Ismail Kadare: Kivisen kaupungin kronikka. Gummerus, 2000. 234 s.
Maailma on maailmansotaan verrattavissa olevan kriisin partaalla. Tällä hetkellä talous rytisee hallitsemattomasti, eivätkä poliitikot ole onnistuneet hillitsemään kaaosta. Puolan valtionvarainministeri varoitti viime viikolla suursodan vaarasta Euroopassa kymmenen vuoden tähtäimellä tällä menolla, jos tarkastelee historiallista taustaa vasten.
Albanialaisen klassikkokirjailijan Ismail Kadaren Kivisen kaupungin kronikka vie toisen maailmansodan päiviin Etelä-Albaniassa sijaitsevassa Girokastërin kivikaupungissa. Näkökulma on pienen pojan.
Kaupunki yrittää sykkiä erilaisten miehittäjien saappaan alla. Veri virtaa miehittäjien vaihtuessa. Italialaiset, kreikkalaiset, saksalaiset, kommunistit... Pieni poika ihailee italialaisten pommikoneita, aikuiset kiroavat. Väki pakenee ensin perheen kodin kellariin, myöhemmin kaupungin linnoitukseen ja lopulta maaseudulle kunnes palaavat takaisin tuhottuun ja hirtettyyn kaupunkiin, joka jatkaa elämäänsä.
Sotaan poimuttuu pikkupojan kuvitelmat ja leikit, karmeudet ja kurjuus.
Tarinaa pilkkoo tiivis kronikoitsija ja kaupunkilaisten häly. Inhimillisyys nytkii puristuksissakin.
Vaikuttavan kaunis kirja. Ehkei niitä kaikkein parhaita, mutta muuten mainiona muistuttamassa elämän jatkumisesta keskellä kriisejäkin ja etenkin niiden jälkeen.
lauantai 24. syyskuuta 2011
sunnuntai 18. syyskuuta 2011
Gao Xingjian: Vapaan miehen raamattu
Gao Xingjian: Vapaan miehen raamattu. Otava, 2002. 584 s.
Kiinalaistaustaisen Gao Xingjianin "Vapaan miehen raamattu" on painava juureton globaali romaani, joka sekoittaa ihmisten kammottavan kollektiivisen pimeyden kaipuuseen yksilön vapauksista ja oikeuksista omiin ajatuksiin.
Teos limittyy kahteen päätarinatasoon. Toista kerrotaan Hän-persoonassa, toista Sinä-persoonassa. Toisen tapahtumat sijoittuvat Kiinaan ja kulminoituvat varsinkin kokemuksiin kulttuurivallankumouksesta. Toinen liikkuu laajemmalla maantieteellisellä alueella ja ajallisesti sijoittuu aikaan juuri ennen Hong Kongin siirtymistä takaisin kiinalaisille.
Kertoja on kiinalaistaustainen kirjailija, joka on Hong Kongissa käymässä ja vastentahtoisesti alkaa kertomaan naiselle taustastaan. Juttu lähteekin nihkeästi liikkeelle ja kirja on alkuun enemmän pornografiaa kuin filosofiaa. Haavojen repeytyessä auki upotaan yhä syvemmälle kauheuksiin. Välillä ponnistetaan takaisin nykyisyyteen ja liikutaan niin New Yorkissa, Australiassa kuin Italiassa, Espanjassa ja Ranskassa.
Keskiössä on myös rakastamisen vaikeus ja miehen yksinäisyys.
Tärkeä nobelistin omaelämäkerrallinen teos, joka jättää sekavaan, pessimistiseen olotilaan. Tämän romaanin tulen lukemaan vielä monesti.
Kiinalaistaustaisen Gao Xingjianin "Vapaan miehen raamattu" on painava juureton globaali romaani, joka sekoittaa ihmisten kammottavan kollektiivisen pimeyden kaipuuseen yksilön vapauksista ja oikeuksista omiin ajatuksiin.
Teos limittyy kahteen päätarinatasoon. Toista kerrotaan Hän-persoonassa, toista Sinä-persoonassa. Toisen tapahtumat sijoittuvat Kiinaan ja kulminoituvat varsinkin kokemuksiin kulttuurivallankumouksesta. Toinen liikkuu laajemmalla maantieteellisellä alueella ja ajallisesti sijoittuu aikaan juuri ennen Hong Kongin siirtymistä takaisin kiinalaisille.
Kertoja on kiinalaistaustainen kirjailija, joka on Hong Kongissa käymässä ja vastentahtoisesti alkaa kertomaan naiselle taustastaan. Juttu lähteekin nihkeästi liikkeelle ja kirja on alkuun enemmän pornografiaa kuin filosofiaa. Haavojen repeytyessä auki upotaan yhä syvemmälle kauheuksiin. Välillä ponnistetaan takaisin nykyisyyteen ja liikutaan niin New Yorkissa, Australiassa kuin Italiassa, Espanjassa ja Ranskassa.
Keskiössä on myös rakastamisen vaikeus ja miehen yksinäisyys.
Tärkeä nobelistin omaelämäkerrallinen teos, joka jättää sekavaan, pessimistiseen olotilaan. Tämän romaanin tulen lukemaan vielä monesti.
keskiviikko 7. syyskuuta 2011
Ling Meng-tšu: Kiinalaisia lemmentarinoita
Ling Meng-tšu: Kiinalaisia lemmentarinoita. Eroottisia ja hauskan suorasukaisia. Gummerus, 1988. 254 s.
Muun muassa Kalevalaa ja Kanteletarta kerättäessä tallennettiin runsaasti ronskeja seksuaalissävytteisiä kertomuksia, jotka siistittiin pois painetuista kirjoista. Niitä on edelleen ilmeisesti runsaasti julkaisematta, vaikka jotkut tutkijat ovatkin sittemmin raottaneet suomalaisten kansankertomusten eroottista puolta.
Kiinalaisetkin rustasivat samanlaista viihdettä jo varhain. Siitähän ihmisyydessä on pohjimmiltaan kyse: ravinto, yöpymispaikka ja seksi ovat olennaisia mielenterveyden pilareita. Niihin kytkeytyvät vietit ja himot ohjaavat elämäämme ja saattavat niin hurmiollisiin kuin hävettäviinkin tilanteisiin. Joskus ne sumentavat mielen ja saavat ryhtymään mielettömiin tekoihin.
Ling Meng-tšu edustaa 1500-luvun kiinalaisen kirjallisuuden realistista aikakautta. Ehkäpä eurooppalainen lukija voisi nähdä hänen Kiinalaisissa lemmentarinoissa selvimmin yhtymäkohtia Giovanni Boccaccion 1300-luvun puolivälin Decameroneen. Toki Decamerone poikkeaa paljon rakenteensa ja tarinoiden laajuuden vuoksi, mutta sävy on monessa mielessä sama. Ling Meng-tšu tosin rajaa tarina-aihiot kiellettyyn rakkauteen ja novelleissa on siveellisyyteen kehottava lopetus ja opetus.
Hämmentävintä on tarinoiden bi-seksuaalisuus. Vanhat munkkimiehet kuksii puutteessa nuorukaisia ja tilaisuuden tullen nuoria leskirouvia ja karkuteillä olevia tuoreita vaimoja. Härski homostelu häiritsee heteroseksuaalista lukijaa.
Tapahtumapaikat ovat usein temppeleitä ja lemmenleikkijät selibaattilupauksen antaneita nunnia ja munkkeja, jotka viettelevät ja raiskaavat ohikulkijoita. Pahimmillaan meno yltyy ryhmäseksiksi - yleensä tyyliin viisikymppinen ukko, nuori mies ja nuori nainen. Yhdessä tarinassa nuori teinipoika panee nelikymppistä nunnaluostarin päällikköä ja parikymppisiä nunnia. Orgiat ovat villejä. Yhdessä tarinassa aviomiehet himoitsevat toistensa vaimoja. Ja kumpikin pääsee tyydyttämään tarpeitaan.
Ulkopuolinen kertojan ääni tekee tarinoista hauskan lämminhenkisiä. Kieli ei ole rivoa - ainakaan tämän päivän asteikon perusteella. Niitä siis voi lukea herkempikin pahemmin kiusaantumatta.
Muun muassa Kalevalaa ja Kanteletarta kerättäessä tallennettiin runsaasti ronskeja seksuaalissävytteisiä kertomuksia, jotka siistittiin pois painetuista kirjoista. Niitä on edelleen ilmeisesti runsaasti julkaisematta, vaikka jotkut tutkijat ovatkin sittemmin raottaneet suomalaisten kansankertomusten eroottista puolta.
Kiinalaisetkin rustasivat samanlaista viihdettä jo varhain. Siitähän ihmisyydessä on pohjimmiltaan kyse: ravinto, yöpymispaikka ja seksi ovat olennaisia mielenterveyden pilareita. Niihin kytkeytyvät vietit ja himot ohjaavat elämäämme ja saattavat niin hurmiollisiin kuin hävettäviinkin tilanteisiin. Joskus ne sumentavat mielen ja saavat ryhtymään mielettömiin tekoihin.
Ling Meng-tšu edustaa 1500-luvun kiinalaisen kirjallisuuden realistista aikakautta. Ehkäpä eurooppalainen lukija voisi nähdä hänen Kiinalaisissa lemmentarinoissa selvimmin yhtymäkohtia Giovanni Boccaccion 1300-luvun puolivälin Decameroneen. Toki Decamerone poikkeaa paljon rakenteensa ja tarinoiden laajuuden vuoksi, mutta sävy on monessa mielessä sama. Ling Meng-tšu tosin rajaa tarina-aihiot kiellettyyn rakkauteen ja novelleissa on siveellisyyteen kehottava lopetus ja opetus.
Hämmentävintä on tarinoiden bi-seksuaalisuus. Vanhat munkkimiehet kuksii puutteessa nuorukaisia ja tilaisuuden tullen nuoria leskirouvia ja karkuteillä olevia tuoreita vaimoja. Härski homostelu häiritsee heteroseksuaalista lukijaa.
Tapahtumapaikat ovat usein temppeleitä ja lemmenleikkijät selibaattilupauksen antaneita nunnia ja munkkeja, jotka viettelevät ja raiskaavat ohikulkijoita. Pahimmillaan meno yltyy ryhmäseksiksi - yleensä tyyliin viisikymppinen ukko, nuori mies ja nuori nainen. Yhdessä tarinassa nuori teinipoika panee nelikymppistä nunnaluostarin päällikköä ja parikymppisiä nunnia. Orgiat ovat villejä. Yhdessä tarinassa aviomiehet himoitsevat toistensa vaimoja. Ja kumpikin pääsee tyydyttämään tarpeitaan.
Ulkopuolinen kertojan ääni tekee tarinoista hauskan lämminhenkisiä. Kieli ei ole rivoa - ainakaan tämän päivän asteikon perusteella. Niitä siis voi lukea herkempikin pahemmin kiusaantumatta.
sunnuntai 4. syyskuuta 2011
Anna-Lena Laurén: "Hulluja nuo venäläiset" Tuokiokuvia Venäjältä
Anna-Lena Laurén: "Hulluja nuo venäläiset" Tuokiokuvia Venäjältä. Teos & Söderströms, 2010. 186 s.
Anna-Lena Laurénin "Hulluja nuo venäläiset" Tuokiokuvia Venäjältä on ollut pitkään lukulistalla. Kirja on kuin kasa päiväkirjamerkintöjä ja esseitä.
Venäjä on vieressä ja valtava maa, jonka syke heiluttaa Suomeakin. Suomi on osa itäeurooppalaista kulttuuria, vaikka osa suomalaisen yhteiskunnan pintakerrostumista sitä yrittää peittää ja kieltää liittämällä suomalaisuutta skandinaaviseen elämänmenoon. Eikä sekään tietysti ole täysin väärin. Suomi on ja on ollut taloudellisten ja kulttuuristen virtojen risteyksessä ja vaikutteita on imetty monesta maasta. Kulttuurisesti Suomi jakautuu yhä selvästi Pähkinäsaaren rauhan rajojen mukaan.
Anna-Lena Laurén vertaa venäläisyyttä usein ruotsalaisuuteen. Venäläiset ovat historiatietoinen kansa, joka on perillä Suomen historiasta ja yhteisestä menneisyydestä. Ruotsalaiset taas yleensä ovat täysin tietämättömiä Suomesta saati edes oman maansa historiallisista vähemmistöistä. Se kertoo paljon siitä kenen kanssa aidosti koetaan olevan yhtä - juhlapuheista välittämättä.
Anna-Lena Laurénin pohdinnat ulottavat useita elämänaloja. Hän käsittelee niin sukupuolieroja kuin rahaa ja alkoholismia sekä demokratian heiveryyttä. Venäjä on ristiriitainen yhteiskunta, jossa selviytymiseen tarvitaan sopiva annos luovuutta, nöyryyttä, röyhkeyttä ja itsekkyyttä - sekä kollektiivisuutta. Pohdinnat kumpuavat omasta elämästä ja eteentulleista tilanteista, kulttuurisista konflikteista ja byrokraattisista järjettömyyksistä.
Venäjästä ja venäläisyydestä kiinnostuneille kelpo kirja.
Anna-Lena Laurénin "Hulluja nuo venäläiset" Tuokiokuvia Venäjältä on ollut pitkään lukulistalla. Kirja on kuin kasa päiväkirjamerkintöjä ja esseitä.
Venäjä on vieressä ja valtava maa, jonka syke heiluttaa Suomeakin. Suomi on osa itäeurooppalaista kulttuuria, vaikka osa suomalaisen yhteiskunnan pintakerrostumista sitä yrittää peittää ja kieltää liittämällä suomalaisuutta skandinaaviseen elämänmenoon. Eikä sekään tietysti ole täysin väärin. Suomi on ja on ollut taloudellisten ja kulttuuristen virtojen risteyksessä ja vaikutteita on imetty monesta maasta. Kulttuurisesti Suomi jakautuu yhä selvästi Pähkinäsaaren rauhan rajojen mukaan.
Anna-Lena Laurén vertaa venäläisyyttä usein ruotsalaisuuteen. Venäläiset ovat historiatietoinen kansa, joka on perillä Suomen historiasta ja yhteisestä menneisyydestä. Ruotsalaiset taas yleensä ovat täysin tietämättömiä Suomesta saati edes oman maansa historiallisista vähemmistöistä. Se kertoo paljon siitä kenen kanssa aidosti koetaan olevan yhtä - juhlapuheista välittämättä.
Anna-Lena Laurénin pohdinnat ulottavat useita elämänaloja. Hän käsittelee niin sukupuolieroja kuin rahaa ja alkoholismia sekä demokratian heiveryyttä. Venäjä on ristiriitainen yhteiskunta, jossa selviytymiseen tarvitaan sopiva annos luovuutta, nöyryyttä, röyhkeyttä ja itsekkyyttä - sekä kollektiivisuutta. Pohdinnat kumpuavat omasta elämästä ja eteentulleista tilanteista, kulttuurisista konflikteista ja byrokraattisista järjettömyyksistä.
Venäjästä ja venäläisyydestä kiinnostuneille kelpo kirja.
lauantai 3. syyskuuta 2011
Harri Nykänen: Virginialainen
Harri Nykänen: Virginialainen. WSOY, 2010. 227 s.
Raidista parhaiten tunnettu Harri Nykänen iskee tarinaa todellisuudesta. Virginialainen perustuu tositapahtumiin, amerikkalaisen b-luokan tv-tähden juhannuskiertueeseen vuonna 1971 Suomessa. Ilman oikeaa taustaakin kirja olisi ollut kuin mehevä pihvi. Nyt tarulla ryyditetty todellisuus maistuu kerrassaan mahtavalta.
Koko ajan kirjassa on koominen pohjavire. Känniset suomalaiset, kotimaassa lähes tuntemattoman miehen supertähteys kaukomailla ja amerikkalaismiehen esittely sirkuseläimen lailla rahasta kaikelle kansalle.
Tietämättä tapahtumista sen enempää muuten värittyy romaanista hupaisa ajankuva. Uskottavakin se on, joten fiktio hämärtyy oivallisesti.
Pieni dekkarimainen koukkukin kirjassa on, mikä paljastuu jälkisanoissa. Usein jälkisanat ovat hätäistä hölkkäämistä, kun kirjailijan on ollut pakko saada tarinalle jokin järkevä piste. Tässä tapauksessa niin ei ole, vaan loppusanat sitovat kertomuksen kasaan kivasti, humoristisesti.
Hyvä kirja!
Raidista parhaiten tunnettu Harri Nykänen iskee tarinaa todellisuudesta. Virginialainen perustuu tositapahtumiin, amerikkalaisen b-luokan tv-tähden juhannuskiertueeseen vuonna 1971 Suomessa. Ilman oikeaa taustaakin kirja olisi ollut kuin mehevä pihvi. Nyt tarulla ryyditetty todellisuus maistuu kerrassaan mahtavalta.
Koko ajan kirjassa on koominen pohjavire. Känniset suomalaiset, kotimaassa lähes tuntemattoman miehen supertähteys kaukomailla ja amerikkalaismiehen esittely sirkuseläimen lailla rahasta kaikelle kansalle.
Tietämättä tapahtumista sen enempää muuten värittyy romaanista hupaisa ajankuva. Uskottavakin se on, joten fiktio hämärtyy oivallisesti.
Pieni dekkarimainen koukkukin kirjassa on, mikä paljastuu jälkisanoissa. Usein jälkisanat ovat hätäistä hölkkäämistä, kun kirjailijan on ollut pakko saada tarinalle jokin järkevä piste. Tässä tapauksessa niin ei ole, vaan loppusanat sitovat kertomuksen kasaan kivasti, humoristisesti.
Hyvä kirja!
sunnuntai 28. elokuuta 2011
Juhani Aho: Yksin
Juhani Aho: Yksin. SKS, 2003. 10 s.
"Tähän aikaan, jolloin paljon uusia kirjoja ilmestyy ja kirjan nimestä, jopa vaikka puolet sisällöstäkin lukisi, ei voi arvata mitä saastaa loppu saattaa sisältää, olisi hyvä että jo nimilehdellä ilmoitettaisiin että sisällys on pornografillista laatua. Silloin ei ainakaan tietämättänsä rahojansa tuhlaisi." (Uusi Suometar, 27.11.1890)
Uuden Suomettaren arvostelija tuohtui Juhani Ahon valtion varoilla Pariisiin tekemän matkan tuloksesta, romaanista Yksin. Muut kriitikot olivat vastaanottavaisempia mehukkaasta kirjasta. Uutta Juhani Ahon tyylissä oli mielenliikkeitä tarkasti tutkiva vivahde. Aho siirtyi myös kertomaan rakkaudesta - ikivanhasta ja klassisesta kirjallisuuden aiheesta. Juonenkaava sinänsä on yksinkertainen, moneen kertaan toistettu.
Keski-ikäinen, kirjailijan itsensä oloinen mies pettyy rakkaudessa, mutta rakastuu silti vielä kerran tulisesti. Rakkauden kohteena on ystävän nuoruutensa kukkaan puhjennut sisko. Kiltistä vokottelusta huolimatta vastakaiku ei herää. Kertoja pakenee Helsingistä Pariisiin. Pariisin moderni ihmemaailma on kuin satua periferiasta tulleelle. Tekniset uutuudet, ihmispaljous hämmentävät.
Rakkaus kuitenkin riutuu miehen rinnassa ja suomalaissanomalehden kihlausuutinen järkyttää miesparan pökerryksiin. Hän hakeutuu prostituoidun petiin. Mutta teko kalvaa koko yön mieltä eikä hän nauti naisen seurasta.
Kieleltään teos on kaunista. Lauserihmastot ovat kenties kieliopillisesti kehnoja, mutta varhaisena tajunnanvirtatekniikkana mahtavia. Ne ovat paikoin kuin sarjoja välähdyksiä, jotka luovat moninaisia eläviä maisemia.
Ekstrana tässä versiossa on Jyrki Nummen esipuhe ja liitteenä lopussa joukko aikalaisarvosteluja.
"Tähän aikaan, jolloin paljon uusia kirjoja ilmestyy ja kirjan nimestä, jopa vaikka puolet sisällöstäkin lukisi, ei voi arvata mitä saastaa loppu saattaa sisältää, olisi hyvä että jo nimilehdellä ilmoitettaisiin että sisällys on pornografillista laatua. Silloin ei ainakaan tietämättänsä rahojansa tuhlaisi." (Uusi Suometar, 27.11.1890)
Uuden Suomettaren arvostelija tuohtui Juhani Ahon valtion varoilla Pariisiin tekemän matkan tuloksesta, romaanista Yksin. Muut kriitikot olivat vastaanottavaisempia mehukkaasta kirjasta. Uutta Juhani Ahon tyylissä oli mielenliikkeitä tarkasti tutkiva vivahde. Aho siirtyi myös kertomaan rakkaudesta - ikivanhasta ja klassisesta kirjallisuuden aiheesta. Juonenkaava sinänsä on yksinkertainen, moneen kertaan toistettu.
Keski-ikäinen, kirjailijan itsensä oloinen mies pettyy rakkaudessa, mutta rakastuu silti vielä kerran tulisesti. Rakkauden kohteena on ystävän nuoruutensa kukkaan puhjennut sisko. Kiltistä vokottelusta huolimatta vastakaiku ei herää. Kertoja pakenee Helsingistä Pariisiin. Pariisin moderni ihmemaailma on kuin satua periferiasta tulleelle. Tekniset uutuudet, ihmispaljous hämmentävät.
Rakkaus kuitenkin riutuu miehen rinnassa ja suomalaissanomalehden kihlausuutinen järkyttää miesparan pökerryksiin. Hän hakeutuu prostituoidun petiin. Mutta teko kalvaa koko yön mieltä eikä hän nauti naisen seurasta.
Kieleltään teos on kaunista. Lauserihmastot ovat kenties kieliopillisesti kehnoja, mutta varhaisena tajunnanvirtatekniikkana mahtavia. Ne ovat paikoin kuin sarjoja välähdyksiä, jotka luovat moninaisia eläviä maisemia.
Ekstrana tässä versiossa on Jyrki Nummen esipuhe ja liitteenä lopussa joukko aikalaisarvosteluja.
sunnuntai 21. elokuuta 2011
Kari Hotakainen: Ihmisen osa
Kari Hotakainen: Ihmisen osa. Siltala, 2009. 276 s.
Kari Hotakaisen Ihmisen osaan sisäänpääsyyn vaadittiin kymmeniä sivuja turhautunutta lukemista. Ei se sittenkaan sekavuudessaan makuhermoja hivellyt, mutta luetuksi tuli.
Hotakainen ei noudata totuttua kaavaa, vaan pläjäyttää lukijan kasvoille vanhan naisen kautta yhden suvun surut kuin irtolehtinä. Loppua kohden tutuntuntuiset tragikoomiset mieshahmot voimaantuvat ja nousevat romaanin parhaimmaksi anniksi. Suuhun jää maku sarjasta irrallisia vitsejä, jotka lomittavat muuten tarpeetonta tavaraa.
Mieshahmoista melkein olisi voinut sinänsä kirjoittaa omat kirjat. Esimerkiksi hautajaisissa kuokkiva lurjus on hersyvän hauska kelmi.
Työelämää ja kapitalistista yhteiskuntajärjestelmää piikitellään kuin tulevaa Jumalan sanaa enteillen.
Kaikkein häiritsevintä on paikoin esiintyvät kilometrilauseet. Taiteellisesti toki taitavia, mutta lukemista tökkiviä.
Kari Hotakaisen Ihmisen osaan sisäänpääsyyn vaadittiin kymmeniä sivuja turhautunutta lukemista. Ei se sittenkaan sekavuudessaan makuhermoja hivellyt, mutta luetuksi tuli.
Hotakainen ei noudata totuttua kaavaa, vaan pläjäyttää lukijan kasvoille vanhan naisen kautta yhden suvun surut kuin irtolehtinä. Loppua kohden tutuntuntuiset tragikoomiset mieshahmot voimaantuvat ja nousevat romaanin parhaimmaksi anniksi. Suuhun jää maku sarjasta irrallisia vitsejä, jotka lomittavat muuten tarpeetonta tavaraa.
Mieshahmoista melkein olisi voinut sinänsä kirjoittaa omat kirjat. Esimerkiksi hautajaisissa kuokkiva lurjus on hersyvän hauska kelmi.
Työelämää ja kapitalistista yhteiskuntajärjestelmää piikitellään kuin tulevaa Jumalan sanaa enteillen.
Kaikkein häiritsevintä on paikoin esiintyvät kilometrilauseet. Taiteellisesti toki taitavia, mutta lukemista tökkiviä.
sunnuntai 14. elokuuta 2011
Ylirajainen kulttuuri. Etnisyys Suomessa 2000-luvulla
Tuomas Martikainen (toim.): Ylirajainen kulttuuri. Etnisyys Suomessa 2000-luvulla. Tietolipas 212, SKS. 2006. 308 s.
Neuvostoliiton hajoamisen myötä myös Suomi muuttui. Varsinkin 2000-luvulla katukuva on värittynyt monissa kaupungeissa. Perinteisen lähialueilta suuntautuneen muuttoliikkeen lisäksi maahanmuuttoa on tullut kauempaa kuten Lähi-idästä, Pohjois-Afrikan maista ja Aasiasta asti. Sotien ruokkima kurjuus on paiskannut ihmiskohtaloita kauas pohjoiseen. Toisaalta lisääntynyt kaukomatkailu on edistänyt kansainvälistä avioitumista. Inkeriläisten paluumuutto on kasvattanut isohkon, jopa syrjityn venäjänkielisen vähemmistön, vaikka suomenkielisyyden ja suomalaistaustaisuuden kuviteltiin olevan kotoutumisesta edistävä asia.
Ylirajainen kulttuuri. Etnisyys Suomessa 2000-luvulla on räväkkä katsaus tämän päivän suomalaiseen yhteiskuntaan.
Suomalainen yhteiskunta on aina ollut monimuotoinen ja monikulttuurinen valtiollisella tasolla muista pohjoismaista poiketen. Kun Ruotsi ja Norja ovat pyrkineet hävittämään vähemmistönsä on Suomi antanut kielten kukkia. Kansalaisten keskuudessa Suomi on kuitenkin näyttäytynyt yhtenäiskulttuurina, joka on toisaalta kärsinyt kolonialistisen ruotsin kielen puristuksessa, toisaalta potkinut pimentoon muita Suomenniemellä asuneita kieliryhmittymiä. Ristiriitoja on siis ollut ja on edelleen. Uutena sotkuna soppaan on ollut lisääntynyt maahanmuutto kaukomailta.
Laura Huttusen artikkeli bosnialaisten diasporasta tuo esiin tuttuja piirteitä ruotsinsuomalaisten tutkimuksista. Lomilla halutaan näyttäytyä ja esitellä varakkuutta.
Hannu Sirkkilän artikkelissa tuodaan esiin suomalaismiesten käsityksiä thaimaalaisista vaimoista. Sinänsä näkemykset eivät olleet yllättäviä. Melko sovinistisia, suomalaisia naisia halveksivia ja thaimaalaisia ylistäviä. Suhteissa on jähmettyneet sukupuoliroolit, dominantti mies ja alistuva nainen.
Heli Niemelän katsaus suomensomalialaisten nuorten tyttöjen maailmaan on ravisteleva. Yhdistäviä piirteitä on havaittavissa esimerkiksi lestadiolaisuuteen (eikä se ole yhtään huono asia). Ikävintä on tyttöjen pariutumisen rajaaminen omaan etniseen ryhmään, kun taas pojat saavat avioitua suomalaisenkin tytön kanssa.
Sari Pietikäinen kuvaa saamenkielistä ja venäjänkielistä mediaa toimittajien haastattelujen kautta. Tämä on yllättävää, koska Ruotsissa valtaväestön tutkijoita tai valtamediaa ei kiinnosta vähemmistömedia. Suomessa valtaväestöstä tuleva tutkija tutustuu vähemmistön maisemiin. Artikkelissa kuvataan myös miten valtaväestön poliitikot osallistuvat vähemmistömedian julkisuuteen vähemmistön kielellä mikä on esimerkiksi Ruotsiin verrattuna ennen kuulumatonta.
Elli Heikkilä ja Maria Pikkarainen käsittelevät maahanmuuttajien työllisyyttä. Näin 2011 keskellä yhtä maailmantalouden historian pahinta pyöritystä artikkelissa toistuva fraasi työvoimapulasta särähtää ironisesti korvaan.
Sitä paitsi Suomesta uupuu tällä hetkellä teollisuudenala, joka vetäisi heikosti koulutettua työväkeä. Korkeasti koulutettujen työpaikoista puhumattakaan. Palvelusektori huutaa monin paikoin työvoiman perään, mutta kunnollisen kielitaidon puute hidastaa maahanmuuttajien työllistymistä eikä erityisemmin houkuttele itsessään muuttamaan sen takia Suomeen. Työntäviä tekijöitä maailmalla on kyllä. Välimeren maissa nuorisotyöttömyys lähentelee viittäkymmentä prosenttia. Suomi on toistaiseksi harvoja levottomuuksilta ja pahalta talouskriisiltä välttyneitä maailmankolkkia, mutta ilmasto ja vientivetoinen talous eivät ime massoittain maahanmuuttajia. En ainakaan usko. Ne harvat jotka tänne suostuu asettumaan ovat minun puolesta tervetulleita.
Mainio kirja kaiken kaikkiaan.
Neuvostoliiton hajoamisen myötä myös Suomi muuttui. Varsinkin 2000-luvulla katukuva on värittynyt monissa kaupungeissa. Perinteisen lähialueilta suuntautuneen muuttoliikkeen lisäksi maahanmuuttoa on tullut kauempaa kuten Lähi-idästä, Pohjois-Afrikan maista ja Aasiasta asti. Sotien ruokkima kurjuus on paiskannut ihmiskohtaloita kauas pohjoiseen. Toisaalta lisääntynyt kaukomatkailu on edistänyt kansainvälistä avioitumista. Inkeriläisten paluumuutto on kasvattanut isohkon, jopa syrjityn venäjänkielisen vähemmistön, vaikka suomenkielisyyden ja suomalaistaustaisuuden kuviteltiin olevan kotoutumisesta edistävä asia.
Ylirajainen kulttuuri. Etnisyys Suomessa 2000-luvulla on räväkkä katsaus tämän päivän suomalaiseen yhteiskuntaan.
Suomalainen yhteiskunta on aina ollut monimuotoinen ja monikulttuurinen valtiollisella tasolla muista pohjoismaista poiketen. Kun Ruotsi ja Norja ovat pyrkineet hävittämään vähemmistönsä on Suomi antanut kielten kukkia. Kansalaisten keskuudessa Suomi on kuitenkin näyttäytynyt yhtenäiskulttuurina, joka on toisaalta kärsinyt kolonialistisen ruotsin kielen puristuksessa, toisaalta potkinut pimentoon muita Suomenniemellä asuneita kieliryhmittymiä. Ristiriitoja on siis ollut ja on edelleen. Uutena sotkuna soppaan on ollut lisääntynyt maahanmuutto kaukomailta.
Laura Huttusen artikkeli bosnialaisten diasporasta tuo esiin tuttuja piirteitä ruotsinsuomalaisten tutkimuksista. Lomilla halutaan näyttäytyä ja esitellä varakkuutta.
Hannu Sirkkilän artikkelissa tuodaan esiin suomalaismiesten käsityksiä thaimaalaisista vaimoista. Sinänsä näkemykset eivät olleet yllättäviä. Melko sovinistisia, suomalaisia naisia halveksivia ja thaimaalaisia ylistäviä. Suhteissa on jähmettyneet sukupuoliroolit, dominantti mies ja alistuva nainen.
Heli Niemelän katsaus suomensomalialaisten nuorten tyttöjen maailmaan on ravisteleva. Yhdistäviä piirteitä on havaittavissa esimerkiksi lestadiolaisuuteen (eikä se ole yhtään huono asia). Ikävintä on tyttöjen pariutumisen rajaaminen omaan etniseen ryhmään, kun taas pojat saavat avioitua suomalaisenkin tytön kanssa.
Sari Pietikäinen kuvaa saamenkielistä ja venäjänkielistä mediaa toimittajien haastattelujen kautta. Tämä on yllättävää, koska Ruotsissa valtaväestön tutkijoita tai valtamediaa ei kiinnosta vähemmistömedia. Suomessa valtaväestöstä tuleva tutkija tutustuu vähemmistön maisemiin. Artikkelissa kuvataan myös miten valtaväestön poliitikot osallistuvat vähemmistömedian julkisuuteen vähemmistön kielellä mikä on esimerkiksi Ruotsiin verrattuna ennen kuulumatonta.
Elli Heikkilä ja Maria Pikkarainen käsittelevät maahanmuuttajien työllisyyttä. Näin 2011 keskellä yhtä maailmantalouden historian pahinta pyöritystä artikkelissa toistuva fraasi työvoimapulasta särähtää ironisesti korvaan.
Sitä paitsi Suomesta uupuu tällä hetkellä teollisuudenala, joka vetäisi heikosti koulutettua työväkeä. Korkeasti koulutettujen työpaikoista puhumattakaan. Palvelusektori huutaa monin paikoin työvoiman perään, mutta kunnollisen kielitaidon puute hidastaa maahanmuuttajien työllistymistä eikä erityisemmin houkuttele itsessään muuttamaan sen takia Suomeen. Työntäviä tekijöitä maailmalla on kyllä. Välimeren maissa nuorisotyöttömyys lähentelee viittäkymmentä prosenttia. Suomi on toistaiseksi harvoja levottomuuksilta ja pahalta talouskriisiltä välttyneitä maailmankolkkia, mutta ilmasto ja vientivetoinen talous eivät ime massoittain maahanmuuttajia. En ainakaan usko. Ne harvat jotka tänne suostuu asettumaan ovat minun puolesta tervetulleita.
Mainio kirja kaiken kaikkiaan.
sunnuntai 31. heinäkuuta 2011
Seppo Saraspää: Ansisidonnainen
Seppo Saraspää: Ansisidonnainen. Karisto, 2008. 136 s.
Seppo Saraspään Ansisidonnainen ei yllätä. Takakannen otsikossa romaanin väitetään yllättävän. Sitä se ei tee.
Romaani on jonkinlainen yritys kuvata lappilaista elämänmenoa yhteiskunnan laitamilla - ja yhdistää siihen ihmiskauppaa ja miehen tarvetta läheisyyteen. Jotenkin alkuun työttömän miehen maailma tuntuu todelliselta, sitten ikään kuin ei enää uskottaisi kertomuksen voimaan ja pakitellaan. Pahuutta yritetään kiillottaa puhtoiseksi. Mennään metsään ja uskottavuus karisee kuin sulava lumi tunturipuroon keväällä.
Ryyppäävä työtön rakennusmies Asko vuokraa itselleen venäläishuoran pitkäaikaisesti. Suhde muuttuu romanttiseksi. Ja sitten kirja kliseisesti lässähtää. Loppu on traaginen, liioitteleva. Ilman kuolemaan johtanutta onnettomuutta olisi pisteet vielä olleet korkeat. Nyt ei loppu toimi.
Ei voi kirjaa paljon suositella, mutta menee se paremman puutteessa pohjoisen maskuliinisesta eksotiikasta kiinnostuneille.
Seppo Saraspään Ansisidonnainen ei yllätä. Takakannen otsikossa romaanin väitetään yllättävän. Sitä se ei tee.
Romaani on jonkinlainen yritys kuvata lappilaista elämänmenoa yhteiskunnan laitamilla - ja yhdistää siihen ihmiskauppaa ja miehen tarvetta läheisyyteen. Jotenkin alkuun työttömän miehen maailma tuntuu todelliselta, sitten ikään kuin ei enää uskottaisi kertomuksen voimaan ja pakitellaan. Pahuutta yritetään kiillottaa puhtoiseksi. Mennään metsään ja uskottavuus karisee kuin sulava lumi tunturipuroon keväällä.
Ryyppäävä työtön rakennusmies Asko vuokraa itselleen venäläishuoran pitkäaikaisesti. Suhde muuttuu romanttiseksi. Ja sitten kirja kliseisesti lässähtää. Loppu on traaginen, liioitteleva. Ilman kuolemaan johtanutta onnettomuutta olisi pisteet vielä olleet korkeat. Nyt ei loppu toimi.
Ei voi kirjaa paljon suositella, mutta menee se paremman puutteessa pohjoisen maskuliinisesta eksotiikasta kiinnostuneille.
Agatha Christie: They came to Baghdad
Agatha Christie: They came to Baghdad. HarperCollins, 2011. 256 s.
Ajoittaisista hyvistä hetkistä huolimatta Agatha Christien They came to Baghdad on pettymys. Siinä tuntuu olevan turhaa höttöä itse perustarinan ympärillä, eikä perustarinakaan kovin uskottava ole.
Alku on suttuinen eikä homma toimi muutamia kohtauksia lukuunottamatta. Loppu on hivenen yllättävä - epäuskottavasti.
Ken kaipaa aikamatkaa brittihallinnon aikaiseen Irakiin, sen tässä saa. Ei paljon muuta.
Ajoittaisista hyvistä hetkistä huolimatta Agatha Christien They came to Baghdad on pettymys. Siinä tuntuu olevan turhaa höttöä itse perustarinan ympärillä, eikä perustarinakaan kovin uskottava ole.
Alku on suttuinen eikä homma toimi muutamia kohtauksia lukuunottamatta. Loppu on hivenen yllättävä - epäuskottavasti.
Ken kaipaa aikamatkaa brittihallinnon aikaiseen Irakiin, sen tässä saa. Ei paljon muuta.
