VUODELTA 2005
Orhan Pamuk: Snö.
Norstedts 2005. 528 sivua
Lumi (suomeksi)
Sanotaan se heti kättelyssä. Turkkilainen Orhan Pamuk on aikamme pätevin kirjailija. Hänen tuotannostaan erityisesti Uusi elämä ja Musta kirja ovat mykistäviä taideteoksia, todellisia helmiä kirjallisuuden rehevässä hetteikössä. Huonoja eivät ole hänen muutkaan kirjansa. Nyt ruotsiksi käännetyn Lumen New York Times julisti yhdeksi vuoden 2004 tärkeimmistä kirjoista.
Pamuk kutoo salapoliisimaisia rakkausromaaneita, jotka tihkuvat lainauksia, viittauksia ja vertauksia maailman kirjallisuuteen. Hän on kafkamainen dostojevski. Pamuk liikkuu yleisestä yksityiseen, sekoittaa tarun ja toden osoittaen niiden välisen rajapinnan häilyvyyden. Näkökulmien vaihdokset tulevat yllättäen ja ratkaisut ovat toisinaan varsin herkullisia. Monesti asioita tarkastellaan useasta vinkkelistä. Lumessa esimerkiksi pedagogisen instituutin rehtorin murha kuvataan aluksi taustatapahtumana päähenkilöiden kahvilatapaamiselle, sitten kuunnellaan rehtorin elämän viimeiset hetket tarkemmin kasettinauhurista. Sanomalehtikirjoitusten "lainaaminen", aikatasojen muutokset ja sisäiset tarinat ovat myös tyypillistä Pamukia. Mustassa kirjassa kaksoisolentoteema rakentui sille. Joka toinen luku oli "kolumni". Näistä kolumneista vaikkapa surrealistinen kuvaus kuivuneesta Bosporinsalmesta on huumaava elämys lukijalle. Tätä tekniikkaa hyödyntää Pamuk Lumessakin. Esimerkiksi pienilevikkisen Rajakaupunginuutisten uutisjutut etukäteen kirjoittavan päätoimittajan tekstit ovat keskeisessä asemassa kirjassa.
Lunta sanotaan Pamukin ensimmäiseksi klassiseksi poliittiseksi romaaniksi. Turkissa se on herättänyt vihaa kaikissa kuppikunnissa. Hänen lausuntonsa turkkilaisten viime vuosisadan alussa tekemästä armenialaisten joukkomurhasta ovat johtaneet rikossyytteisiin turkkilaisuuden häpäisemisestä. Politiikkaa on toki aiemminkin ollut Pamukin kirjoissa, mutta ei ehkä näin keskeisesti ja kantaaottavasti. Kirjojen päähenkilöt ja tärkeimmät sivuhahmot ovat monesti olleet vasemmistolaisia toimittaja-kirjailijoita tai ovat olleet äärivasemmistolaisessa toiminnassa mukana menneisyydessään. Pamukin ihmiskuva on lämpimän intellektuellinen. Ihmiset ovat älyllisesti suuntautuneita, pyrkivät sivistämään itseään, lukevat lehtiä, kirjoittelevat runoja ja proosaa sekä harrastavat teatteria. Toisaalta löytyy kapeakatseisia fundamentalisteja, jotka purkavat ahdistustaan murhaamalla väärässäolijoita.
Lumen päähenkilö on runoilija Ka. Äärivasemmistolainen Ka pakeni sotilasvallankumousta Saksaan 1980. Kahdentoista vuoden kuluttua hän palaa muuttuneena takaisin rotankolostaan Frankfurtista Istanbuliin, kuulee suuren rakkautensa kohteen eronneen ja lähtee tätä kosimaan synnyinkaupunkiinsa itäiseen Turkkiin. Tekosyynä hänellä on toimeksianto lehtijutusta, joka käsittelee alueen nuorten naisten itsemurha-aaltoa. Vaalit ovat vauhdissa ja entisestä kommunistiystävästä on tullut tulenpalava ääri-islamisti. Lumisade katkaisee yhteydet ulos kaupungista, Ka tapaa kummallisia kuppikuntia ja sotilaat tekevät verisen vallankaappauksen. Juonenkäänteet ovat moninaisia, yllättäviä. Yhtä totuutta ei ole, kipeät asiat tulehtuvat ja ratkaisut ovat yhtä ihmeellisiä kuin elämä itse. Rakkauden mukavat moottoritiet osoittautuvat kaarteen jälkeen kuoppaisiksi kärrypoluiksi.
Pamukin kieli on maukasta. Lukija jää ääneen maiskuttelemaan lauseita. Hänen tapansa pilata romanttinen tunnelma tylyllä huomautuksella tai kertoa suluissa henkilön jäljellä oleva elinaika ja todeta raa´asti kuolintapa ovat kuin mausteita keitossa.
Lumi on nerokas ja järkyttävä kirja. Se on julmankaunista luettavaa. Siinä on runsaasti viittauksia myös hänen aiempaan tuotantoonsa, joten ensimmäiseksi luettavaksi Pamukin kirjaksi se ei välttämättä ole kaikista paras vaihtoehto. Teknisesti kertojan esittely kirjan puolivälissä ja hänen asemansa nosto on hieno ratkaisu. Loppuosaa leimaa kuitenkin liika selittelynmaku ja liberaalin maailmankuvan ehkä liiallinenkin puolustelu alun ärhäkän äärivasemmisto-, äärinationalismi- ja ääri-islamkritiikin jälkeen. Ne hieman vesittävät viestiä, mutta tuovat silti uuden ulottuvuuden, jota ilmankaan ei kirja oikein toimisi. Viimeinen kappale on taattua Pamuk -laatua.
Ruotsinsuomalaiselle Pamuk on antoisaa luettavaa. Turkkilaisia ja suomalaisia yhdistävät samantyyppiset historialliset kokemukset ja geopoliittinen sijainti. Suomalaisten paetessa massoittain Ruotsiin, lähtivät turkkilaiset joukoittain Saksaan. Molemmat maat ovat täynnä absurdeja idän ja lännen vastakohtaisuuksia. Molemmissa maissa poliittinen kiihkoilu on johtanut kansanmurhiin, jotka ovat hurjuudessaan vertaansa vailla. Suomen sisällissodan jälkiselvittelyt olivat karmivat: Mannerheimin voittoon viemät valkoiset teurastivat kymmeniätuhansia punaisia vankileireillä. Suhteellisesti luvut ovat maailmanmitassa vieläkin kauheampia. Myöskään Ataturkin hallinto Turkissa ei jäänyt katsomoon. Silti molempia herroja palvotaan edelleen pyhinä suurmiehinä kummassakin maassa.
Lisäksi Eurooppa on näyttäytynyt sivistyneenä paratiisina huonossa itsetunnossa rypeville kansoille. Esimerkiksi Lumessa Pamukin kuvatessa erittäin terävästi turkkilaisten keskustelua Saksasta, voisi se olla kuin suomalaisten keskustelua Ruotsista. Hänen liikkuessaan saksanturkkilaisten parissa ovat huomiot kuin ruotsinsuomalaisista. Yksinäisyys, eristäytyminen, syrjäytyminen ja keskinäiset kiistat ovat ruosuillekin tuttuja piirteitä. Länsi ei ollutkaan aivan sitä mitä odotettiin.
Hän soimaa myös saksanturkkilaisten tahmeaa kulttuuri-innostusta. Se ei voi olla tuomatta myötätuntoista hymynkaretta ruotsinsuomalaiselle lukijalle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti