tilannetta tarkkaillaan myös eri näkökulmista. Siitä syntyy kiehtovaa dialektiikkaa kun sukupolvien ja sukupuolien ymmärrykset poikkeavat toisistaan. Pohjimmiltaan kyse on siitä miten yksilö syntyy omaan sukupolvikokemusten kuplaan, eikä tulevat polvet välttämättä jaa samoja, ajatusmaailmoja muokkaavia kokemuksia. Samalla Rugen tulee käsitelleeksi muun muassa saksalaisille kipeitä asioita. Sitä miten säälimätön valtioideologia pakottaa kansalaiset osallistumaan sortokoneiston pyörittämiseen ja vaikenemiseen.
Wikipedia paljastaakin Rugenin olevan kokenut sanataituri. Hän on muun muassa tehnyt kuunnelmia. Ja taustoiltaan hyvin samankaltaisessa asetelmassa kuin kirjan suvussakin ollaan. Joten selvästi paljon kumpuaa omakohtaisista kokemuksista, mutta omaelämäkerrallisena tätä ei kannata lukea.
Rugen rakentaa luvuista novellimaisia itsenäisiä kokonaisuuksia, joista jo yksinään maalautuu mahtavia pysäytyskuvia ajasta. Aikatasojen vaihtelulla ne limittyvät toisiinsa ja yhdistävänä sykkerönä on suvun patriarkan syntymäpäivät 1980-luvun lopussa. Tarkemmin sanottuna 1. lokakuuta 1989. Muuten liikutaan vuosien 1952 ja 2001 välissä. Lähinnä ollaan DDR:ssa, mutta yksi juonne ulottuu Meksikoon ja rihmaston juuret syvälle Neuvostoliittoon. Aikatasojen ääripäät sijoittuvat Meksikoon.
Sankareiksi nousevat sysätään ideologisissa myllerryksissä historian tunkioille. Etenkin alku oli hyvin symboloiva. Mies käy katsomassa huonoon kuntoon romahtanutta isäänsä, joka ennen oli tuottelias itäsaksalaisen ammattiyhdisliikkeen historijoitsija ja nyt kykeni muodostamaan vain yhden sanan suustaan: joo. Miehen elämäntyö muuttui arvottomaksi Berliinin muurin murruttua.
Toinen koskettava kuvaus on saman miehen lapsuudesta. Mies on kaupassa äitinsä kanssa, mutta äiti on unohtanut maitokorttinsa. Myyjä myy kortista huolimatta. Pikkumies parahtaa itkuun, ettei halua maitoa. Edellinen myyjä oli vangittu, koska oli myynyt kortitta.
Tätä kirjaa voi luonnehtia täysosumaksi. Luulen, että tulen palaamaan tämän pariin vielä useasti.
Eugen Rugen Vähenevän valon aikaan -kirjaa ei uskoisi esikoiseksi. Ilmaisu, rakenne ja tematiikka kielivät kokeneesta kirjoittajasta. Tiivistetysti todeten kyseessä itäsaksalaisen suvun kohtalot puolen vuosisadan aikana. Aikatasoja on useita, mutta samaa tilannetta tarkkaillaan myös eri näkökulmista. Siitä syntyy kiehtovaa dialektiikkaa kun sukupolvien ja sukupuolien ymmärrykset poikkeavat toisistaan. Pohjimmiltaan kyse on siitä miten yksilö syntyy omaan sukupolvikokemusten kuplaan, eikä tulevat polvet välttämättä jaa samoja, ajatusmaailmoja muokkaavia kokemuksia. Samalla Rugen tulee käsitelleeksi muun muassa saksalaisille kipeitä asioita. Sitä miten säälimätön valtioideologia pakottaa kansalaiset osallistumaan sortokoneiston pyörittämiseen ja vaikenemiseen.
Wikipedia paljastaakin Rugenin olevan kokenut sanataituri. Hän on muun muassa tehnyt kuunnelmia. Ja taustoiltaan hyvin samankaltaisessa asetelmassa kuin kirjan suvussakin ollaan. Joten selvästi paljon kumpuaa omakohtaisista kokemuksista, mutta omaelämäkerrallisena tätä ei kannata lukea.
Rugen rakentaa luvuista novellimaisia itsenäisiä kokonaisuuksia, joista jo yksinään maalautuu mahtavia pysäytyskuvia ajasta. Aikatasojen vaihtelulla ne limittyvät toisiinsa ja yhdistävänä sykkerönä on suvun patriarkan syntymäpäivät 1980-luvun lopussa. Tarkemmin sanottuna 1. lokakuuta 1989. Muuten liikutaan vuosien 1952 ja 2001 välissä. Lähinnä ollaan DDR:ssa, mutta yksi juonne ulottuu Meksikoon ja rihmaston juuret syvälle Neuvostoliittoon. Aikatasojen ääripäät sijoittuvat Meksikoon.