Nawal El-Saadawi: Röst ur djupet
Nawal El-Saadawi: Röst ur djupet. Legenda, 1989. 138 s.
Vaikka kirja on jo 1970-luvulta on sen aihemaailma yhä ajankohtainen. Osaltaan siitä heijastuu syyt sosiaaliseen liikehdintään Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän maissa. On viime aikaiset vallankumoukset olleet merkittävissä määrin naisten aikaansaamaa kamppailua oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon puolesta.
Pohjimmiltaan kyseessä on kamala kirja naisten alistamisesta. Siksi se on jysäyttävä.
Kertoja kohtaa kuolemaantuomitun naisen, joka vankilassa suostuu valottamaan elämäänsä. Kertojan ennakkoasenne miehen murhannutta naista kohtaan on tuomitseva, mutta järkyttävä kohtalo paljastaa patriarkaaliset pahuudet ja jälkimauksi jää epäuskoinen suhtautuminen systeemiin, joka sallii kaiken tämän.
Firdaus on nuori nainen, joka käy lukion ja naitetaan sitten rumalle vanhukselle. Hän pakenee väkivaltaista suhdetta ja päätyy prostituoiduksi. Miessuhteet osoittuvat epäonnisiksi. Miehet ovat toistensa kaltaisia sikoja. Hän pääsee palkkatyöhön ja huomaa saman säännöstön pätevän työelämässäkin vaikka naiset sen kieltävätkin. Firdaus asettaa hintansa korkeaksi ja palaa prostituoiduksi. Tällä kertaa luksushuoraksi. Lopulta hänet saa kiikkiin kiristämällä parittaja, jolla on häntä paremmat suhteet hallintoon. Itsepuolustuksellinen murha vie hänet vankilaan. Tuomiona kuolema.
Jokaisen täytyisi tämä lukea.
Vaikka kirja on jo 1970-luvulta on sen aihemaailma yhä ajankohtainen. Osaltaan siitä heijastuu syyt sosiaaliseen liikehdintään Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän maissa. On viime aikaiset vallankumoukset olleet merkittävissä määrin naisten aikaansaamaa kamppailua oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon puolesta.
Pohjimmiltaan kyseessä on kamala kirja naisten alistamisesta. Siksi se on jysäyttävä.
Kertoja kohtaa kuolemaantuomitun naisen, joka vankilassa suostuu valottamaan elämäänsä. Kertojan ennakkoasenne miehen murhannutta naista kohtaan on tuomitseva, mutta järkyttävä kohtalo paljastaa patriarkaaliset pahuudet ja jälkimauksi jää epäuskoinen suhtautuminen systeemiin, joka sallii kaiken tämän.
Firdaus on nuori nainen, joka käy lukion ja naitetaan sitten rumalle vanhukselle. Hän pakenee väkivaltaista suhdetta ja päätyy prostituoiduksi. Miessuhteet osoittuvat epäonnisiksi. Miehet ovat toistensa kaltaisia sikoja. Hän pääsee palkkatyöhön ja huomaa saman säännöstön pätevän työelämässäkin vaikka naiset sen kieltävätkin. Firdaus asettaa hintansa korkeaksi ja palaa prostituoiduksi. Tällä kertaa luksushuoraksi. Lopulta hänet saa kiikkiin kiristämällä parittaja, jolla on häntä paremmat suhteet hallintoon. Itsepuolustuksellinen murha vie hänet vankilaan. Tuomiona kuolema.
Jokaisen täytyisi tämä lukea.
lauantai 30. heinäkuuta 2011
Agatha Christie: Neljä suurta
Agatha Christie: Neljä suurta. WSOY, 1978. 223 s.
Neljä suurta on kuin tilkkutäkki, joka yhdistää seitein monta rikostarinaa. Hämmentäviä yhteneväisyyksiä on myös havaittavissa toisen maailman sodan jälkeisiin agenttielokuvien juonenkaariin (etenkin James Bond). Kirja on kuitenkin sotaa edeltävältä ajalta. Googlaus kertoo tarinoiden julkaistun alun perin 1924 lehdessä sarjana ja vasta myöhemmin niistä muokatun romaanin.
Hercule Poirot on tässäkin kirjassa vauhdissa. Itse asiassa kenties vauhdikkaimmillaan, koska Neljä suurta ovat kansainvälisiä suurroistoja, joiden tavoitteena on valloittaa maailma. Heidän esteenä on kuitenkin Poirot, joka yritetään erilaisin konstein raivata tieltä.
Kirja on vauhdikas seikkailu, joka analysoi myös kriittisesti aikaansa ja yhteiskuntakritiikkiäkin löytyy. Välillä menee överiksi ja melkein parodiaksi. Lukija ei voi olla tirskumatta Poirotin oivalluksille.
Neljä suurta kuitenkin saadaan kiikkiin ja heidän konnuutensa kuriin. Värikäs ja hengästyttävä romaani, joka on poikkeava piristys Agatha Christien laajassa tuotannossa.
Neljä suurta on kuin tilkkutäkki, joka yhdistää seitein monta rikostarinaa. Hämmentäviä yhteneväisyyksiä on myös havaittavissa toisen maailman sodan jälkeisiin agenttielokuvien juonenkaariin (etenkin James Bond). Kirja on kuitenkin sotaa edeltävältä ajalta. Googlaus kertoo tarinoiden julkaistun alun perin 1924 lehdessä sarjana ja vasta myöhemmin niistä muokatun romaanin.
Hercule Poirot on tässäkin kirjassa vauhdissa. Itse asiassa kenties vauhdikkaimmillaan, koska Neljä suurta ovat kansainvälisiä suurroistoja, joiden tavoitteena on valloittaa maailma. Heidän esteenä on kuitenkin Poirot, joka yritetään erilaisin konstein raivata tieltä.
Kirja on vauhdikas seikkailu, joka analysoi myös kriittisesti aikaansa ja yhteiskuntakritiikkiäkin löytyy. Välillä menee överiksi ja melkein parodiaksi. Lukija ei voi olla tirskumatta Poirotin oivalluksille.
Neljä suurta kuitenkin saadaan kiikkiin ja heidän konnuutensa kuriin. Värikäs ja hengästyttävä romaani, joka on poikkeava piristys Agatha Christien laajassa tuotannossa.
Taavi Soininvaara: Rikollisen kaunis
Taavi Soininvaara: Rikollisen kaunis. Tammi, 2009. 282 s.
Taavi Soininvaara tykittää kovaa novellikokoelmassa Rikollisen kaunis. Osan rikosnovelleista muistan lukeneeni aiemmin muissa julkaisuissa. Useimmat tarinoista olisi kantanut kokonaisiksi itsenäisiksi kirjoiksi asti. Ne koukuttivat kunnolla.
Soininvaara käsittelee muun muassa terrorismia, ihmiskauppaa ja laitonta siirtolaisuutta, hän porautuu historian hämäriin Kekkoslovakiaan ja kutoo sieltä käsin kelvollisen sankaritarinan.
Mainiota, mainiota. Ihan kaikki eivät yllä sentään ylimpään kastiin, mutta hykerryttävän mukaansa tempaava opus.
Taavi Soininvaara tykittää kovaa novellikokoelmassa Rikollisen kaunis. Osan rikosnovelleista muistan lukeneeni aiemmin muissa julkaisuissa. Useimmat tarinoista olisi kantanut kokonaisiksi itsenäisiksi kirjoiksi asti. Ne koukuttivat kunnolla.
Soininvaara käsittelee muun muassa terrorismia, ihmiskauppaa ja laitonta siirtolaisuutta, hän porautuu historian hämäriin Kekkoslovakiaan ja kutoo sieltä käsin kelvollisen sankaritarinan.
Mainiota, mainiota. Ihan kaikki eivät yllä sentään ylimpään kastiin, mutta hykerryttävän mukaansa tempaava opus.
