August Strindberg: Satuja. Kirjapaino-osakeyhtiö Kirja 1912 (Lasipalatsi 2001). 133 s.
August Strindbergin Satuja on kelvoton kirja. Surrealistiset sadut ovat sumeita ja sekavia, vailla tarttumapintaa. Punainen lanka uupuu.
Tarinat kahlaa nopeasti ja pettyneesti. Niiden ei uskoisi olevan yhden 1900-luvun merkittävimmän kirjailijan käsialaa. Surkeat sutaisut eivät innosta paria poikkeusta lukuunottamatta.
Voi vain olla kiitollinen, ettei enempää paperia ole tuhlattu moiseen pikkuläpyskään. Kiitos siitä.
keskiviikko 21. tammikuuta 2009
Antonio Tabucchi: Damasceno Monteiron katkaistu pää
Antonio Tabucchi: Damasceno Monteiron katkaistu pää. Tammi 1999. 215 s.
Jos joku ihmettelee miksi monesti novelleissani katkaistaan päitä, niin Raamatun lisäksi syyllinen siihen saattaa olla Antonio Tabucchin Damasceno Monteiron katkaistu pää.
Portugaliin sijoittuva dekkarimainen trilleri jalostuu kaunokirjalliseksi kullaksi. Tökerö B-luokan leffa-alku hioutuu hienoksi teokseksi, jossa kulkee useampia juonitasoja, jotka risteävät ja turpoavat.
Päähenkilö on nuori lehtimies, joka henkensä pitimiksi kirjoittelee roskalehteen, vaikka oikeasti haluaisi tutkia portugalilaista kirjallisuutta. Pikkukaupungin poikkeava murha pakottaa vastentahtoisen pojan reportaasireisulle, josta paisuu hänen elämäänsä mullistava tapahtumaketju.
Kielenkäytöltään Antonio Tabucchi on minimalisti, joka osaa typistää tiivisti tärkeimmät asiat lauseisiinsa, jotka samalla liikauttelevat tunteita. Tuloksena on tyylikästä kerrontaa, joka pysyy loppuun asti kasassa.
Mielenkiintoisena loppukaneettina voi todeta, että kirja on muuten kirjoitettu/päivätty Helsinkiin.
Jos joku ihmettelee miksi monesti novelleissani katkaistaan päitä, niin Raamatun lisäksi syyllinen siihen saattaa olla Antonio Tabucchin Damasceno Monteiron katkaistu pää.
Portugaliin sijoittuva dekkarimainen trilleri jalostuu kaunokirjalliseksi kullaksi. Tökerö B-luokan leffa-alku hioutuu hienoksi teokseksi, jossa kulkee useampia juonitasoja, jotka risteävät ja turpoavat.
Päähenkilö on nuori lehtimies, joka henkensä pitimiksi kirjoittelee roskalehteen, vaikka oikeasti haluaisi tutkia portugalilaista kirjallisuutta. Pikkukaupungin poikkeava murha pakottaa vastentahtoisen pojan reportaasireisulle, josta paisuu hänen elämäänsä mullistava tapahtumaketju.
Kielenkäytöltään Antonio Tabucchi on minimalisti, joka osaa typistää tiivisti tärkeimmät asiat lauseisiinsa, jotka samalla liikauttelevat tunteita. Tuloksena on tyylikästä kerrontaa, joka pysyy loppuun asti kasassa.
Mielenkiintoisena loppukaneettina voi todeta, että kirja on muuten kirjoitettu/päivätty Helsinkiin.
Philip Roth: Haamukirjailija
Philip Roth: Haamukirjailija. WSOY 1980. 209 s.
Kun hyvää kirjaa kaipaa, Philip Rothin tuotannosta kunnon teoksia löytyy roppakaupalla. Pentti Saarikosken suomentama Haamukirjailija on yksi suosikeistani, jota kahlaan lävitse yhä uudelleen. Eikä se ole voinut olla jättämättä jälkiä omaan kirjoitteluun.
Esimerkiksi selvä heijastuma on esikoiskirjani novelli Kirjoittajakurssi, jossa esiintyvät Asko Sahlbergin näköinen ruotsinsuomalainen kirjailijamies ja kirjoittamisesta innostunut nuorukainen samankaltaisessa asetelmassa. Tosin rakenteeltaan novelli poikkeaa ja jakautuu kiehtovasti kahtia, pornahtava alku pysähtyy syvällisemmäksi pohdiskeluksi ja kriittiseksi tarkasteluksi kirjoittamisesta.
Haamukirjailijassa esikoisnovellikokoelmansa julkaissut nuorukainen matkaa erakoituneen tähden luokse, joka osoittautuu kimallustaan kauheammaksi - siis aivan tavalliseksi ihmiseksi.
Roth osaa siepata lukijansa, joten tarina tempaa mukaansa ja loppuukin hivenen yllättävästi, kuin kesken ja latistuen. Kiva kirja.
Kun hyvää kirjaa kaipaa, Philip Rothin tuotannosta kunnon teoksia löytyy roppakaupalla. Pentti Saarikosken suomentama Haamukirjailija on yksi suosikeistani, jota kahlaan lävitse yhä uudelleen. Eikä se ole voinut olla jättämättä jälkiä omaan kirjoitteluun.
Esimerkiksi selvä heijastuma on esikoiskirjani novelli Kirjoittajakurssi, jossa esiintyvät Asko Sahlbergin näköinen ruotsinsuomalainen kirjailijamies ja kirjoittamisesta innostunut nuorukainen samankaltaisessa asetelmassa. Tosin rakenteeltaan novelli poikkeaa ja jakautuu kiehtovasti kahtia, pornahtava alku pysähtyy syvällisemmäksi pohdiskeluksi ja kriittiseksi tarkasteluksi kirjoittamisesta.
Haamukirjailijassa esikoisnovellikokoelmansa julkaissut nuorukainen matkaa erakoituneen tähden luokse, joka osoittautuu kimallustaan kauheammaksi - siis aivan tavalliseksi ihmiseksi.
Roth osaa siepata lukijansa, joten tarina tempaa mukaansa ja loppuukin hivenen yllättävästi, kuin kesken ja latistuen. Kiva kirja.
perjantai 26. joulukuuta 2008
Kommunismin musta kirja
Stéphane Courtois, Nicolas Werth, Jean-Louis Panné,, Andrzej Paczkowski, Karel Bartosek & Jean-Louis Margolin: Kommunismin musta kirja. WSOY 2003. 863 s.
Kommunismin musta kirja on hyytävän ahdistavaa luettavaa. Ensimmäinen yritys puristaa yhteen kommunismin nimissä tehtyjä rikoksia ihmisyyttä vastaan pursuaa raakuuksia, jotka puistattavat. Uhrien arvioidut lukumäärät kohoavat käsittämättömiin mittasuhteisiin - niitä ei voi ihmisjärjellä käsittää.
Yleisessä historiassa paremmin tunnettuna kauheutena on kansallissosialistien keskitysleirit Saksassa, liittolaismaissa ja miehitetyillä alueilla. Kenties juuri lyhyen kukoistuskauden takia ne jäivät mitättömiksi verrattuna kahteen toiseen giganttiseen sortosysteemiin, joiden rattaat murskasivat kymmeniä miljoonia yksilöitä. Koska kansallissosialistit katosivat, jäi voittajavaltojen terrori pimentoon - ja sitä se on yhä. Harvalle on valjennut ihmiskunnan 1900-luvun verisen historian kammottava hurjuus ja laajuus - ja että ihmiskunnan enemmistö on ollut rautasaappaiden alla kärsimässä totalitaaristen diktatuurien totaalisesta typeryydestä melkein näihin päiviin asti.
Kommunismin musta kirja on hieno pyrkimys saattaa päivänvaloon tutkimuksia, jotka ovat jääneet huomiotta kommunististen propagandakoneistojen mylvinnässä. Mädäntyneet systeemit ovat pääosiltaan lahonneet, jäljellä on rippeet, joissa kansankerroksia pidetään yhä suunnattomissa valtiovankiloissa, jotka uhraavat uskomattomasti resursseja pienen, kapean eliitin etujen ajamiseen ja muiden sairaalloiseen kontrollointiin.
Luonnollisesti kirja keskittyy Neuvostoliiton valtioterrorin setvimiseen, seuraavaksi eniten Kiinan kommunistiseen katastroofiin, joka näännytti hengiltä kymmeniä miljoonia. Muita maita ainoastaan sivutaan lyhyillä esityksillä, jotka toivottavasti tulevaisuudessa tiedon lisääntyessä syventyvät.
Kommunismin musta kirja on kirja, joka jokaisen Pitää lukea.
Kommunismin musta kirja on hyytävän ahdistavaa luettavaa. Ensimmäinen yritys puristaa yhteen kommunismin nimissä tehtyjä rikoksia ihmisyyttä vastaan pursuaa raakuuksia, jotka puistattavat. Uhrien arvioidut lukumäärät kohoavat käsittämättömiin mittasuhteisiin - niitä ei voi ihmisjärjellä käsittää.
Yleisessä historiassa paremmin tunnettuna kauheutena on kansallissosialistien keskitysleirit Saksassa, liittolaismaissa ja miehitetyillä alueilla. Kenties juuri lyhyen kukoistuskauden takia ne jäivät mitättömiksi verrattuna kahteen toiseen giganttiseen sortosysteemiin, joiden rattaat murskasivat kymmeniä miljoonia yksilöitä. Koska kansallissosialistit katosivat, jäi voittajavaltojen terrori pimentoon - ja sitä se on yhä. Harvalle on valjennut ihmiskunnan 1900-luvun verisen historian kammottava hurjuus ja laajuus - ja että ihmiskunnan enemmistö on ollut rautasaappaiden alla kärsimässä totalitaaristen diktatuurien totaalisesta typeryydestä melkein näihin päiviin asti.
Kommunismin musta kirja on hieno pyrkimys saattaa päivänvaloon tutkimuksia, jotka ovat jääneet huomiotta kommunististen propagandakoneistojen mylvinnässä. Mädäntyneet systeemit ovat pääosiltaan lahonneet, jäljellä on rippeet, joissa kansankerroksia pidetään yhä suunnattomissa valtiovankiloissa, jotka uhraavat uskomattomasti resursseja pienen, kapean eliitin etujen ajamiseen ja muiden sairaalloiseen kontrollointiin.
Luonnollisesti kirja keskittyy Neuvostoliiton valtioterrorin setvimiseen, seuraavaksi eniten Kiinan kommunistiseen katastroofiin, joka näännytti hengiltä kymmeniä miljoonia. Muita maita ainoastaan sivutaan lyhyillä esityksillä, jotka toivottavasti tulevaisuudessa tiedon lisääntyessä syventyvät.
Kommunismin musta kirja on kirja, joka jokaisen Pitää lukea.
torstai 25. joulukuuta 2008
Jani Saxell: Huomispäivän vartijat
Jani Saxell: Huomispäivän vartijat. Avain 2007. 352 s.
Jani Saxellin novellikokoelma Huomispäivän vartijat on tuhti tekele, joka jättää vaativalle lukijalle pettyneen sivumaun. Koherenssi ei ole kunnossa, novellit ovat haahuilevia, suuntaansa ja muotoansa vielä etsiviä raakileita. Paikoin punainen lanka on hämärtynyt ja täysin hukassa.
Kuudesta kertomuksesta kolme ylittää selvästi muut. Niissä on taustalla kirkas ideologia, jonka ansiosta kertomuksista on väännetty sivuille se olennainen. Ensimmäinen Vapauden kaiho 2012 on tällainen. Juuri sen terävä, todellisuuden tuntuinen yhteiskuntakriittisyys tulevaisuudesta luo isoja odotuksia muihin novelleihin. Yhdysvaltoihin matkaava nuori mies joutuu vankileirien saaristoon... mukana möyhentämässä mieliä on autonomiseksi päässyt tietokone. Futuristisen novellin juuret ovat George W. Bushin tuhoisassa aikakaudessa, rykäys on skifillä höystetty kauhuparodia mahdollisesta tulevasta, mikäli Bushin klaani saa rellestää rauhassa maailman mahtavimman maan ykköspallilla. Makoisaa ja nokkelaa sanailua, jossa juonenkäänteet yllättävät lukijan herkullisesti.
Kärpäsen silmät voisi olla laadukasta venäläistä nykykirjallisuutta. Kokonaisuutena kelpo tuotos hajoaa kuitenkin yritykseen olla useampia tyylisuuntia samaanaikaan. Lähes realistinen ote Pietarista pirstoutuu ja hukkuu Nevaan. Novelli lässähtää, olo on kuin kävelisi puolivalmiiseen pilvenpiirtäjään: kerrokset loppuvat kesken.
Menneisyydenhallintavirasto on kokoelman kruunu. Kirjallisuusfilosofinen neronleimahdus herättää klassiset kirjailijahahmot henkiin. Modernistinen tarina kerrostuu kivasti skifillä, ja samalla herättää kysymyksiä historiasta ja vaihtoehdoista älykkäästi.
Jani Saxellin novellikokoelma Huomispäivän vartijat on tuhti tekele, joka jättää vaativalle lukijalle pettyneen sivumaun. Koherenssi ei ole kunnossa, novellit ovat haahuilevia, suuntaansa ja muotoansa vielä etsiviä raakileita. Paikoin punainen lanka on hämärtynyt ja täysin hukassa.
Kuudesta kertomuksesta kolme ylittää selvästi muut. Niissä on taustalla kirkas ideologia, jonka ansiosta kertomuksista on väännetty sivuille se olennainen. Ensimmäinen Vapauden kaiho 2012 on tällainen. Juuri sen terävä, todellisuuden tuntuinen yhteiskuntakriittisyys tulevaisuudesta luo isoja odotuksia muihin novelleihin. Yhdysvaltoihin matkaava nuori mies joutuu vankileirien saaristoon... mukana möyhentämässä mieliä on autonomiseksi päässyt tietokone. Futuristisen novellin juuret ovat George W. Bushin tuhoisassa aikakaudessa, rykäys on skifillä höystetty kauhuparodia mahdollisesta tulevasta, mikäli Bushin klaani saa rellestää rauhassa maailman mahtavimman maan ykköspallilla. Makoisaa ja nokkelaa sanailua, jossa juonenkäänteet yllättävät lukijan herkullisesti.
Kärpäsen silmät voisi olla laadukasta venäläistä nykykirjallisuutta. Kokonaisuutena kelpo tuotos hajoaa kuitenkin yritykseen olla useampia tyylisuuntia samaanaikaan. Lähes realistinen ote Pietarista pirstoutuu ja hukkuu Nevaan. Novelli lässähtää, olo on kuin kävelisi puolivalmiiseen pilvenpiirtäjään: kerrokset loppuvat kesken.
Menneisyydenhallintavirasto on kokoelman kruunu. Kirjallisuusfilosofinen neronleimahdus herättää klassiset kirjailijahahmot henkiin. Modernistinen tarina kerrostuu kivasti skifillä, ja samalla herättää kysymyksiä historiasta ja vaihtoehdoista älykkäästi.
keskiviikko 17. joulukuuta 2008
Joonas Sillanpää: Moskovan yö ja muita kertomuksia
Joonas Sillanpää: Moskovan yö ja muita kertomuksia. Luoto 2008. 214 s.
Nyt sitä saa. Nimittäin novellikokoelmaani Moskovan yö ja muita kertomuksia. Tilaat sen kätevimmin suoraan kirjapainosta muutamassa viikossa kotiin kannettuna vain 17,99 € plus postikulut. Täältä.
Omasta kirjasta on hankala harjoittaa kritiikkiä. Omakustanteena kirja jäänee kirjallisuuden marginaaliin, mutta eiköhän jokunen lukijakin jostain löydy. Ainakin viimeistään, kun alan lähetellä joihinkin kirjastoihin tammikuun puolen välin tienoilla. Mitään markkinointikampanjaa en aio tempaista liikkeelle, vaan tieto tulokkaasta edennee lähinnä sähköisiä kanavia pitkin potentiaalisille lukijoille.
Osa kokoelman novelleista on jo kertaalleen julkaistu Liekissä, mutta on joukossa lukuisia julkaisemattomiakin. Yhteensä tavaraa on tungettu seitsemäntoista turinan verran kahdellesadalleneljälletoista sivulle. Kelpo kirja siis, joka tuskin jättää ketään kylmäksi. Seksiä ja väkivaltaa piisaa, paikoin lipsahtaa pornahtavaksi parisuhdeproblematiikaksi, toisinaan tärvellään toiminnalla ja väkivallalla.
Novelleissa liikutaan paljon tietysti Helsingissä ja Eskilstunassa (yllätys, yllätys), mutta mennään sitä muuallakin maailmalla. Itse pidän parista sodanvastaisesta novellistani melkoisesti. Mielestäni niissä olen onnistunut kohtuudella. Muuten on huttua, mutta löytyy kauniitakin, komeita kohtia, joista ammattikirjailijatkin lehahtavat kateudesta vihreiksi.
Ostakaa ja lukekaa tai odottakaa lainastoon saapumista ja lukekaa. Ette kadu! :)
Nyt sitä saa. Nimittäin novellikokoelmaani Moskovan yö ja muita kertomuksia. Tilaat sen kätevimmin suoraan kirjapainosta muutamassa viikossa kotiin kannettuna vain 17,99 € plus postikulut. Täältä.
Omasta kirjasta on hankala harjoittaa kritiikkiä. Omakustanteena kirja jäänee kirjallisuuden marginaaliin, mutta eiköhän jokunen lukijakin jostain löydy. Ainakin viimeistään, kun alan lähetellä joihinkin kirjastoihin tammikuun puolen välin tienoilla. Mitään markkinointikampanjaa en aio tempaista liikkeelle, vaan tieto tulokkaasta edennee lähinnä sähköisiä kanavia pitkin potentiaalisille lukijoille.
Osa kokoelman novelleista on jo kertaalleen julkaistu Liekissä, mutta on joukossa lukuisia julkaisemattomiakin. Yhteensä tavaraa on tungettu seitsemäntoista turinan verran kahdellesadalleneljälletoista sivulle. Kelpo kirja siis, joka tuskin jättää ketään kylmäksi. Seksiä ja väkivaltaa piisaa, paikoin lipsahtaa pornahtavaksi parisuhdeproblematiikaksi, toisinaan tärvellään toiminnalla ja väkivallalla.
Novelleissa liikutaan paljon tietysti Helsingissä ja Eskilstunassa (yllätys, yllätys), mutta mennään sitä muuallakin maailmalla. Itse pidän parista sodanvastaisesta novellistani melkoisesti. Mielestäni niissä olen onnistunut kohtuudella. Muuten on huttua, mutta löytyy kauniitakin, komeita kohtia, joista ammattikirjailijatkin lehahtavat kateudesta vihreiksi.
Ostakaa ja lukekaa tai odottakaa lainastoon saapumista ja lukekaa. Ette kadu! :)
keskiviikko 19. marraskuuta 2008
F. E. Sillanpää: Taatan joulu
F. E. Sillanpää: Taatan joulu (toim. Panu Rajala). Otava 1986. 224 s.
Suomen kielen gradussani kiinnitin huomiota jouluaihelmien runsauteen ruotsinsuomalaisessa kaunoproosassa. Tutkin ruosuproosaa vähemmistöaseman jälkeen, mutta yhä tällä vuosituhannella jouluisuuden esiintyvyys oli huomattavan tiheää. Myös lato ja aitta, lapsuuden torppien maisemat vyöryivät maisterintyöni mukaan teksteistä esiin.
Jouluproosalla on tukeva sijansa etenkin vanhemmassa suomalaisessa kaunokirjallisuudessa ja muussa taiteilussa. Yksi tämän aihealueen ahkeroijista oli F. E. Sillanpää. Lehdet pursuivat toisen maailmansodan molemmin puolin jouluisia kirjoitelmia, ja F. E. Sillanpää toimeentulonsa turvaamiseksi raapusti rutosti kaikenlaisia kyhäelmiä. Mutta erityisesti taatta tuli tunnetuksi joulusaarnoistaan radiossa sodan jälkeen. Siitä muodostui perinne, joka juotettiin lujasti suomalaiseen joulutraditioon kiinni. Kenties juuri osaltaan siitä periytyy vanhemman ruotsinsuomalaisen polven rakkaus joulukertomuksiin - sekä niiden tekemiseen että lukemiseen. Esimerkiksi juhannuksesta ei kirjoittanut kukaan, joulu sen sijaan oli pääteemana kourallisessa. Myöskään saunominen ei värittänyt ruosuproosaa yhtä näkyvästi kuin joulu.
Panu Rajalan toimittaman kokoelman suolana on Panu Rajalan jälkisanat sekä helmenä F. E. Sillanpään Joulukirje diktaattoreille, joka sekä sisältönsä että taidokkuutensa puolesta on painavaa purtavaa. Pelkästään jo tämän lyhyen vetoomuksen takia Sillanpää on nobelinsa ansainnut. 1938 ensimmäistä kertaa julkaistu pakina puuttuu politiikkaan rajusti, tylysti ja iskevästi. Tuolloin se oli harha-askel kirjailijan uran kannalta; käännösmarkkinat sulivat Saksassa ja kotimaassa keskusteltiin kipakasti kirjailijan oikeudesta käsitellä maailmanpolitiikkaa, mutta historian kalpeassa valossa uhkarohkea selkärankaisuus kohottaa nobelistikirjailijamme kirjallisuuden raskaaseen sarjaan. Kunpa oman aikamme sanasepoilla olisi samaa kykyä puuttua politiikkaan ja ärähtää ihmisoikeuksien puolesta, kun niitä loukataan törkeästi jatkuvasti silmiemme edessä.
Muuten kokoelma on täynnä kypsymättömiä raakileita, tehdastuotantoja ja tunteilevaa toistoa vailla mielekästä sisältöä. Joukossa on pari taatan parasta joulusaarnaa, mutta kirjallisesti niillä ei ole lumoa. Taatan turinoissa nimenomaan niiden ääneenluku oli se koukuttava juju, koska sisällöllisesti ne olivat tyhjänpäiväistä horinaa.
Kertomukset eivät ole kummoisia, joten tällaiselle harrastelijakirjoittelijalle tulee toivoa. Kohtahan sitä meikäläisen omakustanne-esikoista saa! Siitä lisää lähempänä kuun loppua.
Suomen kielen gradussani kiinnitin huomiota jouluaihelmien runsauteen ruotsinsuomalaisessa kaunoproosassa. Tutkin ruosuproosaa vähemmistöaseman jälkeen, mutta yhä tällä vuosituhannella jouluisuuden esiintyvyys oli huomattavan tiheää. Myös lato ja aitta, lapsuuden torppien maisemat vyöryivät maisterintyöni mukaan teksteistä esiin.
Jouluproosalla on tukeva sijansa etenkin vanhemmassa suomalaisessa kaunokirjallisuudessa ja muussa taiteilussa. Yksi tämän aihealueen ahkeroijista oli F. E. Sillanpää. Lehdet pursuivat toisen maailmansodan molemmin puolin jouluisia kirjoitelmia, ja F. E. Sillanpää toimeentulonsa turvaamiseksi raapusti rutosti kaikenlaisia kyhäelmiä. Mutta erityisesti taatta tuli tunnetuksi joulusaarnoistaan radiossa sodan jälkeen. Siitä muodostui perinne, joka juotettiin lujasti suomalaiseen joulutraditioon kiinni. Kenties juuri osaltaan siitä periytyy vanhemman ruotsinsuomalaisen polven rakkaus joulukertomuksiin - sekä niiden tekemiseen että lukemiseen. Esimerkiksi juhannuksesta ei kirjoittanut kukaan, joulu sen sijaan oli pääteemana kourallisessa. Myöskään saunominen ei värittänyt ruosuproosaa yhtä näkyvästi kuin joulu.
Panu Rajalan toimittaman kokoelman suolana on Panu Rajalan jälkisanat sekä helmenä F. E. Sillanpään Joulukirje diktaattoreille, joka sekä sisältönsä että taidokkuutensa puolesta on painavaa purtavaa. Pelkästään jo tämän lyhyen vetoomuksen takia Sillanpää on nobelinsa ansainnut. 1938 ensimmäistä kertaa julkaistu pakina puuttuu politiikkaan rajusti, tylysti ja iskevästi. Tuolloin se oli harha-askel kirjailijan uran kannalta; käännösmarkkinat sulivat Saksassa ja kotimaassa keskusteltiin kipakasti kirjailijan oikeudesta käsitellä maailmanpolitiikkaa, mutta historian kalpeassa valossa uhkarohkea selkärankaisuus kohottaa nobelistikirjailijamme kirjallisuuden raskaaseen sarjaan. Kunpa oman aikamme sanasepoilla olisi samaa kykyä puuttua politiikkaan ja ärähtää ihmisoikeuksien puolesta, kun niitä loukataan törkeästi jatkuvasti silmiemme edessä.
Muuten kokoelma on täynnä kypsymättömiä raakileita, tehdastuotantoja ja tunteilevaa toistoa vailla mielekästä sisältöä. Joukossa on pari taatan parasta joulusaarnaa, mutta kirjallisesti niillä ei ole lumoa. Taatan turinoissa nimenomaan niiden ääneenluku oli se koukuttava juju, koska sisällöllisesti ne olivat tyhjänpäiväistä horinaa.
Kertomukset eivät ole kummoisia, joten tällaiselle harrastelijakirjoittelijalle tulee toivoa. Kohtahan sitä meikäläisen omakustanne-esikoista saa! Siitä lisää lähempänä kuun loppua.
keskiviikko 12. marraskuuta 2008
Tuomas Kyrö: Nahkatakki
Tuomas Kyrö: Nahkatakki. WSOY 2001. 239 s.
Tuomas Kyrön esikoisromaanin kantavana ideana on näppärä oivallus, joka rönsyilee kulkevaksi kertomukseksi. Nahkatakki ei kuitenkaan onnistu saamaan riittävästi ilmaa siipiensä alle, vaan muistuttaa enemmän fasaanin pyrähdystä.
Novelliksi typistettynä tarina olisi voinut olla tehokas. Tällaisena toimivuus takkuaa. Löysää on liikaa, ja kieliasussa olisi korjailtavaa. Sekä kieliopillisesti että sujuvuuden näkökulmasta. Joidenkin henkilöhahmojen ympärillä on lihaa luiden päällä, mutta valitettavan monet kutistuvat etäisiksi heijastuksiksi. Väkivalta pursuaa.
Kirja on toki selvästi keskitasoa parempi. Kelpo kirja kevyeksi viihteeksi äksönin ja potkupallon ystäville.
Mielenkiintoista oli seurata globaalistumisen vaikutuksia suomalaiseen kirjallisuuteen. Kyrön kirjassa nostetaan yhtenä vahvana pohjavirtana toiseuden problematiikkaa esiin. Sivuhahmoissa on runsaasti uussuomalaisia, viittauksia ja tapahtumia on sijoitettu Itämeren reunusvaltioihin. Suomalaista suvaitsemattomuutta suurennellaan, kaupallistumista ironisoidaan. Kaikki kytkeytyvät toisiinsa tavalla tai toisella, jos ei muuten niin yhden ja saman nahkatakin välityksellä. Mikä säilyi höykytyksestä ehjänä.
Tuomas Kyrön esikoisromaanin kantavana ideana on näppärä oivallus, joka rönsyilee kulkevaksi kertomukseksi. Nahkatakki ei kuitenkaan onnistu saamaan riittävästi ilmaa siipiensä alle, vaan muistuttaa enemmän fasaanin pyrähdystä.
Novelliksi typistettynä tarina olisi voinut olla tehokas. Tällaisena toimivuus takkuaa. Löysää on liikaa, ja kieliasussa olisi korjailtavaa. Sekä kieliopillisesti että sujuvuuden näkökulmasta. Joidenkin henkilöhahmojen ympärillä on lihaa luiden päällä, mutta valitettavan monet kutistuvat etäisiksi heijastuksiksi. Väkivalta pursuaa.
Kirja on toki selvästi keskitasoa parempi. Kelpo kirja kevyeksi viihteeksi äksönin ja potkupallon ystäville.
Mielenkiintoista oli seurata globaalistumisen vaikutuksia suomalaiseen kirjallisuuteen. Kyrön kirjassa nostetaan yhtenä vahvana pohjavirtana toiseuden problematiikkaa esiin. Sivuhahmoissa on runsaasti uussuomalaisia, viittauksia ja tapahtumia on sijoitettu Itämeren reunusvaltioihin. Suomalaista suvaitsemattomuutta suurennellaan, kaupallistumista ironisoidaan. Kaikki kytkeytyvät toisiinsa tavalla tai toisella, jos ei muuten niin yhden ja saman nahkatakin välityksellä. Mikä säilyi höykytyksestä ehjänä.
maanantai 10. marraskuuta 2008
Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä (9). Pakenija
Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä (9). Pakenija. Otava 2003. 302 s.
Pakenija on Kadonnutta aikaa etsimässä -suurromaanin kypsin ja ravisuttavin nivel. Pyörteet pökerryttävät, olo on kuin vuoristoradassa. Yllätykset vatkaavat osan hapekkaaksi, samalla pohdinnat rakkaudesta jalostuvat timanteiksi.
Suhde Albertineen solmuuntuu, Albertine menehtyy. Kertoja kärsii. Riipaiseva teksti puhuttelee, tasoja kulkee yksityisestä yleiseen, kulttuurihistorian laajemmista kehyksistä hypitään yksittäisiin mielenliikkeisiin. Pariisista päädytään Venetsiaan, jota kuvataan henkeäsalpaavasti.
Mikäli Proustilta tahtoo lukea vain yhden kirjan ja maistaa Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjaa, suosittelen suunnattomasti tätä teosta. Tämä yhdeksäs on se terävin, karsituin ja tapahtumarikkain, joka ruokkii monenlaisen lukijan nälkää.
Hassuin piirre lukukokemuksessa oli, että aloin mielessä kääntää teosta takaisin alkukielelle. Maistelin miltä Proustin kilkutetut lauseet kuulostaisivat syntyasussaan. Nyt nettiin päästyäni nakuttelin Albertinen kuolemasta ranskaksi kuukkeliin, ja ranskaa taitaville löytyi kiintoisa David Agrechin kirjoitus SUR LA MORT D’ALBERTINE. Siinä on hivenen fiksumpia sanasia tästä teoksesta.
Pakenija on Kadonnutta aikaa etsimässä -suurromaanin kypsin ja ravisuttavin nivel. Pyörteet pökerryttävät, olo on kuin vuoristoradassa. Yllätykset vatkaavat osan hapekkaaksi, samalla pohdinnat rakkaudesta jalostuvat timanteiksi.
Suhde Albertineen solmuuntuu, Albertine menehtyy. Kertoja kärsii. Riipaiseva teksti puhuttelee, tasoja kulkee yksityisestä yleiseen, kulttuurihistorian laajemmista kehyksistä hypitään yksittäisiin mielenliikkeisiin. Pariisista päädytään Venetsiaan, jota kuvataan henkeäsalpaavasti.
Mikäli Proustilta tahtoo lukea vain yhden kirjan ja maistaa Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjaa, suosittelen suunnattomasti tätä teosta. Tämä yhdeksäs on se terävin, karsituin ja tapahtumarikkain, joka ruokkii monenlaisen lukijan nälkää.
Hassuin piirre lukukokemuksessa oli, että aloin mielessä kääntää teosta takaisin alkukielelle. Maistelin miltä Proustin kilkutetut lauseet kuulostaisivat syntyasussaan. Nyt nettiin päästyäni nakuttelin Albertinen kuolemasta ranskaksi kuukkeliin, ja ranskaa taitaville löytyi kiintoisa David Agrechin kirjoitus SUR LA MORT D’ALBERTINE. Siinä on hivenen fiksumpia sanasia tästä teoksesta.
sunnuntai 2. marraskuuta 2008
Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä (8). Vanki
Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä (8). Vanki. Otava 1994. 411 s.
Kirjahylly-blogia seuranneet ovat voineet vilkuilla edistymistäni Marcel Proustin suurromaanin parissa. Tänään sain suljettua kahdeksannen osasen.
Vaikka takakannessa väitetään modernin maailmankirjallisuuden kivijalkaa olevan Kadonnutta aikaa etsimässä-sarjan muodostuvan itsenäisistä romaaneista, ei teksti pidä paikkaansa. Se on yhteinäinen kudelma, jossa kulkee tuhannet seitit ristikkäin. Ehkä juuri takakannen takia erehdyin aloittamaan "sarjan" summittain. Se on yksi romaani, joka on pilkottu käytännön vuoksi osasiin. Niitä ei voi ymmärtää ilman alkuosan palasia.
Toki osasilla on niitä värjäävä teemansa, mutta nekin nivoutuvat yhteen ja tarkastelevat pääteemaa - rakkautta - eri vaiheista ja näkökulmista.
Melkoista märehdintää on siis kahdeksikkokin, siinä kertojan ja Albertinen suhde kärjistyy. Kertoja ja Albertine ovat muuttaneet samaan huoneistoon Pariisiin, kertoja on kypsymättömän mustasukkainen ja käyttäytyy häiriintyneesti, sairaalloisesti. Hän tunnustaa sen itsekin.
Osa on kuin puupala aavalla merellä, joka pitkällä aallolla paiskautuu kohti rantaa ja lopuksi parilla terävämmällä pyrskähdyksellä haaksirikkoutuu. Kenties upein sanataiteilu osasessa on musiikkiteoksen kuvailu, joka on hienosti soivaa sanojen sinfoniaa silmille. Siinä kohtaa tekijän vimma vie, mutta pian taas palataan puuduttavaan toistoon ja epäilysten varjoihin.
Riidat Albertinen kanssa kärjistävät osasta, mutta niistä puuttuu hionta, joka latistaa tunnelman teennäiseksi. Albertine vaikuttaa luonnottomalta saippuapalalta, mutta toisaalta inhimilliseltä ihmiseltä. Dialogi ja epäsuorakerronta eivät rimmaa keskenään. Vaikutelmaksi jää epätodellinen olo.
Välillä eksytään sivuraiteille, joiden happirikkaissa syvänteissä on rikastuneita rönsyjä.
Kaikkinensa melkoisen epätasainen osanen, josta on hankala muodostaa mielipidettä. Karsiminen olisi voinut terottaa sanomaa, eikä lukijakaan uuvahtaisi yhtä helposti. Hienojen lauseiden vyörytys ja jatkuva jankutus väsyttävät innokkaimmankin Proust-fanittajan. Valitettavasti. Onneksi on sarja melkein ohitse.
Kirjahylly-blogia seuranneet ovat voineet vilkuilla edistymistäni Marcel Proustin suurromaanin parissa. Tänään sain suljettua kahdeksannen osasen.
Vaikka takakannessa väitetään modernin maailmankirjallisuuden kivijalkaa olevan Kadonnutta aikaa etsimässä-sarjan muodostuvan itsenäisistä romaaneista, ei teksti pidä paikkaansa. Se on yhteinäinen kudelma, jossa kulkee tuhannet seitit ristikkäin. Ehkä juuri takakannen takia erehdyin aloittamaan "sarjan" summittain. Se on yksi romaani, joka on pilkottu käytännön vuoksi osasiin. Niitä ei voi ymmärtää ilman alkuosan palasia.
Toki osasilla on niitä värjäävä teemansa, mutta nekin nivoutuvat yhteen ja tarkastelevat pääteemaa - rakkautta - eri vaiheista ja näkökulmista.
Melkoista märehdintää on siis kahdeksikkokin, siinä kertojan ja Albertinen suhde kärjistyy. Kertoja ja Albertine ovat muuttaneet samaan huoneistoon Pariisiin, kertoja on kypsymättömän mustasukkainen ja käyttäytyy häiriintyneesti, sairaalloisesti. Hän tunnustaa sen itsekin.
Osa on kuin puupala aavalla merellä, joka pitkällä aallolla paiskautuu kohti rantaa ja lopuksi parilla terävämmällä pyrskähdyksellä haaksirikkoutuu. Kenties upein sanataiteilu osasessa on musiikkiteoksen kuvailu, joka on hienosti soivaa sanojen sinfoniaa silmille. Siinä kohtaa tekijän vimma vie, mutta pian taas palataan puuduttavaan toistoon ja epäilysten varjoihin.
Riidat Albertinen kanssa kärjistävät osasta, mutta niistä puuttuu hionta, joka latistaa tunnelman teennäiseksi. Albertine vaikuttaa luonnottomalta saippuapalalta, mutta toisaalta inhimilliseltä ihmiseltä. Dialogi ja epäsuorakerronta eivät rimmaa keskenään. Vaikutelmaksi jää epätodellinen olo.
Välillä eksytään sivuraiteille, joiden happirikkaissa syvänteissä on rikastuneita rönsyjä.
Kaikkinensa melkoisen epätasainen osanen, josta on hankala muodostaa mielipidettä. Karsiminen olisi voinut terottaa sanomaa, eikä lukijakaan uuvahtaisi yhtä helposti. Hienojen lauseiden vyörytys ja jatkuva jankutus väsyttävät innokkaimmankin Proust-fanittajan. Valitettavasti. Onneksi on sarja melkein ohitse.
torstai 23. lokakuuta 2008
Ivan Turgenev: Tarpeettoman ihmisen päiväkirja
Ivan Turgenev: Tarpeettoman ihmisen päiväkirja. Karisto 2000. 99 s.
Pienissä kertomuksissa lymyilee usein se suuri ja mahtava. Tällainen tapaus on Ivan Turgenevin Tarpeettoman ihmisen päiväkirja. Sivumäärältään vaatimaton stoori syvällisyydessään ja riisutun kauniina jaksaa innostaa yhä uusiin lukukokemuksiin.
Tarpeettoman ihmisen päiväkirjassa elämäänsä pettynyt mies kertaa kulunutta ennen kuolemaansa kirjallisesti. Hän kuitenkin takertuu yhteen tapaukseen; epäonniseen rakkauteen, jossa hän möhlii moninaisesti.
Ironinen ote hersyttää suupieliä, samalla se on surumielisen traaginen muistutus elämän ohitsemenevyydestä ja suhteellistamisesta. Vivahteena on rujo suoruus ja antiromanttisen romanttiset käänteet, jotka repivät rakkaudelta sen ihanuuden illuusion. Mehevää.
Pienissä kertomuksissa lymyilee usein se suuri ja mahtava. Tällainen tapaus on Ivan Turgenevin Tarpeettoman ihmisen päiväkirja. Sivumäärältään vaatimaton stoori syvällisyydessään ja riisutun kauniina jaksaa innostaa yhä uusiin lukukokemuksiin.
Tarpeettoman ihmisen päiväkirjassa elämäänsä pettynyt mies kertaa kulunutta ennen kuolemaansa kirjallisesti. Hän kuitenkin takertuu yhteen tapaukseen; epäonniseen rakkauteen, jossa hän möhlii moninaisesti.
Ironinen ote hersyttää suupieliä, samalla se on surumielisen traaginen muistutus elämän ohitsemenevyydestä ja suhteellistamisesta. Vivahteena on rujo suoruus ja antiromanttisen romanttiset käänteet, jotka repivät rakkaudelta sen ihanuuden illuusion. Mehevää.
Arto Salminen: Ei-kuori
Arto Salminen: Ei-kuori. WSOY 2003. 150 s.
Arto Salmisen kuolema oli aikoinaan shokki. Tuntui uskomattomalta, että läpimurtonsa kynnyksellä oleva kyvykäs kirjailija menehtyi sairauskohtaukseen yllättäen vain 46-vuotiaana. Olin povannut hänelle kansainvälistä menestystä, ura kuitenkin katkesi köpelösti nousukiitoon aivan kuin kävi linnuparalle, joka joutui metsästäjän haulisateeseen kesken kiivaimman sorsastuksen.
Olenkin säästellyt Salmisen kirjoja, jotta hyvää kestäisi pidempään. Uusia kun ei ole enää manan mailta luvassa. Ei-kuori on ollut kauan tyrkyllä, mutta pihinä olen pistänyt syrjään. Olen taas jatkanut Proustin suurromaanin samoamista, joten hengähdystaukojen väliin ei kelpaa kuka tahansa. Arto Salmisen Ei-kuori soveltui siis tähän hätään tilkkeeksi kuin tehtynä.
Ei-kuori on raadollinen, tyly teos. Antisankareiden maailma on kylmä, laskelmoiva. Elämä on kovaa kilpailua, ahneet ja röyhkeät syövät ensin. Ei-kuoressa keskiössä on taksikuski ja hänen perheensä. Urkki Kyrenius on peräkammarin poika, joka on jotenkin onnistunut saattamaan naisen turpeaksi ja eronnut. Tämmöisiä tapauksia Suomessa on, joten aivan tuulesta temmattuja tarinoita Arto Salminen ei kerro. Lukijaa ärsytetään Urkki Kyreniuksen teoilla, jotka saavat kaulavaltimot pullistelemaan kiukusta. Äiti eikä velikään ole sieltä mierolta tieltä, eikä asiakkaat.
Surullinen tarina saa tragiromanttisen lopun. Salmisen kieli on verbeillä tehostettua, ytimekästä sanailua, joka maalaa jyrkin sävyin melodramaattisia maisemia. Seksuaalisuus sävyttää teosta tuntuvasti. Suosittelen!
Arto Salmisen kuolema oli aikoinaan shokki. Tuntui uskomattomalta, että läpimurtonsa kynnyksellä oleva kyvykäs kirjailija menehtyi sairauskohtaukseen yllättäen vain 46-vuotiaana. Olin povannut hänelle kansainvälistä menestystä, ura kuitenkin katkesi köpelösti nousukiitoon aivan kuin kävi linnuparalle, joka joutui metsästäjän haulisateeseen kesken kiivaimman sorsastuksen.
Olenkin säästellyt Salmisen kirjoja, jotta hyvää kestäisi pidempään. Uusia kun ei ole enää manan mailta luvassa. Ei-kuori on ollut kauan tyrkyllä, mutta pihinä olen pistänyt syrjään. Olen taas jatkanut Proustin suurromaanin samoamista, joten hengähdystaukojen väliin ei kelpaa kuka tahansa. Arto Salmisen Ei-kuori soveltui siis tähän hätään tilkkeeksi kuin tehtynä.
Ei-kuori on raadollinen, tyly teos. Antisankareiden maailma on kylmä, laskelmoiva. Elämä on kovaa kilpailua, ahneet ja röyhkeät syövät ensin. Ei-kuoressa keskiössä on taksikuski ja hänen perheensä. Urkki Kyrenius on peräkammarin poika, joka on jotenkin onnistunut saattamaan naisen turpeaksi ja eronnut. Tämmöisiä tapauksia Suomessa on, joten aivan tuulesta temmattuja tarinoita Arto Salminen ei kerro. Lukijaa ärsytetään Urkki Kyreniuksen teoilla, jotka saavat kaulavaltimot pullistelemaan kiukusta. Äiti eikä velikään ole sieltä mierolta tieltä, eikä asiakkaat.
Surullinen tarina saa tragiromanttisen lopun. Salmisen kieli on verbeillä tehostettua, ytimekästä sanailua, joka maalaa jyrkin sävyin melodramaattisia maisemia. Seksuaalisuus sävyttää teosta tuntuvasti. Suosittelen!
sunnuntai 19. lokakuuta 2008
Alpo Ruuth: Nousukausi
Alpo Ruuth: Nousukausi. Tammi 1977. 463 s.
Vaaleihin on viikko aikaa, taloustilanne tasapainoilee. Alpo Ruuthin romaani Nousukausi ei voisi olla ajankohtaisempi. Muistutus siitä miten vähän ja toisaalta täysin totaalisesti maailma on muuttunut kolmessakymmenessä vuodessa.
Nousukausi lienee Alpo Ruuthin maineikkain tekele, joka riipaisee ajankuvaa ummehtuneesta Kekkoslovakiasta. Sosiaalinen inhorealismi liioittelee ja synkistelee, ihmiset kulkevat omissa urissaan ymmärtämättä toisiaan. Ahdistus purkautuu väkivaltana, masennuksena ja alkoholismina. Taustalla sykkii poliittisten piirien ja talouselämän eliittien toinen todellisuus, joka on vieraantunut työväestön tuntemuksista, mutta vaikuttaa työläisyksilöiden kohtaloihin kovasti.
Pääroolissa teoksessa on hivenen hämäräksi jäävän ammattiliiton lehden kommunistitoimittaja, jolta menee parisuhde pois päiviltä, uusi jumalatar näyttäytyy siivoojan hahmossa, mutta senkin suhteen toverimme tyrii. Poliittiset kiemurat sävyttävät teosta etenkin kommunistien sisäisillä kahinoilla. Neuvostouskovaiset murjovat toisinajattelijoita. Ruuth on kriittinen kaikkiin suuntiin.
Toimittajaparka tuodaan politiikan rautapumpulista tietämättömän, passivoituvan työväestön, joka ei käsitä kiistoista eikä ole niistä kiinnostunut, arkeen. Hiipuva, ukkoutuva työväenliike on rapautumassa keskiluokkaistumiseen, vaikka vasemmisto on vouhkannut kapitalismin kurjistavan työläisiä. Pontta sanojen alla ei oikein ole, uskottavuus karisee ay-pamppujen veljeillessä työnantajien kanssa. Osalla menee kurjasti, osalla hyvin. Nousukausi on päättymässä, taantuma uhkaa.
Ruuth ankkuroi kirjaa historiallisiin mullistuksiin, kuten Chilen oikeiston sotilasvallankaappaukseen. Sinänsä kirjassa ei satu mitään järisyttävää. Sen suola on kyvyssä kiteyttää elämänsuola runsaalle neljällesadalle sivulle. Ruuth ehtii pohtia elämistä kymmenistä kuvakulmista, antaa rosoisuutta, joka välillä arkisuudessaan puuduttaa, mutta on tärkeä osa elämisen olemusta. Rakkaudella ja seksuaalisuudella on sijansa ajanvirrassa. Teos huipentuu Suuren Johtajan ilmoitukseen kansallisen hätätilan hallituksesta. Repeytyvää kansakuntaa niitataan väkisin yhteen.
Ruuthin kirja herättää runsaasti ajatuksia. Ei vähiten sen ajankohtaisuuden takia. Kirjassakin eletään vaaliaikaa ja taloustilanne on kääntymässä kaoottiseksi.
Äänestääkin kai pitäisi, vaikka monen muun kansalaisen tavoin se tuntuu merkityksettömältä. Sitähän se ei ole. Sirpaloituneessa, viihteellistyneessä todellisuudessa on meille tiedotusvälineistä tyrkytettävän "tiedon" perusteella hankala hahmottaa yhteyksiä, joista monet kytkeytyvät toisiinsa kunnanvaltuustoissa. Niissä määritellään millaisessa kunnassa tai kaupungissa asumme. Niissä tehdään meidän arkea koskevat päätökset, jotka voivat olla joskus ratkaisevia sille millaisen suunnan kohtalomme saa. Aina siitä millaiset eväät saamme elämälle siihen miten menehdymme.
Tätä seikkaa ei moni tiedosta. Ei ole aivan sama kuka kunnanvaltuustossa istuu. Toki tomppeleita ja pyrkyreitä on aina riittämiin. Kaikissa puolueissa. Ympäripyöreät puolueiden iskulauseet kolisevat ontouttaan. Valinta on vaikea. On meidän kaikkien etu, että pätevimmät pääsevät päättämään. On niitä fiksujakin. Useimmissa puolueissa.
Tähän asti olen viimeiset vuosikymmenet kamppaillut aktiivisesti politiikassa ja ollut mukana vaalikampanjoissa. Tuntuukin hivenen erikoiselta olla sivussa. Suomesta muutin sosialistina, Ruotsissa hurahdin liberaaliin oikeistoon. Suomen poliittisella kentällä on paluumuuton jälkeen orpo olo. Mikään puolue ei tunnu kolahtavan kunnolla kohdalle. Oma yhteiskunnallinen osallistuminen rajoittuukin tällä kertaa äänestämisen lisäksi vaalilautakunnassa toimimiseen kokoomuksen riveissä.
Omaa ehdokasta tai puoluetta en vielä ole päättänyt. Vaalikoneista tulee kirjavia kärkiä. Kymmenikössä on niin kokoomusta, vihreitä, ruotsalaisia kuin sosiaalidemokraattejakin. Vain keskusta uupuu. Jostain kumman syystä. Gallupeissa suosiota saaneet perussuomalaiset sen sijaan laahaavat kaikkein kauimpana. Samoin muut äärioikeistolaiset ja äärivasemmistolaiset hihhulit. Joten siltä osin on selvää, ettei ainakaan meikäläisen äänillä sillä rintamalla porskuteta eteenpäin. Sillä äänestämättä jättäminen hyödyttää ainoastaan eliittejä ja ääriliikkeitä. Eikä niiden yksinvallasta ole koskaan hyvää seurannut kuin harvoille...
Yksilöllisyyden, demokratian ja kapitalistisen markkinatalouden puolesta pitää ja täytyy tapella - jatkuvasti. Markkinavoimat olemme Me. Ne, jotka vaativat markkinavoimia kuriin, haluavat rajoittaa sinun toimintavapauttasi. Muun muassa Pohjois-Koreassa ja Kuubassa markkinavoimat ovat kurissa. Eikä siellä ole kuin muutamilla kivaa.
On selvää, ettei sosialistinen tai nationalistinen protektionismi taikka feodalismi ja uskonnollinen fatalismi onnistu onnellistamaan useimpia. Individualistinen, yksilöiden omaan harkintavaltaan ja vapauteen perustuva talous- ja poliittinen järjestelmä on kaikista inhimillisin systeemi, joka kykenee suuntaamaan yhteiskunnassa olevat resurssit parhaiten. Kollektivistit eivät usko eivätkä luota ihmiseen. Yksilöitä pidetään ahneina imbesilleinä. Siksi ihmiset täytyisi alistaa kaikilla elämänalueilla aina seksuaalisuudesta asumiseen ja kulutuskäyttäytymiseen.
Minä haluan tyhmälistöstä huolimatta luottaa lajitovereihini, että heistä useimmat tietävät itse mitä heille on parasta ja tarpeellista elämässä. Liika moralisointi on turmiollista. Yhteiskunta tulisi järjestää sellaiseksi, joka loisi yksilöille mahdollisuuksia luovia nousujohteisesti elämässään. Vapaaehtoisesti.
Sosiaaliliberaalina toivoisin kaikille mahdollisuuksia koulutukseen kykyjensä mukaan, työllistymistä, elintarvikkeita halujen ja tarpeiden mukaan, sananvapautta ja vireää sekä monipuolista taloudellista toimeliaisuutta ja kansalaisjärjestöissä vaikuttamista. Syntyperän ja seksuaalisen suuntautumisen ei pitäisi olla tukkeena missään (paitsi pedofilian), rangaistuksen kärsineille tulisi antaa uusi mahdollisuus yhteiskuntaan kiinnittymiseen syrjinnän sijaan, kirjastolaitoksen tulisi tarjota kontaktipintoja tietoon ja viihteeseen, joka katalysaattorina vilkastuttaisi yksilöiden välistä älyllistä kanssakäymistä ja kannustaisi luovaan, rajoja rikkovaan innovointiin. Työnteon ja opiskelun tulisi kannattaa, verot vähäisiksi ja verovarat käytettäisiin vain tarpeellisiin kohteisiin.
Verotusta voisi muutenkin tuoda tähän päivään. Ainakin osan maksetuista veroista pitäisi voida korvamerkitä, veroja pitäisi voida maksaa suunnitelmallisesti pidemmällä aikavälillä. Esimerkiksi niin, että tänä vuonna maksaisi ennakkoa niin paljon, että vaikka viiden vuoden kuluttua, kun on asuntoa ostamassa, niin voisi olla maksamatta veroja laisinkaan. Toki tällainen on osin käytössä jo nyt erilaisin tuki-, vähennys- ja verojärjestelyin, mutta sitä saisi korottaa parin vuoden sykliä korkeammalle päätään, jolloin järkevästi taloutensa suunnitteleville jäisi enemmän marginaaleja elämään. Vaikka esimerkiksi vastavalmistunut pariskunta ennen esikoistaan voisi pulittaa etukäteen verojaan, jolloin lasten syntyessä voisi maksaa veroja vähemmän ja saada enemmän käyttövaraa yllättäviin menoihin.
Myös väkivalta on Suomessa suuri ongelma. Ketään ei saisi murhata tai mukiloida. Siksi aseiden hallussapitoa saisi rajoittaa. Kaikilla yksilöillä on oikeus elämään ja elämiseen ilman uhkaa. Ongelmavyyhti on kuin umpisolmussa; siihen liittyy niin alkoholismia kuin mielenterveydellisiä häiriöitä, mutta miksi suuressa osassa muuta maailmaa on rauhallisempaa? Ei se ole pelkästään kulttuurista kiinni ja kulttuuria voidaan muuttaa yhteisöllisemmäksi, jossa yksilöt kokevat olevansa aidosti osa yhteiskuntaa ja tärkeitä ja arvostettuja sellaisina kuin he ovat. Tulivat he sitten mistä maanosasta tahansa, oli heillä millaisia mielipiteitä hyvänsä.
Ihminen on särmikäs kokonaisuus. Yksilöstä näemme vain pienen siivun. Meissä kaikissa on uskomattomia voimavaroja ja taitoja, jos niiden annetaan kukoistaa eikä niitä tukahduteta järjestelmän voimin. Kun yksilö voi hyvin, voi yhteisökin hyvin.
Vaaleihin on viikko aikaa, taloustilanne tasapainoilee. Alpo Ruuthin romaani Nousukausi ei voisi olla ajankohtaisempi. Muistutus siitä miten vähän ja toisaalta täysin totaalisesti maailma on muuttunut kolmessakymmenessä vuodessa.
Nousukausi lienee Alpo Ruuthin maineikkain tekele, joka riipaisee ajankuvaa ummehtuneesta Kekkoslovakiasta. Sosiaalinen inhorealismi liioittelee ja synkistelee, ihmiset kulkevat omissa urissaan ymmärtämättä toisiaan. Ahdistus purkautuu väkivaltana, masennuksena ja alkoholismina. Taustalla sykkii poliittisten piirien ja talouselämän eliittien toinen todellisuus, joka on vieraantunut työväestön tuntemuksista, mutta vaikuttaa työläisyksilöiden kohtaloihin kovasti.
Pääroolissa teoksessa on hivenen hämäräksi jäävän ammattiliiton lehden kommunistitoimittaja, jolta menee parisuhde pois päiviltä, uusi jumalatar näyttäytyy siivoojan hahmossa, mutta senkin suhteen toverimme tyrii. Poliittiset kiemurat sävyttävät teosta etenkin kommunistien sisäisillä kahinoilla. Neuvostouskovaiset murjovat toisinajattelijoita. Ruuth on kriittinen kaikkiin suuntiin.
Toimittajaparka tuodaan politiikan rautapumpulista tietämättömän, passivoituvan työväestön, joka ei käsitä kiistoista eikä ole niistä kiinnostunut, arkeen. Hiipuva, ukkoutuva työväenliike on rapautumassa keskiluokkaistumiseen, vaikka vasemmisto on vouhkannut kapitalismin kurjistavan työläisiä. Pontta sanojen alla ei oikein ole, uskottavuus karisee ay-pamppujen veljeillessä työnantajien kanssa. Osalla menee kurjasti, osalla hyvin. Nousukausi on päättymässä, taantuma uhkaa.
Ruuth ankkuroi kirjaa historiallisiin mullistuksiin, kuten Chilen oikeiston sotilasvallankaappaukseen. Sinänsä kirjassa ei satu mitään järisyttävää. Sen suola on kyvyssä kiteyttää elämänsuola runsaalle neljällesadalle sivulle. Ruuth ehtii pohtia elämistä kymmenistä kuvakulmista, antaa rosoisuutta, joka välillä arkisuudessaan puuduttaa, mutta on tärkeä osa elämisen olemusta. Rakkaudella ja seksuaalisuudella on sijansa ajanvirrassa. Teos huipentuu Suuren Johtajan ilmoitukseen kansallisen hätätilan hallituksesta. Repeytyvää kansakuntaa niitataan väkisin yhteen.
Ruuthin kirja herättää runsaasti ajatuksia. Ei vähiten sen ajankohtaisuuden takia. Kirjassakin eletään vaaliaikaa ja taloustilanne on kääntymässä kaoottiseksi.
Äänestääkin kai pitäisi, vaikka monen muun kansalaisen tavoin se tuntuu merkityksettömältä. Sitähän se ei ole. Sirpaloituneessa, viihteellistyneessä todellisuudessa on meille tiedotusvälineistä tyrkytettävän "tiedon" perusteella hankala hahmottaa yhteyksiä, joista monet kytkeytyvät toisiinsa kunnanvaltuustoissa. Niissä määritellään millaisessa kunnassa tai kaupungissa asumme. Niissä tehdään meidän arkea koskevat päätökset, jotka voivat olla joskus ratkaisevia sille millaisen suunnan kohtalomme saa. Aina siitä millaiset eväät saamme elämälle siihen miten menehdymme.
Tätä seikkaa ei moni tiedosta. Ei ole aivan sama kuka kunnanvaltuustossa istuu. Toki tomppeleita ja pyrkyreitä on aina riittämiin. Kaikissa puolueissa. Ympäripyöreät puolueiden iskulauseet kolisevat ontouttaan. Valinta on vaikea. On meidän kaikkien etu, että pätevimmät pääsevät päättämään. On niitä fiksujakin. Useimmissa puolueissa.
Tähän asti olen viimeiset vuosikymmenet kamppaillut aktiivisesti politiikassa ja ollut mukana vaalikampanjoissa. Tuntuukin hivenen erikoiselta olla sivussa. Suomesta muutin sosialistina, Ruotsissa hurahdin liberaaliin oikeistoon. Suomen poliittisella kentällä on paluumuuton jälkeen orpo olo. Mikään puolue ei tunnu kolahtavan kunnolla kohdalle. Oma yhteiskunnallinen osallistuminen rajoittuukin tällä kertaa äänestämisen lisäksi vaalilautakunnassa toimimiseen kokoomuksen riveissä.
Omaa ehdokasta tai puoluetta en vielä ole päättänyt. Vaalikoneista tulee kirjavia kärkiä. Kymmenikössä on niin kokoomusta, vihreitä, ruotsalaisia kuin sosiaalidemokraattejakin. Vain keskusta uupuu. Jostain kumman syystä. Gallupeissa suosiota saaneet perussuomalaiset sen sijaan laahaavat kaikkein kauimpana. Samoin muut äärioikeistolaiset ja äärivasemmistolaiset hihhulit. Joten siltä osin on selvää, ettei ainakaan meikäläisen äänillä sillä rintamalla porskuteta eteenpäin. Sillä äänestämättä jättäminen hyödyttää ainoastaan eliittejä ja ääriliikkeitä. Eikä niiden yksinvallasta ole koskaan hyvää seurannut kuin harvoille...
Yksilöllisyyden, demokratian ja kapitalistisen markkinatalouden puolesta pitää ja täytyy tapella - jatkuvasti. Markkinavoimat olemme Me. Ne, jotka vaativat markkinavoimia kuriin, haluavat rajoittaa sinun toimintavapauttasi. Muun muassa Pohjois-Koreassa ja Kuubassa markkinavoimat ovat kurissa. Eikä siellä ole kuin muutamilla kivaa.
On selvää, ettei sosialistinen tai nationalistinen protektionismi taikka feodalismi ja uskonnollinen fatalismi onnistu onnellistamaan useimpia. Individualistinen, yksilöiden omaan harkintavaltaan ja vapauteen perustuva talous- ja poliittinen järjestelmä on kaikista inhimillisin systeemi, joka kykenee suuntaamaan yhteiskunnassa olevat resurssit parhaiten. Kollektivistit eivät usko eivätkä luota ihmiseen. Yksilöitä pidetään ahneina imbesilleinä. Siksi ihmiset täytyisi alistaa kaikilla elämänalueilla aina seksuaalisuudesta asumiseen ja kulutuskäyttäytymiseen.
Minä haluan tyhmälistöstä huolimatta luottaa lajitovereihini, että heistä useimmat tietävät itse mitä heille on parasta ja tarpeellista elämässä. Liika moralisointi on turmiollista. Yhteiskunta tulisi järjestää sellaiseksi, joka loisi yksilöille mahdollisuuksia luovia nousujohteisesti elämässään. Vapaaehtoisesti.
Sosiaaliliberaalina toivoisin kaikille mahdollisuuksia koulutukseen kykyjensä mukaan, työllistymistä, elintarvikkeita halujen ja tarpeiden mukaan, sananvapautta ja vireää sekä monipuolista taloudellista toimeliaisuutta ja kansalaisjärjestöissä vaikuttamista. Syntyperän ja seksuaalisen suuntautumisen ei pitäisi olla tukkeena missään (paitsi pedofilian), rangaistuksen kärsineille tulisi antaa uusi mahdollisuus yhteiskuntaan kiinnittymiseen syrjinnän sijaan, kirjastolaitoksen tulisi tarjota kontaktipintoja tietoon ja viihteeseen, joka katalysaattorina vilkastuttaisi yksilöiden välistä älyllistä kanssakäymistä ja kannustaisi luovaan, rajoja rikkovaan innovointiin. Työnteon ja opiskelun tulisi kannattaa, verot vähäisiksi ja verovarat käytettäisiin vain tarpeellisiin kohteisiin.
Verotusta voisi muutenkin tuoda tähän päivään. Ainakin osan maksetuista veroista pitäisi voida korvamerkitä, veroja pitäisi voida maksaa suunnitelmallisesti pidemmällä aikavälillä. Esimerkiksi niin, että tänä vuonna maksaisi ennakkoa niin paljon, että vaikka viiden vuoden kuluttua, kun on asuntoa ostamassa, niin voisi olla maksamatta veroja laisinkaan. Toki tällainen on osin käytössä jo nyt erilaisin tuki-, vähennys- ja verojärjestelyin, mutta sitä saisi korottaa parin vuoden sykliä korkeammalle päätään, jolloin järkevästi taloutensa suunnitteleville jäisi enemmän marginaaleja elämään. Vaikka esimerkiksi vastavalmistunut pariskunta ennen esikoistaan voisi pulittaa etukäteen verojaan, jolloin lasten syntyessä voisi maksaa veroja vähemmän ja saada enemmän käyttövaraa yllättäviin menoihin.
