Seppo Saraspää: Ansisidonnainen

Seppo Saraspää: Ansisidonnainen. Karisto, 2008. 136 s.

Seppo Saraspään Ansisidonnainen ei yllätä. Takakannen otsikossa romaanin väitetään yllättävän. Sitä se ei tee.

Romaani on jonkinlainen yritys kuvata lappilaista elämänmenoa yhteiskunnan laitamilla - ja yhdistää siihen ihmiskauppaa ja miehen tarvetta läheisyyteen. Jotenkin alkuun työttömän miehen maailma tuntuu todelliselta, sitten ikään kuin ei enää uskottaisi kertomuksen voimaan ja pakitellaan. Pahuutta yritetään kiillottaa puhtoiseksi. Mennään metsään ja uskottavuus karisee kuin sulava lumi tunturipuroon keväällä.

Ryyppäävä työtön rakennusmies Asko vuokraa itselleen venäläishuoran pitkäaikaisesti. Suhde muuttuu romanttiseksi. Ja sitten kirja kliseisesti lässähtää. Loppu on traaginen, liioitteleva. Ilman kuolemaan johtanutta onnettomuutta olisi pisteet vielä olleet korkeat. Nyt ei loppu toimi.

Ei voi kirjaa paljon suositella, mutta menee se paremman puutteessa pohjoisen maskuliinisesta eksotiikasta kiinnostuneille.

Agatha Christie: They came to Baghdad

Agatha Christie: They came to Baghdad. HarperCollins, 2011. 256 s.

Ajoittaisista hyvistä hetkistä huolimatta Agatha Christien They came to Baghdad on pettymys. Siinä tuntuu olevan turhaa höttöä itse perustarinan ympärillä, eikä perustarinakaan kovin uskottava ole.

Alku on suttuinen eikä homma toimi muutamia kohtauksia lukuunottamatta. Loppu on hivenen yllättävä - epäuskottavasti.

Ken kaipaa aikamatkaa brittihallinnon aikaiseen Irakiin, sen tässä saa. Ei paljon muuta.

Nawal El-Saadawi: Röst ur djupet

Nawal El-Saadawi: Röst ur djupet. Legenda, 1989. 138 s.

Vaikka kirja on jo 1970-luvulta on sen aihemaailma yhä ajankohtainen. Osaltaan siitä heijastuu syyt sosiaaliseen liikehdintään Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän maissa. On viime aikaiset vallankumoukset olleet merkittävissä määrin naisten aikaansaamaa kamppailua oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon puolesta.

Pohjimmiltaan kyseessä on kamala kirja naisten alistamisesta. Siksi se on jysäyttävä.

Kertoja kohtaa kuolemaantuomitun naisen, joka vankilassa suostuu valottamaan elämäänsä. Kertojan ennakkoasenne miehen murhannutta naista kohtaan on tuomitseva, mutta järkyttävä kohtalo paljastaa patriarkaaliset pahuudet ja jälkimauksi jää epäuskoinen suhtautuminen systeemiin, joka sallii kaiken tämän.

Firdaus on nuori nainen, joka käy lukion ja naitetaan sitten rumalle vanhukselle. Hän pakenee väkivaltaista suhdetta ja päätyy prostituoiduksi. Miessuhteet osoittuvat epäonnisiksi. Miehet ovat toistensa kaltaisia sikoja. Hän pääsee palkkatyöhön ja huomaa saman säännöstön pätevän työelämässäkin vaikka naiset sen kieltävätkin. Firdaus asettaa hintansa korkeaksi ja palaa prostituoiduksi. Tällä kertaa luksushuoraksi. Lopulta hänet saa kiikkiin kiristämällä parittaja, jolla on häntä paremmat suhteet hallintoon. Itsepuolustuksellinen murha vie hänet vankilaan. Tuomiona kuolema.

Jokaisen täytyisi tämä lukea.

Agatha Christie: Neljä suurta

Agatha Christie: Neljä suurta. WSOY, 1978. 223 s.

Neljä suurta on kuin tilkkutäkki, joka yhdistää seitein monta rikostarinaa. Hämmentäviä yhteneväisyyksiä on myös havaittavissa toisen maailman sodan jälkeisiin agenttielokuvien juonenkaariin (etenkin James Bond). Kirja on kuitenkin sotaa edeltävältä ajalta. Googlaus kertoo tarinoiden julkaistun alun perin 1924 lehdessä sarjana ja vasta myöhemmin niistä muokatun romaanin.

Hercule Poirot on tässäkin kirjassa vauhdissa. Itse asiassa kenties vauhdikkaimmillaan, koska Neljä suurta ovat kansainvälisiä suurroistoja, joiden tavoitteena on valloittaa maailma. Heidän esteenä on kuitenkin Poirot, joka yritetään erilaisin konstein raivata tieltä.

Kirja on vauhdikas seikkailu, joka analysoi myös kriittisesti aikaansa ja yhteiskuntakritiikkiäkin löytyy. Välillä menee överiksi ja melkein parodiaksi. Lukija ei voi olla tirskumatta Poirotin oivalluksille.

Neljä suurta kuitenkin saadaan kiikkiin ja heidän konnuutensa kuriin. Värikäs ja hengästyttävä romaani, joka on poikkeava piristys Agatha Christien laajassa tuotannossa.

Taavi Soininvaara: Rikollisen kaunis

Taavi Soininvaara: Rikollisen kaunis. Tammi, 2009. 282 s.

Taavi Soininvaara tykittää kovaa novellikokoelmassa Rikollisen kaunis. Osan rikosnovelleista muistan lukeneeni aiemmin muissa julkaisuissa. Useimmat tarinoista olisi kantanut kokonaisiksi itsenäisiksi kirjoiksi asti. Ne koukuttivat kunnolla.

Soininvaara käsittelee muun muassa terrorismia, ihmiskauppaa ja laitonta siirtolaisuutta, hän porautuu historian hämäriin Kekkoslovakiaan ja kutoo sieltä käsin kelvollisen sankaritarinan.

Mainiota, mainiota. Ihan kaikki eivät yllä sentään ylimpään kastiin, mutta hykerryttävän mukaansa tempaava opus.

Cormac McCarthy: Tie

Cormac McCarthy: Tie. WSOY, 2009. 239 s.

Liekö tämän kirjan vaikutusta viimeöinen painajainen paukkupakkasista. Oudossa painajaisessa ilmasto muuttui rajusti ja kesä hyytyi hetkessä ikitalveksi. Siperiasta puhalsi Suomeen -92 asteen hirmupakkaset. Lämpötila laski tunneissa helteestä jäähelvetiksi. Edes täysillä loimottava takka ei riittänyt pitämään taloa lämpöisenä. Onneksi heräsin kosteaan kuumuuteen...

Vähän samantapaisesta tunnelmasta on kyse alkukuusta luetussa Cormac McCarthyn Tiessä. Isä ja poika vaeltavat tulihelvetin kärvistämässä pilvisessä maisemassa ruumiiden keskellä. Jonkinlainen maailmanlopun katastrofi on tapahtunut, mutta sitä ei selvitellä sen enempää. Lukijalle jätetään johtolankoja. Itse muodostin mielikuvaksi tuhoisasti maahan iskeytyneen meteoriparven tai jättimäisen tulivuorenpurkauksen. Mutta katastrofin syy jää siis lukijan arvuuteltavaksi.

Kieli on lakonista ja melankolista. Mies ja poika etenevät työntäen ostoskärryjä. He ottavat yhteen muiden kulkijoiden kanssa ja väistelevät pahoja. He käyvät kauniita keskusteluja. He kohtaavat ihmissyöjiä. Melkein nääntymäisillään heidän pelastukseksi tulee bunkkeri, johon on säilötty elintarvikkeita. Pelko ajaa heidät eteenpäin. Lopulta he päätyvät rannalle, jossa he löytävät hylystä tarvikkeita. Heidät kuitenkin ryöstetään, mutta he saavat varkaan kiinni ja maksavat tälle samalla mitalla. Kohtalo kuljettaa kaupunkiin, jossa väijytyksessä mies saa surmansa ja poika adoptoidaan.

Kamala ja synkkä kirja, joka ei edes ole hyvä. Se on kuin väkisin pitkitetty kauhunovelli. Pulitzer-palkinnon saa näköjään heppoisin perustein. Tiivistetympi versio olisi iskenyt. Tämä ei.

Iris Uurto: Joonas ei välittänyt

Iris Uurto: Joonas ei välittänyt. WSOY, 1950. 469 s.

Harvoin kirja kolahtaa kovaa. Tämä teki sen. Iris Uurron Joonas ei välittänyt valikoitui käteen nimensä perusteella, mutta sisältö teki valtavan vaikutuksen. Samaistuin myös päähenkilöön voimakkaasti.

Rakenteellisesti romaanin runko muistuttaa tiimalasia, jonka huipennukseksi vetäistään ylös ristiaallokosta. Päähenkilö Joonas Tela on kiltti ja kunnollinen, ihmisiin naiivisti luottava maisterimies. Hänet temmataan tyynestä betonimyllyyn, ja selviytyy hengissä ryöpytyksestä.

Alkuun hän on järjestellyt elämänsä mieleisekseen. Hän saa lukea kirjoja päivät pitkät. Siihen auttaa vaatimattomuus ja työ opettajana 10 tuntia kuukaudessa. Vielä paremmin lykästi hänen alkaessa kirjoittamaan teatteriarvosteluja saatuaan vapaalippuja. Hän saa siten toimeentulonsa helposti, eikä tarvitse enää edes opettaa.

"Niin hän eleli kuin jokin vaatimaton vapaaherra, eivätkä hänen arkipäivänsä eronneet sunnuntaista. Hän kuljeskeli lainastoissa, luki mitä mieli teki, kirjoitti muistiinpanoja mistä halutti, tutkiskeli sitä mikä, ja olipa hän kokoilevinaan aineistoa väitöskirjaan Bergbomin teatterista" (Uurto, s. 7-8)

Kuvaus maisteri Telan arjesta on kuin omista haaveista.

Maalaus pohjois-helsinkiläisistä kansankuppiloista on verevää. Joonas syö niissä edullisesti. Samalla käy ilmi kontekstin sidosteisuus aikaansa. Huivipäisistä naisista juolahtaa nykylukijalle mieleen muslimimaahanmuuttajat, mutta vielä joitakin vuosikymmeniä sitten naisväki yleisesti ottaen käytti Suomessa huiveja.

Sitten lähtee paratiisi murentumaan. Vanha äiti tarvitsee majapaikan ja Joonas järjestelee asuntoa. Kiinteistövälittäjät ja tuomarit huiputtavat kelpo miestä. Samalla tutustutaan Hannaan, joka on Suomi-teatterin leskeksi jäänyt kanslisti. Hän on Joonaksen paras ystävä.

Suomi-teatterin johtaja Kotka sairastuu tuberkuloosiin ja tarvitsee virkaa tekevän korvaajan. Miehen täytyy olla kunnollinen kaveri ilman pyrkyryyttä. Johtaja Kotka tahtoo tervehdyttyään takaisin. Niinpä Joonas päätyy teatteriin...

Suomi-teatteri osoittautuu hyväuskoiselle Joonakselle lujaksi löylyksi. Ihmisyys kärjistyy, luokkaerot rävähtävät verkkokalvoille. Teatteri on kuin yhteiskunta pienoiskoossa. Kulisseissa käydään valtataisteluita, eikä niissä hyvät ole vallalla, vaan vääryys vie voiton. Joonasta huijataan pahemman kerran. Samalla osoitetaan lehdistön ja yleensäkin kaikkien organisaatioiden ja yhteisöjen nuolemismekanismit varsin ilkeästi. Voisi yleistää sanoen olevan melkoisen mainiota kuvausta työelämästä ylipäätään.

Suomi-teatterissa tehdään vallankaappaus. Werneri Hyle junttaa itsensä vilpillisesti kakkosjohtajaksi ja riisuu Joonakselta vallan. Hyle on tuhoisa tapaus, joka mädättää yhteisön. On hurjaa nähdä miten yksi ihminen pystyy väärälle paikalle päästessään myrkyttämään monen mielen ja aiheuttamaan laaja-alaista vahinkoa.

Lopulta johtaja Kotka palaa ja toteaa tilanteen toivottomuuden. Hän erottaa Hylkeen ja toivoo Joonaksen jatkavan apulaisjohtajana. Joonas ei halua.

Aikansa Suomi-teatterista toivuttuaan hänet repäistään pitkän sillan toiselle puolelle poliittiseen työläisteatteriin Parempaan maailmaan Sörnäisiin.

Parempi maailmakin osoittautuu irvikuvaksi. Kaiken huipuksi Suomi-teatterista nöyryyttävästi potkut saanut Hyle kääntää takkia ja ryhtyy Paremman maailman keulakuvaksi. Joonas yrittää tuoda totuutta esiin, mutta Lauma vaientaa hänet. Silti Lauma yrittää käyttää hyväkseen hänen mainetta.

Joonas saa tarpeekseen kaikesta ja erakoituu. Kumppaniksi valikoituu Hanna.

Kirja on tulvii upeita kohtauksia. Yksi niistä on ehdottomasti kuvaus yleisestä saunasta, jonne nuori näyttelijätär viedään. Siinä puristetaan elämä hienosti yhteen.

Kieli on lyyrillistä. Kuin sinfoniaa. Väliin pysähdytään maalailemaan maisemaa mahtavasti. Sitten taas syvennytään miehen ja naisen välisiin suhteisiin. Naiset näyttäytyvät raadollisina petoina, miehet kunnollisempina, mutta on miesten joukossakin kelvottomia. Ja pohditaan yhteiskuntamme olemusta ja ihmisyyden peruspiirteitä. Teksti on hurmaavan huumaavaa.

Kyösti Wilkuna: Vaikea tie

Kyösti Wilkuna: Vaikea tie. Pilot, 2008. 245 s.

Alkujaan 1915 ilmestynyt romaani vie suurlakon kiihkeisiin hetkiin 1900-luvun alkuun. Ilmeisesti omaelämäkerrallinen tarina on kertomus vaikeista valinnoista kuohuvassa ajassa, jolloin pitää päättää puolensa kipeissä asioissa ja perustaa perhettä sekä hankkia toimeentulonsa.

Päähenkilö on nuori maalaisylioppilas Markus Kaarlela, joka saapuu Helsinkiin opiskelemaan toimittajaksi. Sattumien summana hän kohtaa työläisnaisen, joka herättää hänet tiedostamaan yhteiskunnalliset epäkohdat. Veri vetää vasemmalle ja hänestä tulee ensimmäisiä ylioppilassosialisteja, jota opiskelukaverit pilkkaavat.

Rakkaus työläisnaiseen Olgaan syvenee ja opiskelijaelämän riennot heittävät vakaata miestä jopa putkaan asti. Suurlakko 1905 kärjistää ilmapiirin. Kaarlela liittyy ylioppilaiden valkokaartiin pitämään järjestystä, työläistoverit perustamaansa punakaartiin.

Työväenluokka näyttää voimaansa ja uhittelee. Puhkeaa väkivaltaisuuksia järjestyskaartien välille. Kaarlela on kiusallisessa tilanteessa. Hän menee kotiin nukkumaan. Kun hän herää on rauha taas maassa. Puoluepolitiikkaan hän pettyy huomattuaan miten häntä pilkanneet porvarilliset ylioppilastoverit ovat joukolla kääntyneet sosialisteiksi ja käyttävät kokouksessa mitä hurjimpia palopuheita köyhien puolesta. Kaarlela kokee heidät pyrkyreiksi, jotka tahtovat sosialistien suosion siivellä eduskuntaan hyväpalkkaisiin hommiin.

Kaarlelasta tulee puolueeton ja keskittyy perhe-elämään morsiamensa kanssa.

Sosiaalihistoriallisesti mehevä kirja, joka rönsyilee vähän liikaa eikä aina pysy kasassa. Juoni on kuitenkin kunnollinen ja aines jykevää. Kirjoitusasu poikkeaa nykyisestä, mutta ei häiritsevästi. Tarjoaa aikamatkan nuoren kaupungin sykkeeseen 1900-luvun alkuun historiallisiin hetkiin. Paatostakin on, mutta ei liiaksi. Hämmentävää on huomata miten vähän perusasiat ovat muuttuneet, vaikka moni asia on kehittynyt sitten kirjoitushetken.

Arne Nevanlinna: Harharetkiä Helsingissä

Arne Nevanlinna: Harharetkiä Helsingissä. Kaksitoista tarinaa siitä miten on mahdollista, että muutama askel pitkin museokatua vie saman verran aikaa kuin kokonainen ihmisikä. WSOY, 2001. 172 s.

Arne Nevanlinnan Harharetkiä Helsingissä on oiva sukellus kadonneeseen kaupunkiin, katsaus nuoren kaupungin kerrostumiin ja kiivailuun kaupunkitilasta. Kaksitoista pohdiskelevaa esseetä leijailevat yksittäisistä sanoista paksuiksi pilviksi.

Helsinkihän on luonnoton luomus. Vuonna 1550 Kustaa Vaasan Koskelan kylän paikalle perustama kaupunki kuihtui käytännössä kokoon 1700-luvulle mennessä. Yleensä kaupungit perustetaan tärkeiden kauppareittien solmukohtiin. Helsinki kulkukelvottoman joen rantaan matalan lahden perukoille. Turku, Tampere, Hämeenlinna, Viipuri, Porvoo... Kaikki muut olisivat olleet taloudellisessa mielessä parempia paikkoja. Siksi niihin on syntynyt asutuskeskukset luonnostaan.

Helsinki perustettiin vastineeksi Tallinnalle, mutta siinäkään tehtävässä tarkoitus ei täyttynyt. 1700-luvun alussa Helsinki autioitui vuosikymmeneksi. Edes Pietari Brahen päätös siirtää keskustaa kymmenisen kilometriä etelään Vironniemelle 1640 ei auttanut asiaa.

Geopolitiittinen tilanne muuttui 1703. Ruotsi oli menettänyt Suomenlahden pohjukan ja Pietari Suuri perusti Nevanlinnan paikalle Pietarin kaupungin. Pietarista paisui valtapesäke, joka muokkasi Helsingistä tärkeämmän.

Kenties ratkaisevin käänne Helsingin kohtalossa oli ruotsalaisten päätös linnoittaa Suomenlahden pohjoisrannikko. Osana linnoitusketjua tehtiin vuodesta 1748 alkaen Suomenlinnaa. Rakennustyöt moninkertaistivat Helsingin väestön. Suomenlinna oli Helsingin ydin.

Venäläisten vapautettua Suomen pääkaupunki vaihtui Turusta Helsingiksi. Tulipalon tuhoama pikkukaupunki sai Engelin suunnittelemat uusklassiset mahtipontiset kulissit.

Hallinnon keskittäminen veti väkeä puoleensa ja Helsinki lähti vihdoin kasvuun. Kaupungistuminen oli hurjaa 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa. Uusia asuinalueita levisi viertoteiden varsille, entisille sotilasalueille. Uusi tiheätahtisempi kasvu tapahtui 1960- ja 1970-luvuilla, kun radanvarsille ja itään puhkesi betonilähiöitä. Niitä seurasi täydennysrakentaminen ja 1990-luvulla kokonaan uudet kaupunginosat...

Nevanlinna pohtii muun muassa kaupallisten tilojen muutosta. Sitä miten hän kävi pikkupoikana kerrostalon alakerroksen lähikaupassa ja Stockmannilla Senaatintorin laidalla ja miten Stockmannin tavaratalo rakentui helsinkiläisyyden symboliksi 1930-luvulla.

Hauska kirjoitus on Piha. Siinä Nevanlinna kuvaa miten pihat ovat muokkautuneet teknisen kehityksen ja käyttötarkoitusten myötä. Jätehuolto määrää paljon.

Mukava ja miellyttävä kirja kaikille helsinkiläisyydestä kiinnostuneille ja helsinkiläisiksi itsensä kuvitteleville. Kotikaupunkiin saa uuden kurkistuksen, näkymille historiallisen ymmärryksen.

Graham Greene: Etusivun uutinen

Graham Greene: Etusivun uutinen. Tammi, 1981. 222 s.

Kommunistibussikuski puukottaa lakkomellakassa poliisin kuoliaaksi. Kuolemantuomiosta kehkeytyy kuohuntaa 1930-luvun lama-ajan Lontooseen ja yhdistää hapuillen satunnaisia ihmiskohtaloita. Graham Greenen Etusivun uutisessa on melankolinen pohjavire, joka pitää kutkuttavasti otteessaan.

Satunnaiset kohtaamiset liukuvat sateisessa kaupungissa ohi. Greene koristaa kauniisti irrallisilla urbaanin yhteisön ilmiöillä, äänillä ja kuvilla. Pintapuolisesti rikos ja rakkausdraamalta maistuvan kertomuksen syvyydessä piirtyy huoli ihmisten itsekkyydestä, kykenemättömyydestä kuunnella kanssakulkijoita, pyrkyryydestä ja puolueiden yhteisöllisyyden illuusiosta sekä petturuudesta.

Päähenkilöiksi leimautuvat kuolemaantuomitun veli, vaimo ja apulaispoliisipäällikkö. Muutkin hahmot saavat tilaa, mutta loppua kohden jännitys tihentyy veljen ja apulaispoliisipäällikön väliseen yhteenottoon. Kärjistys tehdään nopeilla näkökulmanleikkauksilla. Odotukset lopputuloksesta eivät täysin täyty. Lopputulos on tragikoominen, yllättävä. Suorastaan surumielisessä koomisuudessaan nerokas!

Yhteiskuntakriittinen paatos henkii luokkataistelun henkeä kertoen kärjistyneistä sosiaalisista ristiriidoista, yhteiskuntaluokkien välisistä jähmettyneistä muureista. Ajanhenki hönkii kirjansivuilta yhä elävänä. Samalla on tunnistettavissa kristillistä pohdintaa yksilöä vainoavasta syyllisyydestä ja kohtaloiden kimpoilusta ja törmäilyistä toisiinsa tuhoisasti, mistä tulee mieleen biljardia pelaava Jumala.

Matias Savolainen & Terhi Majasalmi: Vauraus ja taloudellinen riippumattomuus

Matias Savolainen & Terhi Majasalmi: Vauraus ja taloudellinen riippumattomuus. Varallisuusvalmennus Oy. 16 s.

Nettiin on putkahtanut viime vuosina mainioita talousblogeja, jotka käsittelevät henkilökohtaista taloutta. Näistä suositeltavia ovat muun muassa Saituri, Taloudellinen riippumattomuus, Varallisuusvalmennus ja Tarkan markan blogi. Ne täydentävät suomeksi julkaistussa talouskirjallisuudessa ammottavaa aukkoa. Suomeksi neuvotaan hälyttävän vähän oman talouden hallintaa. Englanniksi tarjontaa on todella runsaasti, eri asia on miten niitä on luettu ja ymmärretty - ei ainakaan Yhdysvalloissa ole kirjojen sisältöjä riittävästi sisäistetty, jos tarkistelee maan kotitalouksien tilaa.

Aktiivisimmat bloggarit muokkaavat ajatuksiaan myös jäsennetyiksi julkaisuiksi asti. Yksi hyvä vihkonen on Terhi Majasalmen ja Matias Savolaisen Vauraus ja taloudellinen riippumattomuus.

Siinä tiivistyy mielestäni melkein kaikki olennainen. Ensinnäkin pienilläkin tuloilla pääsee pitkälle. Perusperiaate, jota jokaisen luulisi suosivan, on kuluta vähemmän kuin tienaat ja laita erotus tuottamaan. Yksinkertaista, mutta vaikeaa monelle.

Oman talouden saa kuntoon kulukuurilla. Kannattaa kohdentaa kulutus olennaiseen ja karsia turha pois. Teemme päivittäin taloudellisia päätöksiä, jotka ovat vuositasolla merkittäviä. Itse vertaan iltapäivälehteen. Jos ostat arkisin ja viikonloppuisin iltapäivälehden, et köyhdy päivätasolla melkein mitään. Laskepa kuinka paljon pistät potaskaan vuodessa. Aivan. Satoja euroja. Kaikki roskiin. Samalla rahalla voisit matkustaa Keski-Eurooppaan pitkäksi viikonlopuksi tai sijoittaa edelleen vaurastuttamaan sinua.

Kirjoittavat muistuttavat, ettei kulutusluottoja kannata ottaa, koska siten maksat moneen kertaan ostoksesta. He toteavat, että negatiivinen kassavirta on kuitenkin käännettävissä positiiviseksi ja elämä avartuu. Onnea rahahan ei sinänsä tuo, mutta vähentää epävarmuutta ja turvattomuutta. Ainakin omalla kohdalla. Vaurastuminen vie aikaa ja vaatii kärsivällisyyttä.

Suomeen muuttaessa oma talous oli opiskelujen myötä kuralla. Ruotsissa olin alityöllistetty, enkä saanut tehdä töitä riittävästi vaikka haluja olisi ollut. Olin silti oppinut pitämään kulut kurissa, joten tulin toimeen vähällä. Silti opintolaina painoi varallisuuden reilusti pakkaselle. Välttelin lainaa viimeiseen asti, mutta lopulta sitäkin oli pakko nostaa.

Keskityin menoissa olennaiseen. Melko pian Suomeen muuton jälkeen ostin oman asunnon. Talouskriisi jylläsi pahimmillaan ja asuntojen hinnat polkivat maassa. Asuminen on ihmisen suurimpia pakollisia menoeriä, joten päädyin omistusasuntoon, jonka arvo mitä todennäköisemmin nousee pitkässä trendissä ja samalla asumiskulut laskevat kun velka vähenee. Lainaa sitä paitsi maksan vähemmän kuin vastaavan kokoisen kämpän vuokraa pitäisi.

Valitsin asuntoni lähiöstä hyvien kulkuyhteyksien päästä rauhalliselta alueelta, joten tyytyväinen olen ollut ratkaisuuni.

Toinen tärkeä menoerä on ruoka. Muutin ruokailutottumuksia entistä valikoivimmiksi. Itse asiassa tällä hetkellä ruokaan menee minulla vähemmän kuin opiskeluaikoina. Suunnitelmallisuus kannattaa. Laitan paljon ruokaa itse pakkaseen ja lähiluonnosta löytyy runsaasti täysin ilmaista suuhunpantavaa. Tiedän tuttavien ja sukulaisten naureskelevan kun keittelen esimerkiksi nokkoskeittoa, mutta se on terveellistä, ravinteikasta ja melkein ilmaista. On eri asia maksaa kymmenen senttiä päivässä lounaasta kuin kymmenen euroa. Vuositasolla kyseessä on merkittävät summat.

Kotoutumisessa työllistyminen oli tärkeää. Minulle kelpasi kaikki työ, joten päädyin vuokrafirman kautta varastoon arkitöihin ja monikansallisen firman palvelukseen siivousalalle viikonlopuiksi. Vuoden verran tein töitä seitsemänä päivänä viikossa. Minulla on kuitenkin ylempi korkeakoulututkinto ja onnistuin lopulta luovimaan itseni oman alan töihin suomen kielen opettajaksi maahanmuuttajille. Siivousalan työ säilyi harventuneena silti taustalla ja edelleen olen palkkalistoilla käytettävissä hätätuurauksiin. Siivousintoa on laimentanut paitsi kohonnut ansiotaso myös lisäopinnot joihin olen investoinut viime vuosina. Tahti on ollut hurjaa. Kiitos aikaisemman opiskelijakokemuksen ja seitsemänpäiväisten viikkojen aikataulutus luonnistuu ja tulosta syntyy.

Kaikki nämä ovat kuitenkin vasta defensiivisiä taktiikoita, joiden tarkoituksena on erottaa tuloista sijoitettavaa pääomaa. Aggressiivinen taktiikka edellyttää sijoittamista ja riskinottoa. Oma strategia näkee osakemarkkinat tärkeimmäksi tavaksi vaurastua. Kaikkea ei kannata pistää tietystikään osakkeisiin, myös puskureita pitää olla äkillisiin menoihin ja mahdollisia työttömyysjaksoja varten. Mikään kun ei ole varmaa tässä maailmassa. Kaikki voi muuttua hetkessä. Globaalisti talouden pilvet ovat mustat.

Joka tapauksessa olen valikoinut noin kaksikymmentä pörssiyhtiötä, joiden tulevaisuuteen uskon. Useimmat niistä operoi kansainvälisellä tasolla. Minimisijoitukseksi on vakiintunut noin tuhat euroa. Ostelen keskimäärin kerran kuukaudessa. Vaikka suorat sijoitukset sinänsä riittäisivät jo hajautukseksi, olen silti hakenut lisähajautusta indeksirahastoista.

Oman varallisuuteni ytimen muodostaa siis Seligsonin rahastot ja kolmen vakaan suuryrityksen osakkeet (Coca-Cola, McDonald´s ja Kone). Salkusta löytyy toki monen muun suomalaisen piensijoittajan kanssa surullisen kuuluisaa Nokiaa, joka on ollut sijoitushistoriani kehnoin investointi. Nokia muistuttaa miten tärkeää on hajauttaa sijoituksensa. Juomateollisuus on muutenkin huomattavasti läsnä salkussani. Coca-Colan lisäksi omistan pikkusiivun Carlsbergia ja Olvia. Vaatekauppaa edustavat H&M ja Stockmann. Hivenen eksoottisempia yhtiöitä edustavat Gazprom ja Millicom...

Miksi sitten säästän ja sijoitan? Jokaisen täytyy omalla kohdallaan selkeyttää ajatuksensa. Itse olen pähkäillyt, että tahdon taloudellista riippumattomuutta, pois palkkatyön kahleista. Omassa arvomaailmassa kaunokirjallisuus kuuluu ylimpään kastiin. Tahdon käyttää tulevaisuudessa yhä suuremman osan ajastani sen parissa. Sekä kirjoittaa että lukea sitä. Tietysti samalla nousee elintaso, vaikka huomaan pärjääväni melko vähällä.

En tahdo leveillä omalla (hitaalla) vaurastumisella, vaan haluan innostaa muitakin ottamaan itseä niskasta kiinni ja kohentaa ja kiinteyttää henkilökohtaista talouttaan. Hyvä talous on osa hyvää elämää hyvien ihmissuhteiden ja hyvän terveyden lisäksi. Kun on kokonaisuus kunnossa voi hengittää vapaammin ilman pahempia mielenterveydellisiä murheita.

Paremmalla taloudellisella suunnittelulla pärjää pitkälle. Se ei vaadi paljoa aikaa eikä vaivaa. Tuloksena on terveellisempi talous ja järkevämpi, kohdennettu kulutus.

Huvittavaa on, että vuoden 2008 finanssikriisin alla kirjoitin juttusarjan varautumisesta lähestyvään taloudelliseen puhuriin. Yritin tarjota sitä useaan mediaan tuloksetta syksyllä 2007. Toimitukset olivat sitä mieltä ettei heidän kuuntelijoita/lukijoita tällainen kiinnosta. Vastaavan sarjan tein kirjoittamisesta, mutta ei sekään innostanut. Omasta mielestä ihan kelpo kamaa ja kummankin ohjeita olen itse elämässäni soveltanut.

John Simon: Koneen ruhtinas. Pekka Herlinin elämä

John Simon: Koneen ruhtinas. Pekka Herlinin elämä. Otava, 2011. 416 s.

Taloushistoriallisessa mielessä Koneen kasvutarina kansainväliseksi suuryhtiöksi on paikoin ihmeitä täynnä. Yhtiön tulevaisuus on ollut vaakalaudalla useamman kerran. Strateginen päätös alkaa ahmia kilpailijoita 1960-luvulla on nostanut sen asemaan, josta se voi määrätä markkinoita.

Koneen menestyksen taustalla on fuusioitumisten lisäksi panostus teknisiin innovaatioihin. Ei riitä, että on sulauttanut itseensä muita joko saman tai alemman tason osaajia. Menestykseen tarvitaan rohkeutta innovoida. Kasvutahti hiipui 1980-luvulla ja yhtiö melkein myytiin jo kilpailijalle 1990-luvulla. Uuteen pyrähdykseen veivät konehuoneettomat hissit, jotka olivat huikea teknologinen loikka jähmettyneellä alalla. Se antoi etumatkaa.

Kone on ollut nostolaitteiden ohella myös monen muun valmistaja. Tänä päivänä on vaikea uskoa mitä kaikkea monialakonserniin on ostettu ja liitetty, ja mistä 1990-luvun alussa on luovuttu keskittyessä ydinosaamiseen eli hisseihin, liukuportaisiin ja niiden huoltoon. Kone on muun muassa valmistanut aikoinaan naisten sukkahousuja! Sinänsä tämä ei ole erikoista, koska 1960-1980-luvuilla trendi oli paisua kaikille aloille ja monesta yhtiöstä muodostui sekavia kokonaisuuksia, joiden hallinta oli hankalaa.

Merkittävää Koneessa on sen nykyisen koon lisäksi varhainen kansainvälistyminen. Se oli jäänmurtaja Suomen vientiteollisuudessa, joka avasi markkinoita muille. Kone lähti varhain ja käytännössä ensimmäisenä suomalaisyrityksenä laajentumaan muille markkinoille. Tietysti paperi- ja puuteollisuus suuntautui luonnollisesti alusta alkaen kansainvälisille markkinoille, mutta Koneen turpoaminen oli aktiivista ja tietoista strategiaa.

Koneeseen kiteytyy Herlinin suku. Kone on leimallisesti yhä perheyhtiö. Se on sen vahvuus, että suvun kannalta tragedia. Yksi syy miksi Pekka Herlinin elämäkerta päätyi lukulistalleni heti sen ilmestyttyä 2009 oli Pekan pojan Niklaksen kommentti julkaistusta kirjasta.

Niklas Herlin muun muassa toteaa suorasanaisesti, että "ihmisenä isäni oli kusipää, ihmishirviö, pahinta laatua oleva sika, joka olisi pitänyt steriloida hyvissä ajoin. On yhteiskunnallisesti vaarallista, kun hulluimmat levittävät sairaita geenejään."

Hän jatkaa, että "´Koneen ruhtinas - Pekka Herlinin elämä´ kannattaa lukea. Siinä on aika hyvää materiaalia suomalaisesta talouselämästä, olemattomasta yrityskulttuurista ja pahasta ihmisestä, jonka joskus läsnä ollessa kasvoin "aikuiseksi". Ja ennen kaikkea: kirja on hyvin kirjoitettu. New Yorkin juutalainen John Simon saapui Suomeen Kone Oy:n palvelukseen jo 1980-luvulla ja näin ollen osaa katsoa aihetta, yhtiötä ja suomalaista yhteiskuntaa sekä sisä- että ulkopuolisena."

Kun poika sanoo tällaista herää luonnollisesti mielenkiinto. Johtajista rakennetaan usein myyttisiä hahmoja. Pekka Herlinkin sai Koneen menestyksen myötä ihailua. Ulkokuori kuitenkin pettää. Sisin ilmeisesti oli mätä ja paineet purkautuivat perheen sisällä tuhoisasti.

Pekan koulumenestys ei ollut erinomaista, vaan välttävää. On vaikea uskoa, että ilman perheyritystä hän olisi saavuttanut sen erikoisempaa yhteiskunnallista asemaa. Itsekeskeinen, keskinkertainen ja epävarma mies onnekseen osasi koota ympärilleen osaavia ihmisiä, jotka uskalsivat panna tarvittaessa vastaan. Vaimon merkitys on ollut ratkaiseva.

Pekka Herlin ei alkuun halunnut jatkaa perheyhtiötä, mutta käytännössä valinnanvaraa ei ollut. Eikä hänen elämänsä muutenkaan mennyt mitenkään mukavasti. Helsinki-Vantaan lentokentän kiitorataa käyttäessä voi kiittää muun muassa Pekka Herliniä. Hän oli pakkotyössä rakentamassa sitä saatuaan tuomion rattijuoppoudesta.

Ihmistä on jälkeenpäin vaikea määritellä. Mielipiteitä on monia, mutta kirjasta suodattuu kuva ristiriitaisesta epävakaasta persoonallisuudesta, joka ei olisi kivunnut ilman osakeomistusta näihin sfääreihin. Hän kuitenkin hallitsi taloudellisia kokonaisuuksia hyvin, joten talouden hyvä hallinta antoi yhtiölle etulyöntiaseman suhteessa kilpailijoihin. Euroopan markkinoiden vapautuminen toi myötätuulta laajentumiselle ja pienet paikalliset perheyhtiöt vanhentuneine tuotantotiloineen ja välineineen ikään kuin tippuivat Koneen syliin. Kone laittoi yleensä rankalla kädellä ostetut yhtiöt kuntoon ja antoi niiden säilyttää identiteettinsä. Yhtiöitä ei alkuun sulautettu siis konserniin, vaan niiden annettiin kukkia vapaasti. Tärkeintä oli tulos.

Pekka Herlin kävi julmaa valtapeliä kulisseissa ja jopa oman perheen sisällä. 1990-luvun lopun ja 2000-alun perimistaistelu tehtiin törkeästi. Hän teki röyhkeästi muiden seläntakana poikansa Antti Herlinin kanssa sopimuksen, jolla Koneen kruunu siirtyi Antille muiden jäädessä nuolemaan suhteellisesti näppejään. Muistan miten aiheesta kirjoitettiin lehdistössä ja tunsin vastenmielisyyttä Pekka Herliniä kohtaan. Kirja taustoittaa aihetta lisää, enkä yhtään ihmettele, että muiden sisarusten välit viilenivät Anttia (ja Pekkaa) kohtaan.

Kiinnostava kirja, joka kuuluu suomalaiseen yleissivistykseen ja murentaa mahtimiesten tarpeettoman ihailun. Hekin ovat ja olivat tavallisia ihmisiä puutteineen ja pusertuivat paineissa jopa alkoholisoituneiksi ihmishirviöiksi, jotka terrorisoivat läheisiään. Kirja saa miettimään mikä on elämässä tärkeintä. Mikä on elämän ydin? Onko se taloudellinen turvallisuus, onko se läheisten hyvinvointi? Pekka Herlin valitsi rahan ja yhtiön sosiaalisten suhteiden kustannuksella.

Juha Vuorinen: Romaanikerjäläinen

Juha Vuorinen: Romaanikerjäläinen. Diktaattori, 2011. 278 s.

Juha Vuorinen on raikastava löyhähdys kriisiytyneessä suomalaisessa kirjallisuuskentässä. Oman kustantamon turvin mies voi julkaista persoonallista, laajaan lukijajoukkoon uppoavaa verbaalista värinää.

Juoppohullun päiväkirjalla maineensa niittänyt kynäsankari puristaa tuoreimmassa kirjassa bloggaukset ja kolumnit yhteen. Tuloksena tihkuu suorasanaista sutkailua, joka pistää virnettä naamatauluun. Kaikki roiskaisut eivät osu kohdalleen, mutta pääasiassa homma pysyy kasassa. Alapäähuumori värjää toki kirjaa, onneksi ei liiasti. Hän tökkii julkisuuden hahmoja ja kommentoi ajankohtaisia aiheita.

Ei Juha Vuorinen ole ensimmäinen kirjailija, joka julkituo päiväkirjojaan. Monessa mielessä hengenheimolaisuutta on löydettävissä Mika Waltariin ja Pentti Saarikoskeen.

Tiivistetysti: kriittistä kommenttia lähihistoriasta subjektiivisin silmin, ironisella irstailulla ryyditettynä. Ei makeaa mahan täydeltä, muttei petä.

Opas aikuisten maahanmuuttajien kotouttamiskoulutukseen

Kristel Kivisik, Helene Mentula, Leena Nissilä (toim.): Opas aikuisten maahanmuuttajien kotouttamiskoulutukseen. Oppaat ja käsikirjat 2011:5. Opetushallitus, 2011. 124 s.



Suomi on siitä kiintoisa maa, että se on säilyttänyt monikulttuurisuuden monista muutoksista huolimatta. Monikulttuurisuus on kerrostunut syvälle suomalaisuuteen. Valtaosa nykyisestä väestöstä on kielensä ja kulttuurinsa vaihtaneita.


Maahan on tultu ripotelten, hajanaisten vähäväkisten heimojen keskuuteen on sopinut ja sulautunut. Saamelaisten, hämäläisten ja karjalaisten seuraksi saapuivat suomalaiset joskus 400-luvulla nykyisestä Virosta Varsinais-Suomeen. Jo sitä ennen ollut niin germaanista, slaavilaista kuin baltialaista maahanmuuttoa.


Varhaisimmat kaupungit olivat saksankielisiä ja Viipuri oli sitä merkittävissä määrin toiseen maailmansotaan. Ruotsin kieli tuli 1100-luvulla alkaneen ja melko pian päättyneen muuttovirtauksen myötä ensin Ahvenanmaalle ja Turun saaristoon, myöhemmin ruotsinkieliset levittäytyivät rannikkoa pitkin itään ja pohjoiseen. He sitoivat alueet Mälarinlaaksossa kehittyvään Ruotsin valtakuntaan. Varsinais-Suomi oli uuden valtakunnan emäaluetta ja Turku suurin ja kehittynein kaupunki aina melkein 1600-luvulle asti. Esimerkiksi nykyisen Ruotsin eteläosat ja pohjoisosat liitettiin vasta myöhemmin.


Venäjän vallan aikana Suomeen saapui 1800-luvulla muun muassa muslimiväestöä ja neuvostovallankumouksen jälkeen runsaasti venäläispakolaisia. Toisin kuin entinen emovaltio Ruotsi, Suomi on suunnitelmallisesti ja määrätietoisesti pyrkinyt säilyttämään monikulttuurisuuden. Joskus jopa enemmistön ihmisoikeuksia räikeästi pilkaten. Suomi on ollut ruotsin kielelle erityisen myönteinen. Sen sijaan Ruotsi on ollut ja on edelleen todella suomalaisvihamielinen.


Toisen maailmansodan jälkeen Suomi asutti satojatuhansia pakolaisia ja jälleenrakensi köyhää, silvottua maata. Eurooppa ja Suomi sulkeutuivat. Olihan esimerkiksi Helsinki ollut ennen sotia kansainvälisempi kuin nyt. Ainoa muuttoliike oli maalta kaupunkeihin ja maasta ulos. Puoli miljoonaa ihmistä pakeni Suomesta. Pahimmillaan vuoto oli 70 000 vuodessa 1969-1970 pelkästään Ruotsiin, jonka teollisuus imi työvoiman.


Työvoimasiirtolaisuus kuitenkin tyrehtyi olojen kohennuttua. Ruotsi sai toki siirtolaisia muualtakin, mutta työvoimasiirtolaisuudelle pantiin piste. Maahanmuuttopolitiikassa otettiin täyskäännös ja maahan hyväksyttiin enää pakolaisia. Ruotsin maahanmuuttopolitiikka on ollut kaksinaamaista. Olet tervetullut eteiseen, mutta et pidemmälle. Omaa kieltä ja kulttuuria et saa säilyttää tai oikeastaan se on näkymätöntä. Yksikielinen yhteiskunta pakottaa monokulttuuriin. Kaikkea saa tehdä, jos sen tekee ruotsiksi. Toisaalta kunnollista ruotsin kielen opetusta ei ole ollut tarjolla. Ristiriita on johtanut tragediaan. YK kutsuu Ruotsin tapaa hävittää suomenkielinen vähemmistö maastaan kielelliseksi kansanmurhaksi.


Suomen avautuminen maahanmuuttomaana on tapahtunut jälkijunassa verrattuna Ruotsiin. Kerrostunut monikulttuurisuus on ollut elävää, joten sen pohjalta on ollut hyvä rakentaa toimintamalleja kauempaa tuleville. Vedenjakaja oli 1990-luku ja Neuvostoliiton romahdus sekä liittyminen Euroopan Unioniin. Pitkästä aikaa historiassa Suomesta on tullut taas maahanmuuton kohdemaa. Muutos on ollut ripeää pääkaupunkiseudulla ja muissa suurissa kaupungeissa, jotka ovat värittyneet näkyvästi. Maahanmuuton heterogeenisyys on selvää. Taustoja on todellisuudessa monia, enkä ala tässä niputtaa niitä yhteen.


Kotoutumisessa kieli on avain uuteen yhteiskuntaan ja työelämään. Pitkän alustuksen jälkeen pääsen vihdoin purkamaan Opetushallituksen julkaisemaa opusta, joka tarjoaa eväitä kouluttajille, jotka yrittävät luotsata maahantulleita luomaan omaa, hyvää elämää uudessa kotimaassa.


Tarvetta kirjalle on koska ala on paisumassa ja pätevistä työntekijöistä on pulaa. Etenkin uusille sosiaalityöntekijöille, Kelan virkailijoille ja työ- ja elinkeinotoimistojen väelle sekä tietysti suomi toisena kielenä opettajille siitä on runsaasti hyötyä.


Helena Mentula tiivistää mainiosti nykynäkemyksen aikuisesta oppijana. Aikuinen on aktiivinen tiedonkäsittelijä, joka työstämällä itse oppii parhaiten. Opettaja on enemmän ohjaaja kuin auktoriteetti. Tämä voi olla toisenlaiseen koulutuskulttuuriin tottuneelle sokki. Helena Mentula painottaa S2-opettajalta muiden opettajaominaisuuksien lisäksi vahvaa kulttuurista kompetenssia.


Jutta Kosola käsittelee alkukartoitusta, joka on kriittinen vaihe. Pääkaupunkiseudulla kartoitus tehdään päivässä, Kosolan oppilaitoksessa viikossa, mikä on mielestäni parempi ratkaisu. Yleensäkin olen toitottanut jonkinlaista avointa starttikurssia kaikille, josta sitten poimittaisiin opiskelijat sopiville poluille. Myös ilta-aikaan tulisi saada omaehtoista tai rinnaisteista koulutusta lisää, koska nykykäytäntö jättää monet työelämässä olevat ja kotiäidit väliin. Työvoimapoliittisille kursseille pääsevät vain työttömät.


Kosola kertoo myös pääkaupunkiseudulla käynnissä olevasta Kotoraide-hankkeesta, joka on askel parempaan suuntaan.


Leena Nissilä ja Kristiina Kuparinen vääntävät rautalangasta suomen kielen opetuksesta kotoutumisessa. Oivaltavat esimerkit opetussuunnitelman jalkauttamisesta ovat herkullisia. Tyytyväisesti voi rinta rottingilla todeta niiden olevan jo käytössä omassa opetuksessa.


Saara Laakso ja Sanna Markkanen pureutuvat olennaisimpaan ja vaikeimpaan eli arviointiin. Nykyiset arviointikriteerit ovat löyhiä ja vaikeasti määriteltäviä. On esimerkiksi käynyt ilmi, että meidän oppilaitoksessa kriteerit ovat ilmeisesti muita oppilaitoksia tiukemmat.


Kirjaan on onnistuttu pusertamaan koko kotoumiskoulutuksen kaari. Vinkkejä ja linkkejä on paljon. Kannattaa tutustua.

Michael Halila: Roskaa. Luuserin päiväkirja

Michael Halila: Roskaa. Luuserin päiväkirja (http://roskafiktiota.blogspot.com/), 2011.

Netissä on ilmestynyt aikaamme raottava esikoinen.

Tautologisen töksähtelevästi käynnistyvä tarina piirtää kuvaa syrjäytetystä ja tämän taustasta. Yksikön kolmannessa persoonassa hakataan turhaan muuten hyvää alkua hajalle. Hän, hän, hän... Nimen saatua Luuserin päiväkirja saa sävyä. Yksikön ensimmäisessä persoonassa olisi jytkyä kuitenkin ollut luultavasti enemmän. Eikä päähenkilön etunimi Matti myöskään ole mikään mieliinpainuvan persoonallinen oivallus. Lauseenvastikkeitakin viljellään voimakkaasti.

Matti on armeijan keskeyttänyt espoolainen sivari Vantaan kaupunginkirjastossa. Työ stressaa ja keskeytyy masennukseen. Opinnot yliopistolla eivät edisty. Yksinäisyys ja väkivaltafantasiat riepottelevat. Suhde vanhempiin on etäinen. Tarinaa taustoitetaan lomittamalla lapsuutta ulkomailla nykyhetken kerronnan väliin. Se on kenties turhan osoittelevaa ja klassisen syyllistävää. Koulukiusaus toki järkyttää pienen ihmisen mieltä ja heijastuu kauas aikuisuuteen.

Matti on turvonnut hylkiöksi. Hän ei koe mitään omakseen. Hän on juureton. Eksynyt aikaamme, joka arvostaa pätemistä ja pärjäämistä - tiettyjen odotusten täyttämistä. Kukaan ei näe hänen sisälle. Hän on näkymätön.

Suhteet naisiin eivät ole täysin uskottavia. Tuskin tällaisella ihmiskohtalolla näin läheisiä kokemuksia vastakkaisesta sukupuolesta on. Ei, vaikka vähäisiä ne ovat. Sinänsä vihaan sekoittuva halu tuntuu todelliselta.

Vähitellen syntyy paineita ravisuttavalle käänteelle. Sellaista ei tule. Loppu poikkaistaan ja jätetään lukijan mielikuvituksen varaan. Sinänsä nokkelasti.

Hyvää harjoitusta vahvalta kirjoittajalta. Joten tulevaisuudelta on lupa odottaa paljon. Kannattaa siis painaa nimi mieleen!