Sankareiksi nousevat sysätään ideologisissa myllerryksissä historian tunkioille. Etenkin alku oli hyvin symboloiva. Mies käy katsomassa huonoon kuntoon romahtanutta isäänsä, joka ennen oli tuottelias itäsaksalaisen ammattiyhdisliikkeen historijoitsija ja nyt kykeni muodostamaan vain yhden sanan suustaan: joo. Miehen elämäntyö muuttui arvottomaksi Berliinin muurin murruttua.
Toinen koskettava kuvaus on saman miehen lapsuudesta. Mies on kaupassa äitinsä kanssa, mutta äiti on unohtanut maitokorttinsa. Myyjä myy kortista huolimatta. Pikkumies parahtaa itkuun, ettei halua maitoa. Edellinen myyjä oli vangittu, koska oli myynyt kortitta.
Tätä kirjaa voi luonnehtia täysosumaksi. Luulen, että tulen palaamaan tämän pariin vielä useasti.
lauantai 30. maaliskuuta 2013
Aki Ollikainen: Nälkävuosi
Aki Ollikainen: Nälkävuosi. Siltala, 2012. 140 s.
Aki Ollikaisen esikoinen Nälkävuosi on hurja teos. Uskottavasti ja liikuttavasti se vie vuoden 1867 kärsimyksiin yksilötasolle.
Tuntui irvokkaalta lukea kylmässä nälkään nääntyvistä itse lämpimässä punkassa hyvinsyöneenä maatessa. Suuret nälkävuodet ovat yhä kansallinen trauma, jota on vaikea käsitellä kansakunnan muistissa. Ollikainen palauttaa oivallisesti nykyihmisen sen aikaiseen mielenmaisemaan. Tosin Helsingin kasvua ennakoivat ajatukset tuntuvat törpöiltä. Vaikea uskoa, että kun kuolema korjaa kovaa tahtia väkeä, niin joku tuumisi, että pian tässä ja tossa levittäytyy kivikaupunki. Tietysti nälänhätä koskettaa eri tavalla sosiaalikerrostumia.
Kirjaa lukiessa herää mieleen oman suvun kohtalo näinä katovuosina. Miten he pärjäsivät? Miten he selvisivät, koska itse elän tässä hetkessä nyt?
Nälkävuosi on pilkottu useampaan näkökulmaan, jotka ikään kuin haihtuvat iäisyyteen henkilön menehtyessä. Kohtalot jäävät kummittelemaan mielensyövereihin. Perspektiiviä tuodaan yläluokasta, henkilökohtaista kärsimystä alaluokista. Alaluokka pyrkii Helsingin kautta Pietariin siinä koskaan onnistumatta. Elämä päättyy tuntemattomiin kyliin. Yläluokka yrittää hallita kaoottista tilannetta. Koskettava teos.
Aki Ollikaisen esikoinen Nälkävuosi on hurja teos. Uskottavasti ja liikuttavasti se vie vuoden 1867 kärsimyksiin yksilötasolle.
Tuntui irvokkaalta lukea kylmässä nälkään nääntyvistä itse lämpimässä punkassa hyvinsyöneenä maatessa. Suuret nälkävuodet ovat yhä kansallinen trauma, jota on vaikea käsitellä kansakunnan muistissa. Ollikainen palauttaa oivallisesti nykyihmisen sen aikaiseen mielenmaisemaan. Tosin Helsingin kasvua ennakoivat ajatukset tuntuvat törpöiltä. Vaikea uskoa, että kun kuolema korjaa kovaa tahtia väkeä, niin joku tuumisi, että pian tässä ja tossa levittäytyy kivikaupunki. Tietysti nälänhätä koskettaa eri tavalla sosiaalikerrostumia.
Kirjaa lukiessa herää mieleen oman suvun kohtalo näinä katovuosina. Miten he pärjäsivät? Miten he selvisivät, koska itse elän tässä hetkessä nyt?
Nälkävuosi on pilkottu useampaan näkökulmaan, jotka ikään kuin haihtuvat iäisyyteen henkilön menehtyessä. Kohtalot jäävät kummittelemaan mielensyövereihin. Perspektiiviä tuodaan yläluokasta, henkilökohtaista kärsimystä alaluokista. Alaluokka pyrkii Helsingin kautta Pietariin siinä koskaan onnistumatta. Elämä päättyy tuntemattomiin kyliin. Yläluokka yrittää hallita kaoottista tilannetta. Koskettava teos.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)