Myös väkivalta on Suomessa suuri ongelma. Ketään ei saisi murhata tai mukiloida. Siksi aseiden hallussapitoa saisi rajoittaa. Kaikilla yksilöillä on oikeus elämään ja elämiseen ilman uhkaa. Ongelmavyyhti on kuin umpisolmussa; siihen liittyy niin alkoholismia kuin mielenterveydellisiä häiriöitä, mutta miksi suuressa osassa muuta maailmaa on rauhallisempaa? Ei se ole pelkästään kulttuurista kiinni ja kulttuuria voidaan muuttaa yhteisöllisemmäksi, jossa yksilöt kokevat olevansa aidosti osa yhteiskuntaa ja tärkeitä ja arvostettuja sellaisina kuin he ovat. Tulivat he sitten mistä maanosasta tahansa, oli heillä millaisia mielipiteitä hyvänsä.
Ihminen on särmikäs kokonaisuus. Yksilöstä näemme vain pienen siivun. Meissä kaikissa on uskomattomia voimavaroja ja taitoja, jos niiden annetaan kukoistaa eikä niitä tukahduteta järjestelmän voimin. Kun yksilö voi hyvin, voi yhteisökin hyvin.
perjantai 10. lokakuuta 2008
Kari Hakli: Helsinki 1967-1977
Kari Hakli: Helsinki 1967-1977. Helsingin kaupunginmuseo 2008. 237 s.
Kari Haklin kuvia tuijottaessa loksahtaa suu auki. Köyhä ja karu Helsinki näyttäytyy rujona itäeurooppalaisena kaupunkina. Kuvat voisivat olla itärajan takaa, mutta ne ovat Suomesta. Vuosilta 1967-1977.
Mustavalkoiset kuvasarjat seuraavat Meri-Hakan betonibunkkereiden pystytystä, ne päästävät kaupunkilaisten koteihin, joissa huomio kiinnittyy seiniä peittäviin ryijyihin. Rapistuneissa yleisissä saunoissa on aistittavissa ripaus romantiikkaa, aistii slaavilaisuuden. Kuvat kammottavista kylpyhuoneista ja wc-tiloista saavat huokaisemaan helpotuksesta kuinka onneksi elintaso on kohonnut - eikä siitä ole silti kauan.
Kari Haklin on tallentunut kulttuuriskandaaleita. Helsingin keskustasta purettiin tuona aikana useita historiallisesti arvokkaita kiinteistöjä ja muuten upeita rakennuksia, jotka korvattiin persoonattomilla rumiluksilla. Pasilaa murjottiin ankarasti. Puiset työläistalot murskattiin kolkkojen betoniaavikoiden alle.
Harvoin kuvakirjaa selaillessa keskittyy näin intensiivisesti. Tämän kohdalla kulunut fraasi on oikeassa: yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Huh.
Kari Haklin kuvia tuijottaessa loksahtaa suu auki. Köyhä ja karu Helsinki näyttäytyy rujona itäeurooppalaisena kaupunkina. Kuvat voisivat olla itärajan takaa, mutta ne ovat Suomesta. Vuosilta 1967-1977.
Mustavalkoiset kuvasarjat seuraavat Meri-Hakan betonibunkkereiden pystytystä, ne päästävät kaupunkilaisten koteihin, joissa huomio kiinnittyy seiniä peittäviin ryijyihin. Rapistuneissa yleisissä saunoissa on aistittavissa ripaus romantiikkaa, aistii slaavilaisuuden. Kuvat kammottavista kylpyhuoneista ja wc-tiloista saavat huokaisemaan helpotuksesta kuinka onneksi elintaso on kohonnut - eikä siitä ole silti kauan.
Kari Haklin on tallentunut kulttuuriskandaaleita. Helsingin keskustasta purettiin tuona aikana useita historiallisesti arvokkaita kiinteistöjä ja muuten upeita rakennuksia, jotka korvattiin persoonattomilla rumiluksilla. Pasilaa murjottiin ankarasti. Puiset työläistalot murskattiin kolkkojen betoniaavikoiden alle.
Harvoin kuvakirjaa selaillessa keskittyy näin intensiivisesti. Tämän kohdalla kulunut fraasi on oikeassa: yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Huh.
Eva Packalén: Herttoniemi
Eva Packalén: Herttoniemi. Kylä. Kartano. Kaupunginosa. Helsingin kaupunginmuseo 2008. 184 s.
Herttoniemi Itä-Helsingissä on Helsingin lähiöiden vanhinta kerrostumaa. Etenkin toisen maailmansodan jälkeen kaupungistuminen on ollut ripeää. Kartanoiden kulttuurihistorialliset tilukset ovat kasvaneet kivikortteleiksi, työpaikkakeskittymät satamasta jyrätty rantapromenadeiksi. Öljysäiliöistä on jäljellä muistojen lisäksi yhden seinän rippeet. Itäväylä on turvonnut, metro sykkii suonena puhkoen pysäkkejä kahdesti alueelle.
Tuhannet elämäntarinat ovat ristenneet Herttoniemessä. Aikoinaan seudulla samoilivat pohjoisesta pyrkineet, Vantaa-jokea lasketelleet hämäläiset ja Sipoosta/Porvoosta lähestyneet ruotsalaiset maahanmuuttajat. Virolaisetkin pitivät sitä erämaanaan. Myöhempien aikojen julkimoista muun muassa F.E. Sillanpää asusteli ison osan elämästään Herttoniemessä. Enkä minäkään ole voinut välttää Herttoniemeä; kävin lukioni siellä.
Helsingin kaupunginmuseo on julkaissut osana tutkimussarjaansa tästä itähelsinkiläisestä lähiöstä kirjan, joka liikkuu syvällisemmän historiallisen faktan lisäksi kevyemmillä vesillä. Teosta kun elävöittää runsas kuvitus jota jo pelkästään tutkailemalla saa tuhlattua tunteja. Maisemat ovat muuttuneet rajusti, mutta myös osin säilyneet uuden puristuksessa.
Juurevuutensa ansiosta moni-ilmeinen kirja sopii lukemiseksi useimmille. Uusille herttoniemeläisille se on avain rikkaaseen ja värikkääseen menneeseen, joiden kulisseissa kuljemme uutta lapioiden. Talous- ja sosiaalihistorioitsijoille teos toimii laajemmassa kehyksessä palasena pääkaupunkiseudun rakennemuutoksesta ja kaupunkiasutuksen paisumisesta yhä laajemmalle. Kulttuurihistorioitsija innostunee kiinnostavista kohteista, jotka pursuavat merkityssisältöjä suomalaisuuteen, paikoista jotka ovat olleet innoittamassa kulttuuriaarteisiin.
Teos etenee jouhevasti esihistoriallisilta ajoilta tähän todellisuuteen. Mainio ja mielenkiintoinen pläjäys.
Herttoniemi Itä-Helsingissä on Helsingin lähiöiden vanhinta kerrostumaa. Etenkin toisen maailmansodan jälkeen kaupungistuminen on ollut ripeää. Kartanoiden kulttuurihistorialliset tilukset ovat kasvaneet kivikortteleiksi, työpaikkakeskittymät satamasta jyrätty rantapromenadeiksi. Öljysäiliöistä on jäljellä muistojen lisäksi yhden seinän rippeet. Itäväylä on turvonnut, metro sykkii suonena puhkoen pysäkkejä kahdesti alueelle.
Tuhannet elämäntarinat ovat ristenneet Herttoniemessä. Aikoinaan seudulla samoilivat pohjoisesta pyrkineet, Vantaa-jokea lasketelleet hämäläiset ja Sipoosta/Porvoosta lähestyneet ruotsalaiset maahanmuuttajat. Virolaisetkin pitivät sitä erämaanaan. Myöhempien aikojen julkimoista muun muassa F.E. Sillanpää asusteli ison osan elämästään Herttoniemessä. Enkä minäkään ole voinut välttää Herttoniemeä; kävin lukioni siellä.
Helsingin kaupunginmuseo on julkaissut osana tutkimussarjaansa tästä itähelsinkiläisestä lähiöstä kirjan, joka liikkuu syvällisemmän historiallisen faktan lisäksi kevyemmillä vesillä. Teosta kun elävöittää runsas kuvitus jota jo pelkästään tutkailemalla saa tuhlattua tunteja. Maisemat ovat muuttuneet rajusti, mutta myös osin säilyneet uuden puristuksessa.
Juurevuutensa ansiosta moni-ilmeinen kirja sopii lukemiseksi useimmille. Uusille herttoniemeläisille se on avain rikkaaseen ja värikkääseen menneeseen, joiden kulisseissa kuljemme uutta lapioiden. Talous- ja sosiaalihistorioitsijoille teos toimii laajemmassa kehyksessä palasena pääkaupunkiseudun rakennemuutoksesta ja kaupunkiasutuksen paisumisesta yhä laajemmalle. Kulttuurihistorioitsija innostunee kiinnostavista kohteista, jotka pursuavat merkityssisältöjä suomalaisuuteen, paikoista jotka ovat olleet innoittamassa kulttuuriaarteisiin.
Teos etenee jouhevasti esihistoriallisilta ajoilta tähän todellisuuteen. Mainio ja mielenkiintoinen pläjäys.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)