Stendhal: Rakkaudesta. Gummerus, 1965. 233 s.
Hämmennys ja tyhjyys ovat olleet päällimmäisiä tunteita viime aikoina. Dramaattiset käänteet niin omassa kuin siihen kietoutuvien läheistenkin rakkauselämässä pökerryttävät tämän poikaparan päätä pahemman kerran. Äkkinäiset riuhtaisut yllättävät. Kirjailijan kannalta tietysti herkullisesti. Jos jotain positiivista yrittää tilanteesta löytää.
Marie-Henri Beylen vuonna 1822 nimimerkin Stendhal suojissa sepittämän tutkielman Rakkaudesta ei voi väittää auttaneen asiaa. Sekava soperrus on vailla koherenssia ja kykyä käyttää kieltä koukuttavasti. Kuivahtaneen kirjasen kahlaa kankeasti aihelman tuottaman innoituksen voimalla.
Jotain varoituksen sanaa toki todetaan jo takakannessa heti ensimmäisessä lauseessa. Kirjan kerrotaan herättäneen laimeasti huomiota ilmestyessään.
Sinänsä teos on ajatuksia rakkaudesta ja sen muodoista herättävää tavaraa. Omaa vähäistä kokemusta peilaa tekijän toteamuksiin. Nykyisin on kuitenkin olemassa tasokasta tieteellistä tutkimusta rakkaudesta ja sen moninaisista muodoista, joten teos ansaitsee paikkansa lähinnä kaunokirjallisena tekeleenä - eikä sellaisenaankaan onnistu erityisemmin.
Viittaukset kaunokirjallisuuden kenttään ovat runsaat, joten teosta voi tulkita ja lukea myös kirjallisuuskritiikkinä. Stendhal hairahtuu kuitenkin vertailevaan kansatieteelliseen tutkimukseen eri kansojen tavoista ilmaista romanttisia tunteitaan ja seksuaalisuuttaan ilman nykytutkijan otetta. Tuloksena on populistista höttöä, jolla on pelkästään viihdearvoa tämän päivän valistuneelle lukijalle.
Enpä voi oikein suositella teosta kenellekään. En ainakaan rakkauselämän myrskyissä luovivalle kohtalontoverille. Sekoaa vain lopullisesti pää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti