István Örkény: 100 minuuttinovellia. Atena, 2012. 242 s.
Harvoin hämmästelee sanataituruutta yhtä paljon kuin István Örkényn novelleja lukiessa. Ne on täydellisyyteen asti hiottuja täysosumia. Useimmat lyhyitä, korkeintaan muutaman lauseen kestoisia tokaisuja, joihin tiivistyy todellisuus terävästi, jopa absurdisti.
Osa on proosarunoutta, osa hauskoja sattumuksia, joiden paikka on vain hivenen väärä. Niiden kanssa sai olla tarkkana. Kaikki eivät avautuneet kerralla, vaan lauseita piti märehtiä useampi kerta.
Joistakin käännöksistä tuli kummallinen olo, mutta niiden olemassaolo selvisi sitten suomentajan jälkisanoista (Juhani Huotari).
Ihmisläheinen henki teki novelleista nautinnollisia, jopa sinänsä karmivista kertomuksista. Jos jonkun kirjoittajan teksteistä soisi otettavan esimerkkiä niin István Örkény on sellaiseen vahva ehdokas.
Yksinkertaisista kertomuksista kasvaa mielen ulottuvuuksissa valtavia verkkoja. Tässä yksi esimerkki absurdista tarinasta, joka peilaa korkin kautta ihmisyyttä:
"Ilmiö
Eräs korkki, joka ei millään tavoin eronnut muista korkeista (se esitteli itsensä Sándor G. Hirtiksi, mutta mitäpä nimi merkitsee? Nimi ei merkitse mitään), putosi veteen.
Jonkin aikaa se, kuten oli odotettavissa, kellui veden pinnalla, mutta sitten tapahtui jotain odottamatonta. Se alkoi hitaasti vajota, upposi pohjaan eikä noussut sieltä enää.
Mitään selitystä ei ole." (István Örkény, s. 31)
Muutamalla rivillä osataan kuvailla upeasti elämisen mielettömyys ja satunnaisuus.
Novellit on kirjoitettu 1960-70 -luvuilla. Niistä huokuu 1900-luvun järjettömyys. Ei voi sanoa kuin, että upeaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti