Opas aikuisten maahanmuuttajien kotouttamiskoulutukseen

Kristel Kivisik, Helene Mentula, Leena Nissilä (toim.): Opas aikuisten maahanmuuttajien kotouttamiskoulutukseen. Oppaat ja käsikirjat 2011:5. Opetushallitus, 2011. 124 s.



Suomi on siitä kiintoisa maa, että se on säilyttänyt monikulttuurisuuden monista muutoksista huolimatta. Monikulttuurisuus on kerrostunut syvälle suomalaisuuteen. Valtaosa nykyisestä väestöstä on kielensä ja kulttuurinsa vaihtaneita.


Maahan on tultu ripotelten, hajanaisten vähäväkisten heimojen keskuuteen on sopinut ja sulautunut. Saamelaisten, hämäläisten ja karjalaisten seuraksi saapuivat suomalaiset joskus 400-luvulla nykyisestä Virosta Varsinais-Suomeen. Jo sitä ennen ollut niin germaanista, slaavilaista kuin baltialaista maahanmuuttoa.


Varhaisimmat kaupungit olivat saksankielisiä ja Viipuri oli sitä merkittävissä määrin toiseen maailmansotaan. Ruotsin kieli tuli 1100-luvulla alkaneen ja melko pian päättyneen muuttovirtauksen myötä ensin Ahvenanmaalle ja Turun saaristoon, myöhemmin ruotsinkieliset levittäytyivät rannikkoa pitkin itään ja pohjoiseen. He sitoivat alueet Mälarinlaaksossa kehittyvään Ruotsin valtakuntaan. Varsinais-Suomi oli uuden valtakunnan emäaluetta ja Turku suurin ja kehittynein kaupunki aina melkein 1600-luvulle asti. Esimerkiksi nykyisen Ruotsin eteläosat ja pohjoisosat liitettiin vasta myöhemmin.


Venäjän vallan aikana Suomeen saapui 1800-luvulla muun muassa muslimiväestöä ja neuvostovallankumouksen jälkeen runsaasti venäläispakolaisia. Toisin kuin entinen emovaltio Ruotsi, Suomi on suunnitelmallisesti ja määrätietoisesti pyrkinyt säilyttämään monikulttuurisuuden. Joskus jopa enemmistön ihmisoikeuksia räikeästi pilkaten. Suomi on ollut ruotsin kielelle erityisen myönteinen. Sen sijaan Ruotsi on ollut ja on edelleen todella suomalaisvihamielinen.


Toisen maailmansodan jälkeen Suomi asutti satojatuhansia pakolaisia ja jälleenrakensi köyhää, silvottua maata. Eurooppa ja Suomi sulkeutuivat. Olihan esimerkiksi Helsinki ollut ennen sotia kansainvälisempi kuin nyt. Ainoa muuttoliike oli maalta kaupunkeihin ja maasta ulos. Puoli miljoonaa ihmistä pakeni Suomesta. Pahimmillaan vuoto oli 70 000 vuodessa 1969-1970 pelkästään Ruotsiin, jonka teollisuus imi työvoiman.


Työvoimasiirtolaisuus kuitenkin tyrehtyi olojen kohennuttua. Ruotsi sai toki siirtolaisia muualtakin, mutta työvoimasiirtolaisuudelle pantiin piste. Maahanmuuttopolitiikassa otettiin täyskäännös ja maahan hyväksyttiin enää pakolaisia. Ruotsin maahanmuuttopolitiikka on ollut kaksinaamaista. Olet tervetullut eteiseen, mutta et pidemmälle. Omaa kieltä ja kulttuuria et saa säilyttää tai oikeastaan se on näkymätöntä. Yksikielinen yhteiskunta pakottaa monokulttuuriin. Kaikkea saa tehdä, jos sen tekee ruotsiksi. Toisaalta kunnollista ruotsin kielen opetusta ei ole ollut tarjolla. Ristiriita on johtanut tragediaan. YK kutsuu Ruotsin tapaa hävittää suomenkielinen vähemmistö maastaan kielelliseksi kansanmurhaksi.


Suomen avautuminen maahanmuuttomaana on tapahtunut jälkijunassa verrattuna Ruotsiin. Kerrostunut monikulttuurisuus on ollut elävää, joten sen pohjalta on ollut hyvä rakentaa toimintamalleja kauempaa tuleville. Vedenjakaja oli 1990-luku ja Neuvostoliiton romahdus sekä liittyminen Euroopan Unioniin. Pitkästä aikaa historiassa Suomesta on tullut taas maahanmuuton kohdemaa. Muutos on ollut ripeää pääkaupunkiseudulla ja muissa suurissa kaupungeissa, jotka ovat värittyneet näkyvästi. Maahanmuuton heterogeenisyys on selvää. Taustoja on todellisuudessa monia, enkä ala tässä niputtaa niitä yhteen.


Kotoutumisessa kieli on avain uuteen yhteiskuntaan ja työelämään. Pitkän alustuksen jälkeen pääsen vihdoin purkamaan Opetushallituksen julkaisemaa opusta, joka tarjoaa eväitä kouluttajille, jotka yrittävät luotsata maahantulleita luomaan omaa, hyvää elämää uudessa kotimaassa.


Tarvetta kirjalle on koska ala on paisumassa ja pätevistä työntekijöistä on pulaa. Etenkin uusille sosiaalityöntekijöille, Kelan virkailijoille ja työ- ja elinkeinotoimistojen väelle sekä tietysti suomi toisena kielenä opettajille siitä on runsaasti hyötyä.


Helena Mentula tiivistää mainiosti nykynäkemyksen aikuisesta oppijana. Aikuinen on aktiivinen tiedonkäsittelijä, joka työstämällä itse oppii parhaiten. Opettaja on enemmän ohjaaja kuin auktoriteetti. Tämä voi olla toisenlaiseen koulutuskulttuuriin tottuneelle sokki. Helena Mentula painottaa S2-opettajalta muiden opettajaominaisuuksien lisäksi vahvaa kulttuurista kompetenssia.


Jutta Kosola käsittelee alkukartoitusta, joka on kriittinen vaihe. Pääkaupunkiseudulla kartoitus tehdään päivässä, Kosolan oppilaitoksessa viikossa, mikä on mielestäni parempi ratkaisu. Yleensäkin olen toitottanut jonkinlaista avointa starttikurssia kaikille, josta sitten poimittaisiin opiskelijat sopiville poluille. Myös ilta-aikaan tulisi saada omaehtoista tai rinnaisteista koulutusta lisää, koska nykykäytäntö jättää monet työelämässä olevat ja kotiäidit väliin. Työvoimapoliittisille kursseille pääsevät vain työttömät.


Kosola kertoo myös pääkaupunkiseudulla käynnissä olevasta Kotoraide-hankkeesta, joka on askel parempaan suuntaan.


Leena Nissilä ja Kristiina Kuparinen vääntävät rautalangasta suomen kielen opetuksesta kotoutumisessa. Oivaltavat esimerkit opetussuunnitelman jalkauttamisesta ovat herkullisia. Tyytyväisesti voi rinta rottingilla todeta niiden olevan jo käytössä omassa opetuksessa.


Saara Laakso ja Sanna Markkanen pureutuvat olennaisimpaan ja vaikeimpaan eli arviointiin. Nykyiset arviointikriteerit ovat löyhiä ja vaikeasti määriteltäviä. On esimerkiksi käynyt ilmi, että meidän oppilaitoksessa kriteerit ovat ilmeisesti muita oppilaitoksia tiukemmat.


Kirjaan on onnistuttu pusertamaan koko kotoumiskoulutuksen kaari. Vinkkejä ja linkkejä on paljon. Kannattaa tutustua.