Cormac McCarthy: Tie
Cormac McCarthy: Tie. WSOY, 2009. 239 s.
Liekö tämän kirjan vaikutusta viimeöinen painajainen paukkupakkasista. Oudossa painajaisessa ilmasto muuttui rajusti ja kesä hyytyi hetkessä ikitalveksi. Siperiasta puhalsi Suomeen -92 asteen hirmupakkaset. Lämpötila laski tunneissa helteestä jäähelvetiksi. Edes täysillä loimottava takka ei riittänyt pitämään taloa lämpöisenä. Onneksi heräsin kosteaan kuumuuteen...
Vähän samantapaisesta tunnelmasta on kyse alkukuusta luetussa Cormac McCarthyn Tiessä. Isä ja poika vaeltavat tulihelvetin kärvistämässä pilvisessä maisemassa ruumiiden keskellä. Jonkinlainen maailmanlopun katastrofi on tapahtunut, mutta sitä ei selvitellä sen enempää. Lukijalle jätetään johtolankoja. Itse muodostin mielikuvaksi tuhoisasti maahan iskeytyneen meteoriparven tai jättimäisen tulivuorenpurkauksen. Mutta katastrofin syy jää siis lukijan arvuuteltavaksi.
Kieli on lakonista ja melankolista. Mies ja poika etenevät työntäen ostoskärryjä. He ottavat yhteen muiden kulkijoiden kanssa ja väistelevät pahoja. He käyvät kauniita keskusteluja. He kohtaavat ihmissyöjiä. Melkein nääntymäisillään heidän pelastukseksi tulee bunkkeri, johon on säilötty elintarvikkeita. Pelko ajaa heidät eteenpäin. Lopulta he päätyvät rannalle, jossa he löytävät hylystä tarvikkeita. Heidät kuitenkin ryöstetään, mutta he saavat varkaan kiinni ja maksavat tälle samalla mitalla. Kohtalo kuljettaa kaupunkiin, jossa väijytyksessä mies saa surmansa ja poika adoptoidaan.
Kamala ja synkkä kirja, joka ei edes ole hyvä. Se on kuin väkisin pitkitetty kauhunovelli. Pulitzer-palkinnon saa näköjään heppoisin perustein. Tiivistetympi versio olisi iskenyt. Tämä ei.
Liekö tämän kirjan vaikutusta viimeöinen painajainen paukkupakkasista. Oudossa painajaisessa ilmasto muuttui rajusti ja kesä hyytyi hetkessä ikitalveksi. Siperiasta puhalsi Suomeen -92 asteen hirmupakkaset. Lämpötila laski tunneissa helteestä jäähelvetiksi. Edes täysillä loimottava takka ei riittänyt pitämään taloa lämpöisenä. Onneksi heräsin kosteaan kuumuuteen...
Vähän samantapaisesta tunnelmasta on kyse alkukuusta luetussa Cormac McCarthyn Tiessä. Isä ja poika vaeltavat tulihelvetin kärvistämässä pilvisessä maisemassa ruumiiden keskellä. Jonkinlainen maailmanlopun katastrofi on tapahtunut, mutta sitä ei selvitellä sen enempää. Lukijalle jätetään johtolankoja. Itse muodostin mielikuvaksi tuhoisasti maahan iskeytyneen meteoriparven tai jättimäisen tulivuorenpurkauksen. Mutta katastrofin syy jää siis lukijan arvuuteltavaksi.
Kieli on lakonista ja melankolista. Mies ja poika etenevät työntäen ostoskärryjä. He ottavat yhteen muiden kulkijoiden kanssa ja väistelevät pahoja. He käyvät kauniita keskusteluja. He kohtaavat ihmissyöjiä. Melkein nääntymäisillään heidän pelastukseksi tulee bunkkeri, johon on säilötty elintarvikkeita. Pelko ajaa heidät eteenpäin. Lopulta he päätyvät rannalle, jossa he löytävät hylystä tarvikkeita. Heidät kuitenkin ryöstetään, mutta he saavat varkaan kiinni ja maksavat tälle samalla mitalla. Kohtalo kuljettaa kaupunkiin, jossa väijytyksessä mies saa surmansa ja poika adoptoidaan.
Kamala ja synkkä kirja, joka ei edes ole hyvä. Se on kuin väkisin pitkitetty kauhunovelli. Pulitzer-palkinnon saa näköjään heppoisin perustein. Tiivistetympi versio olisi iskenyt. Tämä ei.
tiistai 5. heinäkuuta 2011
Iris Uurto: Joonas ei välittänyt
Iris Uurto: Joonas ei välittänyt. WSOY, 1950. 469 s.
Harvoin kirja kolahtaa kovaa. Tämä teki sen. Iris Uurron Joonas ei välittänyt valikoitui käteen nimensä perusteella, mutta sisältö teki valtavan vaikutuksen. Samaistuin myös päähenkilöön voimakkaasti.
Rakenteellisesti romaanin runko muistuttaa tiimalasia, jonka huipennukseksi vetäistään ylös ristiaallokosta. Päähenkilö Joonas Tela on kiltti ja kunnollinen, ihmisiin naiivisti luottava maisterimies. Hänet temmataan tyynestä betonimyllyyn, ja selviytyy hengissä ryöpytyksestä.
Alkuun hän on järjestellyt elämänsä mieleisekseen. Hän saa lukea kirjoja päivät pitkät. Siihen auttaa vaatimattomuus ja työ opettajana 10 tuntia kuukaudessa. Vielä paremmin lykästi hänen alkaessa kirjoittamaan teatteriarvosteluja saatuaan vapaalippuja. Hän saa siten toimeentulonsa helposti, eikä tarvitse enää edes opettaa.
"Niin hän eleli kuin jokin vaatimaton vapaaherra, eivätkä hänen arkipäivänsä eronneet sunnuntaista. Hän kuljeskeli lainastoissa, luki mitä mieli teki, kirjoitti muistiinpanoja mistä halutti, tutkiskeli sitä mikä, ja olipa hän kokoilevinaan aineistoa väitöskirjaan Bergbomin teatterista" (Uurto, s. 7-8)
Kuvaus maisteri Telan arjesta on kuin omista haaveista.
Maalaus pohjois-helsinkiläisistä kansankuppiloista on verevää. Joonas syö niissä edullisesti. Samalla käy ilmi kontekstin sidosteisuus aikaansa. Huivipäisistä naisista juolahtaa nykylukijalle mieleen muslimimaahanmuuttajat, mutta vielä joitakin vuosikymmeniä sitten naisväki yleisesti ottaen käytti Suomessa huiveja.
Sitten lähtee paratiisi murentumaan. Vanha äiti tarvitsee majapaikan ja Joonas järjestelee asuntoa. Kiinteistövälittäjät ja tuomarit huiputtavat kelpo miestä. Samalla tutustutaan Hannaan, joka on Suomi-teatterin leskeksi jäänyt kanslisti. Hän on Joonaksen paras ystävä.
Suomi-teatterin johtaja Kotka sairastuu tuberkuloosiin ja tarvitsee virkaa tekevän korvaajan. Miehen täytyy olla kunnollinen kaveri ilman pyrkyryyttä. Johtaja Kotka tahtoo tervehdyttyään takaisin. Niinpä Joonas päätyy teatteriin...
Suomi-teatteri osoittautuu hyväuskoiselle Joonakselle lujaksi löylyksi. Ihmisyys kärjistyy, luokkaerot rävähtävät verkkokalvoille. Teatteri on kuin yhteiskunta pienoiskoossa. Kulisseissa käydään valtataisteluita, eikä niissä hyvät ole vallalla, vaan vääryys vie voiton. Joonasta huijataan pahemman kerran. Samalla osoitetaan lehdistön ja yleensäkin kaikkien organisaatioiden ja yhteisöjen nuolemismekanismit varsin ilkeästi. Voisi yleistää sanoen olevan melkoisen mainiota kuvausta työelämästä ylipäätään.
