keskiviikko 20. helmikuuta 2013

István Örkény: 100 minuuttinovellia

István Örkény: 100 minuuttinovellia. Atena, 2012. 242 s.

Harvoin hämmästelee sanataituruutta yhtä paljon kuin István Örkényn novelleja lukiessa. Ne on täydellisyyteen asti hiottuja täysosumia. Useimmat lyhyitä, korkeintaan muutaman lauseen kestoisia tokaisuja, joihin tiivistyy todellisuus terävästi, jopa absurdisti.

Osa on proosarunoutta, osa hauskoja sattumuksia, joiden paikka on vain hivenen väärä. Niiden kanssa sai olla tarkkana. Kaikki eivät avautuneet kerralla, vaan lauseita piti märehtiä useampi kerta.

Joistakin käännöksistä tuli kummallinen olo, mutta niiden olemassaolo selvisi sitten suomentajan jälkisanoista (Juhani Huotari).

Ihmisläheinen henki teki novelleista nautinnollisia, jopa sinänsä karmivista kertomuksista. Jos jonkun kirjoittajan teksteistä soisi otettavan esimerkkiä niin István Örkény on sellaiseen vahva ehdokas.

Yksinkertaisista kertomuksista kasvaa mielen ulottuvuuksissa valtavia verkkoja. Tässä yksi esimerkki absurdista tarinasta, joka peilaa korkin kautta ihmisyyttä:

"Ilmiö

Eräs korkki, joka ei  millään tavoin eronnut muista korkeista (se esitteli itsensä Sándor G. Hirtiksi, mutta mitäpä nimi merkitsee? Nimi ei merkitse mitään), putosi veteen.
   
   Jonkin aikaa se, kuten oli odotettavissa, kellui veden pinnalla, mutta sitten tapahtui jotain odottamatonta. Se alkoi hitaasti vajota, upposi pohjaan eikä noussut sieltä enää.
  
   Mitään selitystä ei ole." (István Örkény, s. 31)

Muutamalla rivillä osataan kuvailla upeasti elämisen mielettömyys ja satunnaisuus.

Novellit on kirjoitettu 1960-70 -luvuilla. Niistä huokuu 1900-luvun järjettömyys. Ei voi sanoa kuin, että upeaa.

lauantai 16. helmikuuta 2013

Antti Eronen: Talvi

Antti Eronen: Talvi. Myllylahti, 2011. 318 s.

Antti Eronen on uusi kirjailijatuttavuus. En ollut hänestä aiemmin kuullut, mutta kustantajan nimi vakuutti valitsemaan kirjan. Myllylahdelta on tullut vastaan tasaista laatua, ei mitään kuraa. Talvi on Erosen toinen romaani.

Teema on kiehtova. Maailma ajautuu lähitulevaisuudessa kammottavaan ydinsotaan ja ydintalven tultua Venäjä hyökkää Suomeen. Keskiössä on perhe, jonka selviytymistä seurataan niin isän, tyttären kuin pojan näkökulmasta. He ovat ajautuneet erilleen, mutta salaperäinen mieshahmo yhdistää. Ratkaisu jää hieman hämäräksi. Mikä on miehen funktio? Hänestä tulee mieleen jonkinlainen jumalhahmo, joku Paha-Jeesus.

Dialogi tuntuu keinotekoiselta varsinkin alkupuolella eikä tarina oikein starttaa. Jonkinlaista yritystä syventää teosta on, mutta ajatelmat tuntuvat päälleliimatuilta. Päähenkilöiden pyrkimykset filosofiaan katkaistaan väitteellä etteivät sotilaat pohdi syntejä syviä, vaan toimivat päättömästi. Ei ole uskottavaa. Sodankuvaus myöskään ei yllä kovin realistiselle tasolle, mutta juoni kuitenkin pysyy kasassa, jos ei takerru yksityiskohtiin, vaan antaa jutun vyöryä eteenpäin.

Henkilöhahmoista ei kasva persoonia. Ne jäävät latteiksi karikatyyreiksi. Alun isä on värikkäin, mutta kymmeniä sivuja karsimalla olisi tullut napakampaa ja tiivistetympää tavaraa. Ammattisotilaina taistelevat tytär ja poika eivät kehity ja lopun hyppäys ajassa eteenpäin hieman lässäyttää syöden mahdollisuutta jatkoon. Ikään kuin ei olisi luotettu lukijan mielikuvitukseen tarpeeksi.

Kirjan kuitenkin luki paahtamalla läpi, joten täytti tehtävänsä.

sunnuntai 10. helmikuuta 2013

Jari Järvelä: Château Inkeroinen

Jari Järvelä: Château Inkeroinen 9 kertomusta. Tammi, 2012.

Jari Järvelän nimestä on tullut takuu kunnolliselle kirjalle. Romaanien ja novellien taitajan tuorein kokoelma on Château Inkeroinen.

Nimikkonovelli on humoristinen pläjäys suomalaisesta yrittäjyydestä, jolla on intoa taitoa ja tietoa enemmän. Vastassa ovat ylimieliset korporaatiot ja luonnonolosuhteet. Niistä huolimatta suunnitelmat ovat suuruudenhulluja, joiden toteuttamista rohkeasti tavoitellaan.

Kokoelman tarinat ovat kaikki erilaisia. Niissä mennään mustasävytteiseen surumielisyyteen loppua kohden, mutta melkein muuta yhdistävää on hankalaa erottaa. Miljöönä on maailman turut ja torit. Tragikoomisista tarinoista lähestytään kauhua ja draamaa. Tapa poikkaista tarina tai kääntää asetelmat aivan lopussa ovat rakenteellisia samankaltaisuuksia. Minä-muotoiset kertojat ovat eri ikäisiä ja miehiä sekä naisia.

Miksi Mona Lisa hymyili on koskettava kertomus, XXXXX XXXXX XXXXX XXXXX on miljöönsä puolesta erityisen kiehtova; se vie lukijansa salaa myyttiseen Suursaareen ja juonena mainio mammonan himon latistus.

Nopealukuisena iloa ei ole pitkäksi aikaa, mutta jokainen sekunti on puhdasta nautintoa.