Suomi-teatterissa tehdään vallankaappaus. Werneri Hyle junttaa itsensä vilpillisesti kakkosjohtajaksi ja riisuu Joonakselta vallan. Hyle on tuhoisa tapaus, joka mädättää yhteisön. On hurjaa nähdä miten yksi ihminen pystyy väärälle paikalle päästessään myrkyttämään monen mielen ja aiheuttamaan laaja-alaista vahinkoa.
Lopulta johtaja Kotka palaa ja toteaa tilanteen toivottomuuden. Hän erottaa Hylkeen ja toivoo Joonaksen jatkavan apulaisjohtajana. Joonas ei halua.
Aikansa Suomi-teatterista toivuttuaan hänet repäistään pitkän sillan toiselle puolelle poliittiseen työläisteatteriin Parempaan maailmaan Sörnäisiin.
Parempi maailmakin osoittautuu irvikuvaksi. Kaiken huipuksi Suomi-teatterista nöyryyttävästi potkut saanut Hyle kääntää takkia ja ryhtyy Paremman maailman keulakuvaksi. Joonas yrittää tuoda totuutta esiin, mutta Lauma vaientaa hänet. Silti Lauma yrittää käyttää hyväkseen hänen mainetta.
Joonas saa tarpeekseen kaikesta ja erakoituu. Kumppaniksi valikoituu Hanna.
Kirja on tulvii upeita kohtauksia. Yksi niistä on ehdottomasti kuvaus yleisestä saunasta, jonne nuori näyttelijätär viedään. Siinä puristetaan elämä hienosti yhteen.
Kieli on lyyrillistä. Kuin sinfoniaa. Väliin pysähdytään maalailemaan maisemaa mahtavasti. Sitten taas syvennytään miehen ja naisen välisiin suhteisiin. Naiset näyttäytyvät raadollisina petoina, miehet kunnollisempina, mutta on miesten joukossakin kelvottomia. Ja pohditaan yhteiskuntamme olemusta ja ihmisyyden peruspiirteitä. Teksti on hurmaavan huumaavaa.
Harvoin kirja kolahtaa kovaa. Tämä teki sen. Iris Uurron Joonas ei välittänyt valikoitui käteen nimensä perusteella, mutta sisältö teki valtavan vaikutuksen. Samaistuin myös päähenkilöön voimakkaasti.
Rakenteellisesti romaanin runko muistuttaa tiimalasia, jonka huipennukseksi vetäistään ylös ristiaallokosta. Päähenkilö Joonas Tela on kiltti ja kunnollinen, ihmisiin naiivisti luottava maisterimies. Hänet temmataan tyynestä betonimyllyyn, ja selviytyy hengissä ryöpytyksestä.
Alkuun hän on järjestellyt elämänsä mieleisekseen. Hän saa lukea kirjoja päivät pitkät. Siihen auttaa vaatimattomuus ja työ opettajana 10 tuntia kuukaudessa. Vielä paremmin lykästi hänen alkaessa kirjoittamaan teatteriarvosteluja saatuaan vapaalippuja. Hän saa siten toimeentulonsa helposti, eikä tarvitse enää edes opettaa.
"Niin hän eleli kuin jokin vaatimaton vapaaherra, eivätkä hänen arkipäivänsä eronneet sunnuntaista. Hän kuljeskeli lainastoissa, luki mitä mieli teki, kirjoitti muistiinpanoja mistä halutti, tutkiskeli sitä mikä, ja olipa hän kokoilevinaan aineistoa väitöskirjaan Bergbomin teatterista" (Uurto, s. 7-8)
Kuvaus maisteri Telan arjesta on kuin omista haaveista.
Maalaus pohjois-helsinkiläisistä kansankuppiloista on verevää. Joonas syö niissä edullisesti. Samalla käy ilmi kontekstin sidosteisuus aikaansa. Huivipäisistä naisista juolahtaa nykylukijalle mieleen muslimimaahanmuuttajat, mutta vielä joitakin vuosikymmeniä sitten naisväki yleisesti ottaen käytti Suomessa huiveja.
Sitten lähtee paratiisi murentumaan. Vanha äiti tarvitsee majapaikan ja Joonas järjestelee asuntoa. Kiinteistövälittäjät ja tuomarit huiputtavat kelpo miestä. Samalla tutustutaan Hannaan, joka on Suomi-teatterin leskeksi jäänyt kanslisti. Hän on Joonaksen paras ystävä.
Suomi-teatterin johtaja Kotka sairastuu tuberkuloosiin ja tarvitsee virkaa tekevän korvaajan. Miehen täytyy olla kunnollinen kaveri ilman pyrkyryyttä. Johtaja Kotka tahtoo tervehdyttyään takaisin. Niinpä Joonas päätyy teatteriin...
Suomi-teatteri osoittautuu hyväuskoiselle Joonakselle lujaksi löylyksi. Ihmisyys kärjistyy, luokkaerot rävähtävät verkkokalvoille. Teatteri on kuin yhteiskunta pienoiskoossa. Kulisseissa käydään valtataisteluita, eikä niissä hyvät ole vallalla, vaan vääryys vie voiton. Joonasta huijataan pahemman kerran. Samalla osoitetaan lehdistön ja yleensäkin kaikkien organisaatioiden ja yhteisöjen nuolemismekanismit varsin ilkeästi. Voisi yleistää sanoen olevan melkoisen mainiota kuvausta työelämästä ylipäätään.
Suomi-teatterissa tehdään vallankaappaus. Werneri Hyle junttaa itsensä vilpillisesti kakkosjohtajaksi ja riisuu Joonakselta vallan. Hyle on tuhoisa tapaus, joka mädättää yhteisön. On hurjaa nähdä miten yksi ihminen pystyy väärälle paikalle päästessään myrkyttämään monen mielen ja aiheuttamaan laaja-alaista vahinkoa.
Lopulta johtaja Kotka palaa ja toteaa tilanteen toivottomuuden. Hän erottaa Hylkeen ja toivoo Joonaksen jatkavan apulaisjohtajana. Joonas ei halua.
Aikansa Suomi-teatterista toivuttuaan hänet repäistään pitkän sillan toiselle puolelle poliittiseen työläisteatteriin Parempaan maailmaan Sörnäisiin.
Parempi maailmakin osoittautuu irvikuvaksi. Kaiken huipuksi Suomi-teatterista nöyryyttävästi potkut saanut Hyle kääntää takkia ja ryhtyy Paremman maailman keulakuvaksi. Joonas yrittää tuoda totuutta esiin, mutta Lauma vaientaa hänet. Silti Lauma yrittää käyttää hyväkseen hänen mainetta.
Joonas saa tarpeekseen kaikesta ja erakoituu. Kumppaniksi valikoituu Hanna.
Kirja on tulvii upeita kohtauksia. Yksi niistä on ehdottomasti kuvaus yleisestä saunasta, jonne nuori näyttelijätär viedään. Siinä puristetaan elämä hienosti yhteen.
Kieli on lyyrillistä. Kuin sinfoniaa. Väliin pysähdytään maalailemaan maisemaa mahtavasti. Sitten taas syvennytään miehen ja naisen välisiin suhteisiin. Naiset näyttäytyvät raadollisina petoina, miehet kunnollisempina, mutta on miesten joukossakin kelvottomia. Ja pohditaan yhteiskuntamme olemusta ja ihmisyyden peruspiirteitä. Teksti on hurmaavan huumaavaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)